Marraskuun viimeinen

 Vuoden ehkä ankein kuukausi, marraskuu on tahkottu läpi. Alussa tuntui jälleen niin pitkältä selvitä tästä pimeästä kuukaudesta, mutta nyt ollaankin jo viimeisessä päivässä ja kaikki on aivan hyvin.

Lokakuun puolella oli viimeiset kisastartit tälle vuodelle, mutta väsymys oli sen verran kova, etten ole jaksanut niistä sanallakaan mainita. Palataan niihin nyt kuitenkin lyhyesti.

Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 

Lokakuun 23.päivä oli Jämillä perinteinen suunnistusmaraton tapahtuma. Kilpasarjojen matkat ovat erikoispitkien matkojen ohjeajoissa ja D40-sarjassa se oli tällä kertaa 12,7km (linnuntietä). Vaihtoehtona on myös kiertää kuntosarjoissa ihan 25 kilometriin asti.

Takana oli lasten syysloma, joten koulutsemppaamisen osalta oli ollut helpompi viikko, mutta reissu Tukholmassa ja napakat työvuorot tekivät olon väsyneeksi. Kuitenkin olin saanut järjestettyä työvuorot niin, että osallistumaan pääsin ja Hanna oli myös menossa, niin toki lähdin.

Yhteislähdössä lähtivät kaikki kilpasarjat omille reiteilleen. Jämin maasto on aivan ihanaa nopeaa kangasmaastoa ja vauhti oli heti alkuun sen mukaista. Teinkin klassisen virheen ykköselle seuraamalla sopivasti suurinpiirtein oikeaan suuntaan meneviä muita ja koukkasin väärän rastin kautta, ihan liikaa vasemmalta ohi. Siinä tuli arviolta kahden minuutin virhe. Oli syytä herätä suunnistamaan omaa reittiä.

Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 

Loppu sujuikin sitten ihan mukavasti. Pysyin muista välittämättä omilla reitinvalinnoilla. Jalat toki painoivat kuin lyijy.

Lopullinen aikani oli 1:21:17 ja olin sarjani toinen. Voittajalle hävisin reipas neljä ja puoli minuuttia, jota aikaa ei olisi kurottu umpeen ilman ykkösen pummiakaan. Tyytyväinen sai kuitenkin olla 🙂

Jämin jälkeisellä viikolla oli tarkoitus olla viimeisen viisaudenhampaani poistoleikkaus. Toimenpide kuitenkin peruttiin edellisenä päivänä. Olin odottanut leikkauksesta seuraavaa pakollista lepoa ja alkuun olinkin todella pettynyt, kun suunnitelmat meni mönkään.

Tuttuun tapaan kuitenkin uudet suunnitelmat oli lyöty lukkoon ja yksi niistä oli osallistuminen Komiaflown Komia Ilkanpolulle. Nyt oli kuudes kerta kun tämä tapahtuma järjestettiin ja mä olen ollut joka kerta mukana pisimmällä, 35 kilometrin matkalla. Tälläkin kertaa lähdin Kurikan puolelta Ilmajoelle juoksemaan.

Jalat ennen lähtöä.

Tavoitteena oli juosta mukava oma juoksu, sillä omassa enkka kunnossa ja fiiliksessä en ollut. Aika mukavasti se lähtikin kulkemaan pienessä porukassa. Hurjan märkää oli ensimmäisiltä kilometreiltä lähtien ja märkyys teki pohjasta raskaan. Viime vuonna kymmenen kilometrin paikkeilla olevassa Santavuoren kivikkoisessa alamäessä kaaduin ja tänä vuonna otin todella tarkasti. Kuitenkin sitten ihan lopussa nyrjäytin oikean jalan nilkkani ja jouduin nilkuttamaan muutaman kymmenen metriä. Ennenkin oon nilkkojani pyöräyttänyt ilman sen vakavampia seurauksia, joten osasin odottaa että tälläkin kertaa jalka antaa periksi.

Kyllähän se antoikin, mutta tietyissä nilkan asennoissa aina vihlaisi ilkeästi. Oma vauhtia tipahti ja muu porukka jatkoi matkaansa. 

Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku

Rämpiminen jatkui kurakoissa ja vesilammikoissa. Paikoin upposi polvia myöten ja kaksi kertaa otin kunnolla muta kosketusta. Vauhtia en saanut enää nostettua, joten tulla köpsöttelin omaa vauhtiani. Jäin todella kauas omasta parhaasta ajastani, joka on kahden vuoden takaa. Oma vauhtini siis on pahasti hiipumassa, vaikka yritin lohduttaa itseäni sillä, että reitin kunto oli ehkä kaikista pahin ikinä.

Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku

Naisten sarjan voitto tuli silti. Joten ihan kiva 😊

Jalat juoksun jälkeen.

Lopulta viisaudenhammas leikattiin kaksi viikkoa myöhemmin. Sain odotetun leponi, vaikka melko kipeäkin olin. Nyt onneksi jo asia kunnossa. En kuitenkaan ole saanut itseäni uudelleen kunnolla liikkeelle ja tavoitteellisen treenin pariin. Jotain kunnon tavoitetta ensi vuodelle pitäisi asettaa, mutta en ole vielä keksinyt mikä se olisi. Pitäisiköhän aloittaa jokin uusi laji 😁

Tyttäret harrastavat akrobatiavoimistelua. Siinä olisi haastetta mulle!

~Eija~

Polku-ultra ja erikoispitkä pyörällä

 Oon pitänyt teitä blogin lukijoita jännityksessä, mutta te, jotka seuraatte mua esimerkiksi instagramissa (@eijaannemi), tiedätte kuinka mun tuplakisaviikonloppu kaksi viikkoa sitten meni.

No molemmat kisat menivät hyvin, tavoitteet ja enemmänkin saavutin.

