Jukola 2017 - oma ihmiskokeeni

Perjantai illan rauhallinen kävelylenkki ystävän kanssa lapsuusmaisemissa oli todella hyvä rauhoittuminen kiireisien päivien jälkeen Jukola viikonloppua vasten. Nukkumaan mennessä oli rauhallinen olo ja sain unen päästä nopeasti kiinni. Kuitenkin olisi nukuttanut vielä kun kello soi 04.20. Vaatteet päälle, rinkka selkään ja odottelemaan kyytiä tienposkeen. Matka Joensuuhun on pitkä täältä Suomen toiselta laidalta, mutta siinä se meni torkkuessa ja somessa roikkuessa. 

Mun kompanssi kokoelma, joista vas puoleisin on kirpparilöytö.

Koin pientä hermostuneisuutta ja tietysti jännitystä, sillä mulla oli edessä vuorokauden sisään kolme osuutta, linnuntietä 32 kilometriä. Haasteellinen maasto arvelutti ja pyrin iskostamaan päähäni, että suoritukseni vetäisin mieluiten hiljaa ja tarkasti kuin lujaa ja toheloiden. Oli keskityttävä pitämään itsensä ehjänä, että saan kaikki lupaamani osuudet läpi vietyä. Uskotteko, että hermostutti?! Mietin, onko musta tähän, mutta päätin ottaa tämän omana ihmiskokeenani, testata mielenkiintoisella tavalla kestävyyskuntoani ja samalla kuinka pää pysyy mukana. Olin etukäteen miettinyt miten syön ja juon tämän vuorokauden aikana, ettei energiavaje pääse vaikuttamaan suoritukseen. Helteinen keli vaati juomaan runsaasti ja mähän join - lauantai päivän aikana tuli juotua yli 4 litraa.

Venlojen viestin lähtö.

Joensuu-Jukolan kilpailukeskus oli ihan Enon keskustassa, kirjaston ja koulukeskuksen pihapiirissä. Teltta-alue oli asutuskeskuksen lomassa, meidän seuramme ihanan pehmoisella ruohopellolla, vajaan puolen kilometrin päässä kisakeskuksesta. Vaikka oltiin niin lähellä, ei kuulutus yhtään häirinnyt teltalla nukkumista. Henkilöautoilla tulleilla oli melko pitkät matkat kilpailukeskukseen käveltävänä, mutta me pääsimme bussilla ihan viereen. Kelistä ja sijainnista johtuen missään ei ollut kuraa (no metsässä oli) eikä jalat väsyneet ramppaamisesta. Muutenkin itse säästelin jalkojani ja liikuin vain välttämättömät matkat naisten lähdön katsomaan, seurateltaltalta numerolappojen haku, varusteiden vaihto omalla teltalla, repun vieminen seurateltalle ja viestin seuraamista ennen omia lähtöjä. 

Kilpailukeskuksessa viestiä oli näppärä seurata screeneiltä.

Omasta suunnistusseurastani olimme saaneet kolme naisjoukkuetta Venlojen viestiin ja joukkueiden kokoajana yritin nähdä jokaisen viestin viejän edes pikaisesti ennen tai jälkeen suorituksen. Naisilla oli hyvä fiilis päällä ja vaikka enemmän tai vähemmän hakemista ja väsähtämistä oli kuumassa kelissä ollut, oli eniten tyytyväisiä ja onnistuneita suorituksia. Olin niin tyytyväinen jokaiseen, kiitos teille naiset :D!

Itsellä oli ykkös joukkueen ankkuriosuus. Aikaisemmilta viestinviejiltä jo kuulin, että maasto todella on hankala ja porukkaa on paljon. Pidin pääni, että rauhassa menen, eikä lähde hapottamaan jalkoja. Viitoitus asutuskeskuksesta K-rastille, jolta varsinainen suunnistus alkaa, oli pitkä. Sitten sitä mentiin. Mulla on riskinä alussa hermostuksissa ryssiä alkupään rastit, mutta nyt ne napsahti nätisti kohdalle ja pääsi mukavaan vauhtiin. Juoksu kulki, tiheiköistä pääsi hyvin menemään eikä kunnon mäki nousuja osunut kuin pari kohdalle. Loppu puolella oli pientä varovaisuutta ja hidasta rasteille lähestymistä, mutta mulle suht ok:sti kuitenkin. Pitkän loppusuoran päästelin alle 4 ja puolen minuutin kilometrivauhtia :) Olin todella tyytyväinen aikaani 8 kilometrin matkalla, 1 tunti 11 min. Gps-kelloni mukaan matkaa tuli yli 9 kilometriä. Virheitä joitain minuutteja. Osuusajoissa olin 157. sijalla yli 1200 suunnistajasta, aika hyvin :) Oli tosi mukava hipsiä suihkuun ja sen jälkeen syömään.

Niin ja sitten taas valmistautumaan seuraavaan koitokseen...

