Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 1

 Seikkalupäivän aamu valkeni vihdoin. Tätä oli odotettu ja tätä varten oli yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa treenattu. Ajatustyötä ja hankintoja oli pitänyt tehdä. Muun muassa olin ostanut tietynlaisen repun, paremmat maastopyöräilykengät, softshell-housut ja tietysti meillä oli joukkuepaidat. Jännitystä oli ilmassa, että ehditäänkö tehdä kaikki tarpeellinen ennen starttia. Olimme vuokranneet järjestäjiltä huoltoteltan ja se oli valmiina pystytettynä kisakeskuksessa ja meidän tarvitsi vain kantaa omat tavarat sisälle. Oli kätevä ratkaisu. Edellisenä päivänä yksi hajonnut sisäkumin venttiili aiheutti pelkoa, että miten sen kanssa käy. Kyseessä oleva sisuri oli vaihdettu alkuviikosta samasta syystä jo kerran. Onneksi Ninni osaa pyöräjuttuja ja parin puhelun tsemppaamina MacGyver-tyyliin jesaria kehiin ja sormet ristiin.

Reittikirja (löytyy ko sivulta kohdasta Extremely Lost 24h naiset) saatiin edellisenä iltana samaan aikaan kuin kartat. Reittkirjaa pitää lukea yhtä tarkkaan kuin karttoja, sillä siellä lukee seikkailun kulku ja rastipisteet. Me ei luettu ihan kunnolla ja muutama minuutti ennen lähtöä, kanssakilpailijoiden varustuksia ja juttuja kuunnellessa tajuttiin, että prologiin, jonka kartta saataisiin vasta lähdön hetkellä, pitäisi ottaa osion 1 kartta ja varustus mukaan. Tehtiin nopeasti pari pyrähdystä huoltoteltalle ja haettiin kartta ja kanoottiin itse tehty varapenkki. Oi oi, melkein ryssittiin heti.

Kuva; Anni Heikkinen

Mutta onneksi ei käynyt vielä kuinkaan ja sitten seikkailu alkoi.

Alkuun oli suunnistusta sprinttikartalla Puolangan keskustassa. Mä niin rakastan sprinttiä, joten tuli niin hyvä fiilis. Helppoja rastipisteitä ja kohti venesatamaa.

Osio 1, kartta 1. Sprintti kartalla Puolangan keskustassa. Mittakaava 1:5500.

Mulla oli repussa joukkueemme emit-leimasin, joten huolehdin leimauksista. Lisäksi mulla oli gps ja osa Ninnin tavaroista. Mun juoksukuntoon uskallettiin luottaa ja kannoin siksi juoksuosuuksilla enemmän painoa.

Melonta osuus oli osion 1 kartassa 2. Odotettua selkeämpää suunnistusta, mutta emme olleet osanneet varautua paikoin kapeahkonkin joen koski kohtiin. Alkuun yritimme välttää jalkojen kastumista, mutta se oli ihan turhaa ja lopulta oltiin reisiä myöten märkinä, kun useammassa kohtaa piti kahlata liukkailla rantakivillä ja vetää kanoottia vieressä. Tätä me ei oltu harjoiteltu, ei edes otettu selvää miten tällaisissa paikoissa pitäisi toimia. Saatiin hyviä vinkkejä muilta seikkailijoilta, joten ensi kerralla varmasti ymmärrämme enemmän.

Kuva; Lauri Kontkanen

Ensimmäisen melontaosuuden jälkeen rantauduttiin jyrkkään mäkeen ja sitten juoksuksi. Soratietä, metsän poikki rastille ja myöhemmin polkua pitkin quest-rastille, jonne tuli matkaa reilu 8 ja puoli kilometriä. Vesistötehtävässä piti ensin selvittää munalukon koodi ja saada pullosta kartta, jossa oli kolme rastia jotka piti läheisissä saarissa käydä leimaamassa. Koodiin numerot löytyi vihjeiden avulla, esimerkiksi "laineiden liplatus" ja yksi numero löytyi rannasta vedestä. Koodi ratkesi suht nopeasti. Joukkueella oli yksi uimapatja käytettävissä. Otettiin osa vaatteista pois ettei aivan kaikki kastuisi ja lähdettiin ekalle saarelle patja poikittain ja kaikki patjan päälle. Potkittiin jaloilla ja yritettiin kauhoa vettä käsillä. Päästiin saarelle, mutta hidasta se oli.

Kuva; Anni Heikkinen

Ninni teki nopean ratkaisun ja päätti sissinä uida loput saarisiirtymät. Nössöt polski patjan päällä päällekkäin. Sitten keksittiin vielä niin, että Ninni otti mun jaloista kiinni ja toimi ns perämoottorina. Saatiin rastit leimattua, mutta kyllä tuli kylmä. Kuivat paidat päälle ja mä laitoin hanskatkin, niin kylmä tuli sormiin. Onneksi vesistötehtävän jälkeen pääsi taas juoksemaan, kun kuljettiin lähes sama reitti takaisin kanoottien jättöpaikalle. Juoksun aikana sormet lämpeni ja housutkin kuivi reisistä lähes kokonaan.

Kosken alastuleminen pisti jännittämään. Nyt meillä kuitenkin oli joitain vinkkejä takataskussa eikä enää peljätty kastella varpaita. Hienosti koski selvittiin!

Ennen rantautumista lähtöpaikan venesatamaan, oli vielä guest-rasti. Siellä piti saada 3-5 esinettä heitettyä renkaaseen ja välttäisi sakkoringin. Ninni ja Hanna olivat loistavia ja hoitivat homman kotiin. Renkaan sisään osuivat tennispallo, keila ja käpy. Mun heitot kahvakuulalla ja frisbeellä meni sivuun, mutta kolme osumaa onneksi riitti ja olimme kuulemma siihen mennessä ensimmäinen joukkue joka onnistui.

Kuva; Anni Heikkinen

Melonnan jälkeen juoksimme venesatamasta takaisin kisakeskukseen. Emit nollattiin ja näin osio 1. oli suoritettu. Huoltoteltalla vaihdettiin kuivat sukat jalkaan ja laitettiin pyöräilyhousut ja polkujuoksukengät reppuun. Osio 2.:lla lähdettiin polkemaan Pyssylammelle, jossa oli tämän kesän Kainuun rastiviikon kisakeskus. Päästiin suunnistamaan ihanassa kangasmaastossa helpoilla rasteilla ja alussa vaijeriliukua Upokas lammen yli. Oli tosi kiva. Oltiin suunniteltu kiertävämme rasteille enemmän polkuja, mutta maaston helppous mahdollisti kulkemisen suoraan metsän läpi.

Osio 2, kartta 2. Mittakaava 1:15000

Tossusuunnistamisen jälkeen jatkettiin matkaa pyöräillen. Nämä maastot olivat itselle osittain melko tuttuja viime kesän rastiviikko kokemuksen vuoksi. En silti koe että siitä olisi ollut mitään merkittävää hyötyä, vaan vedettiin paristi polun ohi muutamia metrejä ja kartalla piti pysyä. Alamäet ja niissä toisinaan melko hurjaksi kasvava vauhti on mun pääkopalle vaikeaa. Jopa pelkään niitä, niin asfaltilla kuin metsäteillä. Käsi on koko ajan jarrulla valmiina jarruttamaan ja usein jarrutinkin, vaikka mitään oikeaa vaaraa kaatua ei ole. Tämän asian kanssa pitää tehdä edelleen töitä.

