Näytetään tekstit, joissa on tunniste polkujuoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste polkujuoksu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. marraskuuta 2019

Marraskuinen KOMIA Ilkan Polku

Viime viikon perjantaina istuin mukavaa iltaa ystävän luona ja nukkumaan meno venähti lähelle puolta yötä. Viikolle oli kertynyt muutenkin jo kilometrejä ja pari aikaista heräämistä aamuvuoroon tuntui olossa. Lauantai aamulla olisin halunnut kääntää vain kylkeä, kun herätyskello soi, mutta nousin silti ylös. Lopulliset vaatetus ja kenkä viilaukset oli jäänyt aamuun, tai itse asiassa ihan lähdön tuntumaan, sillä otin jokusen vaihtoehdon mukaan, kun hurautin vajaan 10 minuutin ajomatkan Ilmajoen Tuomikylään. Tämän vuoden viimeinen kisastarttini olisi edessä. 
KOMIA Ilkan Polku, Kurikasta Ilmajoelle, 35 kilometriä.
Santavuoren nousussa. Kuva @oskuluoma
Keli oli arvoituksellinen. Pikkuisen plussan puolella, yöllä oli käynyt pakkasen puolella ja vesi/räntäsadetta oli luvattu iltapäivälle. Viikon lenkeillä olin rekisteröinyt hiekkateiden, kallioiden ja pitkospuiden liukkauden. Laittaako jalkaan nastat vai nappulat. Tätä keskustelua kävin useammankin kanssa ja molempia vaihtoehtoja otettiin käyttöön. Mä päädyin nastoihin. En toki vetänyt jalkoihini talvijuoksukenkiäni vaan suunnistuskengät, joilla en ole noin pitkää matkaa koskaan juossut. Pelotti miten jalat kestää ahtaat ja kovahkot kengät, mutta niiden hyväpuoli on keveys ja kastuessaan asettuvat hyvin. Loppujen lopuksi isovarpaat olivat hiukan kovilla, mutta yhden yhtä hiertymää ei tullut, eikä yhden yhtä varvasta mustunut. Edessä ei siis ole kynsien menetyksiä.

Sealskinz-merkkiset sukat olivat pitämässä jalat kuivina, kahdet pitkät trikoot, paksumpi poolopaita ja takki. Käsiin ohuet hanskat ja kaulalle ja päähän tuubihuivit. Juoksuliiviin pakkasin yhden geelin ja smoothien, puoli litraa urheilujuomaa ja puoli litraa vettä. Järjestäjien taholta oli useitakin huoltopisteitä, mutta koen helpompana hörppiä matkalla pysähtymättä. Lopulta tuli juotua hätinä puoli litraa ja geelin väkisin nieleskelin.
Kuva @mattihautalahti
Lähtö tapahtui tutusti, parin viime vuoden tapaan Kurikan Kärrymiehestä, jäistä hiekkatietä pitkin metsään. Tänä vuonna omana toimivana taktiikkana polkujuoksuissa on ollut alussa lähteä hiukan reippaammin ja näin saa sopivan kohdan oma vauhtiselle juoksulle porukassa. Ensimmäiset viisi kilometriä menikin alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Viileä ilma, reipas vauhti ja viikon rasitukset tuntui jaloissa. Pohkeita kiristi. Pikku hiljaa ne siitä aukeni, mutta alun hetkellisen naisten johtopaikan annoin suosiolla Assille, joka ohitti mut jossain kolmen kilometrin paikkeilla, muistaakseni. Viime vuonna sain pidettyä voittaja Merjan näköpiirissä reiluun kuuteen kilometriin asti, nyt Assin selän näin vielä puolessa välissäkin matkaa.

Santavuoren nousu oli otettava osittain kävellen ja alamäki varovaisesti. Nastat puri hyvin, enkä edes lyönyt varpaitani minnekään, mutta rämäpäinen rohkeus oli nyt hukassa. Nousu ja lasku teki kuitenkin jaloille hyvää ja ne alkoivat olla ihan tyytyväisiä oloonsa. Yläkroppa tosin ei tykännyt. Heinäkuussä luksoitunut vasen solisluun seutu kipuili. Ehkä juoksuliivi painoi solisluuta tai sitten edellisenä päivänä jumittuneet hartiat aiheuttivat tuntemukset. Joka tapauksessa olin aika jumissa yläkropan kanssa ja kädet olivat jotenkin turrat. Pyörittelin niitä ja tietoisesti yritin rentouttaa hartioita. Aika vaikealta meno tuntui. Kilometrit kuitenkin onneksi taittuivat ja vauhti oli tasoittunut 5:00-5:30 välille.

Tuttuun tapaan ei huvittanut juoda eikä ottaa energiaa. Puolessa välissä pakotin itseni ottamaan geelin. Lopussa vatsa kurni nälkää. Tämä on niin hankala rasti mulle.
Tuomikylässä, maaliin vajaa 5km. Kuva @oskuluoma
Kun aloin lähestyä Tuomikylää, pään sisäinen lukko alkoi aueta. Juoksu alkoi tuntua helpommalta, vaikka ei se vauhdissa mitenkään näkynyt, eikä sykkeissäkään. Pururadalla oli ihania tuttuja kannustamassa, se piristi kovasti -> Kiitos Niina perheineen ja Päivi 😄 
Oli jo niin tuttua polkua, sillä käyn täälä juoksemassa, että oli helppo asettaa välietappeja ja laskea matkan vähenemistä. Toisia juoksijoita näkyi paljon enemmän ja hyvin pääsi tarvittaessa ohi. Laskeskelin myös, että tällä vauhdilla saan parannettua viime vuotista aikaani. Lopulta juoksin maaliin todella hyvillä fiiliksillä ja reittiaikani parani lähes neljällä minuutilla!
Aika oli tänä vuonna 3:04:59
Tulin toiseksi ja voittajalle jäin vain minuutin. Aika lähellä sitten kuitenkin olin.
Maalissa! kuva @komiaflow
Hienot polkujuoksu kekkerit taas oli. Ja porukka oli hienosti löytänyt tapahtuman. Kaikki toimi ja kuvia matkan varrelta ja maalista löytyi paljon. Isommissa juoksutapahtumissa mukana olleena, ei missään muualla ole vastaavan hyvin panostettu siihen, että jokaisesta löytyy edes jonkinlainen juoksukuva. Kuvat ovat ihania muistoja muistomitalien ja -laattojen lisäksi. Esimerkiksi tämän kesän NUTS Ylläs-Pallas kisan valokuvista en löydä itsestäni yhden yhtä juoksukuvaa, vaikka kahden näin kuvan musta ottavan. En tainnut olla edukseni tai jotain muuta mitä jätän nyt tässä sanomatta. Ainakin Ilkan Polulla jaksoin aina hymyillä kun hoksasin kuvaajan puskassa 😁
Iso KIITOS järjestäjille, talkoolaisille ja valokuvaajille!
Komia Ilkan Polku 35km kolmen kärki. Kuva @komiaflow.
Nyt hoidan marrasputken mahdollisimman kevyesti maaliin ja sitten ajatukset ensi vuoteen.

