Sipoonkorvessa suunnistusta

Lapsilla oli viime viikolla odotettu syysloma ja heillä oli jos jonkinmoista ohjelmaa. Itse olin alkuviikon tiiviisti töissä ja loppu viikosta vapaalla. Perjantaina tein lasten ja ystäväperheen kanssa retken Uumajaan. Mukava reissu oli ja onneksi pääsi yöksi omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka myöhälle se meni. Lauantai aamulla aloin pakkaamaan laukkuja uudestaan ja sen jälkeen piipahdin vielä Ylistarossa, jossa oli kevään juoksutapahtuman järjestelyiden tiimoilta tapaaminen. Kerron tästä tapahtumasta myöhemmin - pysykää ehdottomasti kuulolla 😊! Sitten nopsasti lounas suuhun ja lapset kimpsuineen kampsuineen autoon ja nenät kohti Etelä-Suomea. Loman päätökseksi oli vielä reissu ystävien luokse Klaukkalaan, jossa lapsilla olisi kavereita ja kummivanhempien seuraa ja minä pääsisin sunnuntaina Sipoonkorpeen suunnistamaan. Kaikille siis kivaa! Kiitos sinne Klaukkalaan!

Kisakeskuksessa.

Tämän vuoden viimeiset suunnistuksen SM-kisat olivat perinteiseen tapaan erikoispitkät. Viime vuonna myös olin erikoispitkillä Liisan kanssa ja nytkin me samat naamat siellä puhkuttiin innostuksesta. Keli oli kovin harmaa ja sadettakin oli iltapäivälle luvattu, mutta vasta ajellessani takaisin Klaukkalaan alkoi satelemaan. Lämpötila oli vajaa 10 astetta, eikä tuullut yhtään. Oikeastaan todella passeli keli.

Kisakeskuksena toimi Hakunilan urheilupuisto Sipoossa. Näissä maisemissa on järjestetty Jukolan viesti 2012. Teloin silloin polveni toiseksi viimeisellä rastilla ja sen kanssa linkutin pari viikkoa ennenkuin se alkoi antamaan periksi. Mulla on näemmä jo vuosien ajan ollut taipumus koheltaa näiden polvieni kanssa 😏 Lisäksi olen kerran osallistunut Extreme Runille, vuonna 2015 Marjutin kanssa ja se oli juuri täällä. Tuosta reissusta päällimmäisenä on jäänyt mieleen kammottava Vantaan joen ylitys uiden/räpiköiden. Tuon jälkeen ei mua ole kyseessä olevalle tai samankaltaisille juoksuille saatu. Karsea muisto siitä liejuisesta vedestä, hyh! Muuten olikin sitten oikein mukava reissu 😄

Nyt kuitenkin oli luvassa erikoispitkää suunnistusta yhdellä Etelä-Suomen suosituimmista ulkoilureiteistä. D40-sarjan matkan pituus linnuntietä oli 12,4 kilometriä. Vertailuna kerrottakoon, että miesten pääsarjan matka oli 24,8 kilometriä ja naisten pääsarjalla 18,2 kilometriä. Ne on todella pitkiä ratoja suunnistuksessa. Miesten pääsarjan voittajalla meni aikaa yli kaksi ja puoli tuntia ja sarjan viimeinen hyväksytysti maaliin tullut käytti aikaa viisi tuntia. Naisten sarjan voittajalla meni 10 minuuttia yli kaksi tuntia. Nämä vain havainnollistamaan, että vaikka suunnistuksessa mennään lujaa metsässä, eivät kilometriajat ole yhtään verrannollisia maantiejuoksuun. Eikä reittiä koskaan mennä linnuntietä, vaan aina tulee enemmän tai vähemmän kiertoa.

A2 kokoinen kartta. Mun hanska havainnollistamana kartan kokoa.

Lähtöön oli vajaa kaksi kilometriä matkaa ja siinä ehti mukavasti lämmetä. Pääsarjoilla ja nuorten sarjoilla oli yhteislähdöt ja radalla perhoslenkit hajottamaan porukkaa. Meillä muilla oli väliaikalähdöt. Yllättävän vähän jännitti, olo oli rauhallinen. Metsässä menisi tovi. Kartta oli kuin lakana, A2-kokoinen. Haasteellinen taitella pienemmäksi aina rastiväli kerrallaan. Heti ykköselle oli pitkä väli, mutta enpä muuta odottanutkaan, sillä meillä oli vain 12 rastia. Mäki ylös ja polkuja mutkitellen matkaan. Kone lähti hyvin käyntiin, mutta heti jo ensimmäisellä rastivälillä huomasi, että joitain pienempiä polkuja on haastavaa havaita paljon kuljetulla ja syksyn lehtien peittämässä maastossa. Rastia lähestyessä tuttuun tapaan pientä epäröintiä ja hiukan kaarsin oikealta rastille. Seuraava oli lyhyempi väli ja se meni hyvin. Kolmoselle taas pitkä väli. Alkuun tein huonon reitin valinnan liikaa vasemmalta, kun suorempaa oikealta olisi ollut parempi. Sitten polkujolkottelua, enkä ollut tarpeeksi tarkkana. Polkuverkosto oli hiukan sekava ja ajauduinkin suoraan kalliolle, vaikka tarkoitus oli kaartaa vasemmalle tiheikön keskellä olevalle polulle ja nousta rastille jyrkänteiden jälkeen. Tajusin nousseeni kalliolle, mutta en ollut ihan varma missä kohdassa olin. Kompassilla varmistusta ja ikämiesten rastilla varmistin paikan. Oma rasti olikin sitten siinä ihan lähellä, 

