Rukalla jälleen 55km

 Kuudetta kertaa osallistuin NUTS Karhunkierros polkujuoksutapahtumaan tässä toukokuun lopussa. Vaikka viime vuonna meni 55km:n juoksu hyvin ja paransin omaa aikaani ko matkalla, olisin jättänyt reissun tältä vuodelta väliin, mutta tyttären toiveesta matkaan ilmoittauduimme viime vuoden puolella mukaan. Alkuun heti selittelyjä, sillä fiilis kohti Rukaa lähtiessä ei ollut ihan paras mahdollinen, koska monen monta täsmä treeniä oli tekemättä ja kevät oli ollut treenaamisen ulkopuolella äidin roolissa uuvuttava. Kuitenkin reissusta alkava oma kesäloma, lasten lähestyvä kesäloma ja Ninni matkaseuranamme kohotti tunnelmaa. Oma tavoite oli juosta omaa vauhtia, alku viime vuotta rauhallisemmin, tankata energiaa säännöllisesti ja nauttia juoksemisesta, sillä mitään vammoja ei kuitenkaan ollut.

Rukalle ajelimme torstaina ja pitkän ajomatkan palautteluna kävimme rauhallisesti kävellen Valtavaaralla ihailemassa maisemia. Tytär ei ole ennen käynyt Valtavaaralla, joten olihan sinne kavuttava. Valtavaaran mökillä treffasimme Hannan ja Johannan ja yhdessä sitten tultiin alas.

Perjantai päivä meni lepäillessä ja syödessä. Vähän jaloittelua ja venyttelyjä. Kisastarttiin bussi lähti viiden jälkeen ja hyppäsin sen kyytiin. Tänä vuonna bussiin ei päässytkään vain kävelemällä suoraan, vaan numerolappo skannaamalla tarkistettiin olitko oikeutettu kisalähtöön. Sähköisesti oli etukäteen pitänyt valita oma lähtöryhmä ja kisastarttiin piti perustella oletko oikeutettu siihen. Pääsin läpi.

Viikko oli ollut melko kuuma ja perjantai aamulla lähteneillä perusmatkalaisilla oli ollut sen kanssa ongelmia ja olivat joutuneet ottamaan lisänesteitä vesistöistä. Meidän 55km:n juoksijoiden lähtö oli illalla ja oli ennustettu jonkin verran sadetta. Jätin aurinkolasit pois ja tämä oli oikea ratkaisu, sillä Oulangan luontokeskukseen bussilla saavuttuamme, taivas oli pilvessä. Pitkät juoksutrikoot ja ohut pitkähihainen paita oli vaatevalintani. Juoksuliivistä löytyi lisäksi vaihto paita, takki, kahdet hanskat ja tuubihuivi.

kuva. Poppis Suomela

Sitten sitä mentiin. Osa lähti heti reipasta vauhtia, mutta mä hain oman sopivan vauhtini ja lähdin etenemään. Sykkeet pompsahti alussa normaalia korkeammalle ja tuntui että kovin hengästyin, mutta parin kilsan jälkeen olo rauhoittui. Jonkun aikaa menin parin miehen perässä, mutta heidän juoksurytminsä ei oikein sopinut omaani ja ohitin heidät. Sen jälkeen edessä olikin tyhjä polku aina ekaan huoltoon, basecampiin 31km:n paikkeille. Takana kuulin jonkun aina välillä juoksevan ja yhden miehen kanssa pari sanaa vaihdoin, kun puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen huomasin mun suklaiden jääneen hotellille. Laitoin Ninnille ääniviestin, että jos mahdollista, niin tuoda ne basecampiin. Pienesti sateli välillä, mutta ei paha ollenkaan.

Juoksu sujui oikein hyvin. Kilometrit taittuivat 5:30-6.30min välille, kovemmilla nousupätkillä vielä hitaampia. Hitain kilometri oli 12:10min. Energiaa otin 20 minuutin välein. Paristi löin kengän kärkeni kiveen tai juurakkoon, mutta pystyssä pysyin. Vatsa oli ok, mutta suolisto alkoi ilmoitella itsestään. Jouduin käydä puskassa, mutta ennen ekaa huoltoa tuntemukset palasi. Sinnittelin basecampiin, sillä tiesin että siellä on vessa. Ninni ja tytär olivat basecampissa vastassa ja heille annoin mun lötköpullot täytettäväksi ja itse suuntasin vessaan. Huhhuh kun helpotti. Ninni kertoi, että olen kuudentena. Sain suklaat mukaani ja näin kun huoltoon tuli toinen nainen, eli 7.

Matka jatkui ja tämä perästä tullut nainen porhalsi melko nopeasti ohi, annoin mennä. Kuitenkin vastaan tuli yksi nainen kävellen ja päättelin hänen joutuneen keskeyttämään. Eli olisinko nyt taas 6. ja ohittanut nainen 5. Sysäsin nämä ajatukset sivuun ja päätin pysyä tavoitteessani juosta omaa juoksua. Matkaa oli vielä jäljellä.

kuva: Ninni

Basecampin huollosta Konttaisen huoltoon on mun mielestä tylsin kohta. Vajaa 20 kilometriä. Nyt seurana oli tuo edelle juossut nainen, joka ei alun kiihdytyksen jälkeen päässytkään karkuun ja lisäksi mukana oli ns jojossa juokseva mies. Ylämäissä saavutin naista, mutta alamäissä hän oli vikkelämpi. Tasaisella mentiin melko tasatahtiin. Mun ei tarvinnut mitenkään sinnitellä ja keskityin vain omaan energian ottamiseen ja tarkkaan askeltamiseen ettei mitään kaatumisia tulisi.

