sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Mietteitä vuodelle 2023

 Hyvää alkanutt vuotta 2023

Kehonhuoltoa tähänkin vuoteen.
Vuosi vaihtui ja kun kellon viisarit konkreettisesti pyörähtivät uuden vuoden puolelle, olin jo unessa. En siis jäänyt valvomaan puoleen yöhön, vaan menin nukkumaan jo senkin vuoksi, että vuoden ensimmäisenä päivänä mulla oli aamuvuoro. 

Edeltävästi vuoden 2022 viimeisenä päivänä työvuoron jälkeen olin huoltamassa tytärtäni Seinäjoen Uudenvuodenjuoksussa. Itse en juossut, sillä nyt ei yhtään ollut sellainen tuntuma, että olisi irronnut. Mutta huoltajan roolissakin on mukavaa ja josko sitten ensi kerralla itsekin olisi viivalla. Juoksun jälkeen kävimme katsomassa kaupungin ilotulituksen ja sitten kotiin. Aikaisemmin oli suunnitelmissa lähteä perinteisesti koko perheellä metsään eväiden kanssa vuosi vaihtamaan, mutta koska osalla oli flunssaa, päädyimme kipaista omalle takapihalle kotaan. Se oli ihan sopiva tähän kohtaan ja mä tosiaan pääsin ajoissa nukkumaan.
Metsäretkellä.
Vuosi lähti mukavasti liikkeelle ja heti ekalle päivälle saatiin sovittua kiihtyvävauhtinen 15 kilometrin lenkki Ninnin ja Hannan kanssa. Seuraavana päivän Niinan kanssa tehtiin pitkä koiran ulkoilutuslenkki. Saimme ystäviä pariksi päiväksi meille ja heidän kanssa retkeiltiin otsalamppujen valossa metsässä, käytiin uimahallissa ja pelattiin useita lautapelejä. Oli ihana nähdä muita, tehdä yhdessä, sillä edessä on kuitenkin taas pitkät viikot ja mahdollisesti kylmiä tammi- ja helmikuun pakkaskausia.

Mä ja 11 vuotias tyttäreni pääsimme paikalliseen Ilmajoki-lehteen kannustamaan kaikki liikkumaan. Samassa jutussa pureskeltiin mun menneiden vuosien kokemuksia ja kyseltiin alkaneen vuoden urheilullisia tavoitteita. Tuo kysymys on pyörinyt omassa päässä paljon ja toisinaan jopa tuntuu pahalta, etten mitään kunnollista ole saanut asetettua näköpiiriin. Aina ei tarvitse olla mitään kisaa tai tapahtumaa tavoitteena, mutta joitakin se motivoi tekemiseen ja mä taidan kyllä vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Kyllähän mä aina liikun ja teen, mutta se viimeinen puristus ja itsensä koville laittaminen vaatii jonkin siellä horisontissa.

Lehden toimittajan haastattelussa puhuin paljon ja jännityksellä luin jutun lehdestä, että mitä lopulta paperille asti tuli. Juttu oli tosi kiva ja sieltä bongasin yhden tavoitteeni ja hiukan innostuin siitä. Se on eri asia onko se vielä tänä vuonna. Seuraavat pari kuukautta osoittaa ehdinkö tavoitteeseeni.
Ilmajoki-lehdessä tyttären kanssa.
Tulin nimittäin kipeäksi. Meillä on kaikki muut joulunaikana sairastaneet flunssan, parin päivän kuumeilulla. Mä olin viimeinen joka sairastuin. Kurkun karheutta, tukkoisuutta ja lievää yskää. Sairaanhoitajana päivystyksessä hommaan kuuluu edelleen käydä tikulla, jossa nykyään covid-19 lisäksi testataan influenssa A ja B sekä Rs-virus. Sieltä kohdalle osui influenssa A. Eli kaikilla muillakin perheenjäsenillä on se melko varmasti ollut.
Rasittunut.
Oon nyt ollut kaksi viime päivää sairaslomalla ja on tullut istuttua sohvalla tunti tolkulla ja samalla oon kutonut villasukkia ja katsonut tv:tä. Hunajalla aloin heti lääkitä itseäni, kun yskä antoi merkkejään ja joko siitä johtuen tai ihan silkasta sattumasta, yskä helpotti reippaassa vuorokaudessa. Pahin on ollut tukkoisuus ja väsy, mutta ei mitään normaalia flunssaa kummempaa. Joka päivä oli pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa ja uskalsin sen tehdäkin, koska kuume ei missään vaiheessa noussut. Hidas, yli 11 minuutin kilometrivauhdilla, kolmen kilometrin lenkki ja kello ilmoitti rasittunutta tilaa. Eilen alle 10 minuutin kilometrivauhdilla kuuden kilometrin lenkki ja kello ilmoitti palautunut ja siltä se tuntui kropassakin. Viime kesäkuussa sairastetun koronankin aikana tein ensin kevyitä puutarhahommia ja sitten rauhallista kävelyä, kun ei kuumetta enää ollut. Mun kroppa ei vaan jaksa pitkään paikalla oloa ja pienikin liikkuminen kohentaa mielialaa.

Edelleen on lievää tukkoisuutta ja limaa nousee, mutta tänään meen töihin. Ensi viikon otan vielä melko rauhallisesti, mutta jospa sitten saisi taas nostettua tekemiseen meininkiä.
Loppiaisena lähti kuusi ulos ja puikoilta putosi sukat.
Niin ja niistä tämän vuoden tavoitteista...
Yksi iso haaveen toteutuminen on heinäkuun lopulla juoksuvaellusreissu Pohjois-Italiaan, Aostanlaaksoon. Tästä olen haaveillut vuosia ja nyt reissuun on ilmoittauduttu. Ei se ihan simppeli juttu ollut, kun omasta kesäloman ajankohdasta ei vielä tiedä ja paikat meni niin hirmu nopeaa, että kun päätöksen aika tuli, se piti vain tehdä ja nyt sormet ristissä toivon, että kaikki järjestyy. Kaveriksi lähtee Hanna ja meidän porukan ensimmäinen tapaaminen on nyt parin viikon päästä Espoossa. Uskon, että tulee mielenkiintoinen ja innostava matka.

Oon ilmoittautunut vasta yhteen polkujuoksukisaan ja se on Nuts Karhunkierros toukokuun lopulla. Matkaksi valitsin 55km. Olisi hienoa yrittää parantaa omaa aikaani vuosien takaa, mutta saa nähdä. Ehkä tuo reissu olisi jäänyt väliin tänä vuonna, mutta tytär haluaa jälleen 13 kilometrin matkalle, niin toki sinne sitten lähdetään. Harmillisesti samalle viikonlopulle osuu suunnistuksen SM-kisat Vaasassa ja vaikka siellä en mitenkään menestyisi, olisi kiva ollut mennä, kun ne olisi niin lähellä kotoa. 

