Kauha-hiihto ´23

 Kauha-hiihto tapahtuma hiihdettiin viikko sitten sunnuntaina Kauhajoella Lauhanvuoren kansallispuiston metsissä. Kansallispuisto on mulle tuttu juosten ja retkeillen, mutta oli mukava päästä se myös kokemaan hiihtäen. Hiihtokilometrejä oli ennen starttia sellaiset 200 tälle talvea enkä todellakaan ole hiihtokilpailu ihminen, joten vaikka reidessä oli numerolappo ja aika otettiin ja kaikki muu härdelli, oli oma keskittyminen tapahtuman tunnelmassa ja mahdollisuudesta osallistua. Arvostan työtä mitä pienet seurat, kyläläiset ja muut vapaaehtoiset tekevät tällaisten tapahtumien eteen ja mahdollistavat meidän vain tulla ja nauttia.

Numerolappo reiteen ja ajanotto zippi nilkkaan.

Sarin kanssa viestiteltiin edellisenä iltana varustevalinnoista ja kannattaako mukana kantaa kuinka omaa energiaa ja juotavaa. Huoltopisteitä runsain tarjoiluin olisi 60 kilometrin lenkillä jopa 7, joten juomat jäi kotiin ja taskuun lähti kaksi energiageeliä. Lisäksi otin vaihtohanskat kylmien, mutta hikoilevien käsieni pelastukseksi. Menopeleinä oli karvapohjasukset, koska muita perinteisen suksia en omista, valinta oli siis helppo. Sukset huolsi mieheni edellisenä iltana meidän eteisessä. Sari otti mukaansa voideltavat sukset ja niihin vedettiin viimeiset pidot paikan päällä voitelupisteessä. Hyvää palvelua.

Lähdön tunnelmaa. Sari 💗

Kulunut talvi on ollut todella oikukas ja monia talvitapahtumia on jouduttu huonon lumitilanteen vuoksi perumaan tai siirtämään. Kuitenkin Lauhanvuorella saatiin lumi riittämään ja pari päivää ennen tapahtumaa, lunta tuli kunnolla lisää. On siinä ollut latukoneen ajajilla kova homma aukaista ladut moneen kertaan. Tapahtuma päivänä oli siis rutkasti uutta lunta, joka teki luiston huonohkoksi ja ladut pöperöiseksi useamman sadan hiihtäjän alla. Lumiset puut, puhtaat hanget ja hiihtämisen ilo heitti homman kuitenkin plussan puolelle.

Hienoa baanaa ja metsää. Suosittelen käymään niin talvella kuin kesällä.

60 kilometrin reitti hiihdettiin kahtena 30 kilometrin lenkkinä. Lähdettiin Sarin kanssa porukan hänniltä rauhallisesti liikkeelle. Mentiin ehkä kolmisen kilometriä siinä peräkanaa, mutta sitten olinkin kiihdyttänyt vauhtiani ja Sari jäi hiukan taakse. Jatkoin omaa rauhallista menoa yrittäen saada selvää mistä takana hiihtävät ruotsinkieliset miehet puhuivat. En lopulta ymmärtänyt kuin "vill du åka starkare?" ja sitten he menivät ohi. Pitkästi hiihtelin ihan yksikseen. Joku tuli ohi tai itse ohitin jonkun. Juomapisteillä nappasin mehukupillisen ja jatkoin matkaani melko nopeasti.

Toiselle kierrokselle lähtiessä oma kello näytti matkaksi vajaa 28 kilometriä, joten 60 kilometriä ei tulisi täyteen millään. Toinen kierros meni mukavasti, tuntui helpommalta kuin eka kierros. Lauhanvuoren korkeimmalle mäelle noustessa aina saavutin muita hiihtäjiä tai jopa sain kiinni, mutta alamäissä jäin aina jälkeen. Tämä on kai vain fysiikan laki ja kevyenä on kevyempää työntää ylöspäin, mutta alamäissä ei ole yhtä paljon painoa saada vauhtia kuten mua puolta isokokoisemmilla miehillä. Ja toki hartioissa ja alaselässä tuntui lykkiminen, olinhan tämän talven pisimmällä hiihtolenkilläni.

10 kilometriä ennen maalia oikean jalan jalkaholvessa alkoi särky. Tätä särkyä on ollut ennenkin, erityisesti hiihdon alkukaudesta, mutta yleensä se on sitten helpottanut ja hävinnyt kokonaan. Nytkin oli ensin alkumatkasta lievänä, mutta helpotti nopeasti. Se tuntui kuin jalkaholvesta kramppaisi. Kipu kävi koko ajan pahemmaksi ja lopulta jalalla oli todella kivuliasta tehdä potkua taakse. Jouduin ihan irvistämään ja yritin mennä tasatyönnöllä mahdollisimman paljon.

Hieno muistomitali kotiin tuomisina. En vain tiedä mitä kuva esittää.

Maaliin kuitenkin tultiin, tottakai. Aika oli 4:41 ja naiset 40 sarjassa olin 5. 😊 Oma kello näytti matkaksi 55,12km.

Jalkaholven kivun vuoksi irvistellen menin autolle vaihtamaan kuivat vaatteet. Noustessani autosta oikealla jalalla ei pystynyt astumaan. Jalkaholvi oli aivan kosketusarka. Olin aivan ihmeissäni. Ajattelin, että on pakko vain kävellä ja nilkutin maalialueelle odottamaan Saria maaliin. Oikeastaan pystyin astumaan vain jalan ulkosyrjällä.

Sari tuli hyvissä voimin maaliin. Vaihdettiin nopeasti fiilikset ja sitten mun piti lähteä ajamaan kotiin, koska muutaman tunnin päästä pitäisi olla Ylistarossa YKV:n pääseuran viime vuoden palkintojenjako tilaisuudessa. Ehdin paikalle ja pystyin kävellä, mutta kipeää otti.

Ihmeellinen paukura oikeassa jalassa sormen osoittamassa kohdassa.

Vasta kotiin taas päästyä ehdin katsoa kunnolla miltä jalka näytti. Molemmilla jalkaholvissa oli kipua, mutta oikeassa jalassa oli kolmen ison sormenpään kokoisella alueella kova patti. Siinä ei ollut punoitusta, ihorikkoa tai mustelmaa. Jalkaterää oli hankala liikutella, koska sitä kiristi kovaa.