Ninni ja tytär olivat yllättäen Konttaisella vastassa ja ihastelemassa auringonlaskua. Kuulin, että kuudentena ollaan. Nainen edessäni juoksi hiukan harhaan ja tuli juoksemaan taakseni ja annoin tilaa juosta alamäki omaan vauhtia. Hän sanoi, että vesi on loppu ja ilmeisesti sen vuoksi on hankalaa, en tiedä mitä vesien loppumisella tarkoitti. Mä kuitenkin tiesin, että huolto on mäen alla. Tässä kohdassa kisaminä heräsi ja tein päätöksen juosta Konttaisen huollon läpi ja yrittää lopun mäissä vetää kaulaa tai ainakin pitää nainen takanani.

Valtavaaralla kisaa edeltävänä päivänä.

Sitten sitä mentiin. Yleensä en vilkuile taakseni, mutta nyt katsoin useamman kerran. Ei näkynyt naista. Yhden miehen sain kiinni ja kohta hän meni taas ohi. Oma vauhtini pysyi melko tasaisena. Ylös poljin jaloilla minkä jaksoin, juoksun kaikki mahdolliset pätkät ja alamäet erityisen varovaisesti. Valtavaaran huippu ja mökki tulivat näkyviin nopeasti ja sitten tuli se olo, että nyt ei takaa enää ohi tulla ja lähdin rullailemaan ala.

Viimeiseen nousuun Rukalle lähtiessä näin edessäni poninhännän heiluvan. Yllätyin, että onko siellä joku naisjuoksija! Rauhoittelin itseäni, että et saa enää kiinni, ei haittaa, matkaa on niin vähän. Mutta mitä vielä, tuntui että saavutin joka askeleella. Aika pian pääsin rinnalle ja ohi. Hän jäi koko ajan, näytti olevan melko väsynyt. Mulle tuli valtava energia päälle ja hymyilytti ja vähän itketti. Viimeiseen alamäkeen ja kuulin kun Ninni ja tytär huusivat maalialueella. Vilkuilin kelloani, että taidan ehtiä alle kuusi ja puoli tuntia, vaikka se ei etukäteen minkäänlainen tavoite ollut.

kuva: Poppis Suomela

Maalissa olin ajassa 6:29:38, naisten sarjan 4. ja ikäsarjani ykkönen. Oma ennätysaikani ko matkalla.

Oman kellon mukaan matkaa tuli 56,97km

Olin todella tyytyväinen 😊

Jalkoihin ei tullut yhtään rakkoa. Juoksuliivi oli jälleen hiukan hinkannut ja vääränlainen kinesioteippi ei pysynyt kunnolla paikallaan. Suoliston oireilu oli uusi juttu, mutta onneksi siitä selviää puskassa. Maaliin tulo keskellä yötä on haastavaa nukkumisen vuoksi enkä saanut oikein yhteään nukutuksi. Kuitenkin seuraavat yöt korjasivat tilannetta.

Lauantaina tytär juoksi kolmannen kerran 13km matkan. Hyvin meni ja sijoittui alle 16 vuotiaiden tyttöjen sarjassa kolmanneksi ja kaikki naiset sarjassa 8. Omaan aikaansa ei ollut tyytyväinen, sillä viime vuonna oli parempi aika, mutta aina ei voi onnistua.

Loppujen lopuksi, vaikka etukäteis fiilis ei ollut ihan paras mahdollinen, reissu oli mukava ja ikimuistoinen jälleen kerran.

Kiitos Ninnille huoltamisesta ja matkaseurasta 💗

~Eija~

Pallas-Ylläksen yötön yö

Pitempi vapaapätkä (yövuorojen jälkeinen "nukkumapäivä" plus neljä päivää) Ylläksellä heinäkuun alussa oli odotettu reissu tyttären ja Ninnin kanssa. Suoraan mun yövuoron jälkeen lähdimme ajamaan ja matkan aikana maltoin torkkua pari tuntia, muuten meni jutellessa ja piipahdettiin myös Candy Worldissa Haaparannan puolella. Kyllä karkit maistui - kunpa maistuisi juostessakin. Yövyimme Äkäslompolon puolella oikein mukavassa pyöröhirsi rivitalossa, jossa jokaiselle oli oma makuuhuone. Pitkän ajomatkan jälkeen jaloittelimme Ylläksen huipulle kiikkumaan ja paluumatkalla kastuimme ja ehti tulla todella kylmäkin. Oli kuitenkin niin hienoa taas olla täällä! Paljon muistoja perheen kanssa kesällä ja talvella ja lisäksi ihania ja raastaviakin juoksumuistoja. 

Ylläksen huipulla kiikkumassa.

Reissun päätarkoitus oli NUTS YlläsPallas polkujuoksutapahtuma, jossa mä ja tytär juoksimme. Ninni oli lomalla ja treenasi ja onnekseni huolsi mua mun juoksun aikana. Ennen juoksu urakkaa ehdimme kuitenkin yhdessä liikkua ja rentoutua. Oltiin ensimmäiselle vapaapäivälle vuokrattu maastopyörät, tyttärelle sähköpyörä ja huristelimme kolme ja puoli tuntia pitkin poikin upeissa ja hetkittäin melko teknisilläkin poluilla ja latupohjilla. Oli hienoa ja vaikka keli oli hiukan pilvinen, säästyimme kylmältä ja sateelta. Lopussa tuli todella hiki, kun tuli kiire palauttamaan pyörät. 

Kukastunturilla.

