VM perusmatka, 130km

Lokakuinen perjantai aamu valkeni sumusta aivan upeaksi syyspäiväksi. Teimme kevyen viiden kilometrin köpöttelyn reissuporukallamme Kolin kämppämme lähimaastoissa. Sitten ruuaksi hiilaria ja proteiinia pastan ja jauhelihan muodossa. Epäilin saanenko nukuttua päikkäreitä, mutta yritettävä oli. Muu porukka lähti lisää ulkoilemaan ja mä kömmin peiton alle ja nukahdin melko pian. Heräilin reilun tunnin hyvien unien jälkeen hiljaisessa kämpässä. Olo oli hyvä. Eväät juoksuliivissä ja puolenvälin huoltoon vietävässä pussissa olivat valmiina. Varusteet oli mietitty, treenit tehty ja pysytty vielä terveenäkin. Kaikesta tästä huolimatta mua jännitti valtavasti, oli jännittänyt jo useamman päivän. En muista koska viimeksi olisin jännittänyt niin että kädetkin tärisi teemukia pidellessä.

Majapaikkamme rannassa perjantai aamulla.

Söin lisää, teippailin kantapäät ja varpaat, puin vaatteet, huitaisin vielä shaken kitusiin, solmin kengännauhat ja pyysin kuljetuksen Ukko-Kolille, jossa Vaarojen Maratonin lähtökaari olisi. Saimme luvan, että mut sai heittää ylös asti ja näin vältyin yhteiseltä bussikuljetukselta mäen alta. Kello 18 meitä Vaarojen Maratonin perusmatkalaisia 130 kilometrille oli kuuluttajan mukaan lähdössä ennätysmäärä.

Lähdön hermostunutta jännitystä.

Mulla oli edessä elämäni tähän astisista kisamatkoista pisin matka ikinä. Jännitti miten jaksan, miten energia uppoaa, kestääkö jalat, pysyykö pää kasassa ja enhän kolhi itseäni pahasti. Kolin maasto on raadollisen haastavaa ja vaikka keli oli joidenkin mielestä edellisiin vuosiin verrattuna kuin lastenleikkiä, tekisi syksyinen kosteus juurakot ja kalliot kuitenkin tutun liukkaiksi. Eikä tiukat nousut ja laskut olisi mihinkään muuttuneet. Mulla oli jo kokemusta Kolilta 43 kilometrin lenkistä flunssatoipilaana, onnistuneesta 65 kilometrin päiväretkestä ja lipsuttelusta 65 kilometrin yöretkestä. Jo vuosien haave oli päästä läpi 130 kilometrin matka, mikä tuntui niin mahdottomalta. Mutta olisihan se niin hienoa. Viime vuonna päätin, että yritän kiertää kaikki UTTF:n matkat läpi. Korona pilasi tämän. Muut kisat (NUTS Karhunkierros ja NUTS YlläsPallas) peruttiin, mutta Vaarojen Maraton saatiin järjestettyä, vaikka hilkulla sekin oli. Pari viikkoa ennen viime perjantaita tein päätöksen, että lähden nyt joka tapauksessa yrittämään Vaarojen perusmatkaa, sillä taas ensi vuodesta ei tiedä.

Kuva; Jere Alén

Lähtö oli rauhallinen ja lähdimme pitkäksi venyvänä letkana lämpöiseen metsään. Mulla oli päällä pitkähihainen paita, pikkuisen paksummat juoksutrikoot, luotto (vaikka jo kovin pohjasta kuluneet) Inovin kengät ja päässä tuubihuivi odottamassa lamppua otsalle. Mukana liivissä oli eväiden lisäksi kahdet hanskat, vaihto tuubihuivi ja paita sekä takki.

Vajaa tunnin rennon juoksemisen jälkeen Havukanaholla lyhyellä hiekkatie pätkällä puin lampun otsalleni, sillä metsän puolella alkoi jo hämärtää. En juossut yksin, vaan edessä lähellä oli kaksi miestä ja vauhti tuntui sopivalta. Takanakin joku tuli, mutta keskityin omaan juoksuuni, sillä jo ensimmäisen tunnin aikana olin lyönyt molempien jalkojeni isovarpaat ilkeästi johonkin ja niitä hiukan särki. Matka eteläpään kierrokselle vievälle risteykselle tuntui pitkältä ja tuosta risteyksestä oli vielä tovin matkaa Rykiniemen joenylitykselle. Kropassa tuntui kuitenkin hyvältä ja energiaa upposi hyvään tahtiin. Rykiniemessä kahlattiin joki yli ja täytin molemmat lötköpulloni. Olin siis saanut juotua kahden ja puolen tunnin aikana lähes litran. Hyvin multa. Tuolla kuulin, että olen toisena ja että Jennika menee muutaman minuutin päässä.