Kuva; Lauri Kontkanen

Osio 2. oli hoidettu ja takana oli 74 kilometriä. Jälleen huoltoteltalla vaatteiden nopeaa vaihtoa, takki päälle ja pyörällä siirtyminen Kivarinjärvelle, jossa luvassa oli packgraft osio. Tätä ei oltu päästy harjoittelemaan etukäteen, mutta ei kai kumiveneellä soutelu nyt mitään erikoista voi olla.

Osio 3, kartta 1. Packgraftilla rasteille 46 ja 47. Mittakaava 1:20 000.

Alku oli kuitenkin hiukan hankalaa. Meille annettiin kahden ja yhden hengen packgraftit. Mä olin Hannan kanssa. Vene oli niin kevyt, että se poukkoili vähän miten sattuun. Yhteisessä rytmissä olisi pitänyt pysyä, mutta se oli hankalaa ja olkapäitä ja käsivarsia poltteli aamun pitkä melonta. Alkoi tulla myös pimeää ja ekaa rastia maista hakiessani, olin jo kaivaa lampun repusta, kun valko-oranssi lippu osuikin silmiini koivikossa. Toinen rasti (numero 47) tähyiltiin Hannan lampun valossa. Sen rastin sai leimattua suoraan vedestä.

Hauskaa touhua tuo packgraft varmasti on ja Ninni meinasi, että yksin oli melko varmasti helpompaa. Pitää silti harjoitella tuota enemmän ennen seuraava kisaseikkailua.

Kuva; Lauri Kontkanen

Mä ja Hanna kastuttiin melko kiitettävästi, sillä kahden hengen veneessä ei ollut suojapeitettä jaloille. Rannalla vaihdettiin vähän kuivaa päälle ja poljettiin teltalle. Pyörät jäivät siihen, jalkoihin sujahti suunnistuskengät ja päähän tehokas lamppu yön tossusuunnistusta varten. Suunnistus sujui tosi hyvin, vaikka yksi rastiväli oli poskettoman huono, kun suuntavaisto heitti kieppiä kompassista huolimatta.

Vähän ennen puolta yötä oltiin takaisin kisakeskuksessa ja huoltoteltalla. Haettiin "keittolounas" teltalle ja syömisen ohessa vaihdettiin kaikki vaatteet kuiviin ja pakattiin reput pitkää viimeistä 4. osiota varten. Takana oli lähes 100 kilometriä matkaa. Väsy ei erityisemmin painanut, mutta hartioissa tuntui melonta ja painavan repun kantaminen. Nyt mun repusta siirrettiin kaikki Ninnin varusteet Ninnin reppuun, koska viimeisessä osioissa suurin osa matkaa taitettaisiin pyörällä. Toistaiseksi kaikki pyörät olivat kunnossa, naiset ehjiä ja tekeminen hyvää.

Oli alkanut ripsiä vettä, ei kovin paljon, mutta ripsi kuitenkin. Keli oli muuten aikasta hyvä. Ei tuullut merkittävästi ja lämpöasteita oli jopa 8. Edellis yön pakkasasteisiin verrattaessa siis aivan loistava keli. Energiaa olin ottanut, mutta en missään nimessä säännöllisesti. Juonut olin aivan liian vähän. Pitkälle pyöräosuudelle reppuun laitettu juomarakko varmasti helpottaisi juomista, koska juomapilli olisi ihan lähellä. Omien pyörällä kaatumispelkojeni vuoksi en oikein saa mitään syödyksi polkiessa, kun en uskalla päästää käsiä irti tangosta. Mutta ajattelin, että tsemppaisin sitten juomisen kanssa ja aina kun jalkaudutaan, heittäisin suuhun karkkia, suklaata tai vaikka lihapullan. Energian uppoamisen kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa ja yöllinen ruoka maistui niin hyvältä. Huollosta tuli melko pitkä, mutta koko ajan kyllä tehtiin.

jatkuu.....

Valmistautuminen Extreme Lostiin

Terveiset Kainuusta, tarkemmin Hyrynsalmelta, Ukkohallasta, jossa Suo, Säntti ja Pää lomailevat...eikun seikkailevat. Ei mistään päähän pistosta, muttei myöskään pitkän harkinnan tuloksena, vaan aidosta hulluudesta ja seikkailun ilosta päätimme osallistua Lost in Kainuu seikkailukisaan ja extreme lost sarjaan. Ninnillä ja Hannalla on kahdelta edellis vuodelta hyvää kokemusta lost sarjassa, mutta extremessä jätetään yötauko väliin ja painetaan vuorokausi putkeen, tai todennäköisesti hiukan yli. Haasteita tulee olemaan väsymys, niin fyysinen kuin henkinen, kastuminen ja tästä johtuva kylmyys sekä kestääkö varusteet ja pysytäänkö yön pimeinä tunteina suunnassa taikka järjissään.

Pakkailuja kotona.

Mulle tämä on aivan uudenlainen kokemus. Onneksi pientä seikkailukisa kokemusta on muutaman tunnin multisport kisoista. Yön yli taivaltamisesta ja yli vuorokauden hereillä pysymisestä on kokemusta polku-ultrilta. Näiden kahden yhdistämisestä kestävyysurheilu mielessä on innostavaa ja seikkailua olenkin odottanut malttamattomana. Joukkueemme yhteistreenejä on saatu mukavasti; melontaa, pyöräilyä ja suunnistusta. Jälkimmäistä myös pimeässä. Tunnemme toisemme melko hyvin. Kaikilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoudet joista olemme etukäteen puhuneet. Ajatus työtä on tehty yhdessä ja yksin.

Matkalla Hyrynsalmelle, Ukkohallassa.

Keskiviikkona ajeltiin Kainuuseen. Ukkohallasta on puolen tunnin ajomatka Puolangalle. Täälä samassa paikassa olin perheeni kanssa kesällä Kainuun Rastiviikolla. Joitain tuttuja paikkoja näytti olevan reitillä. Mukava päästä niihin uudestaan ja kokea ne uudella tavalla.

Ruska on jo aluillaan.

Tänään torstaina leviteltiin kaikki tavarat kämpillä. Mentiin pakolliset tavarat läpi pariin kertaan. Iltapäivällä saatiin kartat ja reittikirja. Siitä alkoi useamman tunnin suunnittelu. Piirsimme alustavat reitit karttoihin, mentiin reittikirja läpi rasti rastilta ja tehtiin yhteinen muistilappu, joka tulee meidän teltan seinään. Siitä aina tarkistamme mitä pitää ottaa mukaan kuhunkin osioon. Vaatteita, ruokaa ja varavarusteita pakattiin laatikoihin ja pusseihin, jotka viedään perjantai aamulla ennen starttia teltalle. Autosta ei voi hakea kisan aikana enää mitään, vaan kaikki pitää olla teltassa. Vielä muovitettiin osa kartoista, katsottiin pyörät kuntoon, valot ja huomisen lähdön vaatteet.