Toisena vapaapäivänä aamusta kävin Ninnin kanssa kevyen juoksulenkin Kesänkijärven ympäri. Oli edellispäivää lämpöisempi ja selkeämpi keli. Muuten perjantai päivä meni syödessä ja juodessa ja otin kahteen otteeseen lyhyet päikkärit. Olo oli hyvä ja odottava. Myöhään illalla, yöllä, puolenyön aikaan olisi Pallakselta lähtö ja 100 kilometrin taivalluksen jälkeen lauantaina iltapäivällä pitäisi olla maalissa. Oon juossut samaisen matkan neljä vuotta sitten, vaikka silloin tuo matka ilmoitettiin olevan 105km. Vuonna 2019 vaivana oli inhottava juoksijanpolvi, mutta nyt tällaisesta ei olisi mitään vaivaa. Odotin ja oletin matkan taittuvan helpommissa merkeissä, mutta kuinka väärässä olinkaan!

Kuva: Rami Valonen

Bussikuljetuksella pääsin Pallakselle ja siellä tutut rutiinit. Vessassa käynti, banaani vielä suuhun ja viimeiset varusteiden tsekkaukset. Ilma tuntui viileältä ja onnekseni olin valinnut jalkaan pitkät trikoot ja Ninniltä sain lainaan irtohihat t-paidan kaveriksi. Takilla olisi ollut turhan kuuma ja pitkähihaisen paidan säästin kuivana pahaan paikkaan jos aivan meno hiipuu. Ötökkää parveili lähtöalueella, mutta onneksi siinä ei tarvinnut kauaa seisoskella. Päästiin matkaan ja heti kivuttiin reipas 300 metriä Laukukerolle ja Taivaskerolle. Nousun kannatti ottaa ihan rauhallisesti ja ihailla nousujen jälkeistä näkymää. Kaikki oli hyvin, hiukan vatsassa painoi. Vedin sauvavyötä alemmas lantiolle. Energiaa aloin nauttimaan tuttuun tapaan 20 minuutin välein. 5 kilometrin jälkeen helpossa alamäessä kaaduin ja kynsin kunnolla maata käsillä, vasemmalla kyynärpäällä ja reidellä. Kyllä otti päähän ja ennen niin vahva alamäkijuoksuni sai jälleen uuden kolauksen. Rauhoitin vauhtia lisää ja tutkailin vammoja. Reittä ja lonkkaa pakotti ja kyynärpää tihkutti hiukan verta. Henrik tuli takaa vierelle ja sain siitä hyvän peesin Pallaksen ekaan huoltoon asti. Tarvetta juomapullojen täytölle ei ollut. Henrik jäi ottamaan kiven kengästä pois, mä jatkoin suoraan matkaa.

Nyt vasta alkoi  reissu kohti Äkäslompoloa, kun tuo ylimääräinen kiekka Taivaskerolle oli tehty. Tämä alun 8km koukku oli lisälenkki Ylläksen pään kansallispuiston huoltotöiden vuoksi. Pallakselta Rauhalan huoltoon on 20 kilometriä ja se on melko pusikkoinen ja juurakkoinen. Ei ole mun lemppari. Vatsa tuntui koko ajan hankalammalta, oli jotenkin turvoksissa ja sitä alkoi pistellä. Pyrin kuitenkin jatkamaan energian ottamista, mutta olo oli kurjahko. Henrik sai kiinni ja siinä mentiin useamman miehen porukassa helppoa vauhtia. Rauhalassa vastassa oli huoltovalmiudessa Liisa ja Riitta. Mä sujahdin heti vessaan, josko vatsa antaisi periksi ja täytin juomapullot vedellä. Nappasin kourallisen sipsejä ja kävellen jatkoin matkaa. Sipsit maistuivat yllättävän hyviltä ja kävely pätkä oli hyvä tähän välin. Muutaman kilometrin asfalttisiirtymä oli helppoa juostavaa, vaikka loivaan ylämäkeen koko ajan. Oikean jalan kantapäässä hinkkasi ilkeästi.

Pahtavuoman huoltoon matka taittui jotenkuten. Ei ole oikein tarkkoja muistikuvia. Odottelin josko Henrik taas saa kiinni, mutta lopulta maalissa kuulin että oli keskeyttänyt. Aurinko paistoi täydeltä terältä, vaikka oli yö. Se on aika upea kokemus. Pahtavuomalla ei tarvinnut tehdä mitään vaan jatkoin heti matkaa. Tiedostin, että energiaa uppoaa liian vähän. Olo oli jälleen hankala. Jalat toimi ongelmitta, mutta vatsaa pisteli. Aloin odottaa malttamattomana Peurakaltion huoltoa, joka olisi reissun puoli välissä ja Ninni olisi siellä. Kipuaminen Äkäskerolla oli rankka, mutta maisema laskeutuessa alaspäin oli jotain niin kaunista. Teki mieli pysähtyä ottamaan kuva ja aivan hyvin olisin voinutkin, sen verran vauhti oli jo hidastunut.

