Palautumisesta

 Viimeisen kuukauden aikana eniten multa on kysytty miten olen palautunut. Tuntuu mukavalta, että asia kiinnostaa ja kyselyjen vuoksi on itsekin sitä tullut pohdittua aika paljon. Koettu fyysinen rasitus ja pääkopan haastaminen oli oma kohtaisesti sen verran kova, etten vielä ole täysin palautunut. Se näkyy lenkeillä korkeampana sykkeenä, lenkkien jälkeen voipuneempana olona ja kovempien rypistysten jälkeen voimakkaampana väsymyksenä. Koen tarvitsevani edelleen itselleni normaalia enemmän unta ja ruoka ja herkut maistuu. Kuitenkin koen, että palautuminen etenee ja koviakin sietävä kroppani edelleen palautuu melko nopeasti. Oon viimeisen kuukauden aikana sinnitellyt, erityisesti ekan palautteluviikon aikana kovaa hellettä vastaan, kun tuntui ettei kroppa kestänyt sitä yhtään. Sitten olen pystynyt vetämään kolme kovaa kisaa, joista viimeisin juosten sekä yhden pitkän mäkitreenin. Kaikki nämä tuntuivat jälkeenpäin normaalia rasittavammilta, mutta ei hajottavilta. Ei ole epänormaaleja kipuja tai kolotuksia ja jalkaterissä isovarpaiden ja kantapäiden ihon herkkyyskin on normalisoitumassa. Kaksi varpaankynttä on lähtenyt irti ja veikkaan vielä yhden lähtevän.

Ensimmäinen juoksulenkki oli 11 päivää Nuts300 jälkeen ja oli ihana.

Fyysistä palautumista pystyy seuraamaan erinäisin arvoin, kun urheilukello on aina ranteessa. Se kertoo jotain, mutta se oma olo ja tuntemus kropassa on kelloa merkittävämpi. Oikeasti kello on ollut vähän sekaisinkin, kun se heittelee ylirasituksesta, ylläpitävään ja kehittävään yhden päivän aikanakin. Nuts300 jälkeen kello ilmoitti palautumisajaksi reilu kaksi vuorokautta ja sitten välillä töihin polkemisen (reipas 30min) jälkeen saman ajan. Palautumisaikaa enemmän seuraan miten saan nukutuksi ja kuinka sykkeet arjessa menee. Henkinen stressi ja kiire nostaa sykettä ja pitkään jatkuessa sen vuoksi myös fyysinen palautuminen hidastuu.

Urheilukellon HRV tarkoittaa sykevälivaihtelua, eli sydämen lyöntien välistä vaihtelua. Syke saa nousta korkealle, mutta sen pitää myös palata alas. Sykevaihtelu kertoo tiedostamattoman hermoston toiminnasta, eli miten kroppa palautuu ja miten kestää stressiä.

Nuts300 jälkeen sain nukuttua yöni yllättävän hyvin, ei toki heti entisellään, mutta heti lupaavaan suuntaan. Hrv vajosi alas, mutta lähti nopeasti nousuun. Tietysti olin niin äärettömän väsynyt, että uni tuli helposti, niin yöunille kuin päiväunille. Nukuin päiväuniakin parin viikon ajan aina kun se oli mahdollista, mutta nyt ei enää tarvitse, vaikka joskus on ihanaa aamuvuoron jälkeen oikaista hetkeksi aikaa. Ehkä yllättävintä tässä palautumisessa on ollut maaliin tulon jälkeisen viikon alakuloisuus. Tätä on todella vaikea selittää, mutta olin oikeasti alakuloinen ja itkuherkkä, jota en tavallisesti ole. Juoksusta jutellessa usein pillahdin itkuun enkä oikein osannut selittää miksi. Kuitenkin pääsin tavoitteeseen, eli maaliin ja vielä sen ajan puitteissa jota olin itselleni haarukoinut. Tulosluettelossa näytti hyvältä; naisten kakkonen ja kokonaistuloksissa 7. Kuitenkin olin jotenkin niin revitty, sellaiset henkiset haavat ihan auki. Koin myös pettymystä itseeni, erityisesti siksi kun olin aiheuttanut valtavaa huolta läheisille ja monelle muulle, kun olin hoiperrellut viimeisiä kilometrejä maaliin. En halua aiheuttaa kenellekään huolta, sillä tässä maailmassa ja jokaisen elämässä on jo tarpeeksi oikeitakin murheita. Tämän käsittely on ottanut oman aikansa, mutta kuopasta on noustu ja tuntuu, että olen taas oma itseni.

Mua haastateltiin Ilmajoki-lehteen sopivasti kun olin noussut alakulosta taas omaksi itsekseni.

SM-parisprinttiviestin finaalissa oli kaksi emittagia varmistamassa leimauksen.

Reipas viikko sitten tarvittiin niin fyysistä kovuutta kuin henkistä rauhaa, kun osallistuin Kurikassa suunnistuksen SM-sprinttiviestiin Eero parina. Ikämme riitti D/H45 sarjaan, joka oli nuorin ikäsarja. Kisa sisälsi vapaaehtoisen karsinnan (meitä oli vain 20 joukkuetta, joten todellista karsintaa ei tarvinnut) ja itse finaalissa kaksi osuutta molemmilla. Karsinnassa oli tarkoitus juosta rennon reippaasti, mutta otin aivan liian lujaa. Keuhkoissa tuntui ja jo ekalla rastilla nyrjäytin nilkkani. Jännitin jäikö kaikki paukut karsintaan ja kuinka nilkka tuntuisi finaalissa, koska siihen sattui rauhassa istuskellessakin.

Finaalissa naiset aloittivat ja ampaisin tutusti liikkeelle ja K-rastin jälkeen olin Rantasen Merjan (entinen maajoukkuesuunnistaja) perässä. Tajusin, että meillä on sama hajonta. Lähes loppupään rasteille asti näin Merjan, mutta kyllä se kovaa juoksee. No niin juoksin mäkin omaa kovaa ja keuhkot oli ihan riekaleina, onneksi nilkka ei vaivannut yhtään. Viidentenä vaihtoon, 11 sekuntia Merjaan, eli kärkeen.

Eero toi hyvin varmalla juoksullaan ja sitten pääsin mä omalle toiselle osuudelleni. Samoilla sekunneilla lähti toinenkin nainen, mutta meillä oli eri hajonta, eikä saatu toisistamme kirittäjiä. Ei saanut enää niin hyvin irti itsestään ja kaksi mielestäni huonoa reitinvalintaa tein. Kuitenkin aivan kelpo suoritus muuten, minuutin verran hitaampana kuin kärki, viidentenä edelleen. Ja Eero piti sijan ja päästiin kymppisakki tavoitteeseen kirkkaasti.

Omalta kakkos osuudelta, eli viestin kolmos osuudelta vaihtoon. kuva; Maarit.

