Kaksi kuukautta Kuusamoon

Kevättalven flunssa on voitettu, vaikka edelleen limaa nousee, erityisesti raittiissa ulkoilmassa. Mutta reilun viikon juoksemattomuuden jälkeen oli ihana taas päästä "ravaamaan". Reippaammat vedot ovat silti saaneet vielä odottaa. Mä ja vedot odotamme sulia ja kuivia teitä... Kuinkahan kauan saamme odottaa, kun tuota lunta ja pakkasta tuntuu tulevan taivaan täydeltä, monen vuoden edestä. 

Umpihankaan.

Mun ensimmäiseen polku-ultraan on tasan kaksi kuukautta, sillä NUTS Karhunkierros juostaan toukokuun lopussa Kuusamon maisemissa. Viime vuonna tapahtumaan osallistujat saivat paikka paikoin rämpiä lumessa ja sohjossa ja mitenkähän musta tuntuu että tänä vuonna käy samalla tavalla 😕 Kunnon talvikelit pakkasineen ovat taanneet sen, että jalat ovat pysyneet kuivina talven juoksulenkeillä, mutta kevät hangilla, lähellä kesäkuuta, ei taida enää pakkasta olla ja sehän sitten tarkoittaa märkää. Mua on muistuteltu, että oonhan jo hommannut kunnon sukat koitokseen ja nyt pitääkin ottaa itseä niskasta kiinni ja hoitaa homma kuntoon. 55 kilometriä märillä perussukilla kuulostaa hiertymiltä ja kylmettyneiltä varpailta. Toki edelleen toivon, että jollain ihmeen kaupalla lumet sulaisivat nopeasti pois ja retkelle pääsisi sopivassa pikkuisen alle 20 lämpöasteen kuivassa kelissä, shortsit ja t-paita päällä. 

Mutta jos nyt kuitenkin toisin käy, olen siihen sukkia lukuunottamatta jo valmistaunut rämpimällä useammankin eri pituisen juoksulenkin auraamattomilla, tuulen tuiskuttamilla ja huolimattomasti auratuilla pikkuteillä ja vielä pienemmillä pikkuteillä. Eihän mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Valitettavasti täällä lakeuksilla nousumetrejä ei helposti saa kasaan ja niitä pitäisi vielä ehtiä kerätä. Joupiskan mäki siis kutsuu, kunhan lumet sulaa...

Töihin kettingit "louskuen".

Jos vaan aikataulut antaa myöden, joka viikko pitäisi saada juoksukilometrejä kasaan vähintään 50 (mielellään edessä olevan matkan, 55km verran). Yksi pitkä lenkki, pari reilua kymppiä ja veto treenit vaihtelevalla matkalla. Aikataulullisesti tiukoilla viikoilla korvaan juoksua mm. hyötyliikunnalla pyöräillen töihin tai matala sykkeisillä sauvakävely, vaunuttelu tai vesijuoksulenkeillä. Tarkoitus on siedättää jalkoja rasitukselle peräkkäistenkin päivien tehokkailla kilometreillä. Lenkkien välissä mennään "askareshyssyä" töissä, hyppöötetään toisia ja kenties hetkellisesti nostetaan omia kinttuja kohti kattoa. Liikkuvuutta on pidettävä yllä venyttelyjen ja tekniikkaharjoituksien avulla. Harmillisesti aikaisemminkin oireillut alaselkä välillä taas väsyy juoksusta ja saattaa vaivata erityisesti öisin. Pieni tyyny lantion alla mahallaan maatessa auttaa tähän kyllä loistavasti ja kunnon rullailut ja venyttelyt ennaltaehkäisee. Seliseli, mutta usein päivisin ei ehdi rauhoittumaan kehonhuoltoon ja iltaisin vaan on jo niin väsynyt. Tähän pitää nyt panostaa..!

Maaliskuun hangilla.