Oman joukkueen viestinviejän etenimisen seuraaminen onnistui Online-palvelussa.

Meidän seuran naisenergiaa teltta-alueella :)

Pesulta tullessa päälavalla oli juhlallisuudet menossa ja eturivissä fiilisteli myös presidenttimme Sauli Niinistö puolisoineen. Myös Mari Laukkasen ja Kaisa Mäkäräisen näin, mutta kuvat jäi heistä ottamatta. Hienoa, että suomalaiset, arvostetut ihmiset kunnioittavat tällaisia tapahtumia läsnäolollaan.

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio Jukolassa.

Mä huilailin teltalla, yritin pitää kasvavaa jännitystä hallinnassa. Edessä oli Jukolan viestin aloitusosuus suunnistusseurani kolmosjoukkueessa. Kerran aikaisemmin, kaksi vuotta sitten olin Jukolan viestin ankkuriosuudella yhteislähdössä ja se oli pelottavaa kun useita satoja miehiä (ja tietysti meitä naisia) lähti tanner tömisten metsään. Silloin pelkäsin jääväni jalkoihin ja sitä rynnimistä kesti pari rastin väliä metsässäkin. Tällä kertaa lähtöalueella pieni naisten porukka lyöttäytyi juttelemaan ennen omille paikoille sijoittumista. Oi että se helpotti, kun kuuli muillakin olevan samoja pelkoja ja jännitystä. Tiesi, ettei todellakaan ole yksin. 

Eikä se lähtökiihdytys kapealla asfalttitiellä niin paha ollutkaan. Tilaa oli juosta rauhallisen rennosti ja oikeastaan vasta K-rastin jälkeen  metsässä oli ruuhkaa, koska tiheikkö vaan oli sen verran hidasta  pätkää. Mulla tuli jo kilometri täyteen K-rastille juostessa. Ensimmäiselle rastille oli pitkä väli ja niin sai näppärästi paremmin tilaa metsään. Mä ajauduin tyhmästi letkaan, joka lähti metsän puolelle aivan liian aikaisin, eikä käyttänyt polkua paremmin hyväksi. Oma virhe, mutta ei siinä korjaamaan viitsinyt lähteä ja samaan tavoitteeseen siinä päästiin, vaikka ehkä vähän hitaammin. Siinä sitä sitten taas mentiin ja keskittyminen pysyi hyvin suunnistamisessa. Venlojen osuus ei ollut vienyt jalkoja hapoille ja jalat olivat sopivan kevyet ja juoksu kulki. Välillä letkassa käveltiin ja tiheiköissä oksat raapi naamaa. Puolessa välissä lenkkiä oltiin päästy kartan toiselle reunalle ja seuraava rastiväli olikin sitten sieltä reunalta aivan toiselle reunalle asti, sellainen lähes 4 kilometrin siivu! En ennen moista ole kokenut, mutta nytpä se oli siinä. Yhden naisen ja yhden miehen kanssa siinä ääneen pohdittiin kolmea erilaista reittivaihtoehtoa ja lopulta päädyttiin kunnon koukkaukseen oikealta, mutta se olikin sitten lähes koko matkan tietä ja polkua. Mulle se oli lepoa. Kun oli aika mennä metsään naista ei enää näkynytkään missään, mutta miehen kanssa yhdessä lähdettiin tiheikköön kiipeämään jyrkkää rinnettä ylös. Valomereen törmäsimme mäen päällä, kun iso porukka tuli suoraan metsän läpi. Siinä oli hankalia rinnerasteja tiheikössä, mutta jotenkin ne vaan sieltä löytyivät. Kovin pimeää ei koko aikana tullut, mutta tiheiköissä lamppu ei ollut yhtään turha. Vaihtoon tulin 13 kilometrin lenkiltä mulle hyvässä ajassa 2 tuntia ja 2 minuuttia. Sain viedä seuraavan kartan isoveljelleni, mikä oli yksi kohokohdista viestissä :) Oman gps-kellon mukaan matkaa tuli sellaiset  vajaa 16 kilometriä.

Nyt vasemman kantapään takaosassa tuntui kipua kävellessä ja vasemman jalan pakarassa syvällä tuntui vanha kipu. Ei pahana, mutta tuntui kuitenkin. Suoritukseen tyytyväisenä tallustelin pesupaikalle ja sieltä taas syömään ja sitten teltalle yrittämään nukkumista, sillä aamusta oli edessä vielä kolmas veto, mulle ennestään tuntemattoman harrasteporukan 6. osuudella.

Kohta mennään tuonne, metsään.