Seuraavana aamuna patti oli edelleen, mutta hiukan oli pehmentynyt. Astuminen teki edelleen kipeää, mutta ei tarvinnut enää irvistää. Tein palautteluna liukulumikengillä lenkin meidän takametsässä ja jalkaterä tuntui jopa paremmalta. Illalla tyttärien harkkojen aikana tein vielä rauhallisen kävelylenkin. Aristusta oli edelleen. Seuraavana päivänä alue oli pehmentynyt lisää ja nyt sitä pystyi jo painella.

Kello ilmoittaa, että olen rasittunut.

Viikko hiihdon jälkeen jalka on jo ihan ok. En tiedä mistä siinä oli kyse, mutta ilmeisimmin jostain syystä sinne kertyi nestettä. Ensin ajattelin, että saa hiihtämiset mun puolesta olla, mutta jospa nyt kuitenkin varovaisesti vielä kävisi.

Vaikka jalka on nyt ihan ok, on kroppa muuten ollut jotenkin sekaisin. Pari päivää pitkäkestoisen rasituksen jälkeen ymmärrän, että pitää palautua, mutta mun kello on ilmoitellut lyhyistä työmatkapyöräilyistä ja kevyistä lenkeistäkin, että harjoittelun tila on rasittunut. Leposyke on normaalia korkeammalla. Kellon mukaan yöunet ovat olleet tarpeeksi pitkiä ja laatu on ollut hyvää, yksi yö jopa erinomaista. Meillä ovat tytöt olleet flunssassa ja odottelin, että ehkä olen saamassa saman taudin, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole mitään tullut. Seurailen tilannetta.

~Eija~

Talviloma

Ehkä on paikallaan heittää kuulumisia, miten täällä menee ja kuinka kulkee. Jostain ihmeen syystä blogiin kirjoittelu jää muiden asioiden jalkoihin, vaikka useita ideoita syntyy, erityisesti lenkeillä. Mutta ei ne ideat enää sohvalla istuessa niin hyviltä kuulosta ja sitten jo väsyttääkin ja haluaa mennä nukkumaan. Ei täällä mitään erikoista ole, mutta mä heräilen pikku hiljaa, samaa vauhtia kun valon määrä lisääntyy.

Aamupäivä lenkillä. Aurinko jo lämmittää!

Kaikki perusasiat siis on hyvin, normaalia arkea ylä- ja alamäkineen, iloa ja toisinaan hiljaiseksi vetävää murhetta. Sitä elämää, jota kaikki elää, mutta silti erilaista ja jokaisella ainutlaatuista ja erikoista. Ei onnea koe, jos ei joskus harmitakin. Toisinaan hammasta purren ja leuka rintaan painaen eteenpäin, kun taas joinain päivinä ei voi olla ilosta hyppimättä ja innostustaan läheisille jakamatta. Aina se innostus ei tartu läheisiin, sen verran älyttömyyksiä ja päättömiä haasteita ja unelmia itselleen keksii. Sillä jotain on mielessä ja katsotaan kuinka vahvaksi ajatus kasvaa.

Iltalenkillä.

Viime vuoden lopun alavireinen olo kropassa ja vuoden alun influenssa pakotti huilaamaan ja istumaan sohvalla kutimet käsissä. Tuntui vaikealta päästä taas vauhtiin, mutta nyt muutaman viikon ja erityisesti viime viikon loman jälkeen voin todeta, että vauhtiin on päästy. Tavoite on ollut saada juoksu taas sujumaan ja ajatus NUTS Ylläs-Pallaksen satamailiselle elää edelleen. Oon tehnyt pitkiä pk-lenkkejä, pari kertaa lyhyitä rentoja vetoja ja välillä ihan vaan mukavaa fiilistelyä poluilla tai saunalenkillä omalla kylällä. On ollut tosi kivaa äänikirjat korvilla ja välillä ystävien seurassa. Juoksemisen lisäksi on tullut käveltyä paljon, jota oon aina pitänyt hyvänä palauttavana tekemisenä.

Ilmajoella on tilaa juosta ja hengittää.

Tänä talvena on hiihdeltyä tullut todella vähän. Kuitenkin lomalla tuli käytyä muutaman kerran ja hiihto kilometrit on nyt lähes 200. Kahteen viime talveen verrattuna ollaan siis huimasti takana, mutta näin mennään tällä kertaa. Vähäisistä hiihtokilometreistä huolimatta innostuin ajatuksesta osallistua usean vuoden tauon jälkeen "hiihtokilpailuun". Heh, kuulostaa komealta, mutta onnekseni oikeasti kyseessä on enemmänkin retkeilyhiihto numerolappo rinnassa. Kyseessä on Kauha-hiihto ensi viikon sunnuntaina. Hiihtopäivälle alunperin ohjelmoitu yhteistreeni Etelä-Suomessa peruuntui, joten oli hienoa löytää tilalle jotain yhtä innostavaa ja se, että saan ainakin Sarin kaveriksi, on ihanaa.

Poluilla :)

Ekan kerran sain aikaiseksi lähteä Lapua-Kauhava välille hiihtämään.

Viime viikon loma kului siis juosten ja hiihtäen, pari kävelylenkkiä ystävien kanssa ja lisäksi oli sulkapalloa lumisella pihalla tyttären kanssa, kävin talvirasteilla ja kylän naisten kanssa pelattiin sählyä. Palautteluna tein venyttelyjä, pilatesta ja useampi kerta suoraan lenkiltä pulahdin avantoon. Iltaisin oli todella väsy ja meninkin samaan aikaan nukkumaan kuin muukin perhe. Loma oli mun näköinen ja kieltämättä olisin voinut jatkaa toisen samanmoisen perään.

Kalajaisissa oli lunta enemmän kuin Ilmajoen kaakkoisosassa.

Mutta töihin paluu on ollut takkuinen ja on ollut hakemista työfiilikseen pääsemisen kanssa. Aikaiset aamuheräämiset, jos ei kyse ole lenkille tai kisoihin lähtemisestä, on mulle vaikeita. Tänään on vasta iltavuoroon meno, joten oon heti aivan kuin toinen ihminen, kun saan nukkua aamu kahdeksaan asti. Todella harvoin vapaapäivinä nukun myöhään ja kello 10 on mun mielestä jo myöhään. Tänään tarkoitus on polkea pyörällä ensin salille tekemään voimatreeni ja sieltä suoraan töihin. Illalla klo.22 sitten kotiin ja todennäköisesti suoraan nukkumaan. Huomenna perjantaina on vapaapäivä ja jos vaan jalat on ihan ok, teen parin tunnin juoksulenkin. Jalat, varsinkin tuo oikean jalan pohje, oikuttelee isosta rasitus kuormasta. Tänään aamulla teinkin taas täsmä iskun jalkoihin venyttelemällä oikein kunnolla. Hierontaan pitää varata pian aika.