Sprintti on niin kivaa vaikka raakaa, mutta hyvin sain itsestäni revittyä irti sen minkä oli revittävissä. En tiedä olisinko täysin palautuneena pystynyt yhtään sen parempaan. Mutta kivaa oli ja tulos oli hyvä!

Mä ja Ninni käytiin Malminkartanon portaissa.

Hassua, että sitä kuvailee kivaksi sitä kun joutuu koville. Mä ja Ninni meinaan tehtiin melko kova mäkitreeni viime perjantaina Helsingissä Malminkartanonportaissa ja vaikka nyt on kolmatta päivää etureidet ja sääret niin julmetun kipeät, muistan treenin kivaksi. Tietääpä jotain tehneensä ja tietää mitä pitää tehdä lisää ettei lihakset tulisi näin kipeäksi. Viime viikonloppu olikin ainut viikonloppu tässä keskellä kaikkia kivoja kisoja, kun ei ollut mitään kisaa. No sitten me mennään Ninnin kanssa vetämään mäkeen itsemme ihan kipsiin, heh 😂 No oli kuitenkin kivaa!

Syöminen on ollut osa palautumista.

Kivalla tavalla kiireinen syksy on tulossa, sillä paljon on kisoja joihin osallistun, suurimpaan osaan ilman mitään tiukkoja tavoitteita. Lisäksi oon aloittamassa vuoden kestävän opiskelun ja se tulee rajoittamaan todennäköisesti aivan liikaa mun urheilemistani, joten saa nähdä kuinka sen asian kanssa tuun pärjäämään.

~Eija~

Vielä kerran pyöräsuunnistusta

Reipas viikko Nuts300 maalintulosta heinäkuussa oli pyöräsuunnistuksen SM-keskimatka ja -pariviesti Nummelassa Rasti-Vihdin järjestämänä. Tänne ilmoittauduin kun ajelimme Ninnin triathlon kisan jälkeen kohti Kemiä, sillä Nuts300:lta maaliin tullessa ilmoittautuminen olisi jo sulkeutunut eikä SM-kisoihin tunneta jälki-ilmoittautumista. En tiennyt etukäteen, olenko yhtään kykenevä pyörän selkään ja sitä epäilin vielä alku viikostakin. Torstaina kuitenkin koin jonkinlaista kuopasta nousua ja päätin, että todennäköisimmin starttaan lauantaina henkilökohtaisella keskimatkalla ja pyrin jättämään jotain voimia myös sunnuntain viestiin.

Ystäväni Sanna majoitti meidät jälleen kerran (olet ihana 💗) ja saimme viiden tähden vastaanoton.

kuva; Antti Hannuniemi

Tiedossa oli edelleen jatkuvaa hellettä, kuinkahan monetta päivää jo. Tuskailin sitä fyysisesti ja henkisesti ja yritin juoda. Jalat ja koko kroppa tuntui niin voimattomilta. En lähtisi repimään tai puskemaan, yrittäisin keskittyä tarkkaan suunnistukseen ja se saisi nyt tällä kertaa riittää. Lähtöpaikkani oli sarjamme viimeisenä, sillä olin ranking-pisteissä ykkösenä - kisakausi oli todellakin mennyt hyvin tähän asti ja olin päässyt osallistumaan niin moneen kisaan. Sattuipa taas, että olin myös koko kisan vihoviimeinen lähtijä, tai no kuntasarjaan lähti perääni pari nuorta.

Suunnistus lähti ihan hyvin liikkeelle, mutta huomasin että keskittymisen kanssa oli hankaluuksia. Hoin rastikoodia ja hetken päästä kun alun risteävä rata tuli lähelle ykkös rastia, aloin miettiä kävinkö oikealla ykkösellä. Omalle seuraavalle rastille päästyä tiesin käyneeni oikealla, koska koodi täsmäsi viereisellä. Pitkällä helpolla rastivälillä tein sitten isomman virheen, arviolta 3 minuuttia, kun huolimattomasti luin polkuja. Komensin tuttuun tapaan itseäni, että sunhan piti suunnistaa tarkasti.

Loppu meni paremmin yhdellä pehmoisella kaatumisella ja kovin hitaalla etenemisellä, mutta sen se vaati että pysyin kartalla polkuviidakossa. Enkä toisaalta olisi jaksanut oikein kovempaa polkeakaan. Hyvillä mielin maaliin ja yllätyksekseni suoritus riitti sarjassamme D45 pronssille!! Ninni voitti hopeaa! Oi, että olin iloinen.

SM-pronssia.

Loppu lauantai päivä makoiltiin Sannan perheen kellarikerroksen viileässä huoneessamme, syötiin herkkuja ja katsottiin miesten suunnistuksen MM-viestin viimeinen osuus. Oltiin tästä niin paljon kuultu, että kannattaa katsoa ja kyllä kannatti. Oli jännittävää, vaikka tiesikin jo loppu tuloksen.

Sunnuntaina sitten samaan kisakeskukseen kuin lauantaina ja vuorossa oli pariviesti. Me ollaan Ninnin kanssa useana vuotena oltu hopealla sarjassa D80 (yhteisikä vähintään) ja päätetty, että joku vuosi me voitamme. Tänä vuonna se ei kuitenkaan olisi mahdollista mun palautuminen ja kovat vastustajat huomioiden. Mutta joo, mahdollisuus olisi pronssille, jos ei isosti tehdä virheitä, ei tule kalusterikkoja tai kisan kokonaan keskeyttäviä vammoja. Hellekin edelleen jatkui. 

Ninni aloitti ja toi viestiä vaihtoon sijalla 3. Ajattelin, että tässä on ihan hyvä, kunhan tämän pitäisin. Hirveää polkuviidakkoa, mutta kuitenkin aivan ajokelpoista polkua. Meinasin mokata, kun alkupätkällä poljin nelos rastin sijaan kasille, kun jälleen kerran oli risteävä rata, mutta rastilla hoksasin. Onneksi ei ollut iso koukkaus oikealle reitille. Muuten eka oma osuuteni meni suunnistuksellisesti ihan ok, vaikka vauhti tuntui niin hitaalta.

SM-pariviestin yksi kartta.

Odotellessani Ninniä omalta toiselta osuudeltaan (molemmilla on kaksi osuutta) juttelin tuttujen kanssa ja hörpin vettä. Äkisti tuli huono olo ja alkoi huimata. Etsin jotain varjopaikkaa, mitä oli todella vähän tarjolla. Teki vähän häjyä ja yritin vain hengitellä. Laskeskelin, että mulla on joku 15 minuuttia aikaa kunnes Ninni tulee vaihtoon. Yritin vain koota itseni ja olo alkoikin rauhoittumaan. Oli vaan niin kamalan kuuma. Pian Ninni sitten tuli ja kuulutuksesta olisin kuullut, että olisi ollut toisena ja ajattelin että kunhan pronssi sijan saisin varmistettua. 

