perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuosi 2021

 Vuoteen 2021 oli ladattu paljon. Edellis vuoden oli korona pilata, mutta jotkin tavoitteet siirtyivätkin sitten seuraavalle vuodelle.

Se isoin juttu oli UTTF, jota kohti on tehty töitä fyysisesti ja henkisesti jo useamman vuoden ajan. Polku-ultrajuoksukiertueen läpipääseminen oli päättyvän vuoden ehdottomasti tärkein juttu. Olen edelleen siitä niin tyytyväinen ja ylpeä. Se ei tosiaankaan ollut aina hymyä ja leppoisia tuulia, vaan myös pahaa oloa ja irronneita varpaankynsiä. UTTF-kiertueen tunnelmiin voi palata KarhunkierrosHetta-Pallas-Ylläs ja Vaarojen maraton postauksien kautta. Nuo reissut olivat fyysisesti ja henkisesti todella kasvattavia ja jollain hullulla tavalla sitä lyhyin välähdyksin kaipaa takaisin noihin kivikkoihin ja juurakoihin. Kuljin kilometri tolkulla yksin omissa ajatuksissani, joista en jälkeenpäin muista mitään ja oikeassa kohdassa oli joku kanssa juoksija tsemppaamassa vierellä. Itse täytin huolloissa kaikki vesipulloni ja puin vaatteeni, mutta silti läheiset olivat korvaamattomana tukena olkapäällä. Mitään henkilökohtaista valmentajaa ei ole, vaikka sitä jossain kohdassa olenkin miettinyt. Finisher-liivi tuli kotiin ennen joulua ja tämä kaikki oli kyllä sen arvoista.

Polku-ultrat haukkasivat ison siivun harjoittelusta ja keskittymisestä. Jotenkin kuitenkin onnistuin pitämään myös yllä nopeutta ja onnistuin suunnistuksen SM-sprintissä, jotka kisattiin syyskuussa Juvalla. Ikänaisissa 4.sija ei välttämättä ole tuuletusten arvoinen, mutta mun tavoitteet se täytti reilusti. Kommelluksitta ei tuokaan kisa mennyt ja ilmassa oli henkilökohtaisen katastrofin ainekset, kun nappasin karsinnassa väärän kartan. Onneksi finaaliin pääsin ja sain paria virhettä lukuunottamatta siinä loistavan vedon. Sprintissä säheltäminen on niin tuhoisaa, sillä siinä yhdellä sekuntillakin on merkitystä.
Vuoden kolmen kärkeen kiilaa myös pyöräsuunnistuksen SM-kisat, ne kaikki. Kaulaani pujotettin D40-sarjassa kolme hopeista mitalia (pitkämatka, keskimatka ja pariviesti) ja yksi pronssinen (sprintti). SM-sprintti ja -pitkämatka poljettiin toukokuussa Espoossa ja SM-keskimatka ja -pariviesti elokuussa Lohjalla. Reissuista ei olisi tullut mitään ilman hyvää kaveria ja siksi olenkin onnekas että Ninni myös innostui pyöräsuunnistuksesta ja teimmekin hyvän läpimurron ikäsarjassamme. Ninni saavutti heti ensimmäisenä pyöräsuunnistuskautenaan mitalisijoja! Toki takana on suunnistuskokemusta ja vahva pyöräilytausta, joten ihan pystymetsästä ei mukaan ole lähdetty. Jaetut kokemukset on ihan parhaita ja uskon että näitä tulee vielä monia lisää.
Muistellessani mennyttä vuotta, nuo kolme edellistä kokonaisuutta nousee ehdottomiksi ykkösiksi. Paljon muutakin on tietysti tullut tehtyä. Ja Ylistaron Kilpa-Veljien vuoden 2020 ansioitunut urheiluhenkilö nimityksestä olin todella otettu.

YKV Multi-Sport kesäkuussa oli mieleenpainuva. Kaunista kesäkeliä oli piisannut, mutta kun kisapäivä koitti taivaalta tippui vettä saavi kaupalla. Rapa lensi ja sitä oli ihan joka paikassa. SuoraKolmio; Sanna, Hanna ja mä hoidettiin homma kotiin ja naisten sarjan voitto. Matkalle mahtui taas vaikka mitä säheltämistäkin, mutta olihan se taas niin kivaa.

Välillä osasin mäkin ottaa rauhallisemmin ja kävin retkeilemässä Niinan kanssa Salamajärven kansallispuistossa kesäkuussa ja Mervin kanssa Ilkapolulla syyskuussa. Perheen kesken myös tehtiin eri pituisia päiväretkiä vuoden aikana, syksyllä vähemmän kun muut asiat veivät voimia ja aikaa. Komian kirkon hölkkä jouduttiin jälleen siirtämään alkukeväältä elokuulle koronan vuoksi, mutta lämpöisessä kelissä kaikki meni taas aivan hyvin ja kilpailunjohtajana sain huokaista helpotuksesta. Ilman Päiviä ja suunnistusseurani kökkäporukkaa tapahtumaa ei olisi järjestetty.
Salamajärven kansallispuistossa.
Elokuulle siirtyi myös Napapiiri-Jukola jonne teimme Sarin kanssa "pistokeikan". Vaikka oli nopea reissu, ehdin kaksi osuutta juosta, nähdä vilaukselta tuttuja ja aistia kunnon Jukola tunnelmaa. YKV:n venlojen 1.joukkueen aloittajana tulin vaihtosijalla 123. Paras osuussijoitus ikinä. Mitä sitten vaikka useita kymmeniä joukkueita jätti tapahtuman väliin.

