Ylläs-Pallas reipas 160km

 Trailrunning.fi -sivulta -> "Naisten satamailisen yksi ennakkosuosikeista on toukokuun NUTS Karhunkierroksen valtiatar Eija Keski-Säntti, joka on noussut parin viime vuoden aikana yhdeksi kovimmista Suomen polku-ultranaisista.

Keski-Säntti arvelee palautuneensa Rukalta hyvin, ja lähtee kisaan hyvillä fiiliksillä.

– Ylipitkien lenkkien sijaan olen pitänyt mukavaa juoksutuntumaa yllä satunnaisilla juoksulenkeillä. Olen pyöräillyt paljon, ja ohjelmassa on ollut kevyttä lihaskuntoa ja kehonhuoltoa.

– Tavoitteena on päästä maaliin suht hyvissä voimin. Lämmin keli ja ötököt mietityttää. Taktiikkana on jälleen tehdä oma juoksu, ratkaista eteen tulevat haasteet ja nauttia, summaa Keski-Säntti pitkän kisan pääpiirteet.

Muita ehdokkaita kärkisijoille ovat Irene Päärni ja Heli Sisto, joiden juoksua Keski-Sänttikin kertoo seuraavansa mielenkiinnolla." Kirjoittaja Terho Lahtinen.

Ennen lähtöä.

Näissä ennakkotunnelmissa sellainen reipas viikko sitten olin starttaamassa NUTS Ylläs-Pallaksen reippaan 160 kilometrin perusmatkalle. Olin otettu haastattelusta ja tiesin kyllä että perustekemiselläni ihan varmasti olen kolmen joukossa. Pitkien ultrien aikaisesta fiiliksien ja tuntemusten ailahteluista mulla on jo jonkin verran kokemusta, joten kyllä mua kuitenkin pelotti. Mainitsemani kuumuus oli iso uhka. Kanssani lenkeillä juosseet tietävät varsin hyvin miten huono olen juomaan ja ottamaan lisäenergiaa lenkkien aikana. Olen sellainen sitkuttelija, enkä turhista kitise. Juon ja syön antaumuksella sitten lenkin jälkeen. Ultramatkoilla tämä ei vaan toimi. Viikko ennen starttia oli tankkaus jo aloitettu, vaikka joinain päivinä se jäi pahasti vajaaksi. Energiasuunnitelma reissulle kuitenkin oli ja päätin toteuttaa sitä parhaani mukaan niin pitkälle kuin mahdollista.

Suunnitelma piti, mutta se ei ollut riittävä ja viimeiset muutamat kymmenet kilometrit pidättelin oksennusta ja otin vain askelta toisen eteen. Suoritus ei ollut hyvä, mutta olen äärettömän tyytyväinen että selvisin maaliin, joten reissun päätavoite onnistui kirkkaasti.

Kuva; Rami Valonen

Lähtö tapahtui Hetasta perjantaina klo.12.20. Normaali oloissa keli olisi ollut just ok, plus 24 astetta, mutta nyt heti lähdöstä lämpöinen ilma aivan väreili ympärillä. Alun asfalttipätkä ja pölyinen metsätie olivat helppoa ja nopeaa juostaa. Kilometrivauhti oli hiukan päälle 5 minuuttia ja tuntui kivalta. Jarruja painoin. Pian me perusmatkalaiset aloimme saamaan kiinni 66 kilometrin juoksijoita, jotka olivat lähtenee matkaan ennen meitä. Onneksi oli tilaa ohitella ja edetä omaa vauhtiaan.

Ensimmäiseen huoltoon oli matkaa 11,4 kilometriä. Siellä oli melkoiset jonot ja päätin vain kurvata porukan ohi ja jatkaa heti matkaani. Vessassa olisi voinut käydä, mutta sen ehtisi hoitaa myöhemmin.

