Paluu liikkumaan

Juoksun ja muun liikkumisen pariin on kulkutaudin jälkeen palailtu. Vielä otan melko rauhallisesti, sykkeet pidän maltillisina, mutta oli ihanaa juhannuksena alkuyöstä juosta töistä kotiin ja huomata, että kyllä tämä tästä. Edelleen limaa nousee ja satunnaisesti liman vuoksi joutuu yskimään, mutta muuten tuntuu ihan ok:lta.

Tämä juhannus viikonloppuna alkanut helle ei sovi mun kropalle. Juhannuspäivän illalla kun juoksin yövuoroon ja lämpötila oli vielä lähellä 30 astetta, tuli todella hankala olo. Hikosin ihan valtoimenaan ja henkisesti tuskailin. Mieleen palasi viime kesän NUTS YlläsPallas ultrajuoksu, kun helle oli nujertaa mut. Todella epämiellyttävä tunne, enkä kovin mielelläni palaa noihin fiiliksiin. Helle juoksu ei ole mun juttu. Haastetta on juoda tarpeeksi. Onneksi työmatka ei ole kuin 14 kilometriä ja perillä odotti viileä suihku ja ilmastoidut työtilat.

Eka juoksu koronan jälkeen auringon laskun aikaan.

Kulkutaudista johtuva himmailu veti mun kropan melko jumiin. Ensiksi luulin alaselkä kivun johtuvan puutarhassa kyykkimisestä, mutta kyllä se olikin kireääkin kireämmästä takaketjusta johtuvaa. Pakarat, takareidet ja pohkeet olivat kuin viulunkielet. Tehostin taudin loppuvaiheessa venyttelyjä ja kevyitä kehonhuolto juttuja ja nyt ollaan jo voiton puolella. Kuitenkin alaselkä välillä ilmoittelee, erityisesti pitkän istumisen jälkeen, että liikettä kroppaan.

Paikalla olo ei sovi mun kropalle.

Mun kesälomaan on vielä kaksi työvuoroa. Ei paljon mitään siis, mutta tähän samalle viikolla osuu kaikkea muutakin, niin hommaa lomafiilikseen pääsemiseen on vielä. Huomenna tiistaina Sarin kanssa pidetään iltarastit Ylistarossa. Tervetuloa siis Ylistaron Kilpa-Veljien iltarasteille! Keskiviikkona on suunnistuskisat, jonne päätin osallistua ja sitten pitää pakkailla hurja määrä tavaraa viikon lomareissullemme Kainuuseen. Perjantaina aamulla lähdemme liikenteeseen. Kolmen viikon loma onkin mulla melkoista menoa ja yritän ehtiä kirjoitella siitä tänne blogiin. Jääpä sitten itsellekin muistiin fiilikset ja mielen maisemat.

Maaseudun rauhaa.

Hellekelit ei ole mun juttu, mutta tästäkin selvitään.

Tsemppiä ja nautiskelua kaikille helteeseen, kuinka kukin sen pystyy vastaan ottamaankin. Parasta kuitenkin on mun mielestä tämä läpi yön riittävä valoisuus. Unet jäävät hiukan vähille, mutta nukutaan sitten talven pimeydessä.

~Eija~

Osuma kulkutaudilta

 Kisaviikonlopun ilo vaihtui melko nopeasti valtavaan harmitukseen, sillä maanantaina sain korona positiivisen testituloksen. Altistunut olin viikkoa aikaisemmin töissä. Näitä altistumisia on ollut korona-aikana vaikka kuinka, mutta tämä oli ehkä varmin altistuminen ja heti ennustin, että nyt se tulee. No ei tullut mitään oireita viikolla, joten uskalsin kisareissuun Heinolaan lähteä.

Jälkikäteen on tullut pohdittua, oliko perjantaina tuntunut niska/hartiaseudun kipu sittenkään uimisesta johtuvaa. Entä se hetkellinen päänsärky lauantaina. Sunnuntaina kisan aikana tullut voimakas kaulan ja kurkun alueen kipu melko varmasti ainakin oli jo korona oiretta. Kotiin palattua olin todella väsynyt. Mulle tuli vilu ja jouduin koko ajan kröhimään.

Eristyksissä

Ensimmäinen korona kotitesti oli selvä negatiivinen. Tiirailin sitä kaikissa valoissa, koska olen kuullut viivan olevan joskus todella haalea. Mutta ei, siinä ei näkynyt haalukaistakaan viivaa. Huokaisin helpotuksesta. Maanantaina oli lievää lämpöilyä ja sote-alalla työskentelevänä mulla on velvollisuus käydä virallisessa pcr-testissä. Tulosta odotellessa yritin jaksaa purkaa reissun tavaroita, pyöräkin olisi pitänyt jaksaa pestä, mutta en jaksanut. Päätä särki ja kröhin edelleen.

Tulos olikin positiivinen. Hetken vain tuijotin tulosta. Valtava harmitus ja syyllisyys tuli päälle. Ilmoitin tuloksesta heti esimiehelle, sillä mun olisi pitänyt mennä yövuoroon. Sitten soitin Ninnille, jonka olin altistanut pahemman kerran koko viikonlopun. Onneksi kaikkia muita kisoissa olin nähnyt ulkona ja hyvin lyhyen aikaa.