Kuva: Rami Valonen

Peurakaltioon päästiin ja oli ihanaa nähdä Ninni. Kerroin huoleni, että ei mene hyvin. Olin tavoiteajastani ja hyvästä juoksufiiliksestä kaukana. Tyhjäsin roskat taskuista ja sitten kiskoin kengät ja sukat jalasta. Sukkaan oli tullut kantapäähän reikä, joten ei ihmekään että hinkkasi. Laitoin uudet rakkolaastarit ja puhtaat sukat. Lisäksi vaihdoin pitkien housujen tilalle shortsit ja kuivan t-paidan. Söin muutamia haukkauksia pitsaa ja ah niin ihanaa kokista. Omia energioita liivin taskuihin ja kuppiin mukaan suolakurkkuja ja sipsejä. Huolto oli mulle normaalia pitempi, mutta se oli todella järkevää. Jatkaessani matkaa tuntui paremmalta niin kantapäässä kuin yleisessä olossa. Juoksu rullasi mukavasti helpolla polulla. Sain juttuseuraa miehestä, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Mentiin hyvä tovi ja seurassa piipahtivat myös jokunen perusmatkan menijä. Pikku hiljaa vatsa alkoi taas kipuilla ja tuli huono olo. Voi kunpa hyvä juoksu olisi vielä jatkunut. Ninni oli tullut pyörällä lenkillään 66 kilometrin paikkeille. Huikkasin, että taas tuntuu häjyltä, mutta eteenpäin mennään. Siitä ei sitten kauaa mennytkään, kun yhtäkkiä tuli tunne että tulee oksennus ja sitten se tuli. Kaikki mansikkamehukeitto jota olin hörppinyt viimeisen 15 minuutin aikana tuli ulos. En ole koskaan aikaisemmin joutunut juostessa oksentamaan, vaikka kerran olen Kolilla Vaarojen maratonin punaisella matolla kyökkinyt. Oksentaminen helpotti oloa vatsassa, mutta pienessä paniikissa mietin mitä teen nyt. Kaikki mukana oleva energia jo ajatuksenkin tasolla yökötti. Tämä karkkipäivä ei nyt sujunut. Jatkoin kävellen matkaa ja juoksuseuralleni huikkasin että jatkaa omaa hyvää menoasi, huolehdin kyllä itsestäni.

Kävi selväksi, että loppu reissusta tulee tuskallista selviytymistä. Matka Ylläsjärven huoltoon oli pitkä, todella pitkä. Lisäksi aurinko porotti kuumana. Onneksi olin keventänyt vaatetusta Peurakaltiossa. Hörpin vettä ja urheilujuomaa, mutta se oli todella vähäistä. Pepsi huollossa olisi mun viimeinen toivo.

Maaliin jäljellä pari kilometriä. Kuva; Ninni

Vihdoin Ylläsjärvellä. Kulautin kunnolla hapotonta Pepsiä kurkusta alas ja se tuntui niin ihanalta. Ninni tarjoili meetvurstirieskaa, mutta pystyin ottamaan vain yhden haukkauksen. Oli niin surkea ja valtavan pettynyt olo. Kastelin pään ja sain toiseen lötköpulloon pepsiä, josko sillä selviäisi eteenpäin. Nimittäin edessä oli Ylläksen päälle kiipeäminen. Lähdin kävellen matkaan. Hörpin pulloista pieniä siemauksia ja yritin syödä leipää. Kummastakaan ei oikein tullut mitään.

Selvisin Ylläksen päälle. Tasaisella etenin juoksun tyyppistä matala askelista hyssyä. Yritin välttää vatsan turhaa pomppimista, sillä se teki vatsaan inhottavan olon. Alamäessä hiukan juoksi ja sitten kävelin. Huoltotie Ylläksen päältä on todella jyrkkä ja vain odotin että pääsisin hiukan tasaisemmalle ja viimeiseen huoltoon Kellokkaalle. Sinne saavuttaessa tiesin kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta jääräpäisenä tiesin jatkavani matkaa maaliin asti. Itku tuli huonosta olosta ja valtavasta pettymyksestä. Hidasta taaperrusta eteenpäin, lopulta raastava Pirunkuru ylös ja sen jälkeen vielä loputtomalta tuntuva 10km alamäki Äkäslompoloon asti. Tässä kohdassa tytärkin juoksi lentävällä askeleella 15km reitillä ohi. Olisin halunnut ja tavoite olikin olla ottamassa tytärtä maaliin, mutta nyt tässä meni toisin päin.

Ja kyllä, maaliin pääsin. Juoksin viimeisen kilometrin maaliin asti. Kello näytti matkaksi 107 kilometriä ja aikaa meni 15:57. Sijoitus oli 9./71. Huimasi ja hapotti koko kroppaa. Hartiat lysyssä mökille, jossa puhaltelin pitkään lattialla ja vain hengittelin.

Pikku hiljaa aloin nesteyttämään itseäni ja kokeilla syömistä. Kaikki pysyi sisällä. Loppu illan aina välillä tuli huonovointisuus aalto päälle ja sitten taas helpotti. Tytärkin oli alkuun omasta suorituksestaan allapäin, kunnes tuloksista selvisi, että oli voittanut alle 16 vuotiaiden sarjan ja lähdimme vielä hakemaan palkintoa kilpailukeskuksesta.

Olihan taas reissu, oppimatka. Viikossa ei harmitus ole haihtunut. Palautuminen etenee ihan hyvässä tahdissa ja kertaalleen oon jo käynyt juosten töissä. Jalat pelaa ja ruoka maistuu. En tiedä mitä juoksun saralla seuraavaksi, mutta kyllähän matkalla mielessä pyöri monesti, että mut on nyt näillä ultrilla nähty. Aika näyttää oliko tarina todella tässä.

Kiitos Ninnille ja tyttärelle 💗

Kiitokset kaikille tsemppaajille ja teille jotka kyselitte vointiani 💗

~Eija~

Palautuuko?

 Yhdeksän vuorokautta sitten ylitin Nuts Karhunkierroksen maalilinjan Rukalla. 83 kilometrin, tai oikeasti 85 kilometrin juoksu oli takana. Päällimmäisenä oli suunnaton helpotus selviytymisestä maaliin, sen verran tiukkaa oli retkellä ollut. Ninni teki ihanan videon taipaleestani instaan ja siitä huomaa kuinka olo kyykkäsi. Joo, hymyillä pystyn varmaan aina loppuun asti, mutta kehonkieli puhui aivan muuta.