Kuva; Poppis Suomela

Seuraava huoltoväli oli 20 kilometriä ja matkaa olisi taitettuna 31,5 km. Polku kapeni ja porukka ympärillä harveni. Sai mennä ihan omaa vauhtia, syödä ja juoda. Tästä ei ole mitään erityisiä muistikuvia. Join kaiken mitä mukana oli, yhteensä puoltoista litraa. Huollossa ajattelin käydä vessassa, tyhjätä roskat, juoda, syödä ja täyttää pullot. Ensimmäisen kerran myös kastelin naamani. Virkisti ihanasti. Jatkoin nopeasti matkaa ja unohdin käydä vessassa. Onneksi palan matkan päässä vastaan tuli vaellusreitin taukopaikka ja ulkovessat ihan polun vieressä. Sujahdin sinne.

Kuva; Rami Valonen

Edessä oli 34,3 kilometriä Pallaksen huoltoon. Aurinko porotti. Tuntureiden huipulla kävi lempeä tuuli, mutta ei se paljon viilentänyt. Join, söin ja askelsin eteenpäin. Oli valtavan kaunista ja loputonta kivirakkaa. Noin viisi kilometriä ennen huoltoa kaikki vesi oli juotu. Virtaavassa purossa kastelin jälleen naamani, mutta pulloja en tohtinut siinä täyttää. Tuli huono olo ja odotin vain pääsyä huoltoon.

Pallaksella tuli turhan nopea huolto. Join kunnolla vettä, kastelin naamani, heitin suolakurkkuja suuhun ja täytin omasta huoltopussista lisää eväitä juoksuliiviin. Tiesin olevani naisten kärjessä ja Irene oli ihan perässä. Taisi mennä hiukan hätäilyksi, vaikka kunnon tankkaus ja puhallus olisi voinut auttaa loppu matkan taivaltamisessa. Jäljellä oli vielä 100 kilometriä nousuja, laskuja ja rakkaa. Ja olisinpa vain tiennyt kuinka paljon hellettä!

Kuva; Iines Rintaniemi

Pallakselta Rauhalan huoltoon oli puolen maratonin verran matkaa. Hetasta Pallakselle oli mulle uutta reittiä, mutta tästä eteenpäin tuttua kahden vuoden takaa kun olin 105 kilometrin matkalla. Polku kävi jälleen pienemmäksi ja tekniseksi. Matalat varvut raapivat sääriä, kaatuneiden puiden yli ja ali sai pujotella ja mutkia oli. Nyrjäytin nilkkani kerran, toisen ja lopulta kolmannen kerran pahemmin. Pari kilometriä meni hiukan askellusta varoen, mutta onneksi se sitten antoi sen verran periksi, että ajatukset sai muualla. Nilkan ääri liike tekee edelleen kipeää. Kaaduin myös kerran. Sinänsä typerässä tilanteessa, että kävelin ja söin samalla. Vasen polvi ja käsi osuivat maahan. Polvesa alkoi vuotamaan verta, mutta sen tyrehdyttyä melko pian, tiesin kyseessä olevan vain pintanaarmua. Onneksi kipuja polveen ei jäänyt.

Oli tullut yö. Aurinko ei laskisi, lamppua ei tarvitsisi. Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta kompuroinnit kertoivat muuta. Rauhalan huollosta matka jatkui Pahtavuomaan 11,6km. Tympeä olo vatsassa paheni. Energian syöminen hiukan tökki, mutta yritin parhaani ja aina se hetkellisesti piristikin menoa kun jotain sain syödyksi. Keli oli viilennyt, mutta kylmä ei tullut missään vaiheessa. Ötököitä, varsinkin kärpäsiä pyöri ympärillä ja puhuin niille melko tiukkaan sävyyn. Välillä ne luovuttivatkin ja mä jatkoin matkaani.

Pahtavuomalla yksi miesjuoksija odotti raatokyytiä. Kastellessani naamaani, ajattelin miten ihanaa olisi vetää takki niskaan ja käpertyä sikiöasentoon. Vatsassa ei tuntunut hyvältä ja juoksun pomppiva liike pahensi oloa. Juomapullot taas täyteen, vaikka kaikki eivät täysin tyhjiä ollutkaan. Tässä kohtaa voin jo sanoa, että olin ihan laskuissani sekaisin kuinka paljon olin juonut ja mitä kaikkea evästä liivin taskuista vielä löytyisi. Suurin osa ajatuksista meni yleisen oloni yllä pitämiseen. Irene oli 4 minuutin päässä ja tällä vauhdilla en karkuun pääsisi.