Nyt tiesi jo mitä polkuviidakkoa on vastassa, joten rauha tekemiseen. Rastikoodeja oli haastavaa vauhdissa nähdä ja reitti risteili hirveästi. Rastikoodin hokemisen sijaan piti hokea rastin järjestysnumeroa, että pysyn kärryillä mille rastille oon menossa. En nähnyt muita sarjamme suunnistajia, joten päättelin heillä olleen se rata jolla itse olin ekalla kerralla. Hitaan tuntuista oli taas meno, mutta sen se vaati että pysyin kartalla.

Ai että tätä on tavoiteltu.

Maaliin tulin läkähdyksissä ja en ollut uskoa kuulutusta että voitimme!! Aivan uskomatonta!

Lopulta Ninni oli jo nostanut meidät kärkeen, en vain ollut kuulutuksesta kuullut vaihdossa oikein ja oikeastaan se oli ihan hyvä, eikä tullut niin paineita. Mutta voi miten iloisia me oltiin!! Nyt kun tätä kaikista vähiten odotimme, se voitto tulikin! Maasto oli sittenkin just sopiva meille, kun piti ottaa tarkasti ja rauhallisemmin. Kovaan polkemiseen musta ei olisi ollut.

D80 Suomen mestarit 2025 😍

Ja tulihan mulle huono olo maaliin päästyä. Huimasi ihan hirveästi, johon vaikutti rasituksen lisäksi tunnemylläkkä. Piti taas puhallella, mikä on tullut niin tutuksi viime viikkoina. Onneksi olo rauhoittui nopeasti ja lopulta kun päästiin ajelemaan kotiin ilmastoidussa autossa, tuntui että pystyi hengittämään helpommin.

Etelä-Suomen reissun jälkeen mun kesäloma loppui ja työt taas alkoi. Aivan odotin työmatkapyöräilyä ja päivä päivältä olokin keveni ja kroppa tuntui koko ajan enemmän omalta. Toki edelleen nukuin päiväunia aina kun se oli mahdollista. Kuitenkin seuraavat pyöräsuunnistuskisat olivat jo seuraavana viikonloppuna.

Seinäjoella Joupiskan maastoissa oli SM-yhteislähtökisa viime lauantaina. Samassa maastossa oli viime syksynä tossusuunnistuksen SM-erikoispitkät jossa suunnistin ja jokunen vuosi sitten pyöräsuunnistuksen MM-kisat, joita olin katsomassa. Ja onhan Joupiskalla järjestetty useita muitakin kisoja. Muistan joskus nuorena suunnistuskisoissa menneeni niin sekaisin poluista, joita on nykyään hurjan paljon enemmän. Asun täältä noin 15 kilometrin päässä, joten voisi sanoa että kisat oli kotimaastossa, vaikka aluetta olen vältellyt jo talvesta lähtien, kun täällä oli tarkoitus pitää myös SM-hiihtosuunnistuskisat, mutta huonon lumitilanteen vuoksi ne peruttiin. Mutta nyt jännitti ja paljon parempi olo kropassa sai aikaan paineita yrittää omaa reipasta vauhtia tarkkaa suunnistamista unohtamatta.

kuva; iskä

En tykkää pyöräsuunnistuksessa yhteislähtökisoista, koska jännitän tuleeko kolareita ja kuinka pääsee omaa suoritustaan tekemään. En tykkäisi mennä jonkun saman vauhtisen perässä koko ajan tai että mun perässä tullaan. Nyt sain kuitenkin loistavan lähdön reunalta ja monien kurvatessa pienen nousun puolessa välissä pienemmälle polulle, mä jatkoin ylös ja sieltä pusikon läpi samalla purtsille, jonne polkua pitkinkin tulevat tuli. Toki ykkös rastille tyhmä lyhyt ohiajo, mutta nopea korjaus ja eteenpäin. Myöhemmin vielä pari polun ohiajoa, mutta muuten aivan jees meno. 

Kartanvaihdossa mun sarjalainen Jenni oli ihan yhtä aikaa, mutta tajusin hänen olleen eri radalla, sillä radalla jonne itse nyt lähdin. Vauhtiin vaan ja reittiä silmäillessä ajattelin mulla olevan nyt helpompi. Tietysti tein vielä yhden tyhmän virheen, kun luulin olevani väärällä polulla ja palasin isommalle tielle todetakseni että olinkin oikealle polulla. Isolla tiekierrolla poljin sen minkä jaksoin ja tiedostin ettei muita näkynyt. Viimeiset rastit varmasti leimaten ja maaliin. Iskä oli maalissa vastassa ja meinasi, ettei muita ole vielä maaliin tullut ja tuloksissa todettiin sama. Huippua, voitin D45 Suomen mestaruuden!!

Jaksoin kyllä todella hyvin, vaikka ekan radan loppu puolella ehdin pohtia, että kuinkahan jaksan toisenkin polkea. Viileämpi keli oli just hyvä ja päälle osunut reipas sadekuuro tuli onneksi toisella kiekalla ja ehti jo mennä ohi kun pääsin maaliin. Sade kyllä liukastutti juurakot ja avokalliot vaarallisen liukkaiksi.

Suomen mestaruur.

Tässä oli tämän kauden pyöräsuunnistus SM kisat ja annan itselleni kiitettävän arvosanan. On ollut ehkä elämäni paras kausi. Sunnuntaina oli sitten vielä AM (aluemestaruus) sprintti ja pariviestikisat Valkealammella. Näitä ei nyt hirveästi tarvinnut jännittää, mutta sprintissä sain hyvää kisaa Ninnin kanssa, kun Ninni mun jälkeen lähteneenä saavutti mua heti ykköselle mun huonon reitinvalinnan vuoksi. Näin vielä kakkos rastilta lähtiessä Ninnin ja oli pakko painaa loppuun asti reippaasti.

Viestissä Ninni parina olimme naisten pääsarjassa, kun ei oman ikäisissä ollut ketään. Hävittiin pyöräsuunnistuksen nuorten maajoukkue suunnistajalle ihan reilusti, mutta sentään aluemestaruus voitettiin. Hyvää treeniä ja onhan Valkealammella niin kauniit polut, että kiva siellä on polkea.

AM-kisoista keräsin kukkia. 