Monia muitakin suunnistuskisoja oli. Pieniä henkilökohtaisia onnistumisia, jokunen pummi, mutta pääosin sitä omaa perusmenoa. Kisakausi päättyi Jämillä ja Ilkanpolulla. Sain niissä vielä revittyä itsestäni loput irti ja pohkeet veti ihan juntturaan. Hetkeen en ole sellaisia kramppeja jalkoihini saanut.

Tänään, vuoden viimeisenä päivänä kaunistin juoksukilometrejä vielä 8,2km verran, kun osallistuin Seinäjoen Uudenvuodenjuoksuun. Tässä on tullut pari viime kuukautta vain höntsäiltyä, niin ajattelin että on hyvä hiukan repiä keuhkoja ja nopeita lihassoluja kropassa. Aika oli 34:46, oma kello näytti keskivauhdiksi 4:17min/km. Se oli mulle hyvää vauhtia ja oon tyytyväinen miten hyvin jaksoin pitää sen loppuun asti. Teki niin hyvää!

Lukuina vuosi 2021 näyttää seuraavalta;
- juoksu 2714km (polku, maasto ja maantie)
- suunnistus 210km
-pyöräily 3254km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)
- kävely 626km (sauvakävely ja ilman, lenkkeily ja retkeily)
- hiihto 1136km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)
Lisäksi useita tunteja kehonhuoltoa monissa eri muodoissaan, mm liikkuvuutta, pilatesta ja avantopulahduksia. Hyötyliikuntana lumitöitä, nurmikon leikkausta ja puutarhatöitä. Edelleen liputan monipuolisuuden puolesta ja ehkä sen vuoksi isompia vammoja ei ole tullut.
Kiitos kuluneesta vuodesta teille monin eri tavoin vierellä kulkeneille. Blogissa avaan asioita ja fiiliksiä urheilusuoritusten takana ja aikana. Muusta elämästäkin olisi vaikka mitä mielen päällä, mutta ne tarkoituksella jää blogin ulkopuolelle. Toivon olevani esimerkkinä kaikille, että ihan tällainen tavallinen perheenäitikin voi asettaa tavoitteita ja saavuttaakin ne. Ei ne kilometrimäärät, ei painot mitä saat maastavedossa, 100 metrin aika tai voitettujen mitalien määrä, vaan se mitä itse haluat saavuttaa ja mistä itselle tulee hyvä olo.

Turvallista vuoden vaihdetta kaikille ja inspiroivia tavoitteita vuodelle 2022 🎉!

~Eija~

torstai 23. joulukuuta 2021

Hyvää joulua

Tänään veivasin polkupyörällä töihin lumipöperössä. Kotiinpäin tullessa taivaalta tuiskutti myötätuulessa lisää. Vaikka takana oli työvuoro aikaisella aamuherätyksellä ja edessä vielä ruokakaupassa käynti, ei raskas vastus haitannut. Ihanaa, että saimme valkoisen joulun!

 Suurin osa joulunpyhistä menee töissä, tänä vuonna kun on "mun vuoro". Ensi vuonna sitten taas vapaalla tai kuinka nyt itse haluan. Vuosien saatossa on oppinut, että ei se joulukaan ole niin päivän päälle tai kellon tarkkaa. Meidän perhe viettää joulua aattona kun pääsen illalla kotiin ja Tapaninpäivänä kun mun vanhemmat tulee meille.
Mun yksi odotetuin lahja saapui tällä viikolla, sopivasti ennen joulua. Nimittäin UTTF finisher-liivi 🤩! On muuten niin hieno! Vielä en ole malttanut sitä muuten pitää kuin kuvaamisen verran. Eikä muut ehkä ymmärrä ideaa jos sen joulupöytään puen 😆
Tämän liivin eteen on tullut hikoiltua melkoisesti. Oonkin nyt niin onnellinen uniikin liivin omistaja. Näitä on valmistettu just sen verran kuin oli kiertueen läpipäässeitä. En ole aikaisemmin erityisemmin kiinnittänyt huomiota millaisia nämä liivit ovat olleet, mutta jatkossa tulee designiin varmasti kiinnitettyä huomiota.

UTTF Finisher-liivi löysi kotiin!
Tästä jouluviikosta tuli kevyt treeniviikko. Päivät ovat olleet niin täynnä kaikkea tekemistä, että lenkit, tai oikeastaan kehonhuolto ynnämuut "täytteet" ovat jääneet väliin. Juoksua ja kävelyä on tullut reippaassa pakkasessa ja työmatkapyöräilyä.
Nyt syödään hyvin, tehdään töitä ja levätään sen minkä ehtii. Joulun jälkeen sitten taas ajatusta mukaan.
Herkkupöytä ystävien kanssa.

Nyt rauhallista joulunaikaa kaikille 🌟

~Eija~

maanantai 20. joulukuuta 2021

Aktiivinen palauttelu jatkuu

 Viime postauksesta on kuukausi! Oho! No eipä ole ollut mitään erikoista kirjoitettavaa. Talvi on tullut ja hetkellisesti ottanut takapakkiakin. On ollut aivan upeita kirpeitä pakkaskelejä ja viikot kohti joulua ovat juosseet omalla painollaan. Olen tykännyt jolkotella täysin fiiliksen mukaan, ilman että on pitänyt miettiä keventelyjä tai lenkin järkevyyttä. Pari kertaa ehdin joulukuun alussa vielä suunnistamaankin kun tarjolla oli kortteli- ja talvirasteja. Aivan ihanaa.