Suunnistuskisoissa haluan menestyä sprintissä, jonka SM-kisat on tänä vuonna syyskuussa. Valitettavasti se osuu täysin Lost in Kainuu seikkailukisan kanssa päällekkäin. Seikkailukisa olisi myös ollut vuoden yksi odotetuimmista reissusta. Edessä on siis isoja henkilökohtaisia valintoja.

Pyöräsuunnistuskisoihin pyrin taas mahdollisimman usein osallistumaan. Viime vuonna pääsin kaikkiin järjestettyihin SM-kisoihin ja se olisi hyvä tavoite tällekin vuodelle. Viesti kulta D80 sarjassa on se, mitä mä ja Ninni lähdetään hakemaan. Katsotaan, olisiko tänä vuonna meidän vuoro.

Palatakseni Ilmajoki-lehden juttuun ja mitä sieltä oivalsin. Nimittäin vuoden 2021 UTTF:llä rankin reissu oli ehdottomasti 160km Ylläksellä. Haastattelussa sanoin, että se on matka, joka vaatinee revanssia. Siitä lähti ajatus, että olisiko revanssin paikka tänä vuonna. Miksi ei, mutta nyt pitää saada rutkasti juoksua alle, nousumetrejä mittariin ja pääkoppa kuosiin. Kevään aikana teen päätöksen starttaanko heinäkuussa Ylläksellä vai siirränkö revanssia vielä hiukan.

Tällä mennään ja vajaan 12 kuukauden päästä katsotaan minne asti päästiin.

Antoisaa vuotta meille kaikille!

~Eija~

lauantai 31. joulukuuta 2022

Vuosi 2022

Vuoden 2022 alussa oli hiukan epävarma olo mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. UTTF edellisenä vuotena oli vienyt mehut. Nyt jälkeen päin postauksia ja kännykän kuva-albumia rullatessa läpi, voi todeta, että vuoteen mahtui kuitenkin taas kaikenlaista.

Itselle henkilökohtaisesti tärkein onnistuminen oli suunnistuksen SM-sprintin hopea sarjassa D40. Kaikesta jännittämisestä huolimatta onnistuin ja haave tossusuunnistuksen SM-mitalista toteutui. Pystyn vieläkin muistamaan sen tunteen. Pieni asia muille, mutta itselle niin merkityksellinen.

Ensimmäinen tossu suunnistuksen SM mitali.
Myös pyöräsuunnistuksessa, jossa osallistujia toki on paljon vähemmän kuin tossusuunnistuksessa, sain veteraanisarjassa SM-mitaleja, ensimmäisen henkilökohtaisen kultaisenkin keskimatkalla. Lisäksi hopeaa tuli erikoispitkillä ja pronssia sprintissä.

Pyöräsuunnistuksen kisareissut ovat olleet mukavia Ninnin kanssa. On niin paljon mukavampaa ja opettavaisempaa jakaa kokemuksia sellaisen kanssa, joka elää ja hengittää samaa juttua. 

Kolikon kääntöpuolena kuluneen vuoden kurjimmat asiat kuitenkin liittyvät osittain ja suoraan pyöräsuunnistukseen. Nimittäin kesäkuun Heinolan sprintti- ja pitkänmatkan reissulla sairastuin koronaan ja tartutin sen myös Ninniin. Ja sitten elokuussa Alajärvellä viestissä ankkuriosuudella ajoin puuta päin ja näin hetken tähtiä. Kädet täristen jatkoin matkaani ja vedin vielä kerran sarvien yli pehmoisella pururadalla. Olo oli niin lyöty ja itketti, sillä pää oli ihan pyörällä ja olin tyrinyt meidän johtoaseman. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta kuitenkin nousin vielä loppukiriin ja hävisin puolen renkaan mitalla viestikullan.
Nämä muistot riipaisevat edelleen.

Pyöräsuunnistus koukuttaa.

Kaikkea onnistumista ei mitata mitaleissa tai voitoissa, vaan myös hienoissa kokemuksissa ja yhdessä tekemisessä ja toisenlaisissa onnistumisissa. Yksi ehdoton elämys tänä vuonna oli Lost in Kainuu, extremely lost yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa. Seikkailimme kisan 24 tunnin sarjassa ainoana naisjoukkueena. Yhteensä seikkailuun kului 26 ja puoli tuntia. Oli hieno reissu, ihan kaikessa mielessä. Jopa sen löytymättömän rastin ympärillä pyöriminen oli just paikallaan. En unohda sitäkään koskaan ja nyt koen sen positiivisena asiana.

Meidän seikkailusta Ninni koosti huikean hienon videon. Video löytyy täältä -> Lost in Kainuu: Suo, Säntti ja Pää. Videota katsellessa tulee niin hieno fiilis. Kiitos naiset 💓
Lost In Kainuu, Extremely Lost Suo, Säntti ja Pää.
Kuva; Anni Heikkinen
Polkujuoksun puolella mitään suuria tavoitteita ei tänä vuonna ollut. Nuts Karhunkierrokselle toukokuun lopussa menin, koska en osannut poiskaan olla. 83 kilometrin reissu oli jälleen rankka. Energioiden kanssa oli ongelmia. Naisten neljäntenä selvisin maaliin, jossa vastassa olivat tyttäreni ja vanhempani sekä Ninni, joka koko yön huolsi mua. Jälleen kiitos Ninnille.

