Suppa-Jukola

Lahti-Hollolan Venlojen (41. kerta) ja Jukolan (70. kerta) viestit tarjosivat taas ihan parasta, mikä tarkoittaa hyviä ohjeita ja opasteita joihin pystyi tutustumaan jo etukäteen kotisohvalta, toimiva kilpailukeskus ja tilaa suurelle ihmis määrälle, huippu suunnistus radat ja maastot sekä mahtava tunnelma. Itselle tärkeää on myös olla samanhenkisten, vaikkakin hyvin erilaistenkin ihmisten seurassa, samalla viivalla maailman huippusuunnistajien ja ensikertalaisten kanssa. En tullut pettymään.

Jukolan pääportti

Lauantai aamulla klo.07 lähti yhteiskuljetus Lapualta. Omalla autollakin kisapaikalle olisi ollut suhteellisen helppo ajella, mutta koen bussikyydityksen vaivattomammaksi, varsinkin kun olin yksin liikeenteessä. Ja vaikka menomatka pirteänä olisi ollut ihan jees, olisi kotiin päin ajeleminen ollut suuri riski. Sillä mä olin menossa nauttimaan suunnistamisesta ja jukolan yöstä koko rahalla 😏

Vuonna 1987, kun samalla alueella järjestettiin viimeksi Jukola, en siellä suunnistamassa vielä ollut (vaikka harrastukseen hurahtanut jo olinkin). Silloin metsästä hyväksytyllä suorituksella maaliin asti pääsi 989 joukkuetta, kun tänä vuonna sen teki 1644 joukkuetta. Keskeyttäneitä ja hylättyjä joukkueita oli kymmeniä. 

Vuonna 1987 oli pihtileimasimet käytössä.

Bussilla pääsimme ihan leiriytymisalueen viereen, toki ei oman seurani vaan lapualaisten. Tomuisen kilpailukeskuksessa, tuulisuojateltta alueelta löytyi numerolapot ja oman seuran porukkaa. Siitä jatkoin vielä toiselle puolen kilpailukeskusta pystyttämään telttaani monien satojen kaltaistensa joukkoon. Alustana oli puolukka ja mustikka mättäitä mäntymetsässä. Potkin muutaman kävyn ja oksan sivuun ja seuraavan vuorokauden huoltopisteeni oli valmis. Oli valtavan kuuma, mutta onneksi puut varjostivat teltta-aluetta.

Jukolan telttakylää

Venlojen viestin lähtö oli klo.14. Vaikka lähtö baanaa K-rastille oli kasteltu, pölisevän tomun määrä oli valtava. Heti lähdön jälkeen ehdin yleisörastille kannustamaan seuramme aloittajia. Tänä vuonna saimme kaksi joukkuetta kokoon, toivottavasti ensi vuonna taas kolme. Hienosti aloittivat ja sitten mäkin lähdin teltalle vaihtamaan vaatteita. Joukkueeni toisen osuuden viejän väliaikoja ei online-tuloksissa näkynyt ja meillä heräsi pelko että jotain on tapahtunut. Lopulta kun lähdöstä oli tunti kulunut, lähdin kysymään ensiavusta ettei siellä tiedetä mitään. Ei tiedetty ja päätin seuraavaksi mennä lurkkimaan onko kolmannen osuuden suunnistaja vielä odottelemassa, kunnes Mervi huikkasi varjosta. Kaikki oli ok ja kolmannen osuuden viejä oli jo metsässä. Helpotus oli suuri. Emitin kanssa oli ollut jotain Mervistä johtumatonta ongelmaa. 

Venlojen lähtö.

Elisa tuli hyvin ja mä pääsin sijalta 529 ankkuriosuudelleni. Olin jo kuullut, että peloteltu suppa-maasto ei ole niin paha ja ajattelin että mennään silti tarkasti suunnistaen. Porukkaa oli paljon metsässä ja uria oli syntynyt jo paljon. Kartta ja maasto oli hyvin luettavissa alku pätkällä ja suunnistus lähti hyvin kulkemaan. Pian kuitenkin päästiin koukeroisemmalle alueelle ja siinä saikin olla tarkkana. Vauhti hidastui ja letkoja syntyi. Juoksuhaluja olisi ollut, mutta pidin käsijarrua päällä, etten vaan pummaisi. Varmuuden vuoksi tein yhden isohkon polkukierronkin kuin että olisin pitkän välin yrittänyt lukea koko ajan käyriä. Polkujolkottelut on aina lepoa päälle. Parille rastille pientä epäröintiä tuli ja toiseksi viimeiselle rastille mentäessä sekosin poluissa. Loppu suoran painelin napsien pari selkää ja lopullinen sijoitus 396. Ei aivan sitä mitä olin tavoitteeksi asettanut, mutta tyytyväinen olen että alle 400 päästiin 😊 Kaikkiaan 1518 venlojen joukkuetta pääsi hyväksytysti maaliin. Venlojen ankkuriosuus oli 7,9 kilometriä ja mun omalla gbs:llä matkaa kertyi 8,7km. Aikaa kului 1 tuntia ja 10 minuuttia.

Venlojen ankkuriosuudelta maalissa.

Pesulla tuli ihanan lämmintä vettä (ei ole ihan päivänselvä asia suunnistuskisoissa). Saunaan tai paljuun en mennyt, sillä enemmänkin mielessä oli ruoka. Söin kunnolla, omia eväitäni jotka olivat pysyneet kylminä kotoa pakatun kylmäkallen kanssa ja jatkoin veden juomista. Vesipisteitä oli näppärän lähellä ja se oli ihanan kylmää. Lähdin tapaamaan Tour De Jukola-joukkuetta, jonka 3.osuuden olin luvannut suunnistaa. Kaikka joukkueen jäsenet olivat mulle entuudestaan tuntemattomia. Mukavaa porukkaa oli ja hyvällä asenteella kaikki olivat matkassa.

Lähdin jo hakemaan hyviä paikkoja Jukolan viestin lähtöä katsomaan, tuntia ennen h-hetkeä. Satuin näkemään Minna Kaupin, joka on Suomen menestynein suunnistaja ja valittiin vuoden urheilijaksi vuonna 2010. Muutama sananen vaihdettiin viikonlopusta ja napattiinpa yhteiskuvakin 😊 Olipa valtavan iloinen ja positiivinen persoona.

Mä ja Minna Kauppi

Aurinko laskee kisakeskuksessa.

Aurinko laski pikku hiljaa ja ilma alkoi viilenemään. Porukkaa alkoi kertymään aitojen reunoille odottamaan klo.23 tapahtuvaa Jukolan lähtöä. Se on aina tunnelmallinen hetki. Viime vuonna itsekin olin tuossa joukossa. Tanner tömisten valonauha katosi metsään. Mä treffasin isoveljeni ja hänen vaimonsa ja sitten hiippailin telttaan tarkoituksena yrittää hetken nukkua...

Jukolan lähtö.