~Eija~

tiistai 8. lokakuuta 2019

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.
Varusteiden tarkistus.
Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.
Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.
Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!
Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)
Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.
Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.
kuva @Aapo.laiho
Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.
Maalissa.
Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.
I did it! 
Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.
Palkinnot.
Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).
Maisema Ukko-Kolilta.
Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Iltajuoksu Paukanevalla

Kävin torstaina ensimmäisen kerran ultran jälkeen tiellä juoksemassa kevyen kympin. Halusin testata jalkojani, erityisesti tuota rasittunutta oikeaa jalkaani. Kuuden kilometrin jälkeen lievää painetta alkoi polvessa tuntua ja seitsemän kilometrin jälkeen se muuttui kivuksi säteillen sääreen. Harmitti. Lenkin jälkeen tein venyttelyjä ja annoin kylmähoitoa polvelle. Myös haava-polveni kipuili. Haava itsessään on parantunut todella hyvin ja enää peukalon pään kokoinen arpi kiristää ihoa, mutta jotain kipua tuntuu polven sisälläkin. Tämäkin harmitti.

Kuitenkin perjantaina jalat tuntuivat taas paremmilta ja vaikka juoksijanpolvi-polvessa oli lievää painetta, päätin lähteä illalla juoksemaan kovan kympin Komia Paukaneva Night Trailille. Olen ollut tässä tapahtumassa kahtena edellisenäkin vuotena ja se on kyllä aina ollut ihanan kamalaa raastoa, mutta juoksun jälkeen on ollut aina niin hyvä fiilis. Epäilytti kyllä, eikä hetkittäin olisi yhtään huvittanut. Lähdin silti.
Kuva; Henri-Matias Latosaari
Paukanevalla ollaan usein retkeilty lasten kanssa ja siellä on kiva käydä juoksemassakin. Suurin osa 10,2 kilometrin reitistä kulkee pitkospuita pitkin. Leveällä puupaanalla pääsee ohittelemaankin, mutta kapealla normi pitkospuilla ohittelu on lähes mahdotonta. Joten oma sopiva paikka letkassa haetaan heti alussa vajaan kilometrin matkalla. Tuo ensimmäinen kilometri juostaan aina kovaa. Oma keskittyminen meni pitkospuita tuijotellessa, joten ensimmäisen kilometrin kilometrivauhtia en saanut bongattua, mutta kovalta se tuntui. Sen jälkeen se lähtee rullaamaan omalla painollaan. Miesten kärki meni menojaan ja naisten kahden kärjen annoin myös mennä menojaan, sen verran kovaa porukkaa oli. Naisiin kyllä säilyi näköyhteys aina näkötornille asti, sitten ero kasvoi niin suureksi etten enää silmäkulmasta heitä nähnyt.
Kuva; Henri-Matias Latosaari
Näkötornin jälkeen tulee pieni kierros purtsilla ja sitten takaisin samaa pitkospuuta. Tämä on haasteellisin kohta, kun vastaan tulee muita juoksijoita ja pitkospuut ovat niin kapeat. Nyt lisäksi pitkospuut olivat osittain todella huonossa kunnossa ja juoksijoita oli yli 200. Väistellessä oma rytmi meni hetkeksi ihan sekaisin. Useamman kerran piti hypätä sivupuille loikkimaan, sillä vaikka suurin osa vastaantulevista antoi tietä (kiitos), niin silti pelkäsin törmäystä. Tässä kohdassa vauhti hidastui, vaikka sykkeet nousi. Väistelemisen jälkeen oma rytmi pikku hiljaa palautui.
Kuva; KomiaFlow
Metsäisellä lenkillä vauhti ja puhti hetkellisesti tippui. Juoksijanpolvi-jalassa tuli pari vihlaisua polveen ja vasemmassakin jalassa jotain kiristeli. Jännitti kuinka polvi vielä loppu matkalla ehtii kipeytyä ja pitääkö kiriä ettei kukaan tulisi takaa ohi. Pitkospuilla taas sain sopivaa vauhtia päälle ja päätin ettei takaa ohi tulla. 6 kilometrin juoksijat ilmeisesi kuulivat raskaan askellukseni ja hengitykseni jo kaukaa ja antoivat tietä (kiitos). Ilman mitään loppukiriä ehdin maaliin ajassa 43:28 ja naisten sarjan kolmas 😊 Voittajalle jäin tasan kolme minuuttia. Viime vuoden ajasta jäin 27 sekuntia. Mutta jotenkin tuntui että silloin jouduin puristamaan enemmän. Toki silloin oli kova loppukiri, mikä vei mehut lopussa. 
Voittaja Marie Sippus oli palauttelemassa, mutta Sari Anttonen ja minä ehdimme palkintojenjakoon. Kuva; KomiaFlow
Olin todella tyytyväinen juoksuun. Ja olin todella iloinen ettei jalka sitten pahemmin kipeytynyt. Ehkä tuo kovempi vauhti säikäytti koko jalan. Vastaavaa juoksua ei olisi omin päin tullut tähän väliin tehtyä, joten hyvä vauhtikestävyys treeni tästä tuli. Muutenkin pitää pikku hiljaa hermottaa kroppaa hitaasta ja pitkäkestoisesta juoksusta nopeampiin ja lyhyempiin pyrähdyksiin. Toiveissa olisi pystyä tänä syksynä sprinttaamaan vielä lujaa.
Muistolaatta.
Kiitos järjestäjille 😊
Syksy lähestyy.
Mun 40 vuotis juhlavuoden kisatilanne on muuten melko hyvällä mallilla; tällä hetkellä 33 kisa starttia takana. Jos ei mitään sairastumisia ja loukkaantumisia tule, niin 40 heilahtaa täyteen helposti. Mutta startti kerrallaan eteenpäin.

~Eija~

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Retki Pallakselta Äkäslompoloon 105km

Tämän vuoden yksi merkittävimmistä urheilullisista tavoitteista oli päästä lähdöstä maaliin yli 100 kilometrin juoksussa. Jo viime vuoden puolella päätin tämän juoksun olevan Lapissa NUTS Ylläs-Pallas polkujuoksukisa. Siellä oli sopivasti uutena matkana hiukan päälle 100 kilometriä oleva 105 kilometrin matka. Olisi voinut olla myös toisin, sillä viime syksynä olin jo napin painalluksen päässä varata perheelleni lentoliput Islantiin ja juosta siellä 55 kilometrin kisa juuri samaan ajankohtaan, mutta tällä kertaa Lapin kilometrit ratkaisivat.

Nyt jo tiedämme, että pääsin Lapissa maaliin asti, voitin 😊!
Tässä on muutama päivä huilattu ja käyty juoksua ajatuksissa ja ystävien kanssa kerraten läpi. Jospa tänään jaksan "juosta" lenkin uudestaan ja kirjoittaa ajatuksia ylös, itsellekin muistiin.
Lapolle kirjoitin huoltojen välit ja näin pätkin matkan osiin.
Meillä oli kämppä puolen kilometrin päässä kisakeskuksesta ja maalista. Todella kätevää. Torstaina malttamattomana jonotin kisamateriaalit, vaikka ne olisi ehtinyt kyllä perjantainakin hakea. Iloinen yllätys oli saada gps-seuranta. Mulle oli tärkeää, että tiedän perheen ja kisaa seuraavien ystävien tietävän missä meen. Tuntui hyvältä jälkikäteen kuulla kuinka moni tuttu oli menoani seurannut ja jännittänyt. Kannustuksella on todella suuri merkitys. Kiitos.