Kun varusteasiat ovat hyvin työn alla ja juoksut nyt näin pääpiirteittäin rullaa, on vielä yksi asia mitä pitäisi Karhunkierrokselle treenata ja se on niinkin ihana asia kuin syöminen 😋 Ultramatkat kun eivät ole vain etenemistä, vaan siellä pitää turvata se että eteneminen jatkuisi maaliin asti ja sen edellytys on syöminen. Talvella ei juotavaa tule kannettua mukana, koska sehän viilenee jääkylmäksi aika nopeasti. Ja jääkylmä vesi suussa vetää suun limakalvot riekaleiksi. Mä oon sitten juonut vasta takaisin lämpöiseen päästyäni. Kevään tästä pikku hiljaa edetessä, lenkille lähtee mukaan juotavaa ja erilaista lisäenergiaa testi mielessä. Aikaisemmilla pitkillä retkillä hyviksi olen todennut suolapähkinät, salmiakkiaakkoset ja suklaapalat. Nyt sitten pitäisi vaan oppia niitä tasaisesti kaivelemaan taskuista ja saada mutustettua suussa.

Kevät väriä kaupasta.

Kun hyppään ajatuksissa toukokuulle, jännitys kouraisee vatsanpohjassa. 55 kilometriä tulee olemaan mulle pitkä matka, mutta ei mahdoton. Pääasia ei tule olemaan maaliin pääsy (mutta siihen toki tähdätään!), vaan tärkeintä ovat elämykset ja fiilikset matkan varrella. Se tulee olemaan retki omien rajojen venyttämisessä ja käsittelemisessä. Enemmän se tulee antamaan kuin ottamaan.
Niin ja retkihän on jo alkanut.

~Eija~

Talvirasteilla

Huhhuh, olipa viikonloppu! Perjantai illasta se lähti, kun olin kannustamassa tyttäriäni lasten hiihtokisoissa. Itsellä kisattavaa oli sekä lauantaina että sunnuntaina ja molempina päivinä vielä iltavuorot päälle. Tähän lisänä vielä viikolla vaivannut flunssa ja epäilenpä että jokunen olisi jättänyt kisat väliin. Flunssa onneksi oli enää hyvin irtoavaa nuhaa ja kisat ja työvuoro samalle päivälle on mulle niin peruskauraa, että se ei esteeksi muodostunut nytkään. Lähiesimieheni kanssa olin etukäteen sopinut miten toimitaan, jos myöhästyn töistä (en kuitenkaan myöhästynyt!).

Lauantaina oli Alun hiihtosuunnistustalvirastien ensimmäinen kisapäivä Lehtimäen Valkealammella. Samalla oli aluemestaruus keskimatkan kisa. Iltavuorostani johtuen olin etukäteen kysynyt järjestäjiltä, saisiko koko sarjamme lähtemään alkupäässä. Tämä ei onnistunut, mutta onnekseni tuikkasivat mut lähtemään ihan ekana ja muut sarjani osanottajat lähtivät tunnin päästä. Tämä oli aivan mahtava juttu, sillä muuten olisin ollut maalissa vasta silloin kun mun olisi pitänyt olla jo tunnin ajomatkan päässä töissä... Tästä järjestelystä iso kiitos kisajärjestäjille 😌

Hiihtosuunnistuksessa suunnistuskarttaan on painettu vihreällä, eri paksuisilla viivoilla latu-uria, joita pitkin rasteille kuljetaan. Halutessaan toki voi mennä umpihankeenkin, mutta se on yleensä hitaampaa kuin kierto latua pitkin. Mitä paksumpi viiva, sen parempi ja leveämpi latu-ura on. Tänä talvena lunta on iloksemme riittänyt koko Suomessa, mutta Valkealammella sitä on yleensä joka talvi. Nytkin lunta oli todella paljon ja urien ulkopuolella ja reunoilla todella upotti. Helpointa, toisinaan hyvin kapeillakin urilla, on mennä lyhyillä suksilla ja itsellä ainakin oli vain luistoa pohjissa. Lauantaina pelkästä luistovoiteesta huolimatta lumi tarttui herkästi suksien pohjiin, mikä toisaalta auttoi ylämäissä "juoksemaan" ylös 😃. Sauvojen sompat saisivat olla hiukan isommat, etteivät upottaisi niin pahasti.

Leimaus tapahtui EmitTag:lla. Tosi näppärä, kun ei tarvitse pysähtyä rastilla perinteisesti leimaamaan, vaan valo välkkyy kun heilauttaa tuota tarpeeksi lähellä rastia.