Sulkkis onnistuu talvellakin :)

Pojan synttäriaterialla.

Kuten huomasitte, perus meininkiä on täällä suunnalla.

Hyvää helmikuuta kaikille!

~Eija~

Mietteitä vuodelle 2023

 Hyvää alkanutt vuotta 2023

Kehonhuoltoa tähänkin vuoteen.

Vuosi vaihtui ja kun kellon viisarit konkreettisesti pyörähtivät uuden vuoden puolelle, olin jo unessa. En siis jäänyt valvomaan puoleen yöhön, vaan menin nukkumaan jo senkin vuoksi, että vuoden ensimmäisenä päivänä mulla oli aamuvuoro. 

Edeltävästi vuoden 2022 viimeisenä päivänä työvuoron jälkeen olin huoltamassa tytärtäni Seinäjoen Uudenvuodenjuoksussa. Itse en juossut, sillä nyt ei yhtään ollut sellainen tuntuma, että olisi irronnut. Mutta huoltajan roolissakin on mukavaa ja josko sitten ensi kerralla itsekin olisi viivalla. Juoksun jälkeen kävimme katsomassa kaupungin ilotulituksen ja sitten kotiin. Aikaisemmin oli suunnitelmissa lähteä perinteisesti koko perheellä metsään eväiden kanssa vuosi vaihtamaan, mutta koska osalla oli flunssaa, päädyimme kipaista omalle takapihalle kotaan. Se oli ihan sopiva tähän kohtaan ja mä tosiaan pääsin ajoissa nukkumaan.

Metsäretkellä.

Vuosi lähti mukavasti liikkeelle ja heti ekalle päivälle saatiin sovittua kiihtyvävauhtinen 15 kilometrin lenkki Ninnin ja Hannan kanssa. Seuraavana päivän Niinan kanssa tehtiin pitkä koiran ulkoilutuslenkki. Saimme ystäviä pariksi päiväksi meille ja heidän kanssa retkeiltiin otsalamppujen valossa metsässä, käytiin uimahallissa ja pelattiin useita lautapelejä. Oli ihana nähdä muita, tehdä yhdessä, sillä edessä on kuitenkin taas pitkät viikot ja mahdollisesti kylmiä tammi- ja helmikuun pakkaskausia.

Mä ja 11 vuotias tyttäreni pääsimme paikalliseen Ilmajoki-lehteen kannustamaan kaikki liikkumaan. Samassa jutussa pureskeltiin mun menneiden vuosien kokemuksia ja kyseltiin alkaneen vuoden urheilullisia tavoitteita. Tuo kysymys on pyörinyt omassa päässä paljon ja toisinaan jopa tuntuu pahalta, etten mitään kunnollista ole saanut asetettua näköpiiriin. Aina ei tarvitse olla mitään kisaa tai tapahtumaa tavoitteena, mutta joitakin se motivoi tekemiseen ja mä taidan kyllä vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Kyllähän mä aina liikun ja teen, mutta se viimeinen puristus ja itsensä koville laittaminen vaatii jonkin siellä horisontissa.

Lehden toimittajan haastattelussa puhuin paljon ja jännityksellä luin jutun lehdestä, että mitä lopulta paperille asti tuli. Juttu oli tosi kiva ja sieltä bongasin yhden tavoitteeni ja hiukan innostuin siitä. Se on eri asia onko se vielä tänä vuonna. Seuraavat pari kuukautta osoittaa ehdinkö tavoitteeseeni.

Ilmajoki-lehdessä tyttären kanssa.

Tulin nimittäin kipeäksi. Meillä on kaikki muut joulunaikana sairastaneet flunssan, parin päivän kuumeilulla. Mä olin viimeinen joka sairastuin. Kurkun karheutta, tukkoisuutta ja lievää yskää. Sairaanhoitajana päivystyksessä hommaan kuuluu edelleen käydä tikulla, jossa nykyään covid-19 lisäksi testataan influenssa A ja B sekä Rs-virus. Sieltä kohdalle osui influenssa A. Eli kaikilla muillakin perheenjäsenillä on se melko varmasti ollut.

Rasittunut.

Oon nyt ollut kaksi viime päivää sairaslomalla ja on tullut istuttua sohvalla tunti tolkulla ja samalla oon kutonut villasukkia ja katsonut tv:tä. Hunajalla aloin heti lääkitä itseäni, kun yskä antoi merkkejään ja joko siitä johtuen tai ihan silkasta sattumasta, yskä helpotti reippaassa vuorokaudessa. Pahin on ollut tukkoisuus ja väsy, mutta ei mitään normaalia flunssaa kummempaa. Joka päivä oli pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa ja uskalsin sen tehdäkin, koska kuume ei missään vaiheessa noussut. Hidas, yli 11 minuutin kilometrivauhdilla, kolmen kilometrin lenkki ja kello ilmoitti rasittunutta tilaa. Eilen alle 10 minuutin kilometrivauhdilla kuuden kilometrin lenkki ja kello ilmoitti palautunut ja siltä se tuntui kropassakin. Viime kesäkuussa sairastetun koronankin aikana tein ensin kevyitä puutarhahommia ja sitten rauhallista kävelyä, kun ei kuumetta enää ollut. Mun kroppa ei vaan jaksa pitkään paikalla oloa ja pienikin liikkuminen kohentaa mielialaa.

Edelleen on lievää tukkoisuutta ja limaa nousee, mutta tänään meen töihin. Ensi viikon otan vielä melko rauhallisesti, mutta jospa sitten saisi taas nostettua tekemiseen meininkiä.

Loppiaisena lähti kuusi ulos ja puikoilta putosi sukat.

Niin ja niistä tämän vuoden tavoitteista...

Yksi iso haaveen toteutuminen on heinäkuun lopulla juoksuvaellusreissu Pohjois-Italiaan, Aostanlaaksoon. Tästä olen haaveillut vuosia ja nyt reissuun on ilmoittauduttu. Ei se ihan simppeli juttu ollut, kun omasta kesäloman ajankohdasta ei vielä tiedä ja paikat meni niin hirmu nopeaa, että kun päätöksen aika tuli, se piti vain tehdä ja nyt sormet ristissä toivon, että kaikki järjestyy. Kaveriksi lähtee Hanna ja meidän porukan ensimmäinen tapaaminen on nyt parin viikon päästä Espoossa. Uskon, että tulee mielenkiintoinen ja innostava matka.