Nukkumisesta ei oikein meinannut tulla mitään. Havaihduin usein teltan ulkopuolelta kuuluviin ääniin ja vilkuilin onlinesta harrasteporukan etenemistä yöntunteina. Vahvasti näytti siltä, että yhteislähdössä olisin, joten väänsin kännykän herättämään klo.07 ja hoksasin lopulta laittaa korvatulpatkin korviin ja vihdoin pääsin uneen. Ei siinä kuitenkaan tullut nukutuksi hätinä kahta tuntiakaan ja puoli seitsemältä pomppasin ylös kun teltassa oli niin järjettömän kuuma. Taas söin, join ja kävin bajamajassa. Päätin hissukseen vaihdella vaatteita, pakata tavarani, että telttakamulleni jäisi vain teltan pakkaaminen sillä aikaa kun mä olen metsässä (lopulta Heli oli kantanut mun tavaratkin bussille, kiitos!) ja lähdin fiilistelemään vielä jukolan kisakeskuksen tunnelmia. Näin ystäväni Sannan ja Karon yhteislähdössä ja odotteluaika kului nopeaa. Sitten olikin taas aika mennä. Nyt tungos oli paljon valtavampi kuin aloitusosuudella, joten hitaasti lähdettiin. Jalat eivät enää olleet niin kevyet, mutta kantapään ja pakaran tuntemukset eivät haitanneet etenemistä. Kaksi ekaa rastia noukin nätisti, mutta sitten tulikin sellainen samaistamisvirhe polkujen kanssa, että helpolle kolmos rastille tuli arviolta 10 minuutin huti. Suututti! Onneksi seuraava väli oli helppo polkuväli ja pääsin siinä hiukan nollaamaan päätäni. Haparointia tuli muutamille myöhemmillekin rasteille. Suunnistus kärsi kun väsymys painoi fyysisesti, mutta erityisesti vähäisen unen vuoksi. Etenin koko ajan sellaista sopivaa vauhtia, mitä nyt letkoissa pääsin, mutta keveys oli poissa. Viimeisen mäen päällä, ennen helppoa pururata juoksua maaliin, mättäiköllä makasi mies kartta kourassa. Kysyin onko kaikki ok ja meinasi, että huilaa hetken. Sanoi että pärjää kyllä, mutta tovin siinä mietiin onko näin. Omassa väsymyksessäni unohdin heti miehen rintanumeron, että olisin voinut myöhemmin tarkistaa pääsikö maaliin asti, mutta toivottavasti kaikki on hänellä hyvin. 

Kuudennen osuuden 11 kilometrin matka taittui aikaan 2 tuntia 2 minuuttia ja gps-kelloni mukaan yli 13 kilometriä matkaa. Olihan se rankka maasto - ainakin näin kolme kertaa vedettynä. Kaikki joukkueeni pääsivät hyväksytysti viestin läpi ja hienoja suorituksia tuli monilla. Mulle oli tärkeää saada suunnistusseurani joukkueet kokonaisina maaliin, jos vain pystyin asiassa auttamaan ja oli ihanaa olla myös auttamassa tuntematonta perhejoukkuetta heidän viestin läpiviemisessä. 

Viikonlopun "lakanat" muistona :)

Kokemus oli huikea; kolme suunnistusosuutta vuorokauden sisään, linnuntietä 32 kilometriä ja gps-kelloni mukaan 39,8 kilometriä kuljettua matkaa. Aikaa tähän kului 5 tuntia ja 15 minuuttia. Fysiikka, energia ja tahto riitti loppuun asti, vaikka väsymys painoi ja suunnistus kärsi lopussa. Viimeisen kerran pesupaikalta kilpailukeskuksen läpi kohti bussia kävellessäni koin ansaittua ylpeyttä suorituksestani ja ihanaa kihelmöintiä jaloissa kovan suorituksen jälkeen. Aivan paras tunne, joka onkin ehkä yksi iso tekijä mikä saa mut tällaisiin hullutuksiin ja ihmiskokeisiin ryhtymään. 

Mun suoritukset eivät olleet ainoa asia, mikä teki tästä vuorokaudesta merkityksellisen mulle itselle. Vaan kaikki ne kohtaamiset ja yhteenkuuluvuuden tunne. Paikalla oli ystäviä, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä, oli seurakavereita joiden kanssa silloin tällöin nähdään, oli vanhoja tuttuja vuosien takaa ja sitten teitä tuntemattomia joiden kanssa ei välttämättä edes esitelty, mutta juttelimme kuin vanhat tutut. Jokainen kohtaaminen oli mukava ja lämmin. Kiitos teille :D

Nyt olen nukkunut valtavaa univelkaa pois. Nukkuisin varmaan vielä pari vuorokautta jos saisin valita, mutta parempi vain yrittää päästä normaaliin rytmiin (niin, heti kun juhannusviikon yövuorot töissä on taas valvottu..). Kropassa on ihana rentous ja oletettavasti kovista suunnistuskengistä johtuen jalkapohjissa lievä arkuus. Yksi pieni rakko tuli vasemman jalan kantapäähän ja naarmuja jalkoihin, mutta muuten olen ehjä.

Kiitän ja kuittaan, oli mahtava Jukola :D!

~Eija~