Seurailin hieman hermostuksissani jukola joukkueiden menoa, joissa olin luvannut suunnistaa., harrasteporukan 3. osuus ja suunnistusseurani kakkos joukkueen 6.osuus. Ei mulle ollut tullut aikaisemmin mieleenkään, etten ehtisi molempia hoitaa, kunnes Mervi aikaisemmin viikolla heitti mahdollisuuden että voi mennä tiukillekin. Seurani aloittaja aloitti hyvin ja harrasteporukan aloittajalla meni melkein tunti pitempään. Todella alkoi hermostuttamaan. Päivällä olin Elisan kanssa sopinut, että jos alkaa näyttää että mulla menee tiukille, Elisa nappaa 6. osuuden numeron mun teltasta ja lähtee heittämään lenkin. Tämä hiukan helpotti oloa.

Kun Tour de Jukolan joukkueen kakkonen oli ollut melkein tunnin metsässä, nousin ylös. Laitoin jo lampun päähäni, mutta ulkona oli todella valoisaa. Otin lampun pois ja päätin lähteä ilman sitä metsään. Vaihtoalueelle mentäessä laskeskelin kuinka monella on lamppu ja kuinka monella ei - suurinpiirtein 1/4 ei ollut lamppua. Päätin pärjätä ilman. Oli lämmin kesäyö ja vähän yli klo.03 pääsin osuudelleni. Samaa juntua kuin venlojen viestissä lähdin kohti ykköstä ja homma lähti pyörimään. Yllättävän rauhassa sai mennä, enkä pahemmin vilkuillut toisten osuusnumeroita vaan tein omaa työtäni. Jotkut pitävät pahana ja jopa omaa suoritusta häiritsevänä joidenkin jatkuvan rastikoodien kyselyn. Itseä se ei haittaa yhtään, vaan oikeastaan siinä sivussa on kiva kuulla onko jollain toisella sama rasti. Saa itselle varmuuden, että oikeassa suunnassa ollaan. Pari epäröintiä rastille osumisessa oli, mutta ei pahoja. Kauneinta oli kun aurinko nousi ja lähes sokaisi yhdellä tiekierrolla. Oli valtavan lämmin, käki kukkui, tomu pöllysi ja ympärillä oli hyvällä fiiliksellä muitakin menijöitä. Suppia tuli ja meni, tiheikköjä ja hakkuuaukkoja. Kartanluku sujui, vaikka tiedän että juuri siinä mulla olisi paljon parannettavaa. On se käsittämätöntä missä vauhdissa nuo huiput lukee karttaa ja maastoa!

Yö oli valoisa ja tunnelmallinen.

12,8 kilometriä keskellä yötä, oman gbs:n mukaan matkaa kertyi 15,6km. Aikaa kului 1 tunti ja 52 minuuttia. Oma tavoite oli alle 2 tuntia ja siinä onnistuin loistavasti. Maaliin tullessa fiilis oli mahtava. Naama harmaana tomusta hölkkäilin teltalle heti katsomaan missä vaiheessa seuran kakkos joukkue menee. Olin valmistautunut nopeaan vaatteiden vaihtoon, tankkaukseen ja tarvittaessa heti lähtemään takaisin vaihtoalueelle. Osaltaan olin helpottunut että joukkue oli vasta nelos osuudella. Toisaalta kroppa veti tehot ihan alas. Vaihdoin kuivat vaatteet ja aloin syömään. Tuli hirveän kylmä, tärisin aivan ja siksi käperryin makuupussiin. Vilkuilin jatkuvasti tilannetta ja laskeskelin voinko yrittää nukkua. Ei, siihen ei olisi aikaa. 

Jukolan 3. osuudelta maalissa.

Kello lähestyi aamu seitsemää ja oli aika kuoriutua lämpöisestä makuupussista. Rehellisesti sanottuna tässä kohtaa ei olisi huvittanut yhtään. Olin ihan tööt eikä tehnyt mieli syödä enää mitään. Ulkona aurinko oli jo kunnolla noussut ja ilma oli lämmennyt yöstä. Kävin vessassa ja lähdin kävelemään vaihtoalueelle. Aidan reunalla seisoskelin ja odottelin Severiä. Olo oli todella surkea ja vatsa oli kummallinen. Noin klo.07.45 pääsin metsään. Jo K-rastille juostessa tunsin kuinka veto oli ihan poissa. Tutuksi käynyttä baanaa kohti ykkös rastia, joka toki jokaisella kerralla oli eri rasti.

Nyt löntystely vanhempienkin pihkaniskojen perässä riitti mulle. Ei tehnyt mieli lähteä kaasuttelemaan ohi, kun ei vaan jaksanut. Vatsa ei ollut oma itsensä. Itselle poikkeuksellisesti pysähtelin useammallakin juomarastilla juomaan vettä ja urheilujuomaa. Ei se varsinaisesti vatsaa normalisoinut mutta ei pahentanutkaan. Rastit kutoselta kymppiin oli lyhyitä, mutta koin ne vaikeiksi. En pummannut, mutta menin hitaasti. Uria tuli ja meni joka suuntaan, joten niistä ei ollut yhtään apua. Rastiväli kerrallaan reitin selvitin ja maaliin tulin lopen uupuneena. Maalikontista piti ottaa tukea, sen verran heitti päässä ja kävely takaisin teltalle oli väsynyttä. 10,8 kilometrin matkaan meni aikaa 1 tunti ja 50 minuuttia, oman gbs:n mukaan matkaa kertyi 13,43 km. Kuiviksi menneet suunnistuskengät olivat tehneet molempiin kantapäihin rakot ja yhdessä varpaassakin oli. Olisi pitänyt kastella ne yöllä kunnolla. Ainuttakaan kosteaa suota kun en metsässä kohdannut.

Jukolan 6. osuudelta maalissa.

Otin pitkät suihkut, mutta jätin saunan taas väliin. Istuin kauan aikaa auringossa kuivatellen itseäni. Join vettä, sillä jano oli valtava. Ruokaa ei tehnyt mieli, joten pakotin itseni syömään eväitäni loppuun. Tavaroiden ja teltan pakkaaminen oli työlästä. Välillä piti istua kun niin huippasi. Puhti oli ihan poissa. Kannoin kaikki kantamukseni taas toiselle puolelle kilpailukeskusta. Matkalla näin isoveljeni, joka tuli ankkuriosuudelta hyvillä fiiliksillä maaliin. Odottelin bussia toista tuntia varjossa, silmät kiinni. Äitikin siinä soitti. Lopulta bussissa silmät kiinni ja huonossa asennossa torkkumista kohti kotia.

Rasteja supissa ja tiheikössä.

Koko sunnuntai päivän olin ihan poikki. Yli kymmenen tunnin yöunet kirkasti ajatusta, mutta mitään erikoista en jaksanut tehdä. Kolmea karttaa tutkiessani, en ihan varma ole joka rastivälistä kuinka olen mennyt. Vaikea siis piirtää kunnolla reittiä. Linnuntietä 31,5 kilometriä ja todellisuudessa 37,7 kilometriä suunnistamista ja aikaa tähän meni yhteensä 4 tuntia ja 52 minuuttia. Nyt annan itselleni hiukan lepoa, viimeinen kesäloma viikkokin tässä pyörähti käyntiin.