Kisan lähtö perjantaina puolilta öin vaati sen, että hommaan piti valmistautua kuin yövuoroon. Tein kevyen juoksulenkin lähistön purtsilla, otin parin tunnin päiväunet ja söin unien jälkeen runsaan aamupalan. Bussikyyti Pallakselle lähti maalialueelta ja sinne käpsyttelin hyvissä ajoin muiden joukkoon. Ketään en tuntenut, jokunen naama somesta oli tuttu, mutta en jutellut kenellekään. Omissa ajatuksissa olemista, aivan ok mulle.

Pallaksella heti suuntasin lyhyeen vessajonoon. Kiersin hotellin läpi ihastellen maisemia. Loppu ajan odottelin lähtöä eteisessä, jossa oli hiukan lämpöisempää kuin ulkona. Maija Oravamäki tuli 55 kilometrin matkalta pirteänä voittajana maaliin. Muutama sana vaihdettiin. Hiukan kateellisena huokaisin, että hänellä retki oli tehty ja pääsi huilaamaan. Tuossa vaiheessa 105 kilometriä tuntui taas niin pitkältä! Olin kirjoittanut itselleni pienelle lapulle muistiin huoltojen välit ja retken pätkin näiden mukaan. Ensimmäinen väli huoltoon olisi vajaa 21 kilometriä, ei siis paha ollenkaan. Hienoa tästä tulisi. Pääsisipä pian matkaan. Fiilis nousi ja lopulta ryhmityttiin lähtöön. Jäin tietoisesti etualalle, että en jäisi kapeilla poluilla heti pitkien letkojen taakse.
Lähtö Pallaksella. Kuva @aapolaiho
Vihdoin päästiin matkaan. Ensin hotellin asfaltti pihan poikki, pätkä tietä ja sitten poluille. Pian polku kapenikin sen verran, että meno muuttui jonojuoksuksi. Siinä vielä haettiin omaa sopivaa kohtaa, mutta sopivalla vauhdilla homma lähti etenemään. Edessä oli useampi nainen, jos oikein laskin niin juoksin tuossa vaiheessa kuudentena. Melko teknistä pätkää oli heti alussa. Paljon kiviä ja juurakoita. Jostain syystä kompuroin todella paljon, löin varpaitani mihin milloinkin ja olin kaatua. En mielestäni ollut väsynyt, mutta olisiko sitten reipas vauhti asettanut haasteensa.

Lommoltunturille nousussa letkan vauhti hidastui merkittävästi. Koin kävelyvauhdin ylämäkeen liian hitaaksi ja päätin ohittaa porukkaa ja hakea oman vauhtista kohtaa. Toki minäkin kävelin jyrkemmät mäet, mutta loivemmat nousut tässä vaiheessa oli vielä mukava juosta. Lopulta eteen jäi kaksi naista, jotka pitivät selvästi reippaampaa vauhtia kuin muut. He pysyivät koko ajan näköetäisyydellä, taakseni en vilkuillut. Myöhemmin toinen nainen pysähtyi korjaamaan kengännauhojaan ja menin ohi. Toisen ohitin ennen ensimmäistä huoltoa, kun hän juoksi polulta sivuun ja mä löysin heti oikealle reitille. En hakenut johtopaikkaa, mutta yhtäkkiä ajauduin siihen. Hiukan harmitti että hyvä vetoapu katosi edestä, mutta ajattelin että ehkä vain hetkeksi. Eiköhän sieltä takaa tulla.
Lähdössä Pallaskerolle päin.
Ennen ensimmäistä huoltoa kompuroinnin tuloksena olin kerran jo kaatunut. Heitin ihan oikean kuperkeikan. Takana tullut miesjuoksija kysyi heti kävikö pahasti. Oma reaktio oli, että ei missään nimessä käynyt kuinkaan ja ylös vaan ja meno jatkui. Mutta kyllähän se tuntui. Lonkkaan ja kämmeniin nyt ainakin sattui. Juuri tuolla hetkellä ei edes ollut hanskoja kädessä. Repussa banaani meni puoliksi ihan mössöksi. Keräilin itseäni ja yritin terästäytyä.

Ensimmäisessä huollossa Rauhalassa otin vain sipsejä ja suklaata ja jatkoin heti matkaani. Vilkaisin taakseni ja ihan takanani tuli toinen nainen. Päätin pitää oman vauhtini, hiukan käsijarru päällä voimia säästellen. Huollon jälkeinen pitempi asfalti pätkä oli raastava. KK 86 jälkeen satunnaisesti vaivannut oikean polven kipu paheni. Tieltä metsään päästyäni päätin ottaa särkylääkkeen, jos se vaikka auttaisi. Tässä vaiheessa pääsin myös juoksemaan ihan yksin, mitä olin etukäteen toivonutkin. Omissa ajatuksissa yritin nostaa jalkaa tarpeeksi ylös, keskittyä tähän hetkeen, nauttia että olen nyt täällä. Keroille nousut olivat kaiken sen kauneuden arvoisia! Aurinko, joka ei laskenut ollenkaan, valaisi ja lämmitti koko yön. Hetken taivaanranta oli ihan punainen ja värjäsi myös kalliot punaisiksi. Vilkuilin maisemia ja talletin niitä muistiini. Teki mieli pysähtyä, ottaa kuvia ja sisäistää nuo maisemat ihan rauhassa. Nyt ei kuitenkaan ehtinyt. Kisa-minä nosti pahasti päätään. Kaaduin vielä kaksi kertaa vasemmalle kyljelleni. Onneksi hanskat olivat käsissä, sillä nyt niihinkin tuli kunnon jäljet.
Yöauringon maalaama Kellostapuli. Kuva Tero.
Söin ja join tasaisesti 20-30 minuutin välein. Parhaiten maistuivat banaani, mustikkakeitto, Dexalin geelit, energia karkit, suklaa ja smoothiet. Laimeaa urheilujuomaa oli toisessa lötköpullossa ja toisessa oli vettä. Pari kertaa vatsa jotain ihmetteli, mutta nämä tuntemukset menivät nopeasti ohi. Niin ja elämäni ensimmäisen kerran kävin kisan aikana pissalla puskassa! Sekin oli jossain kohdassa alkumatkaa, kun yksin taivalsin. Toista kertaa ei tarvinnut käydä.

Ohitin 160 kilometrin matkaajia, muuten menin yksin Peurakaltion drop bag huoltoon asti. Tässä vaiheessa matkaa oli takana 46 kilometriä ja kello oli aamulla puoli kuusi. Aloitin juoksemisen paksummalla pitkähihaisella juoksupaidalla ja sen päällä oli vielä lyhythihainen paita. Vaihdoin tilalle ohuemman juoksupaidan. Vaihdoin myös toiset hanskat. Liivistä tyhjäsin roskat, täytin juomapullot ja suuhun laitoin muistaakseni lisää banaania ja suolakurkkua. Istuskelemaan en jäänyt, vaan tarkoitus oli tehdä nopea huolto ja jatkaa matkaa. Kun lähdin kolmen muun 105 kilometrin matkalla olevan miehen kanssa jatkamaan matkaa, huoltoon ei muita naisia ollut vielä tullut.