Mustelmaiset ja nokkosien polttamat jalat.

Maanantai oli jo mennyt makoillessa ja sillä se jatkui. Tiistai myös oli vielä makoilua. Päänsärky on ollut pahinta. Tukkoisuus tuli jälkijunassa, mutta niistää ei tarvitse. Yhtenä yönä jouduin yskimään, mutta oikeastaan mulla ei yskää ole, eikä kurkkukipuakaan.

Korona oireiden lisäksi mua piinasi pyöräsuunnistuskisoissa nokkosilla poltetut jalat. Se pistely, polttelu, viiltely ja kutiaminen oli jotain ihan kamalaa. Ensimmäinen yö kotona meni jalkoja raapiessa. Lopulta antihistamiini, aloe vera-geeli ja aika auttoivat. Mutta sellainen painajaismainen kammo jäi nokkosista, että en tiedä pääsenkö koskaan siitä eroon.

Tänään on viimeinen eristyspäivä, huomenna pääsen taas normaaliin elämään, mutta kuitenkaan en. Huomenna nimittäin on suunnistajien juhannus ja joulu, kovinkin jo kulunut kuvaus Jukolan ja Venlojen viesteistä. Mä en siellä ole. Heti positiivisen korona testituloksen tehtyäni tiesin, että en voi lähteä sinne. Nyt tiedän, että tämän hetkinen vointi sen sallisi, mutta haluan nyt toimia järjellä ja toipua kunnolla, ettei tarvitse jälkikäteen jossitella jälkitautien kourissa. Oonkin sitten joutunut tekemään monta päivää hommia, oon lähettänyt kymmeniä viestejä ja soittanut useita puheluja, että saisin jostain itselleni ja parille muulle sairastuneelle tai estyneelle venlajoukkueemme jäsenelle paikkaajan. Oon luovuttanut jo useasti, tänään aamulla viimeksi. Onneksi nyt kuitenkin suunnistusseuramme saa kolme naisjoukkuetta liikkeelle ja vain yksi joukkue jäi täyttämättä. Haikein mielin lauantaina seuraan viestejä kotisohvalla ja ensi vuonna sitten taas toivottavasti mukana.

Olo siis on jo melko hyvä. Ääni on lähes normaali, lievää tukkoisuutta ja päänsärkyä on edelleen, mutta tämä päivä on menty toistaiseksi ilman särkylääkettä. Eilen tein todella kevyen happihyppelylenkin kävellen ja se teki niin hyvää. Hiukan kevyitä puutarhatöitä oon tehnyt ja jospa tänään jaksaisin vihdoin pestä sen pyöränkin. Ensi viikon otan vielä oikein rauhallisesti, työmatkatkoihinkin varaan 10 minuuttia enemmän aikaa ja yritän pyöräillä niin ettei tulisi hiki ollenkaan. Yritän elää tämän harmituksen kanssa. Kauanhan se otti ennen kuin omalle kohdalle korona osui. Ja toistaiseksi muu perhe on negatiivisia.

Eilen kevyttä käveleskelyä.

Tästä(kin) selvitään.

~Eija~

Pronssia ja nokkospuskia

 Viime viikon perjantaina ajeltiin Ninnin kanssa Lahden maauimalan kautta Vierumäelle, jossa yöpyisimme seuraavat kaksi yötä. Uimassa en ole käynyt kuukausiin, koska se ei ole oikein mun lajini. Opin uuden nimityksen mun uintityylille; "mummorintaa" 😂. Sitä se todellakin on ja kyllä sain niskat kipeiksi kun yritin pitää hengitystiet auki. Upea ja kokemisen arvoinen paikka tuo maauimalan mäkihyppyrinteiden alla on.

Lahden maauimala.

Vierumäellä meillä oli eka yö sviitissä kun muita huoneita ei ollut vapaana. No kelpasihan se, tilaa oli, sauna ja tohvelitkin. Käytiin kevyt automatkasta palautteleva kävelylenkki upeilla poluilla. Ilta-aurinko oli juuri kauneimmillaan eivätkä hyttysetkään olleet vielä menneet nukkumaan.

Vierumäellä.

Yllättävän hyvin nukuin yön, sillä jännittäminen usein vaikuttaa mun unenlaatuun. Saatiin onneksi nukkua ja vetelehtiä aamulla melko pitkään, sillä kisassa lähtö oli vasta puolenpäivän jälkeen, lähempänä yhtä. Oli nimittäin pyöräsuunnistuksen SM-kisat Heinolassa, lauantaina sprintti ja sunnuntaina pitkä matka. Viime vuonna Ninnin kanssa saimme samoista kisoista molemmat mitalit ja nyt huumorilla, mutta kuitenkin tosissaan asetimme tavoitteeksi taas mitalit. 