Nastakengät ovat olleet jälleen niin nasta juttu :)

Suunnistaa voi talvellakin.
Alku talvi on ollut todella upea myös hiihtelyn osalta! Hiihtoa on tullut jo 200km. Pääosin olen sutjutellut perinteisellä tyylillä, mutta talven edetässä tulee varmasti vapaanhiihto enemmän kuvioihin. Itsellä ei tuo hiihtotekniikka ole mikään sujuvin ja alkukaudesta saa totutella tasapainon kanssa. Mutta onhan hiihto niin ihanaa ja tuo mukavaa vaihtelua juoksuun. Hiihto on napsaissut aikaa juoksulta, mutta eipä tuo haittaa. Välillä on ollut niin kauniita aurinkoisia päivä, että on tuntunut jo aivan keväältä.
Niin kaunista.

Pakkastaidetta.
Onneksi nyt on edessä joulu ja lapsilla pitemmästi lomaa. Olen paljonkin lasten koulunkäyntiin osallistuva vanhempi ja toisinaan kovinkin väsynyt siihen touhuun. Autan tarvittaessa läksyjen kanssa ja kaikkiin kokeisiin kyselen jos vaan kotona olen. Yläkoululaisen kuuluu jo huolehtia enemmän omasta koulunkäynnistään, mutta kyllähän tässä tulee käytyä peruskoulua läpi kolmen lapsen kanssa. Hyvää kertausta ja oppia on tullut mm. Nuijasodasta, luterilaisen kirkon synnystä, uudenlaisesta jakolaskukaavasta, puhumattakaan ruotsinkielen kieliopista. Olen oppinut myös mikä ero on sanoilla everything ja everyone.
Yhden lenkin maisemia.
Lasten loman lähestyessä huomaan miten paljon lasten koulunkäynti kuormittaa myös mua. Kisakauden päättymisen jälkeen huomasin miten paljon kisaaminenkin kuormittaa. Useampia kisoja käyn etukäteen valtavasti mielessäni läpi, eikä yleensä riitä se pelkkään suoritukseen keskittyminen, vaan kaikki muukin pitää saada osumaan. On mietittävä perheen asiat, työvuorot, kaikki kulkemiset, varusteet, syömiset ja nukkumiset. Lähes kaikkia kisoja jännitän enemmän tai vähemmän. Kisasuoritukset menee miten menee ja niiden jälkeen olo on hetken rento ja vapautunut, kunnes tiukemmassa kisaputkessa taas pitää pyörät laittaa pyörimään uudestaan. Tämän blogikirjoittelun kautta olen hyvin saanut kisasuoritukset purettua ulos ja kaiken muun elämän käsittelen perheen ja ystävien seurassa. Ja välillä on hyvä tehdä ihan muuta, esimerkiksi kutoa villasukkia tai kuopsuttaa puutarhassa.
Kovat pakkaset on vain pukeutumis- ja asennekysymys.

Kutominen ja lempparisarjoja koneelta on nukkumisen ohella parasta palautumista.
Tänään kävin kuutamon ja otsalamppujen valossa Hannan kanssa juoksemassa lumisilla poluilla. Juteltiin mm juuri elämän kuormittavuudesta ja miten paljon urheilun ulkopuoliset asiat voivat vaikuttaa itse suorituksiin ja treeneihin. Oma persoonallisuus vaikuttaa paljon omaan tekemiseen ja miten asioihin reagoi. Olenko kuinka herkkä, näennäisesti paksu nahkainen, energinen vai sokeasti suorittaja. Itsensä lokeroi johonkin tyyppiin, mutta on hyvä keskustella kaverin kanssa, joka saattaakin nähdä asian ihan toisin. On mieltä ylentävää kuulla ominaisuuksista jotka kaveri näkee vahvuuksina, mutta on hyvä myös kuunnella niistä heikkouksista.
Takaketju on kireällä, kun vaaka ei aivan onnistu.
Pian alkaa uusi vuosikin ja jo nyt on hyvä alkaa pyöritellä mielessä mitä asioita tulee toivomaan ja mitä tavoitteita itselleen asettaa vuodelle 2022. Mulla on jo muutama ajatus, mutta niistä sitten ensi vuoden puolella enemmän.

~Eija~

perjantai 19. marraskuuta 2021

Marraskuun palauttelua

Palautuminen, eli ylimenokausi on päällä. Mulla se kestää koko loppu vuoden ja mulle se tarkoittaa liikkumista ihan fiiliksen mukaan. Toki treenikaudellakin teen paljon hetken ideasta ja muutan lennosta suunnitelmia jos tulee sellainen tuntuma, mutta kuitenkin viikko ohjelmassa on myös alleviivattuja juttuja. Kisakaudella, joka itsellä monilaji harrastajana on pitkä, pitää aina miettiä milloin reippaat vedot tai ylipitkä juoksulenkki on ok, että ei häiritse lähestyvää kisaa. Onneksi kuitenkin itse itsensä koutsina voin loppu peleissä tehdä just niin kuin itse haluan. 

