Jouppilanvuori Trail run 2018

Yöllä oli satanut kaatamalla, mutta mä olin nukkunut enkä kuullut mitään. Mä näin vain auringon säteet kaihtimia aamulla avatessa ja olin tyytyväinen just passeliin juoksukeliin. Tuuli vielä navakasti, mutta metsässä se ei pahemmin yleensä haittaa. Tänään nimittäin oli kolmannen kerran järjestettävä
Rasti-Jussien polkujuoksukisa Jouppilanvuorella.
Matka vaihtoehtoina oli 21, 10 ja 2,7 (lapsille) kilometriä. Mä olen ollut edellis vuosina 21:llä enkä tänä vuonna tehnyt poikkeusta. Tavoitteena oli hyvä, tasavauhtinen, loppua kohden mahdollisuuksien mukaan kiristyvä vauhtinen juoksu. Pienen pienenä haaveena oli parantaa viime vuotista aikaani, mutta muistin sen melko tiukkana vetona, joten en osannut sanoa pystynkö siihen.

Jo kotona tein kropan lämmittelyjä putkirullalla ja venyttelyjä. Kisapaikalle autolla ajellessa hörpin shaken ja sillä ja aikaisemmin aamulla syömälläni aamupalalla tiesin jaksavani. Numerolapon haku, tuttujen moikkailua, pienet avaavat juoksupyrähdykset ja taas tuttuja jututtamaan. Teitä oli taas niin paljon ja tuntui ettei kaikkien kanssa ehtinyt kunnolla edes jutella, sillä lähtöpamaus tuli vähän yllättäen.

Kuva Rasti-Jussit

Lähtö tapahtui Jouppiskan rinteen alapäässä ja kaikille matkoille lähdettiin yhtäaikaa. On lähdettävä sopivan reipasta vauhtia, ettei jää sumppuun, mutta toisaalta ylämäki voi vetää jalat ihan tukkoon, joten rauhallisesti on otettava. Kisoissa mun tulee tarkkailtua erityisesti naisia jotka on mun edellä. Heitä oli kourallinen edessä ja nousussa pari pääsin ohittamaan, mutta eteen jäi vielä ainakin kaksi. Ja liian kovaan peesiin en halunnut lähteä, sillä noutaja olisi tullut liian pian. Joten asemoin itseni parin miehen joukkoon. Lopulta heistä toinen meni menojaan ja toisen ohitin ja parin kilsan jälkeen taivalsinkin matkaani ihan yksin maaliin asti.

Olin toki ajatellut, kuten edellisilläkin kerroilla, että mulla on juoksun aikana seuraa, mutta nyt oli mentävä näin. Omasta kellosta seurasin vauhtiani ja pyrin pitämään vauhtini suht tasaisena. Kuntorata osuuksilla vauhti toki oli parempi, mutta aika hyvin se pysyi poluillakin reilusti 5:15 alapuolella. Juoksu tuntui todella hyvältä, paljon helpommalta kuin viime vuonna. Nyt toki oli paljon kuivempaa  metsässä, vaikka yöllinen sade oli liukastanut kalliot ja puunjuurakot. Ahonkylän päässä savinen kuntorata oli todella liukas nastattomalla polkujuoksukengällä ja yritin hakea hiekkaisempaa kohtaa askelten alle.

Kuva Mikko Kontio

Kahdekasan kilometrin kohdalla löin ensimmäisen kerran varpaani johonkin ja olin mennä nenälleni. Toisen kerran 16 kilometrin kohdalla. Lopulta 17,3 kilometrin kohdalla jalka lipesi pitkospuun kohdalla ja lensin mustikkamättäille. Samalla oikean jalan pohje veti kunnon kramppiin, vaikka ei ollut yhtään varoitellut aikaisemmin. Kaatuminen sai tämän aikaan. Paukutin muutaman sekunnin pohjetta ja sitten vaan ylös. Muutamat kävelyaskeleet ja pohje alkoi sulaa. Varovaisia juoksuaskelia ja irvistäen eteenpäin. Oli aseteltava askeleet tarkasti ettei kramppaisi uudestaan ja ei kun eteenpäin vaan. Viimeisellä kahdella kilometrillä väsy alkoi painaa ja pohjetta piti edelleen varoa. Edessä ei näkynyt selkiä, eikä takana näkynyt ketään. Kello näytti hyvää, jotta kunhan vain nyt nilkutan maaliin tätä vauhtia, niin parannan kyllä aikaani.

Lopulta maalissa olin ajalla 1:46:01 ja viime vuotinen aika parani yli kolmella minuutilla! Ja naisten kilpasarjan toinen 😏 Palkinnoksi keittiö veitsisetti ja fleecehuopa sekä kaikille osallistujille jaettu hieno puinen muistolaatta.

Oon tyytyväinen juoksuun, vaikka ihmettelin kyllä tuota pohkeen kramppia. Koko matkalla en hörpännyt miltään juomapisteeltä juotavaa, koska en kokenut tarvtsevani. Toki metsässä oli kuuma sillä viilentävä tuuli osui sinne vain muutamilla aukeilla paikoilla. Reitti oli merkitty aivan hyvin, mutta yksin juostessa ja väsyn alkaessa painaa, pari kertaa olin epähuomiossa mennä väärin.

Loppu päivä meni palautellessa serkun kihlajaisissa mukavalla porukalla. Sieltä löytyi innokas blogini lukijakin, joten vilkutukset Sirpalle ✋! Toiveena esitettiin juttua kun kaikki ei sujukaan, kun kolottaa eikä huvita. Onhan tässä hyvän aikaa mentykin, että omat ennätykset paukkuu ja fiilikset on ihan huiput. Miettinyt oon kuinka kauan tähän pystyn, milloin mun elämän kunto huippu on ja koska tulostaso lähtee laskuun. Koska hyväksyn hidastamaan menohalujani. Siinä pohdittavaa.
Vielä kuitenkin on muutama juttu mitä ehdottomasti haluan, mutta en tiedä saavutanko niitä koskaan. Ja hitsi kun edelleen nälkä kasvaa syödessä 😆

~Eija~