Rykiniemen joen ylitys. Kuva; Jere Alén

Heti Rykiniemen jälkeen tulee tiukka nousu Hirvivaaralle ja Ilokalliolle. Rinnettä noustessa huomasin, että aikaisempi seura oli jäänyt vielä huoltoon ja mä olin yksin. En halunnut missään nimessä olla eteläpään lenkillä yksin, sillä se on mun mielestä reitin rankin ja hitain pätkä. Näin edessäni pari valoa ja takana alarinteessä myös. Päätin jatkaa omaa vauhtia, sillä takaa varmasti tultaisiin kiinni ja toivottavasti sitten pysyisin heidän vauhdissa mukana. Lopulta saavutinkin edellä menevän neljän juoksijan porukan, jota Jennika veti. Mentiin pitkään näin ja vauhti oli just sopivaa. Pari miestä toki hurvitteli aina alamäet mahdotonta vauhtia, kun mä painoin jarrua. Yhtäkkiä Jennika pysähtyi ja tulin rinnalle. Sain kuulla, että nivusessa oli revähtänyt. Jonkun matkaa Jennika tuli perässä ja ehdittiin vähän jutella mutta sitten hän katosi. Odottelin pitkään koska Jennika perästä tulee. Mä jatkoin matkaa kaksin yhden miehen kanssa, kun muut painoivat kovempaa menemään. Oli iso helpotus päästä Kiviniemen huoltoon, jossa olin noin puoli kaksitoista. Täytin toisen lötköpulloni, eli olin saanut juotua vain puoli litraa 20 kilometrin matkalla. Käsiin oli tullut vähän kylmä ja puin hanskat käsiin. Paitaa en lähtenyt vaihtamaan, vaikka se ihan märkä olikin, mutta käsiä lukuunottamatta kylmä ei ollut. Oli täysikuu, ei tuullut, ei satanut, mutta ei näkynyt myöskään revontulia joita niin toivoin.

Kiviniemen huollossa ennen puoltayötä. Kuva; Juha Härmäaho

Kiviniemen huollon jälkeen alkaa pitkä kipuaminen ja laskeutuminen moneen kertaan kohti Ryläystä. Tämä pätkä on mun mielestä ihan mukavaa mentävää. Auttoi kun hoin itselleni jokaisen nyppylän nousussa, että tämä ei ole vielä Ryläys, eikä tämäkään ja kun lopulta Ryläyksen kyltti tulikin vastaan, oli ihan fiiliksissä. Itsensä huijaamista, mutta toimii! Taivalsin matkaa yksin. Tai siis en todellakaan taivaltanut! Ninni laittoi mulle tsemppiviestejä koko juoksun ajan. Olin sulkenut kännykän muuten, mutta vain puhelut ja tekstiviestit pääsi läpi. Kertaakaan en puhelinta esiin kaivanut, mutta luin viestit kellostani. Oon ennenkin sanonut, että kannustuksella on aivan huikea vaikutus pääkoppaan ja sen koin todella konkreettisesti siellä pimeässä metsässä. Muutenkin kaikki ne tsemppiviestit ystäviltä, tutuilta, työkavereilta ja puolitutuilta, ennen juoksua tuntuivat niin kannustavilta. En todellakaan tuolloin vielä tiennyt, miten suuri joukko niin sanotusti juoksi kanssani. Olen niin otettu.

Joten vaikka matkaani pimeässä tein yksin, en ollut yksin. Peiponpellon huollossa, 54 kilometrin kohdalla en täyttänyt ollenkaan pulloja, koska juotavaa oli vielä hyvin jäljellä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Hiukan oli huono olo, sillä mun oli nälkä. Eväitä oli, mutta mun teki mieli suolaista keittoa, jota olisi puolenvälin huollossa tarjolla. Väkisin otin energiaa ja jatkoin matkaa. Yöllä puoli neljän jälkeen olin takaisin Ukko-Kolilla. Vastaanotto oli lämmin ja niin huolehtiva. Keittoa tuotiin eteen, oli suolakurkkuja, sämpylää ja juotavaa. Pullot täytettiin ja kyseltiin onko kaikki hyvin. Siinä oli neljä miestä mun kanssa samaan aikaan ja sain kuulla että Jennika oli joutunut keskeyttämään. Olipa harmi. Takana kakkosena oleva nainen, Mira, oli noin puolen tunnin päässä.