Kovahko pyöräsuunnistus rypistys oli Nuts300 jälkeen, enkä olisi uskonut pärjääväni näin hyvin. Tiedostan erittäin hyvin, että en missään nimessä ole vielä palautunut ja jonkun viisaan mielestä olisi varmasti parasta ollut jättää kisat väliin. Ei kuitenkaan harmita yhtään että osallistuin ja kun kisojen jälkeenkin on tuntunut aivan hyvältä (mitä nyt nukkuisin aika paljon ja herkkuja menee), niin uskallan sanoa ettei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Kisojen välissä päivät ovat olleet rauhallisia, vain työmatkapyöräilyä ja muutama lyhyt kevyt juoksulenkki. Niin ja tyttären kanssa ollaan useampana iltana tehty kehonhuoltoa. Uteliaana eteenpäin ja loppu viikossa häämöttää uusi kisa 😁

~Eija~

SM-pysu Ylöjärvellä

Mun tämän vuoden pyöräsuunnistuksen tärkeimmät kisat kisattiin viime viikonloppuna Ylöjärvellä. Tärkeimmäksi niitä ei tehnyt kisamatkat, jotka olivat sprintti ja pitkämatka tai itse paikka, vaan puhtaasti oma kunto. Nyt tiesin olevani fyysisesti parhaimmassa omassa kisakunnossani, mutta heinä- ja elokuun kisoissa en todennäköisesti sitä ole. Tässä välissä kun on Nuts300 seikkailtavana ja jos sen maaliin asti pääsen, voi siitä reippaan viikon päästä tehdä tiukkaa jo yksistään pyöräilykenkien saaminen jalkaan saatikka että reisissä on puhtia. 

Meillä nyt pramea kulkupeli kisoissa, kun Ninni vaihtoi autoa. 

No vaikka fyysinen kunto lupaili hyvää, laittoi suunnistus rutiinien puuttuminen jännitystä ilmaan. Tässä keväällä olin ehtinyt muutaman kerran käydä tossusuunnistamassa metsässä ja kerran pyöräsuunnistamassa. Sitä kuvittelisi, että kun kerran oppii suunnistamaan, sitä aina osaa, mutta ei se aivan niin mene. Kartan lukeminen vaatii jatkuvaa tekemistä ja se tuntuma herkästi katoaa jos ei sitä tee. Ja siis tottakai osaan kompassia käyttää ja karttaa lukea, mutta se sujuvuus kärsii. Tämän vuoksi monet treenaa kartan kanssa läpi vuoden kuinka kenellekin on mahdollista. 

Mä, Ninni ja Hanna.

Suo, Säntti ja Pää porukalla oltiin liikenteessä, sillä parasta näissä reissussa on yhdessä meneminen, tekeminen ja oleminen. Ei tarvitse yksin jännittää ja kisan jälkeen spekuloida reitinvalintoja ja puhkua virheitä ja onnistumisia. Keli oli niin lauantaina kuin sunnuntaina poutainen ja aurinkoinen, mutta pohjoisen puolen tuuli oli kylmä. Itse lähdin pitkillä pultuilla ja hihoilla kisaan ja hanskatkin olisi ollut ihan jees. Lähdössä tärisin vilun lisäksi jännityksestä. Kisojen vihoviimeisenä lähtijänä (molempina päivinä) oli edessä vain kiinni otettavia. Viimeisenä lähtijänä olin toki myös jo kuullut muiden sarjojen suunnistajilta, että alkuun on luvassa suopätkää ja sitten on polkuviidakkoa.

kuva: Hanna H.

Sprintissä D45 sarjan matka oli lyhintä reittiä vain reipas 6km. Suoalueella varmistelin ja jouduin pysähtelemään usein. 7. rastille tuli virhe ja 8. rastilla kartan vaihtoon meni turkasen paljon aikaa ja lähtö ko rastilta oli huono ja vaihdoin reittisuunnitelmaa kun en yhtä polkua löytänyt. Muuten meni ihan hyvin ja hidastelin tarvittaessa kun koin epävarmuutta. Maaliin päästyäni kuulutettiin mun voittaneen hopeaa, 15 sekuntia voittajalle hävinneenä!! Huh, olin niin helpottunut ja iloinen, sillä mitalia täältä oltiin lähdettykin hakemaan. Ja suureksi ilokseni Ninni voitti pronssia!!

Mun reitin pääsee katsomaan liveloxista.

D45 sarjan SM-sprintin mitalistit mä, Dina ja Ninni.

Yövyimme Tampereella, joten illalla ehti käydä vielä kevyellä lenkillä ja syömässä. Sitten taas sunnuntaina uhkuen pitkänmatkan kisaan. Oletin, että nyt on helpompaa suunnistusta ja pitää vaan osata tehdä järkeviä reitinvalintoja ja jaksaa polkea. Lyhintä reittiä matka oli reipas 22km. 

Reissu olikin odotettua rankempi kaikilta osa-alueilta. Heti oli haastavia rastipisteitä polkusyheriköissä ja epävarmuutta oli kakkoselle ja sen jälkeen teinkin ennen ja jälkeen kolmosen virhettä. Myöhemmin lisää huonoja lähtöjä rastilta, erityisesti ekan kartanvaihdon jälkeen rastilta kuusi. Harjua sai nousta ja laskea, jalat huusivat hoosiannaa. Perhoslenkeillä (rasteilla 8-16) näin sarjani muita naisia ja se antoi puhtia, että en paina siellä yksin. Muutenhan ei kisan tilanteesta tiennyt mitään. Onneksi painoin loppuun asti enkä jäänyt harmittelemaan suuremmin useita virheitäni, sillä maalissa sain kuulla että voitin 😀 Tällä kertaa toiseksi tulleeseen Jenniin oli 50 sekuntia. Olin siis saanut Jennin kiinni ja mennyt ohikin, mutta mun tyhmä virhe 18.rastille oli viedä multa kisan kärkipaikan. Ai että lopputulos tuntui hyvältä ja helpottuneelta. Meidän sarjassa on niin kovaa porukkaa, että homma on pienestä kiinni.

Mun pitkänmatkan reitin pääsee katsomaan myös liveloxista.

Kiitos Ninnille ja Hannalle taas kerran kivasta reissusta!

D45 sarjan SM-pitkänmatkan mitalistit, Jenni, mä ja Dina (joka ei ehtinyt palkintojenjakoon).

Olihan puhki poikki olo kisan jälkeen ja vielä seuraavat pari päivää. Erityisesti sunnuntain pitkämatka haastoi niin fyysisesti kuin suunnistuksellisesti. Onneksi isommilta vammoilta vältyin, vaikka molempina päivinä kerran kaaduin. Myös pyörä pysyi ehjänä. Kotiin ehdittyä siellä odotti äitienpäivän kunniaksi kukkia, suklaata ja lämmin palju.

Viikon päästä lähden tossusuunnistuksen SM-keskimatkan kisaan Outokumpuun. Tavoitteet siellä onkin sitten ihan erilaiset kuin pyöräsuunnistuskisoissa, nimittäin hyvä oma suoritus ilman isoja pummeja ja toivottavasti A-finaaliin. Mun sarjaan on ilmoittautunut yli 50 naista, mikä on valtavan hieno määrä. Tämä on mun mielestä niin hienoa, etä veteraanisarjalaisillekin järjestetään mahdollisuus SM kisoihin hienoissa maastoissa ja hyvillä kartoilla. Mutta tästä reissusta sitten postausta reissun jälkeen.

