Viikon palauttelut

Se on ollut ihana lepoviikko. Kun hetkellisesti jättää niin sanotusti aisat maahan, erityisesti pään sisällä, huomaa kuinka paljon sitä määrä- tai tehoviikoilla puristaakin itsestänsä irti. Alku viikosta tein rauhallista lenkkiä kävellen, muuta en Kolilla ultramatkalla kipeytyneillä jalan lihaksilla olisi pystynytkään tekemään. Mulla oli toki lupa itseltäni ihan vaikka vaan makoilla sohvalla, mutta upea syyskeli veti puoleensa. Uskon vahvasti, että sopiva kevyt liikkuminen palauttaa paljon paremmin kuin sohvalla rötväily ja jos vielä saa ystävän seuraksi, hoituu myös sosiaalinen palautuminen.

Syksyn väriloistoa.

Alkuviikon yövuorot menivät odotettua "kivuttomammin" ja jaksoin suht pirteänä töissä ja kotona uni maistui. Myös ruoka on maistunut. Söisin niin kunnon ruokaa kuin herkkuja vaikka kuinka ja tämä sama nälkäilmiö on näkynyt joka ultran jälkeen. Kolin 65 kilsan yökisan jälkeen Garmin näytti mun kuluttaneen 2700kcal. En tiedä kuinka hyvin pitää paikkansa, mutta tämän loppumattomalta tuntuvaan ruokahaluun se sopisi. 

Tyttären kanssa poluilla.

Torstaina, viidentenä päivänä ultran jälkeen kävin juoksemassa. Tarkoitus oli tehdä ihan kevyt, rauhallinen lenkki. Lopulta ei ollut yllätys, että jalat painoivat kuin lyijy ja sykkeet pompsahti 5-10 pykälää korkeammalle. Huhhuh, kun tuntui ilkeältä, mutta en vaipunut epätoivoon ja seuraavana päivänä lähdin juoksemaan uudelleen. Askel olikin jo parempi ja mieli koheni. 

Jalat kastui.

Eilen lauantaina sain lenkkikaveriksi tyttäreni, 9 vuotta. Valitsimme syksyisen kauniit polut ja rallattelimme 5 kilometriä. Tyttärellä oli kovastikin menohaluja ja mä rauhoittelin vauhtia. Tätä lupaavaa juoksijatyttöä en halua läkähdyttää ja väsyttää päättömällä ravaamisella. Mutta on se ihanaa, kun oma lapsi haluaa äidin kanssa juoksemaan. Sydän on pakahtua. Meillä on tyttären kanssa yhteinen juoksusuunnitelma ja -tavoite, jossa mä olen kannustajan ja jarruttelijan roolissa, kumpaa nyt kulloinkin tarvitaan.

Tälle sunnuntaille oli luvattu vesisadetta, joten siirsimme suunnitellun perheretken tuonnemmaksi. Aamulla kuitenkin oli ihan pouta. Vielä tunnin päästäkin oli poutaa ja aurinko jopa yritti pilkistellä. Ei tietoakaan vesisateesta. Enää ei ehditty retkelle ennen mun iltavuoroa, mutta semipitkiksen ehdin käydä loikkimassa. Keli oli aivan mahtava, jalat pelitti ja fiilis oli huippu. Noin vaan viikon rauhallinen palauttelu tuotti tulosta ja voisin sanoa olevani viikossa lähes palautunut ultran fyysisestä rasituksesta. Kehoahuoltavia toimia jatkan, siis venyttelyjä ja rullailua, vaikka kroppa ei erityisemmin oirehdikaan, mutta en anna sen alkaa oirehtimaankaan.

Sunnuntaipitkis.

Oli juoksu sitten pitempi tai lyhempi, mutta jos se on vaatinut erityistä keskittymistä niin ennen kuin suorituksen aikana, on silloin palauduttava myös psyykkisesti. Ensimmäiset päivät juoksun jälkeen pomppii kuin kuplassa, euforisessa fiiliksessä. On hurjan väsynyt, nälkäinen ja kroppa on kipeä. Ihmeellisen kierolla tavalla siitä olosta nauttii ja vain nauraa kun ei pääse portaita kulkemaan alaspäin tai vessanpytyltä ylös nouseminen on mahdotonta ilman tukea. Kun konkreettiset fyysiset oireet helpottavat, ajatus kirkastuu ja tulee tietoisemmaksi mitä just tuli tehtyä. Silmissä vilahtelee hetkiä, kokonaisuutta voi olla vaikea punoa yhteen, mutta sen kaiken muistaa kokeneensa. Kisaraportti blogiin, läheisten kanssa jutteleminen ja pään sisäinen analysointi helpottavat suorituksen läpi käyntiä. Joitain hetkiä ja ajatuksia unohtaa ikiajoiksi ja jotkin asiat palaavat pätkittäin mieleen. Jokaisesta reissusta joka tapauksessa oppii jotain. Minä opin Kolin pimeässä metsässä hetkessä olemista. En ole siinä mestari, mutta olen iloinen, että hetkittäin siinä onnistuin. Välillä kun energiat laski, laski myös fiilis. Silloin siirsin ajatukset muutaman kymmenen minuutin päähän, kun energiat taas imeytyvät ja alkavat vaikuttamaan. Näin pääsi pahimman yli ja taas tiesi, että homma toimii ja loppuun asti mennään. Koen olevani taas vahvempi, vaikka tavoitteisiin joita itselleni olen asettanut, on vielä matkaa.

Tälle vuodelle on vielä kaksi tai kolme kisaa kalenterissa, vaikka 40 kilpailun vuositavoite on jo aikaa sitten saavutettu. Nyt vähän niin kuin laskettelen kohti ylimenokautta, rentoa marrasputkea ja vapautan pääkoppani kisojen aiheuttamasta paineesta. Mutta ennen huilia, ne pari starttia vielä.

~Eija~