Pakolliset varusteet ja jokunen extra juttu.

Aamulla aamupala, selän ja jalkojen teippaukset, tavarat autoon ja ajo kisakeskukseen Puolangan hiihtokeskukseen. Sitten se on vaan seikkailua.

Reittien suunnittelua.

On mukavan jännittynyt olo. Hiukan hermostuttaa, mua erityisesti vesistö tehtävät. Tänään oon syönyt hyvin ja syötävää huomiselle on yllin kyllin. Nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Suo, Säntti ja Pää (kuvassa ihan väärässä järjestyksessä).

Ukkohallassa torstai illalla. Kuva; Ninni

Lost in Kainuun tapahtuma sivuilta tulee perjantaina löytymään linkki, josta voi seurata seikkailuamme gps-pallukan muodossa.

~Eija~

Elokuun vipa

 On elokuun viimeinen päivä ja sehän meinaa, että kesä 2022 on ohi. Tänään aamulla töihin plus 3 asteessa polkiessa syksyn läheisyys todella tuntui iholla. Tuplahousut, villasäärystimet, hiihtotakki ja pipo eivät olleet yhtään liikaa päällä, vaan itse asiassa olivat just sopivat. Koleasta kelistä huolimatta, tai juuri sen vuoksi oli uskomattoman kaunista auringon noustessa. Vaatiihan tämä taas toisenlaista asennoitumista ja totuttelua. Avovesiuinti jatkuu niin kauan kuin mahdollista. Jossain kohdassa, kun veden lämpötila laskee alle 10, muuttuu uinti paikalla pulahdukseksi, siis avantopulahdukseksi.

Elokuun viimeinen aamu.

Viime viikolla oli UTMB (Ultra-trail Mont-Blanc). Some pursusi päivityksiä ja fiiliksiä Chamonixista, joka on polkujuoksutapahtuman keskus itäisessä Ranskassa. Mun yksi haave on ollut päästä joskus tuohon tapahtumaan juoksemaan. Kuningatarmatka on 170 kilometriä ja yli 10 000 nousumetriä, mutta onhan siellä monia lyhyempiäkin matkoja. Tammikuussa, kun arvontaan olisi voinut itsensä ilmoittaa, peräännyin ja annoin haaveen mennä. Koko juttu järjestelyineen tuntui liian monimutkaiselta. Olin helpottunut ja tyytyväinen päätökseeni, mutta viime viikolla oli melko haikea ja pettynyt olo, koska annoin tilaisuuden mennä ohi. Ensi vuodesta eteenpäin pelkkä ilmoittautuminen arvontaan ei riitä, vaan ensin pitää osallistua johonkin tietyistä kisoista, joita järjestetään eri puolilla maailmaa ja sen jälkeen saa oikeuden osallistua arvontaan. UTMB polkujuoksutapahtumana jäänee kokematta, mutta joskus vielä Mont Blancin maisemiin menen.

Lepokallionlenkillä Ylistarossa

Mutta kaunista tosiaan on kyllä kotonakin. Sairastelun ja pyöräsuunnistuksessa tapahtuneen puun kanssa kolaroinnin jälkeen oon päässyt pikku hiljaa takaisin treenaamaankin. Pyöräilyä, juoksua ja suunnistusta. Lamppukausikin tuli avattua, kun Ninnin kanssa käytiin pimeä suunnistamassa omatoimirasteilla hirvikärpäsiä uhmaten.

Kuva; Ninni

Se on vielä kaksi työvuoroa tällä viikolla ja sitten edessä on mun kesäloman viimeinen viikko. Ja tämän vuoden kesälomaan sopien tämäkin viikko on mukavaa ohjelmaa täynnä. Luvassa on odotettu Lost In Kainuu seikkailukisa. Pakkailuja on jo aloiteltu, mutta paljon on vielä kesken. Viikonloppuna on tarkoitus kasata kaikki loput ja hommata puuttuvat tavarat. Niin ja keksiä mitä vielä voi tarvita. Reissu tulee olemaan iso seikkailu, jossa koetellaan omaa fyysistä jaksamista, kuinka jaksaa pysyä skarppina läpi yön ja miten meidän Suo, Säntti ja Pää -joukkue toimii yhteen. On hurjan kiva lähteä reissuun. Postaan seikkailusta ensi viikolla lisää.

~Eija~

Mestaruus ja törmäys

 Viikko sitten Alajärven Valkealammella kisattiin pyöräsuunnistuksen suomenmestaruudet keskimatkalla ja pariviestissä. Mulla kotiin tuomisina oli keskimatkalta elämäni ensimmäinen henkilökohtainen suomenmestaruus ja viestistä melko katkera hopea sija. Palkintosija on aina aivan huippu juttu ja rehellisesti sanottuna mitaleja lähdin hakemaan, vaikkakin nippa nappa flunssasta ja enterorokosta tervehdyttyäni osallistuminen ei todellakaan ollut selvää, puhumattakaan siitä pystynkö kuinka painamaan pyörän selässä.

Mutta keskimatkan suoritukseeni olen erittäin tyytyväinen, henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen. Pääsin lähtemään sarjani viimeisenä, mikä tarkoittaa sitä, että mulla oli kilpailuun ilmoittautuneista eniten pisteitä. Pyöräsuunnistus harrastusta aloittaessani en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella, että joskus saan SM-kisoissa startata vastaavanlaisesta asemasta. Sanotaanko siis näin, että sinnikkyys ja virheiden kautta vastaanotettu oppi on mennyt osittain perille. Onnekseni lähtöpaikka ei mielestäni asettanut mulle minkäänlaisia paineita ja vaikka ennen lähtöä jännitti, pysyin melko rauhallisena.

kuva; Päivi

Valkealammen maastoissa oli viime vuonna pääsarjan ja nuorten pyöräsuunnistuksen MM-kisat, mutta niissä en luonnollisesti ollut. Kuitenkin näissä maastoissa oon hiihtosuunnistanut ja perheen kanssa käynyt hiihtämässä. Pyöräillyt en Valkealammella ole koskaan. Tiedossa oli raskaat hiekkapolut, ylä- ja alamäet ja kauniit neulastaipaleet. Omat spekulaatiot käytiin vanhaa karttaa silmäillessä, mutta lopullinen kisa väännettiin sitten itse kisassa.