Sprintissä. Kuva; Risto Orpana

Sprintti D40-sarjassa oli lyhintä reittiä noin kuusi kilometriä. Kaksi karttaa. Kakkos rastille tuli pieni virhe, mutta nopeahkosti korjasin ja pyörää taluttaen metsän läpi suoraan rastille. Seuraavat ihan jees. Kartan vaihto oli 6. rastilla ja sen jälkeen pieni epäröinti, mutta lopulta olikin hyvä reitinvalinta. 9. rastilta lähdettäessä ajattelin mennä crossiradan reunaa, mutta suljettu portti pysäytti vauhdin. Näin että kulkujälkiä oli portin reunoilla, mutta porttia ei punaisella viivalla ollut karttaan merkattu. En tiennyt saako siitä mennä ja tein täyskäännöksen ja jatkoin seuraavalle rastille pientä polkua pitkin. Vielä lopussa 12. rastille käännyin yhtä polkua liian aikaisin ja jouduin kääntyä takaisin.

Eli pientä haparointia oli, mutta kartalla pysyin hyvin ja jaksoin hyvin polkea. Suoritus riitti ilokseni pronssille 🙂

Pronssia 🙂

Illalla käytiin vielä 23 kilometrin palautteleva pyörälenkki Vierumäellä. Sain samalla hyvää treeniä ja opetusta Ninniltä maastopyöräilyssä. Vaikka melko hyvin uskallan keskiverto pyöräilijänä teknisillä poluilla polkea, olen auttamattoman varovainen tosi pyöräilijöihin verrattaessa. Pitäisi tehdä vaan enemmän maastolenkkejä pyörän kanssa ja pakottaa itsensä epämukavuusalueelle. Siinä tavoitetta.

Pronssi-mitali kuva.

Lauantain ruokailu meni hiukan turhan myöhälle,  mutta syöminen ja juominen auttoivat viemään juilivan päänsäryn pois. Sviitistä vaihdoimme toiseksi yöksi normihuoneeseen, joka oli sekin oikein sopiva.

Yön nukuin nyt huonommin ja aamulla oli aikaisempi herätys, koska lähdöt oli kympin jälkeen. Oli lämmin kuten lauantainakin. Pitkä matka olisi 23 kilometriä lyhintä reittiä, eli sellaiset pari tuntia siihen ehkä menisi. Vähän hirvitti ja jännitti taas kuinka sitä jaksaa keskittyä. 

Pitkän matkan kisassa. Kuva; Risto Orpana.

Lauantaina kartan mittakaava oli 1:7500 ja sunnuntaina 1:15000, eli pitkällä matkalla kartta oli selvästi pienemmällä. Kartta itsessään oli A3 ja haastava taitella karttatelineeseen.

Homma lähti ihan ok:sti liikkeelle kunnes 4-5 rastiväliä piti oikeasti pohtia mistä kierrän. Mitään selkeää yhtä ainoaa hyvää reitinvalintaa ei ollut. Lopulta tein S-kirjaimen muotoisen reitinvalinnan eikä sellainen kyllä koskaan kuulosta hyvältä. Reitille osui myös valtava nokkosmäki kun oikaisin yhden avonaisen mäen yli. Se oli aivan kamalaa! Nokkospuskat olivat isoja ja ne polttivat mun paljaat jalat polvien yläpuolelta nilkkoihin asti. Melkein itkin siitä kivusta. Se oli hidas kohta ja sen jälkeen meni tovi taas että pystyin keskittymään suunnistamiseen.

Pitkän matkan kisan vaikein väli, jolla ajauduin nokkospuskaan. Sormi näyttää kohdan.

Kartan vaihto oli 8. rastilla ja siellä näin mun perään kaksi minuuttia lähteneen Dinan. Siinä sitten mentiin peräkanaa, mitä nyt mä jäin aina metsäpätkillä taakse. Lopussa frisbeegolf-radoilla oli suuria vaikeuksia erottaa kartasta oleelliset asiat. Jouduin pysähtelemään useamman kerran ja silti vielä viimeiselle rastille tuli tyhmä koukku.

Suoritus riitti 4. sijaan, joka törttöilyt huomioon ottaen oli oikein hyvä sija. Ninni voitti pronssia, joten yhteinen tavoitteemme toteutui 🙂

Aikaa sunnuntain kisassa mulla meni 1:47 ja lopulta kilometrejä kertyi 26,5. Maaliin tullessa kurkku ja kaulan alue olivat aivan tulessa ja sattui niin kovaa. Olin vetänyt koko lenkin ilman juotavaa, mutta lupaan nyt hommata pyörääni juomatelineen ja sitten käyttääkin sitä. Muutenkin juteltiin Ninnin kanssa paljon energian saamisesta ennen ja jälkeen urheilusuorituksen ja tietysti sen aikana. Pitää laittaa asiat ihan paperille, josko sitten saisin homman toimimaan.

Pitkän matkan loppua.

Reissu oli taas niin mukava ja oli niin hienoa kun meitä YKV:läisiä oli muitakin 🙂 Sprintissä Teemu voitti hopeaa miesten pääsarjassa ja nuorissa Juuso pronssia. Hanna oli ekaa kertaa ikinä pyöräsuunnistuskisoissa ja sai hyvää kokemusta tuleviin kisoihin. Tästä on hyvä jatkaa.

Kaikella kivalla on varjopuolensa. Tulin kipeäksi...siitä myöhemmin lisää.

~Eija~

Palautuuko?