Tuli hyvä olo kun sai syödyksi. Vaihdoin sukat, paidan ja otin kuivat toiset hanskat mukaan. Housuja en sittenkään vaihtanut, sillä tykästyin jaloissa oleviin uudehkoihin NewBalancen housujen reisitaskuihin. Sinne sai käsistä hanskat ja roskat tosi kätevästi. Nopea huolto ja takaisin pimeään metsään. Lähdin yhtäaikaa yhden miehen kanssa, mutta jäin aika pian hänestä. Mulla meinaan tuli huono olo ylävatsalle, kun juostiin kovaa asfalttitietä alas hotellilta lähtökaarelle. Yiritn juosta, mutta se pahensi vaan oloa. Kävellen olo pysyi parempana. Olosta johtuen myös mieli kyykkäsi tuossa vaiheessa aika pahasti ja matkan teko tuntui niin pitkältä.

Aamu-usvaa. Kuva Alpo Välimaa

Matka Rykiniemeen oli taas pitkä ja nyt taitoin tuon matkan yksin, paljon kävellen. Mulla meni puoltoista tuntia kun nakersin pientä palaa kerralla sämpylää, jonka olin puolen välin huollosta ottanut mukaani. Eteläpään lenkin alun olin kuin jojossa edellä olevaan mieheen. Välillä sain häntä kiinni ja välillä tuntui niin raskaalta pysyä perässä. Energioiden uppoamisella oli suuri vaikutus tähän. Päivä valkeni pikku hiljaa, oli todella kaunista ja sumua oli paikoin sakeana. Yhdessä nousussa olin kuulevani naisen äänen jostain takaa. Mietin kuinka kovaa vauhtia sieltä tullaankaan, sillä mä olin ollut todella hidas. Eteläpään tienylityksellä seurassani ollut mies jäi tyhjäämään taskujaan roskista ja mä jatkoin nopeasti matkaani. Takaani kuulin jälleen naisen äänen. Se ei tainnut olla kuvitelmaa, vaan mua oikeasti oltiin saavutettu merkittävästi. Sätin itseäni, että miten annoin vauhdin näin hidastua. Päätin juosta vaikka hyvinkin hidasta vauhtia aina kun se vaan jotenkin sujuisi. Parhaiten sujuivat tasaiset pätkät ja ylämäet. Alamäet olivat hankalimmat, sillä etureidet olivat todella tukossa. Hetkittäin tuntui oikeassa polvessakin painetta, siis siinä polvessa jossa oli viime vuonna juoksijapolvi vaivaa, mutta ei se ollut paha ollenkaan. Hidastunut vauhti helpotti kuitenkin maaston lukemista, enkä lyönyt varpaitani enää yhtä usein kuin ekalla kierroksella. Ja ainut kaatuminen liukkaalla juurakkoisella kalliolla oli sattunut ekan kierroksen loppu puolella, tarkempaa paikkaa en enää muista.

Kaikilla 130km juoksijoilla oli gps-seuranta.

Kiviniemen huoltoon päästyä tein taas nopean huollon, eli täytin lötköpullot vedellä ja toiseen lisäsin energiajuoma poreen. Teki ihan hirveästi kokista mieli, jota olin puolen välin huollossa nauttinut. Nyt sain matkaseuraa, sillä lyhyempien matkojen juoksijoita ohitteli tiuhaan ja pääsin mäkin jonkun selän ohittamaan. Pätkin loppu matkaa lyhyiksi paloiksi. Mitään ei oikein enää uponnut alas, paitsi juotavat. Hörpin sitten niitä mahdollisimman tiuhaan ja otin askeleen kerrallaan eteenpäin. Viesti Ninniltä kertoi, että taktiikkani puri ja olin juoksun tapaista liikkumista lisäämällä jätättänyt takana tulevaa Miraa. Pyrin pitämään ajatukset positiivisina ja sulkemaan negatiiviset pois. Aurinkokin alkoi paistamaan joten mikäs tässä oli mennä. Kipeää teki niin reisiin, pohkeisiin kuin jalkapohjiin. Alaselässä oli iho arkana ja kylkiluita pakotti. Huulet olivat rutikuivat.

