Pallas-Ylläksen yötön yö

Pitempi vapaapätkä (yövuorojen jälkeinen "nukkumapäivä" plus neljä päivää) Ylläksellä heinäkuun alussa oli odotettu reissu tyttären ja Ninnin kanssa. Suoraan mun yövuoron jälkeen lähdimme ajamaan ja matkan aikana maltoin torkkua pari tuntia, muuten meni jutellessa ja piipahdettiin myös Candy Worldissa Haaparannan puolella. Kyllä karkit maistui - kunpa maistuisi juostessakin. Yövyimme Äkäslompolon puolella oikein mukavassa pyöröhirsi rivitalossa, jossa jokaiselle oli oma makuuhuone. Pitkän ajomatkan jälkeen jaloittelimme Ylläksen huipulle kiikkumaan ja paluumatkalla kastuimme ja ehti tulla todella kylmäkin. Oli kuitenkin niin hienoa taas olla täällä! Paljon muistoja perheen kanssa kesällä ja talvella ja lisäksi ihania ja raastaviakin juoksumuistoja. 

Ylläksen huipulla kiikkumassa.

Reissun päätarkoitus oli NUTS YlläsPallas polkujuoksutapahtuma, jossa mä ja tytär juoksimme. Ninni oli lomalla ja treenasi ja onnekseni huolsi mua mun juoksun aikana. Ennen juoksu urakkaa ehdimme kuitenkin yhdessä liikkua ja rentoutua. Oltiin ensimmäiselle vapaapäivälle vuokrattu maastopyörät, tyttärelle sähköpyörä ja huristelimme kolme ja puoli tuntia pitkin poikin upeissa ja hetkittäin melko teknisilläkin poluilla ja latupohjilla. Oli hienoa ja vaikka keli oli hiukan pilvinen, säästyimme kylmältä ja sateelta. Lopussa tuli todella hiki, kun tuli kiire palauttamaan pyörät. 

Kukastunturilla.

Toisena vapaapäivänä aamusta kävin Ninnin kanssa kevyen juoksulenkin Kesänkijärven ympäri. Oli edellispäivää lämpöisempi ja selkeämpi keli. Muuten perjantai päivä meni syödessä ja juodessa ja otin kahteen otteeseen lyhyet päikkärit. Olo oli hyvä ja odottava. Myöhään illalla, yöllä, puolenyön aikaan olisi Pallakselta lähtö ja 100 kilometrin taivalluksen jälkeen lauantaina iltapäivällä pitäisi olla maalissa. Oon juossut samaisen matkan neljä vuotta sitten, vaikka silloin tuo matka ilmoitettiin olevan 105km. Vuonna 2019 vaivana oli inhottava juoksijanpolvi, mutta nyt tällaisesta ei olisi mitään vaivaa. Odotin ja oletin matkan taittuvan helpommissa merkeissä, mutta kuinka väärässä olinkaan!

Kuva: Rami Valonen

Bussikuljetuksella pääsin Pallakselle ja siellä tutut rutiinit. Vessassa käynti, banaani vielä suuhun ja viimeiset varusteiden tsekkaukset. Ilma tuntui viileältä ja onnekseni olin valinnut jalkaan pitkät trikoot ja Ninniltä sain lainaan irtohihat t-paidan kaveriksi. Takilla olisi ollut turhan kuuma ja pitkähihaisen paidan säästin kuivana pahaan paikkaan jos aivan meno hiipuu. Ötökkää parveili lähtöalueella, mutta onneksi siinä ei tarvinnut kauaa seisoskella. Päästiin matkaan ja heti kivuttiin reipas 300 metriä Laukukerolle ja Taivaskerolle. Nousun kannatti ottaa ihan rauhallisesti ja ihailla nousujen jälkeistä näkymää. Kaikki oli hyvin, hiukan vatsassa painoi. Vedin sauvavyötä alemmas lantiolle. Energiaa aloin nauttimaan tuttuun tapaan 20 minuutin välein. 5 kilometrin jälkeen helpossa alamäessä kaaduin ja kynsin kunnolla maata käsillä, vasemmalla kyynärpäällä ja reidellä. Kyllä otti päähän ja ennen niin vahva alamäkijuoksuni sai jälleen uuden kolauksen. Rauhoitin vauhtia lisää ja tutkailin vammoja. Reittä ja lonkkaa pakotti ja kyynärpää tihkutti hiukan verta. Henrik tuli takaa vierelle ja sain siitä hyvän peesin Pallaksen ekaan huoltoon asti. Tarvetta juomapullojen täytölle ei ollut. Henrik jäi ottamaan kiven kengästä pois, mä jatkoin suoraan matkaa.

