Hiihtolegendan Tahto

Talvi Olympialaiset PyeongChangissa ovat muutamaa päivää vaille paketissa. Suomelle on tullut tähän mennessä odotuksia heikommin mitaleita, vasta kaksi pronssia (kiitos Pärmäkoskelle!) ja useita pistesijoja, vaikka paikkoja on ollut. Parhaansa ovat urheilijat taas kautensa pääkisassa tehneet, mutta maailman huipulla vaan on oltava niin tosi hyvä ja onnistuttavat juuri oikealla hetkellä. Töitä on tehty konkreettisesti kuukausia ja vuosia. 

Luettavaa helmikuun pakkasille.

Yksi mielenkiintoinen urheilija on Aino-Kaisa Saarinen, lempinimeltään Aikku, joka juuri täytti 39 vuotta. Hän on hiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti. Vielä kuitenkin puuttuu olympiakulta, jota hän kovasti vielä himoitsee. Häntä eteenpäin, kohti unelmia ja tavoitteita vie voimakas tahto menestyä ja saavuttaa arvokisamitaleja. 

Tahto. Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirja on ilmestynyt jo vuonna 2016, mutta mä sain luettua sen vasta nyt ja nytkin siinä meni yli toista kuukautta. Kirja on syntynyt Aikun ja toimittaja-kirjailija Pekka Holopaisen yhteistyönä ja useat Aikkua sivusta seuranneet ja kanssa kulkeneet ovat muutamilla sitaateilla päässeet urheiljasta kommentoimaan. 

Mukavia kuvia lapsuudesta

Odotin kirjalta paljon, mutta valitettavasti jouduin osittain pettymään sen antiin. En missään nimessä olettanutkaan ammattiurheilijan elämän olevan helppoa ja minkään asian tulevan kuin tarjottimella, mutta jo kirjan alkumetreiltä petyin siihen katkeruuteen. Oli epäoikeudenmukaisia valintoja, takkuavia ihmissuhteita, omasta paikasta kisaamista ja kärkästäkin arvostelua toisten ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Aikku kuitenkin osasi itsekin olla melko pisteliäs sanoissaan, mikä joissakin kohdissa on ihan paikallaan mutta toisinaan myös sopii ajatella tarvitsiko avata suuta.

Ihailen kuitenkin suunnattomasti tuota tahdon ja päättäväisyyden voimaa, mitä Aikussa on. Hän on tehnyt töitä menestyksensä eteen itseään ja valmentajiaan säästelemättä. Hän tekee työnsä, eli harjoitukset tunnollisesti ja tekisi ilmeisesti enemmänkin jos annettaisiin. Hän arvostaa menestystä, oli se sitten oma tai toisten, mutta halveksii kiellettyjen aineiden käyttöä ja epärehellisyyttä. Aikku ei anna periksi, mutta antaa silti kaikkensa.

Jäin kaipaamaan enemmän niitä tunnetiloja, joita tällainen paljon saavuttanut urheilija kokee treeneissä, kisaan valmistautuessa ja niiden jälkeen. Mitä se on se keskittyminen ja omassa kuplassa leijuminen. Tavallisen sunnuntai hiihtäjän on vaikea päästä siihen sisälle ja ehkä sieltä kuplan toiselta puolelta on haasteellista sitä kertoa. 

Raudan kova urheilija Aikku on. Arvostan ja toivon, että hän vielä sen kultaisen olympiamitalin saisi, mutta aika käy vähiin, vai menikö se jo...

Lukaiseppa tämä kirja ja muodosta oma kuvasi tästä supernaisesta.

~Eija~

Kunnan mestaruushiihdot

Viime viikolla:

Äiti: Lehdessä on ilmoitus hiihtokisoista. Haluatteko tytöt mennä? Mulla on siinä vapaapäivä ja ehtisin hyvin teitä viedä.

Neidit: Ei me tiedetä...kisat jännittää niin kovaa...saako siellä palkinnon?

Äiti: Kaikki palkitaan. Onhan se jännittävää, mutta se kuuluu asiaan.

Neidit: No ok, mennään vaan.

Pari päivää sitten:

Äiti: Muistakaa tuoda monot koululta, sillä keskiviikkona on ne hiihtokilpailut.

Neiti 8v: En mä uskallakaan mennä!

Äiti: No eikö me nyt mennä vaan, ilmoittautuminenkin oli jo...

Neiti 8v: Ootko sä jo ilmoittanut meidät?

Äiti: Olen. Mä tulen teidän kanssa ja hiihdän vaikka vierellä kannustamassa. Se on tuttu latu ja varmasti siellä on muitakin tuttuja hiihtämässä.