Kuivaa, lunta, kuraa ja märkää on lenkkarien alla vilahdellut.
Marraskuu lähtikin mukavasti jolkottelemaan. Harmaimmista harmaimpien päivien lisäksi aurinko on pilkahdellut ja joinain päivinä on heittänyt hetkeksi luntakin maahan ja pakkanen on nipistellyt varpaita. Viime viikosta tuli suunnittelematta määrä juoksuviikko. Kilometrejä kertyi 118, jossa lenkit olivat reippaasta kympistä reippaaseen kolmeenkymppiin ja mukaan mahtui myös yksi juoksematon päivä. Juoksu tuntui mukavalta ja helpolta, jalkoja ei kiristellyt eikä väsymys painanut. Vauhti oli maltillinen, keskivauhti noin 5:15 ja sykkeet pysyi alhaalla. Marrasputkeen en lähtenyt ja hyvä niin, koska se olisi tyssännyt tällä viikolla.
Osaa marraskuussakin kaunista olla!
Tulin nimittäin flunssaan. Kurkkukipua ja nenä veti tukkoon. Yritin sinnitellä vastaan kun ensioireita ilmeni, mutta pakko se oli sitten taipua petiin Mynthon askin ja Nasolin suihkeen kanssa. En muista koska olisin viimeksi flunssassa ollut. Jouduin ensimmäisen kerran korona tikullekin ammatistani johtuen.
Flunssaan kuumaa juomaa, Mynthonia ja Nasolinia.
No tämä viikko onkin sitten tähän asti mennyt kevyen hyötyliikunnan ja ulkoilun merkeissä. Pitkään sängyssä pötköttelystä tuli vain pää kipeäksi ja entistä tukkoisempi olo. Tein sitten rästiin jääneitä puutarhahommia samalla äänikirjaa kuunnellen. Ulkona on flunssaisenakin niin paljon helpompi hengittää. Se hieno puoli tästä flunssan aiheuttamasta stopista oli, että vaikka kroppa taistelee tautia vastaan, saa se kuitenkin lepoa. Kello "huusi" yli 30 tunnin palautumisaikoja viime viikolla, mutta tällä viikolla sain kellolta "Upeaa!" tsempin.
Upeaa!
Nyt on flunssa jo voiton puolella, mutta edelleen otan kevyesti. Olin ajatellut meneväni eilen avatulle ensilumenladulle vasta ensi viikon alussa, mutta en malttanut pysyä poissa. Marraskuun kauneimpia mahdollisia oleva keli ja iltavuoron mahdollistama keskipäivän vapaa tuuppasivat mut ladulle. Oli kivaa taas hiihdellä. Otin tosi rauhallisesti pertsaa, keskisyke oli 115. Kelloni gps piirteli ihan omia viivojaan ja jalkapohjat väsyivät potkuista, mutta pitää mennä pian taas uudestaan.
Hiihtokausi 2021-22 on avattu.

~Eija~

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Pitkä kisakausi paketissa

 Tämän vuoden kisakausi on paketissa. On helpottunut olo, koska kropassa ja pääkopassa jo painaa väsy. Takana on kuitenkin kolmisenkymmentä kisastarttia, joista osa oli isompia ja toiset pienempiä kisoja, toiset enemmän tärkeitä kuin toiset. Enemmän suunnistuskisoja, sitten polkujuoksua ja pyöräsunnistusta, pari hiihtosuunnistusta ja yksi seikkailukisa. Kausi on ollut pitkä.

Jämillä lokakuussa.
Reipas viikko sitten saimme Etelä-Pohjanmaallakin jo talven tuntua, kun ensilumi satoi ja oli pari päivää pakkasta. Kutkutti ajatus, että pian pääsisi taas hiihtelemään. Tänä vuonna kuitenkin jätettiin Ninnin kanssa sukset kotiin kun viikko sitten käytiin Jämillä suunnistumaratonilla. Pari vuotta sitten samalla reissulla suunnistamisen jälkeen mentiin vielä putkeen hiihtämään. Mulla oli reissuun lähtö suoraan yövuorosta, mutta pitää sanoa näin jälkikäteen että yllättävän hyvin jaksoin tuon päivän. Seuraavat kaksi päivää olinkin sitten todella väsynyt.
Suunnistusmaratonin karttapala.
Jämillä oli valkoinen maisema ja urat rasteille muodostuivat melko nopeasti. Ainoastaan parille rastille onnistuin menemään osittain koskematonta hankea. Jämin maasto on aika ihanaa, varsinkin mun tyyppiselle suunnistajalle, joka tykkää jolkotella menemään suht selkeässä maastossa ja selkeä lukuisella kartalla. Uria, mutta myös polkuja pystyi hyvin käyttämään hyväksi ja yhtä pummia lukuun ottamatta kulki tosi hyvin. Lopussa olin päässyt huomaamatta sarjamme kärkeen (meillä oli yhteislähtö) ja sitten piti laittaa kunnolla tossua toisen eteen, että sain pidettyä kärkipaikan.
Ensilumi
Jämin tempaisun jälkeen pohkeissa tuntui raskaalta ja kireältäkin. Viikolla tein kehonhuoltoa ja kerran rullailinkin oikein kunnolla. Juoksulenkit tuntuivat suht ok:lta, mutta taisivat jalat olla melko väsyneet. Sillä eilen Komia Ilkanpolulla pohkeet kramppasivat oikein kunnolla, ei hetkeen ole ollut vastaavaa.
Komia Ilkanpolulla. Kuva; Matti Hautalahti
Komia Ilkanpolku juostaan Kurikan Tuiskulan kylältä Ilmajoen Tuomikylään. Tapahtuma järjestettiin nyt viidennen kerran. Joka vuosi olen ollut pisimmällä 35 kilometrin matkalla ja joka vuosi oon sijoittunut naisissa toiseksi. Mutta tänä vuonna tapahtui toisin, sillä voitin. Mutta tähän voi lopettaa henkselien paukuttelun, sillä juoksu oli mulle aika rankka ja viimeiset 10 kilometriä pohkeita kramppasi ja jouduin ottamaan tosi tarkasti askeleet etten kaatuisi. Reitti oli mun mielestä ehkä märin koskaan ja tämä aiheutti myös todella upottavan pohjan. Metsän kautta vesilammikoiden ja kurakkojen kiertely vei vaan aikaa ja ehkä yhtä paljon voimia kuin suoraan "uituna". Muuten energian popsiminen ja juominen onnistuivat ja parista voimasanasta huolimatta kivaakin oli. Omasta parhaasta ajastani jäin todella kauas ja viime vuodenkin ajasta jäin 10 minuuttia.
Krampeista aroille pohkeille piikkejä.
Nyt on palauttelun aika. Ainakin marras- ja joulukuun otan rennosti. Suunnitelmissa on juosta lyhyttä ja pitkää aivan täysin oman fiiliksen mukaan tai jos joku kaveri vinkkaa kivalle lenkille mukaan. Yritän päästä voimaharjoitteluun kiinni ja saada siitä rutiinia - onneksi tähän saan apuja.
Pääkopalle oon suunnitellut käsitöiden tekoa, lukemista ja äänikirjoja sekä haluan tavata ystäviä.
Eikös kuulostakin aika kivalta 😊