No lauantain keli oli nihkeä, just plussalla lämpömittari. Tein heti tyhmän virheen ykköselle, kun vahingossa pyöräytin karttatelinettä väärin ja luin menosuunnan väärin. Turha koukku tuli ja toista minuuttia aikaa hukkaantui. Siitä se sitten kuitenkin lähti kulkemaan, vaikka vielä kahdesti lähdin epähuomiossa väärälle uralle ja jouduin tekemään korjaus liikkeen. Limaa irtosi kunnolla ja niistämisen jälkeen happi kulki taas paremmin. Hiukan limaisuus häiritsi ja paristi tarkoituksella himmasin menoani, että en aivan piippuun itseäni vetäisi, flunssatoipilas kuitenkin vielä olin. Tykkäsin maastosta ja hyvästä urastosta. Sai suunnistaa oikein kunnolla ja oli kiva jälkeen päin vertailla kaverin reitinvalintoja omiini. Aina niistä oppii. Suorituksestani vajaan 9 kilometrin reitiltä sain sarjani kilpailupäivän voiton ja am-kultaa.

Maalissa, huhhuh!

Sunnuntaina oli pitkätmatkat, mikä meillä 35-sarjalaisilla tarkoitti reipasta 16 kilometriä. Tavoitteena oli lähteä rauhallisesti, samaa vauhtia kuin eilen, mutta humioiden sen että matka on tuplat eiliseltä ja keli on raskas. Alkuun oli lyhyempiä välejä, ihan hyvin luettavia reittejä. Kutoselta seiskalle oli ensimmäinen kunnon pitkä väli ja sen pääsi menemään isoa baanaa. Jo tässä kohdassa huomasin, että sukset eivät luista. Takaa tultiin ohi ja erityisesti alamäissäkin toiset heittämällä liu'utti ohi. Päivän pahin virhe tuli tässä, kun reitti risteytyi ja aloinkin lukemaan reittiä rastille 11. Toki koko ajan hoin mielessäni seiskaa. Kun tämän hoksasin, piti tehdä jyrkkä korjaus liike. Jälkeen päin katsottuna tässä tuhraantui sellainen vajaa kaksi minuuttia. Suututti ja suutuksissani tämän jälkeen tuli kaksi väärän uran valitsemista, samanlaiset kuin eilen. 12. rastin jälkeen alkoi jo hiukan väsyttämäänkin ja harmittava niitti katkeamiselle tapahtui 13 rastilla kun vasemman käden sauvasta lähti sompa! Sompattomalla tikulla on todella vaikea lykkiä vauhtia pehmoisella, upottavalla lumella. Edessä oli vielä 6 rastia sisältäen kolme pitkähköä väliä. Onneksi välit pääsi melko hyvin isoilla baanoilla, johon tikulla sain jonkinlaisen vastuksen. Mutta väsynyt olin ja viimeiset nousut tuntui niin käsivarsissa kuin reisissä. Maalissa olin sarjani kilpailupäivän kolmonen ja am-hopeaa. 

Viikonlopun ansiot :)

Uni on todella maistunut kisa- ja työpäivien jälkeen ja fiilis on ollut hyvä 😊 Kisoista jäi todella hyvä maku monessa mielessä. Vaikka virheitä tuli, sain silti hyväksytyt suoritukset ja roppakaupalla taas kokemusta. Seuramme suunnistajat saivat mahtavasti mitaleja ja porukka henki on hyvä. Tämän talven suunnistuskisat taitaa mun osalta olla nyt tässä. Rikkoutunut sauva pitää korjata valmiiksi ensi talvelle ja suksien pohjat putsata. Nyt huvittaisi jo siirtyä kokonaan lenkkareille.

Hiihtoa tälle talvelle kertyi 515 kilometriä (80 kilometriä viime vuoden puolelta) + 38 kilometriä hiihtosuunnistuksesta. Voin olla ihan tyytyväinen, sillä hiihdon rinnalla olen koko ajan juossut. Tähän mennessä juoksukilometrejä on reilu 300. Viime viikon juoksukilometrit jäi keräämättä flunssan vuoksi, mutta jospa tällä viikolla pääsee taas lenkille.