~Eija~

SM-plakettisija

Vuoden 2024 suunnistuskisakausi päättyi erittäin positiiviseen ja tuloksellisesti yllättävään suoritukseen SM-erikoispitkillä. Etulikiisesti kisat käytiin Seinäjoella, Joupiskalta lähdöt. Kilpailu- ja harjoituskiellossa alue on ollut kuukausia ja se tarkoittaa sitä, ettei ko alueella saa liikkua kartan kanssa, mutta merkatuilla reiteillä saa kulkea. Työmatkani kulkee kisamaaston läpi, mutta kiersin viimeisen viikon ennen kisaa toista reittiä, etten vahingossakaan näkisi esim rasteja. Epäilin, ettei rasteja työmatkani varrella ole, mutta varmuuden vuoksi sitten kiersin. Hyvä kun kiersin, sillä rasteja todella olikin siellä.

Tyttären yhteislähtö.

Meiltä meni 15 minuuttia ajaa kilpailukeskukseen, mikä on herkkua. Tyttären sarjalla oli yhteislähtö, mutta veteraanisarjoilla oli väliaikalähdöt ja se sopii mulle paremmin. Oikeastaan ei jännittänyt yhtään, vaan oli kiva päästä suunnistamaan pitempään matkaa, D45 sarjassa 11,2km linnuntietä. Pari päivää vaivannut kröhä hieman harmitti ja mietitytti. Päätin lähteä ja katsoa miten käy.

Olin sarjani loppupään lähtijöitä ja sehän sopii mulle. Rauhallisesti ja ajatus tyynenä lähdin. Kaksi ekaa rastia hyvin, mutta kolmoselle virhe keskittymisen hiukan herpaantuessa kalliolla. Tämä jäi kuitenkin ainoaksi kunnon virheekseni, sillä muuten rastit löytyivät oikein kivasti enkä pieniä pysähdyksiä polun risteyksissä laske omalla tasollani kovin merkittäviksi. Joitain erilaisia reitinvalintoja olisi voinut tehdä ja rasteilta lähdöt voisivat olla sujuvampia, mutta mulle ihan hyvää tekemistä. Yhtään kovempaa en olisi pystynyt juoksemaan tai ainakin virheiden määrä olisi saattanut kasvaa.

Mun reitti liveloxissa. Toivottavasti aukeaa tuosta linkistä. Mutta jos ei, niin googlaa livelox, hae tapahtumista SM-erikoispitkät 19.10.24 ja sarja D45. 

Maaliin. kuva; iskä

Kartta oli A3 kokoinen "lakana".

Oli tosi mukavaa menoa ja jaksoin hyvin. Mukana olisi ollut energiageeli, mutta vasta tunti 15 minuutin kohdalla hoksasin että geeli on ottamatta enkä siinäkään kohtaa lähtenyt sitä kaivelemaan. Aikaa kului 1:40 ja matkaa tuli reipas 14 kilometriä.

Niin tyytyväisenä maalissa.

Ylläri ylläri! Sijoituin sarjassamme 6. mikä tarkoitti sitä, että pääsin elämäni ekan kerran metsäsuunnistuksen SM-kisoissa plaketeille 😃 Veteraanisarjoissa kuusi parasta palkitaan, kolmen kärki SM-mitalein. Pääsarjassa ja junnusarjoissa 10 parasta palkitaan. Kerran oon ollut SM-yökisoissa 7., mutta silloisessa D35 sarjassa oli melko vähän osanottajia. Tämä oli mulle valtavan iloinen onnistuminen, jotain sellaista mitä en uskonut koskaan saavuttavani. Mutta se oli sittenkin mahdollista!

Jälkispekulointina oon kuullut, että radathan olivat ihan polkujuoksua ja rastit olivat luvattoman helppoja. No polkuja pitkin ei ollut pakko kiertää kauempaa, vaan halutessaan sai mennä suorinta reittiä metsän poikki. Ja jos kaikki rastit olivat helppoja, niin liveloxista eri suunnistajien viivoja katsomalla huomaa, ettei ne kaikki rastit niin helppoja tai selviä ollut. Suunnistus ei ole vain juoksua tai rastien löytämistä, vaan se on myös keskittymistä ja itselle sopivan reitin valitsemista. On hienoa päästä erilaisiin maastoihin ja erilaisten ratamestareiden suunnittelemille radoille.

En voi kieltää, etteikö tuollaiset kommentit jonkin verran muhun osuneet. Mullehan sopii maasto, jossa pystyy juosta lujaa, mutta kyllä siinä aina suunnistaakin pitää ja osata hidastaa oikeissa kohdissa ettei kadottaisi itseään kartalta. Tiedän kuitenkin, että osaan juoksun lisäksi suunnistaakin. Joskus se sujuu ja joskus ei. Tämän vuoden SM-erikoispitkillä pystyin käyttämään juoksuvoimaani ja keskittyminen pysyi vauhtiin nähden suht mukavasti hallinnassa. Joten annan itseni iloita plaketistani.

~Eija~

Ristiradan ansa

 Omalta osaltani tämän vuoden pyöräsuunnistuskisakausi on paketissa. Viimeinen odotettu kisareissu oli viime viikonloppuna Hiittenharjulle Harjavaltaan, jossa kisattiin SM-keskimatka ja pariviesti. Etukäteen fiilikset oli tosi rauhalliset ja paineettomat. Mitalitavoitteen olin jo saavuttanut, sillä tältä kaudelta mulla oli jo koko värisuora. Sarjassani D45 oli 11 ilmoittautunutta ja se on hyvin marginaalilajissa ikänaisten sarjassa. Kisakumppanit olivat kovia. Monella oli mahdollisuus podiumille, myös mulla.

Uusi A3 kokoinen karttateline pyörään.

Tämän kauden yksi isoimmista murheenkryyneistä on ollut liian pieni karttateline pyörässä. Se on aiheuttanut sen, etten ole saanut karttaa kokonaisuudessaan näkyville, vaan oon joutunut pysähtelemään ylimääräisiä kertoja ja taittelemaan karttaa uudelleen. Yllättävän paljon se on vienyt aikaa. No nyt sain aikaiseksi tilata isomman, A3 kokoisen karttatelineen. Sain sen lauantaina aamupäivällä asennettuna pyörääni, kun Ninnin vastaavalla kiinnitys systeemillä olevaa telinettä en testatessa pyörääni saanut. Ja nyt voin sanoa, että olikin hyvä teline eikä koko keskimatkan kisasuorituksen aikana tarvinnut miettiä näenkö karttaa tai pysyykö teline kiinni.

Kisa ei kuitenkaan mennyt nappiin ja tein yhden merkittävän ja äärettömän typerän virheen...