Lähestyminen kolmoselle meni oikealta kalliolta.

Matka jatkui polkuja pitkin. Oli haasteellista tehdä reitinvalintoja, kun rastivälit olivat kovin pitkät. Metsän puolellakin juoksu oli melko helppoa, eikä omalle kohdalle osuneet muutamat tiheiköt olleet kovin pahoja. Nyrjäytin vasemman nilkkani alkupuoliskolla kahteen kertaan ja vaikka yleensä tunne nilkassa helpottaa nopeasti, nyt se jäikin toisen nyrjähdyksen jälkeen juilimaan. Jalan kasteleminen kylmässä suon tai ojan vedessä auttoi hyvin. Juosta onneksi pystyin.

4-5 rastiväli.

Väliaikojen mukaan toinen selvästi mun huono rastiväli oli neloselta vitoselle. Vaihtoehtoina oli kierto oikealta tai vasemmalta. Vasemmalta kaartavan reitin huonona puolena pidin sitä, että aluksi olisi pitänyt juosta metsän poikki. Lähdin siis oikealta. Kuitenkin tuo vasemman puolen reitti taisi olla hiukan nopeampi. Loput rastit menikin ihan hyvin. Mitä nyt rastilta 10 olisi voinut valita suoremman polkureitin, mutta pelkäsin meneväni niissä pian sekaisin, jotenkin varmempi tiekierto. Ei mitään ihmeellistä pyörimistä. Polkujolkottelu jatkui ja jatkui. Jotenkin jo aavistin, että jotkut eivät tällaisesta tykkää, vaan haluavat suunnistuskisoissa suunnistusta, polkujolkottelu ei siihen oikein sovi. Olen osittain samaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti mulle sopii myös polkupätkät. Vaikka olen koko ikäni suunnistanut, on mulla huono maltti suunnistaa tarkasti. Jalat meinaa viedä ja suunnistus jää jalkoihin, ei meinaa ehtiä pysyä kartalla 😆 Mutta mä opettelen koko ajan. 

Maalissa!

Sanotaan, että suunnistuskisaa ei voiteta ensimmäisellä rastivälillä ja nyt omakohtaisesti voin allekirjoittaa tämän ja samalla alleviivata, että loppusuoralla kuitenkin vielä ratkaistaan sijoja. Viimeisellä rastilla olin sarjassani 12., mutta lopulta maalissa 10. 😁 Jaksoinkin koko matkan todella hyvin, yksi pykälä rauhallisemmalla vauhdilla menin, juuri sen vuoksi että ehtisin suunnistamaan. Joten loppusuoralla oli hyvin vielä ernergiaa ja nappasin edes yhden kärkiajan tähänkin kisaan.

Ja siis tavoitteeseen pääsin sijoittumalla kymppisakkiin! Aikaa kului 1:51:19 ja oman kellon gepsi näytti mun jolkotelleen polkuja 15,36 kilometriä. Eli sen mukaan olisi tullut sellaiset 3 kilometriä linnuntiestä kiertoa. Mahdollisesti pitää paikkansa.
Latasin jälleen kelloni tallentaman reitin kisasivujen reittihärveliin. Sinne pääsee tästä. Valitsette sarjan D40 ja mun nimen. Sitten lataa animaatio ja start/alkaa. Pallukan vauhtia saa nopeutettua nopeus+ painikkeesta. Alussa näyttää kuin olisin mennyt polun sivussa, mutta kyllä polulla olen juossut.

Gps-seuranta screeni.