Ukko-Kolilla 💓

Pakkaillessa Kolille ja Vaarojen maratonin extreme, eli 65 kilometrin reissulle, olivat fiilikset melko vaisut. Jopa jonkin verran tympi lähteä. Tämä kuudes peräkkäinen osallistuminen Vaarojen maratonille poikkesi edellisistä reissusta hyvinkin paljon. Lähdin ajelemaan yli viiden tunnin ajomatkan päähän yksin, kun edellisillä kerroilla ovat mukana olleet mies ja ystävät Niina ja Harri. Miehet ovat menneet kalaan ja me naiset olemme juosseet ja viettäneet aikaamme muuten. Lisäksi mun tavoitteet reissulle olivat erilaiset kuin edellisinä vuosina. Viime vuonna piti vain päästä perusmatka (130km) läpi, että läpäisen UTTF (Ultra Trail Tour Finlandin). Sitä edellisenä olin korona kurimuksen jälkeen testaamassa itseäni jo perusmatkalla ja sitä edellisillä 65 kilometrin päivä ja yö kisoissa haastoin itseäni ja rajojani ja kaikkien yllätykseksi kiilasin kolmen parhaan joukkoon. Ensimmäinen mun Vaarojen maraton oli vuonna 2017, kun juoksin flunssatoipilaana 43 kilometriä. Se oli hieno juoksu, rankka, mutta olin niin täynnä iloa ja innostusta. Tänä vuonna tavoite oli löytää taas tuo ilo, ilman että pitää vääntää paha olo vatsassa, kramppaavia jalkoja tai huimaavaa oloa päässä vastaan. Omaa ennätystä (vuonna 2018 aika oli 8:42:07) ei lähdetty tavoittelemaan, vaikka se ajatuksena aina tuntuisi niin kivalta.

Pääsin onnellisesti Kolille ja heti kun pääsin bussikuljetuksella parkkikselta ylös Kolin huipulle, fiilis koheni. Kaikki ne ihmiset, ilmapiiri ja maisemat saivat hykertelemään onnesta. Vaikka tulin paikalle yksin, ei Kolilla tarvinnut olla yksin. Heti näkyi tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja tsempattiin. Katsoin perusmatkan lähdön, joka tapahtui perjantai illalla klo.18. Rehellisesti täytyy sanoa, että yhtään ei harmittanut etten ollut ryhmässä mukana. Tiedän melko tarkkaan millaista se on ja mitä se vaatii. Nyt ei olisi pystynyt. Pipoa nostin jokaiselle joka lähti matkaan.

Vaarojen Extreme varusteet ja eväät.

Mä hain oman kisamateriaalin kisakansliasta ja lähdin googlemapsin opastuksella mökille. Siellä olikin iloinen vastaanotto, kun Hanna ja Laura toivottivat tervetulleeksi. Fiilis koheni entisestään. Ilta kului syöden, jutellen, saunoen ja uiden sekä puiden juoksutaktiikkaa. Hanna ja Laura olivat ensimmäistä kertaa Vaaroilla, 43 kilometrin matkalla. Ennen nukkumaanmenoa katsoin kaikki varusteet valmiiksi, repun pakkasin juomia vaille valmiiksi ja yritin päästä nopeasti unen päästä kiinni. Arvasin, etten saa hyvin nukutuksi, koska alkoi jännittämään.

Aamulla kello herätti ennen puolta kuutta ja suunnitelmien mukaan heti ylös, jalkojen teippaus, vaatteet päälle, tavarat kasaan ja juoksuliiviin juomapullot. Söin suunnitelmien mukaan aamupalan ja hiivin ulos mökistä. Hannalla ja Lauralla oli herätys hiukan myöhemmin.

Ajelin takaisin etäparkkiin ja yhteisbussikyytillä Kolin huipulle. Silmäilin kännykällä missä perusmatkalaiset menevät ja erityisesti Tanjan meno kiinnosti. Ehdin Tanjan nähdä kun oli lähdössä toiselle kierrokselle. Rankkaa oli. Valitettavasti parikymmentä kilometriä myöhemmin Tanja joutui keskeyttämään. Ennen omaa starttia näin vielä Sarin ja toisen Sarin, jotka olivat myös 65 kilometrillä. Ja tottakai monia muita tuttuja tuli moikattua. Yöllä pyörinyt jännitys alkoi antamaan periksi ja tilalle tuli mukava rentous.

Pieni-Mäkrällä aamu hämärissä, kuva: Lauri Kontkanen

Lähtö tapahtui klo.07 lauantai aamulla. Heti lähdin omaa rentoa omaa vauhtia. Reitti oli tuttuakin tutumpaa polkua, sillä onhan täällä niin monta kertaa juostu, vaikka reitin alku onkin muuttunut viime vuonna. Alku on muutenkin melko helppoa, alamäkeä ja jopa tasaista juostavaa. Aamu oli vielä hämärä, mutta ilman lamppua näki oikein hyvin. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle ja jaloissa tuntui hyvältä. Taattua "kiipeilyä" ja juurakko-kivikko-rallia luvassa.

Aloitin energian nauttimisen heti ekan 20 minuutin jälkeen. Eväänä oli tällä hetkellä suuhun sopivaa geeliä, karkkia, banaania ja nakkeja. Lötköpulloissa oli molemmissa urheilujuomaa ja kun ne sain juoduksi, otin loppu matkan pelkkää vettä. Pysyin hyvin energia aikataulussa, vaikka edelleen se on mulle haastavaa. Se määrä, minkä pitäisi saada joka tunti alas, on mun mielestä paljon. Ja erityisesti juostessa koen sen niin vaikeaksi. Onneksi nyt lähti sujumaan suht hyvin ja kroppa toimi mukavasti.

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen alkoi sataa tihuuttaa vettä. Kyllähän se kasteli ja teki maaston paikoin erittäin liukkaaksi. Useamman kerran olin vetää kunnon lipat, mutta pysyin kuitenkin pystyssä kiljahduksien saattelemana. Jossain kohdassa sade kuitenkin taukosi, sumu hälveni ja päivä kirkastui. Itse asiassa Ryläykselle noustessa aurinko pilkahteli puiden lomasta ja jopa häikäisi.

Eteläpää on eteläpää. Sen menin juurakko, mutka ja nousu kerrallaan. Taitoin matkaa Markon kanssa. Hänen kanssaan olen useasti ennenkin mennyt, vauhti osuu niin yksiin. Saman matkan naisia tuli oikealta ja vasemmalta ohi. Ensimmäisten kohdalla otti päähän, mutta parin seuraavan kohdalla keskityin omaan juoksuuni, ei haittaa. Puoleen väliin asti olin hiukan edellä omaa neljän vuoden takaista aikaani (sain tämän tiedon Ninniltä viestillä), mutta tiesin että loppu matkasta siihen en pysty, koska silloin lopun menin kovaa. Silloin meillä oli 2-4 sijoista kova kisa ja kisahurmoksessa kaasuttelin reippaalla vauhdilla ja kiilasinkin itseni toiseksi. Nyt tavoite oli juosta omaa juoksua ja pidättäydyin siihen.