 Yhdeksän vuorokautta sitten ylitin Nuts Karhunkierroksen maalilinjan Rukalla. 83 kilometrin, tai oikeasti 85 kilometrin juoksu oli takana. Päällimmäisenä oli suunnaton helpotus selviytymisestä maaliin, sen verran tiukkaa oli retkellä ollut. Ninni teki ihanan videon taipaleestani instaan ja siitä huomaa kuinka olo kyykkäsi. Joo, hymyillä pystyn varmaan aina loppuun asti, mutta kehonkieli puhui aivan muuta.

Olin kuitenkin myös pettynyt. Lähelle 50 kilometriä juoksu sujui ja luulin energioidenkin olevan kohdillaan, mutta huijasin itseäni. Ja se harmittaa, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Viime vuonna Ylläksen perusmatkalla helteessä join aivan liian vähän ja vaikka olin nostanut kelin yhdeksi isoimmaksi haasteekseni, en ottanut asiaan kiinni sen vaatimalla tarmokkuudella. Viime vuonna Kolin perusmatkalla vatsa alkoi oikuttelemaan jo ennen puolta väliä ja toinen kiekka mentiin todella vähillä energioilla. Eli kantapään kautta on jo menty, mutta ei olla otettu opiksi. Niin pääkoppa kuin kroppa on tottunut sinnittelemään. Mutta ultrasuorituksissa sinnittely vähillä energioilla on tyhmää. Siitä kärsii suoritus, motivaatio ja palautuminen. 

Komia trail cupissa jalkojen herättelyä.

Positiivista kuitenkin oli se, että jalat kestivät hyvin. Pystyin juosta loppuun asti kivuitta. Teippaukset osuivat kohdilleen enkä saanut yhden yhtä rakkoa ja hienoiset hiertymät kyljissä ja rintakehällä olivat todella pienet kun vertaa että joskus selkä on ollut ihan rikki. Jotain sentään siis olen oppinut. Vaatetus ja varusteet muuten olivat tutut ja toimivat. Sauvoja en ottanut mukaani, mutta Valtavaaralle noustessa eräs kanssajuoksija nappasi kilometrejä repussa kolisseet sauvat esille ja pinkoi niiden voimalla kauas horisonttiin. Käväisi mielessä, että omani olivat kotona kaapissa.

Rehellisesti sanottuna mua harmittaa, että sanoin ääneen tavoiteaikani, sillä jäin siitä tuhottoman kauas. Kolme vuotta sitten juoksin tunnin nopeammin ja väittäisin, että olen paremmassa kestävyyskunnossa nyt kuin silloin. Tietysti suoritukseen vaikuttaa niin monet asiat, esimerkiksi se, että nyt juostiin yöllä. Mutta muuten lähtökohdat olivat varmaan melko samanlaiset. Kolme vuotta sitten sijoitus oli neljäs ja jälleen olin neljäs, johon tällaisella suorituksella olen erittäin tyytyväinen.

Ihana kesä saapui.

Pitkän ultrajuoksun jälkeen mulle tulee lähes aina hetkellinen matalapaine. Juoksun huumasta putoaa takaisin arkeen ja nytkin olin maaliin tulopäivän jälkeisenä päivänä jo iltavuorossa. Ja siitä homma jatkui työvuoro toisen perään. Liikkumaan ei ole ollut vaikea lähteä ja työmatkat ovat taittuneet pyörällä ja ultrajuoksua seuraavalla viikolla osallistuin Komia trail cupin kisaankin. Matkana oli vain 5,3km ja tarkoituksella lähdin rauhallisemmin kuin normaalisti, sillä reisissä ei todellakaan ollut kehuttavasti voimaa. Silti ihan ok juoksu ja lähtipä hapotukset liikkeelle.

Puutarhaterapiaa.

Parasta palautumisterapiaa on ollut puutarhatyöt, nurmikon leikkaaminen ja lukeminen. Oon yrittänyt kannustaa koko perhettä lukemaan enemmän kesän aikana, mutta hankalaa on. Kännykät ja televisio vetää enemmän puoleensa, mutta mä en luovuta. Tänään tein ensimmäisen pitemmän juoksulenkin ultran jälkeen, 21 kilometriä ja korvissa pyöri äänikirja. Kaksi mukavaa asiaa helposti yhdistettynä. Niin ja juoksu kulki yllättävän helposti, nautin joka askeleesta.

Suon tuoksut.

Unta riittäisi ja syöminenkin on mukavaa. Valitettavasti yöunet ovat silti jääneet melko lyhyiksi, kun on ollut kaikenlaista säätämistä, esimerkiksi tänään aamulla ajoissa ylös ja jonottamaan poliisiasemalle lapsen passiasioissa. Selvisimme kahden tunnin odottelulla ovien auettua. Sitä ennen odoteltiin ulkona yli puoli tuntia. Mutta oltiin kuitenkin jonon kärkipäässä ja asia tuli hoidettua. Kunhan lasten kesäloma kuviot tästä rauhoittuu ja ohjelmoitu alku kesäkuu saadaan hoidettua, ehdin minäkin nukkua ja ottaa vaikka päikkärit riippumatossa kirja sylissä.

Toukokuun lopussa tuli 20 vuotta valmistumisestani sairaanhoitajaksi.