Oon ilmoittautunut vasta yhteen polkujuoksukisaan ja se on Nuts Karhunkierros toukokuun lopulla. Matkaksi valitsin 55km. Olisi hienoa yrittää parantaa omaa aikaani vuosien takaa, mutta saa nähdä. Ehkä tuo reissu olisi jäänyt väliin tänä vuonna, mutta tytär haluaa jälleen 13 kilometrin matkalle, niin toki sinne sitten lähdetään. Harmillisesti samalle viikonlopulle osuu suunnistuksen SM-kisat Vaasassa ja vaikka siellä en mitenkään menestyisi, olisi kiva ollut mennä, kun ne olisi niin lähellä kotoa. 

Suunnistuskisoissa haluan menestyä sprintissä, jonka SM-kisat on tänä vuonna syyskuussa. Valitettavasti se osuu täysin Lost in Kainuu seikkailukisan kanssa päällekkäin. Seikkailukisa olisi myös ollut vuoden yksi odotetuimmista reissusta. Edessä on siis isoja henkilökohtaisia valintoja.

Pyöräsuunnistuskisoihin pyrin taas mahdollisimman usein osallistumaan. Viime vuonna pääsin kaikkiin järjestettyihin SM-kisoihin ja se olisi hyvä tavoite tällekin vuodelle. Viesti kulta D80 sarjassa on se, mitä mä ja Ninni lähdetään hakemaan. Katsotaan, olisiko tänä vuonna meidän vuoro.

Palatakseni Ilmajoki-lehden juttuun ja mitä sieltä oivalsin. Nimittäin vuoden 2021 UTTF:llä rankin reissu oli ehdottomasti 160km Ylläksellä. Haastattelussa sanoin, että se on matka, joka vaatinee revanssia. Siitä lähti ajatus, että olisiko revanssin paikka tänä vuonna. Miksi ei, mutta nyt pitää saada rutkasti juoksua alle, nousumetrejä mittariin ja pääkoppa kuosiin. Kevään aikana teen päätöksen starttaanko heinäkuussa Ylläksellä vai siirränkö revanssia vielä hiukan.

Tällä mennään ja vajaan 12 kuukauden päästä katsotaan minne asti päästiin.

Antoisaa vuotta meille kaikille!

~Eija~

Vuosi 2022

Vuoden 2022 alussa oli hiukan epävarma olo mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. UTTF edellisenä vuotena oli vienyt mehut. Nyt jälkeen päin postauksia ja kännykän kuva-albumia rullatessa läpi, voi todeta, että vuoteen mahtui kuitenkin taas kaikenlaista.

Itselle henkilökohtaisesti tärkein onnistuminen oli suunnistuksen SM-sprintin hopea sarjassa D40. Kaikesta jännittämisestä huolimatta onnistuin ja haave tossusuunnistuksen SM-mitalista toteutui. Pystyn vieläkin muistamaan sen tunteen. Pieni asia muille, mutta itselle niin merkityksellinen.

Ensimmäinen tossu suunnistuksen SM mitali.

Myös pyöräsuunnistuksessa, jossa osallistujia toki on paljon vähemmän kuin tossusuunnistuksessa, sain veteraanisarjassa SM-mitaleja, ensimmäisen henkilökohtaisen kultaisenkin keskimatkalla. Lisäksi hopeaa tuli erikoispitkillä ja pronssia sprintissä.

Pyöräsuunnistuksen kisareissut ovat olleet mukavia Ninnin kanssa. On niin paljon mukavampaa ja opettavaisempaa jakaa kokemuksia sellaisen kanssa, joka elää ja hengittää samaa juttua. 

Kolikon kääntöpuolena kuluneen vuoden kurjimmat asiat kuitenkin liittyvät osittain ja suoraan pyöräsuunnistukseen. Nimittäin kesäkuun Heinolan sprintti- ja pitkänmatkan reissulla sairastuin koronaan ja tartutin sen myös Ninniin. Ja sitten elokuussa Alajärvellä viestissä ankkuriosuudella ajoin puuta päin ja näin hetken tähtiä. Kädet täristen jatkoin matkaani ja vedin vielä kerran sarvien yli pehmoisella pururadalla. Olo oli niin lyöty ja itketti, sillä pää oli ihan pyörällä ja olin tyrinyt meidän johtoaseman. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta kuitenkin nousin vielä loppukiriin ja hävisin puolen renkaan mitalla viestikullan.

Nämä muistot riipaisevat edelleen.

Pyöräsuunnistus koukuttaa.

Kaikkea onnistumista ei mitata mitaleissa tai voitoissa, vaan myös hienoissa kokemuksissa ja yhdessä tekemisessä ja toisenlaisissa onnistumisissa. Yksi ehdoton elämys tänä vuonna oli Lost in Kainuu, extremely lost yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa. Seikkailimme kisan 24 tunnin sarjassa ainoana naisjoukkueena. Yhteensä seikkailuun kului 26 ja puoli tuntia. Oli hieno reissu, ihan kaikessa mielessä. Jopa sen löytymättömän rastin ympärillä pyöriminen oli just paikallaan. En unohda sitäkään koskaan ja nyt koen sen positiivisena asiana.

Meidän seikkailusta Ninni koosti huikean hienon videon. Video löytyy täältä -> Lost in Kainuu: Suo, Säntti ja Pää. Videota katsellessa tulee niin hieno fiilis. Kiitos naiset 💓

Lost In Kainuu, Extremely Lost Suo, Säntti ja Pää.
Kuva; Anni Heikkinen

Polkujuoksun puolella mitään suuria tavoitteita ei tänä vuonna ollut. Nuts Karhunkierrokselle toukokuun lopussa menin, koska en osannut poiskaan olla. 83 kilometrin reissu oli jälleen rankka. Energioiden kanssa oli ongelmia. Naisten neljäntenä selvisin maaliin, jossa vastassa olivat tyttäreni ja vanhempani sekä Ninni, joka koko yön huolsi mua. Jälleen kiitos Ninnille.

Itse hyppäsin huoltajaksi tyttärelleni, kun hän osallistui 13 kilometrin uutuus matkalle. 12 vuotias tyttäreni juoksi kolmanneksi ja tämä äiti oli äärettömän ylpeä.

Lievästi sairastetun koronan jälkeen ensimmäinen kisa oli Kainuu Traililla 55km. Koskaan aikaisemmin en Hossan kansallispuistossa olllut ollut, mutta polut, vesistöt ja maisemat todellakin lumosivat ensikertalaisen. Oli kaunista ja juoksukin meni aivan ok, kuumasta kelistä huolimatta.