Neiti 8v: No ok, mennään vaan mutta se jännittää.

Äiti päivällä omalla lenkillään.

Autossa matkalla kisapaikalle:

Neiti 6v: Äiti, mua jännittää ihan hirveesti. Mä yritän ennustaa miten siellä menee (istuu autossa meditointi asennossa silmät kiinni).

Neiti 8v: Mun sydän ihan hakkaa kun mua jännittää. Onkohan siellä kuitenkaan ketään tuttuja?

Neiti 6v: Shhh, nyt mä joudun aloittamaan ennustamisen alusta!

(Ollaan kaikki hetki hiljaa..)

Neiti 6v: Mä ennustin, että mä oon ekana maalissa, mä hiihdän tosi kovaa.

Äiti: Ei ole väliä kuka on ensimmäisenä ja kuka vaikka viidentenä, tärkeintä on hiihtää oma hyvä hiihto. Ja kisassa ei jäädä ihmettelmään jälkiä lumessa tai oravaa oksalla, vaan hiihdetään niin lujaa kuin pystyy.

Neiti 6v: Tuutko äiti varmasti mun mukaan hiihtämään?

Äiti: Tulen, ajattelisin että se on sallittua, mutta mä en voi tuupata vauhtia tai auttaa pystyyn jos kaatuu. Mutta mä kannustan ja varmistan että menette oikean reitin.

Neiti 6v: Kannustatko sä vain meitä vai kaikkia muitakin?

Äiti: Mä kannustan kaikkia, mutta erityisesti teitä. On hienoa iloita kaikkien hyvästä hiihdosta ja osallistumisesta.

Lähdön tunnelmaa.

Ennen startteja:

(Nähdään tuttuja ja hiihdellään muutamat lämmittelykierrokset.)

Äiti: Katsotaan rintanumeroista oma lähtöpaikka.

Neiti 6v: Mulla on ykkönen ja seiska.

Äiti: Etsitään siis ykkönen ja kutonen, se on kuusitoista ja sen jälkeen lähdet sä. Tuolla on! Mene siihen perään.

Neiti 6v: Äiti, tuutko varmasti mukaan hiihtämään? (Neidin katse kertoo paljon...)

Äiti: Tulen. Neiti 8v, jos en ole ehtinyt tulla maaliin neiti 6v:n kanssa, lähde vain omalla vuorollasi hiihtämään, mä tulen perästä!

Neiti 8v: Selvä äiti! (Iloisena ja reippaana)

Sitten hiihdetään:

Äiti: Anna mennä vaan, juuri noin vuorohiihtoa ja pieneenkin alamäkeen vahvaa tasatyöntöä! Hienosti menee!

Neiti 6v: (Hengästyneenä) Kukaan ei saa saada mua kiinni!

Äiti: Älä sinä juttele, anna mennä vaan. Ei haittaa vaikka joku ohi menisikin, hiihdät kyllä hienolla tyylillä. 

Neiti 6v: (Puuskuttaa) Kohta tulee se kiva iso mäki! Joku tulee takana!

Äiti: Niin tulee hienosti, mutta niin menet sinäkin. Nyt loppuun asti vaan että ei pääse ohi.

Neiti 6v: Jee ei päässyt ohi!

Äiti: Hyvä hyvä! Mene sinne sivuun niin mä lähden kannustamaan Neiti 8v:tä!

(Äiti hiihtää toppavaatteet päällä. Tulee kova hiki. Neiti 8v:tä ei vaan näy, se on ehtinyt jo pitkälle. Tuolla se menee ja pysähtyy nähdessään äidin.)

Äiti: Älä pysähdy, anna mennä vaan! Jatka siitä suoraan!

Neiti 8v: Äiti, mä oon meidän sarjassa ensimmäisenä!

Äiti: Voi olla että tällä hetkellä meet ensimmäisenä, mutta lopullisen sijoituksen määrittää aika, ei se kuka on konkreettisesti ensimmäisenä maalissa.

Neiti 8v: Aha, mutta mä hiihdän niin lujaa ettei kukaan ohittaisi!

Äiti: Hienosti menee, nyt on edessä melkein laskua vaan!

(Ison mäen päällä takaa tuleva huutaa "latua!" neidille. Menen hiukan hämilleni. Huudetaankos hiihtokisoissa latua ja pitääkö ohitettavan oikeasti väistää, eikö ohittaja hyppää ladulta sivuun ja ohita?)

Äiti ohittajalle: Neiti 8v ei nyt tässä alamäessä hyppää ladulta pois.

(Lopulta ohittaja ohittaa hypäten itse ladulta pois.)

Neiti 8v: Huh, alkaa väsyä!