Kisat oli hyvin järjestetty ja tykkäsin kyllä radastakin. Oli hienoja kallioita ja polkuja korvessa. Juomapisteitä oli ripoteltu metsään tiheästi, mutta itse en yhdessäkään pysähtynyt. Screeni kilpailukeskuksessa gps-seuranta pallukoiden seurantaan oli kiva, vaikka en sitä kuin hetken ehtinyt katsoa. Tällainen maalainen myös löysi kisakeskukseen kehä III:lta ja poiskin sieltä. Olen aika ylpeä itsestäni. On hienoa voida osallistua tällaisiin kisoihin yhdessä Suomen huippujen kanssa. Hieno laji etten sanoisi 😊

Nyt on pakko pari päivää hiukan huiloottaa vasenta nilkkaa, sillä nyrjähdys tuntuu edelleen. Mitään mustelmaa tai merkittävää turvotusta ei onneksi ole. Kuitenkin tälle viikolle on suunnitelmissa polkujuoksua ja viikonloppuna kauden päätös suunnistuskisat Jämillä.

Mukavaa viikkoa kaikille!

~Eija~

Viikon palauttelut

Se on ollut ihana lepoviikko. Kun hetkellisesti jättää niin sanotusti aisat maahan, erityisesti pään sisällä, huomaa kuinka paljon sitä määrä- tai tehoviikoilla puristaakin itsestänsä irti. Alku viikosta tein rauhallista lenkkiä kävellen, muuta en Kolilla ultramatkalla kipeytyneillä jalan lihaksilla olisi pystynytkään tekemään. Mulla oli toki lupa itseltäni ihan vaikka vaan makoilla sohvalla, mutta upea syyskeli veti puoleensa. Uskon vahvasti, että sopiva kevyt liikkuminen palauttaa paljon paremmin kuin sohvalla rötväily ja jos vielä saa ystävän seuraksi, hoituu myös sosiaalinen palautuminen.

Syksyn väriloistoa.

Alkuviikon yövuorot menivät odotettua "kivuttomammin" ja jaksoin suht pirteänä töissä ja kotona uni maistui. Myös ruoka on maistunut. Söisin niin kunnon ruokaa kuin herkkuja vaikka kuinka ja tämä sama nälkäilmiö on näkynyt joka ultran jälkeen. Kolin 65 kilsan yökisan jälkeen Garmin näytti mun kuluttaneen 2700kcal. En tiedä kuinka hyvin pitää paikkansa, mutta tämän loppumattomalta tuntuvaan ruokahaluun se sopisi. 

Tyttären kanssa poluilla.

Torstaina, viidentenä päivänä ultran jälkeen kävin juoksemassa. Tarkoitus oli tehdä ihan kevyt, rauhallinen lenkki. Lopulta ei ollut yllätys, että jalat painoivat kuin lyijy ja sykkeet pompsahti 5-10 pykälää korkeammalle. Huhhuh, kun tuntui ilkeältä, mutta en vaipunut epätoivoon ja seuraavana päivänä lähdin juoksemaan uudelleen. Askel olikin jo parempi ja mieli koheni. 

Jalat kastui.

Eilen lauantaina sain lenkkikaveriksi tyttäreni, 9 vuotta. Valitsimme syksyisen kauniit polut ja rallattelimme 5 kilometriä. Tyttärellä oli kovastikin menohaluja ja mä rauhoittelin vauhtia. Tätä lupaavaa juoksijatyttöä en halua läkähdyttää ja väsyttää päättömällä ravaamisella. Mutta on se ihanaa, kun oma lapsi haluaa äidin kanssa juoksemaan. Sydän on pakahtua. Meillä on tyttären kanssa yhteinen juoksusuunnitelma ja -tavoite, jossa mä olen kannustajan ja jarruttelijan roolissa, kumpaa nyt kulloinkin tarvitaan.

Tälle sunnuntaille oli luvattu vesisadetta, joten siirsimme suunnitellun perheretken tuonnemmaksi. Aamulla kuitenkin oli ihan pouta. Vielä tunnin päästäkin oli poutaa ja aurinko jopa yritti pilkistellä. Ei tietoakaan vesisateesta. Enää ei ehditty retkelle ennen mun iltavuoroa, mutta semipitkiksen ehdin käydä loikkimassa. Keli oli aivan mahtava, jalat pelitti ja fiilis oli huippu. Noin vaan viikon rauhallinen palauttelu tuotti tulosta ja voisin sanoa olevani viikossa lähes palautunut ultran fyysisestä rasituksesta. Kehoahuoltavia toimia jatkan, siis venyttelyjä ja rullailua, vaikka kroppa ei erityisemmin oirehdikaan, mutta en anna sen alkaa oirehtimaankaan.

Sunnuntaipitkis.