Nyt vasta alkoi  reissu kohti Äkäslompoloa, kun tuo ylimääräinen kiekka Taivaskerolle oli tehty. Tämä alun 8km koukku oli lisälenkki Ylläksen pään kansallispuiston huoltotöiden vuoksi. Pallakselta Rauhalan huoltoon on 20 kilometriä ja se on melko pusikkoinen ja juurakkoinen. Ei ole mun lemppari. Vatsa tuntui koko ajan hankalammalta, oli jotenkin turvoksissa ja sitä alkoi pistellä. Pyrin kuitenkin jatkamaan energian ottamista, mutta olo oli kurjahko. Henrik sai kiinni ja siinä mentiin useamman miehen porukassa helppoa vauhtia. Rauhalassa vastassa oli huoltovalmiudessa Liisa ja Riitta. Mä sujahdin heti vessaan, josko vatsa antaisi periksi ja täytin juomapullot vedellä. Nappasin kourallisen sipsejä ja kävellen jatkoin matkaa. Sipsit maistuivat yllättävän hyviltä ja kävely pätkä oli hyvä tähän välin. Muutaman kilometrin asfalttisiirtymä oli helppoa juostavaa, vaikka loivaan ylämäkeen koko ajan. Oikean jalan kantapäässä hinkkasi ilkeästi.

Pahtavuoman huoltoon matka taittui jotenkuten. Ei ole oikein tarkkoja muistikuvia. Odottelin josko Henrik taas saa kiinni, mutta lopulta maalissa kuulin että oli keskeyttänyt. Aurinko paistoi täydeltä terältä, vaikka oli yö. Se on aika upea kokemus. Pahtavuomalla ei tarvinnut tehdä mitään vaan jatkoin heti matkaa. Tiedostin, että energiaa uppoaa liian vähän. Olo oli jälleen hankala. Jalat toimi ongelmitta, mutta vatsaa pisteli. Aloin odottaa malttamattomana Peurakaltion huoltoa, joka olisi reissun puoli välissä ja Ninni olisi siellä. Kipuaminen Äkäskerolla oli rankka, mutta maisema laskeutuessa alaspäin oli jotain niin kaunista. Teki mieli pysähtyä ottamaan kuva ja aivan hyvin olisin voinutkin, sen verran vauhti oli jo hidastunut.

Kuva: Rami Valonen

Peurakaltioon päästiin ja oli ihanaa nähdä Ninni. Kerroin huoleni, että ei mene hyvin. Olin tavoiteajastani ja hyvästä juoksufiiliksestä kaukana. Tyhjäsin roskat taskuista ja sitten kiskoin kengät ja sukat jalasta. Sukkaan oli tullut kantapäähän reikä, joten ei ihmekään että hinkkasi. Laitoin uudet rakkolaastarit ja puhtaat sukat. Lisäksi vaihdoin pitkien housujen tilalle shortsit ja kuivan t-paidan. Söin muutamia haukkauksia pitsaa ja ah niin ihanaa kokista. Omia energioita liivin taskuihin ja kuppiin mukaan suolakurkkuja ja sipsejä. Huolto oli mulle normaalia pitempi, mutta se oli todella järkevää. Jatkaessani matkaa tuntui paremmalta niin kantapäässä kuin yleisessä olossa. Juoksu rullasi mukavasti helpolla polulla. Sain juttuseuraa miehestä, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Mentiin hyvä tovi ja seurassa piipahtivat myös jokunen perusmatkan menijä. Pikku hiljaa vatsa alkoi taas kipuilla ja tuli huono olo. Voi kunpa hyvä juoksu olisi vielä jatkunut. Ninni oli tullut pyörällä lenkillään 66 kilometrin paikkeille. Huikkasin, että taas tuntuu häjyltä, mutta eteenpäin mennään. Siitä ei sitten kauaa mennytkään, kun yhtäkkiä tuli tunne että tulee oksennus ja sitten se tuli. Kaikki mansikkamehukeitto jota olin hörppinyt viimeisen 15 minuutin aikana tuli ulos. En ole koskaan aikaisemmin joutunut juostessa oksentamaan, vaikka kerran olen Kolilla Vaarojen maratonin punaisella matolla kyökkinyt. Oksentaminen helpotti oloa vatsassa, mutta pienessä paniikissa mietin mitä teen nyt. Kaikki mukana oleva energia jo ajatuksenkin tasolla yökötti. Tämä karkkipäivä ei nyt sujunut. Jatkoin kävellen matkaa ja juoksuseuralleni huikkasin että jatkaa omaa hyvää menoasi, huolehdin kyllä itsestäni.