Kuva: Touho Häkkinen

Väsy alkoi tuntua ja muistissa oli lopun loputtomat kaarrokset ennen loppu nousua. Mutta tulihan ne portaat ylös, portaat alas, jyrkkää polkua kohti sataman tietä ja satamasta ylös Kolille. vahvasti ylös vaan ja tuli hirmuisen mukava olo. Marko kysyi, koska mun lapset tulee vastaan. Tällä kertaa lapset eivät tulisi kannustaen vastaan, koska olin yksin matkassa. Ei kauaa ja joku huusi rinteessä mun nimeä. En millään tunnistanut ensin kuka siellä on. Lopulta näin että se oli Sari. Miten Sari oli siellä, vaikka oli samalla matkalla kuin mä!? Niin, no jotkut vaan juoksevat nopeampaa, sain vastaukseksi. Sari oli valitettavasti joutunut keskeyttämään 30 kilometrin kohdalla, mutta arvostin suuresti, että oli jaksanut tulla loppunousuun mua kannustamaan. Tuntui niin hyvältä ja hassulla tavalla vahvalta.

Vuoden 2022, Vaarojen Extreme kulki aikaan 9:16:32.

Naisten sarjan 7.

Lajin ja varusteiden vaihto.

Maalissa kokista, makkaraa ja tuttujen kanssa juttelua. Pian piti siirtyä sisälle, koska kylmä oli tulla nopeasti. Suihkussa seisoin pitkään, vaikka tiedän että näillä sähkön hinnoilla pitäisi käydä nopeasti suihkussa. Suihkujonokin alkoi kasvamaan, niin oli siirryttävä pukemaan. Iskä soitti ja laitoin pikaisesti pari viestiä, että maalissa ollaan ja kaikki meni hyvin, tyytyväinen olen. Kerättyäni kuraiset kamppeet, hain osallistumishintaan kuuluvan ruuan take away-rasiaan mukaan ja sitten oli lähdettävä ajamaan takaisin kotiin. Hissiä bussille odotellessa Hanna ja Laura tulivat maalin ja ehdin pikaisesti käydä heitä onnittelemassa hienosta vedosta Suomen rankimmassa polkumaastossa. Sitten kotimatka. Söin, kuuntelin äänikirjaa ja puhuin puhelimessa. Oikeastaan vasta Lapualla, reilu puoli tuntia ennen kotia alkoi todenteolla väsyttämään. Kotona olin puoli kaksitoista ja suoraan sänkyyn.

Aamulla ylös ja valmiiksi mietityt vaatteet päälle, aamupala ja menoksi. Mies oli nostanut mun pyörän jo valmiiksi autoon. Pian aamu yhdeksän jälkeen olin Kuortaneella. En antanut ajatustakaan sille, että kroppa on melko väsynyt niin fyysisesti kuin henkisesti ja että energiavarastot ovat tyhjät. Edessä olisi pyöräsuunnistuksen SM-erikoispitkät ja D40-sarjassa se tarkoitti reipasta 40 kilometriä.

Yhteislähdössä meidät ohjattiin omille paikoilleen. Kaksi minuuttia ennen lähtöä saatiin kartat ja 15 sekuntia ennen ne saatiin kääntää ja laittaa karttatelineisiin. Meidän sarjalla oli kolme A4-kokoista karttaa ja niiden asetteleminen pienempään telineeseen oli haastavaa taiteilua. Mulla meni kauan ja lähdinkin liikkeelle ehkä ihan viimeisten joukossa. Mutta sitten matkaan. Ninni ja Niina mun sarjasta olivat ihan vierellä ja meillä oli sama reitinvalinta ekalle ja tokalle rastille. Tokalla rastilla mun oli pakko asetella karttaa paremmin ja Ninni meni menojaan. Sen jälkeen näin Ninniä vain pari kertaa. Niinan kanssa kuitenkin mentiin melko samaa vauhtia, vaikka eri reitinvalintoja tulikin. Mä tein kisan huonoimman reitinvalinnan kolmoselle, mutta muut onnistui paremmin. Ja lopullisen eron Niinaan tein 9-10 välillä kun tein oijon metsän läpi eri kohdasta kuin hän. Mutta vasta toiseksi viimeiseltä rastilta tullessa Niinan nähdessäni tiesin, että olen Niinaa edellä. Tuossa kohdassa myös tiesin, että hopeaa tuli ja se pisti hymyilyttämään korviin asti.

SM erikoispitkän mitalistit; mä, Ninni ja Niina.

Tosiaan Ninni voitti ensimmäisen suomenmestaruuden (jihuu 💥), mä sain hopeaa ja Niina pronssia. Meitä oli viisi osanottajaa. Olin melko häkeltynyt ja äärettömän tyytyväinen, että sain huijattua itseni kahteen kovaan ja pitkään kisasuoritukseen peräkkäisinä päivinä. Ja että sain vielä suomenmestaruusmitalin! Yhtään ei harmita, että kävin ensiksi Kolilla juoksemassa, sillä sama lopputulos olisi melko varmasti ollut vaikka olisin levännyt koko lauantai päivän, sen verran ylivoimainen Ninni pyörällä oli (sellaiset 7 minuuttia). Oon niin iloinen myös Ninnin puolesta 😊 On niin ihanaa ollut saada ystävä mukaan, jonka kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Ja samalla puskemme toisiamme eteenpäin, parempiin suorituksiin.

Matkaa kertyi 42,5 kilometriä ja aikaa mulla meni 2:22 ja sekunnit päälle.

Jee, mitalit taas kaulaan!

Kisaviikonloppu huuman jälkeen iski odotetusti armoton nälkä ja väsy. Nälkä oli jo sunnuntain pyöräsuunnistuksessa, mutta tuntuu että nälkä jatkuu edelleen. En olisi jaksanut viikonloppua seuraavalla viikolla tehdä oikein mitään ja kroppakin tuli niin kipeäksi, että pitkästä aikaa kävelykin sattui. Väsystä huolimatta oli pakko vaan jatkaa arjen asioiden hoitamista. Nyt alan olemaan taas oma itseni, ainakin omasta mielestä. Onneksi lapsillakin on nyt viikon syysloma ja koulutyön osalta voimme huilata. Mutta oli rankka viikonloppu ja kilometrejä kertyi paljon niin jalan kuin pyörällä, mutta myös autolla. Vedin sen hyvin, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tuntunut.

~Eija~

Tupla kisaviikonloppu edessä

 Se on taas kisaviikko, sellainen "oksat pois ja pala latvaa"-kisaviikko. Viikonloppuna on edessä kaksi pitkää kisaa. Moni miettii, jotkut uskaltaa ääneenkin sanoa, että voisit toki tehdä toisinkin, esimerkiksi keskittyä yhteen kisaan tai lyhentää vaikka toista matkaa ja mahdollisuudet saada hyvät suoritukset olisi todennäköisempää. Niin totta.