Oli juoksu sitten pitempi tai lyhempi, mutta jos se on vaatinut erityistä keskittymistä niin ennen kuin suorituksen aikana, on silloin palauduttava myös psyykkisesti. Ensimmäiset päivät juoksun jälkeen pomppii kuin kuplassa, euforisessa fiiliksessä. On hurjan väsynyt, nälkäinen ja kroppa on kipeä. Ihmeellisen kierolla tavalla siitä olosta nauttii ja vain nauraa kun ei pääse portaita kulkemaan alaspäin tai vessanpytyltä ylös nouseminen on mahdotonta ilman tukea. Kun konkreettiset fyysiset oireet helpottavat, ajatus kirkastuu ja tulee tietoisemmaksi mitä just tuli tehtyä. Silmissä vilahtelee hetkiä, kokonaisuutta voi olla vaikea punoa yhteen, mutta sen kaiken muistaa kokeneensa. Kisaraportti blogiin, läheisten kanssa jutteleminen ja pään sisäinen analysointi helpottavat suorituksen läpi käyntiä. Joitain hetkiä ja ajatuksia unohtaa ikiajoiksi ja jotkin asiat palaavat pätkittäin mieleen. Jokaisesta reissusta joka tapauksessa oppii jotain. Minä opin Kolin pimeässä metsässä hetkessä olemista. En ole siinä mestari, mutta olen iloinen, että hetkittäin siinä onnistuin. Välillä kun energiat laski, laski myös fiilis. Silloin siirsin ajatukset muutaman kymmenen minuutin päähän, kun energiat taas imeytyvät ja alkavat vaikuttamaan. Näin pääsi pahimman yli ja taas tiesi, että homma toimii ja loppuun asti mennään. Koen olevani taas vahvempi, vaikka tavoitteisiin joita itselleni olen asettanut, on vielä matkaa.

Tälle vuodelle on vielä kaksi tai kolme kisaa kalenterissa, vaikka 40 kilpailun vuositavoite on jo aikaa sitten saavutettu. Nyt vähän niin kuin laskettelen kohti ylimenokautta, rentoa marrasputkea ja vapautan pääkoppani kisojen aiheuttamasta paineesta. Mutta ennen huilia, ne pari starttia vielä.

~Eija~

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.

Varusteiden tarkistus.

Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.

Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.

Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!

Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)

Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.

Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.

kuva @Aapo.laiho

Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.

Maalissa.

Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.

I did it! 

Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.

Palkinnot.

Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).

Maisema Ukko-Kolilta.

Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~

Kokemusta sm-yöstä

Sain eilisiin SM-yösuunnistuskisoihin seuraksi 70-sarjassa kisailevat teräsnaiset ja ajelimme Jämsään, Himoksen rinteiden juurelle. Hiihtokeskuksen järven rannalla oli valtava lämmitetty teltta , joka toimi kisakeskuksena. Samaisessa teltassa vietetään jos jonkinmoiset juhlat ja tapahtumat ja tämän kisaviikonlopun jälkeen teltta pakataan talvivarastoon. Telttaan mahtui ravintola, muutamat kaupat ja kisojen järjestäjien, Jämsän Retkiveikkojen yhteistyökumppaneiden standit. Lisäksi meitä suunnistajia ja huoltajia oli satoja ja tietysti talkooväki. Aikasta mainiot olosuhteet illan viiletessä ja pimentyessä. Alkuviikosta ennustettu saderintama onneksi saapui vasta tänään sunnuntain puolella, joten olosuhteet teltan ulkopuolellakin olivat mainiot. 

Kisakeskuksen tunnelmaa.

 Olimme kisakeskuksessa ajoissa, sillä 70 sarjan naisten lähdöt olivat kilpailun alussa, yli kaksi tuntia ennen mun lähtöä. Mä kulutin aikaa teltassa kiertämällä silmäillen myyntipöydät, jutellessa tuttujen kanssa ja rollaamalla kännykän näyttöä. Hitaasti mutta varmasti aika kului ja ensimmäisiltä maaliin tulleilta kuuli, että tarkkana saa olla.

Kisanumero.

 Esilähtöön kiivettiin reilu kilometri tietä pitkin rinteen taakse. 25 minuuttia ennen omaa lähtöä pääsi varsinaiseen lähtöön, jonne oli vielä vajaa kilometri. Mukavan lämmin tuli, joten matkaa en pitänyt yhtään pahana. Se kuitenkin tuntui pahalta, että mun jälkeen ei muita enää metsään lähtenyt. Järjestäjät alkoivat kasata lähtöä pinoon. Pari nielaisua, lamppu päälle (jonka toimivuuden olin testannut jo useaan kertaan), kartta kouraan ja menoksi. 

Ekalle rastille vaihtoehtoina isompi tai pienempi polku, valitsin pienen vasemmalta. Polkua juostessa jo aavistelin, että en välttämättä osaa oikeasta kohdasta lähteä kääntämään rastille. En osannut, vaan juoksin vasemmalta rastin ohi polulle asti. Sieltä käännös takaisin ja ylhäältä ohi. Vanhempi mies tutki lampun valossa karttaansa ja lyhyen palaverin jälkeen totesimme hänen juuri tulleen sieltä minne mä olin menossa. Lopulta osuin rastille, mutta ei tämä hyvin lähtenyt. Vannotin itseäni ottamaan nyt tarkemmin. 