Itse hyppäsin huoltajaksi tyttärelleni, kun hän osallistui 13 kilometrin uutuus matkalle. 12 vuotias tyttäreni juoksi kolmanneksi ja tämä äiti oli äärettömän ylpeä.
Lievästi sairastetun koronan jälkeen ensimmäinen kisa oli Kainuu Traililla 55km. Koskaan aikaisemmin en Hossan kansallispuistossa olllut ollut, mutta polut, vesistöt ja maisemat todellakin lumosivat ensikertalaisen. Oli kaunista ja juoksukin meni aivan ok, kuumasta kelistä huolimatta.
Nuts Karhunkierros, 83km lähtö. Kuva; Reijo.
Lokakuun alussa juoksin Vaarojen maratonilla ihan hyvän 65 kilometrin retken. On haasteellista jättää haastamatta itseään kunnon kisaan toisia vastaan. Tai no kropan puolesta helppo, mutta ei pääkopan. Jäi kuitenkin hyvä fiilis reissusta ja oli hienoa olla ihan hyvävoimainen juoksun jälkeen.
Kainuu trail. kuva; Hannu Huttu
Hossan polkujuoksun jälkeen jatkoimme koko perheen lomailua Kainuun Rastiviikoilla Puolangalla ja Luhtakankaalla. Ohjelmassa oli niin tossu- kuin pyöräsuunnistusta. Oli mukava koko perheen lomaviikkoa. Tiukasti kisastartteja joka päivä, mutta ei tiukalla väännöllä.
Kainuun Rastiviikolla
Kainuun loman jälkeen kaiken säätämisen jälkeen sain suunnitellulle Norjan reissulle kaveriksi iskäni. Meidän reissusta voi lukea osa yksi ja osa kaksi. Siitä tuli unohtumaton reissu ja yksi parhaimmista asioista mitä olen iskäni kanssa saanut tehdä. Iskälle kiitos, että lähdit ennakkoluulottomasti mukaan ja annoit mun ajaa hurjastella kapeilla norjalaisilla teillä ja tunneleissa. Hyvin vedettiin 😁
Iskän kanssa Norjassa. Bergsbotn.
Vuoden aikana tuli osallistuttua myös useisiin suunnistuskisoihin, joissa mukana kulkivat tyttäret. Hiihdeltyä tuli mulle hyvät kilometrit, mutta juoksukilometrit jäivät edellisvuotta vähäisemmiksi. Poljin työmatkat pyörällä samaan työpaikkaan, jonne 20 vuotta sitten sairaanhoitajaksi valmistuttuani menin. Pidän työstäni ja todistetusti monivuorotyön kanssa onnistuu urheilla.
Sairaanhoitaja opiskelija 2000-luvun alussa.
kuva: Leenan arkistoista
Lukuina vuosina 2022 näyttää tältä;
- juoksu 1816km (polku, maasto, maantie ja juoksumatto. Lisäksi kilometrejä tuli seikkailukisassa, mutta niitä ei ole tässä.)
- suunnistus 198km
- pyöräily 3689km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)
- kävely 693km (sauvakävely ja ilman, lenkkeily, retkeily ja geokätköily)
- hiihto 1006km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)
Lisäksi paljon hyötyliikuntaa, täsmä voima- ja liikkuvuustreeniä sekä yksittäisiä lajikokeiluja, kun mahdollisuus on ollut tehdä.

Kiitos vuosi 2022!
Kiitos teille blogin lukijat!
Hyvää vuotta 2023!

~Eija~

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Kiitos osallistujille

 Oon tänä vuonna ohjannut kolmea juoksuryhmää, joista yksi oli aloitteleville ja kaksi polkujuoksusta kiinnostuneille. Lisäksi oon vetänyt lihaskunto "jumppaa" koulun liikuntasalissa ja yhtenä elokuisena iltana tutustutin kiinnostuneita pyöräsuunnistuksen maailmaan. Oon päässyt myös suunnittelemaan 12 vuotiaille tulevaisuuden jalkapallotähdille juoksuohjelmaa. Muutaman lihaskunto-ohjelman kokosin yksittäisille henkilöille ja tietysti oon "koutsannut" omia lapsiani.

Mielenkiintoinen ja omalla tavallaan haastava ohjausvuosi taas oli. Pääsin uusiin juttuihin mukaan ja silti oli sitä tuttua ja turvallistakin.

Kuntoportaisiin pääsee läpi vuoden, mutta talvella varovaisuutta liukkauden vuoksi.
Viime viikolla pidettiin pikkujoulut kireähkössä ja lumipöperöisessä pakkasessa Seinäjoen Jouppilanvuoren kuntoportaissa. Lupasin hikeä ja hymyä ja sitä saatiin. Porukalla tulee tehtyä reippaasti ja treeni loppuun asti.

Kiitos jokaiselle ryhmiin ja yksilötreeneihin osallistuneille 😍
On ollut ilo tutustua teihin ja päästä palan matkaa mukaan teidän liikunnallisiin ja terveyttä ja toimintakykyä ylläpitävään tekemiseen mukaan.
Muista kovan treenin päälle aina hyvät palauttelut ja venyttelyt.

Treenin päälle glögiä.
Ensi vuonna liikkuminen ja liikuttaminen jatkuvat. Lihaskuntotreeneissä kylän koululla porukka on käynyt tosi pieneksi. Vaikka kylä vain kasvaa, ei yhteisöllinen treenaaminen, "jumppa" enää niin innosta. Kylän Sporttiporukan treeneissä yritän jokaiselle kerralle tehdä erilaisen kokonaisuuden. Tuttuja liikkeitä, mutta erilaisella rytmityksellä tai uusia liikkeitä, mutta tutulla rytmillä. Toiveisiin pyrin tarttumaan aina ja toteuttamaan ne parhaalla mahdollisella tavalla. Tykättyjä juttuja, joista oon saanut toiveita tai hyvää palautetta ovat kuminauhajumppa, korttipakka- ja porrastreenit. Koulun salissa muuten pystyy hyvin tekemään porrastreenin - tule joskus mukaan!
Suunnitelmia keväälle tehdään jo nyt.
Ohjaaminen on mukavaa. Luonteeltani kuitenkin oon sellainen, että aina ennen jokaista ohjausta joudun keskittymään melko paljon ja käyn suunnittelemani ohjausrungon tarkasti paperilla tai mielessäni läpi. Useimmiten laitan asiat paperille ylös, vaikka homma olisi kovinkin tuttua. Lämmittelyjen jälkeen yleensä vasta rentoudun ja luotan itseeni. Ja ohjauksen jälkeen on aina hyvä fiilis ja joskus niin siisti hiki ja lihastärinä päällä, jos olen tehnyt porukan mukana. On meinaan hyvä toisinaan tehdä hyvällä sykkeellä ohjelma läpi yhdessä osallistujien kanssa, niin tietää onko treeni yhtään sinne päin kuin oli ajatellut.
Tänään on vuoden pimein päivä.

Tänään on talvipäivänseisaus. Tänään päivä on vuoden lyhin. Ulkona sataa tihkuttaa vettä. Toivottavasti saamamme lumipeite kuitenkin säilyy. Huomenna käännytään takaisin kohti valoa, mun rakastamaani kevättä. 

~Eija~

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Marraskuun viimeinen

 Vuoden ehkä ankein kuukausi, marraskuu on tahkottu läpi. Alussa tuntui jälleen niin pitkältä selvitä tästä pimeästä kuukaudesta, mutta nyt ollaankin jo viimeisessä päivässä ja kaikki on aivan hyvin.

Lokakuun puolella oli viimeiset kisastartit tälle vuodelle, mutta väsymys oli sen verran kova, etten ole jaksanut niistä sanallakaan mainita. Palataan niihin nyt kuitenkin lyhyesti.

Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 
Lokakuun 23.päivä oli Jämillä perinteinen suunnistusmaraton tapahtuma. Kilpasarjojen matkat ovat erikoispitkien matkojen ohjeajoissa ja D40-sarjassa se oli tällä kertaa 12,7km (linnuntietä). Vaihtoehtona on myös kiertää kuntosarjoissa ihan 25 kilometriin asti.