Mutta kerran täällä eletään, tämä ei ole niin vakavaa ja vaikea on valita kahdesta kivasta vain toinen...onhan näitä lausahduksia. Kestävyyskuntoani oon aina tykännyt eri tavoilla koetella, esimerkiksi kahtena vuonna Venlojen ja Jukolan viestissä kolmella osuudella, 100 mailin polkujuoksut, työputken jälkeen 55km polkukisa ja rastiviikko pyöräillen ja juosten päälle. Kaikki edellä mainitut ja joitain muitakin päähän pistoja on onnistuneesti vedetty maaliin. Keskeytyksiä ei taulukosta löydy.

Jarrut, eli sauvat mukana, ettei aina pistäisi juoksuksi.

Lost in Kainuu seikkailukisan jälkeen palautuminen sujui ongelmitta. Arkeen tempautuminen oli väistämätöntä ja kunhan pahimmat univelat sai nukuttua pois, alkoi orientoituminen syksyyn. Vuoden pääkisat ovat takana, mutta vielä pitäisi hiukan nostaa polvea ja venyttää lonkankoukistajia. Mitään ihme temppuja ei tehdä, vaan pohjat ovat ne mitkä ovat. 

Vesijuoksua uimahallissa. Hiukan tylsää, mutta tehokasta.

Joten hienosäätö tätä tulevaa viikonloppua aloitettiin seikkailukisan jälkeen sauvakävellen, kevyesti juosten ja herättelemällä taas vesijuoksuinspiraatiota. Työmatkat kuljin tietysti pyöräillen aina kun mahdollista, eli paria työvuoroa lukuun ottamatta aina. Satunnaisia kankeuksia on silloin tällöin ollut, mutta oikeastaan on tuntunut aika hyvältä. Ei mitään pitkiä lenkkejä, vaan enemmänkin ylläpitoa ja hyvää mieltä.

Toki onnistuin iltarasteilla nyrjäyttämään oikean jalan nilkkani ja se tuntuu edelleen joissain asennoissa ja askeleissa, mutta juoksun kesti onneksi ongelmitta. Mulla ei ole koskaan tullut pahaa nilkkavammaa, vaikka koko ikäni on metsässä tullut rymyttyä. No ehkäpä juuri sen vuoksi. Mutta pieni muistutus tuo nyrjähdys oli, että varovaisuuskin olisi joskus ihan paikallaan.

Työmatkalla aamuvarhaisella.

Lauhanvuoren kansallispuiston näkötornin maisemia.

Jos fyysiset treenit ovat olleet kevyempiä, niin on psyykkinenkin puoli pitänyt rauhoittaa. Viime viikonloppu olikin harvinaisen mukava. Perjantaina Niina vei mua Seinäjoen uuteen elokuvateatteriin Suon villi laulu-elokuvaa katsomaan. Oli todella hyvä elokuva, niin kuin kirjakin. Suosittelen. Viikonloppu jatkui kivoissa merkeissä, kun lauantai oli mulla ihan vapaa; ei töitä, ei kisoja. Haettiin Kapu-koirakaveri koko päiväksi meille ja lähdettiin retkeilemään Lauhanvuoren kansallispuistoon. Oli mukava reissu ja yhtäkkiä päivään kertyi kilometrejä jalkaisin 23, Kapulle vielä enemmän.

Lasten ja Kapu-koiran kanssa Lauhanvuorella.

Alkanut viikko pitää kiireisenä. On töitä ja kakkos töitä, lasten juttuja ja yhteen kokoukseenkin pitää ehtiä. Perjantaina sitten lähden kohti Kolia ja Vaarojen maratonin 65 kilometriä, jonka lähtö on lauantai aamulla klo.07. Juoksun jälkeen pian lähden ajamaan takaisin kotiin, sillä sunnuntaina on sitten pyöräsuunnistuksen erikoispitkien SM-kisat Kuortaneella. Lähtökohtaisesti molempiin kisoihin menen siksi, etten poiskaan osaa olla. Tavoitteena molemmissa on oma hyvä suoritus tämän hetken kunto ja tiukka yhteissetti huomioon ottaen. Tiukkoja sijoitustavoitteita ei ole ja sanotaanko näin, että ymmärrän realiteetit. Eli juoksukunto semipituiselle polku-ultralle ei ehkä ole ihan kohdillaan ja ultran jälkeen ei reidet pitkään maasto polkemiseen ihan vimpan päälle ole. Mukava kuitenkin päästä taas Kolille ja mielenkiintoista, vaikka ei niin innostavaa, on pyöräsuunnistuksessa kokea uudenlainen kisamuoto, kun tiedossa on sarjan yhteislähtö.

On ollut aivan huippu ihania syyskelejä.

Saa nähdä kuinka käy. Viikon päästä tiedetään jo paljon 😁

~Eija~

Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 2

Hyvillä fiiliksillä lähdettiin pitkään neljänteen osioon. Polkemista oli vajaa 25 kilometriä seuraavalle rastille, jonne piti suunnistaa 1:30 000 kartalla. Polulta ei pitkä matka rastille ollut, mutta tuollaisen mittakaavan kartalta puuttuu monia maaston merkkejä eikä pohjoisviivoja ole. Suunta otettiin ja isojen käyrien mukaan suoraan rastille.  Myös seuraavat kaksi rastia osui nappiin. On se hieno fiilis kun lampun valokeilaan osuu rastilippu. Heijastimia ei enää rasteilla ole.

Rasti nro 60.

Mutta sitten tuli meidän rasti numero 61. Tälle rastille oli selkeästi pisin matka metsätieltä ja ainoat selkeät maamerkit olivat iso oja, suot rastin takana ja jyrkähköä käyrää. Pyörät jätettiin metsän puolelle tien varteen ja niihin jätettiin takavalot ja yksi etuvalo päälle, että löydämme pimeästä metsästä suoraan takaisin pyörille. Ensimmäinen yritys rastille ei onnistunut. Kompassi näytti enemmän vasemmalle, mutta oma suuntavaisto sanoi oikealle ja vaikka siitä ääneen puhuttiin, kaarsimme kaikki liikaa oikealle. Ajauduttiin jopa melko kaukana lännessä olevalle pienelle märälle suolle asti, josta sitten menimme tielle ja sieltä päätimme ottaa uuden suunnan. Ei kuitenkaan onnistunut toisellakaan kertaa. Pyörimme rintamana ja olimme mielestämme oikeassa kohdassa maamerkkien mukaan, mutta rastilippua ei näkynyt. Seisoimme käyrien päällä ja oikealla näkyi alamäki. Siitä olisi pitänyt mennä vaan alas ja heti ylös ja rasti olisi ollut siinä.

Osio 4, kartta 2. Mittakaava 1:30 000.