Seuraava vajaan 20 kilometrin pätkä miesten kanssa oli hyvä. Toki kaaduin tällä välillä vielä kerran, mutta se tapahtui pehmeälle mättäälle. Miesten vauhti oli suht sopivaa. Välillä joku meni nopeampaa ja joku hetkellisesti jäi ja mä jäin Kukastunturin laskussa pahasti, mutta sain miehet taas kiinni tasaisemmalla pätkällä. Tässä vaiheessa polven kivun vuoksi alamäet olivat todella kivuliaita. Yleensä alamäet ovat mun vahvuus, mutta nyt iskukyky niissä oli ihan poissa. Onneksi polvi kesti melko hyvin nousut ja tasaisella pystyin juoksemaan. Toisen särkylääkkeen otin aamusta. Vaikutus oli melko olematon, mutta ehkä terävintä kipua hiukan leikkasi. Mielessä kävi pelko, kuinka se kestää maaliin asti. Polvessa kun oli tunne kuin se voisi poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Kipu säteili alas ulkosäärtä ja hiukan puuduttikin jalkaa. Hammasta purren silti eteenpäin. Tietoisesti siirsin kivun tuntemusta sivuun ja keskityin vain astumaan jalalla huolellisesti.
Gps-pallukka menossa Yllästä jo alas päin.
Kesänkijärvelle tulo oli helpottavaa, vaikka samalla järkyttävät Ylläksen ja Pahankurun nousut lähestyivät. Varkaankurun pitkät nousevat pitkospuut olivat ihanat. Samassa paikassa olin perheen kanssa pari päivää sitten retkeilemässä. Tämä on niin ihana paikka. Puron solina ja ne kaikki luonnon kukat. Huilasin tämän pätkän kävellen pitkospuut reippaasti ylös ja söin. Kotamajalla ensimmäisen kerran kuulin jotain väliaikoja kuinka lähellä takana tullaan. Sanottiin, että vajan 10 minuutin päässä on seuraava. Todellisuudessa lähin nainen taisi olla vain 200-300 metrin päässä! Hän ilmeisesti oli juossut nuo pitkospuut. Jälkeenpäin ajateltuna, onneksi en tiennyt että takana oltiin niin lähellä. Todellisesta tilanteesta tietämättömänä jatkoin omaa vauhtiani, nyt juosten hissukseen eteenpäin. Lasku Ylläksen kylkeä huoltoon on vaikea sen jyrkkyyden ja kivirakan vuoksi. Muistin tämän pätkän parin vuoden takaa kun olin juoksemassa Ylläksellä 30 kilometriä. Silloin kaaduin alamäessä kun pohkeet kramppasivat. Tällä kertaa jaloissa ei koko matkan aikana ollut minkäänlaisia kramppi tuntemuksia.

Ylläksen huollossa olin kymmeneltä. Muita naisia ei näkynyt. Mulle kerrottiin että perässä tullaan 13 minuutin päässä. Täytin vesipullot toisen kerran - hienoa, olin saanut juoduksi jo 2 litraa. Kahmaisin sipsejä ja suolakurkkuja mukaani ja lähdin kävellen Ylläksen nousuun. Askel kerrallaan, ei saanut ajatella kuinka monta askelta vielä ylös, vain askel kerrallaan. Reittilipulta reittilipulle. Nousu meni lopulta yllättävän hyvin itseä tsemppaamalla, mutta kyllä se niin rankka oli kuin muistinkin. Ylhäällä puhalsi kylmä tuuli. Maisemat olivat upeat. Kävelin palautellen jalkoja noususta ja annoin pään pyöriä. Sitten hitaaseen juoksuun ja kamalaan alamäkeen, joka oli tietä. Alamäki oli todella jyrkkä ja polveen sattui. Jo aikaisemmin matkalla oli suusta päässyt toisten korvien ulottumattomissa ärräpäitä ja nyt niitä tuli muutama lisää. Pelkäsin polven poksahtavan minä hetkenä hyvänsä. Jouduin jarruttelemaan ja lopulta hetken kävelemään. Ei tyypillistä mulle yhtään alamäessä.
Pirunkuru. Kuva @ltollriera
Perhe oli vastassa Kellokkaan huollossa. Olin kuvitellut tämän hetken olevan erilainen, positiivisempi, mutta olin aika rikki polven kivun vuoksi. Arvion mukaan takana tultiin 9 minuutin päässä. Otin sipsejä ja jatkoin kävellen. Kuulin, kun tytär ihmetteli ääneen miksi en juokse. Oli siis pakko laittaa juoksuksi. Takaisin metsään päästyä itketti, mutta jatkoin hidasta juoksua askel kerrallaan. Kesänkijärven reunassa kulkeva polku oli helppoa tasaista baanaa. Sain pidettyä juoksun tapaista yllä. Keräsin voimia Pirunkurulle. Se olisi viimeinen nousu. Nyt oli vain pysyttävä liikkeessä. Ja voi armoton kun Pirunkuru lopulta edessä kohosi. Alkuun juurakoita ja puita kunnes muuttui täysin kivirakaksi. Otin käsillä kiinni kivistä ja puskin ylös päin. Pari kertaa pysähdyin puhaltamaan ja vilkuilin taakseni. Ketään ei näkynyt. Katsoin kyllä kellosta kuinka kauan mulla tuohon nousuun meni, mutta en enää muista sitä aikaa. Mutta kun ylös pääsin ja tasaisemman pätkän jälkeen lähdin alas päin, alkoi fiilis kohota. Nyt oli tunne, että mä hoidan tämän ja kukaan ei tule enää ohi!
Kilometri maaliin. Kuva Eeva.
Tasainen neulaspolkulasku oli pitkä. Polvi antoi mun juosta. Pienetkin nousut kuitenkin heitin kävelyksi. Vielä yhden 160 kilometrin juoksijan ohitin ja tuumasin, että enää ei pitäisi olla pitkä. Kilometri ennen maalia oli tuttuja kannustamassa. Kiitos Eeva ja Jani. En paljon hymyillyt, en siis yhtään, kun tuntui ettei matka lopu ikinä. Onneksi puhuivat totta, että loppu on alamäkeä. Maalikaari näkyi melko kauas asfalttipätkän päähän. Vihdoin taas alkoi hymyilyttämään, taisin nauraa ääneenkin. Unohtui väsy ja polvi. Ylävitoset lapsille ja maaliin.
Ai että mikä ilon tunne 😁
Maalissa haastatteluun. En tarkkaan muista mitä kysyttiin 😅
Mun aika oli 12:55:29, eli juuri alle 13 tuntia pääsin.
Toiseksi tullut Karvinen oli 18 minuutin päässä ja kolmanneksi tullut Tulppo melkein 40 minuutin päässä. Lopun nousuissa revin tuota eroa, joten yllättäen nousut olivat tällä kertaa mun vahvuus. Itselle merkityksellistä oli se mitä pään sisällä kävin läpi. Välillä oli melko rankkaakin, mutta missään vaiheessa en kuitenkaan ollut lähelläkään keskeyttää. Ainoastaan tuo polvi asetti pelon, kuinka tässä käy. Kokemus oli kuitenkin erittäin vahvistava. Voitto oli jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan tapahtuvan, mutta mistä olin joskus unelmoinut. Tällaisessa porukassa arvostan suoritustani ja olen ikionnellinen että pääsin tämän kokemaan.
105km kolmen kärki. Kuva @aapolaiho
Kroppa oli melko sekaisin juoksun jälkeen. Oli lievää huimausta ja häjyä oloa. Pikku hiljaa kuitenkin ruoka alkoi upota. Väsy oli kova mutta elimistön adrenaliinit ja endorfiinit eivät antaneet unta. Ennen palkintojen jakoa, joka oli ilta kello kymmeneltä, olin hiukan torkkunut ja hörppinyt kokista. Onneksi seuraavan yön nukuin kuin tukki ja sitä seuraavatkin olen nukkunut. Jopa päiväunia olen ottanut.