Takana oli lasten syysloma, joten koulutsemppaamisen osalta oli ollut helpompi viikko, mutta reissu Tukholmassa ja napakat työvuorot tekivät olon väsyneeksi. Kuitenkin olin saanut järjestettyä työvuorot niin, että osallistumaan pääsin ja Hanna oli myös menossa, niin toki lähdin.

Yhteislähdössä lähtivät kaikki kilpasarjat omille reiteilleen. Jämin maasto on aivan ihanaa nopeaa kangasmaastoa ja vauhti oli heti alkuun sen mukaista. Teinkin klassisen virheen ykköselle seuraamalla sopivasti suurinpiirtein oikeaan suuntaan meneviä muita ja koukkasin väärän rastin kautta, ihan liikaa vasemmalta ohi. Siinä tuli arviolta kahden minuutin virhe. Oli syytä herätä suunnistamaan omaa reittiä.
Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 
Loppu sujuikin sitten ihan mukavasti. Pysyin muista välittämättä omilla reitinvalinnoilla. Jalat toki painoivat kuin lyijy.

Lopullinen aikani oli 1:21:17 ja olin sarjani toinen. Voittajalle hävisin reipas neljä ja puoli minuuttia, jota aikaa ei olisi kurottu umpeen ilman ykkösen pummiakaan. Tyytyväinen sai kuitenkin olla 🙂
Jämin jälkeisellä viikolla oli tarkoitus olla viimeisen viisaudenhampaani poistoleikkaus. Toimenpide kuitenkin peruttiin edellisenä päivänä. Olin odottanut leikkauksesta seuraavaa pakollista lepoa ja alkuun olinkin todella pettynyt, kun suunnitelmat meni mönkään.

Tuttuun tapaan kuitenkin uudet suunnitelmat oli lyöty lukkoon ja yksi niistä oli osallistuminen Komiaflown Komia Ilkanpolulle. Nyt oli kuudes kerta kun tämä tapahtuma järjestettiin ja mä olen ollut joka kerta mukana pisimmällä, 35 kilometrin matkalla. Tälläkin kertaa lähdin Kurikan puolelta Ilmajoelle juoksemaan.
Jalat ennen lähtöä.
Tavoitteena oli juosta mukava oma juoksu, sillä omassa enkka kunnossa ja fiiliksessä en ollut. Aika mukavasti se lähtikin kulkemaan pienessä porukassa. Hurjan märkää oli ensimmäisiltä kilometreiltä lähtien ja märkyys teki pohjasta raskaan. Viime vuonna kymmenen kilometrin paikkeilla olevassa Santavuoren kivikkoisessa alamäessä kaaduin ja tänä vuonna otin todella tarkasti. Kuitenkin sitten ihan lopussa nyrjäytin oikean jalan nilkkani ja jouduin nilkuttamaan muutaman kymmenen metriä. Ennenkin oon nilkkojani pyöräyttänyt ilman sen vakavampia seurauksia, joten osasin odottaa että tälläkin kertaa jalka antaa periksi.

Kyllähän se antoikin, mutta tietyissä nilkan asennoissa aina vihlaisi ilkeästi. Oma vauhtia tipahti ja muu porukka jatkoi matkaansa. 
Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku
Rämpiminen jatkui kurakoissa ja vesilammikoissa. Paikoin upposi polvia myöten ja kaksi kertaa otin kunnolla muta kosketusta. Vauhtia en saanut enää nostettua, joten tulla köpsöttelin omaa vauhtiani. Jäin todella kauas omasta parhaasta ajastani, joka on kahden vuoden takaa. Oma vauhtini siis on pahasti hiipumassa, vaikka yritin lohduttaa itseäni sillä, että reitin kunto oli ehkä kaikista pahin ikinä.
Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku
Naisten sarjan voitto tuli silti. Joten ihan kiva 😊
Jalat juoksun jälkeen.
Lopulta viisaudenhammas leikattiin kaksi viikkoa myöhemmin. Sain odotetun leponi, vaikka melko kipeäkin olin. Nyt onneksi jo asia kunnossa. En kuitenkaan ole saanut itseäni uudelleen kunnolla liikkeelle ja tavoitteellisen treenin pariin. Jotain kunnon tavoitetta ensi vuodelle pitäisi asettaa, mutta en ole vielä keksinyt mikä se olisi. Pitäisiköhän aloittaa jokin uusi laji 😁
Tyttäret harrastavat akrobatiavoimistelua. Siinä olisi haastetta mulle!
~Eija~

lauantai 15. lokakuuta 2022

Polku-ultra ja erikoispitkä pyörällä

 Oon pitänyt teitä blogin lukijoita jännityksessä, mutta te, jotka seuraatte mua esimerkiksi instagramissa (@eijaannemi), tiedätte kuinka mun tuplakisaviikonloppu kaksi viikkoa sitten meni.

No molemmat kisat menivät hyvin, tavoitteet ja enemmänkin saavutin.