Nuts Karhunkierros, 83km lähtö. Kuva; Reijo.

Lokakuun alussa juoksin Vaarojen maratonilla ihan hyvän 65 kilometrin retken. On haasteellista jättää haastamatta itseään kunnon kisaan toisia vastaan. Tai no kropan puolesta helppo, mutta ei pääkopan. Jäi kuitenkin hyvä fiilis reissusta ja oli hienoa olla ihan hyvävoimainen juoksun jälkeen.

Kainuu trail. kuva; Hannu Huttu

Hossan polkujuoksun jälkeen jatkoimme koko perheen lomailua Kainuun Rastiviikoilla Puolangalla ja Luhtakankaalla. Ohjelmassa oli niin tossu- kuin pyöräsuunnistusta. Oli mukava koko perheen lomaviikkoa. Tiukasti kisastartteja joka päivä, mutta ei tiukalla väännöllä.

Kainuun Rastiviikolla

Kainuun loman jälkeen kaiken säätämisen jälkeen sain suunnitellulle Norjan reissulle kaveriksi iskäni. Meidän reissusta voi lukea osa yksi ja osa kaksi. Siitä tuli unohtumaton reissu ja yksi parhaimmista asioista mitä olen iskäni kanssa saanut tehdä. Iskälle kiitos, että lähdit ennakkoluulottomasti mukaan ja annoit mun ajaa hurjastella kapeilla norjalaisilla teillä ja tunneleissa. Hyvin vedettiin 😁

Iskän kanssa Norjassa. Bergsbotn.

Vuoden aikana tuli osallistuttua myös useisiin suunnistuskisoihin, joissa mukana kulkivat tyttäret. Hiihdeltyä tuli mulle hyvät kilometrit, mutta juoksukilometrit jäivät edellisvuotta vähäisemmiksi. Poljin työmatkat pyörällä samaan työpaikkaan, jonne 20 vuotta sitten sairaanhoitajaksi valmistuttuani menin. Pidän työstäni ja todistetusti monivuorotyön kanssa onnistuu urheilla.

Sairaanhoitaja opiskelija 2000-luvun alussa.
kuva: Leenan arkistoista

Lukuina vuosina 2022 näyttää tältä;

- juoksu 1816km (polku, maasto, maantie ja juoksumatto. Lisäksi kilometrejä tuli seikkailukisassa, mutta niitä ei ole tässä.)

- suunnistus 198km

- pyöräily 3689km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)

- kävely 693km (sauvakävely ja ilman, lenkkeily, retkeily ja geokätköily)

- hiihto 1006km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)

Lisäksi paljon hyötyliikuntaa, täsmä voima- ja liikkuvuustreeniä sekä yksittäisiä lajikokeiluja, kun mahdollisuus on ollut tehdä.

Kiitos vuosi 2022!

Kiitos teille blogin lukijat!

Hyvää vuotta 2023!

~Eija~

Kiitos osallistujille

 Oon tänä vuonna ohjannut kolmea juoksuryhmää, joista yksi oli aloitteleville ja kaksi polkujuoksusta kiinnostuneille. Lisäksi oon vetänyt lihaskunto "jumppaa" koulun liikuntasalissa ja yhtenä elokuisena iltana tutustutin kiinnostuneita pyöräsuunnistuksen maailmaan. Oon päässyt myös suunnittelemaan 12 vuotiaille tulevaisuuden jalkapallotähdille juoksuohjelmaa. Muutaman lihaskunto-ohjelman kokosin yksittäisille henkilöille ja tietysti oon "koutsannut" omia lapsiani.

Mielenkiintoinen ja omalla tavallaan haastava ohjausvuosi taas oli. Pääsin uusiin juttuihin mukaan ja silti oli sitä tuttua ja turvallistakin.

Kuntoportaisiin pääsee läpi vuoden, mutta talvella varovaisuutta liukkauden vuoksi.

Viime viikolla pidettiin pikkujoulut kireähkössä ja lumipöperöisessä pakkasessa Seinäjoen Jouppilanvuoren kuntoportaissa. Lupasin hikeä ja hymyä ja sitä saatiin. Porukalla tulee tehtyä reippaasti ja treeni loppuun asti.

Kiitos jokaiselle ryhmiin ja yksilötreeneihin osallistuneille 😍

On ollut ilo tutustua teihin ja päästä palan matkaa mukaan teidän liikunnallisiin ja terveyttä ja toimintakykyä ylläpitävään tekemiseen mukaan.

Muista kovan treenin päälle aina hyvät palauttelut ja venyttelyt.

Treenin päälle glögiä.

Ensi vuonna liikkuminen ja liikuttaminen jatkuvat. Lihaskuntotreeneissä kylän koululla porukka on käynyt tosi pieneksi. Vaikka kylä vain kasvaa, ei yhteisöllinen treenaaminen, "jumppa" enää niin innosta. Kylän Sporttiporukan treeneissä yritän jokaiselle kerralle tehdä erilaisen kokonaisuuden. Tuttuja liikkeitä, mutta erilaisella rytmityksellä tai uusia liikkeitä, mutta tutulla rytmillä. Toiveisiin pyrin tarttumaan aina ja toteuttamaan ne parhaalla mahdollisella tavalla. Tykättyjä juttuja, joista oon saanut toiveita tai hyvää palautetta ovat kuminauhajumppa, korttipakka- ja porrastreenit. Koulun salissa muuten pystyy hyvin tekemään porrastreenin - tule joskus mukaan!

Suunnitelmia keväälle tehdään jo nyt.

Ohjaaminen on mukavaa. Luonteeltani kuitenkin oon sellainen, että aina ennen jokaista ohjausta joudun keskittymään melko paljon ja käyn suunnittelemani ohjausrungon tarkasti paperilla tai mielessäni läpi. Useimmiten laitan asiat paperille ylös, vaikka homma olisi kovinkin tuttua. Lämmittelyjen jälkeen yleensä vasta rentoudun ja luotan itseeni. Ja ohjauksen jälkeen on aina hyvä fiilis ja joskus niin siisti hiki ja lihastärinä päällä, jos olen tehnyt porukan mukana. On meinaan hyvä toisinaan tehdä hyvällä sykkeellä ohjelma läpi yhdessä osallistujien kanssa, niin tietää onko treeni yhtään sinne päin kuin oli ajatellut.

Tänään on vuoden pimein päivä.