Sompa hukassa.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille 😃

~Eija~

Ääh, flunssa

Se iski sitten muhunkin, nimittäin flunssa 😣. Jo vime viikon sunnuntaina tunsin lievää kröhää kurkussa, mutta troppasin itseäni ja päätin taistella vastaan. Meidän perheessä on tätä normi flunssaa ollut kaikilla enemmän tai vähemmän, ainoastaan yhdellä lievän lämpöilyn kanssa. Mutta ei nämä ole menoa pahemmin häirinneet; lapset ovat käyneet koulussa ja harrastuksissa, ruoka on maistunut ja on jaksettu leikkiä. Maanantai aamulla mulla oli kurkku selvästi kipeämpi, mutta lähdin kuitenkin suunniteltua hiihtolenkkiä lykkimään. Alusta asti oli melko voimatonta meno ja vaikka yleensä olo virkistyy parin kilsan jälkeen, nyt ei käynyt niin. Luistavassa kelissä kuitenkin ahersin 20 kilometriä ja päätin jättää siihen. Pysähdyttyäni alkoi armoton yskiminen! Yritin vielä tropata lisää ja illalle suunniteltu juoksulenkki sai jäädä väliin. Tiistaina kurkkukipu vain paheni joten koko päivän sitten vaan istuin sohvalla kutomassa villasukkaa ja samalla imeskelin kurkkukarkkeja. Suunniteltu hiihtolenkki peruttu. Illalla Jokkerin Ventin ohjauksessa en itse tehnyt oikeastaan yhtään mitään, vaikka mieli olisi tehnyt hyppiä mukana.

Tyttärelle villasukat!

Keskiviikon suunniteltu juoksulenkki peruttu. Iltavuoron klaarasin hiukan raskaalta tuntuvalla päällä ja torstaina koulutuspäivä nyt jotenkin meni. Onneksi koulutuksen aiheena oli väkivaltaisen asiakkaan kohtaaminen, kiinnipitämisiä ja otteesta irrottautumisia. Koko päivää ei siis istuttu, vaan pääpaino oli tekemisellä. Pysyi hereillä 😃. Eilen sitten lopulta nenä meni tukkoon, mutta onneksi kurkkukipu jo hiukan helpotti. Kuumetta ei ole, mulle ei nouse kovin herkästi, ja yöt olen nukkunut tosi hyvin. Kuitenkin tällainen normi flunssakin vie yllättävän paljon voimia ja kärsimättömänä ihmisenä en jaksaisi olla vaan. Rauhalliset kävelyt juniorin kanssa eskariin ja takaisin sai alku viikosta aikaan rajun yskimisen ja se sattui henkitorveen repivästi. Nyt keuhkot taas jo pelittää.

Eskariin prinsessa kyydillä :)

Eilen Naistenpäivän kunniaksi olisi ollut tarjolla vaikka ja mitä kivaa tekemistä. Olisi ollut ilmaisia jumppia, maastopyörälenkkejä ja luentoja. Alustavasti suunniteltu avantopulahduskin oli järkevintä siirtää tuonnemmaksi. Harmitti niin vietävästi jäädä sohvalle, vaikka toisaalta, sainpa villasukat tyttärelleni valmiiksi 👍 

Lepopäivän parasta antia!

Tämä perjantai päivä vielä mennään ihan rauhallisesti, uusinta Juoksija-lehteä lueskellen ja mutakakkua herkutellen. Todellista herkkusuun energiatankkausta viikonloppua silmällä pitäen, sillä sekä lauantaina että sunnuntaina olisi hiihtosuunnistuskisat, keski- ja pitkämatka. Starttaamassa olen, vaikka jälleen kerran tämä kunto on vähän kiikun kaakun, tulee niin mieleen viime syksyltä päivä ennen Vaarojen maratonia. Rauhassa on tarkoitus mennä, sillä pelissä ei ole niin paljon että tarvtsisi itseään särkeä.

Toivottavasti te lukijat ootte pysyneet terveinä! Ja jos tauti kuitenkin iskee, toivottavasti maltatte huilata! Vaikeaa se on, mutta pitkällä tähtäimellä järkevää.