Olin kuitenkin myös pettynyt. Lähelle 50 kilometriä juoksu sujui ja luulin energioidenkin olevan kohdillaan, mutta huijasin itseäni. Ja se harmittaa, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Viime vuonna Ylläksen perusmatkalla helteessä join aivan liian vähän ja vaikka olin nostanut kelin yhdeksi isoimmaksi haasteekseni, en ottanut asiaan kiinni sen vaatimalla tarmokkuudella. Viime vuonna Kolin perusmatkalla vatsa alkoi oikuttelemaan jo ennen puolta väliä ja toinen kiekka mentiin todella vähillä energioilla. Eli kantapään kautta on jo menty, mutta ei olla otettu opiksi. Niin pääkoppa kuin kroppa on tottunut sinnittelemään. Mutta ultrasuorituksissa sinnittely vähillä energioilla on tyhmää. Siitä kärsii suoritus, motivaatio ja palautuminen. 

Komia trail cupissa jalkojen herättelyä.

Positiivista kuitenkin oli se, että jalat kestivät hyvin. Pystyin juosta loppuun asti kivuitta. Teippaukset osuivat kohdilleen enkä saanut yhden yhtä rakkoa ja hienoiset hiertymät kyljissä ja rintakehällä olivat todella pienet kun vertaa että joskus selkä on ollut ihan rikki. Jotain sentään siis olen oppinut. Vaatetus ja varusteet muuten olivat tutut ja toimivat. Sauvoja en ottanut mukaani, mutta Valtavaaralle noustessa eräs kanssajuoksija nappasi kilometrejä repussa kolisseet sauvat esille ja pinkoi niiden voimalla kauas horisonttiin. Käväisi mielessä, että omani olivat kotona kaapissa.

Rehellisesti sanottuna mua harmittaa, että sanoin ääneen tavoiteaikani, sillä jäin siitä tuhottoman kauas. Kolme vuotta sitten juoksin tunnin nopeammin ja väittäisin, että olen paremmassa kestävyyskunnossa nyt kuin silloin. Tietysti suoritukseen vaikuttaa niin monet asiat, esimerkiksi se, että nyt juostiin yöllä. Mutta muuten lähtökohdat olivat varmaan melko samanlaiset. Kolme vuotta sitten sijoitus oli neljäs ja jälleen olin neljäs, johon tällaisella suorituksella olen erittäin tyytyväinen.

Ihana kesä saapui.

Pitkän ultrajuoksun jälkeen mulle tulee lähes aina hetkellinen matalapaine. Juoksun huumasta putoaa takaisin arkeen ja nytkin olin maaliin tulopäivän jälkeisenä päivänä jo iltavuorossa. Ja siitä homma jatkui työvuoro toisen perään. Liikkumaan ei ole ollut vaikea lähteä ja työmatkat ovat taittuneet pyörällä ja ultrajuoksua seuraavalla viikolla osallistuin Komia trail cupin kisaankin. Matkana oli vain 5,3km ja tarkoituksella lähdin rauhallisemmin kuin normaalisti, sillä reisissä ei todellakaan ollut kehuttavasti voimaa. Silti ihan ok juoksu ja lähtipä hapotukset liikkeelle.

Puutarhaterapiaa.

Parasta palautumisterapiaa on ollut puutarhatyöt, nurmikon leikkaaminen ja lukeminen. Oon yrittänyt kannustaa koko perhettä lukemaan enemmän kesän aikana, mutta hankalaa on. Kännykät ja televisio vetää enemmän puoleensa, mutta mä en luovuta. Tänään tein ensimmäisen pitemmän juoksulenkin ultran jälkeen, 21 kilometriä ja korvissa pyöri äänikirja. Kaksi mukavaa asiaa helposti yhdistettynä. Niin ja juoksu kulki yllättävän helposti, nautin joka askeleesta.

Suon tuoksut.

Unta riittäisi ja syöminenkin on mukavaa. Valitettavasti yöunet ovat silti jääneet melko lyhyiksi, kun on ollut kaikenlaista säätämistä, esimerkiksi tänään aamulla ajoissa ylös ja jonottamaan poliisiasemalle lapsen passiasioissa. Selvisimme kahden tunnin odottelulla ovien auettua. Sitä ennen odoteltiin ulkona yli puoli tuntia. Mutta oltiin kuitenkin jonon kärkipäässä ja asia tuli hoidettua. Kunhan lasten kesäloma kuviot tästä rauhoittuu ja ohjelmoitu alku kesäkuu saadaan hoidettua, ehdin minäkin nukkua ja ottaa vaikka päikkärit riippumatossa kirja sylissä.

Toukokuun lopussa tuli 20 vuotta valmistumisestani sairaanhoitajaksi.

~Eija~

Jatkaa jatkaa, KK83

NUTS Karhunkierros 2022

Rukalle saavuimme helatorstaina auringonpaisteessa ja lämpöisessä kelissä. Pääsin mukaan pieneen retkikuntaan, joka kipusi Konttaiselle kameroiden kanssa. Kyseessä oli mainosvideon kuvaus. Aikanaan näemme millainen siitä tulee. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, kiva tutustua uusiin ihmisiin ja saada tähän harrastustouhuun uusia näkökulmia.

Kiertopalkinnon luovutin uudelle KK:n valtiattarelle.

Rukan rinteellä perjantai aamun sumussa.

Pitkä matkustus, kuvaukset, jännitys, väsymys ja ajan nopea kulku saivat aikaan päänsäryn. Yritin päästä ajoissa nukkumaan, mutta kaiken järkkäily ei sitä aivan antanut periksi. Onneksi kuitenkin uni oli suht hyvä ja aamulla kello herätti täydestä unesta. Lähdimme katsomaan perusmatkan lähdön klo.08. En voi kieltää, etteikö olisi ollut haikea fiilis. Toisaalta olin niin helpottunut, että oma urakkani olisi vain puolet heidän matkastaan. Mutta se innostus ja ilo perusmatkalaisten kasvoilla oli jotain niin tarttuvaa ja mä muistin vuoden takaa miltä se tuntui.