Tänään on talvipäivänseisaus. Tänään päivä on vuoden lyhin. Ulkona sataa tihkuttaa vettä. Toivottavasti saamamme lumipeite kuitenkin säilyy. Huomenna käännytään takaisin kohti valoa, mun rakastamaani kevättä. 

~Eija~

Marraskuun viimeinen

 Vuoden ehkä ankein kuukausi, marraskuu on tahkottu läpi. Alussa tuntui jälleen niin pitkältä selvitä tästä pimeästä kuukaudesta, mutta nyt ollaankin jo viimeisessä päivässä ja kaikki on aivan hyvin.

Lokakuun puolella oli viimeiset kisastartit tälle vuodelle, mutta väsymys oli sen verran kova, etten ole jaksanut niistä sanallakaan mainita. Palataan niihin nyt kuitenkin lyhyesti.

Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 

Lokakuun 23.päivä oli Jämillä perinteinen suunnistusmaraton tapahtuma. Kilpasarjojen matkat ovat erikoispitkien matkojen ohjeajoissa ja D40-sarjassa se oli tällä kertaa 12,7km (linnuntietä). Vaihtoehtona on myös kiertää kuntosarjoissa ihan 25 kilometriin asti.

Takana oli lasten syysloma, joten koulutsemppaamisen osalta oli ollut helpompi viikko, mutta reissu Tukholmassa ja napakat työvuorot tekivät olon väsyneeksi. Kuitenkin olin saanut järjestettyä työvuorot niin, että osallistumaan pääsin ja Hanna oli myös menossa, niin toki lähdin.

Yhteislähdössä lähtivät kaikki kilpasarjat omille reiteilleen. Jämin maasto on aivan ihanaa nopeaa kangasmaastoa ja vauhti oli heti alkuun sen mukaista. Teinkin klassisen virheen ykköselle seuraamalla sopivasti suurinpiirtein oikeaan suuntaan meneviä muita ja koukkasin väärän rastin kautta, ihan liikaa vasemmalta ohi. Siinä tuli arviolta kahden minuutin virhe. Oli syytä herätä suunnistamaan omaa reittiä.

Kuva Ilkka Metsälä, Jämi suunnistusmaraton 

Loppu sujuikin sitten ihan mukavasti. Pysyin muista välittämättä omilla reitinvalinnoilla. Jalat toki painoivat kuin lyijy.

Lopullinen aikani oli 1:21:17 ja olin sarjani toinen. Voittajalle hävisin reipas neljä ja puoli minuuttia, jota aikaa ei olisi kurottu umpeen ilman ykkösen pummiakaan. Tyytyväinen sai kuitenkin olla 🙂

Jämin jälkeisellä viikolla oli tarkoitus olla viimeisen viisaudenhampaani poistoleikkaus. Toimenpide kuitenkin peruttiin edellisenä päivänä. Olin odottanut leikkauksesta seuraavaa pakollista lepoa ja alkuun olinkin todella pettynyt, kun suunnitelmat meni mönkään.

Tuttuun tapaan kuitenkin uudet suunnitelmat oli lyöty lukkoon ja yksi niistä oli osallistuminen Komiaflown Komia Ilkanpolulle. Nyt oli kuudes kerta kun tämä tapahtuma järjestettiin ja mä olen ollut joka kerta mukana pisimmällä, 35 kilometrin matkalla. Tälläkin kertaa lähdin Kurikan puolelta Ilmajoelle juoksemaan.

Jalat ennen lähtöä.

Tavoitteena oli juosta mukava oma juoksu, sillä omassa enkka kunnossa ja fiiliksessä en ollut. Aika mukavasti se lähtikin kulkemaan pienessä porukassa. Hurjan märkää oli ensimmäisiltä kilometreiltä lähtien ja märkyys teki pohjasta raskaan. Viime vuonna kymmenen kilometrin paikkeilla olevassa Santavuoren kivikkoisessa alamäessä kaaduin ja tänä vuonna otin todella tarkasti. Kuitenkin sitten ihan lopussa nyrjäytin oikean jalan nilkkani ja jouduin nilkuttamaan muutaman kymmenen metriä. Ennenkin oon nilkkojani pyöräyttänyt ilman sen vakavampia seurauksia, joten osasin odottaa että tälläkin kertaa jalka antaa periksi.

Kyllähän se antoikin, mutta tietyissä nilkan asennoissa aina vihlaisi ilkeästi. Oma vauhtia tipahti ja muu porukka jatkoi matkaansa. 

Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku

Rämpiminen jatkui kurakoissa ja vesilammikoissa. Paikoin upposi polvia myöten ja kaksi kertaa otin kunnolla muta kosketusta. Vauhtia en saanut enää nostettua, joten tulla köpsöttelin omaa vauhtiani. Jäin todella kauas omasta parhaasta ajastani, joka on kahden vuoden takaa. Oma vauhtini siis on pahasti hiipumassa, vaikka yritin lohduttaa itseäni sillä, että reitin kunto oli ehkä kaikista pahin ikinä.

Kuva Komiaflow, Komia Ilkanpolku

Naisten sarjan voitto tuli silti. Joten ihan kiva 😊

Jalat juoksun jälkeen.

Lopulta viisaudenhammas leikattiin kaksi viikkoa myöhemmin. Sain odotetun leponi, vaikka melko kipeäkin olin. Nyt onneksi jo asia kunnossa. En kuitenkaan ole saanut itseäni uudelleen kunnolla liikkeelle ja tavoitteellisen treenin pariin. Jotain kunnon tavoitetta ensi vuodelle pitäisi asettaa, mutta en ole vielä keksinyt mikä se olisi. Pitäisiköhän aloittaa jokin uusi laji 😁

Tyttäret harrastavat akrobatiavoimistelua. Siinä olisi haastetta mulle!

~Eija~

Polku-ultra ja erikoispitkä pyörällä

 Oon pitänyt teitä blogin lukijoita jännityksessä, mutta te, jotka seuraatte mua esimerkiksi instagramissa (@eijaannemi), tiedätte kuinka mun tuplakisaviikonloppu kaksi viikkoa sitten meni.

No molemmat kisat menivät hyvin, tavoitteet ja enemmänkin saavutin.