Oma kisa lähti hyvin käyntiin ja ykköselle oli selvä reitti. Kakkoselle kiersin pururataa pitkin, jossa tuli nousua ja laskua jatkuvasti ja pohja oli melko pehmeä. Reidet vetivät jo ihan hapoille ja ajattelin, että nyt tuli niin hidas reitinvalinta. Olisi ollut suorempikin, vaikkakin mutkaisempi reitti. Kolmannelle rastille mennessä näin edellä lähteneen Niinan ja hiukan hämmästyin. Kahden rastivälin jälkeen pääsin puikkaamaan Niinan ohi, mutta kutos rastin jälkeen Niina tuli hetkellisesti ohi, kun mä räpelsin kartan vaihdon kanssa. Suunnistus sujui ja poljin sen minkä tämän hetkisellä kunnolla pystyin. Huohotin melkoisesti ja limaa nousi kurkkuun. Toiseksi viimeiselle rastille tuli suunnistuksellinen virhe, kun jostain syystä käännyin polulla väärään suuntaan ja jouduin tekemään reittisuunnitelmaan muutoksen. Tämä olikin sitten hidas väli, vaikka alkusähläyksen jälkeen kartalla pysyin koko ajan. Omaa täysiä sitten maaliin.

D40. Ninni, mä ja Niina.

Tuntui todella hienolta voittaa henkilökohtainen suomenmestaruus! Tällaisesta on vain haaveillut omissa ajatuksissaan. Toivottavasti ei jäänyt viimeiseksi.

Sunnuntaina oli vuorossa pariviesti. D80-sarjaan osallistuin Ninnin kanssa, joka voitti keskimatkalla hopeaa. Paperillakin me oltiin siis hyvä tiimi ja asetettiin tavoitteeksi mitali, ihan ehdottomasti. Viime vuonna saimme viestissä hopeaa. 80 sarjassa joukkueen jäsenten yhteisiän pitää olla vähintään 80 vuotta ja molempien pitää olla vähintään 35 vuotiaita. Seuraava veteraanisarja on 100 ja sinne meillä vielä on useampi vuosi matkaa.

Ninni aloitti, kuten aikaisemmissakin viesteissä. Mua hiukan pelottaa alun ruuhkat, vaikka mulle ei ole koskaan mitään ruuhkassa tapahtunutkaan. Ninnille oli tullut virhe aloitusosuudella ja tuli sellainen puoltoista minuuttia kärjen perässä kolmantena. Tiedossa kuitenkin oli, että hajontareiteillä on melko suuret erot ja lopulliset sijat selviää maalilinjalla. Oma ensimmäinen osuus meni nappiin. Ei virheitä ja jaksoin hyvin polkea eteenpäin. Kuitenkin yllätyin, kun vaihtoon tulin kärjessä, sillä matkalla en ollut nähnyt ketään meidän sarjalaista. Ninnin toinen osuus meni hyvin ja piti hyvin kärkipaikan. Lähdin ankkuriosuudelle 38 sekunnin turvin. Kakkos rastille mennessä ajoin pienen polun ohi ja jouduin kääntymään. Tässä samassa kohdassa Ninnille oli tullut virhe ja hän oli "oikaissut" aukon yli, mutta se on aina hitaampi kuin polkua pitkin. Kääntyessäni oikealle polulle, takaa tuleva Jyvsäkylän pyöräkerhon viestinviejä tuli perään. Harmitti, mutta ei kun eteenpäin.

Neulaspolkua kohti rastia, alamäessä kovahko vauhti, puun väistö oikealle ja heti perään vasemmalle. Pyörän sarvi, mun oikea olkapää ja ohimo osuu puuhun ja lennän pöpelikköön. Silmissä heittää parin sekuntia, sitten pystyyn ja pyörä sivuun. Yritän nousta kypärä vintturassa pyörän päälle, mutta jokin hinkkaa takarenkaassa. Jyväskylä menee ohi. Silmäilen takarenkaaseen, eikä mitään heti osu silmään, mutta jokin hinkkaa. Painelen jarruja ja sillä pikku hiljaa pyörä lähtee taas pyörimään. Muistan ehkä nähneeni rastin mäen päällä, mutta mielikuvaa leimaamisesta ei ole. Isommalle polulle kädet täristen päästyäni mietin pitääkö kääntyä tekemään varmistusleimaus, mutta en käänny ja pakotan itseni keskittymään eteenpäin. Seuraava rastiväli menee hiukan sumussa, mutta rastia lähestyessä Jyväskylä tulee vastaan. Hetken päästä jyrkässä alamäessä, pehmeällä alustalla jarrutan molemmilla jarruilla liian napakasti, vaikka ei ole tarkoitus ja lennän sarvien yli. Oon yltäpäältä tomussa ja oon niin tuskastunut. Jälleen pyörän selkään ja yritän keskittyä. Periaatteessaa virheitä ei tule, mutta en ole enää ihan koossa. Ihmeen kaupalla näen edellä menevän ja saavutan koko ajan. Toka vipalta rastilta lähdettäessä tajuan, ettei hän huomaa mun tulevan takaa. Vielä pistän kaiken peliin. Jyväskylän viestinviejä leimaa viimeisellä rastilla juuri ennen mua ja nostaa toisen käden tuuletukseen. Mä ehdin aloittaa loppukirin ennen häntä, mutta sitten Jyväskylää varoitetaan että takaa tullaan. Ehdin lähes rinnalle, mutta häviän puolen renkaan verran.

SM pariviesti D80

Maalissa on pakko seistä hetki aikaa ihan rauhassa ja tasata hengitystä. Maailma pyörii ympärillä. On todella kuuma. Pettymys on valtava, sisäisesti tärisen ja hartioissa tuntuu jo orastava jomotus. Kypärässä on osumajälkiä, oikean käden pikkurilliä ja nimetöntä särkee. Pikku hiljaa maailma tasoittuu. Jossitellaan Ninnin kanssa. Tällä kertaa näin...jälleen. Viime vuonna Ninni teki myös virheen ja mä kolaroin (ei ollut mun vika). Ens vuonna muutetaan strategiaa. Periksi ei anneta. 

Ens vuonna isketään taas.

Selvisin törmäyksestä kuitenkin vähillä vammoilla. Pahimmat oireet fyysisesti oli hartioiden jumi, jota on edelleen lievänä. Päänsärkyä oli vain sunnuntaina. Sormista kyynärpäähän puudutteli pari päivää ja sitten helppasi. Reisissä on mustelmia, mutta ei pahoja ollenkaan.

Henkinen isku tuntuu vielä. Oon kelannut tapahtunutta paljon mielessä. Pari päivää tapahtuneen jälkeen kävin tyttäreni kanssa paikkaa katsomassa. Se oli tosi kaunista neulaspolkua. Vauhtia todennäköisesti oli taitoihin nähden liikaa. Puussa oli pieniä osumajälkiä. Tiedostan sen, että jännitän nyt alamäkiajoa. Nyt on vaan pakko mennä metsään ajamaan, että asia ei käy ylivoimaiseksi.

Palkintohyllylle tuli kaksi uutta suomenmestaruus mitalia. Tosi hienoa 😊

~Eija~

Kisailuputkesta sairastumiseen

 Norjan reissulla tuli istuttua auton ratin takana useita kilometrejä, lähemmäs 3000, joten paluu kotiin ja mun normi arkeen oli oikein tervetullut. Kesälomaakin oli vielä viikko jäljellä ja itselleni tuttuun tapaan sain sen melko täyteen ohjelmoitua, Kuuteen päivään sain mahtumaan kotiin paluun, kolmen tunnin maastopyörä rogaining, viisi suunnistuskisaa ja nuorimman lapsen synttäjuhlintaa kahteen otteeseen.