Keskimatkan mokailu paikka kartalla.

Alku lähti hyvin ja tarkat kolme ensimmäistä rastia löysin hyvin. Neloselle ja vitoselle hyvin ja tuli jo sellainen hyvän olon tunne, että tämä sujuu. Jatkoin reippaalla poljennalla eteenpäin, kunnes pääsin rastille 6 (-145, tuo jälkimmäinen numero on rastin koodi) ja lähes lamaannuin kuin näin rastiviivan johtavan 5! Mä olin epähuomiossa 5. rastilta polkenut 8.:lle, sen jälkeen 7.:lle ja sitten 6.:lle! Eli väärinpäin tuon perälenkin. Tämä on risteävän radan riski ja oon joskus ennenkin vastaavaan kosahtanut tai meinannut kosahtaa. Näin kun karttaa rauhassa paikallaan katsoo, voi vain ihmetellä miten tuollaisen virheen voi tehdä. Vauhdissa, hyvällä fiiliksellä ja "keskittyneenä" homma muuttuu täysin. Mä yleensä en hoe mielessäni rastin järjestysnumeroa vaan koodia ja siksi vasta kutosella rastiviivan mennessä vitoselle hoksasin virheeni.

Tyhjä metsä ympärilläni raikui kirosanoista ja olin niin vihainen itselleni. Kisa oli menetetty. kanavoin vihani sitten polkemiseen ja lähdin kiertämään 7. ja 8. rastit uudelleen samaa reittiä mitä olin hetki sitten tullut. Ei kannattanut jäädä kannolle itkemään, vaikka teki mieli. Hyvä ottaa opetuksena ja treeninä loppuun asti.

10. rastilla oli kartan vaihto ja taas hetkellinen hartioiden lysähdys kun näin loppu lenkin. Polkusyherikköä harjulla, jossa olen niin huono. Vauhtia oli otettava alas ja yritettävä keskittyä. Jouduin pysähtelemään ja tarkistamaan, mutta kartalla pysyin ja kaikki rastit löytyi suoraan. Pettyneenä kuitenkin maaliin.

Rastisekoilu väliaikojen perusteella vei multa 5 minuuttia ja näin putosin mitalisijoilta neljänneksi. Ilman tuota sekoilua, olisin voittanut mestaruuden. Kuitenkin pitää muistaa, että jos tuota sekoilua ei olisi tullut, olisin silti voinut tuossa mulle haastavassa polkusyherikössä sitten töpeksiä hyvän fiiliksen ja vauhdin huumassa. Pahimman pettymyksen väistyttyä tajusin, että 4. sija oli kuitenkin tässä porukassa aika hyvä suoritus. Muutkin olivat tehneet virheitä, mutta ihan eri paikoissa kuin mä. 

Valkoiset "sukat" jalassa uimaan.

Hiittenharjulta Ninnin kanssa siirryimme illaksi ja yöksi Poriin hotelliin. Kevyt iltakävely uimaan Kirjurinluodon uimarannalle, sitten syömään ja kauppaan. En muista koska olen Porissa viimeksi ollut, mutta en kai koskaan keskustassa ja olihan kivan näköinen paikka. Keliksikin osui mitä kesäisin.

Kirjurinluodon uimarannalla.

Yön nukuin ihan ok, vieraassa paikassa harvoin ihan älyttömän hyvin nukkuu ja päälle vielä puski sunnuntain viestin kisajännitys, niin ihan levollisimmin mielin en herännyt. Aamupalalla alas niin paljon kuin mahdollista, mutta hiukan pökkäsi. SM-pariviestiin D80 (yhteisikä vähintään) sarjaan oli ilmoittautunut 7 joukkuetta, joka on myös hyvä määrä. Paperilla kaikki oli hyviä joukkueita ja eilisen tuloslistalla onnistujia ja suunnistusvirheitä tehneitä. Meidän selkeä tavoite oli saada mitali, mutta se ei tulisi kevyesti polkemalla tai sinne päin rastia kohti. Itse asetimme meille tavoitteet, paineet ja näin jännitys sai lisää tuulta alleen.

Maasto oli ihanaa kangasmaastoa ja polkusyherikköinen harju.

Itseä auttoi, kun pääsi kisakeskukseen ja lähdettiin kevyesti lämmittelemään edellisen päivän väsyneitä jalkoja. Fyysinen tekeminen vei ajatukset spekuloinnilta. Kävin näyttämässä paikalla olevalle pyörien huoltajalle pyöräni takarengasta, joka on jo hetken venksuttanut, mutta en ole osannut sille mitään tehdä enkä ole saanut aikaiseksi hoitaa sitä kuntoon. No tuomio oli takarenkaan laakeri, joka oli mäsänä. Paikan päällä ei sitä saatu vaihdettua, mutta voisin pyörällä kisan polkea. Tänä vuonna en ollut pyörälle täyshuoltoa teettänytkään, joten tässä sen nyt taas näki.

No sitten viestiin. Pariviestissä siis on kaksi joukkueen jäsentä ja ikäsarjoissa molemmat menevät kaksi osuutta, eli yhteensä neljä osuutta. Tänä vuonna mä aloitin viime vuoden tapaan. Lähdöt on aina jännittäviä ja jopa pelottavia, ettei kolaroitaisi, mutta taas meni ihan hyvin ja oma lähtöpaikkani oli reunassa, joten pääsin hyvin liikkeelle. 

Mutta ekalle rastille heti huono reitinvalinta muun porukan seassa ja sitten vielä poljin rastin ohi. Olin hetken hiukan kuutamolla, että mihin oikein tulin, mutta osasin lähteä oikeaan suuntaan tarkistettuani kompassilla suunnan ja sain kiinni olinpaikastani ja rastille. Harmitti taas, mutta eteenpäin vaan. Tuli vielä toinenkin huono reitinvalinta kivikkoiselle, vaikkakin leveälle polulle. Ylämäkeen tuo polku oli mahdoton polkea ja jouduin taluttamaan pyörää. Jälkikäteen karttaa katsoessa, olisi ehdottomasti pitänyt kiertää vasemmalta. Ninni oli tullut samalle polulle omalla osuudellaan. Muut rastit meni ihan ok, vaikka taas jouduin hidastamaan vauhtia lopun polkusyherikössä ja vaihtoon neljäntenä, yli 5 minuuttia kärkeen! Harmitti. 

Ninnin ollessa omalla ekalla osuudellaan, juttelin kärjessä tulleen Dinan kanssa ja hoksasimme, että meillä oli eri rata. Loppu osa ainakin tulisi olemaan mulla toisella osuudellani helpompi. Heräsi sellainen sopiva toivon kipinä, että ehkä tämä ei ollut vielä tässä. Ja sitten Ninni olikin nostanut meidät kolmanneksi ja mä päätin painaa menemään, tavoitteena lyödä Dinan ekan osuuden aika.

