Uusi pyörä ja lukkopolkimet

Mulla on uusi maastopyörä, jonka itse asiassa ostin jo helmikuussa, mutta tosi ajoihin pääsin vasta maaliskuun lopussa ja vasta nyt huhtikuussa kilometrejä oon saanut paremmin alle. Vanhassa Trekissä ei ollut mitään muuta vikaa, mutta se oli raskas ja se oli hiukan pieni mulle. Tämä kaikki on kerrottu mulle, sillä mä en ole tiennyt paremmasta. Eikä Trek ole tallista minnekään lähtenyt vaan silläkin ajelen edelleen, aina tilanteen mukaan.

Helmikuussa 2020

Mun uusi Augment on jäykkäperäinen ja hiilikuiturunkoinen, aivan älyttömän kevyt. Sen pitäisi olla mulle nyt just sopivan kokoinen, vaikka tuntuikin aluksi isolta. Siinä on vaikka mitä hienoa ja kaikki jutut mulle esiteltiin, mutta kaikki ei vielä ihan jäänyt päähän. Opettelemista on jo ihan vaihteiden vaihdossa, koska ne ovat erilaiset kuin Trekissä. Uuteen laitatin heti lukkopolkimet, koska mun on vaan pakko opetella niillä polkemaan. Melko paljon olen äimistelyjä saanut niiden puuttumisesta. Onneksi kuitenkin lukkopolkimilla voi polkea lenkkareillakin, joissa on hiukan uria pohjassa ja näin aloitin tutustumisen pyörään. 

Kyrkösjärven rannalla.

Vasta tällä viikolla puin ostohousut jalkaan ja hain lukkopolkimiin kuuluvat kengät kaupasta. Neljää erilaista mallia kokeilin ja lopulta mukaan lähti tyylikkäät Bontrager-merkkiset kengät. Napakat olivat jalkaan ja näin lenkkarityyppinä jalan liikkumavaran puute tuntui oudolta. Viisaampia kuunnellen kuitenkin mennään ja parempi vaan luottaa kokeneempiin. Kaupasta poljin uudet kengät jalassa ja kengät kiinni polkimissa kotiin asti ja ihan ehjin nahoin.

Uhka vai mahdollisuus?

Tosi testi olikin sitten eilen lauantaina kun sain Ninnin kaveriksi Jurvaan pyöräsuunnistusrogaining (kisa)harjoitukseen. Kyseessähän on omatoimirasti malli, jossa rastit ovat metsässä useamman päivän, kartat saa tulostaa tai noutaa ohjeiden mukaan ja sitten vain oman aikataulun sallimissa rajoissa metsään. Kilpailun tuntua teki se, että oman tuloksen sai ilmoittaa järjestäjien sivuille. Mä ja Ninni ollaan molemmat kilpailuhenkisiä, joten kävi selväksi että kaikkia rasteja lähdetään hakemaan ja asetetun kolmen tunnin aikarajan sisällä tottakai.

Lumiset metsätiet.

Meillä olikin hyvä suunnitelma. Yksi oikaisu metsän läpi arvelutti ja loppuun jätettiin helpohkoja lähirasteja tarvittaessa poisjätettäväksi. Mutta heti ensimmäinen metsätie oli järkytys, sillä siellä oli lunta, aika paljon lunta! Jonkin verran hanki kantoi, mutta enemmän se petti alta. Pieni pelko pisteli ajatuksissa, että onko kaikki metsätiet ja -polut tällaisia. Alettiin jo tekemään varasuunnitelmia, vaikka mä itsepintaisesti yritin pitää toivoa yllä että muualta on sulanut. No ei ollut sulanut, vaan pahimmillaan rämmittiin useampi kilometri nilkkoja myöten lumessa. Ei siinä polkemaan päässyt ja mä olinkin sitten lähes yhtämittaa kumossa, kengät kiinni polkimissa. Lumi toki oli pehmeää, joten tuossa vaiheessa ei vielä edes sattunut.

Rastilla.

Haettiin mun mieliksi 10 pisteen rasti keskeltä metsää, mutta sitten piti ottaa järki käteen ja lyhentää matkaa. Aika ei millään riittäisi. Ja hetken päästä muutettiin suunnitelmaa taas, kun nähtiin miten lumisia reitit olivat. Onnistuin sitten kaatamaan Ninninkin yhdessä kurakossa ja siinä hötäkässä teloin polveni ja särjin Ninnin karttatelineen.

Haettiin vielä yksi 9 pisteen rasti isoja teitä pitkin koukaten ja sitten piti luovuttaa kartan lännen puoleiset rastit. Kovassa vastatuulessa ei olisi mitään saumaa tai järkeä lähteä vielä pitkälle kauas. Lopulta poljettiin armotonta vauhtia ja haettiin loppuun varalle jätetyt helpot rastit ja ajassa 2:56 maaliin. Miinus pisteiltä vältyttiin, joita olisi tullut yksi piste per alkava ylittynyt minuutti. Pisteitä saatiin kasaan 68 ja 116 olisi ollut kaikki. Hurjaa vauhtia ovat ne polkeneet, jotka ovat kaikki rastit ehtineet hakea. 

Maalissa.

Kuraisina, väsyneinä, nälkäisinä ja hiukan harmistuneina kotia kohti. Aika märkiäkin oltiin. Kotona odotti pyörän pesu ja puunaus, jossa olen nyt yrittänyt tsempata. 

Kyllähän se fiiliskin sitten koheni kun sai kuivaa päälle ja ruokaa suuhun. Eihän mikään voita kunnon rämpimistä metsässä ja aika todella lensi. Olihan tämä taas yksi kokemus - heti syvään päähän kengät kiinni polkimissa.

Kiitos Ninnille rymyseurasta :)

~Eija~