Yhden rastin välin verran tämä onnistui, sillä kakkos rasti löytyi hyvin, mutta kolmonen taas pahasti oikealta ohi. Ei oikein meinannut mistään saada kiinni. Lähdin kuitenkin tulosuuntaan takaisin päin ja sitten sattumalta rastin heijastin osui mun valokeilaan. Pian sain neuvoa vanhempaa miestä omalle rastilleen, mutta karttojen eri mittakaava aiheutti hankaluutta. Onneksi siihen tuli toinenkin mies ja he jäivät kahdestaan rastia haravoimaan. Mä suuntasin omalleni ja löysinkin sen hyvin. Neloselle oli lyhyt väli. Otin varman päälle suunnan. Oikealla viiletti miehiä ja heidän valonsa houkutteli muakin ja vinnasin omalta suunnaltani taas oikealta ohi. Nyt ekan kerran suututti. Palasin lähelle nelos rastia ja otin todella tarkasti suoraan vitoselle. Olisinpa heti mennyt yhtä tarkasti! Mutta todistinpa itselleni, että osaan tarkasti mennä jos vaan päätän niin ja pää kestää hitaan vauhdin. Monethan tsemppaa mua, että kyllä mun juoksivauhdilla pärjää, mutta suunnistaessa hyvä juoksukunto on joskus haitaksi kun jalat vie mutta pää ei ehdi suunnistaa.  

D40-sarjan kartta.

Alkumatka oli nyt mennyt joka toinen rasti pummaten. Kutos rastille otin varman päälle ja kiersin polkua pitkin. Hienosti löysin suoraan rastille. Seiskalle myös suunnalla suoraan ja sinne perässäni johdatin kaksi muutakin suunnistajaa. Sitten oli pitkä väli ja oli selvä että jolkottelen sen polkuja ja teitä pitkin vasemmalta. Ai että nautin menosta. Tämmöistä menoa sitten ensi viikolla Kolilla. Nousutkin juoksin, sillä päätin ottaa ne hyvästä treenistä. Viimeisetkin rastit osuivat sopivasti reitille. Lopussa tein kahdella rastivälillä sarjani parhaimmat ajat.

Vaikka meni huonosti, eikä tavoite mennä rauhallisesti ja tarkasti onnistunut, oli fiilis kuitenkin yllättävän hyvä. Mä selvisin pimeästä metsästä, en ollut viimeinen maaliin tulija (ihan mun edellä tuli miesten pääsarjan voittaja Akseli Ruohola maaliin) ja kaikesta harhailusta huolimatta pysyin rauhallisena. Yö oli lämmin, maasto hyvä ja radat haastavat.
Sijoitus oli 11. mikä oli kohtuullinen tällä suorituksella, mutta silti huono. Tavoite on aina päästä kymppisakkiin ja nyt se jäi 22 sekunnin päähän. Ei tullut menestystä, mutta hyvää kokemusta. Vahva fiilis on, että ensi vuonna olen jälleen mukana, ehdottomasti!

Uusi lamppu toimi todella hyvin ja sen lisäksi mulla oli ranteessa uusi Garmin Instinct, jonka voitin heinäkuussa Ylläksellä. Testasin, kuinka hyvin se piirtää reitin suunnistaessa, sillä Garmin Vivosportilla ei tullut luotettavaa viivaa. Pähkäilyn jälkeen sain kuin sainkin kartalle eilisen reitin ja reittihärvelissä näkyy nyt myunkin koukerot(-> valitse luokka D40 ja sieltä mun nimi. Sitten tarkastele reittejä). Ihan ei reitti osu poluille joilla menin, mutta en osaa sitä vielä korjata. Mutta idea näkyy. Hirmuisen mielenkiintoista ja jatkossa kyllä tulen palvelua käyttämään opin vuoksi.

Kotimatka kisoista sujui jutellen. Naisilla on niin monien vuosien suunnistuskisakokemus ja paljon tarinoita kerrottavana, että matka taittui joutuen. Ei tullut hirmuinen väsy, vaikka kotona olimme vasta vähän ennen puolta neljää. Tänään päivällä onkin sitten väsyttänyt. Pyykin pesua, pari päivää töitä ja sitten viimeiset herkistelyt kohti Kolia.

~Eija~

Valolla yöhön

Pimeääkin pimeämmät yöt ovat täällä. Kostea maa imee kaiken valon ja kesän vehreys hiipuu vääjäämättömästi. Ruskaan taittuvien lehtipuiden lehdet loistavat päivisin auringon paisteessa ja yöllä ne kahisevat ja peittävät näkyvyyden metsässä. On aika kaivaa kaapista heijastimet ja ladata valot lenkeille. On myös aika rohkaista itsensä ja tiedostaa itselle ettei pimeä ole mikään este, vaikkakin jonkinlainen hidaste se on. 