~Eija~

torstai 21. lokakuuta 2021

Ultrajuoksujen jäljet

 UTTF oli mun päätavoite viimeisen kahden vuoden aikana. Tarkkaan en tiennyt mitä se tulisi vaatimaan tai mitä se tulisi antamaan. Tahkosin juoksukilometrejä, kauhoin vettä altaassa vesijuostessa, suunnistin, huolsin kehoa ja tein hurjasti ajatustyötä. Valitettavan vähälle jäi mäkitreenit, lihaskuntoharjoittelu, syöminen ja toisinaan myös nukkuminen. Säännöllistä ei elämä monivuorotyötä tekevällä ihmisellä ole, mutta toisaalta koin sen olevan vahvuuteni sillä en ihan heti vähistä unista hätkähdä. Harjoitusohjelmaa tai valmentajaa ei mulla ollut. En myöskään treenannut sykeohjatusti, vaan kuuntelin paljon kropan ja pääkopan tuntemuksia. Siedin jumittavia lihaksia, väsyä ja epämiellyttäviäkin kelejä. Nautin juoksusta yksin ja ystävien seurassa, rauhallisemmat kävelylenkit olivat ihania kuten myös viime talven hiihtelyt. Muut kisat antoivat mukavasti energiaa ja pakottivat nostamaan sykettä. Valmistauduin sen minkä näissä olosuhteissa pystyin ja se riitti.

NUTS Karhunkierros 166km

Tänä vuonna on reittimerkkejä seurattu kilometritolkulla.
Kisaviikolla toukokuun lopussa alkoi mun neljän viikon kesäloma, mikä järjestyi ongelmitta töistä. Jotenkin koin tarvitsevani aikaa levätä, ajatella ja keskittyä. Toki aina lähdön hetkeen asti on tekemistä, mutta ei sentään tarvinnut töissäkin hypätä tai lähteä suoraan yövuorosta kohti Rukaa. Laskeskelin tarvitsemani energiat, tarkistin varusteet ja pakkasin kahden huoltopisteen pussini. Lähdön hetkellä jännitti hirmuisesti, koska edessä oli ensimmäinen satamailiseni enkä tiennyt miten siitä selviäisin. Samaan aikaan olin hirmuisen onnellinen, että olin juuri siinä.
Gps-pallukkaani seurasi hurjan moni ja kiitän jokaista.
Viisi kuukautta Karhunkierroksen jälkeen on hassua muistella tuota perjantai päivää, yötä ja lauantai aamupäivää kun juoksin maaliin. En ikinä olisi kuvitellut voittavani tätä matkaa, en sitten ikinä. Matkalla olin välillä melkoisen väsynyt, purin hammasta kun etureisiin niin sattui, sormet olivat kohmeessa kylmästä  ja tunsin hiertymiä pitkin kroppaa. Sain hurjasti tsemppiä perheeltä, ystäviltä, työkavereilta ja somessa. Ennakkojuttu alueemme lehdessä oli hiukan luonut paineita - ei niinkään menestymisen osalta vaan siihen että en keskeyttäisi. Oikeasti en missään vaiheessa keskeytystä vakavasti edes miettinyt vaan askelsin eteenpäin. Vatsa otti hyvin energiaa vastaan ja pysyin virkeänä koko yön.

Juoksun jälkeen oli aika tarkistaa mitä kroppa tästä kaikesta tuumasi. Molempien jalkojen etuvarpaissa oli kunnon vesirakot ja toisen jalan isovarpaassa ulkosyrjällä oli rakon alkua. Jalkaterät olivat turvoksissa ja jalkapohjat arat. Selän iho oli hinkkautunut jälleen rikki, kuten tapahtui viime vuoden Kolillakin. Olin ajatellut, että paksumpi kaksin kertainen paita estäisi hiertymisen, mutta ei estänyt. Unta ja ruokahalua riitti, joten onneksi olin kesälomalla. Viikon sisällä lihaskivut helpottivat. Sykkeet huiteli normaalia korkeammalla. Hiertymät alkoivat paranemaan ja helleaallosta huolimatta eivät tulehtuneet. Liikkeelle lähdin oikeastaan heti.

NUTS Hetta-Pallas-Ylläs 160km

Kuva: Iines Rintaniemi
Karhunkierroksen jälkeen oli todella vähän aikaa, vain muutama viikko heinäkuiselle Hetta-Pallas-Ylläkselle. Sen kummemmin mitään kehittävää treeniä ei tuossa ajassa ehdi kun piti palautua edelliseltä ultralta. Se oli enemmän sellaista ylläpitävää liikkumista ja hermotuksen palautumista. Kesälomakin loppui, joten vaati taas järjestelyitä, että sain pitemmästi vapaita ja pääsimme koko perhe reissuun.