Kesäillan rogaining.

Rogaining kisaan lähdin lähes heti kun pääsin kotiin. No sellaiset 50 minuuttia ehdin kotona olla, eli heitin reissu kamat sisälle taloon, vaihdoin vaatteet, kaivoin pyöräily varusteet esille, söin ja vaihdoin pikaiset kuulumiset perheenjäsenten kanssa. Ninni ja Hanna tulivat hakemaan mut, onneksi mun ei tarvinnut ajaa.

Kyseessä oli kesäillan rogaining Ikaalisissa. Uutena mahdollisuutena oli osallistua pyöräillen ja meidän seikkailujoukkue, Suo, Säntti ja Pää, tarttui tähän. Otettiin tämä loistavana treeninä kohti Lost In Kainuu seikkailua. Saatiin kartat ja reittisuunnittelu alkoi. Mun on hirveän vaikea arvioida kuinka kauan pyörällä rastien haku kestää ja tehtiinkin joitain eri reittivaihtoehtoja, erityisesti loppu päähän. Heti alkuun mulla tuli suunnistusvirhettä, kun jouduin niin hakemaan mittakaavan kanssa enkä ollut tarpeeksi tarkkana polkujen kanssa. Yritettiin kommunikoida enemmän, että jos joku epäilee että mennään väärästä kohdasta, sanoo sen heti ääneen. Silloin muutkin terästäytyy tarkistamaan. Homma lähti pyörimään. Joitain rastinhakuja epäilimme vähemmän järkeviksi, kun joutui jalkautumaan aika kauas metsään ja pyöräilykengät jaloissa se on todella epämiellyttävää. Helpohkolta näyttävä rastipiste 100 metrin päässä metsässä ei välttämättä olekaan helppo ja on ehdottoman tärkeää aina ottaa kartta mukaan kun lähtee metsän puolelle jalkaisin harppomaan.

Suo, Säntti ja Pää.

Kahden tunnin suunnistamisen jälkeen tehtiin ensimmäisiä muutoksia reittiin ja viimeisellä kymmenellä minuutilla laitettiin vielä yksi vaihde silmään ja haettiin yksi suunnittelematon rasti. Oltiin kolmen tunnin aikarajoissa maalissa ja pisteitä saatiin kerättyä 2759. Tämä oikeutti kolmanteen sijaan. Voittaja porukalle jäätiin tasan 300 pistettä. Vielä hiotummalla reittisuunnittelulla olisimme varmasti saaneet tuon eron kurottua pienemmäksi, mutta hienosti meni näinkin. Oli tosi hyvä treeni, keli oli hyvä ja seurasta nyt puhumattakaan.

Joka kisapäivä kaikki saivat palkinnon. Ekana päivänä saatiin tomaatteja.

Viikko jatkui tossusuunnistuksen parissa, kun keskiviikosta perjantaihin oli Merenkurkun Rastipäivät. Kolme iltakisaa, joista kaksi ensimmäistä oli Maalahden Åminnessa ja kolmas Vaasan Långskäretissä. Tuo Vaasan seudun maasto ei ole mun lempparia, mutta nämä rastipäivät muuten on kiva tapahtuma ja sinne sain mukaan molemmat tyttäreni. Yhtenä päivänä myös poika lähti kannustajaksi mukaan.

Keskiviikkona oli lämmin kisa päivä ja metsässä mulle tuli yksi kunnon pyörähdys. Helpolta näyttävä rastipiste kartalla, mutta paikan päällä oli niin tiheä kuusikko, että ei meinannut näkyä iso kivikään, joka oli rastipisteenä olevan pienemmän kiven vieressä. Piti ottaa vauhtia läheiseltä polulta ja sieltäkin tulin suunnalla hitaasti. Otin takkiini tuossa monen monta minuuttia, mutta silti irtosi voitto D40 sarjassa muutamalla sekunnilla.

Torstaina oli helteinen päivä. Taas yhtä rastia hiukan sivuun, mutta ei niin paha kuin edellis päivän virhe. Tuo ekan päivän kuusikko rasti oli meillä kakkos päivänäkin ja tällä kertaa tultiin sieltä suunnasta josta edellis päivänä otin vauhtia. Tulin hitaasti ja löysin rastin. Sarjan voitto.

Perjantaina olikin sitten viileämpää ja sateen uhka. jälleen yhtä rastia typerästi oikealta sivuun. Jännä, miten jo metsätieltä metsään mennessä tunsin, että en mene ihan suunnitellusti ja olin epävarma, mutta jatkoin matkaani silti. Jouduinkin sitten kunnolla pysähtymään ja paikallistamaan itseni . Onneksi siinä oli helppo kulkuista ja harvaa metsää, että erotin kunnolla metsäpolut, kuviorajaa ja lopulta rastin suolla. Sarjani voitto ja täten yhteistuloksissa myös voitto. Tytöilläkin oli hyvä viikko ja saatiin kaikki taas tärkeää oppia.

On se vaan niin ihanaa, kun molemmat tyttäret käy mun kanssa suunnistamassa.

Sitten olikin viikonloppuna lauantaina suunnistuksen aluemestaruus pitkämatka vesisateessa. Ihan jees meno. Yksi koukku, jota en vielä varsinaisesti virheeksi itselleni laske, kun hoksasin melko nopeasti että olin menossa liikaa vasemmalle. Aika yksin sai metsässä mennä, kun sarjamme lähti ihan loppu päässä. Voitto tuli, mutta osanottajiakin oli vain kolme.

Sunnuntaina viikon kruunasi suunnistuksen aluemestaruusviestit. Niin sanottuna koukkupolvena (ikäsarjalaisena) pääsin seuran nuorten naisten kanssa naisten pääsarjaan. Aloitusosuudella meitä oli neljä joukkuetta, Kurikka, kaksi seinäjokista ja mä, jotka mentiin lähes koko ajan toistemme näköetäisyydellä. Hajontarasteja taisi olla kolmessa kohdassa ja ne meni kaikilta sutjakkaasti ja taas oltiin porukassa. Pientä kaarrosta välillä ja hiukan erilaisia reitinvalintoja, mutta loppukiriin päästiin. Se on aina hauskaa. Mä tikkasin jaloilla tällä kertaa nopeampaa ja kärjessä vaihtoon. Tekipä hyvää otattaa niin metsässä kuin loppusuoralla. Täällä Kauhavan maastossa pari vuotta sitten keskimatkalla tein virhettä ihan huolella. Nyt paikattiin se pörrääminen.

AM-viestin aloitusosuuden loppukiri.

Tyttären kaverisynttärit ja sukulaissynttärit kakuteltiin samalla viikolla ja olo olikin viikon päätteeksi hiukan väsynyt. Kesälomakin loppui tähän. Onnekseni olin suunnitellut työvuorolistaani heti kärkeen useamman päivän vapaan, niin ehdin lepäilläkin.

Neitin kanssa lenkillä.