Oltiin pyöritty siinä melko kauan. Ei keksitty enää miten yrittäisimme vielä. Oli pakko palata pyörille hartiat lysyssä. Mua harmitti aivan vietävästi. Tapanani ei ole luovuttaa ja tämä tuntui nyt juuri siltä.

Isoa pummia ja lopulta rasti ei löytynyt, vaikka vieressä käytiin.

Rastin jääminen väliin tai jos jokin quest-tehtävä jää tekemättä, vähennetään joukkueelta pisteitä. Pisteet ratkaisevat voittajan. Meidän tapauksessa muita naisjoukkueita ei tämän vuoden Extreme Lost -sarjassa ollut, joten yhden rastin löytymättömyys ei ratkaissut mitään. Kuitenkin tuo tilanne veti mielen todella alas. Väsymys oli vähentänyt omaa osallistumista keskusteluun jo monta kilometriä sitten, mutta nyt erityisesti sitä vetäytyi omiin mietteisiin entistä enemmän.

Vähän tuossa kohdassa vielä arvasimmekaan mitä oli edessä, sillä 63 rastille mentiin UKK-vaellusreittiä ja se olikin lähes poluton polku. Vain tiuhaan maalatut siniset reittitäplät puissa, kivissä ja kaatuneissa lahopuissa johdatti eteenpäin. Tunkattiin pyöriä taluttaen ylämäkeen väsyneinä, vatsa välillä kurnien, oli pilkkopimeää ja sataa tihkutti vettä. Jossain kohdissa pohdimme, pitääkö kääntyä takaisin ja jättää tuo rasti käymättä, mutta mä en missään nimessä halunnut tehdä niin. Lopulta pääsimme rastille ja myöhemmin polku muuttui ajettavammaksi, kunnes vielä katosi täysin. Päästiin isolle tielle ja luulimme olevamme ihan toisessa kohdassa kuin lopulta olimme. Teimme lyhyen tiedustelun etsiessämme oikeaa polun päätä seuraavalle rastille, kunnes se olikin ihan lähellä vastakkaisella puolella josta tulimme. Väsy alkoi todella tuntua.

Vattukummulle kiipesimme jalan. Aamu alkoi sarastaa. Jalat olivat ihan märät, mutta yllätyksekseni kestin sen todella hyvin. Pyöräilykenkien päällä olevat Sealkinzin kengänsuojat pitivät jalat suht ok lämpöisinä. Yön osuudella päällä oli hiihtotakki, joka pitää jonkin verran vettä ja melko hyvin tuulta. Käsissä hiihtohanskat, jotka olivat kastuneet, mutta pitivät vielä liikkeellä ollessa kädet sopivan lämpöisinä. Kävellessä söin, sillä pyöräillessä koin sen hankalana. Kaikki syötävä upposi. Mukana oli pitsaa, lihapasteijoita, suklaata ja karkkia. 

Hepokönkäällä Ninnin pääsi taas uimapatjailemaan.

Myöhemmin aamupäivällä pääsimme Hepokönkäälle. Kierrettiin lyhyt lenkki kävellen, jalka kun ei oikein enää noussut juoksuun eikä haluttu liukkailla juurakoilla ja kivillä kaatua. Komean vesiputouksen luona quest-tehtävänä oli yhden joukkueen jäsenen käydä uimapatjalla rastilla ja tulla takaisin. Tämä oli alustavasti jo sovittu etukäteen, että Ninni tekee tämänkaltaiset tehtävät. Ja sehän meni loistavasti ja Ninni säilyi suht kuivanakin.

Vielä oli yksi haasteellisempi rasti Äikänvaaralla, johon oli kannattanut hoksata ottaa osion 2 kartta 2. Tuossa kartassa tuo haettava rasti oli 1:15 000 kartalla, kun osion 4 kartalla mittakaava oli 1:40 000. Meillä oli tuo osion 2 kartta mukana. Tämä rastipiste mentiin nautiskellen ja maisemia ihaillen. Sama rastipiste oli mulla Kainuun rastiviikon päätöspäivänä.

Äikänvaaralla.

Sitten oli enää palaamatka kisakeskukseen ja viimeinen nousu läheisellä purtsilla rastille. Tuntui, etten jaksa enää tuota viimeistä mäkeä ylös polkea, sen verran hellänä oli reidet joka puolelta. Kuitenkin sitä poljettiin koko porukka ylös asti ja sitten jarrutellen teltalle. 

Kuva; Endurance Kainuu, facebook

Fiilis oli jo lopettaa tähän, mutta vielä piti heittää lenkki vesitornille kävellen. Tai no juostakin olisi saanut, mutta ei jalka oikein noussut. Vesitornilla yksi joukkueen jäsen nousi ylös tähyilemään viimeistä rastipistettä. Mä lähdin ylös. Ylhäällä lurkkasin heti kaiteen yli ja mietin, että missähän suunnassa rasti voisi olla. Käännyin ja näin ovessa kartan. Jekkuhan tämä oli, vaikka ilmeisesti tuo rasti olisi kyllä tornista näkynyt. En jäänyt tähyilemään, vaan otin kartasta kuvan ja takaisin alas.

Näkymä vesitornista.

Hipsimme viimeiselle rastille, jossa selvisi myös ensi vuoden Lost in Kainuu kisapaikka. Rastilla oli myös kyykäärme paistattelemassa päivää. Melkein astuin päälle ja mun kiljaisu kaikui pitkin Puolangan kylää. Käärme näytti säikähtäneen lähes yhtä kovaa ja luikerteli pois.

Maaliin tultiin ajassa 26:29:52

Matkaa kertyi hiukan vajaa 200 kilometriä.

Oli mielettömän hieno kokemus. Oli hienoa olla siskosten, Ninnin ja Hannan joukkueessa. Joukkueena vedettiin hyvin ja ollaan edelleen puheväleissä. Paljon oli hetkiä ja ajatuksia mitä seikkailun aikana tuli, mutta kaikkea on vaikea pukea sanoiksi tai muistaa. Ja joitain asioita, mitä reissussa tapahtui, jää sinne metsään tai laineiden vietäväksi. Saatiin paljon ideoita ja oppia miten jotkut asiat olisi voinut paremmin tehdä. Joitain juttuja oon kirjoittanut ylös muistiin. Esimerkiksi se itselle, että vesistötehtävät eivät ole pahoja, sillä osallistujien turvallisuus on kyllä huomioitu. Ennakkoon jännitin, jopa pelkäsin vesistötehtävää, mutta nyt heitän tuon turhan ennakkoluuloni jorpakkoon.

Kisan alussa huoltoteltta oli tosi siisti, mutta kisan jälkeen se näytti tältä.