Ensi vuotta taas odotellessa, kuinkahan monta osuutta silloin...

~Eija~

"Herkistelyä" Venlojen ja jukolanviesti viikolla

Viime viikonlopun pyöräsuunnistus vetojen jälkeen oli mukava laskeutua taas kotihommiin ja lasten kanssa touhaamiseen. Olisi hiukan rauhoituttava, sillä viikonloppuna olisi kesän yksi kohokohta, kun on Venlojen ja Jukolanviestit. Maanantaina tein lasten kanssa pitkän pyörälenkin, reilu 30 kilometriä. Sopivasti pysähdyksiä, juotavaa ja syötävää sekä mukavaa yhdessä tekemistä, niin 6 vuotiaskin jaksoi hienosti koko matkan. Keli oli aivan mahtavan lämmin, mutta ei kuitenkaan tukahduttavan kuuma. Mulle lenkki oli palauttavan kevyttä. Lapset uskalsivat uimaankin, mutta mä vilvoittelin vain varpaita.

Lapset 💗

Tyttären varpaat hiekassa.

Näkökulmia putarhasta.

Vähän viileämmässä kelissä tiistaina tein juoksulenkin ja keskiviikkona pitkän reippaan, lähes 13 kilometriä Niinan kanssa sauvakävellen. Harvemmin tulee kävelylenkkejä tehtyä ja lenkin alkuun jalanpohjat väsyivätkin. Hyvä lenkki oli, vaikka lopussa huomasin mun kännykän pudonneen vyöremmistä! Koskaan ei ole avaimet, pienet juomapullot saatikka isohko kännykkä remmistä pudonnut. Pieni paniikki meinasi iskeä päälle, kun ei sitä löytynyt kuvan otto paikalta, jossa juoksimme alamäen, eikä moneen kilometriin kun luvatta ajoimme autolla purtsilla (ketään lenkkeilijää ei onneksi tullut vastaan!). Lopulta löytyi lenkkimme loppu päästä, noin kaksi kilometriä ennen pysähdystämme. Joku ystävällinen ihminen oli sen laittanut valotolppaa vasten ja sen näki siitä kyllä sitten kaukaa. Olin todella helpottanut 😌

Lenkki maisemia.

Tuon tapahtuneen jälkeen olen viikon muilla lenkeillä tarkasti laittanut kännykän remmiin ja tiuhaan varmistanut että se on mukana. Torstaina nimittäin lähdin taas Cyclin yhteislenkille ja tietysti rauhallisen porukan mukaan. Taas kierreltiin Seinäjoen ja Ilmajoen metsissä 23 kilometriä ja lisäksi siirtymät kuljin pyörällä, joten kilometrejä polkien kertyi 56. Jaksoin tosi hyvin ja soratie osuuksilla otin kunnon vauhdit. 

Maastolenkillä.

Tänään perjantaina on ollut pakko ottaa rauhallisemmin, sillä sauvakävelylenkki tuntuu edelleen pakaroissa ja pyöräilyn tärinä ja sarvista puristaminen aiheutti mulle vasemman käden puutumisen tunteen. Inhottava tuo käsi, kun koko ajan nipistelee. Toimintakyky on normaali. 

Akkuja pitäisi nyt ladata ja ens yö pitäisi saada nukkua kunnolla. Tänä vuonna Venlojen ja Jukolanviestit suunnistetaan Lahti-Hollolassa, jossa on luvassa etelä-pohjalaiselle outoa suppamaastoa, eli kuoppia kuoppien perään. En ole päässyt harjoittelemaan tyyppi maastossa, joten valmistavat harjoitukset on pitänyt tehdä pääkopassa. 

Yksin ei tarvitse metsässä taivaltaa, vaan viestiosuuksia on 19773, joista mä olen luvannut hoitaa kolme 😀 Venloissa ankkuriosuus ~8km, Jukolassa 3. osuus 12,8km ja 6.osuus 10,8km. Linnuntietä siis 31,5km suunnistettavaa, todellisuudessa kilometrejä kertyy jonkin verran enemmän, riippuen kuinka paljon kiertoa tulee. Venlojen lähtö on klo.14 ja Jukolan klo.23. Venlojen ankkuriosuudelle pääsen lähtemään oman arvioni mukaan puoli kuuteen mennessä. Jukolan 3. osuudelle ehkä yöllä kolmen tietämissä ja 6. osuudelle aamun valjetessa, toivottavasti ennen yhteislähtöä sunnuntaina klo.9.20. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ei siis nukuta.

Akut täyteen.

Pakkailut ovat hyvällä mallilla, fiilikset on odottavat ja suunnitelmat on selvät. Jos itse et paikalle pääse, lähettää Yle tunnelmia suorana lähetyksenä. Online tuloksiin pääset tuosta. Pitäkää peukkuja 👍

~Eija~

Pitkää matkaa suunnistaen pyörällä

Tänään taas heti aamutuimaan kotona nautin aamupalan, kasasin tavarat autoon ja aurinkolasit silmillä lähdin kohti Pinsiötä Hämeenkyröön. Taas oli luvassa pyöräsuunnistusta ja jaossa Suomen mestaruus titteleitä. Olo oli paljon rauhallisempi kuin eilen, vaikka varmaan koskaan en pääse eroon jännittämisestäni. Nyt sentään tiesin jo jotain, enkä aavistakkaan kuinka paljon vielä en tiedäkään pyöräsuunnistuksesta. Eilis illalla gbs-viivoja katsellessa kuitenkin hoksasin, että ei ne mun kaikki reitinvalinat ihan pöhköjä olleet ja tämä antoi valtavasti itseluottamusta. Hätäilyt vaan pois.

Kukkuu, täälä hiekkamontulla taas!

Luvassa siis oli eilisen sprinttimatkan vastakohta, pitkät matkat. Naisten 35 sarjassa se tarkoitti linnuntietä 12,9 kilometriä ja optimireittiä 16,2 kilometriä. Kuumat sarjat, eli miesten ja naisten pääsarjat sekä kakskymppiset lähtivät onneksi ennen meitä, joten tiesin etten tulisi olemaan niinkään toisten jaloissa..tais siis pyöränrenkaissa 😆. Ohjeet ovat niin, että kohdatessa mennään oikeaa reunaa, takaa annetaan tietä nopeammille ja risteyksissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta yhteentörmäyksiä välttäen. Tänään kuitenkin kolaroin yhden ikänaisen kanssa heti alkumatkasta. Mentiin rauhallista vauhtia, minä perässä ja nainen edessä ja odotin leveämmän polun pian alkavan ja sitten pääsisin edelle. Loivassa alamäessä vilkaisin karttaa ja sitten kolahti. Nainen mun edessä oli yhtäkkiä jarruttanut ja pysähtynyt enkä mä ehtinyt reagoida mitenkään. Onneksi kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Pyytelimme anteeksi ja molempien matka jatkui.