Seuraavalla välillä kohti Peurakaltion huoltoa Irene tuli takaa ohi. Muutama sananen vaihdettiin, mutta mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä roikkumaan perään. Oli hetkiä kun oksetti ja itketti ja sitten taas hiukan helpotti. Huonoimmissa hetkissä piti kävellä ja puhallella, paremmissa hetkissä sai juostua hissunkissun. Hiukan huimasi ja olo oli lösähtänyt. Yritin terästää katsettani, että näen mihin astun. Menin yksin omissa ajatuksissani ja mieleen hiipi keskeytys. Olo oli todella huono. Tiesin sen johtuvan energian puutteesta, mutta en oikein saanut mitään kunnolla alas. Olisi pitänyt koko ajan syödä jotain, että olon kanssa olisi päässyt niskan päälle. Mietin miltä keskeyttäminen tuntuisi. Mietin mun gps-pallukkani tuuppaajia, perheen reaktiota ja erityisesti itseäni. Oli pettynyt ja lannistunut olo. Matkaa olisi vielä niin paljon.

112,5 kilometrin Peurakaltion huoltoon saapuessa itketti. Teki mieli laittaa viestiä parille kaverille, että mä en ehkä onnistu nyt. Sanoin huollossa ääneen, että mä en tiedä onko mun järkevä jatkaa. Hain silti huoltopussini. Otin kauhallisen lihaliemikeittoa ja hörpin sitä samalla kun huidoin ympärillä pyöriviä ötököitä kimpustani. Keitto oli hirmu pahaa, mutta se teki hirmu hyvää. Varovaisesti aloin täyttämään juomapullojani ja liiviäni eväillä. Tein oman päätökseni jatkaa matkaa, sillä jäljellä olisi enää sellaiset 50 kilometriä.

Kuva; Rami Valonen

Olo parani huomattavasti ja pystyin juoksemaan helppoa polkua monta kilometriä eteenpäin. Aloitin syömisen ja juomisen heti, ettei parempi olo menisi vaan pois. Kotamajalle oli 9 kilometriä ja siellä poikkesin pikaisesti vessassa. Juomapulloja ei tarvinnut täyttää, mutta naamani kastelin nopeasti, sillä aurinko oli noussut ja lämpö kohosi. Muistelin pari päivää sitten Kotamajalla perheen kesken herkuttelemiamme sokerimunkkeja.

Seuraava huolto oli Ylläsjärvellä, jonne oli 21,4 kilometriä. Tuntui mahtavalta olla nyt jo niin tutuilla poluilla. Tiesi odottaa tiettyjä kohtia ja pätkä oli helppo jakaa pienempiin pätkiin. Kuumuus vaan alkoi pahentua ja yöllä rauhoittunut hikoaminen äityi taas ihan mahdottomaksi. Juoksuliivi hinkkasi jälleen selkää, vaikka olin selkäni teipannut. Kuumuudesta johtuva hikoilu vaan irrotti teipin ihosta ja pääsi liikkumaan. Yritin korjata liiviä, mutta ei se paljon auttanut. Yritin juoda ja syödä, mutta sama huono olo oli palannut ja aikaisemmat vatsan krampit muuttuivat pahemmiksi. Matkaa taitoin jojoillen parin miehen kanssa, muutama sananen vaihdettiin välillä. Kaivoin sauvat liivistä, olinhan niitä jo melko monta kilometriä kantanut vain rekvisiittana.

Laskeutuminen Ylläksen huoltoon oli kuin pätsi. Se oli todella karmea paikka ja viettävä alamäki oli hankalaa tulla. Huollossa kastelin koko pääni, täytin vesipullot ja otin suolakurkkuja ja sipsejä. Nyt tiesin, että vaikka kontin maaliin, mutta keskeytä en. Pahimmat nousut olisivat edessä, mutta että mä kyllä pystyn siihen. Ylläksen laskettelurinteen kivirakkaa ylös. Ei tuulen virettäkään. Vähän ennen huippua oli joku ihme vajaan kahden metrin syvyinen oja siinä keskellä kivirakkaa ja siinä oli taiturointi että pääsi ojan pohjalle ja sitten toisen puolen reunalta taas ylös. Päällä oli odotetusti ihanat maisemat. Huoltotie alas meni ihan kävelyksi. Juoksu olisi ehkä onnistunut, mutta hakkaava liike vatsaan sai aikaan oksettavan olon. En missään nimessä halunnut oksentaa.