Palautuminen seikkailusta on sujunut hyvin. Yllättävän vähän oli lihaskipuja, ruhjeita tai hiertymiä ei ollut yhtään. Eniten ehkä vaivasi väsy, jota ei helpottanut heti viikonlopun jälkeen olleet yövuorot töissä. Ruoka on myös maistunut, valitettavasti tuo karkin syöntikin jäi pahasti päälle.

Hiukan tyhjä olo tuli seikkailureissun jälkeen. Arki imaisi todellakin takaisiin oikeaan elämään, mutta pitkään odotettu seikkailu etukäteisvalmisteluineen olikin yhtäkkiä ohi. Tiedän tämän tunteen monien pitkäkestoisten kisasuoritusten jälkeen. Panostus oli kova. Ajatustyötä oli tehty paljon. 

Ensi vuonna toivottavasti taas mukana. Parempi kuntoisina ja yhteistyö joukkueen sisällä entistä hioutuneempana.

Kiitokset Ninnille ja Hannalle 💗

Kiitos Maiserille ison auton lainasta 🙏

Kiitos tsemppaajille ja teille lukijoille 😍

Nyt seikkailustamme on aivan huikea youtube-video!!!

Sinne pääset TÄSTÄ!

~Eija~

Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 1

 Seikkalupäivän aamu valkeni vihdoin. Tätä oli odotettu ja tätä varten oli yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa treenattu. Ajatustyötä ja hankintoja oli pitänyt tehdä. Muun muassa olin ostanut tietynlaisen repun, paremmat maastopyöräilykengät, softshell-housut ja tietysti meillä oli joukkuepaidat. Jännitystä oli ilmassa, että ehditäänkö tehdä kaikki tarpeellinen ennen starttia. Olimme vuokranneet järjestäjiltä huoltoteltan ja se oli valmiina pystytettynä kisakeskuksessa ja meidän tarvitsi vain kantaa omat tavarat sisälle. Oli kätevä ratkaisu. Edellisenä päivänä yksi hajonnut sisäkumin venttiili aiheutti pelkoa, että miten sen kanssa käy. Kyseessä oleva sisuri oli vaihdettu alkuviikosta samasta syystä jo kerran. Onneksi Ninni osaa pyöräjuttuja ja parin puhelun tsemppaamina MacGyver-tyyliin jesaria kehiin ja sormet ristiin.

Reittikirja (löytyy ko sivulta kohdasta Extremely Lost 24h naiset) saatiin edellisenä iltana samaan aikaan kuin kartat. Reittkirjaa pitää lukea yhtä tarkkaan kuin karttoja, sillä siellä lukee seikkailun kulku ja rastipisteet. Me ei luettu ihan kunnolla ja muutama minuutti ennen lähtöä, kanssakilpailijoiden varustuksia ja juttuja kuunnellessa tajuttiin, että prologiin, jonka kartta saataisiin vasta lähdön hetkellä, pitäisi ottaa osion 1 kartta ja varustus mukaan. Tehtiin nopeasti pari pyrähdystä huoltoteltalle ja haettiin kartta ja kanoottiin itse tehty varapenkki. Oi oi, melkein ryssittiin heti.

Kuva; Anni Heikkinen

Mutta onneksi ei käynyt vielä kuinkaan ja sitten seikkailu alkoi.

Alkuun oli suunnistusta sprinttikartalla Puolangan keskustassa. Mä niin rakastan sprinttiä, joten tuli niin hyvä fiilis. Helppoja rastipisteitä ja kohti venesatamaa.

Osio 1, kartta 1. Sprintti kartalla Puolangan keskustassa. Mittakaava 1:5500.

Mulla oli repussa joukkueemme emit-leimasin, joten huolehdin leimauksista. Lisäksi mulla oli gps ja osa Ninnin tavaroista. Mun juoksukuntoon uskallettiin luottaa ja kannoin siksi juoksuosuuksilla enemmän painoa.

Melonta osuus oli osion 1 kartassa 2. Odotettua selkeämpää suunnistusta, mutta emme olleet osanneet varautua paikoin kapeahkonkin joen koski kohtiin. Alkuun yritimme välttää jalkojen kastumista, mutta se oli ihan turhaa ja lopulta oltiin reisiä myöten märkinä, kun useammassa kohtaa piti kahlata liukkailla rantakivillä ja vetää kanoottia vieressä. Tätä me ei oltu harjoiteltu, ei edes otettu selvää miten tällaisissa paikoissa pitäisi toimia. Saatiin hyviä vinkkejä muilta seikkailijoilta, joten ensi kerralla varmasti ymmärrämme enemmän.

Kuva; Lauri Kontkanen

Ensimmäisen melontaosuuden jälkeen rantauduttiin jyrkkään mäkeen ja sitten juoksuksi. Soratietä, metsän poikki rastille ja myöhemmin polkua pitkin quest-rastille, jonne tuli matkaa reilu 8 ja puoli kilometriä. Vesistötehtävässä piti ensin selvittää munalukon koodi ja saada pullosta kartta, jossa oli kolme rastia jotka piti läheisissä saarissa käydä leimaamassa. Koodiin numerot löytyi vihjeiden avulla, esimerkiksi "laineiden liplatus" ja yksi numero löytyi rannasta vedestä. Koodi ratkesi suht nopeasti. Joukkueella oli yksi uimapatja käytettävissä. Otettiin osa vaatteista pois ettei aivan kaikki kastuisi ja lähdettiin ekalle saarelle patja poikittain ja kaikki patjan päälle. Potkittiin jaloilla ja yritettiin kauhoa vettä käsillä. Päästiin saarelle, mutta hidasta se oli.

Kuva; Anni Heikkinen

Ninni teki nopean ratkaisun ja päätti sissinä uida loput saarisiirtymät. Nössöt polski patjan päällä päällekkäin. Sitten keksittiin vielä niin, että Ninni otti mun jaloista kiinni ja toimi ns perämoottorina. Saatiin rastit leimattua, mutta kyllä tuli kylmä. Kuivat paidat päälle ja mä laitoin hanskatkin, niin kylmä tuli sormiin. Onneksi vesistötehtävän jälkeen pääsi taas juoksemaan, kun kuljettiin lähes sama reitti takaisin kanoottien jättöpaikalle. Juoksun aikana sormet lämpeni ja housutkin kuivi reisistä lähes kokonaan.

Kosken alastuleminen pisti jännittämään. Nyt meillä kuitenkin oli joitain vinkkejä takataskussa eikä enää peljätty kastella varpaita. Hienosti koski selvittiin!