Lihaksiston palautuminen on vielä ihan kesken, mutta mielestäni aika hyvällä mallilla. Suurimmat huolet ovat tällä hetkellä tuo oikea polvi, joka on edelleen melko kipeä ja vasemman käden olkapää jonka loukkasin kaatuessani. Särkylääkkeitä en ole ottanut, vaan kevyellä liikkumisella ja suolakääreillä olen paikkoja toistaiseksi hoitanut. Viime yönä kyllä heräsin kerran polven kipuun, kun en millään meinannut löytää kivutonta asentoa. Toivon todella, ettei mitään vakavempaa polveen ole tullut.
Mahtavat palkinnot! Tärkein on tuo puupokaali, jonka saa vain juoksemalla.
Kiitos kaikille teille mukana juosseille, niin Lapin poluilla kuin ajatuksissa vierellä kulkeneille. Olen otettu miten moni on onnistumisestani iloinnut.

Jälkikolotuksista ja ruhjeista huolimatta välillä pitää nipistää itseään - tapahtuiko tämä todella mulle 😄
Jee!
~Eija~

torstai 11. heinäkuuta 2019

Äkäslompoloon

Tänään saavuimme Äkäslompoloon koko meidän perhe. Pientä vastarintaa oli havaittavissa jälleen reissuun lähtiessä. Taitaa Kainuun viikon reissu painaa vielä kaikilla. No eipä tarvitse kenenkään sitten tulla sanomaan, ettei me koskaan käydä missään, sillä tämän vuoden kesäloman alku ainakin on reissattu. Vaikkakin reissut painottuu pitkiin automatkoihin ja perillä "aina" kannustetaan äitiä kisoissa, niin eiköhän aika kultaa muistot ja lapset vanhempina muistelevat näitä ilolla...toivottavasti 😆

No on sitä itsekin hiukan väsynyt ollut nämä muutamat päivät mitä on kotona ehtinyt Kainuun ja Multi-sport kisan jälkeen olla. On tullut aamuisin nukuttua pitkään ja illalla touhattua myöhään. Latautumista puutarhatöissä ja iltarasteilla käyntiä. Mirjan käsittelyssä kävin jäsenkorjauksessa, josko se auttaisi lieviin jalkojen kolotuksiin ja ennaltaehkäisisi uusia. Ainakin jalat saatiin yhtä pitkiksi ja olo hyvinkin rentoutuneeksi.

Mutta nyt asiaan, nimittäin huomenna perjantaina puolenyön aikaan Pallaksella pamahtaa ja 105 kilometrin matkan valinneet saavat luvan aloittaa urakkansa. Minä muiden mukana. Muutaman vuoden kutkuttanut haave juosta 100 kilometriä poluilla on kohta toteuttamista vaille täyttynyt. NUTS Pallas-Ylläs viikonloppu on täällä! 

Ensimmäisen ja viimeisimmän kosketuksen Ylläksen poluille otin vuonna 2017 kun olin juoksemassa Nuts Ylläs 30km. Se oli hieno kokemus ja olin myyty niin Lapille kuin erämaapoluille. 
Lapin Kansa-lehdessä juttua.
 Hetta-Pallas-Ylläs alueella juostaan nyt NUTS-organisaation toimesta seitsemännen kerran. Tälle vuodelle on tehty reitteihin isoja muutoksia. Ennen kaikkien matkojen lähtö oli Ylläksen rinteiltä, mutta nyt pääkisakeskus on Äkäslompolossa, jonka lähistöllä 37 kilometrin matka kiertää. 55 kilometrin matkalaisten lähtöpaikka on Hetta ja maali Pallas. Meidän 105 kilometrin juoksijoiden lähtö on Pallaksella ja maali Äkäslompolossa, mutta käymme koukkaamassa Ylläksen rinteillä. 160 kilometrin matkalaiset tekevät saman matkan kuin me, mutta lähtö on Hetassa. Odotettavissa on kaikilla matkoilla nousua ja laskua, kivirakkka, upeita maisemia, ötököitä ja todennäköisesti tunneskaalan koko kirjo. 
Kisavaatteita ja tarvikkeita liiviin.
Varusteet ovat valmiina. Pakollisia varusteita 105 kilometrin matkalle olivat muun muassa juomapullot (tai juomarakko) yhteensä 1,5 litraa, avaruuslakana ja pilli, pitkähihainen urheilupaita, 10 000 vesipilarin takki, hanskat ja energiaa. Myös kuppi ja elastinen sidos tulee olla mukana. Matkalle, reilun 40 kilometrin kohdalle on mahdollisuus kuljettaa oma drob bag. Sinne laitan kuivan vaihtopaidan ja hanskat, pitkät ja lyhyet sukat (ihan vain varoiksi) sekä lisää energiaa juoksuliiviin lisättäväksi. 
Eväitä. 
Evääksi lähtee tuttuja herkkuja 😋
Vaikka kevään Karhunkierroksen 83 kilometrillä salmiakki ja suklaa eivät uponneet, lähtee niitä kuitenkin mukaan. Jos ei matkalla maistu, niin yleensä juoksun jälkeen seuraavan parin päivän ajan kyllä.
Myös suolapähkinöitä, Dexalin geelejä ja urheilujuomaa sekä mustikkakeittoa tulee liivin taskuihin. Energiakarkkeja ja smoothieta vaihtelun vuoksi.
Maali Äkäslompolossa. Vielä melko hiljaista. 
Kohta kusamateriaalien haku. Vielä kevyttä jaloittelua pitkän ajomatkan jälkeen ja toivottavasti hyvät unet ensi yönä.