Äiti: En ihmettele yhtään, sillä menet tosi lujaa! Koita jaksaa loppuun asti, ei ole enää paljon! Hiihdä ihan tuonne valoihin asti!

Neitin pokaalit.

Hiihdon jälkeen:
Neidit: Äiti, eikös mentykin lujaa? Meitä ei jännittänyt enää yhtään kun pääsi hiihtämään.
Äiti: Kyllä! Äidin tuli kans ihan hiki, kun yritin pysyä teidän perässä. Syödäänpäs nyt makkarat ja odotettaan palkintojen jako.
Neidit: Tuolla ulkona on hienoja pokaaleja! Saadaankohan me sellaiset?
Äiti: No katsotaan.

(Neiti 8v sijoittuu 9-10v sarjassa 3. ja Neiti 6v sijoittuu 7-8v sarjassa 4.)
Äiti: Voi että saitte hienot pokaalit, onnea!
Neiti 8v: Äiti mä olin kolmas! Katso tässä pokaalissa on niin kuin sydän, kun nyt on ystävänpäiväkin!
Äiti: No niin on, onpas hieno!
Neiti 6v: Hö, mä sain pienemmän pokaalin. Mulla meni huonosti :(
Äiti: Eikä mennyt huonosti. Hiihdit tosi hyvin ja äiti on tosi iloinen ja ylpeä!
Neiti 6v: Mä olen iloinen Nieit 8v:n hiihdosta mutta en omasta.

Kotona:
Neiti 6v: Katso äiti kuinka tämä pokaali kimaltelee kuin kulta! Ja katso, täällä sisäpuolella on aivan kuin kukkia!
Äiti: No niin näkyy olevan! Olitpas tarkka silmäinen!
Neiti 6v: Mä olen sittenkin tyytyväinen mun hiihtoon. Koska tämä pokaali on niin hieno.
Äiti: Saat ollakin tyytyväinen. Mennäänkö joskus toistekin?
Neidit: Joo, mennään!

~Eija~

Yhdessä ystävän kanssa

Elämme ystävänpäivä viikkoa ja vaikka ystävien merkitys näkyy ja tuntuu läpi vuoden, tulee sitä erityisesti mietittyä 14.2. Ystävänpäivän lähestyessä. Mulla on ilo ja onni omistaa useita hyviä ystäviä, joita tunnen melko erilaisistakin ympyröistä. Joidenkin kanssa on hyvinkin pitkä historia kun taas toisten kanssa on tunnettu lyhyemmän aikaa. Joidenkin kanssa on yhdessä opiskeltu tai leikitty lapsena, tehdään nyt töitä, harrastetaan tai on tutustuttu lapsien kautta. Jokaisella tarinalla on oma erityislaatuinen paikkansa. 

Voi olla pitkätkin välimatkat tai arjen kiireet nipistävät aikaa tapaamisilta ja rupatteluhetkiltä, mutta silti tiedän että ystävä on siellä. Tavatessa jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. 

Liikunnan harrastamisen kautta olen saanut tutustua mahtaviin ihmisiin ja ystävyttykin on. Liikkumisen intohimon, elämysten ja haasteiden jakaminen on ihanaa ja niin kantavaa. Vaikka suurimman osan lenkeistäni teen yksin, on kuitenkin ihanaa saada aina välillä seuraa sinnekin. Mennään sitten kävellen, juosten, suunnistaen, pyöräillen tai jollain muulla tavalla. Nautin näistä hetkistä ja matka taittuu aivan huomaamatta.

Kiitän ystäviäni kaikesta 💗

Huomenna tiistaina Sporttiporukan treeneissä liikutaan ystävänpäivä aaton teemalla yhdessä ystävän kanssa. Tuo siis ystäväsi mukaan ja jos et ketään just nyt saa mukaan, niin paikan päällä kyllä löytyy kaveri treeneihin. Tehdään harjoituksia hymy huulilla ja kuitenkin hiki otsalla. 

Treenit ovat klo.18.30-19.30 Neiron koulun liikuntasalissa. 

Mukaan juotavaa ja oma jumppapatja, kertamaksu on 5€. Nähdään!

Merjan kanssa akrobatiaa!