Homma sujui paljon paremmin ja tämä hajontarata oli lyhyempikin. Nyt oli jo osa niin tuttua polkua, että karttaa ei paljon tarvinnut katsoa, vaan antaa mennä vaan. Sainkin nostettua meidät 2.sijalle ja sitten jännitettiin kuinka tässä käy.

Voitimme pronssia, JEE!

Kyllä tähän voi olla tyytyväinen. Aina sitä jossittelua jää, virheiden harmittelua ja entä jos-pohdintaa, mutta mitali oli tavoite ja sen saavutimme. SM-viesti mitaliputkemme sai kuin saikin jatkoa 😀

Pyöräsuunnistuskausi tosiaan on nyt paketissa. Oli jälleen ikimuistoinen ja opettavainen kausi. Hiukan harmittaa, että kausi oli tässä. Sellainen pikkuinen nälkä jäi ensi kaudelle.

~Eija~

Suomenmestaruus

 Taas pyöräsuunnistettiin, tällä kertaa Kajaanin Vimpelinvaaralla. Tämä oli Kainuun pyöräsuunnistusrastiviikon ensimmäinen osakilpailu ja samalla SM yhteislähtö. Mä, Ninni ja tyttäreni oltiin kolmisin reissussa ja osallistuimme tähän yhteislähtöön ja vielä seuraavana päivänä rastiviikon toiseen osakilpailuun, jossa matkana oli sprintti.

D45 sarjan lähtörivi. kuva; Ninni

Yhteislähdössä nimensä mukaisesti sarja lähtee yhtä aikaa. Myös pari muuta sarjaa oli samassa lähdössä, sen verran vähän kuitenkin että kolaroinneilta vältyttäisiin. D45 sarjassa oli jälleen ihan mukava määrä osallistujia, kun meitä oli 7. Väliaikalähtökisassa reitti on kaikilla prikulleen sama, mutta yhteislähdössä on aina jotain hajontaa, mutta sitä ei etukäteen tiedä millaista ja kenellä mahdollisesti on sama rata. Eli omaan tekemiseen pitää keskittyä eikä peesaamisesta lopulta ole hyötyä tai ainakin siinä ottaa isohkon riskin. En pidä yhteislähdöistä tai viestin aloituksesta pyöräsuunnistuksessa, mutta toisinaan on hyvä haastaa itseään ja mennä sinne epämukavuusalueelle.

Oma suoritus lähti hyvin liikkeelle ja ampaisin vahvasti polkevien miesten perään ja sain itselleni tilaa nähdä eteeni. Pääsin hyvin kartalle ja sitten vaan eteenpäin. Taakseni en vilkuillut, mutta käännöksissä näin että perässä tuli oman sarjalaisia ja välillä ihan lähietäisyydellä. Reittejä oli kaksi kierrettävänä, eli kaksi karttaa. Ninnin ja tyttären lähdöt olivat tunti ennen omaani ja ehdin nähdä, että suurin osa oli vaihtanut jo kartan kun polkivat kilpailukeskuksen läpi toiselle kierrokselle. Ensimmäisen kartan toiseksi viimeiseltä rastilta viimeiselle rastille oli simppeli väli ja vaihdoin kartan. 

kuva; Ninni

Varvaukseen tullessa olin sarjani kärjessä. Tätä en toki tiennyt siitä polkiessani, enkä sitä että toisena tuleva oli 30s päässä. Hyvä niin, sillä pystyin keskittyä edelleen omaan hommaan. Toisella kierroksella alussa näin muitakin, mutta sitten ei oman sarjalaisia enää näkynyt. 

Maalissa kuulutuksesta kuulin, että tulin voittajana maaliin ja leimantarkastuksen jälkeen tuli niin mukava sisäinen fiilis, sillä suomenmestaruus oli mun. Lopulta kakkonen jäi reippaan 2 minuutin päähän ja kolmas viiden minuutin päähän. Selvästä erosta huolimatta oli sellainen tunne, että olin todella kisannut ja olin saanut hyvän vastuksen muista naisista. Virheetön ei suoritus ollut, sillä joitain parempia reitinvalintoja olisin voinut tehdä ja kerran hämmennyin jonkun miehen epäröinnistä, mutta muuten pysyin tosi hyvin kartalla ja teknisistä poluista huolimatta selvisin niistä. Tälle vuodelle tavoitteena oli SM mitali ja sellaisen jo sain Kankaanpäässä, hopeisen ja pronssisen, mutta olihan se hienoa onnistua saamaan koko värisuora.

D45 yhteislähtö palkntosijat. Kuva; Ninni

Ninni ja tytärkin suoriutuivat hienosti ja meillä oli oikein mukava loppu päivä Kajaanin keskustassa. Käytiin syömässä ja vielä kevyellä pyörälenkillä kiertäen Renforsinlenkki.

Seuraava aamu valkeni sateisena. Ennustukset eivät pettäneet ja luvassa oli märkä keli. Aivan vastakohta edelliseen päivään kun aurinko paistoi ja oli lämmin. Nyt pyöräilypaidan alle vedin pitkähihaisen paidan ja ennen starttia yritti pysyä mahdollisimman kuivana, mutta ei se onnistunut.

Satoi koko kisan ajan.

Sprintti lähti aivan ok:sti liikkeelle, kunnes kuudennelle rastille piti vekslata jälleen ison kartan ja pienen karttatelineen kanssa. Onnistuin vekslaamisessa, mutta rastilla pyöräni taka rattaisiin ja ketjuihin tarttui puunoksa ja se ei lähtenyt kovin helpolla. En meinannut millään saada pientä palaa irti ja kaikki ohittamani naiset meni mun ohi. Lopulta oksan sain toisella oksalla irti, mutta vieläkään ei pyörä toiminut. Lopulta hoksasin, että myös ketjut olivat hypänneet poispaikoiltaan. Eräs mua vanhempi nainen kysyi voiko auttaa ja hänen kanssaan ketjut saatiin paikoilleen. Mun ongelmahan oli se, että hätäilin kun pyörään tuli jotain enkä osannut rauhoittua ja katsoa rauhassa mistä oli kyse. Seuraavat rastit menikin sitten suutuspäissä enemmän tai vähemmän pieleen. Sitten piti uudelleen vekslata karttaa eikä se onnistunut enää niin hyvin koska kartta oli saanut sadepisaroista osumaa. Repesihän kartta siinä ja mä sähelsin. Suututti.