Ennen rantautumista lähtöpaikan venesatamaan, oli vielä guest-rasti. Siellä piti saada 3-5 esinettä heitettyä renkaaseen ja välttäisi sakkoringin. Ninni ja Hanna olivat loistavia ja hoitivat homman kotiin. Renkaan sisään osuivat tennispallo, keila ja käpy. Mun heitot kahvakuulalla ja frisbeellä meni sivuun, mutta kolme osumaa onneksi riitti ja olimme kuulemma siihen mennessä ensimmäinen joukkue joka onnistui.

Kuva; Anni Heikkinen

Melonnan jälkeen juoksimme venesatamasta takaisin kisakeskukseen. Emit nollattiin ja näin osio 1. oli suoritettu. Huoltoteltalla vaihdettiin kuivat sukat jalkaan ja laitettiin pyöräilyhousut ja polkujuoksukengät reppuun. Osio 2.:lla lähdettiin polkemaan Pyssylammelle, jossa oli tämän kesän Kainuun rastiviikon kisakeskus. Päästiin suunnistamaan ihanassa kangasmaastossa helpoilla rasteilla ja alussa vaijeriliukua Upokas lammen yli. Oli tosi kiva. Oltiin suunniteltu kiertävämme rasteille enemmän polkuja, mutta maaston helppous mahdollisti kulkemisen suoraan metsän läpi.

Osio 2, kartta 2. Mittakaava 1:15000

Tossusuunnistamisen jälkeen jatkettiin matkaa pyöräillen. Nämä maastot olivat itselle osittain melko tuttuja viime kesän rastiviikko kokemuksen vuoksi. En silti koe että siitä olisi ollut mitään merkittävää hyötyä, vaan vedettiin paristi polun ohi muutamia metrejä ja kartalla piti pysyä. Alamäet ja niissä toisinaan melko hurjaksi kasvava vauhti on mun pääkopalle vaikeaa. Jopa pelkään niitä, niin asfaltilla kuin metsäteillä. Käsi on koko ajan jarrulla valmiina jarruttamaan ja usein jarrutinkin, vaikka mitään oikeaa vaaraa kaatua ei ole. Tämän asian kanssa pitää tehdä edelleen töitä.

Kuva; Lauri Kontkanen

Osio 2. oli hoidettu ja takana oli 74 kilometriä. Jälleen huoltoteltalla vaatteiden nopeaa vaihtoa, takki päälle ja pyörällä siirtyminen Kivarinjärvelle, jossa luvassa oli packgraft osio. Tätä ei oltu päästy harjoittelemaan etukäteen, mutta ei kai kumiveneellä soutelu nyt mitään erikoista voi olla.

Osio 3, kartta 1. Packgraftilla rasteille 46 ja 47. Mittakaava 1:20 000.

Alku oli kuitenkin hiukan hankalaa. Meille annettiin kahden ja yhden hengen packgraftit. Mä olin Hannan kanssa. Vene oli niin kevyt, että se poukkoili vähän miten sattuun. Yhteisessä rytmissä olisi pitänyt pysyä, mutta se oli hankalaa ja olkapäitä ja käsivarsia poltteli aamun pitkä melonta. Alkoi tulla myös pimeää ja ekaa rastia maista hakiessani, olin jo kaivaa lampun repusta, kun valko-oranssi lippu osuikin silmiini koivikossa. Toinen rasti (numero 47) tähyiltiin Hannan lampun valossa. Sen rastin sai leimattua suoraan vedestä.

Hauskaa touhua tuo packgraft varmasti on ja Ninni meinasi, että yksin oli melko varmasti helpompaa. Pitää silti harjoitella tuota enemmän ennen seuraava kisaseikkailua.

Kuva; Lauri Kontkanen

Mä ja Hanna kastuttiin melko kiitettävästi, sillä kahden hengen veneessä ei ollut suojapeitettä jaloille. Rannalla vaihdettiin vähän kuivaa päälle ja poljettiin teltalle. Pyörät jäivät siihen, jalkoihin sujahti suunnistuskengät ja päähän tehokas lamppu yön tossusuunnistusta varten. Suunnistus sujui tosi hyvin, vaikka yksi rastiväli oli poskettoman huono, kun suuntavaisto heitti kieppiä kompassista huolimatta.

Vähän ennen puolta yötä oltiin takaisin kisakeskuksessa ja huoltoteltalla. Haettiin "keittolounas" teltalle ja syömisen ohessa vaihdettiin kaikki vaatteet kuiviin ja pakattiin reput pitkää viimeistä 4. osiota varten. Takana oli lähes 100 kilometriä matkaa. Väsy ei erityisemmin painanut, mutta hartioissa tuntui melonta ja painavan repun kantaminen. Nyt mun repusta siirrettiin kaikki Ninnin varusteet Ninnin reppuun, koska viimeisessä osioissa suurin osa matkaa taitettaisiin pyörällä. Toistaiseksi kaikki pyörät olivat kunnossa, naiset ehjiä ja tekeminen hyvää.

Oli alkanut ripsiä vettä, ei kovin paljon, mutta ripsi kuitenkin. Keli oli muuten aikasta hyvä. Ei tuullut merkittävästi ja lämpöasteita oli jopa 8. Edellis yön pakkasasteisiin verrattaessa siis aivan loistava keli. Energiaa olin ottanut, mutta en missään nimessä säännöllisesti. Juonut olin aivan liian vähän. Pitkälle pyöräosuudelle reppuun laitettu juomarakko varmasti helpottaisi juomista, koska juomapilli olisi ihan lähellä. Omien pyörällä kaatumispelkojeni vuoksi en oikein saa mitään syödyksi polkiessa, kun en uskalla päästää käsiä irti tangosta. Mutta ajattelin, että tsemppaisin sitten juomisen kanssa ja aina kun jalkaudutaan, heittäisin suuhun karkkia, suklaata tai vaikka lihapullan. Energian uppoamisen kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa ja yöllinen ruoka maistui niin hyvältä. Huollosta tuli melko pitkä, mutta koko ajan kyllä tehtiin.

jatkuu.....

Valmistautuminen Extreme Lostiin

Terveiset Kainuusta, tarkemmin Hyrynsalmelta, Ukkohallasta, jossa Suo, Säntti ja Pää lomailevat...eikun seikkailevat. Ei mistään päähän pistosta, muttei myöskään pitkän harkinnan tuloksena, vaan aidosta hulluudesta ja seikkailun ilosta päätimme osallistua Lost in Kainuu seikkailukisaan ja extreme lost sarjaan. Ninnillä ja Hannalla on kahdelta edellis vuodelta hyvää kokemusta lost sarjassa, mutta extremessä jätetään yötauko väliin ja painetaan vuorokausi putkeen, tai todennäköisesti hiukan yli. Haasteita tulee olemaan väsymys, niin fyysinen kuin henkinen, kastuminen ja tästä johtuva kylmyys sekä kestääkö varusteet ja pysytäänkö yön pimeinä tunteina suunnassa taikka järjissään.