Vapaista huolimatta töiden aloitus loman jälkeen oli jotenkin uuvuttavaa. Lopulta syykin selvisi, kun tulin kipeäksi. Paheneva kurkkukipu oli monta päivää ja äänikin on ollut möreä neljättä päivää. Välillä pystyin vain kuiskaamaan. Olin jo varma, että oon saanut elämäni ensimmäisen angiinan, mutta nieluviljelyn tulos oli negatiivinen. Nyt on tauti jo toipumisvaiheessa, mutta otan vielä rauhallisesti, että ei tulisi mitään lisätauteja. Ensi viikolla olisi pyöräsuunnistuksen SM-kisat Alavudella ja sitä ennen tulevana viikonloppuna meidän seuran järjestämät pyöräsuunnistuskisat Ylistarossa. Onneksi omissa kisoissa mulla on vain pieni rooli järjestelyissä, niin pystyn ottamaan melko hyvin levon kannalta.

Ystäviä ja koirakavereita.

Oma kesäloma meni hurjan nopeasti. Paljon tuli tehtyä ja maailmaa nähtyä, mutta kesä voisi vielä jatkua. Ja onhan tässä toki melkein koko elokuu vielä edessä, mutta lapsilla alkaa koulu jo ensi viikolla ja pakko on jo nyt silmäillä syksyn kalenteria. Sairastelun jälkimainingeissa tuntuu olo väsyneeltä ja vaikka tiedän ettei peruskunto mihinkään ole kadonnut, on sellainen terävin taisteluhenki poissa. Olisi hyviä treenejä ja kisoja tulossa, mutta pelkään etten saa itsestäni nyt parasta irti. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti, että jos elokuu menee itseään keräillessä, niin toivottavasti syyskuussa ollaan taas iskussa.

~Eija~

Päiväkirjamerkintöjä Norjan reissulta vol 2

Rakas päiväkirja...

Perjantaina 16.7.2022 istun Lofooteilla, Vestersandissa olevassa vuonna 1952 rakennetun ja 2010 luvulla remontoidun talon keittiössä. Ikkunasta näkyy poukama, joka on yhteydessä Atlantiin. Toisesta ikkunasta erotan jylhiä vuoria osittain pilvien saartamina. Koko päivän kestänyt sade on lakannut, eikä enää tuule. On aika myöhä ja ulkona liidelleet lokitkin kuulostavat menneen nukkumaan. Iskä meni myös, mutta mä en malttanut vielä. Talon rauha ja tunnelma on jotain niin ihanaa.

Näkymä Lofoottien "kotimme" keittiön ikkunasta. Kirja ja kynä ovat oikeasti vain rekvisiittaa ja kaikki teksti tallentuu sähköisesti.

Pitkä ajomatka Senjan saarelta Lofooteille oli hiukan raskas. Tie toki oli odotettua parempi ja jatkuva vesisadekin oli vain sadetta, ei rankka sadetta. Hartioita nyt kuitenkin jumittaa ja ilman kevyttä iltalenkkiä saattaisi muukin kroppa olla kipsissä. Oon jo jonkin verran oppinut norjalaisesta liikennekulttuurista, esimerkiksi että takaa ohittaessa vilkautetaan pitkiä valoja (tämä opetettiin mulle autokoulussakin, mutta en tiedä ketään kuka niin tekee Suomessa), kapeissa kohdissa vastaan tuleva väistävä auto vilkauttaa valoja ja pyöräilijät huomioidaan kunnolla antamalla tilaa. Pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä on muuten paljon. Polkuyöräilijöille nostan hattua, sillä jos autolla ajaessa saat kropan jumiin, niin polkeminen vasta vaatiikin sisua. Varsinkin tänään, kun vettä satoi ja tuulikin oli paikoin melko kovaa, oli polkijoita silti paljon liikkeellä tavaroineen. Mulle sydämen tykytyksiä saa aikaan lähes kaikki sillat ja tunnelit, enkä oikein täysin tiedä miksi.

Geokätköllä E8 -tiellä.

Matkalla Lofooteille pysähdyimme useasti hakemaan kätkön. Osa oli tosi helppoja, pari jäi löytymättä, mutta yhteensä 18 saatiin merkata. Tänään ei mitään pitempiä kävelyjä tehty, mutta huomenna taas.

Taulu talon seinällä. En osaa norjaa, mutta silti ymmärrän mitä siinä lukee.

Lauantaina 16.7.2022 herättiin ilman kelloa, minä jopa ennen iskää, joka oli valvonut yöllä jonkun aikaa ja onneksi oli saanut vielä unen päästä kiinni. Mä nukuin parhaat unet koko reissulla.

Meillä oli päivälle suunniteltu geokätköily reitti, jossa kävelyä tulisi pitemmästi. Ensimmäinen suunnitelma oli huono, koska paikan päällä huomasimme, ettei siellä mennyt mitään kunnon polkua. Poluttomassa maastossa kulkeminen ei sinänsä ole ongelma, mutta yksityisen alueen merkit ja portin vieressä oleva kamera mietitytti. Haettiin vain yksi kätkö ja tässä vaiheessa kastelin jo jalkani. Iskä fiksuna oli ottanut kumpparit mukaan. Päädyimme toiseen reitti vaihtoehtoon vaikka senkin aloitus hiukan mietitytti mua, kun kuoppaista tietä ajoimme kohti lammas aitausta ja vain portit aikaisemalla sain käännettyä auton. No auto jätettiin siihen mahdollisimman sivuun, reput selkään ja menoksi.

Kilttejä lampaita ja turisti.

Kierrettiin sellainen seitsemän kilometrin pituinen melko tasainen polkulenkki ja kaikki suunnitellut kätköt löydettiin. Paikoin polku oli kovin pusikkoinen ja iskälle haastava, mutta niin vaan tultiin. Keli oli aika kiva, puoli pilvinen, aurinkokin pilkisteli ja sumupilvet peittivät osan vuorten huipuista.

Pieni järvi, joka kierrettiin kätköillen lähellä Leksvikiä.

Aikaa meni, pienillä eväillä pärjättiin, mutta sitten ruokakaupan kautta mökille, paitsi että jos yksi kätkö vielä. Lähdin hakemaan Torvaldshalsenin huipulta (vain 270mpy) yhtä multikätköä ja sitten saisi riittää. Vuoren huippu oli nyt mulle ihan ok ja pystyin ihailemaan maisemia ilman tutisevia polvia. Valitettavasti kätkö jäi kuitenkin löytymättä, vaikka kääntelin monta kymmentä kiveä. Harmitti, mutta päivän kätkö saldo oli kuitenkin 29 kpl. Loppu illan rötväilin mökillä ja tein pitkästä aikaa kehonhuoltoa. On meinaan jäänyt tässä lomaillessa ihan huollot tekemättä.

Näkymä Torvaldshalsenilta pohjoiseen päin.

Tänään soittelin kotiinkin. Siellä pärjätään hyvin ja on kovasti ohjelmaa myös. Nyt piti jo sopia useammasta asiasta mitkä koskettavat ens viikkoa. Kummasti saan päivät niin täyteen kaikkea, että menee niin tarkaksi aikatauluttamiseksi. No uskon lujasti, että kaikki loksahtaa kyllä paikoilleen.