Ukko-Kolilla 💓
Pakkaillessa Kolille ja Vaarojen maratonin extreme, eli 65 kilometrin reissulle, olivat fiilikset melko vaisut. Jopa jonkin verran tympi lähteä. Tämä kuudes peräkkäinen osallistuminen Vaarojen maratonille poikkesi edellisistä reissusta hyvinkin paljon. Lähdin ajelemaan yli viiden tunnin ajomatkan päähän yksin, kun edellisillä kerroilla ovat mukana olleet mies ja ystävät Niina ja Harri. Miehet ovat menneet kalaan ja me naiset olemme juosseet ja viettäneet aikaamme muuten. Lisäksi mun tavoitteet reissulle olivat erilaiset kuin edellisinä vuosina. Viime vuonna piti vain päästä perusmatka (130km) läpi, että läpäisen UTTF (Ultra Trail Tour Finlandin). Sitä edellisenä olin korona kurimuksen jälkeen testaamassa itseäni jo perusmatkalla ja sitä edellisillä 65 kilometrin päivä ja yö kisoissa haastoin itseäni ja rajojani ja kaikkien yllätykseksi kiilasin kolmen parhaan joukkoon. Ensimmäinen mun Vaarojen maraton oli vuonna 2017, kun juoksin flunssatoipilaana 43 kilometriä. Se oli hieno juoksu, rankka, mutta olin niin täynnä iloa ja innostusta. Tänä vuonna tavoite oli löytää taas tuo ilo, ilman että pitää vääntää paha olo vatsassa, kramppaavia jalkoja tai huimaavaa oloa päässä vastaan. Omaa ennätystä (vuonna 2018 aika oli 8:42:07) ei lähdetty tavoittelemaan, vaikka se ajatuksena aina tuntuisi niin kivalta.
Pääsin onnellisesti Kolille ja heti kun pääsin bussikuljetuksella parkkikselta ylös Kolin huipulle, fiilis koheni. Kaikki ne ihmiset, ilmapiiri ja maisemat saivat hykertelemään onnesta. Vaikka tulin paikalle yksin, ei Kolilla tarvinnut olla yksin. Heti näkyi tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja tsempattiin. Katsoin perusmatkan lähdön, joka tapahtui perjantai illalla klo.18. Rehellisesti täytyy sanoa, että yhtään ei harmittanut etten ollut ryhmässä mukana. Tiedän melko tarkkaan millaista se on ja mitä se vaatii. Nyt ei olisi pystynyt. Pipoa nostin jokaiselle joka lähti matkaan.
Vaarojen Extreme varusteet ja eväät.
Mä hain oman kisamateriaalin kisakansliasta ja lähdin googlemapsin opastuksella mökille. Siellä olikin iloinen vastaanotto, kun Hanna ja Laura toivottivat tervetulleeksi. Fiilis koheni entisestään. Ilta kului syöden, jutellen, saunoen ja uiden sekä puiden juoksutaktiikkaa. Hanna ja Laura olivat ensimmäistä kertaa Vaaroilla, 43 kilometrin matkalla. Ennen nukkumaanmenoa katsoin kaikki varusteet valmiiksi, repun pakkasin juomia vaille valmiiksi ja yritin päästä nopeasti unen päästä kiinni. Arvasin, etten saa hyvin nukutuksi, koska alkoi jännittämään.
Aamulla kello herätti ennen puolta kuutta ja suunnitelmien mukaan heti ylös, jalkojen teippaus, vaatteet päälle, tavarat kasaan ja juoksuliiviin juomapullot. Söin suunnitelmien mukaan aamupalan ja hiivin ulos mökistä. Hannalla ja Lauralla oli herätys hiukan myöhemmin.

Ajelin takaisin etäparkkiin ja yhteisbussikyytillä Kolin huipulle. Silmäilin kännykällä missä perusmatkalaiset menevät ja erityisesti Tanjan meno kiinnosti. Ehdin Tanjan nähdä kun oli lähdössä toiselle kierrokselle. Rankkaa oli. Valitettavasti parikymmentä kilometriä myöhemmin Tanja joutui keskeyttämään. Ennen omaa starttia näin vielä Sarin ja toisen Sarin, jotka olivat myös 65 kilometrillä. Ja tottakai monia muita tuttuja tuli moikattua. Yöllä pyörinyt jännitys alkoi antamaan periksi ja tilalle tuli mukava rentous.
Pieni-Mäkrällä aamu hämärissä, kuva: Lauri Kontkanen
Lähtö tapahtui klo.07 lauantai aamulla. Heti lähdin omaa rentoa omaa vauhtia. Reitti oli tuttuakin tutumpaa polkua, sillä onhan täällä niin monta kertaa juostu, vaikka reitin alku onkin muuttunut viime vuonna. Alku on muutenkin melko helppoa, alamäkeä ja jopa tasaista juostavaa. Aamu oli vielä hämärä, mutta ilman lamppua näki oikein hyvin. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle ja jaloissa tuntui hyvältä. Taattua "kiipeilyä" ja juurakko-kivikko-rallia luvassa.

Aloitin energian nauttimisen heti ekan 20 minuutin jälkeen. Eväänä oli tällä hetkellä suuhun sopivaa geeliä, karkkia, banaania ja nakkeja. Lötköpulloissa oli molemmissa urheilujuomaa ja kun ne sain juoduksi, otin loppu matkan pelkkää vettä. Pysyin hyvin energia aikataulussa, vaikka edelleen se on mulle haastavaa. Se määrä, minkä pitäisi saada joka tunti alas, on mun mielestä paljon. Ja erityisesti juostessa koen sen niin vaikeaksi. Onneksi nyt lähti sujumaan suht hyvin ja kroppa toimi mukavasti.

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen alkoi sataa tihuuttaa vettä. Kyllähän se kasteli ja teki maaston paikoin erittäin liukkaaksi. Useamman kerran olin vetää kunnon lipat, mutta pysyin kuitenkin pystyssä kiljahduksien saattelemana. Jossain kohdassa sade kuitenkin taukosi, sumu hälveni ja päivä kirkastui. Itse asiassa Ryläykselle noustessa aurinko pilkahteli puiden lomasta ja jopa häikäisi.

Eteläpää on eteläpää. Sen menin juurakko, mutka ja nousu kerrallaan. Taitoin matkaa Markon kanssa. Hänen kanssaan olen useasti ennenkin mennyt, vauhti osuu niin yksiin. Saman matkan naisia tuli oikealta ja vasemmalta ohi. Ensimmäisten kohdalla otti päähän, mutta parin seuraavan kohdalla keskityin omaan juoksuuni, ei haittaa. Puoleen väliin asti olin hiukan edellä omaa neljän vuoden takaista aikaani (sain tämän tiedon Ninniltä viestillä), mutta tiesin että loppu matkasta siihen en pysty, koska silloin lopun menin kovaa. Silloin meillä oli 2-4 sijoista kova kisa ja kisahurmoksessa kaasuttelin reippaalla vauhdilla ja kiilasinkin itseni toiseksi. Nyt tavoite oli juosta omaa juoksua ja pidättäydyin siihen.
Kuva: Touho Häkkinen
Väsy alkoi tuntua ja muistissa oli lopun loputtomat kaarrokset ennen loppu nousua. Mutta tulihan ne portaat ylös, portaat alas, jyrkkää polkua kohti sataman tietä ja satamasta ylös Kolille. vahvasti ylös vaan ja tuli hirmuisen mukava olo. Marko kysyi, koska mun lapset tulee vastaan. Tällä kertaa lapset eivät tulisi kannustaen vastaan, koska olin yksin matkassa. Ei kauaa ja joku huusi rinteessä mun nimeä. En millään tunnistanut ensin kuka siellä on. Lopulta näin että se oli Sari. Miten Sari oli siellä, vaikka oli samalla matkalla kuin mä!? Niin, no jotkut vaan juoksevat nopeampaa, sain vastaukseksi. Sari oli valitettavasti joutunut keskeyttämään 30 kilometrin kohdalla, mutta arvostin suuresti, että oli jaksanut tulla loppunousuun mua kannustamaan. Tuntui niin hyvältä ja hassulla tavalla vahvalta.