Ukko-Kolilla 💓

Pakkaillessa Kolille ja Vaarojen maratonin extreme, eli 65 kilometrin reissulle, olivat fiilikset melko vaisut. Jopa jonkin verran tympi lähteä. Tämä kuudes peräkkäinen osallistuminen Vaarojen maratonille poikkesi edellisistä reissusta hyvinkin paljon. Lähdin ajelemaan yli viiden tunnin ajomatkan päähän yksin, kun edellisillä kerroilla ovat mukana olleet mies ja ystävät Niina ja Harri. Miehet ovat menneet kalaan ja me naiset olemme juosseet ja viettäneet aikaamme muuten. Lisäksi mun tavoitteet reissulle olivat erilaiset kuin edellisinä vuosina. Viime vuonna piti vain päästä perusmatka (130km) läpi, että läpäisen UTTF (Ultra Trail Tour Finlandin). Sitä edellisenä olin korona kurimuksen jälkeen testaamassa itseäni jo perusmatkalla ja sitä edellisillä 65 kilometrin päivä ja yö kisoissa haastoin itseäni ja rajojani ja kaikkien yllätykseksi kiilasin kolmen parhaan joukkoon. Ensimmäinen mun Vaarojen maraton oli vuonna 2017, kun juoksin flunssatoipilaana 43 kilometriä. Se oli hieno juoksu, rankka, mutta olin niin täynnä iloa ja innostusta. Tänä vuonna tavoite oli löytää taas tuo ilo, ilman että pitää vääntää paha olo vatsassa, kramppaavia jalkoja tai huimaavaa oloa päässä vastaan. Omaa ennätystä (vuonna 2018 aika oli 8:42:07) ei lähdetty tavoittelemaan, vaikka se ajatuksena aina tuntuisi niin kivalta.

Pääsin onnellisesti Kolille ja heti kun pääsin bussikuljetuksella parkkikselta ylös Kolin huipulle, fiilis koheni. Kaikki ne ihmiset, ilmapiiri ja maisemat saivat hykertelemään onnesta. Vaikka tulin paikalle yksin, ei Kolilla tarvinnut olla yksin. Heti näkyi tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja tsempattiin. Katsoin perusmatkan lähdön, joka tapahtui perjantai illalla klo.18. Rehellisesti täytyy sanoa, että yhtään ei harmittanut etten ollut ryhmässä mukana. Tiedän melko tarkkaan millaista se on ja mitä se vaatii. Nyt ei olisi pystynyt. Pipoa nostin jokaiselle joka lähti matkaan.

Vaarojen Extreme varusteet ja eväät.

Mä hain oman kisamateriaalin kisakansliasta ja lähdin googlemapsin opastuksella mökille. Siellä olikin iloinen vastaanotto, kun Hanna ja Laura toivottivat tervetulleeksi. Fiilis koheni entisestään. Ilta kului syöden, jutellen, saunoen ja uiden sekä puiden juoksutaktiikkaa. Hanna ja Laura olivat ensimmäistä kertaa Vaaroilla, 43 kilometrin matkalla. Ennen nukkumaanmenoa katsoin kaikki varusteet valmiiksi, repun pakkasin juomia vaille valmiiksi ja yritin päästä nopeasti unen päästä kiinni. Arvasin, etten saa hyvin nukutuksi, koska alkoi jännittämään.

Aamulla kello herätti ennen puolta kuutta ja suunnitelmien mukaan heti ylös, jalkojen teippaus, vaatteet päälle, tavarat kasaan ja juoksuliiviin juomapullot. Söin suunnitelmien mukaan aamupalan ja hiivin ulos mökistä. Hannalla ja Lauralla oli herätys hiukan myöhemmin.

Ajelin takaisin etäparkkiin ja yhteisbussikyytillä Kolin huipulle. Silmäilin kännykällä missä perusmatkalaiset menevät ja erityisesti Tanjan meno kiinnosti. Ehdin Tanjan nähdä kun oli lähdössä toiselle kierrokselle. Rankkaa oli. Valitettavasti parikymmentä kilometriä myöhemmin Tanja joutui keskeyttämään. Ennen omaa starttia näin vielä Sarin ja toisen Sarin, jotka olivat myös 65 kilometrillä. Ja tottakai monia muita tuttuja tuli moikattua. Yöllä pyörinyt jännitys alkoi antamaan periksi ja tilalle tuli mukava rentous.

Pieni-Mäkrällä aamu hämärissä, kuva: Lauri Kontkanen

Lähtö tapahtui klo.07 lauantai aamulla. Heti lähdin omaa rentoa omaa vauhtia. Reitti oli tuttuakin tutumpaa polkua, sillä onhan täällä niin monta kertaa juostu, vaikka reitin alku onkin muuttunut viime vuonna. Alku on muutenkin melko helppoa, alamäkeä ja jopa tasaista juostavaa. Aamu oli vielä hämärä, mutta ilman lamppua näki oikein hyvin. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle ja jaloissa tuntui hyvältä. Taattua "kiipeilyä" ja juurakko-kivikko-rallia luvassa.

Aloitin energian nauttimisen heti ekan 20 minuutin jälkeen. Eväänä oli tällä hetkellä suuhun sopivaa geeliä, karkkia, banaania ja nakkeja. Lötköpulloissa oli molemmissa urheilujuomaa ja kun ne sain juoduksi, otin loppu matkan pelkkää vettä. Pysyin hyvin energia aikataulussa, vaikka edelleen se on mulle haastavaa. Se määrä, minkä pitäisi saada joka tunti alas, on mun mielestä paljon. Ja erityisesti juostessa koen sen niin vaikeaksi. Onneksi nyt lähti sujumaan suht hyvin ja kroppa toimi mukavasti.

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen alkoi sataa tihuuttaa vettä. Kyllähän se kasteli ja teki maaston paikoin erittäin liukkaaksi. Useamman kerran olin vetää kunnon lipat, mutta pysyin kuitenkin pystyssä kiljahduksien saattelemana. Jossain kohdassa sade kuitenkin taukosi, sumu hälveni ja päivä kirkastui. Itse asiassa Ryläykselle noustessa aurinko pilkahteli puiden lomasta ja jopa häikäisi.

Eteläpää on eteläpää. Sen menin juurakko, mutka ja nousu kerrallaan. Taitoin matkaa Markon kanssa. Hänen kanssaan olen useasti ennenkin mennyt, vauhti osuu niin yksiin. Saman matkan naisia tuli oikealta ja vasemmalta ohi. Ensimmäisten kohdalla otti päähän, mutta parin seuraavan kohdalla keskityin omaan juoksuuni, ei haittaa. Puoleen väliin asti olin hiukan edellä omaa neljän vuoden takaista aikaani (sain tämän tiedon Ninniltä viestillä), mutta tiesin että loppu matkasta siihen en pysty, koska silloin lopun menin kovaa. Silloin meillä oli 2-4 sijoista kova kisa ja kisahurmoksessa kaasuttelin reippaalla vauhdilla ja kiilasinkin itseni toiseksi. Nyt tavoite oli juosta omaa juoksua ja pidättäydyin siihen.