~Eija~

Hiihtoloma hangilla

Hiihtoloma tuo hengähdystauon lapsille koululäksyistä ja harrastuksista, suo mahdollisuuden nukkua pitkästi aamuisin (ja valvoa iltaisin piirun verran myöhempään), tehdä mitä huvittaa ja äidin määräyksestä ulkoilla vähintään tunnin joka päivä pakkasesta ja viimasta huolimatta sekä suunnata tarmo lähestyvään kevääseen. Virallisestihan nyt on kevään toinen päivä 😃

Mulla ei tällä viikolla ole lomaa ollut, mutta muu perhe on kääntänyt kylkeä kun olen lähtenyt töihin tai tullut töistä. Silti on ollut aivan ihana viikko, juuri yllä mainitsemieni asioiden vuoksi. Vaikka on tullut puuhattua paljon sisällä, olemme kuitenkin ulkoilleetkin yksin ja yhdessä paljon. Välillä se vaatii pientä patistelua, mutta kun liikkeelle päästään, on meno oikein mallikasta.

-17 asteen pakkasessa ripsihuollossa 😉

Juoksu ja hiihto ovat vuorotelleet sulassa sovussa. Kovimmilla pakkaskeleillä juoksu on vetänyt pitemmän korren, sillä hiihtäessä viima on liikaa mun sormille ja takamukselle. Kuitenkin lasten kanssa hiihtäessä vauhti pysyy maltillisena ja pystyn kunnolla kerrospukeutumaan toppavaatteita myöden ja tarkenen. Lapsillekin on puetutettu kolme kerrosta jopa pipoja myöten, niin kylmän sijasta on tullut kuuma 😏. Kuitenkin arimpia paikkoja ovat olleet varpaat, sormet ja nenänpäät. Mutta kyllä on ollut mahtava fiilis lenkkien jälkeen, posket hehkuen viltin alle käpertyä! Yritän keskittyä nauttimaan tästä mahtavasta kunnon talvesta, vaikka kovien pakkasten ystävä en olekaan. Ja kyllä torstain kympin juoksulenkki esikoinen pyörällä vierellä, vain 7 asteen pakkasessa tuntui lämpöiseltä!

Koko porukalla hiihtämässä.

Neiti 8veen kanssa laskettelemassa, pakkasta -17 ja viima.

Kevät aurinko paljastaa katon nurkissa hämähäkin seittejä ja pöly kerroksen kukkien lehdillä. Meidän aurinkopaneelit autotallin katolla tuottavat tohinalla sähköä ja suojaisissa nurkissa lumikerros hiljalleen sulaa. Sulia pyöräteitä ei vielä löydy, mutta pienellä malttamattomuudella odotan sitä hetkeä kun nastakengät vaihtuvat kesätennareihin. Odotan askelten keveyttä ja vauhdin hurmaa, veto- ja mäkitreenejä sekä heräävää luontoa. Voi että mä niin odotan kevättä!

Hiihtoretki metsässä. Pakkasta -15.

Sellainen isoin kevään odotus on NUTS Karhukierros toukokuun lopussa. Ilmoittautuminen 53 (~55) kilometrille on sisällä ja ajatukset ovat usein noissa maisemissa. Odotan mahtavaa porukkaa ja maisemia, neulaspolkuja ja kenties paikka paikoin vielä luntakin. Tiedän jossain kohdassa jalkojen alkavan painaa ja sätin itseäni koko ideasta, mutta melko varma olen että maaliin tulla vaikka konttien. Se on yksi askel kohti seuraavia haaveita päästä vielä pikkaisen pitemmälle...

Ennen talvivaatteiden pesua ja pakkaamista vielä hiihdellään ja toivottavasti ehdin käydä avannossakin. Pitkää pk-lenkkiä juosten ja pikku hiljaa lisää voimaa jalkoihin. Eikä saa unohtaa syömisen treenaamista ja nukkumista.

Kirkkaita kevätpäiviä kaikille!

~Eija~

Hiihtolegendan Tahto

Talvi Olympialaiset PyeongChangissa ovat muutamaa päivää vaille paketissa. Suomelle on tullut tähän mennessä odotuksia heikommin mitaleita, vasta kaksi pronssia (kiitos Pärmäkoskelle!) ja useita pistesijoja, vaikka paikkoja on ollut. Parhaansa ovat urheilijat taas kautensa pääkisassa tehneet, mutta maailman huipulla vaan on oltava niin tosi hyvä ja onnistuttavat juuri oikealla hetkellä. Töitä on tehty konkreettisesti kuukausia ja vuosia. 

Luettavaa helmikuun pakkasille.