Pääsin vuorokauden sisällä toisen kerran kipuamaan Ryläykselle. Matkalla sinne joku mies kysyi onko sinne vielä pitkä matka. Sanoin että on. Oli ajateltava vaan nousu ja lasku kerrallaan. Maisemia vilkaisin nopeasti ja sitten katse takaisiin metrin päähän eteen.

Toisen kerran Ryläyksellä. Kuva; Touho Häkkinen

Viimeisen huollon jälkeen tiesin edessä olevan vielä matkaa. Olin laskenut, että siinä oli kaksi metsäniitty aukkoa, kaksi hiekkatiepätkää, neljä vaijerihissi/linja aukkoa, pitkät portaat ylös ja järkyttävän liukkaat portaat alas. Ja kaikkien näiden jälkeen odotetuin nousu satamasta Ukko-Kolille maaliin. Menin alamäet todella hitaasti, sillä oli liukasta enkä missään nimessä halunnut kaatua enää tässä vaiheessa. En tiennyt olisinko päässyt enää ylös nousemaan. Viimeisellä tiepätkällä kokosin jälleen sauvat liivistäni, joita olin siis kantanut mukanani koko matkan, mutta käytin niitä vain kaksi kertaa - kun nousin tuota nousua satamasta Ukko-kolille, niin yöllä kuin nyt päivällä. Ne oli kyllä siinä hetkessä tosi hyvät.

"Mä oon ihan puhki!" Kuva Niina.

Niina oli nousun alkupäässä kannustamassa. Voi että tuntui hyvältä! Kuulin, että eroa takana tuleviin on, joten siinä kohdassa tiesin että ei sieltä enää ohi nousta, tai sitten pitää tulla tosi lujaa. Päätin tikuttaa mäen "täysiä" vaikka pahaa teki. Viimeiseen viiteen tuntiin ei enää kiinteät eväät uponnut ja pelkällä juomisella mentiin.

Loppu nousussa. Kuva @juoksuopisto

Pystyin jopa laittaa lyhyet tasapätkät vielä juoksuksi, mutta viimeisessä kaarteessa ennen maalia ja yleisön katseita kyökin oikein kunnolla. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos, sillä vatsa oli ihan tyhjä. Jotenkin sitä sai vielä juoksun tapaista askelta ja hymyä huulille ja pääsin kuin pääsinkin omin jaloin maaliin asti.

Vihdoin maalissa.

Aikaa kului 21:47:35. Naisten sarjan voitto tuli ja se on ihan uskomatonta! Joitakin vuosia sitten en olisi tätä voinut uskoa. Olen vieläkin hiukan ihmeissäni. Onhan se nyt niin hieno saavutus matkalla, jonka jo läpipääseminen on mielestäni upea suoritus! Joten kaikille matkaan lähteneille, itseensä uskoneille ja parhaansa yrittäneille multa iso peukku 👍

I really did it!

Maalissa olivat vastassa Tero ja Harri. Sain tiputtaa juoksuliivin pois, riisua kuraiset vaatteet ja ummistaa hetkeksi silmäni. Hoippuen pääsin autolle ja kämpällä suoraan suihkuun. Selästä paljastui isot hiertymät, pienemmät kainaloista ja nivusista. Ensin luulin että jaloissakin on hiertymiä, mutta ei ollutkaan, vaan teippaukset olivat olleet juuri oikeissa paikoissa. Jalkapohjat toki ovat todella arat. Pian alkoi uppoamaan ruoka ja 31 tunnin valvomisen jälkeen maistui uni. En toki pysty selälläni muutamaan päivään nukkumaan, sen verran kipeä tuo hiertymä alue on.

Mulla meni aika tovi, kun pärvötin ja luin kaikki kännykkään tulleet viestit ja tsempit. Olen niin otettu miten isolla joukolla olette olleet mukana. Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka hyvältä se tuntuu. 

ISO KIITOS siis teille jokaiselle 💗

Erityiskiitos reissukumppaneille; Tero, Niina ja Harri.

Ja vanhemmilleni lasten kanssa kotona kannustamisesta.

~Eija~