Sunnuntaina 17.7.2022 viimeinen kokonainen päivä Norjassa tällä erää. Nukuttiin pitempään ja taas aamupalalla ja eväillä matkaan. Tänään tehtiin eilistä lyhyempi kävely metsässä ja kaivettiin kätköt matkan varrelta kirjauksiin ylös. Oli jotenkin väsyneempi olo tänään.

Pääsin taas kiipeilemään puuhunkin.

Iskän kanssa kätköilemässä.

Illalle suunnittelin mökkimme läheisen 800 metriä korkean vuoren valloittamista. Aloituspisteeseen näytti mökiltä olevan reipas 3 kilometriä ja huipulle sellaiset 4 kilometriä. Lähdin juosten ja ajattelin mennä sen verran ylöspäin kun hyvältä tuntuisi. Lopulta en löytänyt koko polun lähtökohtaa, vaikka tarkistin sitä kahdestakin eri kartasta. Luovutin ja juoksin tiedä pitemmälle Atlantin rannalle, josta tuli mulle tällä reissulla vuoria merkityksellisempi paikka.

Tuonne Kuvassa näkyvälle vuorelle oli tarkoitus kiivetä. Mutta ei tällä kertaa.

Atlantin tyrskyjä. Täältä löysin myös lapsille tuliaiset. 

Kääntyessäni takaisin mökille päin, näin matalalla olevat pilvet ja kolmisen kilometriä loppu lenkistä juoksin vesitihkussa. Mökillä sitten taas jo aurinko pilkahteli pilviharson takaa. Norjan keli voi olla todella vaihteleva ja joka paikassa on kosteaa. Oon vuorotellen käyttänyt ja kuivatellut mun polkujuoksukenkiä, kun ne ovat kastuneet joka päivä.

Nyt istun mökkimme olohuoneessa, lempinojatuolissani. Iskän lemppari on keinutuoli. Kirjoitin mökin vieraskirjaan nololla englannillani kiitokset ja mietin, palaanko joskus istumaan tähän samaan nojatuoliin. Voisin tulla tänne toistekin, mielelläni tulisin. Iskä meinasi, että ei enää tule, sillä ikää jo on ja kaikkea eletyn elämän tuomaa haastetta on. On ollut etuoikeutettua tehdä tämä reissu iskän kanssa, vaikka alunperin suunnitelma oli toisenlainen. Näin se elämä kuitenkin heittelee ja yritetään me vain pysytellä mukana ja annetaan elämän viedä.

Maanantaina 18.7.2022 ajoimme Lofooteilta 30 kilometrin päähän Haaparantaan. Tässä vielä yö ja aamulla loppu matka kotiin. Matka oli pitkä ja sitä pilkottiin sopivin välietapin hyppäämällä ulos autosta ja napattiin muutamia kätköjä. Kiirunasta pysähdyttiin syömään.

Norjalle heipat.

Nyt on aika väsy, kello on jo tosi paljon. Huomenna kotiin. Ihana reissu oli, mukavia muistoja, mieleen painuneita maisemia ja tunnelmia. Ihana päästä taas kotiin.

Ruotsin kautta kohti Suomea.

~Eija~

Päiväkirjamerkintöjä Norjan reissulta vol 1

 Rakas päiväkirja...

Maanantaina 11.7.2022 pakkasin aamulla viimeisiä tavaroita laukkuun. Herättelin lapset ja kyselin vointeja, sillä kaksi lasta kolmesta oli tullut kipeäksi edellis viikon Kainuun reissun jälkeen. Ja mä olin lähdössä reilun viikon reissulle Norjaan. Lasten oireet sopivat penteleen koronaan, mutta testit näyttivät negatiivista. Korona on muutenkin heittänyt kapuloita rattaisiin ystäväni kanssa vuosia suunnitellulle pohjois Norjan reissulle ja nyt viimeisinä päivinä ennen reissulle lähtöä ystävä joutuikin perumaan lähtemisen. Mulle jäi vaihtoehdoiksi perua omakin reissu tai yrittää löytää joku muu kaveriksi. Asia oli ystävälleni hankala ja ymmärsin täysin hänen reissun perumisensa. Kysyin muutamalta kaverilta halua lähteä mukaan ja oli ihanaa huomata että kaikki olisivat halunneet lähteä, mutta lopulta pienet esteet vesittivät asian. Kuitenkin eläkkeellä oleva isäni pystyi lähtemään kaveriksi. Reissun luonne muuttui päivä vaelluksista geokätköilyyn, mikä myös on mukavaa puuhaa.

Halasin kotona lapset, annoin vielä lääkkeet päänsärkyyn ja silmätulehdukseen ja ajoin vanhempieni luo. Iskän tavarat kyytiin ja lähdimme kohti pohjoista.

Kukkolankoski, Tornio.

Keli oli todella hieno ja liikenne soljui eteenpäin. Iskän toiveesta napattiin muutama kätkö tietyistä paikoista, että saatiin karttaa väritettyä. Muun muassa Kukkolankoskella pysähdyttiin, jossa kuulemma edellisellä Norjan reissullani lapsena on pysähdytty. Oli muuten hieno paikka. Tänne pitää mun miehen joskus päästä.

Taas yksi löydetty geokätkö.

Ensimmäisessä yöpaikassa, Muonion Harrinivalla olimme ilta kahdeksan jälkeen. Oli hieno paikka. Haettiin hotellin pihapiiristä kaksi kätköä ja mä lähdin vielä kevyelle iltalenkille juosten. Pitkä ajomatka oli väsyttänyt ja kangistanut kroppaa. Huomisen ajo Norjan puolelle jännittää. En ole koskaan ajanut autolla Norjan enkä Ruotsin puolella. Tuskin se sen kummempaa on kuin Suomessa, mutta kapeammat tiet nyt ainakin Norjassa taitaa olla.

Harriniva, Muonio

Tiistaina 12.7.2022 aamulla oli kello herättämässä. Suunniteltu matka Suomen käsivarresta pohjois Norjaan saisi jatkua. Kunnon aamupala hotellilla ja sumun hälvettyä ajaminen jatkui kirkkaassa ja lämpöisessä kelissä. Kilpisjärvellä täydennettiin ruokavarastoja ja auton tankkia ja sitten vaan rohkeasti Norjan puolelle.

Saana, tunturi jonne haluan vielä joskus kiivetä.

Alkuun jännitin ihan hirveästi ja puristin rattia. Pikku hiljaa hartiat rentoutuivat ja tajusin, että turhaa oon tätä jännittänyt. Pysähdeltiin tasaiseen tahtiin kaivamaan kätkö ja hyvä että pysähdyttiin, sillä löysimme hienoja paikkoja, muuten olisi vaan vauhdilla paahdettu eteenpäin.

Useimmat geokätköt ovat kyllä hienoissa tai erikoisissa paikoissa.

Maisemat muuttuivat jylhemmiksi, tiet hiukan enemmän mutkaisimmiksi ja pikku hiljaa kapenivat. Googlemapsin avustuksella päästiin sujuvasti eteenpäin.

Skibotnessa nopeat keinumiset.