Pakkailuja kotona.

Mulle tämä on aivan uudenlainen kokemus. Onneksi pientä seikkailukisa kokemusta on muutaman tunnin multisport kisoista. Yön yli taivaltamisesta ja yli vuorokauden hereillä pysymisestä on kokemusta polku-ultrilta. Näiden kahden yhdistämisestä kestävyysurheilu mielessä on innostavaa ja seikkailua olenkin odottanut malttamattomana. Joukkueemme yhteistreenejä on saatu mukavasti; melontaa, pyöräilyä ja suunnistusta. Jälkimmäistä myös pimeässä. Tunnemme toisemme melko hyvin. Kaikilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoudet joista olemme etukäteen puhuneet. Ajatus työtä on tehty yhdessä ja yksin.

Matkalla Hyrynsalmelle, Ukkohallassa.

Keskiviikkona ajeltiin Kainuuseen. Ukkohallasta on puolen tunnin ajomatka Puolangalle. Täälä samassa paikassa olin perheeni kanssa kesällä Kainuun Rastiviikolla. Joitain tuttuja paikkoja näytti olevan reitillä. Mukava päästä niihin uudestaan ja kokea ne uudella tavalla.

Ruska on jo aluillaan.

Tänään torstaina leviteltiin kaikki tavarat kämpillä. Mentiin pakolliset tavarat läpi pariin kertaan. Iltapäivällä saatiin kartat ja reittikirja. Siitä alkoi useamman tunnin suunnittelu. Piirsimme alustavat reitit karttoihin, mentiin reittikirja läpi rasti rastilta ja tehtiin yhteinen muistilappu, joka tulee meidän teltan seinään. Siitä aina tarkistamme mitä pitää ottaa mukaan kuhunkin osioon. Vaatteita, ruokaa ja varavarusteita pakattiin laatikoihin ja pusseihin, jotka viedään perjantai aamulla ennen starttia teltalle. Autosta ei voi hakea kisan aikana enää mitään, vaan kaikki pitää olla teltassa. Vielä muovitettiin osa kartoista, katsottiin pyörät kuntoon, valot ja huomisen lähdön vaatteet.

Pakolliset varusteet ja jokunen extra juttu.

Aamulla aamupala, selän ja jalkojen teippaukset, tavarat autoon ja ajo kisakeskukseen Puolangan hiihtokeskukseen. Sitten se on vaan seikkailua.

Reittien suunnittelua.

On mukavan jännittynyt olo. Hiukan hermostuttaa, mua erityisesti vesistö tehtävät. Tänään oon syönyt hyvin ja syötävää huomiselle on yllin kyllin. Nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Suo, Säntti ja Pää (kuvassa ihan väärässä järjestyksessä).

Ukkohallassa torstai illalla. Kuva; Ninni

Lost in Kainuun tapahtuma sivuilta tulee perjantaina löytymään linkki, josta voi seurata seikkailuamme gps-pallukan muodossa.

~Eija~

Elokuun vipa

 On elokuun viimeinen päivä ja sehän meinaa, että kesä 2022 on ohi. Tänään aamulla töihin plus 3 asteessa polkiessa syksyn läheisyys todella tuntui iholla. Tuplahousut, villasäärystimet, hiihtotakki ja pipo eivät olleet yhtään liikaa päällä, vaan itse asiassa olivat just sopivat. Koleasta kelistä huolimatta, tai juuri sen vuoksi oli uskomattoman kaunista auringon noustessa. Vaatiihan tämä taas toisenlaista asennoitumista ja totuttelua. Avovesiuinti jatkuu niin kauan kuin mahdollista. Jossain kohdassa, kun veden lämpötila laskee alle 10, muuttuu uinti paikalla pulahdukseksi, siis avantopulahdukseksi.

Elokuun viimeinen aamu.

Viime viikolla oli UTMB (Ultra-trail Mont-Blanc). Some pursusi päivityksiä ja fiiliksiä Chamonixista, joka on polkujuoksutapahtuman keskus itäisessä Ranskassa. Mun yksi haave on ollut päästä joskus tuohon tapahtumaan juoksemaan. Kuningatarmatka on 170 kilometriä ja yli 10 000 nousumetriä, mutta onhan siellä monia lyhyempiäkin matkoja. Tammikuussa, kun arvontaan olisi voinut itsensä ilmoittaa, peräännyin ja annoin haaveen mennä. Koko juttu järjestelyineen tuntui liian monimutkaiselta. Olin helpottunut ja tyytyväinen päätökseeni, mutta viime viikolla oli melko haikea ja pettynyt olo, koska annoin tilaisuuden mennä ohi. Ensi vuodesta eteenpäin pelkkä ilmoittautuminen arvontaan ei riitä, vaan ensin pitää osallistua johonkin tietyistä kisoista, joita järjestetään eri puolilla maailmaa ja sen jälkeen saa oikeuden osallistua arvontaan. UTMB polkujuoksutapahtumana jäänee kokematta, mutta joskus vielä Mont Blancin maisemiin menen.

Lepokallionlenkillä Ylistarossa

Mutta kaunista tosiaan on kyllä kotonakin. Sairastelun ja pyöräsuunnistuksessa tapahtuneen puun kanssa kolaroinnin jälkeen oon päässyt pikku hiljaa takaisin treenaamaankin. Pyöräilyä, juoksua ja suunnistusta. Lamppukausikin tuli avattua, kun Ninnin kanssa käytiin pimeä suunnistamassa omatoimirasteilla hirvikärpäsiä uhmaten.

Kuva; Ninni

Se on vielä kaksi työvuoroa tällä viikolla ja sitten edessä on mun kesäloman viimeinen viikko. Ja tämän vuoden kesälomaan sopien tämäkin viikko on mukavaa ohjelmaa täynnä. Luvassa on odotettu Lost In Kainuu seikkailukisa. Pakkailuja on jo aloiteltu, mutta paljon on vielä kesken. Viikonloppuna on tarkoitus kasata kaikki loput ja hommata puuttuvat tavarat. Niin ja keksiä mitä vielä voi tarvita. Reissu tulee olemaan iso seikkailu, jossa koetellaan omaa fyysistä jaksamista, kuinka jaksaa pysyä skarppina läpi yön ja miten meidän Suo, Säntti ja Pää -joukkue toimii yhteen. On hurjan kiva lähteä reissuun. Postaan seikkailusta ensi viikolla lisää.

~Eija~