Jännittää 🙂

~Eija~

torstai 4. heinäkuuta 2019

Aktiivilomalla Vuokatissa

Kainuun Rastiviikko on vielä kesken, sillä tänään ja huomenna perjantaina vielä suunnistetaan. Täälä on kuitenkin ehtinyt kisojen ulkopuolella ja välipäivinä tehdä vaikka ja mitä. Joten tässä lomailu kuulumisia ja seuraavassa postauksessa sitten itse kisaviikon kuulumisia. 
Vuokatin huipulla.
 Meillä on kämppä Kattikeskuksessa, Vuokatissa. Vaatimukset kämpälle oli pyykinpesukone, sauna ja keittiö ja nämä siis löytyvät. Sijainti on erinomainen, sillä tästä singahtaa helposti paikkaan kuin paikkaan ihan jalkaisinkin. Parasta on tietysti ollut Vuokatin polut, joilla olen sunnuntain tulopäivää lukuunottammatta käynyt juoksemassa. Olimme reissaamisesta ja telttaöistä niin väsyneitä sunnuntaina, että saunomisen jälkeen sammuimme nopeasti pehmoisiin sänkyihin. 
Sapporon polku.
 Maanantaina kävin juoksemassa vajaan 10 kilometrisen Sapporon lenkin, joka luokitellaan vaativaksi poluksi. Tiukka nousu laskettelurinnettä ylös, lisää kivikkoista ja juurakoista nousua metsän puolella, kunnes tasaisempaa pitkospuu ja neulaspolku pätkää. Vuokatin vaaran huipulta oli hulppeat näkymät. Alaspäin tullessa sai olla tarkkana miten jalkansa asettelee, sillä sateen jälkeen oli melko liukasta ja mulla oli jalassa normi juoksulenkkarit. 
Eino Leinon polku.
 Tiistai illalla vuorossa oli pätkä Eino Leinon polkua, joka meni osittain samaa reittiä kuin Sapporon lenkki. Tämä oli selvästi suositumpi, sillä paikoin polku oli todella leveää. Pitkät portaat huipulta alas metsälammille olivat todella hienot. Oli ihanan hiljaista ja vain pari muuta lenkkeilijää tuli iltamyöhällä vastaan. 
Koukkasin tutustumassa myös urheiluopiston maisemiin ja sain lenkille jälleen pituutta vajaa 10 kilometriä.
Leveää polku baanaa. 
 Eilen keskiviikkona lähdin aikaisemmin jo iltalenkille ja suuntasin Piimä-Heikin lenkille olettaen sen olevan tasaisempi kuin edellis iltojen polut. Ei se tasainen kuitenkaan ollut, mutta vauhdin yritin pitää maltillisena. Jonkin verran viikon liikkumiset kropassa tuntuu, mutta nyt ei malta olla käyttämättä näitä maastoja hyväksi. Hyviä nousumetrejä, maltillista vauhtia ja silti mukavaa sykevaihtelua.
Piimä-Heikin polulla. 
Tästä helposti saisi käsityksen, että mä olen täälä vain juossut. No ei se aivan näin ole mennyt. Suurin osa ajasta on touhattu perheenä yhdessä ja tekemistähän täälä riittää. Maanantain sateisena välipäivänä muun muassa kävimme hohtokeilaamassa, jonne sateesta huolimatta kävelimme. 

Tiistain lämpöisenä päivänä pulikoimme Hiukan uimarannalla ja kävin lasten kanssa rullaluistelemassa sillä seurauksella että sain kyynärpäähäni asfaltti-ihottuman muutaman päivän koristeeksi. Meillä Pohjanmaalla ei ole mäkiä, mutta täälä niitä on joka paikassa, enkä niissä osaa mennä. Onneksi se olin kuitenkin minä joka lipat heitin eikä kukaan lapsista. Osuvammat menopelit olisivat maastopyörät, mutta niiden mukaan vetäminen olisi ollut aivan liian työlästä, kun auto muutenkin oli aivan täynnä. 
Hohtokeilaamassa. 

Rullilla nurin. 
Eilen keskiviikkona oli jälleen välipäivä ja me lähdettiin aamusta Kajaaniin markkinoille. Normi markkinameininkiä mitä meilläkin päin ja ajattelin että sillä erotuksella vain että tuttuja täälä ei tapaa. Äimistys olikin suuri kun yhdellä myyntikojulla törmäsin Maija-Liisaan. Ihan some-tuttuja ollaan ja kerran aikaisemmin nopeasti nähty. Maija-Liisan blogi löytyy täältä. Maija-Liisa on myös menossa Ylläkselle juoksemaan ensi viikolla. Tämä keskustelu herätti mutkin taas tajuamaan, että mun yli sadan kilsan eka juoksu lähestyy vääjäämättä. Tässä lomaillessa ei vain ole asiaa kunnolla ehtinyt tajuta. Toki sen verran asia takaraivossa on, että tällä viikolla vielä huolettomasti annan itseni kilometrejä kerätä ja ensi viikolla enemmän lepoa. 
Maija-Liisa ja mä .
Ihana kisa-lomaviikko ollut. Onneksi vielä hetken saa näistä maisemista nauttia. 
Suosittelen Vuokattia lomakohteena ihan kaikille. Tekemistä ja kokemista löytyy !

~Eija~

maanantai 27. toukokuuta 2019

KK 83km

Yksi tämän vuoden "pääkisatapahtumista" oli viime lauantain Nuts Karhunkierros. Tavoitteeni nostaa kokonaiskilometrejä järjestelmällisesti ja hallittavasti saavutti 83 kilometrin tolpan, sillä mä pääsin ehjänä maaliin asti. Olipa jälleen huikea reissu niin kropan kuin mielen kestokyvyn rajoille. Keskeyttäminen ei onneksi vakavissaan tullut missään vaiheessa mieleenkään ja pahimmat syvänteetkin onnistuin väistämään, mutta ei se silti helppoa ollut. Jospa muutamalla sanalla ja kuvalla yritän fiilikset saada ulos näin pari päivää reissun jälkeen.
Lähtö selfie 😆
Nukuin juoksua edeltävän yön melko katkonaisesti. Oli kuuma ja sitten taas kylmä. Jännitti juoksu, jännitti heräänkö herätykseen klo.04.40, saanko aamupalaa alas ja jännitti tuleeko tästä mitään.
Kyllä, heräsin kellon soittoon täydestä unesta. Muu retkikunta nukkui. Hiivin vessaan, pukemaan ja syömään. Ulkona tihuutti vettä. Kävelin yllättävän rauhallisena kilometrin verran ylämäkeen, Rukan keskukseen, josta lähti 83 kilometrin bussit lähtöön klo.05.45. Oli valoisaa ja juoksijoita kerääntyi joka suunnasta. Bussiin pääsi heti sisälle ja hetkeksi silmät kiinni. Hörpin juotavaa ja Hautajärvellä vielä pikainen vessakäynti. Varustepussiin, joka toimitettiin maaliin, sulloin päällyshousut ja -takin, fleece-takin ja juomapullon. Hiukan viileä keli, mutta ei paha. Edelleen tihuutti vettä. Päällä polkujuoksukengät, pitkät juoksusukat, capri-trikoot, ohut pitkähihainen paita ja vielä sen päällä lyhyt hihainen paita. Tuubi-huivi kaulaan oli jäänyt kämpille. Hanskat kädessä ja tämän vuoden tuubihuivi päähän. 
Lähtö Hautajärveltä (kuva;@aapolaiho)
Lähtö tapahtui rauhallisesti tasan klo.07. Edellis kerroista oppineena, en jäänyt massan häntäpäähän, enkä edes keskivaiheille, vaan melko edestä hain paikkaa. Pääsin heti melko kivaa vauhtia leveällä polulla etenemään, vaikka polun kaventuessa juutuin yhden letkan hännille. Sykkeet pysyivät tuossa letkassa jopa alle 100. Näin mentiin useampi kilometri ja ohi vain ei päässyt. Lopulta vauhti oli mielestäni aivan liian hidasta ja eteneminen meni edellä olevan kantapäitä tuijottaessa. Oli pakko päästä ohi, joten laitoin vilkun vasemmalle ja puikkelehdin tuon noin 10 juoksijan letkan ohi. Ohitukset tein huikkaamalla että oikealta tai vasemmalta tuun ohi. Hyvin kanssajuoksijat antoivat tilaa ja kuulin, että joku lähti mun perässä myös ohittelemaan. Oi mikä ihana tunne, kun sai jatkaa omaa reippaampaa vauhtia eikä ketään ollut edessä!