Ensimmäinen kartan vaihto, rastit 5-10.

Kartan vaihtoja oli tänään kolme ja otin ne rauhallisesti varmistaen että lähden oikeaan suuntaan. 5-10 rastien kartta oli haasteellinen kun reitti oli pienellä alueella ja se meni ristiin. Piti pysähdellä ja koko ajan hoin rastia jolle olen menossa etten vaan mene sekaisin. Aivan hyvin se sitten menikin ja oli helpotus kun seuraavien karttojen reitit olivat selkeämmät.

Viimeinen kartta ennen maalia.

Tänään tiesin mitkä ovat kiellettyjä alueita ja tiesin, ettei lyhin reitti välttämättä ole se nopein. Kapea harju takasi pohkeita hapottavia nousuja ja huimia laskuja, joita en todellakaan uskaltanut laskea alas pyörän päällä. Leveät, hyväpohjaiset ulkoilu-urat antoivat hyvän selkärangan reiteille ja niillä sai yrittää kiihdytellä. Kaatunut en kertaakaan, mutta yhtä puuta halailin saaden pienet naarmut käteen. Eikä pyöräkään hajonnut, kettingit eivät lähteneet irti ja jarrut pitivät. 

Tykkäsin. Tänään pääsin jo tekemisen meininkiin ja vaikka voittajalle hävisin taas 10 minuuttia, ajattelen sen VAIN 10 minuuttia. Jaksoin omalla vauhdillani loppuun asti ja jos kaksi väärän polun valitsemista ja niiltä kääntymistä takaisin sekä viimeiselle rastille reitinvalintaani en olisi vaihtanut, olisi ajastani 2 minuuttia pois. Loput minuutit häviän ehdottomasti hitaassa kartan luvussa, mutta sitä harjoitellaan tästä eteenpäin.

Tyytyväisenä maalissa.

Kiitän järjestäjiä haastavista ja hyvistä reiteistä, ensikertalaiselle selkeistä opasteista ja järjestelyistä sekä kanssa suunnistajia loistavasta tunnelmasta. Taitaa tuo pyörä lähteä mukaan joku toinenkin kerta 😊

~Eija~

Ummikkona SM-kisoissa

Ehkä ei ole järkevintä aloittaa uuden lajin kisaamista ihan Suomen mestaruuskisoissa, mutta niin mulle nyt vaan kävi 😆 Mutta kun mua pyöräsuunnistukseen ja niiden SM-kisoihin jo viime vuoden puolella houkuteltiin, niin kyllähän se ajatus heti jäi kytemään. Innostun niin helposti ja miksi en voisi mennä. Toisaalta maastopyöräilyä olen harrastanut aika vähän ja kartta pyörän mukana vielä vähemmän. Mutta mullahan on loma ja sopivasti ohjelmasta vapaa viikonloppu, joten edelleen; miksi ei 😏 Joten pitkällisen juupas eipäs-tuumailun jälkeen toukokuussa tilasin itselleni EmiTagin (leimauskortti) ja laitoin ilmoittautumisen sisään.

Mun Trek.

Tänään aamulla pakkasin autoon maastopyöräni, jonka edellis päivänä omien kehnojen taitojeni mukaan pesin ja puunasin ja "huolsin" (siis öljysin ketjut). Moneen kertaan tarkistin, että mukana ovat kypärä (pakollinen), karttateline (oli unohtua!) ja EmiTag (muistuttelin itselleni että pitää tarkistaa toimiiko se). En tiennyt mitä vaatetta kuuluu kisassa laittaa päälle, joten heitin reppuun useammankin vaihtoehdon.Vielä juotavaa ja syötävää ajomatkalle, heipat kotiin jääville ja menoksi.

Pitkän, vajaan kahden tunnin ajomatkan aikana ehti ajatella kaikenlaista. Pidin itseäni ihan hulluna ja teki mieli kääntyä takaisin kotiin, mutta enhän mä nyt sellaista tekisi. Jännitti niin, että mun oli kylmä ja kuuma, enkä meinannut jaksaa seurata muuta liikennettä aiheuttaen sen, että välillä vauhti hiljeni mateluksi ja kohta taas kaasuttelin liian lujaa. Vähän väliä vilkuilin takapenkille, että tuliko se karttateline varmasti mukaan (oli se!). Pääsin onnellisesti perille, Yltä ja alta tilataideteoksen luo Hämeenkyröön (ko teosta en kyllä muistanut bongata...).

Karttateline tsek. EmiTag tsek.

Auto parkkiin, aitauksessa haukkuvan koiran viereen. Se kaipasi rapsutusta ja haukku lakkasi kun sanoimme moikat. Tuli mieleen omat lapset, jotka olisivat olleet niin onnessaan tuosta suloisesta koissusta 😊 En tiennyt mitä nyt pitää tehdä, joten matkin muita ja nappasin pyörän autosta. Ruuvailin karttatelineen paikoilleen (en ollut siis unohtanut sitä kotiin, jes!), kypärä sarveen, tarkistin EmiTagin olemassa olon, heitin repun selkään ja lähdin seuraamaan muita kohti kilpailukeskusta. Samassa kilpailukeskuksessa käytiin myös Grano Games perinteiset suunnistuskisat, joten porukkaa laajalla hiekkamontulla oli ihan kivasti. Tutut pistivät merkille mut pyörän kanssa ja täten lajivalikoimani laajenemisen. Joo, ihan vaan kokeilemassa, en mä itsekään tiedä miksi mä oon täälä. 

Etukäteen olin miettinyt miten numerolappo kiinnitetään pyörään ja vaikka ohjeissa luki, että kiinnitystarvikkeet saa numeroa noutaessa, oli mulla repussa maalarinteippirulla. Olisin sitten vaikka teipannut kiinni jos ei muutoin. No toisten esimerkkiä seuraten askartelin numerolapon kolmella nippusiteellä nätisti pyörän eteen jarrujen vaijerien varaan. Niin ja numeroita oli jakamassa Venla Harju, Suomen yksi huippusuunnistajista.

Sitten piti päättää vaatetus. Pyöräilyhousuja näkyi kaikilla tosi kilpailijoilla, mutta onneksi joukossa vilahti perus trikoo porukkaakin. Tosi kilpailijoilla oli myös lukkopolkimet, joita mulla ei varmaan koskaan tule olemaan, ainakaan maastossa, mutta päätin etten häpeile tämän asian vuoksi amatöörimäisyyttäni. Joten pitkät mustat trikoot päälle, musta pitkähihainen paita ja luotto polkujuoksukengät jalkaan. Lähdin todella ajoissa lähtöpaikalle, koska jotain halusin tehdä ja keskellä hiekkkuoppaa olo tuntui hölmöltä. Onneksi lähtöön oli useampi kilometri, niin sai mukavan lämmön kroppaan. Kyllähän se lämpö ehti hälvetä lähtöpaikalla omaa vuoroa odotellessa, mutta hyvä ajatus kuitenkin. 