Vuoden 2022, Vaarojen Extreme kulki aikaan 9:16:32.
Naisten sarjan 7.
Lajin ja varusteiden vaihto.
Maalissa kokista, makkaraa ja tuttujen kanssa juttelua. Pian piti siirtyä sisälle, koska kylmä oli tulla nopeasti. Suihkussa seisoin pitkään, vaikka tiedän että näillä sähkön hinnoilla pitäisi käydä nopeasti suihkussa. Suihkujonokin alkoi kasvamaan, niin oli siirryttävä pukemaan. Iskä soitti ja laitoin pikaisesti pari viestiä, että maalissa ollaan ja kaikki meni hyvin, tyytyväinen olen. Kerättyäni kuraiset kamppeet, hain osallistumishintaan kuuluvan ruuan take away-rasiaan mukaan ja sitten oli lähdettävä ajamaan takaisin kotiin. Hissiä bussille odotellessa Hanna ja Laura tulivat maalin ja ehdin pikaisesti käydä heitä onnittelemassa hienosta vedosta Suomen rankimmassa polkumaastossa. Sitten kotimatka. Söin, kuuntelin äänikirjaa ja puhuin puhelimessa. Oikeastaan vasta Lapualla, reilu puoli tuntia ennen kotia alkoi todenteolla väsyttämään. Kotona olin puoli kaksitoista ja suoraan sänkyyn.

Aamulla ylös ja valmiiksi mietityt vaatteet päälle, aamupala ja menoksi. Mies oli nostanut mun pyörän jo valmiiksi autoon. Pian aamu yhdeksän jälkeen olin Kuortaneella. En antanut ajatustakaan sille, että kroppa on melko väsynyt niin fyysisesti kuin henkisesti ja että energiavarastot ovat tyhjät. Edessä olisi pyöräsuunnistuksen SM-erikoispitkät ja D40-sarjassa se tarkoitti reipasta 40 kilometriä.

Yhteislähdössä meidät ohjattiin omille paikoilleen. Kaksi minuuttia ennen lähtöä saatiin kartat ja 15 sekuntia ennen ne saatiin kääntää ja laittaa karttatelineisiin. Meidän sarjalla oli kolme A4-kokoista karttaa ja niiden asetteleminen pienempään telineeseen oli haastavaa taiteilua. Mulla meni kauan ja lähdinkin liikkeelle ehkä ihan viimeisten joukossa. Mutta sitten matkaan. Ninni ja Niina mun sarjasta olivat ihan vierellä ja meillä oli sama reitinvalinta ekalle ja tokalle rastille. Tokalla rastilla mun oli pakko asetella karttaa paremmin ja Ninni meni menojaan. Sen jälkeen näin Ninniä vain pari kertaa. Niinan kanssa kuitenkin mentiin melko samaa vauhtia, vaikka eri reitinvalintoja tulikin. Mä tein kisan huonoimman reitinvalinnan kolmoselle, mutta muut onnistui paremmin. Ja lopullisen eron Niinaan tein 9-10 välillä kun tein oijon metsän läpi eri kohdasta kuin hän. Mutta vasta toiseksi viimeiseltä rastilta tullessa Niinan nähdessäni tiesin, että olen Niinaa edellä. Tuossa kohdassa myös tiesin, että hopeaa tuli ja se pisti hymyilyttämään korviin asti.
SM erikoispitkän mitalistit; mä, Ninni ja Niina.
Tosiaan Ninni voitti ensimmäisen suomenmestaruuden (jihuu 💥), mä sain hopeaa ja Niina pronssia. Meitä oli viisi osanottajaa. Olin melko häkeltynyt ja äärettömän tyytyväinen, että sain huijattua itseni kahteen kovaan ja pitkään kisasuoritukseen peräkkäisinä päivinä. Ja että sain vielä suomenmestaruusmitalin! Yhtään ei harmita, että kävin ensiksi Kolilla juoksemassa, sillä sama lopputulos olisi melko varmasti ollut vaikka olisin levännyt koko lauantai päivän, sen verran ylivoimainen Ninni pyörällä oli (sellaiset 7 minuuttia). Oon niin iloinen myös Ninnin puolesta 😊 On niin ihanaa ollut saada ystävä mukaan, jonka kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Ja samalla puskemme toisiamme eteenpäin, parempiin suorituksiin.

Matkaa kertyi 42,5 kilometriä ja aikaa mulla meni 2:22 ja sekunnit päälle.
Jee, mitalit taas kaulaan!
Kisaviikonloppu huuman jälkeen iski odotetusti armoton nälkä ja väsy. Nälkä oli jo sunnuntain pyöräsuunnistuksessa, mutta tuntuu että nälkä jatkuu edelleen. En olisi jaksanut viikonloppua seuraavalla viikolla tehdä oikein mitään ja kroppakin tuli niin kipeäksi, että pitkästä aikaa kävelykin sattui. Väsystä huolimatta oli pakko vaan jatkaa arjen asioiden hoitamista. Nyt alan olemaan taas oma itseni, ainakin omasta mielestä. Onneksi lapsillakin on nyt viikon syysloma ja koulutyön osalta voimme huilata. Mutta oli rankka viikonloppu ja kilometrejä kertyi paljon niin jalan kuin pyörällä, mutta myös autolla. Vedin sen hyvin, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tuntunut.

~Eija~

maanantai 26. syyskuuta 2022

Tupla kisaviikonloppu edessä

 Se on taas kisaviikko, sellainen "oksat pois ja pala latvaa"-kisaviikko. Viikonloppuna on edessä kaksi pitkää kisaa. Moni miettii, jotkut uskaltaa ääneenkin sanoa, että voisit toki tehdä toisinkin, esimerkiksi keskittyä yhteen kisaan tai lyhentää vaikka toista matkaa ja mahdollisuudet saada hyvät suoritukset olisi todennäköisempää. Niin totta.

Mutta kerran täällä eletään, tämä ei ole niin vakavaa ja vaikea on valita kahdesta kivasta vain toinen...onhan näitä lausahduksia. Kestävyyskuntoani oon aina tykännyt eri tavoilla koetella, esimerkiksi kahtena vuonna Venlojen ja Jukolan viestissä kolmella osuudella, 100 mailin polkujuoksut, työputken jälkeen 55km polkukisa ja rastiviikko pyöräillen ja juosten päälle. Kaikki edellä mainitut ja joitain muitakin päähän pistoja on onnistuneesti vedetty maaliin. Keskeytyksiä ei taulukosta löydy.