Hyvää Ystävänpäivää 😙

~Eija~

Hisua ja juoksua pakkasessa

Heittipä sitten viileähkön kelin Suomen ylle. Jo perjantai illan -10 asteen pakkasessa hiihtolenkki tuntui kylmältä, mun sormet vaan on niin arat kylmälle. Lauantaille luvattiin vielä kiristyvää joten vaatetusta hiihtosuunnistuksen aluemestaruuskisoihin tuli pohtia hiukan huolellisemmin. Kyseessä kun oli vielä sprintit, niin itse suorituksessa ei mene kauaa. Ennen henkilökohtaisen kisan starttia sai tosissaan hyppiä ja liikkua että pysyi lämpöisenä. Nuorimpien ikänaisten rata oli linnuntietä noin 2,5 kilometriä ja lyhintä reittiä noin 3,5 kilometriä. Kaikilla oli alkuun heti armoton nousu mäen päälle. Ennen kuin sinne asti pääsin, oli mennyt jo minuutti ja takaa-ajajat lähtivät liikkeelle. Hetki siinä meni että pääsi kartalle ja ei kun lykkimään. Mulla ei mitkään parhaimmat käsivoimat ole ja muutenkin se on sellaista räpeltämistä suksien, sauvojen ja karttatelineen kanssa pöperöisellä hiihtoladulla, mutta hauskaa tämä kuitenkin on :)

Hisu sprintti-kartat.

Karttateline huurtui ja yritin sitä pyyhkiä. Maalin lähestyessä kummastelin, että nytkö jo maaliin... Maalileimauksen jälkeen tarkistusleimaukseen odotellessa rauhotuin katsomaan karttaa ja reittiä tarkemmin ja käsitin että olinkin jättänyt pari rastia väliin. No siitä ei enää lähdetä puuttuvia rasteja hakemaan, joten hylsyhän siitä tuli. Kotona lämpöisessä karttaa tutkiessa käsitin erehdykseni. Suunta oli ollut oikea, mutta olin vauhdissa lukenut rastiväliviivaksi korkeuskäyrää, jotka olivat samanpaksuisia ja häiritsevän saman värisiä nopeasti katsottuna. Viiva toki on suora ja käyrät harvemmin. No tällee nyt taas tuli sohlattua, mutta sai kyllä olla viimeinen kerta!

Vihreät viivat ovat latuja, joita pitkin mennään rasteille.

Henkilökohtaisen kisan jälkeen oli hetki taukoa, jolloin onneksi pääsi lämpöiseen odottelemaan iltapäivän puolella käytävää parisprinttiviestin kisaa. Siinä joukkueessa on kaksi jäsentä ja molemmat menevät vuorotellen kaksi osuutta viestinomaisesti. Mä sain pariksi Kaisan. Luvattiin toisillemme mennä tarkasti ja mä erityisesti lupasin hokea rastinvälit sitä rastin numeroa, jolle oon menossa. Kaisa aloitti ja toi kärjessä, mä toin edelleen kärjessä (ja kaikki rastit oikeassa järjestyksessä noukkien!) ja kun Kaisa kärkipaikalla toi kolmannelta osuudelta kärjessä ja huikkasi että toinen joukkue taitaa olla lähellä, mä päätin että ohi ei sitten tule. Paahdoin menemään minkä pystyin ja hoin rastinumeroita mielessäni. Takana pysyi ja nuorimpien ikänaisten mestaruus oli meidän :)

Kolme kerrosta housuja, paksu poolopaita softsell-takin alla + fleeceliivi, tuubihuivi, pipo ja kintaat kädessä pärjäsin. Hiki ei tullut missään vaiheessa ja vasta maalin lähestyessä koin kunnolla lämpeneväni. 

Sunnuntaille oli luvattu vielä kylmempää ja mulla oli sovittu pitkä lenkki Ninnin kanssa. Aamulla mittari näytti -20 astetta. Hiukan siinä viestiteltiin, että mitä tehdään, mutta eihän me nyt "pikku pakkaselle" periksi anneta. Puin lauantain vaatetuksen päälle yhden kerroksen vielä lisää ja sitten testaamaan kuinka pitkälle jalka nousee.

Ninnin kanssa tarkenee.

Ja olipa ihan mahtava lenkki heräävän Seinäjoen kaduilla. Vauhti oli just sopivan rauhallinen ja vajaan 10 kilometrin välein koukattiin parkkiksella autoilla tankkaamassa energiaa ja juotavaa. Pieni viima viilensi naamaa, hetkellisesti nipisteli sormia ja reisiä, mutta lopulta oli tunne että olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka. Pysähdyimme kuitenkin 25 kilometrin kohdalla ja järkevää se niin oli, sillä tuollaisessa pakkasessa keuhkot on kovilla.

Lenkkiripset.

Jos oon tänä viikonloppuna paljon hytissyt ulkona, niin oon myös tankannut herkkuja. Helmikuu on meidän perheessä ja ystäväpiirissä melkoista juhlaa, ihanaa :)!

Kalorit kohdilleen ;)

Kelistä viis, ulkoillaan siis ensi viikollakin :D!

~Eija~