Kellokkaan huollossa perhe oli vastassa. Mulle tuli itku ja pelästytin lapset pahan päiväisesti. Piti vakuutella että kaikki on hyvin, mutta oon todella väsynyt ja olo on huono. 11 vuotias olisi halunnut tulla mun mukaan viimeiselle 13,8 kilometrin pätkälle, mutta crocsit jalassa ja ilman omaa juomapulloa en suostunut siihen. Mä taivaltaisin tämän nyt yksin loppuun asti.

Kuva; Guillem Casanova

Sauvakävelin sen minkä pystyin. Liian kovaa ei pystynyt menemään, joten pidin sellaisen siihen tilanteeseen sopivan vauhdin. Varjoinen polku ennen Pirunkurua antoi hieman hengähtää, mutta tiesin kyllä mikä olisi vielä edessä. Pirunkuru oli kuin uuni. Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä tuuli osunut sinne ollenkaan. Neljästi pysähdyin puhaltelemaan ja tasoittamaan päätäni. Askel askeleelta kuitenkin menin ja lopulta alkoi laskeutuminen alas. Nyt taas jos vatsa olisi ollut ok, olisi voinut rallatella kivirakan vaihtuessa helppoon sorapolkuun, mutta kävelyksi meni. Tämä loppu pätkä tuntuu aina niin pitkältä. Hörpin vähän väliä suullisia juotavaa, mutta silti oli koko ajan jano.

Lopulta viimeisen suon yli, pätkä sora alustaa ja asfaltille. Tytär oli vastassa. Tippa oli silmäkulmassa kummallakin. Muutama satametriä ennen maalia otin juoksuksi. On joitain asioita mistä en lipsu ja yksi on se, että juoksukisassa aina juostaan maalilinjan yli.

164,3 kilometriä, 26:10:05, naisten sarjan 2.

Maalissa, varjossa, väsyneenä mutta onnellisena.

Ylävitoset lasten kanssa, muistomitali kaulaan ja varjoon istuskelemaan. En osaa sanoin kuvailla miten helpottunut olin. Mä tein sen, mutta kyllä oli rankkaa. Ensimmäinen tilaus oli mehujäätelö, josta olin haaveillut Konttaisen huollosta asti. Kokis oli toinen ja sen sain tuntemattomaksi jääneeltä ohikulkijalta, kiitos :). Puhaltelin ja äimistelin siinä varjossa hyvän tovin. Huimasi hurjasti. Perhe haki mun huoltopussit ja sitten halusin kämpälle suihkuun ja nukkumaan. Ajatus hiukan tökki.

Kuva; Guillem Casanova

Kaksien päikkärien, tortillojen ja pepsin jälkeen heräsin pikku hiljaa. Olin äärettömän onnellinen pääsystä maaliin asti. Tällä kertaa se ei ollut ihan päivänselvä asia. Oon ylpeä sisukkuudestani, joka ei ainakaan tällä kertaa koitunut kohtalokseni ja loppu viimein aallon pohjalta pääsin nousemaan melko nopeasti. Tässä viikon aikana on tullut juoksua pureskeltua aika paljon. On asioita jotka harmittavat, mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys. 2/3 UTTF:sta on suoritettu. Enää olisi Vaarojen Maratonilla lokakuussa 130 kilometriä. Sinne on onneksi pitempi väli kuin Rukan ja Ylläksen välillä. Kelikin tulee olemaan erilainen, voi vaikka olla lunta.

Kiitos NUTS järjestäjät, talkoolaiset ja kaikki kanssajuoksijat.

Kiitos perhe ja kaikki pallurani tökkijät. Sain kannustavia viestejä ystäviltäni matkan varrella ja vaikka viimeisillä kymmenillä kilometreillä en niitä enää jaksanut lukea, kannusti jokainen piippaus kellossa eteenpäin.

Tämän vuoden muistomitali.

~Eija~