~Eija~

Jatkaa jatkaa, KK83

NUTS Karhunkierros 2022

Rukalle saavuimme helatorstaina auringonpaisteessa ja lämpöisessä kelissä. Pääsin mukaan pieneen retkikuntaan, joka kipusi Konttaiselle kameroiden kanssa. Kyseessä oli mainosvideon kuvaus. Aikanaan näemme millainen siitä tulee. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, kiva tutustua uusiin ihmisiin ja saada tähän harrastustouhuun uusia näkökulmia.

Kiertopalkinnon luovutin uudelle KK:n valtiattarelle.

Rukan rinteellä perjantai aamun sumussa.

Pitkä matkustus, kuvaukset, jännitys, väsymys ja ajan nopea kulku saivat aikaan päänsäryn. Yritin päästä ajoissa nukkumaan, mutta kaiken järkkäily ei sitä aivan antanut periksi. Onneksi kuitenkin uni oli suht hyvä ja aamulla kello herätti täydestä unesta. Lähdimme katsomaan perusmatkan lähdön klo.08. En voi kieltää, etteikö olisi ollut haikea fiilis. Toisaalta olin niin helpottunut, että oma urakkani olisi vain puolet heidän matkastaan. Mutta se innostus ja ilo perusmatkalaisten kasvoilla oli jotain niin tarttuvaa ja mä muistin vuoden takaa miltä se tuntui.

Meidän porukka siirtyi viileästä ja sumuisesta kelistä hotellin aamupalalle. Mun vanhemmat lähtivät geokätköilemään ja mä jäin tyttäreni kanssa hotellille. Otettiin, tai minä otin lyhyet aamupäivä unet. Käytiin hakemassa tyttären kilpailunumero ja teimme samalla muutaman kilometrin rauhallisen kävelylenkin. Oli melkoisen viileä keli, aivan erilainen kuin edellisenä päivänä. Mietin kuinka ihmeessä tarkenen yöllä juosta jos vielä sataakin. Dropbagin ja juoksuliivin pakkasin suunnitelmien mukaan. Energiaa, eri vaihtoehtoja, hanskoja, pakolliset varusteet ja vielä erillinen pussi Ninnille, joka kuljettaisi sen basecampiin. Levitin kaikki lattialle ja tarkistin tuhannen ja yksi kertaa, että kaikki oli niin kuin pitää. Sitten oli vuorossa päiväunet.

Odottelu ilta kymppiin oli niin pitkä aika. Lepäilyä ja syömistä - joo ihan kivaa, mutta kun haluaisi jo lähteä matkaan. Lopulta pääsi bussiin, joka lähti Rukan keskustasta klo.21 Hautajärvelle. Ninni oli ajanut miehensä kanssa Rukalle kannustamaan ja huoltamaan ja olivat lähdössä paikalla. Siellä näkyi muitakin tuttuja ja tunnelma oli kyllä korkealla. Keli oli lämmennyt, ei satanut, joten uskaltauduin lähtemään matkaan merinovillapaita lyhythihaisen paidan päällä. Ohuet hanskat käsiin.

Kuva: Poppis Suomela

Sitten sitä mentiin. Hautajärveltä Oulangalle on helppoa ja mukavaa, pääosin alamäkeä. Aika nopeasti porukka hajosi ja sain juosta yksin, tietäen että melko lähellä edessä ja takana tulee muitakin. Tykkään juosta yksin, mutta toisten juoksijoiden läsnäololla on suuri turvallisuutta ja tsemppausta luova vaikutus. Eväitä söin suunnitelman mukaan 20 minuutin välein. Juoksu kulki, oli helppo pitää vauhtia yllä. Oulangalla olin aikaan 2:49, eli ihan suunnitelmien mukaan alle kolmeen tuntiin. Tyhjäsin roskat taskuista, täytin taskut dropbagiin laittamillani eväillä, täytin toisen juomapulloni (ekalla vajaalla 30 kilometrillä olin juonut vain puoli litraa). Vielä kuivat hanskat käsiin ja toiset liiviin ja eteenpäin. Ninni ja Sanna olivat huollossa ja oli kiva huikata, että kaikki on hyvin. Vaikka mun gps-seurantalaitteeni olikin hyytynyt, mä en ollut...vielä.

Kaverikuva musta ja Kimmosta alkukiihdytyksessä. Kuva: Poppis Suomela

Basecampiin saavuin aamulla klo.05 melkoisen uupuneena. Jossain 50 kilsan paikkeilla olo oli sumentunut. Edeltävästi oli jäänyt jokunen energia satsi ottamatta ja välit olivat pidentyneet. Päässä humisi ja korvissa tinnitti. Vastaavaa ei ole mulla koskaan aikaisemmin juostessa ollut. Oli alkanut tekemään häjyä eikä mikään eväistä houkuttanut. Kuitenkin melko tekniset juoksupätkät olin pystynyt jalkojen puolesta hyvin hoitamaan, mutta virta muuten alkoi loppua.

Ninni oli vastassa basecampissa. Huoltajan rooli on tuntea huollettava sen verran hyvin, että osaa vastata uupuneen puolesta toimitsijan keskeytys vai jatkaako kyselyihin ja näinpä Ninni tokaisi, että tämä tyyppi jatkaa. Sain kourallisen suolakurkkuja ja ne maistuivat taivaallisilta. Vaihdoin kuivan paidan ja takin päälle. Kuivat hanskat ja toinen kourallinen suolakurkkuja lisää ja matka jatkui.