Jarrut, eli sauvat mukana, ettei aina pistäisi juoksuksi.
Lost in Kainuu seikkailukisan jälkeen palautuminen sujui ongelmitta. Arkeen tempautuminen oli väistämätöntä ja kunhan pahimmat univelat sai nukuttua pois, alkoi orientoituminen syksyyn. Vuoden pääkisat ovat takana, mutta vielä pitäisi hiukan nostaa polvea ja venyttää lonkankoukistajia. Mitään ihme temppuja ei tehdä, vaan pohjat ovat ne mitkä ovat. 
Vesijuoksua uimahallissa. Hiukan tylsää, mutta tehokasta.
Joten hienosäätö tätä tulevaa viikonloppua aloitettiin seikkailukisan jälkeen sauvakävellen, kevyesti juosten ja herättelemällä taas vesijuoksuinspiraatiota. Työmatkat kuljin tietysti pyöräillen aina kun mahdollista, eli paria työvuoroa lukuun ottamatta aina. Satunnaisia kankeuksia on silloin tällöin ollut, mutta oikeastaan on tuntunut aika hyvältä. Ei mitään pitkiä lenkkejä, vaan enemmänkin ylläpitoa ja hyvää mieltä.
Toki onnistuin iltarasteilla nyrjäyttämään oikean jalan nilkkani ja se tuntuu edelleen joissain asennoissa ja askeleissa, mutta juoksun kesti onneksi ongelmitta. Mulla ei ole koskaan tullut pahaa nilkkavammaa, vaikka koko ikäni on metsässä tullut rymyttyä. No ehkäpä juuri sen vuoksi. Mutta pieni muistutus tuo nyrjähdys oli, että varovaisuuskin olisi joskus ihan paikallaan.
Työmatkalla aamuvarhaisella.

Lauhanvuoren kansallispuiston näkötornin maisemia.
Jos fyysiset treenit ovat olleet kevyempiä, niin on psyykkinenkin puoli pitänyt rauhoittaa. Viime viikonloppu olikin harvinaisen mukava. Perjantaina Niina vei mua Seinäjoen uuteen elokuvateatteriin Suon villi laulu-elokuvaa katsomaan. Oli todella hyvä elokuva, niin kuin kirjakin. Suosittelen. Viikonloppu jatkui kivoissa merkeissä, kun lauantai oli mulla ihan vapaa; ei töitä, ei kisoja. Haettiin Kapu-koirakaveri koko päiväksi meille ja lähdettiin retkeilemään Lauhanvuoren kansallispuistoon. Oli mukava reissu ja yhtäkkiä päivään kertyi kilometrejä jalkaisin 23, Kapulle vielä enemmän.
Lasten ja Kapu-koiran kanssa Lauhanvuorella.

Alkanut viikko pitää kiireisenä. On töitä ja kakkos töitä, lasten juttuja ja yhteen kokoukseenkin pitää ehtiä. Perjantaina sitten lähden kohti Kolia ja Vaarojen maratonin 65 kilometriä, jonka lähtö on lauantai aamulla klo.07. Juoksun jälkeen pian lähden ajamaan takaisin kotiin, sillä sunnuntaina on sitten pyöräsuunnistuksen erikoispitkien SM-kisat Kuortaneella. Lähtökohtaisesti molempiin kisoihin menen siksi, etten poiskaan osaa olla. Tavoitteena molemmissa on oma hyvä suoritus tämän hetken kunto ja tiukka yhteissetti huomioon ottaen. Tiukkoja sijoitustavoitteita ei ole ja sanotaanko näin, että ymmärrän realiteetit. Eli juoksukunto semipituiselle polku-ultralle ei ehkä ole ihan kohdillaan ja ultran jälkeen ei reidet pitkään maasto polkemiseen ihan vimpan päälle ole. Mukava kuitenkin päästä taas Kolille ja mielenkiintoista, vaikka ei niin innostavaa, on pyöräsuunnistuksessa kokea uudenlainen kisamuoto, kun tiedossa on sarjan yhteislähtö.
On ollut aivan huippu ihania syyskelejä.
Saa nähdä kuinka käy. Viikon päästä tiedetään jo paljon 😁

~Eija~

lauantai 17. syyskuuta 2022

Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 2

Hyvillä fiiliksillä lähdettiin pitkään neljänteen osioon. Polkemista oli vajaa 25 kilometriä seuraavalle rastille, jonne piti suunnistaa 1:30 000 kartalla. Polulta ei pitkä matka rastille ollut, mutta tuollaisen mittakaavan kartalta puuttuu monia maaston merkkejä eikä pohjoisviivoja ole. Suunta otettiin ja isojen käyrien mukaan suoraan rastille.  Myös seuraavat kaksi rastia osui nappiin. On se hieno fiilis kun lampun valokeilaan osuu rastilippu. Heijastimia ei enää rasteilla ole.

Rasti nro 60.
Mutta sitten tuli meidän rasti numero 61. Tälle rastille oli selkeästi pisin matka metsätieltä ja ainoat selkeät maamerkit olivat iso oja, suot rastin takana ja jyrkähköä käyrää. Pyörät jätettiin metsän puolelle tien varteen ja niihin jätettiin takavalot ja yksi etuvalo päälle, että löydämme pimeästä metsästä suoraan takaisin pyörille. Ensimmäinen yritys rastille ei onnistunut. Kompassi näytti enemmän vasemmalle, mutta oma suuntavaisto sanoi oikealle ja vaikka siitä ääneen puhuttiin, kaarsimme kaikki liikaa oikealle. Ajauduttiin jopa melko kaukana lännessä olevalle pienelle märälle suolle asti, josta sitten menimme tielle ja sieltä päätimme ottaa uuden suunnan. Ei kuitenkaan onnistunut toisellakaan kertaa. Pyörimme rintamana ja olimme mielestämme oikeassa kohdassa maamerkkien mukaan, mutta rastilippua ei näkynyt. Seisoimme käyrien päällä ja oikealla näkyi alamäki. Siitä olisi pitänyt mennä vaan alas ja heti ylös ja rasti olisi ollut siinä.
Osio 4, kartta 2. Mittakaava 1:30 000.
Oltiin pyöritty siinä melko kauan. Ei keksitty enää miten yrittäisimme vielä. Oli pakko palata pyörille hartiat lysyssä. Mua harmitti aivan vietävästi. Tapanani ei ole luovuttaa ja tämä tuntui nyt juuri siltä.
Isoa pummia ja lopulta rasti ei löytynyt, vaikka vieressä käytiin.
Rastin jääminen väliin tai jos jokin quest-tehtävä jää tekemättä, vähennetään joukkueelta pisteitä. Pisteet ratkaisevat voittajan. Meidän tapauksessa muita naisjoukkueita ei tämän vuoden Extreme Lost -sarjassa ollut, joten yhden rastin löytymättömyys ei ratkaissut mitään. Kuitenkin tuo tilanne veti mielen todella alas. Väsymys oli vähentänyt omaa osallistumista keskusteluun jo monta kilometriä sitten, mutta nyt erityisesti sitä vetäytyi omiin mietteisiin entistä enemmän.