Yksi mielenkiintoinen urheilija on Aino-Kaisa Saarinen, lempinimeltään Aikku, joka juuri täytti 39 vuotta. Hän on hiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti. Vielä kuitenkin puuttuu olympiakulta, jota hän kovasti vielä himoitsee. Häntä eteenpäin, kohti unelmia ja tavoitteita vie voimakas tahto menestyä ja saavuttaa arvokisamitaleja. 

Tahto. Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirja on ilmestynyt jo vuonna 2016, mutta mä sain luettua sen vasta nyt ja nytkin siinä meni yli toista kuukautta. Kirja on syntynyt Aikun ja toimittaja-kirjailija Pekka Holopaisen yhteistyönä ja useat Aikkua sivusta seuranneet ja kanssa kulkeneet ovat muutamilla sitaateilla päässeet urheiljasta kommentoimaan. 

Mukavia kuvia lapsuudesta

Odotin kirjalta paljon, mutta valitettavasti jouduin osittain pettymään sen antiin. En missään nimessä olettanutkaan ammattiurheilijan elämän olevan helppoa ja minkään asian tulevan kuin tarjottimella, mutta jo kirjan alkumetreiltä petyin siihen katkeruuteen. Oli epäoikeudenmukaisia valintoja, takkuavia ihmissuhteita, omasta paikasta kisaamista ja kärkästäkin arvostelua toisten ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Aikku kuitenkin osasi itsekin olla melko pisteliäs sanoissaan, mikä joissakin kohdissa on ihan paikallaan mutta toisinaan myös sopii ajatella tarvitsiko avata suuta.

Ihailen kuitenkin suunnattomasti tuota tahdon ja päättäväisyyden voimaa, mitä Aikussa on. Hän on tehnyt töitä menestyksensä eteen itseään ja valmentajiaan säästelemättä. Hän tekee työnsä, eli harjoitukset tunnollisesti ja tekisi ilmeisesti enemmänkin jos annettaisiin. Hän arvostaa menestystä, oli se sitten oma tai toisten, mutta halveksii kiellettyjen aineiden käyttöä ja epärehellisyyttä. Aikku ei anna periksi, mutta antaa silti kaikkensa.

Jäin kaipaamaan enemmän niitä tunnetiloja, joita tällainen paljon saavuttanut urheilija kokee treeneissä, kisaan valmistautuessa ja niiden jälkeen. Mitä se on se keskittyminen ja omassa kuplassa leijuminen. Tavallisen sunnuntai hiihtäjän on vaikea päästä siihen sisälle ja ehkä sieltä kuplan toiselta puolelta on haasteellista sitä kertoa. 

Raudan kova urheilija Aikku on. Arvostan ja toivon, että hän vielä sen kultaisen olympiamitalin saisi, mutta aika käy vähiin, vai menikö se jo...

Lukaiseppa tämä kirja ja muodosta oma kuvasi tästä supernaisesta.

~Eija~

Kunnan mestaruushiihdot

Viime viikolla:

Äiti: Lehdessä on ilmoitus hiihtokisoista. Haluatteko tytöt mennä? Mulla on siinä vapaapäivä ja ehtisin hyvin teitä viedä.

Neidit: Ei me tiedetä...kisat jännittää niin kovaa...saako siellä palkinnon?

Äiti: Kaikki palkitaan. Onhan se jännittävää, mutta se kuuluu asiaan.

Neidit: No ok, mennään vaan.

Pari päivää sitten:

Äiti: Muistakaa tuoda monot koululta, sillä keskiviikkona on ne hiihtokilpailut.

Neiti 8v: En mä uskallakaan mennä!

Äiti: No eikö me nyt mennä vaan, ilmoittautuminenkin oli jo...

Neiti 8v: Ootko sä jo ilmoittanut meidät?

Äiti: Olen. Mä tulen teidän kanssa ja hiihdän vaikka vierellä kannustamassa. Se on tuttu latu ja varmasti siellä on muitakin tuttuja hiihtämässä.

Neiti 8v: No ok, mennään vaan mutta se jännittää.

Äiti päivällä omalla lenkillään.

Autossa matkalla kisapaikalle:

Neiti 6v: Äiti, mua jännittää ihan hirveesti. Mä yritän ennustaa miten siellä menee (istuu autossa meditointi asennossa silmät kiinni).