Iltapäivällä neljän jälkeen löydettiin seuraavien päivien majapaikka Senjan saarella Skalandissa. Piha oli täynnä asuntoautoja ja -vaunuja. Jokunen teltta näkyi metsän puolella. Meillä oli huone majoitus. Miehittämättömällä "camping":ssä avaimet roikkuivat ohjeen mukaan ovessa, mikä asia oli mua etukäteen hiukan mietityttänyt. Paikka oli siisti, omassa huoneessa oli vessa ja suihku ja kaikille oli yhteinen erittäin siisti keittiö. Reissaajia kuulosti olevan Ruotsista, Ranskasta ja tietysti Norjasta ja paljon myös suomalaisia.

Meidän majapaikka Senjan saarella oli Skaland camping. Kuvassa tumman harmaa rakennus.

Koska keli oli aivan mahtava, +24 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, lähdimme lähimmälle vuorelle kiipeämään. Saatiin kunnon opetus, ettei kartan ilmoittamat "pari kilometriä" ole todellakaan sama kuin kotona lakeuksilla. Iskällä oli aika rankkaa kivuta jyrkkää ylämäkeä. Pysähtelimme huilaamaan monta kertaa. Lopulta reilussa 300 nousumetrissä iskä jäi istuskelemaan ja ihailemaan maisemia ja mä jatkoin ylös Husfjelletille (632mpy). Kävin ihan ylhäällä asti, vaikka polvet pisti tutisemaan. Maisemat olivat aivan huikeat!

Husfjelletin huipulla. 

Oi että oon niin onnellinen että tuonne huipulle asti lähdin. Alas päin tulin juosten iskän luo asti ja sitten hissuksiin alas kämpälle. Jouduin auttamaan iskää, koska paikoin oli liukasta ja iskän jalat meni ihan hapoilla. Taitaa pari seuraavaa päivää iskällä olla jalat melko kipeät.

Keskiviikkona 13.7.2022 ei kello ollut herättämässä, mutta silti heräsimme Suomen aikaa kahdeksan jälkeen. Norjassa eletään tunnin jäljessä. Aamupalan jälkeen pienet eväät reppuun ja lähdettiin autolla parin vuoren toiselle puolelle Senjahopeniin ja Mefjordvaeriin. Siellä oli mukava geökätkö rypäs ja lähdettiin ne hakemaan. Mainioita ja hauskoja ideoita oli. Palan matkaa mentiin retkeilyreittiäkin, mutta kovin ylös ei tänään lähdetty, kun mietin miten iskä jaksaa. Keli oli pilvinen ja vaikka lopulta satoi vain vähän, jalat olivat ihan märät.

Jalat kastuivat ja kätköt löytyivät.

Kämpillä tehtiin ruoka, iskä otti levot ja mä lähdin iltalenkille juoksemalla tämän Skalandin kämppämme tien päähän. Siellä tien päässä oli kaunis uimaranta, Atlantin aallot siirteli hiekkaa ees taas. Oli kaunista eikä lokitkaan täälä kirkuneet. Hetkellinen koti-ikävä iski, kun lapsella oli hätä kotona. Puhelimessa juteltiin ja asia saatiin hoidettua, mutta melko avuton olo tuli täälä maailman laidalla. Onneksi meillä on kännykät ja toimiva netti. Saa helposti yhteyden ja kuvin saa välitettyä lisää infoa, jos sanat ei riitä.

Bovaerstrand

Torstaina 14.7.2022. Rauhallinen aamu jälleen. En oo reissussa saanut nukuttua niin  hyvin kuin kotona, no kukapa saisi. Suuntasimme Finssnesiin, läheiseen kaupunkiin. Teimme kävellen mukavan lenkin keräten kätköt ja kävimme syömässä. Pääsin kiiparoimaan puuhunkin kun olimme reilu viikko sitten julkaistun kätkön ensimmäiset kuittaajat. Se on kuulemma iso juttu.

Ja heh, iskällä tosiaan on jalat hiukan kipeät toissa päivän mäkitreenistä. Tiedän tunteen, mulla on ollut useastikin.

Sieltä puun latvasta kätkö purkki löytyi ja taas mun polvet tutaji.

Ruokakaupan kautta ajelimme kämpille. Mä heitin oikeastaan heti lenkkivaatteet päälle ja lähdin perinteiselle iltalenkilleni. Oon reissumme jokaisena iltana tehnyt jonkinlaisen oman lenkin. Se tekee hyvää. Nyt lähdin kohti pilviä, tuttua reittiä ylös kun tiistaina kiipesin Husfjelletille, mutta nyt kohti viereistä matalampaa Litjebrusetin huippua (524mpy). Koko päivän on ollut harmaata ja pilvet ovat roikkuneet alhaalla. Vesisade oli ennustettu alkavan ilta seiskan jälkeen. Kävelin reippaasti ylös. Saavuttaessani pilvet, ei ympärille nähnyt kuin noin 20 metriä. Harmittavaa maisemien puolesta, mutta ehkä oli hyvä olla näkemättä kaikkea. Tunsin miten polun kaventuessa vuoren rinteet jyrkkeni vierellä. Asettelin askeleet tarkkaan, sillä reitillä ei tainnut muita ihmisiä olla, pari lintua kyllä olin säikyttänyt matkoihinsa.

Sumupilvien vuoksi näkyi vain vuorten rinteiden hahmot.

Päästyäni lähes ylös asti edessä oli vielä kapea vuoren harja, josta oli kulku korkeimmalle kohdalle. Oli pakko hetkeksi pysähtyä. Sydän hakkasi ja polvet tutisivat. Päätin käydä siellä ja tarrasin kiviin ja hain hyvät kohdat askeleille. En katsonut alas, enkä olisi sumulta mitään nähnytkään. Pääsin toiselle puolelle. Puhaltelin enkä antanut pelolle valtaa. Pakitin takaisin sydän jyskyttäen. Leveämmälle kohdalle päästyäni puhalsin helpotuksesta ja lähdin onnellisena juosten alaspäin. Musta ei koskaan tule vuorijuoksijaa. Onpas se helpottava tietää ja tuntea, koska unelma osallistua polkujuoksuun Mont Blancilla on viivattu yli.

Pää pilvissä onnellisena juosten alas.

Jos joistain haaveista päästää irti, voi toisia toteuttaa. Vuorilenkin jälkeen kiskaisin uikkarit päälle ja lähdettiin vielä hiekkarannalle jossa edellis iltana kävin juoksemassa. Mä kahlasin mereen, Atlantin valtamereen, mun yksi haave. Vesi ei ollut kylmää, mutta se oli suolaista ja niin hieno hiekkaista, että hiekkaa oli pulahtamisen jälkeen joka paikassa. Pienestä asiasta voi tulla onnelliseksi.

Siellä mä oon, pieni piste Atlantin valtameressä.

Huomenna aamulla siirrymme Lofooteille, pitkä ajomatka siis edessä. On myös ennustettu koko päiväksi vesisadetta. Onneksi ei ole kiire ja varmaan napataan jokunen kätkökin matkalla.

~Eija~