Kuva: Touho Häkkinen

Väsy alkoi tuntua ja muistissa oli lopun loputtomat kaarrokset ennen loppu nousua. Mutta tulihan ne portaat ylös, portaat alas, jyrkkää polkua kohti sataman tietä ja satamasta ylös Kolille. vahvasti ylös vaan ja tuli hirmuisen mukava olo. Marko kysyi, koska mun lapset tulee vastaan. Tällä kertaa lapset eivät tulisi kannustaen vastaan, koska olin yksin matkassa. Ei kauaa ja joku huusi rinteessä mun nimeä. En millään tunnistanut ensin kuka siellä on. Lopulta näin että se oli Sari. Miten Sari oli siellä, vaikka oli samalla matkalla kuin mä!? Niin, no jotkut vaan juoksevat nopeampaa, sain vastaukseksi. Sari oli valitettavasti joutunut keskeyttämään 30 kilometrin kohdalla, mutta arvostin suuresti, että oli jaksanut tulla loppunousuun mua kannustamaan. Tuntui niin hyvältä ja hassulla tavalla vahvalta.

Vuoden 2022, Vaarojen Extreme kulki aikaan 9:16:32.

Naisten sarjan 7.

Lajin ja varusteiden vaihto.

Maalissa kokista, makkaraa ja tuttujen kanssa juttelua. Pian piti siirtyä sisälle, koska kylmä oli tulla nopeasti. Suihkussa seisoin pitkään, vaikka tiedän että näillä sähkön hinnoilla pitäisi käydä nopeasti suihkussa. Suihkujonokin alkoi kasvamaan, niin oli siirryttävä pukemaan. Iskä soitti ja laitoin pikaisesti pari viestiä, että maalissa ollaan ja kaikki meni hyvin, tyytyväinen olen. Kerättyäni kuraiset kamppeet, hain osallistumishintaan kuuluvan ruuan take away-rasiaan mukaan ja sitten oli lähdettävä ajamaan takaisin kotiin. Hissiä bussille odotellessa Hanna ja Laura tulivat maalin ja ehdin pikaisesti käydä heitä onnittelemassa hienosta vedosta Suomen rankimmassa polkumaastossa. Sitten kotimatka. Söin, kuuntelin äänikirjaa ja puhuin puhelimessa. Oikeastaan vasta Lapualla, reilu puoli tuntia ennen kotia alkoi todenteolla väsyttämään. Kotona olin puoli kaksitoista ja suoraan sänkyyn.

Aamulla ylös ja valmiiksi mietityt vaatteet päälle, aamupala ja menoksi. Mies oli nostanut mun pyörän jo valmiiksi autoon. Pian aamu yhdeksän jälkeen olin Kuortaneella. En antanut ajatustakaan sille, että kroppa on melko väsynyt niin fyysisesti kuin henkisesti ja että energiavarastot ovat tyhjät. Edessä olisi pyöräsuunnistuksen SM-erikoispitkät ja D40-sarjassa se tarkoitti reipasta 40 kilometriä.

Yhteislähdössä meidät ohjattiin omille paikoilleen. Kaksi minuuttia ennen lähtöä saatiin kartat ja 15 sekuntia ennen ne saatiin kääntää ja laittaa karttatelineisiin. Meidän sarjalla oli kolme A4-kokoista karttaa ja niiden asetteleminen pienempään telineeseen oli haastavaa taiteilua. Mulla meni kauan ja lähdinkin liikkeelle ehkä ihan viimeisten joukossa. Mutta sitten matkaan. Ninni ja Niina mun sarjasta olivat ihan vierellä ja meillä oli sama reitinvalinta ekalle ja tokalle rastille. Tokalla rastilla mun oli pakko asetella karttaa paremmin ja Ninni meni menojaan. Sen jälkeen näin Ninniä vain pari kertaa. Niinan kanssa kuitenkin mentiin melko samaa vauhtia, vaikka eri reitinvalintoja tulikin. Mä tein kisan huonoimman reitinvalinnan kolmoselle, mutta muut onnistui paremmin. Ja lopullisen eron Niinaan tein 9-10 välillä kun tein oijon metsän läpi eri kohdasta kuin hän. Mutta vasta toiseksi viimeiseltä rastilta tullessa Niinan nähdessäni tiesin, että olen Niinaa edellä. Tuossa kohdassa myös tiesin, että hopeaa tuli ja se pisti hymyilyttämään korviin asti.

SM erikoispitkän mitalistit; mä, Ninni ja Niina.

Tosiaan Ninni voitti ensimmäisen suomenmestaruuden (jihuu 💥), mä sain hopeaa ja Niina pronssia. Meitä oli viisi osanottajaa. Olin melko häkeltynyt ja äärettömän tyytyväinen, että sain huijattua itseni kahteen kovaan ja pitkään kisasuoritukseen peräkkäisinä päivinä. Ja että sain vielä suomenmestaruusmitalin! Yhtään ei harmita, että kävin ensiksi Kolilla juoksemassa, sillä sama lopputulos olisi melko varmasti ollut vaikka olisin levännyt koko lauantai päivän, sen verran ylivoimainen Ninni pyörällä oli (sellaiset 7 minuuttia). Oon niin iloinen myös Ninnin puolesta 😊 On niin ihanaa ollut saada ystävä mukaan, jonka kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Ja samalla puskemme toisiamme eteenpäin, parempiin suorituksiin.

Matkaa kertyi 42,5 kilometriä ja aikaa mulla meni 2:22 ja sekunnit päälle.

Jee, mitalit taas kaulaan!

Kisaviikonloppu huuman jälkeen iski odotetusti armoton nälkä ja väsy. Nälkä oli jo sunnuntain pyöräsuunnistuksessa, mutta tuntuu että nälkä jatkuu edelleen. En olisi jaksanut viikonloppua seuraavalla viikolla tehdä oikein mitään ja kroppakin tuli niin kipeäksi, että pitkästä aikaa kävelykin sattui. Väsystä huolimatta oli pakko vaan jatkaa arjen asioiden hoitamista. Nyt alan olemaan taas oma itseni, ainakin omasta mielestä. Onneksi lapsillakin on nyt viikon syysloma ja koulutyön osalta voimme huilata. Mutta oli rankka viikonloppu ja kilometrejä kertyi paljon niin jalan kuin pyörällä, mutta myös autolla. Vedin sen hyvin, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tuntunut.

~Eija~