Öinen metsä. 

Pari viikkoa sitten suunnistuksen yö-aluemestaruuskisoissa ei mennyt putkeen. Yksi rasti oli todella piilossa, tai siis mä olin ihan väärässä paikassa. No joka tapauksessa sai tehdä töitä että sen löysin. Positiivisen kautta haettuna kuitenkin kaikki muut rastit löytyivät ihan ok ja sen hukassa olleen rastinkin lopulta löysin, enkä missään vaiheessa pelännyt itse pimeää. Kisan jälkeen tovin voivoteltuani päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja ilmoittauduin sm-yökisaan, joka on huomenna lauantaina.

Lumonite BX1500 lamppu. 

Ostin uuden lampun, jossa on tehoa 1500 lumenin edestä ja pienimmällä teholla 150 lumenia) akku kestäisi lähemmäs 30 tuntia, joten sen puolesta ei totaalipimeys pitäisi metsässä kohdata. Mun ensimmäisessä suunnistuslampussa on tehoja 1400 lumenia ja oon tykännyt siitä valtavasti. Iso plussa on ollut sen monikäyttöisyys, sillä se on näppärä kiinnittää myös pyörään. Tämän vuoksi pitäydyin samankaltaisessa mallissa ja samassa merkissä, vaikka nimi onkin tässä vuosien saatossa muuttunut Lumilightista Lumoniteen. Akut sopivat ristiin ja tämä oli yksi tärkeimmistä kriteereistä.

10 vuotias tytär ilmoitti haluavansa ensi vuonna myös yösuunnistamaan, joten nyt meille molemmille on myös lamput valmiina.

Näyttää hyvältä. 

Suunnistuksen yökisoissa ei varalamppu lähde mukaan. Pienen, taskuun sopivan valon lähteen kuitenkin mukaan ihan varoiksi otan. Sen turvin tarvittaessa pimeästä metsästä suunnistan pois lähimmälle tielle. Tilanne nimittäin on sellainen, että olen ihan viimeisiä metsään lähteviä, joten valonnäyttäjiä ei perästä tule. Tämä kun selvisi mulle lähtöluetteloa silmäillessä, meinasi itku tulla. Edelleenkään en varsinaisesti pimeää metsää pelkää, mutta kyllä sinne lähtiessä pitää vahvasti itsensä psyykata. Jos taas lähestyn tilannetta positiivisesta näkökulmasta, niin saan tehdä ihan omaa suoritusta eikä muiden valot harhauta. Kunhan nyt sitten pysyisin oikeassa suunnassa enkä teloisi itseäni. 

Puska vaan. 

Viikon päästä näihin aikoihin virittelen lamppuja jälleen. Nimittäin silloin on vuorossa jälleen Vaarojen maraton -polkujuoksujuhla Kolilla. Matkavaihtoehtoja on jokaisen makuun ja mä menin sitten valitsemaan 65 kilometriä yöllä. Perjantai-ilta kello kymmenen on startti ja aamulla toivottavasti olen maalissa. Olenhan jo nähnyt Kolin maisemat päivänvalossa 43 ja 65 kilometrin matkoilla, joten seuraava askel on kokea Kolin vaarat ja varjot yöllä. 

Sellainen taka-ajatus matkavalinnalla oli, että haaveena olisi sitten ensi vuonna kiertää tuo 65 kilometrin Herajärven kierros kaksi kertaa; ensiksi yöllä ja sitten päivällä. Valmistautuminen tuota koitosta varten alkaa jo nyt.

Olkoon tuo huominen yökisa uuden lampun sisäänajoa ja pimeästä metsästä niska otteen ottamista kohti Kolia. Mitään menetettävää ei ole.

~Eija~

Sekuntipeliä sprintissä

Suunnistuksen SM-sprinttikisaa olin odotellut malttamattomana ja toisaalta vatsan pohjaa kouraisevalla jännityksellä. Heinäkuisen yli 100 kilometrin polku-ultran jälkeisissä jalkaongelmissa ja -traumoissa hetkellisesti jo pelkäsin, onko edes mahdollista yhdistää pitkän matkan juoksua ja sprinttiä samaan itselle tärkeään kisakauteen. Lopulta kaksi kuukautta riitti toipumaan ultralta. Kepeät jalat "harjoitus" sprinttikisoissa ja oma ennätys cooperintestissä pönkitti itseluottamusta juoksukuntoon. Loppu olisi kiinni päästä. 