Kunnon helteet heitti koko Suomeen. Tykkään lämpöisestä, mutta helteitä en oikein meinaa kestää. Tiedossa oli siis iso haaste ja yritin ennakoida juomalla runsaasti. Juoksuliiviin pakkasin normaalia enemmän juotavaa ja edellisillä ultrilla hyväksi koettuja syötäviä. Tämä retki oli kuitenkin aivan muuta kuin mihin osasin varautua. En osannut juoda lähellekään tarpeeksi paljon ja ongelmat alkoivat hurjan aikaisessa vaiheessa, jo ennen 65 kilometrin Pallaksen huoltoa. Yöttömästä yöstä tuli taistelua kompastellessani kivikoissa, hätystellessäni kärpäsiä ja yrittäessäni saada energiaa alas. Kaipasin suolaista syötävää. Saavutettuani toisen huollon 112 kilometrin kohdalla mietin vakavissani voinko jatkaa matkaa. Olo oli todella kamala. Siitä vielä noustiin, vaikka ei matkanteko merkittävästi helpommaksi muuttunut. Aamun valjetessa ja auringon porottaessa Ylläksen rinteille mietin selviänkö sieltä koskaan maaliin. Selvisin, mutta kyllä piti puhallella varjossa ja kauan.
Kovia kokenut selkäni hiertymän rupivaiheessa.
Neste- ja energiavajauksen lisäksi selän iho oli jälleen hinkkautunut rikki, vaikka olin sen yrittänyt suojata erityisellä kipsin alle käytettävällä tarrapehmikkeellä. Helteisestä kelistä johtuen hikoilin valtavasti ja tarra pääsi lähes kokonaan irti eikä enää suojannut toivotulla tavalla vaan liikkui juoksuliikkeen mukana. Kaatumisesta johtuen vasemman jalan polven alla oli pieni haava ja oikean jalan nilkan olin onnistunut nyrjäyttämään. Etuvarpaiden kynnet olivat jo Rukan jälkeen irronneet ja nyt olisi vuorossa pikkuvarpaiden kynnet. Pari viikkoa jalkaterät olivat turvonneet ja jälleen jalkapohjat arat. Ruoka maistui ja palautuminen lähti mukavasti käyntiin.
Turvonneet jalkaterät muutama päivä helteisen ultran jälkeen.

Vaarojen maraton 130km

Kinesioteippiä selkään.
Kahden kovinkin erilaisen ultran jälkeen olin jo ottanut jotakin opikseni lokakuun Vaarojen maratonille. Tärkeimmiksi asioiksi nousi energian imeytyminen ja selän suojaaminen. Pitemmillä lenkeilläni, sellaisilla jotka kestivät yli puoltoista tuntia, otin energiaa mukaan ja pyrin niitä nauttimaan niin ettei kotiin päästyä olisi nälkä. Oli yllättävän vaikeaa syödä lenkeillä, koska pystyn kuitenkin normaalisti syömälläni ruualla helposti juoksemaan kaksikin tuntia ilman väsähtämistä. Toki paikkaan ennen ja jälkeen lenkin energiavajetta nopeilla hiilareilla.

Selän, kainalot ja pari muuta paikkaa päädyin suojaamaan kinesioteipillä ja tämä toimi. Ihan pieni viivamainen ihorikko tuli alaselkään sauvojen vyöstä, jota olen käyttänyt vielä tosi vähän. Jalat osasin teipata just oikeista paikoista ja extra rasvasin jalkojani juoksua edeltävän viikon eikä jalkoihin tullut hiertymän hiertymää. Kolin juurakoihin ja kivikkoihin potkiessani varpaitani luulin varpaiden olevan ihan rikki, mutta yllätys oli suuri ehjistä varpaista. Jälleen jalkaterät turposivat, jalanpohjat olivat arat kävellessä ja ensimmäisen illan sääriä särki. Kylmä ikkunanlasi tuntui niin ihanalta Kolin jalkahoidon saaneille jaloille.
Maalissa, UTTF finisherinä! Kuva; Alisa Kinnunen.
Kolilla vatsan kanssa ei tullut isoja ongelmia, mutta olihan se taas erityisesti loppua kohden vaikeaa saada energiaa uppoamaan. Kuitenkin aina kun jotain sai alas, huomasi sen hetken päästä kohoavassa mielialassa. Sitä matkan aikana ajatusten väsyessä tekee isojakin päätöksiä ja kokee olevansa niin varma, että tämä oli tässä. Rukalla hetkittäin ajattelin, että olkoon koko liivi ja enää en tänne juoksukengät jalassa kyllä tule. Ei siinä mene kuin vuorokausi ja pohtii, olisiko paremmalla valmistautumisella saanut tuntia paremman ajan ja olipa hienoa. Ja kyllähän mä tiesin, että loppuun asti mennään jos vaan terveenä pysytään.
Jalkapohjille kylmähoitoa juoksun jälkeen Kolilla.
Kolilta on nyt kolmisen viikkoa ja vointi on hyvä. Liikkunut oon fiiliksen mukaan ja se on ollut mukavaa ja kevyttä. Alkuun oli kova väsy, enkä saanut univelkaa nukuttua pois työ- ja muiden kiireiden vuoksi. Olo on hirmu helpottunut tavoitteen saavuttamisesta ja siitä että kilpailu-"urallani" ei vieläkään ole ainuttakaan keskeyttämistä. On siis tarkkaan mietittävä mihin kisoihin osallistuu, ettei tuo putki katkea 😉