Vähän tuossa kohdassa vielä arvasimmekaan mitä oli edessä, sillä 63 rastille mentiin UKK-vaellusreittiä ja se olikin lähes poluton polku. Vain tiuhaan maalatut siniset reittitäplät puissa, kivissä ja kaatuneissa lahopuissa johdatti eteenpäin. Tunkattiin pyöriä taluttaen ylämäkeen väsyneinä, vatsa välillä kurnien, oli pilkkopimeää ja sataa tihkutti vettä. Jossain kohdissa pohdimme, pitääkö kääntyä takaisin ja jättää tuo rasti käymättä, mutta mä en missään nimessä halunnut tehdä niin. Lopulta pääsimme rastille ja myöhemmin polku muuttui ajettavammaksi, kunnes vielä katosi täysin. Päästiin isolle tielle ja luulimme olevamme ihan toisessa kohdassa kuin lopulta olimme. Teimme lyhyen tiedustelun etsiessämme oikeaa polun päätä seuraavalle rastille, kunnes se olikin ihan lähellä vastakkaisella puolella josta tulimme. Väsy alkoi todella tuntua.

Vattukummulle kiipesimme jalan. Aamu alkoi sarastaa. Jalat olivat ihan märät, mutta yllätyksekseni kestin sen todella hyvin. Pyöräilykenkien päällä olevat Sealkinzin kengänsuojat pitivät jalat suht ok lämpöisinä. Yön osuudella päällä oli hiihtotakki, joka pitää jonkin verran vettä ja melko hyvin tuulta. Käsissä hiihtohanskat, jotka olivat kastuneet, mutta pitivät vielä liikkeellä ollessa kädet sopivan lämpöisinä. Kävellessä söin, sillä pyöräillessä koin sen hankalana. Kaikki syötävä upposi. Mukana oli pitsaa, lihapasteijoita, suklaata ja karkkia. 
Hepokönkäällä Ninnin pääsi taas uimapatjailemaan.
Myöhemmin aamupäivällä pääsimme Hepokönkäälle. Kierrettiin lyhyt lenkki kävellen, jalka kun ei oikein enää noussut juoksuun eikä haluttu liukkailla juurakoilla ja kivillä kaatua. Komean vesiputouksen luona quest-tehtävänä oli yhden joukkueen jäsenen käydä uimapatjalla rastilla ja tulla takaisin. Tämä oli alustavasti jo sovittu etukäteen, että Ninni tekee tämänkaltaiset tehtävät. Ja sehän meni loistavasti ja Ninni säilyi suht kuivanakin.

Vielä oli yksi haasteellisempi rasti Äikänvaaralla, johon oli kannattanut hoksata ottaa osion 2 kartta 2. Tuossa kartassa tuo haettava rasti oli 1:15 000 kartalla, kun osion 4 kartalla mittakaava oli 1:40 000. Meillä oli tuo osion 2 kartta mukana. Tämä rastipiste mentiin nautiskellen ja maisemia ihaillen. Sama rastipiste oli mulla Kainuun rastiviikon päätöspäivänä.
Äikänvaaralla.
Sitten oli enää palaamatka kisakeskukseen ja viimeinen nousu läheisellä purtsilla rastille. Tuntui, etten jaksa enää tuota viimeistä mäkeä ylös polkea, sen verran hellänä oli reidet joka puolelta. Kuitenkin sitä poljettiin koko porukka ylös asti ja sitten jarrutellen teltalle. 
Kuva; Endurance Kainuu, facebook
Fiilis oli jo lopettaa tähän, mutta vielä piti heittää lenkki vesitornille kävellen. Tai no juostakin olisi saanut, mutta ei jalka oikein noussut. Vesitornilla yksi joukkueen jäsen nousi ylös tähyilemään viimeistä rastipistettä. Mä lähdin ylös. Ylhäällä lurkkasin heti kaiteen yli ja mietin, että missähän suunnassa rasti voisi olla. Käännyin ja näin ovessa kartan. Jekkuhan tämä oli, vaikka ilmeisesti tuo rasti olisi kyllä tornista näkynyt. En jäänyt tähyilemään, vaan otin kartasta kuvan ja takaisin alas.

Näkymä vesitornista.
Hipsimme viimeiselle rastille, jossa selvisi myös ensi vuoden Lost in Kainuu kisapaikka. Rastilla oli myös kyykäärme paistattelemassa päivää. Melkein astuin päälle ja mun kiljaisu kaikui pitkin Puolangan kylää. Käärme näytti säikähtäneen lähes yhtä kovaa ja luikerteli pois.

Maaliin tultiin ajassa 26:29:52
Matkaa kertyi hiukan vajaa 200 kilometriä.
Oli mielettömän hieno kokemus. Oli hienoa olla siskosten, Ninnin ja Hannan joukkueessa. Joukkueena vedettiin hyvin ja ollaan edelleen puheväleissä. Paljon oli hetkiä ja ajatuksia mitä seikkailun aikana tuli, mutta kaikkea on vaikea pukea sanoiksi tai muistaa. Ja joitain asioita, mitä reissussa tapahtui, jää sinne metsään tai laineiden vietäväksi. Saatiin paljon ideoita ja oppia miten jotkut asiat olisi voinut paremmin tehdä. Joitain juttuja oon kirjoittanut ylös muistiin. Esimerkiksi se itselle, että vesistötehtävät eivät ole pahoja, sillä osallistujien turvallisuus on kyllä huomioitu. Ennakkoon jännitin, jopa pelkäsin vesistötehtävää, mutta nyt heitän tuon turhan ennakkoluuloni jorpakkoon.
Kisan alussa huoltoteltta oli tosi siisti, mutta kisan jälkeen se näytti tältä.
Palautuminen seikkailusta on sujunut hyvin. Yllättävän vähän oli lihaskipuja, ruhjeita tai hiertymiä ei ollut yhtään. Eniten ehkä vaivasi väsy, jota ei helpottanut heti viikonlopun jälkeen olleet yövuorot töissä. Ruoka on myös maistunut, valitettavasti tuo karkin syöntikin jäi pahasti päälle.

Hiukan tyhjä olo tuli seikkailureissun jälkeen. Arki imaisi todellakin takaisiin oikeaan elämään, mutta pitkään odotettu seikkailu etukäteisvalmisteluineen olikin yhtäkkiä ohi. Tiedän tämän tunteen monien pitkäkestoisten kisasuoritusten jälkeen. Panostus oli kova. Ajatustyötä oli tehty paljon. 
Ensi vuonna toivottavasti taas mukana. Parempi kuntoisina ja yhteistyö joukkueen sisällä entistä hioutuneempana.

Kiitokset Ninnille ja Hannalle 💗
Kiitos Maiserille ison auton lainasta 🙏
Kiitos tsemppaajille ja teille lukijoille 😍

Nyt seikkailustamme on aivan huikea youtube-video!!!
Sinne pääset TÄSTÄ!

~Eija~