Kuperkeikka Pyhätunturilla

 "Tervetuloa monipuolisille ja teknisille reiteille Suomen vanhimpaan kansallispuistoon Pyhä-Luostolle! Uskomattoman upeat kurut, vauhdikkaat metsäpolut ja vaativat tunturipätkät kutsuvat sinut juoksemaan. " (Nuts Pyhätunturimaratonin esittely sivulta)

Tuon kutsun olin kuullut jo pari vuotta sitten. Halusin joskus päästä Pyhälle polkujuoksemaan kisaan, ei yksistään sieltä saatavan hienon muistomitalin vuoksi, vaan myös niiden tarinoiden vuoksi mitä olin tutuilta ja somesta kuullut. Se oli kuulemma rankka maasto. Voiko tosiaan olla?

Tänä vuonna aukesi mahdollisuus lähteä, koska niin moni muu tapahtuma oli peruuntunut tai siirtynyt ja ennen kaikkea siksi että mulla on loma nyt elokuussa. Polkujuoksutapahtuma viikonlopulle ei osunut mitään muuta erikoista, joten päätös oli tehty. Lasten koulujen alkamisen vuoksi en vetänyt mukanani perhettä, mutta onnekseni sain kaveriksi kaimani Eijan. Ei tarvitsisi yksin ajella yli 8 tunnin matkaa.

Tarkoituksella ja parhaani mukaan yritin asennoitua juoksuun rennosti fiilistellen, nauttien ja lomaillen. Muutama päivä ennen juoksua järjestäjiltä tuli kysely mihin lähtöryhmään kukin asettautuu. Koronan uhka ja ennätys osanottajamäärä pakottivat porrastamaan lähtöjä. Vaihtoehdot olivat kilpa-, rento- ja rauhallinen-lähtöryhmät. No eihän siinä muu auttanut kuin klikata kilparyhmään itsensä. Oi voi, kovaa pitäisi siis taas juosta, vaikka ihan ei tuntunut siltä. Muutenkin olo oli kumman rento, ei mitään tankkailuja, kummempia varuste pähkäilyjä tai monen päivän jännitystä. Mä nyt vaan käyn juoksaisemassa, sillä sehän on vain 43 kilometriä. Näin sitä ultramatkojen jälkeen maraton kalpenee silmissä. Olisinpa vain silloin tiennyt...

Tuttuja reittimerkkejä.

Pyhälle perille päästyä kävin Eijan kanssa vetreyttämässä pitkästä istumisesta kangistuneita kroppiamme pyöräilemällä. Oli hyvä veto ottaa pyörät mukaan. Selvitettiin sopiva reitti seuraavalle aamulle lähtöön ja juoksun jälkeen takaisin kämpälle. Bongattiin reittimerkkejä. Illalla suht ajoissa nukkumaan.

Mutta eihän sitä kovin hyvin nukuttua tullut. Aamusta normi aamupala suuhun. Extra nestettä alas, juoksuliivin pakkaus, kantapäiden ja varpaiden teippaus ja menoksi. Lähtö oli klo.09 hotelli Pyhätunturin pihasta. Hakeuduin heti etujoukon tuntumaan, sillä miksi jäädä kauas taakse sumppuun. Näin pääsee paljon nopeammin juoksemaan omaa vauhtiaan.

Kuva; Rami Valonen

Alkuun oli pieni kiusoitteleva nousu ja sitten leveää baanaa, portaita ja pitkospuita. Reipasta vauhtia mentiin ja jokunen sana tuli vaihdettua kanssajuoksijoiden kanssa. Puhun kuulemma leveää pohjanmaan murretta, että heti arvasi mistä päin olen. Enpä sitä häpeilekään.

Kivirakkaa.

Ensimmäiseen huoltoon noin 6 kilometriin meni todella helposti. En pysähtynyt huollossa, ei vielä tarvinnut mitään täydennystä. Olin naisten kärjessä. Sivusilmällä näin ja hengityksestä kuulin, että hyvin lähellä taisi joku nainen tulla. Varsinaisesti en taakseni vilkuillut. Lopulta meitä taivalsi neljän juoksijan porukka, kaksi miestä ja kaksi naista. Kilometrivauhti oli noin 5:30 hujakoilla ja pitkässä alamäessä 20 kilometrin paikkeilla vauhti kiihtyi jopa 4:30. Itsekseni hirvittelin vauhtia, että tarvitseeko nyt näin kovaa juosta, mulle ehkä liian kovaa. Olo kuitenkin tuntui hyvältä.

Aivan upea Aittakuru.