Onnistuin hyvin, sillä SM-kisoista daamit 40-sarjassa kotiin tuomisina oli neljäs sija 😊

SM-sprintti Forssan torilla.

Lauantaina SM-viestit oli kisattu Mynämäellä, jossa itse en ollut. Sen sijaan poljin ystäväni kanssa reilu 60 kilometriä tihkusateessa jalat melko märkinä. Pelkäsin että tulen kipeäksi ja retken jälkeen troppasin itseäni ja kääriydyin vilttiin ennenkuin oli aika lähteä esikoisen kanssa SM-sprintti reissuun. Heppu on ollut mun kaverina SM-sprinteissä vuonna 2017 ja tekee hyvää ottaa välillä ihan kahden keskistä aikaa. Ja nyt Heppu pääsi viettämään laatuaikaa pikkuserkkujensa luo Viialaan, jossa olimme yötä ja mä piipahdin sunnuntaina yksin Forssassa.

Keli oli todella viileä. Pakkasen puolella aamusta ja päivän aikana lämpötila nousi hätinä 6 astetta plussalle. Monta kerrosta vaatetta päälle. Karsinnan lähtökynnys piti ylittää klo.09.05 mennessä ja mulla oli lähtö vasta klo.10.38. Tärkeintä oli pitää itsensä lämpöisenä. Puoli tuntia ennen esilähtöön pääsyä aloin lämmitellä tehokkaammin ja vaatekerroksia sai kerros kerrokselta riisua pois. Tuntui aika hyvältä, vaikka jännitti. Karsinnassa ei tarvitse laittaa kaikkea peliin, riittää että saa hyväksytyn suorituksen ja mahtuu 30 parhaan joukkoon, että pääsee A-finaaliin, jossa kisataan SM-mitaleista. Meidän sarjaan oli ilmoittautunut 53.

Viimeinen rasti torin laidalla.

Oma jännittäminen näkyi siinä, että heti ekalle rastille kiersin talon vasemmalta puolelta, vaikka oikealta olisi ollut sujuvampi. Mutta kun on jo menossa, veisi suunnan korjaus liikaa aikaa. Tästä harmistuneena rastilta lähtö oli myös huono. Myös kolmoselle tyhmä rakennuksen kierto epähuomiossa. Seuraavat rastit ihan sujuvasti kunnes ysi rastille mielestäni kierto kirkon väärältä puolelta. Toki aika moni oli sen myös kiertänyt oikealta, kuten minäkin, mutta silti mulla ainakin tuli hidasteluja. Maaliin tullessa päällimmäinen ajatus oli, että ei mennyt hyvin. Juoksu kulki hyvin, mutta suunnistus ei sujunut vaikka rata lähtökohtaisesti oli melko helppo. Yllätyin, että karsinnan sijoitukseni oli 6.! Tällä suorituksella ajattelin auttamattomasti olevani kymppi sakin ulkopuolella, mutta en ollutkaan. Mieli koheni hurjasti.

Linnuntietä radan pituus oli 2,2 km ja aikaa mulla meni 10:51. Olin 49 sekuntia voittanutta hitaampi.

D40-sarjan karsinnan kartta.

Sitten olikin pitkä aika odotella iltapäivän finaalin lähtöjä. Syömistä, huilia ja karsinnan tulosten silmäilyä. Lopulta tuli hiukan kiire, että ehti finaalin lähtökynnykselle ennen klo.13.15. Oma lähtöaika oli vasta lähempänä kolmea. Nyt lähtökynnyksellä pääsi sisätiloihin, mutta siellä oli todella lämmin ja alkoi väsyttää. Ulkona pysyi paremmin virkeänä. Taas aloitin paremmat lämmittelyt puolta tuntia ennen esilähtöön pääsyä. Kropassa tuntui ihan hyvältä ja jotenkin pääkoppakin oli rauhallisempi. Ehti sitä silti kaikenlaista mielessä pyöriä.

Finaalissa tiukalla ilmeellä 😁

Karsinnassa rasteja oli 12 ja finaalissa 20. Tuntui isolta määrältä nuo finaalin rastit. Toki finaalissa matkakin oli pitempi, 2,9 km linnuntietä. Pitäisi keskittyä vain rastiväli kerrallaan ja lukea sen verran eteenpäin, että tietää heti minne päin lähtee rastilta.

Aivan hyvin se lähtikin liikkeelle helpohkoille alkupään rasteille. Nelos-vitos välillä piti karttaa tiirata tarkemmin ja vauhti hetkellisesti hidastui. Tuli epäkäytännöllinen S-muotoinen lenkki autotalleja kierrellessä, mutta ehkä se kuitenkin oli nopein reitti. 

Finaalin kartta.