Haikeutta myös on. Itselle iso asia vei paljon aikaa ja ajatuksia. Nyt on hetki että pitää miettiä mitä seuraavaksi ja toisaalta tarvitseeko aina tavoitella suurempaa ja rankempaa. Matkat lyhenee ensi vuodelle, vaikka hiukan se vihlaisee, sillä tässä on vuosien aikana koko ajan menty pitemmälle ja pitemmälle. Oma raja ei vielä tullut vastaan, mutta en haluaisi siihen keskeyttämiseen asti mennäkään. Oon ollut onnekas, että oon välttänyt vakavat vammat ja tapaturmat, vaikka kuperkeikkoja on tullut tehtyä ja kipuja on ollut satunnaisesti siellä täällä. Ehkä seuraavaksi haetaan lisää vauhtia tai nautiskellaan enemmän maisemista, kasvatetaan voimaa tai  haastetaan kehonhallintaa. Aika näyttää, vaihtoehtoja kuitenkin on.

~Eija~

tiistai 5. lokakuuta 2021

Vaarojen maraton ja UTTF huipennus

Tuijotan juurakko- ja kivikkomoottoritietä niin pitkälle kuin lamppuni himmeimmällä valokeilalla voi nähdä. Edessä tai takana ei näy muita valoja juuri nyt. Nostan polvea ylös, varon alamäessä etten vääntäisi nilkkaani uudestaan, yritän houkutella itseäni ottamaan taas lisää energiaa sillä edellisestä namupalasta on tainnut kulua jo yli puoli tuntia. On keskiyö, suurin osa nukkuu, mutta tiedän että gps-palluukkaani katsoo juuri nytkin joku tutuistani, joten jatkan vaikka väsyttää. On Vaarojen Maratonin yö ja mä juoksen kohti unelmaani.
Vielä nopeasti kuva ennen lähtöä.
Takana on reilu 4 kuukautta sitten NUTS Karhunkierros 166km ja 2 ja puoli kuukautta sitten NUTS YlläsPallas 160km. Vielä Vaarojen Maratonin 130km ja UTTF (Ultra Trail Tour Finland) olisi kierretty ja finisher titteli ansaittu. Tätä viikonloppua tavallaan odotti malttamattomana, vaikka toisaalta hirvitti jos unelma särkyykin. En tiedä jaksaisinko tai pystyisinkö aloittamaan koko homman uudestaan. Tiesin viime vuodesta mitä Kolilla olisi edessä ja se pelottikin.
VM perusmatkan startti perjantai illalla. Kuva; Juuso Jonninen
Ennen lähtöä oli jos jonkinmoista säätöä. Jo hyvän tovin kun oltiin torstaina ajeltu kohti Kolia, huomasin että mun kello oli jäänyt kotiin. Kello kädessä olisi ihan ehdoton varuste mukaan, että pystyy seuraamaan ajan kulkua. Hätäratkaisuna olisin saanut Niinan kellon lainaan, mutta lopulta osallistujalistalta löytyi sellainen henkilö jonka mukana kellon saattaisi kotoa saada toimitettua Kolille ajoissa. Kiitos Juhalle ja iskälleni asian hoitamisesta ja kello pääsi matkaani.
Muutenkin tuli hiukan kiire lähtöön ja viimeiset varustesäädöt tehtiin vauhdilla. Ehdin kuin ehdinkin lähtökaarelle ajoissa ja seikkailu sai alkaa.

Uusi lähtöpaikka Ukko-Kolin luontokeskuksen vierestä oli mielestäni hyvä muutos ja heti päästiin nousemaan upeisiin maisemiin. Tässä vaiheessa oli vielä sen verran valoa, että ympärilleen näkikin. Vajaan tunnin juoksemisen jälkeen valo otsalla oli napsautettava päälle ja näkökenttä kapeni parin metrin päähän eteen.

Kaikki lähti helposti liikkeelle. Mentiin pitkässä letkassa helpon tuntuista vauhtia. Syötävää napsin tasaisesti ja vajosin välillä täysin omiin ajatuksiini, koska kukaan muukaan ei oikeastaan jutellut yhtään mitään. Rykiniemen joen ylityksestä selvisin kuivin jaloin hyppimällä kiveltä kivelle. Täytin lötköpullot vedellä ja matka jatkui. Eteläpää oli tutusti hidas ja tuntui taas niin väsyttävältä. Nyrjäytin ensimmäisen kerran oikean jalan nilkkani. Ilmeisesti enemmän osumaa sai kuitenkin jalkaterän ulkosyrjä, koska siinä tuntui ilkeä kipu koko loppu matkan.