Mitähän mielessä liikkuu..?

Nimellä huudettiin ekalle viivalle. Toisella viivalla näki kartan, mutta en siinä minuutin aikana ehtinyt löytää kohtaa missä juuri nyt olimme. Kolmannella viivalla sai kartan ja sitä ehti minuutin verran tutkailla, kunnes sai luvan lähteä polkemaan.

Pääsin hyvään vauhtiin, niin hyvään että poljin polun ohi josta olisi pitänyt kääntyä. Voi hitsi! Rasti kuitenkin näkyi, joten varvikon läpi ja rastille. Täyskäännös ja kohti kakkosta. Matkalla mietin, että vilkkuikohan EmitTag rastilla, tuleekohan mulle heti hylsy 😑 Kakkos rasti löytyi ok:sti ja kolmoselle mentäessä kartalla polkujen risteyksessä oli punainen viiva. Jaaha, siis kielletty alueko, tuostako ei saa mennä, no sitten kierretään. Ihmettelin seuraavalla rastilla, miten yksi suunnistaja jo lähti rastilta, vaikka ei ollut mun ohi mennyt. Hmm... Kutoselle mentäessä näin parin rämpivän läpi metsän, mutta mä lähdin kiertämään polun kautta. Ja seiskalla tuli kartan vaihto.

Lähdin polkemaan täyttä höyryä tietä pitkin, kunnes ihmettelin, ettei kartta ihan vastaa maastoa. Pysähdyin, käännyin, pysähdyin, kaivoin edellisen kartan ja silmäilin mille tielle lähdin. Voi hitsi, lähdinkin väärään suuntaan, mutta sitäkin kautta pääsee, tulee vaan julmettu kaarros. Poljin ihan henki hapatuksissa ja sätin huolimattomuuttani. Seuraavat löytyi ihan ok, kunnes 10 rastilta lähdin 11 rastille ja taas edessä oli nuo punaiset viivat 😮 (kuva alla). Miten ihmeessä tuonne rastille pääsee?!? Poljin silti sinne ja pysähdyin silmäilemään jälkiä. Takaa tuli mies polkien ja se kurvasi tuosta noin vaan kivien välistä. Kysyin, että siitäkö saa mennä ja mies huikkasi että kyllä. Seurasin sitten häntä. Olin hiukan ihmeissäni...

Maalissa kelloon vilkaisu osoitti, että aikaa meni aivan liian kauan. Naisten 35 sarjassa matkan pituus linnuntietä oli 4,8 kilometriä ja optimireittiä 6,2 kilometriä. Mun aika oli 37 min. Voittaja polki alle puoleen tuntiin, nostan hattua 🎩

10 ja 11 rastiväli.

Lopulta kuulin, että nuo punaiset viivat eivät ole kiellettyä ylittää, vaan ne tarkoittavat jotain hidastetta polulla, esimerkiksi kaatunut puu tai kuten tuossa 11 rastilla isot kivet. Turhaa siis kiertelin... Ja lopulta tuo kartan vaihdossa "väärälle" tielle lähteminen ei välttämättä ollutkaan niin paha ratkaisu, vaan gbs-seurannassa olleista aika moni valitsi tuon saman reitin.

No voiko muunlaista toimintaa ummikolta odottaakaan - no ei voi! Pyöräsuunnistuksen säännöistä ei vaan kaikki asiat ole vielä jääneet alitajuntaan. Mutta opinpa taas monta juttua oikein näin SM-kisoissa ja huomenna näillä eväillä pitkän matkan kimppuun 😊

~Eija~

Väsynyt lomalainen

Mä olen kolmatta viikkoa kesälomalla ja tässä vaiheessa pitää sanoa, että kesäloma fiilikseen en aivan ole päässyt. Siihen ei ole vaikuttanut mitenkään kelit, sillä ensimmäiset kaksi viikkoa oli hellettä ja tänään vihdoin saatiin odotettu sade ropsautus. Oon saanut nukuttua tarpeeksi pitkiä ja hyviä yöunia, mutta ei taida olla aamua ettei kello olisi ollut herättämässä. Kotona oon saanut puuhailtua yhtä sun toista ja naamaa oon saanut näytettyä kodin ulkopuolellakin, mutta itse aiheutetut kiireet ja odottamattomat niskaan kaatuneet hommat ovat vieneet niin ajatuksia kuin aikaa. Välillä on kiukuttanut ja väsyttänyt oikein kunnolla. Onneksi on ollut mahdollisuus lähes joka päivä "karata" jollekin lenkille yksin tai yhdessä jonkun kanssa. Kummasti lenkit ovat aina selkeyttäneet ajatuksia ja kotiin on palannut hippusen itseensä armollisemmin suhtautuva ihminen. 

Kesäkuun peltomaisemaa.

Toukokuun harvinaiset helle kelit potkaisivat kesäiseen luontoon vauhtia. Monet kasvit kukkivat viikkoja etuajassa ja maanviljelijät pääsivät viime vuotta selvästi aikaisemmin pelloille. Viime vuonna tähän aikaan olikin huomattavasti vähemmän vihreää luonnossa ja kasvit kärsivät kylmyydestä. Ihanaa, että nyt on saanut nauttia jo monta viikkoa aikaisten aamujen ja myöhäisten iltojen lenkeistä. Ne ovat ihan parhaita. Nouseva ja laskeva aurinko lintukonserttien säestyksellä on niin kaunista. Tunne siitä, ettei ole kiire minnekään ja matkaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Keskiviikon 18 kilometrin asfalttilenkki.

Juostut kilometrit tuntuvat taas kropassa. Alaselkä on kipeä ja kaikki kyykistely puutarhassa on ihan hirveetä. Rangan suoristaminen kukkapenkin ääreltä ei käy ihan tuosta vaan. Ja tämä kipuilu johtuu jumiutuneista jaloista - pakarat, takareidet ja pohkeet. Juokseminen kovalla alustalla puuduttaa oikean jalan ja meno on silloin kaikkea muuta kuin rentoa. Yleensä puuduttelu kestää sen 5 kilometriä ja jos vaan on saanut mentyä tarpeeksi hitaasti, alkaa jalka sitten toimia. Venyttelyt ja liikkuvuusharjoitukset ovat nyt kova sana ja niitä olen tehnyt joka päivä lyhyesti tai hiukan pitemmällä kaavalla. Metsässä puuduttelua ei tule ollenkaan, sen verran armollisempi ja vaihtelevampi alusta se on juosta. Lepoa juoksustakin pitää välillä olla ja silloin onkin hyvä tilaisuus harrastaa muita liikuntalajeja. Torstaina pääsinkin pyöräilemään maastoon 🌲

Maastolenkillä kallioita, juurakoita ja kiviä.