Kuva: Rami Valonen

Sain pidettyä hidasta juoksua yllä, sillä jalat olivat oikein ok. En merkittävästi kompuroinut enkä kertaakaan kaatunut. Välillä satoi melko reippaastikin ja se oli tehnyt juurakot ja kivikot todella liukkaiksi. Paikka paikoin oli märkää ja polut muuttui kurapelloiksi. Alkuun sitä väisteli lammikoita ja vältteli kenkien kastumista, mutta loppua kohden siihen ei enää kiinnittänyt huomiota. Lamppua ei tarvinnut keskiyön hetken kestävässä hämärässäkään.

Kuva: Rami Valonen

Ninni oli lopussa useammassakin kohdassa kannustamassa ja kuvaamassa. Sillä on vaan uskomattoman iso merkitys, vaikka tuossa vaiheessa ei mitään konkreettista huoltoa saa tehdä huoltajan toimesta. Mä odotin malttamattomana Konttaiselle nousua, mutta matka sinne tuntui järkyttävän pitkältä. Yrityksistä huolimatta en saanut energiaa alas ja sitä mentiin pelkällä juomalla. Vatsa kurni ja kaipasin jotain suolaista. Vihdoin Konttaiselle ja sen jälkeen sorattua baanaa huoltoon ajassa 9:45.

Olin pettynyt, koska tässä vaiheessa mun olisi pitänyt olla jo nousemassa Rukalle, että olisin päässyt tavoiteaikaani. Jäisin kauas siitä. Helpottunut kuitenkin olin päästyäni vihdoin nousemaan kohti Valtavaaraa. Kyllä mä täältä tulen, vaikka hitaasti. Valtavaaralla kävin hipaisemassa tupaa ja vilkaisin sumuisia maisemia. Hiukan oli jo pilvimassat rakoilleet ja aamu oli pitkällä. Oksetti ja joudun todenteolla puhaltelemaan, että en ala kyökkimään. Varovaisesti alaspäin, askel kerrallaan kivikossa. Rukan päässä reitti teki pari uutta koukkua, jotka oli tosi ärsyttäviä. Juosten kuitenkin maaliin asti, jossa pääsi suoraan halaukseen. Olin uupuneen onnellinen päästyäni perille. Naisten sarjan neljäs, tunnin itse asetetusta tavoitteesta myöhässä.

Maalissa aikaan 11:16:40, kuva:Ninni

Pitkässä suihkussa huuhdoin pettymystä irti iholtani. Kun energian ottaminen oli taas mennyt pieleen, olin kuitenkin onnistunut välttämään rakot ja isommat hiertymät oikein tehdyillä teippauksilla. Yksi reippaampi oikean jalan varpaiden lyöminen kiveen sai aikaan etuvarpaan kynnen mustumisen, mutta muuten jalat olivat melko hyvät, lievää turvotusta tokikin. Suihkun jälkeen tuli tunnin urvahdus ja sitten pitikin alkaa pakata tavaroita ja siirryimme odottamaan tyttären 13 kilometrin lähtöä. Ruoka upposi pikku hiljaa ja raikkaassa ulkoilmassa pysyi hereillä.

12 vuotias tyttäreni juoksi upeasti, sillä hän sijoittui 13 kilsan naisten sarjassa kolmanneksi. Mun ohjeet mennä rauhallisesti, kävellä kaikki ylämäet ja pysähtyä ottamaan energiaa taisi kaikua kuuroille korville. Hyvä niin, koska neiti tuli maaliin hyvävoimaisena ja itsekin hiukan ymmällään hyvästä juoksusta. Olen äärettömän ylpeä tyttärestäni!

Ja kiitollinen jälleen kerran koko perheelleni kannustuksesta ja vanhemmilleni, että lähtivät reissuun mukaan. Ninnille erityiskiitos; valvoit koko yön (paitsi ne pari kymmenen minuuttista 😉) vain auttaaksesi mua. Olen sanaton heittäytymisestäsi mukaan.

Ja tietysti kiitos ystäville, sometutuille ja tuntemattomille tsempeistä. Niin ja kanssa juoksijoille kiitokset kans. Onhan tämä niin hienoa 😁

~Eija~

Lakeuksilta Rukalle

 Se on NUTS Karhunkierros ihan kulman takana, ylihuomenna. Valmistautuminen ja lähestyminen viime vuonna 166 kilometrin perusmatkalle oli monella tapaa erilainen, kuin tänä vuonna puolta lyhyemmälle 83 kilometrin matkalle. Joo, jännittää taaskin, mutta kierrokset ovat paljon maltillisemmat. Peruskunto on luotu viimeisten vuosien aikana, ultrakunto on kasvatettu siihen päälle ja lopullisen onnistumisen hioo viimeisten päivien ja suorituksen aikainen syöminen, unet, varusteet ja tsemppi.

kuva: KomiaFlow, 

Tässä toukokuun aikana olen käynyt kahdesti KomiaFlown polkujuoksucupissa juoksemassa reippaan 5 kilometria omaa kovaa. Oon saanut kunnon kiritystä, joten oikeasti olen saanut revittyä itsestä vauhteja irti. Ei niillä suuri vaikutus ole ultrilla, mutta keuhkoille, sydämelle ja pääkopalle tekee välillä hyvää koetella omia rajojaan. Ultralla saa onneksi mennä melko paljon rauhallisemmin.