Ennen Kiviniemen huoltoa kävin huussissa ja huollossa taas lötköt täyteen vettä ja ettenpäin. Tässä vaiheessa Irene lähti tiepätkää vetämään selvästi reippaammin. Näköyhteys oli vielä useamman kilometrin, mutta sitten hän meni. Pidin pääni ja jatkoin omaa juoksuani, koska matkaa olisi vielä melko pitkästi jäljellä ja päätavoite oli päästä maaliin. Nousua, laskua, juurakkoa, kivikkoa ja vuorokauden vaihtuessa kasassa oli 42,3 kilometriä.
Gps-seurantaa.
Puolen välin huollossa vastaanotto oli jälleen mitä lämpöisin. Jauhelihakeittoa ja kokista tuotiin eteen, kyseltiin onko kaikki hyvin tai tarvitsenko jotain. Paikalla oli kymmenkunta juoksijaa, Irene oli jo jatkanut matkaansa. Vaihdoin kuivat paidat ja tuubihuivin päähän ja kaulaan. Täytin juoksuliiviin energiaa ja sitten reippaasti tuolilta ylös ja ilmoitus että jatkan matkaa. Taputusten saattelemana lähdin yksin takaisin pimeään yöhön. Viileä ilma iski päin naamaa ulkona ja heti piti kiskaista hanskat käteen. Tärisin hetken, mutta aika pian taas kroppa pääsi sopivaan lämpöön ja hanskat sai riisua. Tankkaus huollossa teki tosi hyvää ja fiilis oli todella korkealla. Jos ensimmäisellä kierroksella mieli välillä eksyi laahaamaan siinä tosi asiassa että joutuu kiertämään samat paikat uudestaan, niin nyt se olisi viimeinen kerta. Hymyilytti ja olin niin onnellinen.

Mutta kyllähän se hymy hyytyi kun matka eteni. Väsy painoi. Ensimmäisen kerran yöllä juoksussa mun tuli todella univäsy. Yhdellä tasaisella tiepätkällä laitoin muutamiksi hetkiksi silmät kiinni ja otin lyhyet mikrounet. En osaa sanoa enää mitä noina yksinolo hetkinä ajattelin, en kai mitään. Oli kuitenkin piristävää kun kaksi miestä saivat mut kiinni ennen Rykiniemeä. Tästä matka jatkui Kimmon kanssa ja tällä kertaa jaksoin jutella ja kyllähän se huomion vei kivusta jota jalkapohjissa ja varpaissa tuntui. Olin iskenyt vasemman jalkani varpaat muutaman kerran kiveen tai juurakkoon niin kovaa, että itku meinasi tulla. Olin ihan varma, että siellä on julmetut rakot, mutta jaloissa ei ollutkaan yhden yhtä rakkoa.

Aamu valkeni sumussa. Hetken eteensä näki vain sumuverhoa. Yön kosteus kasteli kalliot, kivet ja juurakot liukkaiksi ja sai olla tosi tarkkana. Muuten oli todella hyvä keli - ei kylmä eikä kuuma. Pitkähihaisella merinopaidalla ja seuran lyhythihaisella paidalla tarkeni loistavasti, hetkittäin jopa oli tosi lämmin. Syksyiset lehdet olivat kauniita, vaikka tekivätkin arvaamattoman liukkaan maton poluille.

Eteläpää oli tuskallisen hidasta. Vatsa kurni satunaisesti, eikä mua napannut ottaa syötävää. Väkisin pureskelin ja nieleskelin jotain, onneksi juotavaa upposi ihan hyvin. 65 kilometrin juoksijat porhalsivat kevyesti ohi. Ja Kiviniemen huollon jälkeen myös 43 kilometrin juoksijoita  liittyi samalle polulle, mutta hyvin sinne mahtui. Jatkoimme Kimmon kanssa yhtä matkaa, vaikka olin sanonut että anna mennä vaan. Mulla fiilis nousi ja laski kuin aallokossa. Kuitenkin juoksua tai sen tapaista sain pidettyä todella hyvin yllä.
Viimeisessä nousussa.
Pätkin matkaa lyhyiksi etapeiksi ja pikku hiljaa se eteni. Jo yöllä olin ynnännyt, että omaa ennätystäni en tule tekemään tällä vahdilla. Sinänsä hassua, että koin oloni vahvemmaksi ja paremmaksi kuin viime vuonna, mutta silti etenin hitaampaa vauhtia. Nyt oli enemmän ehkä sellainen suorittamis meininki kuin kilpailu. Tärkeämpää oli päästä maaliin kuin tehdä oma huippu tulos.

Ja maaliin mä pääsin! Luulin, etten jaksa ottaa loppukiriä, mutta nähtyäni Teron, Niinan ja Harrin kannustamassa 200 metriä ennen maalia, viimeisessä tiukassa nousussa, laitettiin koko porukalla vielä juoksuksi. Punaiselle matolle ja kohti maalilinjaa! Olin niin onnellinen!
Aika oli 22:33, naisissa sijoitus 2. ja UTTF naisten 2.!
Sain syliini pussillisen palkintoja ja mut saatettiin huoltoon, sain sellaista kohtelua kuin 1.perintöprinsessan kai kuuluukin saada 😉 Mies kiskoi multa kengät ja sukat ja mä sain kokis kupin käteeni. Kuivat vaatteet päälle, finisher-liivin sovitus, Niina haki mulle ruuat, kaverit kantoivat kaikki tavarat ja mä köpöttelin autolle. Halusin vain nopeasti kämpille, suihkuun, vähän syömään ja laittaa silmät kiinni. Olin niin äärettömän onnellinen!
Kuva: Alisa Kinnunen

kuva; Juuso Jonninen
Pari päivää maaliin tulon jälkeen koen edelleen juoksevani Kolin vaaroilla. Näen edelleen edessäni juurakoita ja lähes pystysuoraa seinämää josta pitää mennä ylös tai tulla alas. Jalkoja särkee, on jatkuvasti nälkä ja väsy. On hiukan haikea olo, koska tämä ylipitkä ultrailu taisi olla tässä. Saavutin yhden ison unelmani, jota en olisi voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten kun ensimmäisen kerran Vaarojen maratonille osallistuin. Vaarojen Maraton ja UTTF on ollut isoin ja haastavin haasteeni urheilun saralla ja olen niin ylpeä että jaksoin vaan puskea eteenpäin ja lopulta; "I DID IT!"

~Eija~