Pyöräliike Cycli järjestää säännöllisesti kaikille avoimia porukka lenkkejä maastoon. Yleensä aina lenkki-iltoina mulla on ollut jotain muuta menoa, mutta vihdoinkin nyt pääsin. Ystävää en saanut mukaan toisen menon vuoksi, joten rohkenin lähteä yksin. Turhaa jännitin, sillä ensikertalainen otettiin mukavasti porukkaan mukaan. Valitsin rauhallisemman vauhdin porukan. Paljon mentiin tekniikka juttuja läpi, pysähdeltiin ja nautittiin matkan teosta. Mieleen jäi viivoitin suorat ajolinjat, alamäissä polkimet samalle tasolle ja takapuoli ylös lestalta. Ylämäissä takapuoli lestaan, polkemista ja kehon painolla joustaen ylös vaan. Harjoiteltiin myös lyhyt pätkä pitkospuilla ajamista ja lopuksi tultiin Jouppiskan mäki vauhdilla alas. Tykkäsin valtavasti joka hetkestä ja vain kerran mielessä vilahti ajatus 'mitä jos kaadun'. Reilu kaksi tuntia ja 20 kilometriä. Tämä menee jatkoon ehdottomasti!

Illan menopelit tauolla.

Ei kesälomaa ilman lukemista, vaikka siinä menikin yli kuukausi kun sain viimeisimmän kirjan kahlattua läpi. Tällä kertaa työn alla oli Oskari Saaren kirjoittama kirja Aki Hintsa - Voittamisen anatomia. Vaikka kirjassa käsiteltiin pääosin formula ykkösten huippu kuskien voittamisen polusta, on Hintsan ajatuksissa paljon yksinkertiaisia asioita joita voi ottaa ihan jokaisen ihmisen elämään. 

Erityisesti Hintsan kolme ohjetta aktiivisempaan elämään on mielestäni niin asiaa:

- Huolehdi, että saat riittävästi perusliikuntaa,

-Tee aktiivisuudesta tapa, liiku siis säännöllisesti   ja 

- Liiku monipuolisesti, niin elät pidempään.

Nämä ainakin omassa elämässäni tällä hetkellä toteutuu. Ilman näitä asioita en ehkä jaksaisi tätä kaikkea kiirettä ja paineen tunnetta. Yksistään liikkuminen ei toki tuo onnellisempaa ja terveellisempää elämää, vaan myös ravinnolla ja erityisesti levolla on valtava merkitys. Asiat ja ihmiset jotka nyt ovat tärkeitä, on syytä nähdä tärkeinä myös viiden ja kymmenen vuoden päästä. Tärkeille asioille on annettava aikaa.

Lukusuositus ☝

Ote kirjasta "Voittamisen anatomia".

Tommi Pärmäkosken viisaan moton saattelemana suuntaan ajatuksiani kohti tulevaa viikonloppua -> " Todellinen menestys on omien rajojen koettelemista, omia heikkouksia vastaan toimimista ja päivittäistä halua kehittyä." 

Omien rajojen kokeilemista, sopivia haasteita ja iloa alkavaan viikonloppuun ihan jokaiselle!

~Eija~

Varpaat kovilla

Takana on upean lämmin viikko, joka oli samalla palauttelu viikko Nuts Karhunkierroksen 55 kilsan matkalta. Vointi on ollut aivan mahtava ja sekä kroppa että mieli ovat palautuneet mielestäni loistavasti. Sain hurjan paljon positiivista palautetta juoksustani ja kiitän kaikkia juoksussani mukana elämisestä. Vaikka ne askeleet aina itse ottaakin, kuuluu tähän harrastukseen vahvasti myös omien henkilökohtaisten kokemusten ja fiilisten jakaminen toisten kanssa. On onni tuntea monia saman henkisiä ihmisiä ja teitä rakkaita jotka jaksatte kaikkia "hullutuksiani" 😊

Omien palauttavien lenkkien lisäksi on tällä viikolla liikutettu vielä muitakin kun 10 viikkoa kestäneet kevään juoksuryhmien viimeiset tapaamiset pidettiin. Mahtavalla porukalla ollaan liikuttu rauhallisesti ja reippaammin juoksun kikkoja opetellen. Oon vienyt porukkaa poluille ja urheilukentälle sekä mäkeen. Joka tapaamisella on kiinnitetty huomiota hyvään lämmittelyyn ja kehonhuoltoon. Hienoja viikkoja ja kohtaamisia. Haikein mielin toivotan kaikille kepeitä lenkkejä ja iloisia hetkiä juoksun parissa!

Tällä viikolla on koettu myös toisenlaista haikeutta, kun koulut jälleen päättyivät ja odotettu kesäloma alkoi koululaisilla. Vuosi on ollut koululaisten äitinä kovinkin vaihteleva ja väsymys jo painoi toukokuussa. Kuitenkin koululaisemme ovat tehneet paljon töitä ja olen iloinen hyvistä, omanlaisista todistuksista joita kotiin tuotiin. Nyt on läksyt hetkeksi pois mielestä, mutta elämän koulu jatkuu läpi kesän ja koko loppu elämän. 

Yo-juhlissa keittiön kuningattarena!

Lauantaina tein pitkän päivän ystävän pojan ylioppilasjuhlissa keittiön puolella. Pientä tassuttelua koko ajan sinne tänne, mutta olipa hieno päivä! Varpaita ahdisti juhlakengissä ja selkä hiukan väsyi normaalia korkeammasta kengän korosta, joten loppu illasta tohdin jo heittää moiset keittiön nurkkaan. 

Tänään sunnuntai aamulla sainkin sitten vetää tutummat ja mukavemmat kengät jalkaan, kun lyöttäydyin Kurikan polkujuoksu porukan yhteislenkille mukaan. Ei meitä ollut kuin minä ja kolme miestä, mutta oikein hauskat jutut ja just sopiva vauhti. Reilu 16 kilometriä neulaspolkua, kalliota, metsäteitä ja pitkospuita. Aurinko paistoi, yhden yhtä käärmettä ei näkynyt eikä hyttysiäkään tarvinnut sopivan tuulen vuoksi hätyytellä. 

Santavuoren poluilla.

Viikko sitten varpaat olivat hellinä Rukan kivien ja juurakoiden potkimisesta. Tästä muistona on oikean jalan etuvarpaan musta kynsi. Kipeä se ei ole enää yhtään, eikä kynsikään heilu, joten saattaapi olla ettei sittenkään lähde irti. Olkoon siis varvas rivistön mustalammas, sisukas pässinpää 😆

Musta etuvarvas.

Alkavalla viikolla on taas pari hommaa hoidettavana, lapsen leiri, uimakoulua ja pikku reissukin. Jossain kohdassa livistän juoksemaan ja jospa pääsisi pitemmän pyörälenkinkin tekemään...