Neiti 8v: Mun sydän ihan hakkaa kun mua jännittää. Onkohan siellä kuitenkaan ketään tuttuja?

Neiti 6v: Shhh, nyt mä joudun aloittamaan ennustamisen alusta!

(Ollaan kaikki hetki hiljaa..)

Neiti 6v: Mä ennustin, että mä oon ekana maalissa, mä hiihdän tosi kovaa.

Äiti: Ei ole väliä kuka on ensimmäisenä ja kuka vaikka viidentenä, tärkeintä on hiihtää oma hyvä hiihto. Ja kisassa ei jäädä ihmettelmään jälkiä lumessa tai oravaa oksalla, vaan hiihdetään niin lujaa kuin pystyy.

Neiti 6v: Tuutko äiti varmasti mun mukaan hiihtämään?

Äiti: Tulen, ajattelisin että se on sallittua, mutta mä en voi tuupata vauhtia tai auttaa pystyyn jos kaatuu. Mutta mä kannustan ja varmistan että menette oikean reitin.

Neiti 6v: Kannustatko sä vain meitä vai kaikkia muitakin?

Äiti: Mä kannustan kaikkia, mutta erityisesti teitä. On hienoa iloita kaikkien hyvästä hiihdosta ja osallistumisesta.

Lähdön tunnelmaa.

Ennen startteja:

(Nähdään tuttuja ja hiihdellään muutamat lämmittelykierrokset.)

Äiti: Katsotaan rintanumeroista oma lähtöpaikka.

Neiti 6v: Mulla on ykkönen ja seiska.

Äiti: Etsitään siis ykkönen ja kutonen, se on kuusitoista ja sen jälkeen lähdet sä. Tuolla on! Mene siihen perään.

Neiti 6v: Äiti, tuutko varmasti mukaan hiihtämään? (Neidin katse kertoo paljon...)

Äiti: Tulen. Neiti 8v, jos en ole ehtinyt tulla maaliin neiti 6v:n kanssa, lähde vain omalla vuorollasi hiihtämään, mä tulen perästä!

Neiti 8v: Selvä äiti! (Iloisena ja reippaana)

Sitten hiihdetään:

Äiti: Anna mennä vaan, juuri noin vuorohiihtoa ja pieneenkin alamäkeen vahvaa tasatyöntöä! Hienosti menee!

Neiti 6v: (Hengästyneenä) Kukaan ei saa saada mua kiinni!

Äiti: Älä sinä juttele, anna mennä vaan. Ei haittaa vaikka joku ohi menisikin, hiihdät kyllä hienolla tyylillä. 

Neiti 6v: (Puuskuttaa) Kohta tulee se kiva iso mäki! Joku tulee takana!

Äiti: Niin tulee hienosti, mutta niin menet sinäkin. Nyt loppuun asti vaan että ei pääse ohi.

Neiti 6v: Jee ei päässyt ohi!

Äiti: Hyvä hyvä! Mene sinne sivuun niin mä lähden kannustamaan Neiti 8v:tä!

(Äiti hiihtää toppavaatteet päällä. Tulee kova hiki. Neiti 8v:tä ei vaan näy, se on ehtinyt jo pitkälle. Tuolla se menee ja pysähtyy nähdessään äidin.)

Äiti: Älä pysähdy, anna mennä vaan! Jatka siitä suoraan!

Neiti 8v: Äiti, mä oon meidän sarjassa ensimmäisenä!

Äiti: Voi olla että tällä hetkellä meet ensimmäisenä, mutta lopullisen sijoituksen määrittää aika, ei se kuka on konkreettisesti ensimmäisenä maalissa.

Neiti 8v: Aha, mutta mä hiihdän niin lujaa ettei kukaan ohittaisi!

Äiti: Hienosti menee, nyt on edessä melkein laskua vaan!

(Ison mäen päällä takaa tuleva huutaa "latua!" neidille. Menen hiukan hämilleni. Huudetaankos hiihtokisoissa latua ja pitääkö ohitettavan oikeasti väistää, eikö ohittaja hyppää ladulta sivuun ja ohita?)

Äiti ohittajalle: Neiti 8v ei nyt tässä alamäessä hyppää ladulta pois.

(Lopulta ohittaja ohittaa hypäten itse ladulta pois.)