Pitkän matkaa ohituksen jälkeen mun perässä tuli nainen ja mies jutellen. Mä pidin vauhtia ja he juttelivat ja sitä jutustelua oli mukava kuunnella. Miehen nimeä en tiedä, mutta nainen oli nimeltään Suvi. Yhdyin jutteluun, kun aloimme pohtia ehdimmekö ensimmäiseen huoltoomme ja siitä eteenpäin ennen kuin 55 kilometrin lähtö on. Jos emme ehdi huollosta ulos ennen klo.10, jäämme 55 juoksijoiden sumppuun ja se ei olisi kiva ja taas joutuisi hirveästi ohitella ja se vie turhaa energiaa. Vilkuilimme kelloa ja nostimme vauhtia. Kyllä me ehdittäisiin ja sitten maksimissaan 5 minuutin huolto ja nopeasti eteenpäin. 27,4 kilometriin Oulangan huoltoon ehdin ajassa 2:52.

Äkkiä drop bag jostain käsiin. Tyhjät geeli purkit ja banaanin kuoret roskiin, uudet tilalle ja lötköpötköt täyteen vettä. En vaihtanut kuivia hanskoja käteeni, vaan sulloin ne juoksuliivin isoon selkätaskuun. Harrin huikkasin auttamaan pullojen kanssa, sillä kylmillä sormilla en saanut niitä sujautettua takaisin liivin taskuun. Sähelsin energiatablettien kanssa. Kourallinen suklaata mukaan ja äkkiä eteenpäin. Iso kiitos Harrille avusta! Suvin kanssa päästiin lähes yhtäaikaa eteenpäin ja juuri pari minuuttia ennen 55 lähtöä, jes!
Oulangan huollossa. (kuva; Harri)
Tuossa vaiheessa oli aika voittajafiilis. Ja nyt oli mulle tuttua baanaa viime vuodelta. Tiesin, että pitkä pätkä eteenpäin olisi mukavaa neulaspolkua ja kauniita maisemia. Kropassa tuntui oikein sopivalta, vaikka kyllä sitä jo tiesi 30 kilometriä juosseensa epätasaisessa maastossa. Noin 10 minuutin jälkeen 55 kilometrin kärki porhalsi hurjaa vauhtia ohi ja sitten niitä sujahteli harvakseltaan oikealta ja vasemmalta.

Kädet lämpeni tässä vaiheessa, mutta hanskoja en ottanut pois käsistä kuin juomapulloja täyttäessä ja banaanin kuorta avatessa. Taktiikka laittaa joka 20 minuutin välein jotain suuhun, erityisesti juotavaa, toimi vielä tässä vaiheessa. 20 minuuttia menee kuitenkin todella nopeasti ja välillä tuo väli hieman venähti. Energiageelit upposivat oikein hyvin, banaani täytti vatsaa ihan parhaiten ja huollosta napattu suklaa oli ihan ok. Kuitenkaan omassa taskussa olleet suolapähkinät tai suklaa eivät tällä kertaa napanneet yhtään. Mustikkakeiton hörppiminen vauhdissa pillillä onnistui todella hyvin ja se oli hyvää ja menee ehdottomasti jatkoon. Juotavana oli toisessa puolen litran lötkössä laimeaa urheilujuomaa ja toisessa pelkkää vettä. Järjestäjien urheilujuomiin en sekaantunut. 
(kuva; @aapolaiho)
Oulangan huollosta seuraavan huoltoon, Juuman basecampiin oli matkaa sellaiset 32 kilometriä. Juoksu alkoi todenteolla tuntua. Välillä sattui vasempaan polveen, hetkellisesti lantioon ja myöhemmin oikeaan polveen. Jossain kohdassa myös muistan ihmetelleeni kipua oikeassa nivusessa, mutta jossain kohdassa kipu oli hävinnyt. Alaselkä väsyi ja luulin että vatsa jotenkin on menossa sekaisin kun siihenkin sattui, mutta ne olivatkin kyljen ja kylkiluuvälihakset jotka väsyivät tai ärsyyntyivät juoksuliivistä. En antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja tuskailemaan kuinka paljon vielä on matkaa jäljellä, vaan pätkin matkaa paloiksi. Seuraava kohde oli Ison Karhunkierroksen liittyminen Pieneen Karhunkierrokseen. Kun tähän pääsin, hihkaisin ääneen ja ja seuraava kohde olisi basecamp. Suvi oli jäänyt tällä pitkällä välillä jonnekin mun taakse. Olin muutamia kertoja vilkuillut taakseni, näkyykö Suvia, mutta ei näkynyt. Yhden 83 kilometrin naisen olin ohittanut ja hän sanoi että olin nyt neljäntenä. Vau! Hän itse kertoi, että joutuu keskeyttämään Juumaan polvivaivan vuoksi. Harmillista.

Juuman basecampissa pullot taas täyteen vettä. Piti jälleen pyytää apuja pullojen korkkien kanssa. Järjestäjien pöydästä otin suolaa, sipsejä ja lisää banaania. Vilkuilin näkyykö Suvia tai muita saman matkan naisia, mutta ei näkynyt. Kilpailija-minä nosti päätään, sillä halusin pitää tuon neljännen sijan. Toki loppu matkalla päättäväisyys välillä petti ja huomasin huokailevani, että viides ja kuudeskin sija ovat ihan hyviä, että jos joku tulee ohi, niin ei haittaa. 
(Kuva; @aapolaiho)
Juuman basecampin jälkeen taakse jäivät komeat koskien pauhut, riippusillat ja jylhät jyrkänteet. Edessä oli tylsähkö pätkä kohti Konttaisen huoltoa. Väli oli 17 kilometriä. Väsy painoi todella paljon jaloissa. Joitain 34 kilometrin juoksijoita meni kevyin jaloin rallatellen ohi ja kateellisena katsoin heidän menoaan. Oma meno tuntui etanavauhdilta. Sattui aika moneen paikkaan. Märät juurakot ja kivet olivat liukkaita, mutta yllättävää kyllä, en kertaakaan kaatunut tai ollut edes kaatumaisillani. Kuitenkin väsyneenä sitä reaktiokyky heikkeneeja jalat ottavat huonosti vastaan alamäkien iskutusta, joten otin ne todella varovasti. Yleensä puikkelehdin alamäet sutjakkaasti alas ja nautin siitä, mutta nyt menin varman päälle kieli keskellä suuta. Ylämäet lähes kontin ylös. Siirsin ajatuksia pois lopun raaoista nousuista ja laskuista. Tiesin mitä on tulossa.