Kevät

Voisi jälleen luetella mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ajatellen ultraa, mutta en teekään niin. Sitä vastoin oon suunnistanut melko paljon, pyöräillyt töihin aina kun mahdollista, huhtikuun jälkeen kaikki omat lenkit ovat olleet melko kevyitä ja kaikki taitaa olla ollu alle 20 kilometriä. Poluilla olen juossut rauhalliseen vauhtiin polkujuoksuryhmien vetäjänä ja kehonhuoltoa on tullut pienissä erissä lähes päivittäin. Viime viikolla kävin jalkojen hieronnassa ja oikean jalan pohje oli melkoisen kireä. Nyt se tuntuu paljon paremmalta ja luotan että ongelmia ei sen kanssa tule.

Pian pellot vihertää.

Työmatkat pyöräillen. Yölläkin on melkoisen valoisaa.

Huomenna aamulla aikaisin lähdemme kohti Rukaa. Reissuporukka on ihan eri kuin viime vuosina, sillä nyt mukana on oma 12 vuotias tytär ja mun vanhemmat. Tytär tulee juoksemaan 13 kilometrin matkan, joka on uusi matka Karhunkierroksella. Tyttären matkan lähtö on lauantaina klo.16 ja mulla on perjantai illalla klo.22. Yöllä siis juoksen ja lauantai aamulla pitäisi päästä maaliin. Lamppua ei viime vuonna yöllä tarvittu enkä sitten ota kuin pienen varatuikun taskuun mukaan jos jotain sattuu. Vuonna 2019 juoksin Karhunkierroksella 83km. Aika tuolloin oli 10:16. Olisi hienoa pystyä parantamaan tuota aikaa, mutta reitin märkyys ja lumi saattavat hidastaa vauhtia. Vesisateenkin uhka on vielä päällä. Pois en kuitenkaan osaa olla, joten yritän juosta edes mukavan juoksun ja nauttia tunnelmasta.

Katutaidetta kotona.

Tavarat on nyt pakattu, melko viime hetkellä. On ollut melko hektistä tämä arki viimeiset päivät. Rutiininomaisesti mukaan lähtee tietyt vaatteet, useat parit hanskoja, rakkolaastareita, energiakarkkeja ja Pepsiä. Viime hetkellä tytär saa mun vanhat polkujuoksukengät omaan juoksuunsa, koska kasvavan nuoren jalka kasvaa vauhdilla. Aamulla vielä laturit, kello ja iltapalaeväät mukaan. Kohta taas mennään 😀

~Eija~

SM-hopeaa

Eilen oli yksi mun tämän vuoden tärkeimmistä kisoista, nimittäin suunnistuksen sprintin SM-kisat Jyväskylässä. Suunnistuksen suomenmestaruus kisojen tunnelmaan oon oppinut vasta pääsarja vuosieni jälkeen, sillä aikaisemmin mulle ei tullut mieleenkään että mä voisin sinne mennä. Seurakaverini Liisa istutti muhun ajatuksen, että kyllä mä voin. Metsäsuunnistuksessa taidot eivät ole riittäneet edes kymppisakkiin kuin ihan tosi tosi harvoin, mutta sprintti suunnistuksen kolme nelossijaa on laittanut kytemään muhun sisua ja ripauksen unelmaa.

Herätys ennen viittä ja jännityksestä täristen kohti Jyväskylää.

Mä kisaan veteraani-sarjoissa, eli ryhmä kakkosessa. Pääsarja ja nuoret on ryhmä ykköstä. Oon 42 vuotias, ihan kohta 43 vuotias, eli vielä kuulun sarjaan daamit 40. Kahden vuoden päästä vaihtuu sarjaksi daamit 45. Eilisissä kisoissa vanhin sarja oli 85 ja sitä vanhemmille. Ja meidän seurasta Eila 75 vuotta voitti hopeaa omassa sarjassaan. Toivon pystyväni itsekin olemaan tuossa iässä yhtä terävässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kokonaisuudessaan kisoissa oli sellaiset 1600 suunnistajaa.

Suunnistuskansaa

Valmistautuminen tähän kisaan sujui ihan kuin muihinkin kisoihin. Aikataulujen järjestelyä, terveenä pysymistä, kartan kanssa liikkumista, vetotreenejäkin (!) ja kaikenlainen ajatustyö. Mä olin viime viikon lomalla, mutta täytyy kyllä sanoa että ihan lomailuksi se ei mennyt kun koko viikko meni jännittämisessä. Nukuin melko huonosti ja mieli meni aallokossa ja vakuutellessa, että hyvin se menee ja jos ei mene, niin se ei haittaa (eikä oikeasti haittaakaan, vain harmittaa hetken). Koska menneinä vuosina osallistuessani sprinttiin, olen yleensä joka toinen kerta epäonnistunut, olisi nyt ollut vuorossa se epäonnistuminen. Hyvä tekosyy huonolle suoritukselle tai jopa osallistumisen perumiselle, olisi ollut viisaudenhampaan poistoleikkaus, joka oli ihan oikeasti suunniteltu viime viikolle. Meinasin olla kertomatta koko sprintistä lääkärille, mutta narahdin jo ennen kuin ehdin suutani avata. Lääkäri tiesi mut ja arvasi mulla edessä olevan useita kisoja. Lupasi palata asiaan sitten kisakauden ulkopuolella. Olin helpottunut, vaikka samalla mun hyvä tekosyy poistui.