Neiti 8v: Huh, alkaa väsyä!

Äiti: En ihmettele yhtään, sillä menet tosi lujaa! Koita jaksaa loppuun asti, ei ole enää paljon! Hiihdä ihan tuonne valoihin asti!

Neitin pokaalit.

Hiihdon jälkeen:
Neidit: Äiti, eikös mentykin lujaa? Meitä ei jännittänyt enää yhtään kun pääsi hiihtämään.
Äiti: Kyllä! Äidin tuli kans ihan hiki, kun yritin pysyä teidän perässä. Syödäänpäs nyt makkarat ja odotettaan palkintojen jako.
Neidit: Tuolla ulkona on hienoja pokaaleja! Saadaankohan me sellaiset?
Äiti: No katsotaan.

(Neiti 8v sijoittuu 9-10v sarjassa 3. ja Neiti 6v sijoittuu 7-8v sarjassa 4.)
Äiti: Voi että saitte hienot pokaalit, onnea!
Neiti 8v: Äiti mä olin kolmas! Katso tässä pokaalissa on niin kuin sydän, kun nyt on ystävänpäiväkin!
Äiti: No niin on, onpas hieno!
Neiti 6v: Hö, mä sain pienemmän pokaalin. Mulla meni huonosti :(
Äiti: Eikä mennyt huonosti. Hiihdit tosi hyvin ja äiti on tosi iloinen ja ylpeä!
Neiti 6v: Mä olen iloinen Nieit 8v:n hiihdosta mutta en omasta.

Kotona:
Neiti 6v: Katso äiti kuinka tämä pokaali kimaltelee kuin kulta! Ja katso, täällä sisäpuolella on aivan kuin kukkia!
Äiti: No niin näkyy olevan! Olitpas tarkka silmäinen!
Neiti 6v: Mä olen sittenkin tyytyväinen mun hiihtoon. Koska tämä pokaali on niin hieno.
Äiti: Saat ollakin tyytyväinen. Mennäänkö joskus toistekin?
Neidit: Joo, mennään!

~Eija~

Yhdessä ystävän kanssa

Elämme ystävänpäivä viikkoa ja vaikka ystävien merkitys näkyy ja tuntuu läpi vuoden, tulee sitä erityisesti mietittyä 14.2. Ystävänpäivän lähestyessä. Mulla on ilo ja onni omistaa useita hyviä ystäviä, joita tunnen melko erilaisistakin ympyröistä. Joidenkin kanssa on hyvinkin pitkä historia kun taas toisten kanssa on tunnettu lyhyemmän aikaa. Joidenkin kanssa on yhdessä opiskeltu tai leikitty lapsena, tehdään nyt töitä, harrastetaan tai on tutustuttu lapsien kautta. Jokaisella tarinalla on oma erityislaatuinen paikkansa. 

Voi olla pitkätkin välimatkat tai arjen kiireet nipistävät aikaa tapaamisilta ja rupatteluhetkiltä, mutta silti tiedän että ystävä on siellä. Tavatessa jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. 

Liikunnan harrastamisen kautta olen saanut tutustua mahtaviin ihmisiin ja ystävyttykin on. Liikkumisen intohimon, elämysten ja haasteiden jakaminen on ihanaa ja niin kantavaa. Vaikka suurimman osan lenkeistäni teen yksin, on kuitenkin ihanaa saada aina välillä seuraa sinnekin. Mennään sitten kävellen, juosten, suunnistaen, pyöräillen tai jollain muulla tavalla. Nautin näistä hetkistä ja matka taittuu aivan huomaamatta.

Kiitän ystäviäni kaikesta 💗

Huomenna tiistaina Sporttiporukan treeneissä liikutaan ystävänpäivä aaton teemalla yhdessä ystävän kanssa. Tuo siis ystäväsi mukaan ja jos et ketään just nyt saa mukaan, niin paikan päällä kyllä löytyy kaveri treeneihin. Tehdään harjoituksia hymy huulilla ja kuitenkin hiki otsalla. 

Treenit ovat klo.18.30-19.30 Neiron koulun liikuntasalissa. 

Mukaan juotavaa ja oma jumppapatja, kertamaksu on 5€. Nähdään!

Merjan kanssa akrobatiaa!

Hyvää Ystävänpäivää 😙

~Eija~