Kävi selväksi, että loppu reissusta tulee tuskallista selviytymistä. Matka Ylläsjärven huoltoon oli pitkä, todella pitkä. Lisäksi aurinko porotti kuumana. Onneksi olin keventänyt vaatetusta Peurakaltiossa. Hörpin vettä ja urheilujuomaa, mutta se oli todella vähäistä. Pepsi huollossa olisi mun viimeinen toivo.

Maaliin jäljellä pari kilometriä. Kuva; Ninni

Vihdoin Ylläsjärvellä. Kulautin kunnolla hapotonta Pepsiä kurkusta alas ja se tuntui niin ihanalta. Ninni tarjoili meetvurstirieskaa, mutta pystyin ottamaan vain yhden haukkauksen. Oli niin surkea ja valtavan pettynyt olo. Kastelin pään ja sain toiseen lötköpulloon pepsiä, josko sillä selviäisi eteenpäin. Nimittäin edessä oli Ylläksen päälle kiipeäminen. Lähdin kävellen matkaan. Hörpin pulloista pieniä siemauksia ja yritin syödä leipää. Kummastakaan ei oikein tullut mitään.

Selvisin Ylläksen päälle. Tasaisella etenin juoksun tyyppistä matala askelista hyssyä. Yritin välttää vatsan turhaa pomppimista, sillä se teki vatsaan inhottavan olon. Alamäessä hiukan juoksi ja sitten kävelin. Huoltotie Ylläksen päältä on todella jyrkkä ja vain odotin että pääsisin hiukan tasaisemmalle ja viimeiseen huoltoon Kellokkaalle. Sinne saavuttaessa tiesin kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta jääräpäisenä tiesin jatkavani matkaa maaliin asti. Itku tuli huonosta olosta ja valtavasta pettymyksestä. Hidasta taaperrusta eteenpäin, lopulta raastava Pirunkuru ylös ja sen jälkeen vielä loputtomalta tuntuva 10km alamäki Äkäslompoloon asti. Tässä kohdassa tytärkin juoksi lentävällä askeleella 15km reitillä ohi. Olisin halunnut ja tavoite olikin olla ottamassa tytärtä maaliin, mutta nyt tässä meni toisin päin.

Ja kyllä, maaliin pääsin. Juoksin viimeisen kilometrin maaliin asti. Kello näytti matkaksi 107 kilometriä ja aikaa meni 15:57. Sijoitus oli 9./71. Huimasi ja hapotti koko kroppaa. Hartiat lysyssä mökille, jossa puhaltelin pitkään lattialla ja vain hengittelin.

Pikku hiljaa aloin nesteyttämään itseäni ja kokeilla syömistä. Kaikki pysyi sisällä. Loppu illan aina välillä tuli huonovointisuus aalto päälle ja sitten taas helpotti. Tytärkin oli alkuun omasta suorituksestaan allapäin, kunnes tuloksista selvisi, että oli voittanut alle 16 vuotiaiden sarjan ja lähdimme vielä hakemaan palkintoa kilpailukeskuksesta.

Olihan taas reissu, oppimatka. Viikossa ei harmitus ole haihtunut. Palautuminen etenee ihan hyvässä tahdissa ja kertaalleen oon jo käynyt juosten töissä. Jalat pelaa ja ruoka maistuu. En tiedä mitä juoksun saralla seuraavaksi, mutta kyllähän matkalla mielessä pyöri monesti, että mut on nyt näillä ultrilla nähty. Aika näyttää oliko tarina todella tässä.

Kiitos Ninnille ja tyttärelle 💗

Kiitokset kaikille tsemppaajille ja teille jotka kyselitte vointiani 💗

~Eija~