Meidän porukka siirtyi viileästä ja sumuisesta kelistä hotellin aamupalalle. Mun vanhemmat lähtivät geokätköilemään ja mä jäin tyttäreni kanssa hotellille. Otettiin, tai minä otin lyhyet aamupäivä unet. Käytiin hakemassa tyttären kilpailunumero ja teimme samalla muutaman kilometrin rauhallisen kävelylenkin. Oli melkoisen viileä keli, aivan erilainen kuin edellisenä päivänä. Mietin kuinka ihmeessä tarkenen yöllä juosta jos vielä sataakin. Dropbagin ja juoksuliivin pakkasin suunnitelmien mukaan. Energiaa, eri vaihtoehtoja, hanskoja, pakolliset varusteet ja vielä erillinen pussi Ninnille, joka kuljettaisi sen basecampiin. Levitin kaikki lattialle ja tarkistin tuhannen ja yksi kertaa, että kaikki oli niin kuin pitää. Sitten oli vuorossa päiväunet.

Odottelu ilta kymppiin oli niin pitkä aika. Lepäilyä ja syömistä - joo ihan kivaa, mutta kun haluaisi jo lähteä matkaan. Lopulta pääsi bussiin, joka lähti Rukan keskustasta klo.21 Hautajärvelle. Ninni oli ajanut miehensä kanssa Rukalle kannustamaan ja huoltamaan ja olivat lähdössä paikalla. Siellä näkyi muitakin tuttuja ja tunnelma oli kyllä korkealla. Keli oli lämmennyt, ei satanut, joten uskaltauduin lähtemään matkaan merinovillapaita lyhythihaisen paidan päällä. Ohuet hanskat käsiin.

Kuva: Poppis Suomela

Sitten sitä mentiin. Hautajärveltä Oulangalle on helppoa ja mukavaa, pääosin alamäkeä. Aika nopeasti porukka hajosi ja sain juosta yksin, tietäen että melko lähellä edessä ja takana tulee muitakin. Tykkään juosta yksin, mutta toisten juoksijoiden läsnäololla on suuri turvallisuutta ja tsemppausta luova vaikutus. Eväitä söin suunnitelman mukaan 20 minuutin välein. Juoksu kulki, oli helppo pitää vauhtia yllä. Oulangalla olin aikaan 2:49, eli ihan suunnitelmien mukaan alle kolmeen tuntiin. Tyhjäsin roskat taskuista, täytin taskut dropbagiin laittamillani eväillä, täytin toisen juomapulloni (ekalla vajaalla 30 kilometrillä olin juonut vain puoli litraa). Vielä kuivat hanskat käsiin ja toiset liiviin ja eteenpäin. Ninni ja Sanna olivat huollossa ja oli kiva huikata, että kaikki on hyvin. Vaikka mun gps-seurantalaitteeni olikin hyytynyt, mä en ollut...vielä.

Kaverikuva musta ja Kimmosta alkukiihdytyksessä. Kuva: Poppis Suomela

Basecampiin saavuin aamulla klo.05 melkoisen uupuneena. Jossain 50 kilsan paikkeilla olo oli sumentunut. Edeltävästi oli jäänyt jokunen energia satsi ottamatta ja välit olivat pidentyneet. Päässä humisi ja korvissa tinnitti. Vastaavaa ei ole mulla koskaan aikaisemmin juostessa ollut. Oli alkanut tekemään häjyä eikä mikään eväistä houkuttanut. Kuitenkin melko tekniset juoksupätkät olin pystynyt jalkojen puolesta hyvin hoitamaan, mutta virta muuten alkoi loppua.

Ninni oli vastassa basecampissa. Huoltajan rooli on tuntea huollettava sen verran hyvin, että osaa vastata uupuneen puolesta toimitsijan keskeytys vai jatkaako kyselyihin ja näinpä Ninni tokaisi, että tämä tyyppi jatkaa. Sain kourallisen suolakurkkuja ja ne maistuivat taivaallisilta. Vaihdoin kuivan paidan ja takin päälle. Kuivat hanskat ja toinen kourallinen suolakurkkuja lisää ja matka jatkui.

Kuva: Rami Valonen

Sain pidettyä hidasta juoksua yllä, sillä jalat olivat oikein ok. En merkittävästi kompuroinut enkä kertaakaan kaatunut. Välillä satoi melko reippaastikin ja se oli tehnyt juurakot ja kivikot todella liukkaiksi. Paikka paikoin oli märkää ja polut muuttui kurapelloiksi. Alkuun sitä väisteli lammikoita ja vältteli kenkien kastumista, mutta loppua kohden siihen ei enää kiinnittänyt huomiota. Lamppua ei tarvinnut keskiyön hetken kestävässä hämärässäkään.

Kuva: Rami Valonen

Ninni oli lopussa useammassakin kohdassa kannustamassa ja kuvaamassa. Sillä on vaan uskomattoman iso merkitys, vaikka tuossa vaiheessa ei mitään konkreettista huoltoa saa tehdä huoltajan toimesta. Mä odotin malttamattomana Konttaiselle nousua, mutta matka sinne tuntui järkyttävän pitkältä. Yrityksistä huolimatta en saanut energiaa alas ja sitä mentiin pelkällä juomalla. Vatsa kurni ja kaipasin jotain suolaista. Vihdoin Konttaiselle ja sen jälkeen sorattua baanaa huoltoon ajassa 9:45.