Juoksu kulki ja suunnistus tuntui sujuvan, kunnes 9 rastille tuli todella tyhmä keskittymisvirhe! Rakennuksen sisäpihalle puikahdin kadulta ja näin rastin vasemmalla, mutta eihän se ollutkaan mun. Tarkistus kartasta ja tajusin että se ei ole tässä nurkalla vaan toisella nurkalla. Voi kurjuus! Uutta vauhtia vaan kinttuihin. Seuraavat napsahti hyvin, kunnes helpolle 13 rastille väliaikojen mukaan jopa 15 sekunnin virhe. Oikein jouduin pysähtymään, kun ihmettelin miksei rasti ole siinä missä itse olin. Mä olin puskan toisella puolella, enkä siksi nähnyt rastia. Ääneen sätin itseäni ja ratavalvoja puskan reunalla hymähti. 

Virheet 9. ja 13. rastille.

Vielä lopussa 17 rastilta lähdin typerästi tulosuuntaani, vaikka tottakai olisi pitänyt jatkaa rastin leimattua suoraan vasemman puoleiselle kadulle. Tämän ratkaisun huomasi tyttäreni kotona. Rastilta 18 lähdin huonosti, mutta sitten viimeiset pistelin täysiä.

Huonot lähdöt 17 ja 18 rasteilta.

Jälleen maaliin tullessa olo oli pettynyt. Kaksi isoa virhettä ja muutama pienempi. Oletin, että tuloslistalla putoan rymisten alaspäin. Harmitti toden teolla.
Yllätys oli melkoinen, kun tuloslista näyttikin mun tulleen neljänneksi 😃 Uskomatonta! Tuollaisella suorituksella! Vain yksi sekunti jäi pronssiin ja viisi hopeaan. Voittajaan jäi 53 sekuntia. Voi miten helpottunut, huojentunut ja iloinen mä olin. Tuo yksi sekunti voisi harmittaa kovastikin, mutta jo tämä sijoitus oli enemmän kuin osasin uneksia. Virheistä yksi pois ja olisin päässyt mitaleille. Tuo ajatus tuntuu hyvältä ja vielä joku kerta nuo sekunnit taistelen mun hyväksi! Ja tätä sprintti on, välillä niin pienestä kiinni suuntaan tai toiseen. Tykkään lajista suunnattomasti.
Palkintojen jaossa kuulin muidenkin naisten tehneen virheitä ja finaalin rata todella oli paljon haasteellisempi kuin karsinnan. Näinhän se kuuluukin olla ja suunnistuskisoissa on oikein että paremmus ratkaistaan suunnistamalla, vaikka ainahan sillä juoksukunnollakin on merkitystä.

SM-plaketti 4. sijasta.

Kolme parasta saivat SM-mitalit ja 4-6 sijat saivat plaketit. Olen niin onnellinen elämäni toisesta "jalka"suunnistuksen SM-plaketti sijasta!

~Eija~

Yhteistreenit Neirossa

Neiron Sporttiporukan ulkotreenikausi on nyt hikoiltu ja tästä päivästä eteenpäin, koko loppu vuosi treenailemme yhdessä sisällä Neiron koulun liikuntasalissa.

Kahvakuulatreenit elokuun illassa.

Loppu kesän treeneissä muistelimme ja harjoittelimme kahvakuulalla tehtäviä perusliikkeitä. Hiukan ehdittiin kikkaillakin ja saada ranteisiin mustelmat.

Syyskuu jatkettiin toiminnallisilla treeneillä, joissa kahvakuula on ollut yhtenä välineenä. Lisäksi muun muassa kuntopalloilla, penkeillä, köydellä ja renkailla on laitettu koulun turvahiekka pöllyämään. Toiminnallisen treenin, eli tutummin kuntopiirin paras juttu on siinä, että jokainen voi tehdä siihen tahtiin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Useimmiten ohjaamillani tunneilla tehdään liikkeet aikaa vastaan eikä lasketa toistoja. 

Toiminnallinen treeni. Aurinko on jo alempana kuin elokuussa.

Kelit suosivat meitä ja jokaisella kerralla aurinko on paistanut, eikä pisaraakaan ole satanut! 

Välillä rauhallisemmin tasapaino harjoittelua.

Osallistujat ovat olleet ihan huippuja ja ovat aina niin valmiita treeniin kuin treeniin. Vaikka allekirjoittanut on kerran jopa myöhästynyt treenistä, ei mua teilattu siihen paikkaan. Parasta kiitosta ohjauksesta on osallistujien hiki otsalla, hymy huulilla ja se kun tulette uudestaan 😊

Tänään tiistaina 17.9. klo.18.30-19.30 toiminnallinen treeni 

Neiron koulun liikuntasalissa. 

Mukaan juomapullo ja halutessaan oma jumppapatja.

5€ kertamaksu, 20€ 5 kerran kortti.

Nähdään!

~Eija~