Epätoivoinen ajatus heräsi heinäkuun Pallas-Ylläksen 105 kilometrin juoksusta. Miten ikinä selviäisin siitä, kun tämäkin oli näin rankkaa! Mitäs muita matkoja siellä on, pitäisikö vielä vaihtaa. Pääsin muutama kirosanakin. Nyt piti kuitenkin hoitaa tämä alta pois ja Konttaisessa silmät kiinni vedin suolakurkkuja ja banaaneja. Juomapulloja en täyttänyt, sillä en enää ollut hetkeen pysynyt 20 minuutin syömistahdissa, eikä tehnyt mieli niitä mitä taskuista löytyi. Nyt sitten vaan nousuihin ja laskuihin. Tästä oli enää tuskaiset 7 kilometriä maaliin.

Ja ne nousut Rukan vaaroille on rankkoja. Ne laittoivat selän märäksi edellisenä päivänäkin kun Valtavaaran huipulla kävimme maisemia ihailemassa ja ne laittoi puuskuttamaan vajaan 80 kilometrin jälkeen. Kädet reisillä, koko kroppa töissä. Joissain kohdissa oli köysiä joista sai ottaa käsillä tukea. Nousu ja lasku toisen perään. Juoksin aina kun mahdollista, eli vaarojen päällä. Laskut meni askareshyssyä, juoksuksi ei sitä voi sanoa. Maisemia ei näkynyt, kun koko matkan kestänyt sade jatkui edelleen. Jossain kohdassa se kai oli hetkeksi lakannut, mutta mä en sitä ollut huomannut. Vaatteet olivat ihan märät, kuivia hanskojakaan en ollut vaihtanut. Vaarojen päällä käynyt tuuli oli todella kylmä, pysähtyä ei tehnyt mieli. Mutta mikä ilo sisällä kupli, kun matka eteni, kilometrit vähenivät ja seuraava edessä kohoava nousu tuli kiivettyä ylös. Kaksi naista oli kannustamassa viimeisen nousun juurella. Tieto, että tämä on viimeinen, oli jotain niin ihanaa, vaikka tuo viimeinen ei antanut yhtään armoa. Meitä oli siinä useampi repimässä itsestä viimeisiä askeleita. Aivan nauratti kun huojuimme ja horjahtelimme toisiimme. Viimeisen nousun jälkeen pääsi vielä viimeiseen laskuun ja sen laitoin juoksuksi. Musiikki ja kuulutus pauhasi alhaalta Rukalta ja mikä fiilis juosta punaista mattoa pitkin maaliin.
Maalissa! (kuva; Tuomo)
Olo oli aivan loppu, en olisi yhtään jaksanut pitempään. Nopeasti ensi fiilikset Tuomon kanssa, joka odotteli veljeään maaliin. Sitten hoipertelin alas parkkihalliin hakemaan varustepussejani. Istuin piiiitkän tovin hallin lattialla. Kiskoin märät paidat ja hanskat pois, kuiva fleece päälle. Harmikseni toinen kuiva hanska oli pudonnut jonnekin matkan varrelle, joten kuivaa en saanut sormille kuin yhden hanskan verran. Hiukan huimasi ja tärisytti. Kävin syömässä melko mausteisen kasviskeiton, heitin parit viestit että elossa ollaan ja lähdin taapertamaan mäkeä alas kämpille. Aika tuskaisen näköistä se varmasti oli. Kämpillä heti kaikki vaatteet pois, kenkien suihkutus ja monen monta minuuttia seisoin kuuman suihkun alla. Juoksun jälkeen tuli todella kylmä! Pari kerrosta vaatetta päälle, pepsiä ja sipsiä viereen ja peiton alle.

Miehet olivat kalassa ja nopeiden aika-arvioiden mukaan laskimme, että ehtisimme ottamaan Niinan 34 kilometrin matkalta maaliin vastaan. Mutta mä en suostunut lähteä kävelemään taas mäkeen, joten sovittiin että tulevat mut hakemaan kämpiltä autolla. Ehdimme juuri sopivasti maalialueelle että näin Sarin maaliintulon ja pian tuli Niinakin. Niina on niin monet kerrat ollut mua vastassa, joten oli ihana tällä kertaa vaihtaa rooleja. Huippu suorituksella ja fiiliksellä sieltä tultiin ja kuulemma olisi vielä voinut jatkaa samanlaista alamäkeä kilometri tolkulla eteenpäin.
Mun lopullinen aika oli 10:16:13 ja sijoitus naisten sarjassa 4. 😊
Olen todella tyytyväinen. Tavoite oli juosta alle 12 tuntia, varovaisesti lähemmäs 11 tuntia. Tavoite oli myös päästä 10 sakkiin, varovaisesti 5 sakkiin. Kaikki tavoitteet täyttyivät tällä kertaa! Tuolla ajalla olisi viime vuonna voittanut, tänä vuonna voittaja pinkoi mua vajaa 40 minuuttia kovempaa. Etukäteen reittiä kuvailtiin ennätys nopeaksi ja ennätyksiä tehtiinkin. Keli ei mielestäni ollut sateen aiheuttaman liukkauden vuoksi nopea, mutta reitille talven aikana levitetyt pitkät sorapätkät nopeutti matkan tekoa huomattavasti. Viime vuoden lämmin keli asetti haasteen nesteytykselle, mutta tänä vuonna kylmyys saattoi myös tehdä tepposet. Porukkaa oli todella paljon ja ikävää oli, se että jotkut joutuivat jonottamaan riippusilloille pääsyä useita minuutteja, jopa puoli tuntia. Siinä seisoskellessa tulee äkkiä kylmä ja aika tuhraantuu ihan hirveästi. Itse en joutunut jonottelemaan, mutta ei se kaukana olisi ollut jos 55 kilometrin juoksijat olisivat ehtineet lähteä edelle. Vastaisuudessa osallistuja määrää voisi muutamalla sadalla pudottaa, tai porrastaa lähtöjä vielä radikaalimmin. Tapahtuman elämyksellisyyttä se ei pois veisi, mutta mahdollistaisi kaikille oman suorituksen.
Minä ja Niina muistomitalien kanssa.
Eilen ajettiin Rukalta kotiin. Matkalla maistui pitsa ja nyt uppoaa taas salmiakki ja pähkinätkin. Nukuin viime yön omassa sängyssä hyvin. Kroppa on vielä melko kipeä, että portaissa on hankala liikkua ja sohvalta ylös nousta. Mieli on kuitenkin taas vahvempi ja puolentoista kuukauden päästä startataan 105 kilometrin viivalla. Sitä ennen toki vielä suunnistetaan ja yksi Multisport kisakin taistellaan.

Olihan taas reissu mitä muistella!
Iso kiitos kaikille hengessä mukana juosseille, kaikista niistä tsempeistä ja onnitteluista! Ihania kohtaamisia poluilla, somessa ja arjessa!
Ja kiitos taas retkikuntamme Niina, Harri ja Tero 💓

~Eija~