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

~Eija~

Nuts Karhunkierros 55,5k - eka ultramatkani

Aa että kun vaan hymyilyttää ajatusten palatessa viime lauantain NUTS Karhunkierroksen 55,5 kilometrille 😊 Fiilikset olivat jo ennen lähtöä korkealla, keli oli just sellainen kuin olin toivonut ja mulla oli vahva luotto itseeni. Nukuin edellisen yön katkonaisesti, mutta se ei toki johtunut majapaikkamme puitteista, huonekaverista tai ajomatkan aiheuttamasta rasituksesta, vaan mua ihan rehellisesti jännitti. Kello oli herättämässä seitsemältä, mutta jo kuuden jälkeen katsoin kelloa enkä sen jälkeen enää saanut nukuttua. Hiippailin mahdollisimman hiljaa vessaan, syömään ja kiskomaan juoksuvaatteita niskaan. Normi aamupala alas hitaasti nieleskellen, paljon nestettä ja vielä jokunen viinirypäle. Edellisenä iltana pakattu juoksuliivi oli valmiina, mutta jännityksissäni tarkistin vielä kerran että kaikki oleellinen on mukana. Silmäilin vielä reittikarttaa ja olin täpinöissäni.

Vessajonossa Oulangan luontokeskuksessa.

Majapaikastamme oli muutaman sadan metrin kävelymatka Rukan kisakeskukseen ja sen takana oli bussikyytien lähtöpaikka. Ylös noustessa porukkaa tuli joka suunnalta, naamat ihanasa virneessä. Hyväntuulista puheensorinaa ja viime hetken lennokkaita heittoja. Bussimatka Rukalta Oulangan luontokeskukseen kesti noin puoli tuntia ja sen aikana ehti vielä hörppiä energiaa ja vettä. Kurvasin heti vessajonoon ja siitä olikin kätevää seurata 80 kilometrin juoksijoiden menoa. Jonotin sellaiset 40 minuuttia, mutta eipä se haitannut. Oikeastaan jo tiesin, että seuraavan kerran vessaan menen taas kämpillä, jos ei sitten jotain ihmeellistä tapahdu.

Karhunkierroksen viitat ja juoksun lähtökaari.

Porukkaa oli paljon! Tälle 55 kilometrin matkalle oli lähdössä yli 700 juoksijaa. Pari blogi kasvoa näin ja Anna löysi mut. Ehdittiin hyvä tovi jutella fiiliksistä ja Anna kertoi edellisten vuosien kokemuksistaan. Jännitys siinä sopivasti hiukan lievittyi, joten kiitos Anna 😃 Hivuttauduimme lähtöön hiukan yli puolen välin ja hetki vielä odottelua, tsempit toisille ja matkaan!

T-paita ja shortsit oli just hyvä asuvalinta!

Kuten odotettua olikin, alku oli todella hidasta ruuhkan vuoksi. Portaat ja sillat menivät kävelyksi ja kapeilla poluilla ei päässyt heti ohi. Ensimmäinen viisi kilometriä oli melkoista jojoilua monen kohdalta, mutta sitten pikku hiljaa oma vauhti löytyi. Joutui ohittelemaan paljon ja moni ampaisi hurjaa vauhtia ohi. Kahden naisen tuntomerkit pistin mieleen (vihreä juoksureppu ja valkoiset pitkät sukat ja toisella oranssi pohjainen paita ja mustat juoksutrikoot), sen verran hengästyneenä kirmasivat ohi, että löin itseni kanssa vetoa että nuo tulen vielä ohittamaan. En tykännyt yhtään juosta toisten perässä, koska silloin en nähnyt lukea polkua niin hyvin ja iskin varpaani useasti kiveen tai puunjuureen. Hain paikkaa, jossa sain juosta kenenkään häiritsemättä edessä, mutta aina sieltä joku tuli selkä edellä vastaan. 

Juotavaa ja syötävää lähdin nauttimaan 5-10 minuutin ja puolen tunnin suunnitelmalla. Alussa se pitikin tosi hyvin ja matka taittui aivan huomaamatta. En laittanut päälle omaa gbs-kelloani vaan seurasin kellostani aikaa. Vähän ennen ensimmäistä huoltoa, joka oli vasta reilussa 30 kilometrissä, olisin halunnut tietää paljonko ollaan tultu, mutta en tiedä olisiko tieto helpottanut yhtään. Ensimmäinen tunti meni helposti, samoin toinen. Kahden ja puolen tunnin jälkeen vasemmassa pakarassa tuntui väsymystä, mutta se oli ihan ok. Kitkajoen rantaa sain mennä pitkästi ihan yksin tai joku hölskyvän juomapullon kanssa tuli takana hyvän matkaa, mutta jossain kohdassa, Pähkänällä tai siinä main hölskynnän ääni vain loppui. Pienelle Karhunkierrokselle tultaessa joukkoon liittyi pirteitä 31 kilometrin menijöitä. Teki mieli lähteä kirmaamaan mukaan, mutta pidin sinnikkäästi oman vauhtini, sillä matkaa vielä oli. 

Jokunen patikoija tuli vastaan, kannustajia oli satunnaisesti ihan metsässäkin ja huollon lähestyessä alkoi kuulumaan äänekkäämpääkin kannustusta. Ensimmäisessä huollossa, Juumassa Söin pari kourallista mandariineja (oli sitten hyvää) ja suklaata. Täytin tyhjät lötköpulloni ja toiseen lorautin energiaa. Oman kellon mukaan sellaiset 4 minuuttia kesti huolto ja sitten jatkoin. Ihan tarkkaan en enää muista mitä kello tuolloin oli, vaikka yritin sen mieleeni painaa. Oli hirmu lämmin ja uusi, viileä vesi pulloissa maistui niin hyvältä.

Pikkuiset reittimerkit pitivät oikealla polulla.

Huollon jälkeen tuli kuitenkin ensimmäinen hetkellinen tympiintyminen. Oli tiejuoksupätkää, jotka toki aina ovat helpompia kuin polut, mutta onhan ne tylsiä. Ajatukset pääsivät karkailemaan jäljellä olevaan matkaan ja siihen tietoon, että rankimmat kilometrit ovat vielä edessä. Tietoisesti siirsin noita fiiliksiä sivuun ja mutustelin suklaata ja salmiakkia ja kunnolla vettä päälle. Noin puolen tunnin päästä vatsaa alkoi vääntämään. Ihmettelin mistä moinen, sillä en tietääkseni ollut syönyt mitään mikä normaalisti tuollaista voi vatsalleni tehdä. Ainut mikä tuli mieleen, oli nuo mandariinit. Onneksi olo helpotti ilman puskareissua eikä loppu matkalla palannut kuin hetkellisesti. Ehti kuitenkin säikäyttää, koska mulla ei viime vuosina ole ollut vatsan kanssa mitään ongelmia ja tiedän välttää erityisesti kisojen alla ruoka-aineita, jotka aiheuttavat turvotusta vatsaan.

Mutta matka sai jatkua ja vielä ainakin kaksi tai kolme viidenkympin naisjuoksijaa sain ohitettua, eikä kukaan nainen tullut mun ohi. Nostan hattua ja tuuppaan selästä kaikkia teitä, jotka olitte 80 ja 160 kilometrin matkalla. Teitä oli useita, joille tsempit heitin ja joillakin oli tosi rankkaa. Ootte sisukkaita ja unelmoin, että mustakin olisi joskus tuollaisiin matkoihin. Erityisesti 160 kilometrin matka kuulostaa niin järjettömältä omalla kohdalla, että en edes uskalla siitä vielä ainkaan haaveilla 😉.