Sprintti kisassa olin todistetusti välillä ihan pyörällä päästä. kuva; Touho Häkkinen

Läpimärkänä ja kuraisena maaliin. Lopulta reipas 40 sekuntia voittajalle hävinneenä sarjani toiseksi. Oksan kanssa takkuamiseen meni reipas 2 minuuttia ja muutamalle rastille virhettä yhteensä toiset 2 minuuttia. Jälkeenpäin viisastuneena olisi pitänyt vain rauhoittua oksaa irrottaessa ja keskittyä suunnistamiseen niin voitto olisi tullut. Hyvä oppi, vaikka eri asia muistaako oppia ensi kerralla. Mutta onneksi oksahäslinki tuli sprintissä eikä edellisen päivän SM kisassa.

Jälleen kartta repesi. Oikeasti sateen kestävät kartat olisi tosi kivat.

Reissusta onnistumisineen ja sähläyksineen jäi hyvä mieli. Kotona olin kuitenkin melko väsynyt, yllättävänkin väsynyt, joten kai sitä tiedostamatta oli panosta kisoihin, vaikka etukäteen en kokenut jännittäväni.

~Eija~

Repeileviä karttoja ja mitaleja

Kesälomalta tervehdys ✋

Ei ole tullut vain maattua auringossa tai sadepäivinä tuijoteltua Netflixiä, vaan kävinpä oikein SM kisoissa, kun pyöräsuunnistuksen sprintti ja pitkämatka kisattiin viime viikonloppuna Kankaanpäässä. Toukokuun puolella olin avannut pyöräsuunnistuskisakauteni Virroilla Suomencupin kisoissa, joissa tuli harmillista virhettä. Nämä pölläilyt kuitenkin laittoi mielen nöyräksi ja samalla vauhti antoi itsevarmuutta, että pyöräilykuntoa löytyy. SM kisoissa D45 sarjassa (ikä vähintään 45 vuotta tänä vuonna) oli mukavasti osallistujia, 12 ja se on hyvä määrä pyöräsuunnistuksessa. Kovatasoisia naisia, mutta tiesin että onnistuneella suorituksella mitali on mahdollinen.

Kuva: Kankaanpään Suunnistajta

Lauantaina sprintti kisa päästiin polkemaan aivan kelpo kelissä ja aivan ihanilla poluilla. Kartan A4 koko ja 1:7500 mittakaava oli ikänäön vaivaamalle suunnistajalle helpotus, vaikka isoimman virheen teinkin kun luin laavun paikan väärin kartalta. Tuon virheen lisäksi tuli kahdessa kohdassa selvä huono reitinvalinta, mutta ne oli sellaisia varman päälle ottamisia, että vältyin kauempaa kiertämällä ainakin tekemästä isompaa virhettä. Muuten sujui oikein kivasti ja pysyin kartalla.

Sprintti kartta.

Ilokseni voitin sm hopeaa 😊

Mitali merkitsi mulle tosi paljon, sillä kuten jo aiemmin kirjoitin, vastassani oli kovatasoisia naisia.

Sprintin mitalistit.

Kisojen jälkeen ajelin tyttären, joka myös oli pyöräsuunnistamassa, kanssa kotiin. Illalla pääsin Maija Vilkkumaan keikalle Ilmajoen Musiikkijuhlien Ilkanrantaan. Oli huippu keikka ja se kruunasi kivan päivän.

Aamulla aikaisin vähien unien jälkeen ylös ja takaisin Kankaanpäähän. Nyt pääsin Hannan kyydissä tuon puolentoista tunnin ajomatkan. Oli ennustettu melko reipasta vesisadetta ja niinhän se sade alkoikin kun perille päästiin. Oli homma pitää itsensä jotenkuten lämpöisenä ennen omaa lähtöä.

Kuva: Ninni

Meidän sarjan pitkä matkan kisassa matkaa lyhintä reittiä oli luvassa 24km. Odotin eilisen sprinttiin verrattuna selkeämpää ja pidempiä rastivälejä. No olihan siellä noitakin, mutta oli myös polkusyherikköä. Suunnistusta ja polkemista haastavammaksi kuitenkin osoittautui mun liian pieni karttateline ja sateen aiheuttama karttojen pehmeneminen ja repeily. Kartta ei siis mahtunut mun A4 kokoiseen karttatelineeseen ja yhteensä 6 kertaa jouduin ylimääräistä taitella karttaa että pystyin sitä lukemaan ja sen lisäksi tietystä kolme kertaa kartan vaihto. Hankalin oli rastiväli kartan toisesta reunasta toiseen reunaan. Ensin piti aukaista koko kartta ja tehdä päätös reitinvalinnasta, taitella kartta alku matkaan ja puolen välin jälkeen taitella loppu matka näkyviin. Tämä hidasti omaa matkan tekoa ja kerran karttaa käännellessä kadotin tarkan paikkani ja menin hetkellisesti poluista sekaisin. Oman sarjalaisen selän näkeminen edellä auttoi oikeaan suuntaan, mutta siinä kohdassa piti vain luottaa että hän tietää missä mennään.

Kuva: Kankaanpään Suunnistajat

Mun takaa kolme minuuttia lähtenyt Johanna sai mut ekan kartan viimeisellä rastilla kiinni. Sitten tultiinkin melko lailla samaan tahtiin, mitä nyt mä kääntelin niitä karttoja ja poljin Johannan sitten kiinni. Viimeisellä, kolmannella kartalla homma meni jo ihan jutusteluksi Johannan kanssa eikä sellaista parhainta kisavääntöä ollut. Aavistelin, että saatan sijoittua neljän joukkoon, mutta se riippuu niin paljon kuinka muilla menee.

Mä, Johanna ja Riikka. Kuva: Kankaanpään Suunnistajat.

Ilokseni tämä sateessa seikkailu riitti pronssiin, Johanna tuli hopealle. Riikka voitti molempina päivinä mestaruuden. Hurjan kovia ovat. Itselle tämä pronssi oli jälleen niin super juttu. Suunnistus ei ollut mitään parasta ja keli olosuhteet ja kartta ongelmat veivät sen parhaimman yrityksen, mutta ei se oikeastaan mua haittaa. Tämä oli nyt tällä kertaa tällainen kisa. Sen isomman karttatelineen nyt kuitenkin hommaan.

Tämän vuoden yksi tavoite oli voittaa viimeisten vuosien tapaan joku SM mitali, joten tämä tavoite toteutui tuplaten.

Kartat oli sunnuntain kisassa kovilla.

Pyörä on vieläkin pesemättä autotallissa...

Mutta nyt ajatukset on jo tulevassa viikonlopussa, kun Kauhavalla on Lakia-Jukola!!

Tänä vuonna ensimmäisen kerran vanhin tyttäreni pääsee suunnistamaan mukaan ja mä tuon viestin hänelle. Merkitsee mulle paljon. Suunnistamisen lisäksi oon ensimmäistä kertaa Jukolassa talkoissa. Eniten oon toivonut pääseväni Jukolan viestin aikaan metsään ja nyt mä oon siellä ensiapuryhmässä. Tulee niin hieno viikonloppu!

~Eija~