Jyväskylään lähdin ajelemaan sunnuntai aamulla puoli kuudelta Heikki ja Jukka kyydissäni. Kaikilla oli karsinnan lähtökynnys ylitettävänä klo.09. Tarkoittaa sitä, että tuon jälkeen ei enää ole asiaa kisaan ja näin kaikki saavat tasapuolisen kisan. Lähtöalueelle ei kuulunut kuulutukset, ei nähnyt väliaikoja tai tuloksia, ei nähnyt vilaustakaan kartoista. Siellä odotettiin omaa lähtöaikaa jutellen tuttujen kanssa ja lämmitellen. Oli meinaan aika viileä tuuli.

Ja sitten sitä mentiin. Meidän sarjassa oli 33 osallistujaa, joten kaikki pääsisivät hyväksytyllä suorituksella finaalin. Tarkoitus oli mennä rennon reipasta ja varmistaa että hylkäystä ei tule. Se tarkoittaa että kaikki oikeat rastit on leimattu ja kielletyille alueille ei hipaisekaan jalallaan.

Mielestäni menin suunnitelman mukaan ja suunnistus sujui ihan ok:sti. Pari pientä epäröintiä, mutta reitinvalinnat oli ihan jees. Yllätyksekseni olin karsinnan jaetulla toisella sijalla. Olisi sittenkin voinut mennä vielä rauhallisemmin, vaikka fiilis jäi, että yksi vaihde vielä löytyy. Matka oli 2,1km ja aikaa mulla meni 10:29.

Karttapala finaalista.

Sitten taas odotellaan, että päästään finaaliin ja siihen ratkaisevaan kisaan. Syötävää, jutustelua ja karsinnan läpikäymistä. Aurinko alkoi paistamaan ja oli oikein lämminkin. Finaalin lähtökynnyksellä sai nyt odottaa kaksi tuntia omaa lähtöä. Jännitti, mutta jotenkin aamun karsinta oli pahimmat tykyttelyt laannuttanut.

Jalassa oli La Sportivan Akashat

Oli tiedossa, että finaali on haastavampi kuin karsinta ja näinhän se yleensä onkin. Piti vain keskittyä ja antaa mennä ne kohdat kun katu oli auki. Lähtö oli tuotu lähelle maalia, mikä kyllä yllätti. Tuli mukava kisafiilis, kun kuulutus raikasi ja kannustajat hurrasi maalisuoralla.

Ja sitten vaan matkaan. Ykköselle meinasi tulla hankaluus henkilöauton kanssa, kun se ajoi kovin hitaasti poikittaisella tiellä ja mun olisi pitänyt päästä sen ohi. Lopulta kurvasin edestä ja arvelin kuskin olevan melko kauhuissaan hullusta suunnistajasta. Rasti kerrallaan eteenpäin. Hirmuisen tarkkana piti olla ja meno tuntui kovin tempovalta, kun kurveissa ja käännöksissä, karttaa tihrustaessa ja varmistellessa mistä pääsee luvallisesti sujahtamaan, vauhti tippui ja taas kiihtyi. Pienessä ylämäessä puolen välin jälkeen väsy tuntui jaloissa. Piti painaa vaan eteenpäin.

Maalissa tuntui, että ei se ihan nappiin mennyt. Kaikki reitinvalinnat eivät olleet ihan parhaat, mutta siinä kiireessä ei vaan ehdi kaikkea huomaamaan ja päätöksen tehtyään on vaan mentävä. Yllätys oli iloinen, kun tulin toiseksi 😀

Palkintojen jako.

Karsinnassa kävisin voittajalle 6 sekuntia. Finaalissa eroa oli 4 sekuntia. Tavoite on yleensä aina hiukan parantaa finaaliin ja näinhän siinä sitten menikin. Kolmanneksi tullut oli mua takana 4 sekuntia ja neljänneksi tullut jäi sekunnin pronssista. Tätä on sprintti. Loppusuorakin on mentävä täysiä ja siinä musta tuntuikin että jalat loppuu alta.

Tämä oli mun ensimmäinen SM-mitali tossusuunnistuksesta. Arvostan tätä valtavasti. Tämä nousee ensimmäisen pyöräsuunnistus SM-mitalin, Nuts Ylläs-Pallas 105km:n voiton, Vaarojen maratonin matkojen ja viime vuoden Nuts Karhunkierroksen 166km:n voiton rinnalle. Oon niin iloinen!

Hopeaa!

Tarkoitus oli kirjoittaa ihan lyhyesti. Mutta tulikin pitkästi. Mutta onpa sitten mukava lueskella ja muistella kasikymppisenä ensimmäisen SM-hopeani tarinaa 😊

Kisoja edeltävänä päivänä juhlistettiin 20 vuotista sairaanhoitaja uraa silloisten opiskelijakavereideni kanssa.

~Eija~