Puolen välin huollosta nappasin sipsejä ja yhden geelin. Meidän porukka oli juossut tähän mennessä kaikki loivatkin rinteet ylös, mutta mä päätin kävellä nyt enemmän. Porukkamme toinen nainen, Pike tuli rinnalle ja alettiin jutella. Hän meinasi, että yrittää pysyä mun kyydissä. Sanoin, että voi vetää välillä ja mä yritän pysyä vuorostani kyydissä. Noustiin Latvavaaralle. Tuntui hiukan raskaalta ja sykkeet olivat normaalia korkeammat. Hiukan jäin porukasta, mutta tsemppasin vielä kiinni. Vaikka alkumatkasta jo olin jokusen kerran lyönyt varpaitani kiviin ja juurakoihin, paheni se entisestään. Olin useasti mennä ihan nenilleen. Ylävatsalla tuntui oudolta, teki jopa hiukan häjyä. Tasainen energian ottaminen oli mennyt ihan pilalle. Noin 26 kilsan kohdalla olin jäänyt porukasta ja oli pakko antaa enemmän periksi. Kävelin pieniäkin ylämäkiä ja yritin ottaa syötävää. Ja sitten kaaduin ja tein kunnon kuperkeikan vasemman kyljen kautta. Sipsit liivin taskuissa vain rasahtelivat ja mä päästin pari kirosanaa. Vasen käsi oli ihan kurassa olkapäästä asti ja oik käden nimettömään sattui. Tarkistin, että ei ainakaan poispaikoiltaan mennyt, sain sen taivutettua, eikä mitään haavaa tullut. Pienen järkytyksen vallassa jatkoin hidasta etenemistä.

Jaksoi sentään vielä hymyillä. Kuva; Rami Valonen

Aloin puhua itselleni ääneen. Tsemppasin ja varoitin, että nyt taas tulee pahan näköistä kivirakkaa, pysy pystyssä, nosta jalkaa. Niin, sitä kivirakkaa oli ihan järkyttävästi! Kivet pyöri ja oli liukkaita, en oikein ollut hyvä niillä. Juurakoita ja pikku kuoppia, vain vähän tasaista juoksualustaa. Nyt ymmärsin miksi Pyhän reittiä kuvailtiin Suomen yhdeksi teknisimmistä polkujuoksureiteistä. 

Juoksin yksin, kunnes tunturipuoliskan juoksijoita alkoi ilmaantua heidän kääntöpaikkansa jälkeen. Oli ihana saada seuraa, vaikka muutamaa sanaa kummempaa ei tullut kenenkään kanssa vaihdettua. Hidasta etenemistä Pyhätunturin rinteellä. Viimeisessä huollossa täytin toisen vesipulloni, tai talkoolainen täytti, kun itse en kipeällä sormellani saanut puristettua pullon korkkia auki. Sormi oli melkoisen turvonnut, mutta jonkin verran olivat muutkin sormet turvonneet.

Viimeisen nousun päällä. Kuva Rami Valonen

Reittiprofiiliin tutustumisesta tiesin, että lopussa on vielä tiukka nousu Kultakerolle ennen laskettelua maaliin. Ja olihan se näky sieltä alhaalta. Välillä lähes pystysuoraa seinää, askel askeleelta, lähes kaksin kerroin, jaloissa painoi aivan törkeästi. Ja lopulta se tunne kun pääsi sinne ylös ja näki ne maisemat ympärillään. Niin väsynyt en ollut, etten olisi hetken tallentanut tuota ääretöntä kauneutta muistoihini. Pysähtymättä kuitenkaan. Yhteensä tuolla maraton reitillä kertyi noususummaa 1145 metriä.

Jos nousu oli rankkaa, niin tällä kertaa laskukin oli rankkaa. Jyrkkää laskettelurinnettä koko ajan jarrut päällä. En vaan uskaltanut antaa mennä, kun pelkäsin väsyneiden jalkojen pettävän alta. Lopulta maaliin ajassa 4:35. Eli reilusti alle viiden tunnin, hienoa!

Pike oli maalissa mua 15 minuuttia aikaisemmin. Niin paljon jäin reilulla 15 kilometrillä jälkeen. Pidin kuitenkin kakkos sijani, johon oon niin tyytyväinen. Kolmas tuli vajaa 15 minuuttia mun jälkeen maaliin. Oli odotettua rankempi reissu, lähdin siihen aivan turhan kevyin asetelmin, mutta alkuperäinen tarkoitushan ei ollut juosta kovaa juoksua vaan vain juoksennella. En tiedä kuinka moni oikeasti sitä uskoi. Pyhä veti nöyräksi ja kiitän siitä. Se nostaa suorituksen entistä tärkeämmäksi.

NUTS Pyhätunturimaratonin muistomitali, jota lähdin hakemaan.

Ihorikot vasemmassa olkavarressa ja mustelmat vasemman jalan sääressä näkyvät ja tuntuvat vielä. Oikean käden nimetön toipuu, vaikka on vielä kipeä, mutta uskon ettei siinä ole venähdystä kummempaa. Etureidet ovat vielä hapoilla ja kevyet juoksut tällä viikolla ovat tuntuneet raskailta. Nyt pitäisi osata keventää ja palautella kunnolla, että viikonloppuna jaksaa taas suunnistaa. Joten tämä kolmas lomaviikko kuluu riippumatossa kirjoja lukien ja puutarhassa rikkaruohoja nyppien.

~Eija~