En meinannut näpsiä kuvia, mutta jos nyt pari vaan.

Konttiaisessa oli toinen ja viimeinen huolto, noin 7 kilometriä ennen maalia. Jo ennen huoltoa oli nousua ja laskua mukavasti ja siellä yhdessä nousussa, ohitustilanteessa katseen kääntyessä kiittämään tietä antavalle juoksijalle, pökkäsin jalkani kiveen ja kaaduin. Kämmenet soraan ja oikea polvi sai maa kosketusta. Ei paha, pieni nirhauma polvessa ja mielessäni sadattelin. Varpaat olivat jo niin hellänä siitä kivien ja juurakoiden potkimisesta, joten nyt oli vaan jaksettava nostaa jalkaa loppuun asti ja pidettävä katse polulla kauniista maisemista huolimatta. Tässä vaiheessa molemmat pakarat olivat jo väsyneet, nousut tuntuivat pohkeissa ja alamäet hiukan polvissa. Mukaan ottamaani särkylääkettä en kuitenkaan kokenut tarvitsemani. Huollossa suklaata suuhun ja lötköpötköt taas täyteen vettä ja ei kun menoksi. Yksi viidenkympin nainen oli samaan aikaan huollossa ja halusin jättää hänet taakseni. Huollo jälkeisessä nousussa vilkuilinkin ensimmäisen kerran taakseni vain todetakseni, että kilpakumppani ei päässyt kantaan. Kummasti se mun kilpailuvietti vaan taas nosti päätään. Niin ja ne aikaisemmin mainitsemaani naista olin ohittanut jo ennen ensimmäistä huoltoa 😊

Kohti Rukaa.

Viimeiset nousut ja laskut Rukalle ovat rankkoja. Tämä oli tiedossa jo etukäteen, joten pidin ajatukseni kasassa ja yritin positiivisesti suhtautua uudestaan ja uudestaan edessä nousevaan rinteeseen. Todella jyrkkää, pölisevää ja liukasta rinnettä ylös ja alas. Muistan nämä rinteet vuosien takaa, kun mieheni kanssa oltiin täälä 75 kilometriä patikoimassa. Mieheni kantoi ylipainavaa rinkkaa ja pohdittiin, kuinka monta nousua vielä voi olla edessä. Nousujen päältä avautuvat huikeat maisemat sai hymyilyttämään ja hiukan herkistymään, sen verran kaunista oli joka puolella. Pyrin painamaan nuo maisemat ja tuon upean fiiliksen mieleeni, että voin palata noihin hetkiin myöhemmin uudestaan.

Kohti Valtavaaraa pallukka nousemassa.

Valtavaaran huipulla. Kuva: Olli

Erityisesti tuossa loppu vaiheessa tuntui mukavalta tietää, että tietyt ihmiset seuraavat mun gbs-pallukkaa ja ovat hengessä mukana. Erityisesti kotona mies ja lapset, Niina, Teija, Ninni ja Artokin taisi seurata 😊 Välillä oli kuulemma pallukan vauhti hidastunut huolestuttavasti, kunnes taas oli ilmeisesti alamäki koittanut. Olin onnekas, kun puolen nyrkin kokoisen lisäpainon sain mukaani.

Valtavaaran huipulla. Kuva:  Olli

Valtavaaran huipulla tuuli, se oli kuulemma kylmä, mutta ei tuntunut yhtään, virkisti vain. Nyt se oli huiputettu eikä enää pitkästi maaliin. Olli oli kannustamassa puoli kilometriä ennen maalia ja oli niin huippua lasketella loppu suoralle. Mun ensimmäinen ultramatka, Suomen yhdessä kauneimmista maisemissa ja kunnioitettavan rankassa maastossa. Pääsin ehjänä, iloisena ja itsensä voittajana maaliin. Tunnetta on vaikea kuvailla, se melkein pitää kokea itse!

Kuva; @onevisionfi

Lopullinen aika 6:52:16 (eli oma tavoite alle 8 tuntia alittui yli tunnilla!), sijoitus 11. kaikkiaan 284:stä naisjuoksijasta. Kisa mielessäkin meni siis todella hyvin 😁

Juuson kanssa maalissa.

Maalissa kaulaan sai hienon Nuts Karhunkierros osallistuja mitali, suuhun broilerikeittoa, patukoita ja vettä. Pääsin kuvaan Suomen kärki ultrapolkujuoksijan Juuso Simpasen kanssa, jolla muiden kisojen vuoksi tämän vuoden Karhunkierros jäi väliin. 

Istuin tovin keittoni ääressä, viestittelin kotiin ja yritin saada jotain tolkkua missä porukkamme muut jäsenet menee. Miia ja Kirsi olivat vielä omalla 30 kilometrin matkalla, joten hain varustepussini ja lähdin kävelemään majapaikkaan. Jalat olivat mukavan likaiset, jalkoihin olin saanut hienot rusketusraidat teipeistä ja huulet olin nuoleskellut rohtumille. Napsautin saunan päälle, kävin monen tunnin jälkeen taas vessassa ja odottelin tovin. Iloinen Miia tuli pian seuraan ja saunottuamme Kirsikin tuli. Kaikilta aivan mahtavat vedot kaikista pienistä hidasteista huolimatta. Illalla jaksettiin vielä käydä syömässä, vaikka ei se vatsalaukku heti vetänyt sisäänsä aivan normaalia määrää ruokaa.

Minä ja Miia yhtä hymyä!

Väsytti tolkuttomasti, kroppaa kolotti sopivasti, sillälailla että tiesi jotain tehneensä, mutta liikkuminen sujui oikein hyvin. Oikean jalan etuvarvas on arkana. Kesän aikana näkee, lähteekö kynsi irti, vai sinnitteleekö vielä mukana. Yön nukuin taas hiukan huonosti, sillä ajatuksissani edelleen juoksin poluilla ja väsyneitä jalkoja kivisti. Aamusta otinkin reissuun varaamani särkylääkkeen, että jaksan istua pitkän kotimatkan autossa. Palautteluna kotona leikkasin nurmikkoa ja tänään maanantaina edelleen tuntuu oikein hyvältä. Yllättäen hartiat ovat hiukan jumissa, ilmeisesti juoksuliivin paino niitä jäykisti, vaikka ei juostessa tuntunut yhtään. Myöskään etureidet eivät juostessa yhtään tuntuneet väsyneiltä, mutta kyllä niillä on taidettu hommia tehdä, sillä nyt on selvää arkuutta.

Kiitos Karhunkierros!

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän ja syksyn muita koitoksia. Omat rajat eivät vielä tulleet vastaan, joten syksyn Vaarojen maratonin 65 kilsaa lähdetään rohkeasti kohtaamaan ja ajatus ensi vuodelle 80 kilometriä Karhunkierroksella on täten ääneen kerrottu 😊

~Eija~