Olin pettynyt, koska tässä vaiheessa mun olisi pitänyt olla jo nousemassa Rukalle, että olisin päässyt tavoiteaikaani. Jäisin kauas siitä. Helpottunut kuitenkin olin päästyäni vihdoin nousemaan kohti Valtavaaraa. Kyllä mä täältä tulen, vaikka hitaasti. Valtavaaralla kävin hipaisemassa tupaa ja vilkaisin sumuisia maisemia. Hiukan oli jo pilvimassat rakoilleet ja aamu oli pitkällä. Oksetti ja joudun todenteolla puhaltelemaan, että en ala kyökkimään. Varovaisesti alaspäin, askel kerrallaan kivikossa. Rukan päässä reitti teki pari uutta koukkua, jotka oli tosi ärsyttäviä. Juosten kuitenkin maaliin asti, jossa pääsi suoraan halaukseen. Olin uupuneen onnellinen päästyäni perille. Naisten sarjan neljäs, tunnin itse asetetusta tavoitteesta myöhässä.

Maalissa aikaan 11:16:40, kuva:Ninni

Pitkässä suihkussa huuhdoin pettymystä irti iholtani. Kun energian ottaminen oli taas mennyt pieleen, olin kuitenkin onnistunut välttämään rakot ja isommat hiertymät oikein tehdyillä teippauksilla. Yksi reippaampi oikean jalan varpaiden lyöminen kiveen sai aikaan etuvarpaan kynnen mustumisen, mutta muuten jalat olivat melko hyvät, lievää turvotusta tokikin. Suihkun jälkeen tuli tunnin urvahdus ja sitten pitikin alkaa pakata tavaroita ja siirryimme odottamaan tyttären 13 kilometrin lähtöä. Ruoka upposi pikku hiljaa ja raikkaassa ulkoilmassa pysyi hereillä.

12 vuotias tyttäreni juoksi upeasti, sillä hän sijoittui 13 kilsan naisten sarjassa kolmanneksi. Mun ohjeet mennä rauhallisesti, kävellä kaikki ylämäet ja pysähtyä ottamaan energiaa taisi kaikua kuuroille korville. Hyvä niin, koska neiti tuli maaliin hyvävoimaisena ja itsekin hiukan ymmällään hyvästä juoksusta. Olen äärettömän ylpeä tyttärestäni!

Ja kiitollinen jälleen kerran koko perheelleni kannustuksesta ja vanhemmilleni, että lähtivät reissuun mukaan. Ninnille erityiskiitos; valvoit koko yön (paitsi ne pari kymmenen minuuttista 😉) vain auttaaksesi mua. Olen sanaton heittäytymisestäsi mukaan.

Ja tietysti kiitos ystäville, sometutuille ja tuntemattomille tsempeistä. Niin ja kanssa juoksijoille kiitokset kans. Onhan tämä niin hienoa 😁

~Eija~

Vuosi 2021

 Vuoteen 2021 oli ladattu paljon. Edellis vuoden oli korona pilata, mutta jotkin tavoitteet siirtyivätkin sitten seuraavalle vuodelle.

Se isoin juttu oli UTTF, jota kohti on tehty töitä fyysisesti ja henkisesti jo useamman vuoden ajan. Polku-ultrajuoksukiertueen läpipääseminen oli päättyvän vuoden ehdottomasti tärkein juttu. Olen edelleen siitä niin tyytyväinen ja ylpeä. Se ei tosiaankaan ollut aina hymyä ja leppoisia tuulia, vaan myös pahaa oloa ja irronneita varpaankynsiä. UTTF-kiertueen tunnelmiin voi palata Karhunkierros, Hetta-Pallas-Ylläs ja Vaarojen maraton postauksien kautta. Nuo reissut olivat fyysisesti ja henkisesti todella kasvattavia ja jollain hullulla tavalla sitä lyhyin välähdyksin kaipaa takaisin noihin kivikkoihin ja juurakoihin. Kuljin kilometri tolkulla yksin omissa ajatuksissani, joista en jälkeenpäin muista mitään ja oikeassa kohdassa oli joku kanssa juoksija tsemppaamassa vierellä. Itse täytin huolloissa kaikki vesipulloni ja puin vaatteeni, mutta silti läheiset olivat korvaamattomana tukena olkapäällä. Mitään henkilökohtaista valmentajaa ei ole, vaikka sitä jossain kohdassa olenkin miettinyt. Finisher-liivi tuli kotiin ennen joulua ja tämä kaikki oli kyllä sen arvoista.

Polku-ultrat haukkasivat ison siivun harjoittelusta ja keskittymisestä. Jotenkin kuitenkin onnistuin pitämään myös yllä nopeutta ja onnistuin suunnistuksen SM-sprintissä, jotka kisattiin syyskuussa Juvalla. Ikänaisissa 4.sija ei välttämättä ole tuuletusten arvoinen, mutta mun tavoitteet se täytti reilusti. Kommelluksitta ei tuokaan kisa mennyt ja ilmassa oli henkilökohtaisen katastrofin ainekset, kun nappasin karsinnassa väärän kartan. Onneksi finaaliin pääsin ja sain paria virhettä lukuunottamatta siinä loistavan vedon. Sprintissä säheltäminen on niin tuhoisaa, sillä siinä yhdellä sekuntillakin on merkitystä.

Vuoden kolmen kärkeen kiilaa myös pyöräsuunnistuksen SM-kisat, ne kaikki. Kaulaani pujotettin D40-sarjassa kolme hopeista mitalia (pitkämatka, keskimatka ja pariviesti) ja yksi pronssinen (sprintti). SM-sprintti ja -pitkämatka poljettiin toukokuussa Espoossa ja SM-keskimatka ja -pariviesti elokuussa Lohjalla. Reissuista ei olisi tullut mitään ilman hyvää kaveria ja siksi olenkin onnekas että Ninni myös innostui pyöräsuunnistuksesta ja teimmekin hyvän läpimurron ikäsarjassamme. Ninni saavutti heti ensimmäisenä pyöräsuunnistuskautenaan mitalisijoja! Toki takana on suunnistuskokemusta ja vahva pyöräilytausta, joten ihan pystymetsästä ei mukaan ole lähdetty. Jaetut kokemukset on ihan parhaita ja uskon että näitä tulee vielä monia lisää.

Muistellessani mennyttä vuotta, nuo kolme edellistä kokonaisuutta nousee ehdottomiksi ykkösiksi. Paljon muutakin on tietysti tullut tehtyä. Ja Ylistaron Kilpa-Veljien vuoden 2020 ansioitunut urheiluhenkilö nimityksestä olin todella otettu.

YKV Multi-Sport kesäkuussa oli mieleenpainuva. Kaunista kesäkeliä oli piisannut, mutta kun kisapäivä koitti taivaalta tippui vettä saavi kaupalla. Rapa lensi ja sitä oli ihan joka paikassa. SuoraKolmio; Sanna, Hanna ja mä hoidettiin homma kotiin ja naisten sarjan voitto. Matkalle mahtui taas vaikka mitä säheltämistäkin, mutta olihan se taas niin kivaa.

Välillä osasin mäkin ottaa rauhallisemmin ja kävin retkeilemässä Niinan kanssa Salamajärven kansallispuistossa kesäkuussa ja Mervin kanssa Ilkapolulla syyskuussa. Perheen kesken myös tehtiin eri pituisia päiväretkiä vuoden aikana, syksyllä vähemmän kun muut asiat veivät voimia ja aikaa. Komian kirkon hölkkä jouduttiin jälleen siirtämään alkukeväältä elokuulle koronan vuoksi, mutta lämpöisessä kelissä kaikki meni taas aivan hyvin ja kilpailunjohtajana sain huokaista helpotuksesta. Ilman Päiviä ja suunnistusseurani kökkäporukkaa tapahtumaa ei olisi järjestetty.

Salamajärven kansallispuistossa.

Elokuulle siirtyi myös Napapiiri-Jukola jonne teimme Sarin kanssa "pistokeikan". Vaikka oli nopea reissu, ehdin kaksi osuutta juosta, nähdä vilaukselta tuttuja ja aistia kunnon Jukola tunnelmaa. YKV:n venlojen 1.joukkueen aloittajana tulin vaihtosijalla 123. Paras osuussijoitus ikinä. Mitä sitten vaikka useita kymmeniä joukkueita jätti tapahtuman väliin.

Monia muitakin suunnistuskisoja oli. Pieniä henkilökohtaisia onnistumisia, jokunen pummi, mutta pääosin sitä omaa perusmenoa. Kisakausi päättyi Jämillä ja Ilkanpolulla. Sain niissä vielä revittyä itsestäni loput irti ja pohkeet veti ihan juntturaan. Hetkeen en ole sellaisia kramppeja jalkoihini saanut.

Tänään, vuoden viimeisenä päivänä kaunistin juoksukilometrejä vielä 8,2km verran, kun osallistuin Seinäjoen Uudenvuodenjuoksuun. Tässä on tullut pari viime kuukautta vain höntsäiltyä, niin ajattelin että on hyvä hiukan repiä keuhkoja ja nopeita lihassoluja kropassa. Aika oli 34:46, oma kello näytti keskivauhdiksi 4:17min/km. Se oli mulle hyvää vauhtia ja oon tyytyväinen miten hyvin jaksoin pitää sen loppuun asti. Teki niin hyvää!

Lukuina vuosi 2021 näyttää seuraavalta;

- juoksu 2714km (polku, maasto ja maantie)

- suunnistus 210km

-pyöräily 3254km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)

- kävely 626km (sauvakävely ja ilman, lenkkeily ja retkeily)

- hiihto 1136km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)

Lisäksi useita tunteja kehonhuoltoa monissa eri muodoissaan, mm liikkuvuutta, pilatesta ja avantopulahduksia. Hyötyliikuntana lumitöitä, nurmikon leikkausta ja puutarhatöitä. Edelleen liputan monipuolisuuden puolesta ja ehkä sen vuoksi isompia vammoja ei ole tullut.

Kiitos kuluneesta vuodesta teille monin eri tavoin vierellä kulkeneille. Blogissa avaan asioita ja fiiliksiä urheilusuoritusten takana ja aikana. Muusta elämästäkin olisi vaikka mitä mielen päällä, mutta ne tarkoituksella jää blogin ulkopuolelle. Toivon olevani esimerkkinä kaikille, että ihan tällainen tavallinen perheenäitikin voi asettaa tavoitteita ja saavuttaakin ne. Ei ne kilometrimäärät, ei painot mitä saat maastavedossa, 100 metrin aika tai voitettujen mitalien määrä, vaan se mitä itse haluat saavuttaa ja mistä itselle tulee hyvä olo.

Turvallista vuoden vaihdetta kaikille ja inspiroivia tavoitteita vuodelle 2022 🎉!

~Eija~

Vaarojen maraton ja UTTF huipennus

Tuijotan juurakko- ja kivikkomoottoritietä niin pitkälle kuin lamppuni himmeimmällä valokeilalla voi nähdä. Edessä tai takana ei näy muita valoja juuri nyt. Nostan polvea ylös, varon alamäessä etten vääntäisi nilkkaani uudestaan, yritän houkutella itseäni ottamaan taas lisää energiaa sillä edellisestä namupalasta on tainnut kulua jo yli puoli tuntia. On keskiyö, suurin osa nukkuu, mutta tiedän että gps-palluukkaani katsoo juuri nytkin joku tutuistani, joten jatkan vaikka väsyttää. On Vaarojen Maratonin yö ja mä juoksen kohti unelmaani.

Vielä nopeasti kuva ennen lähtöä.

Takana on reilu 4 kuukautta sitten NUTS Karhunkierros 166km ja 2 ja puoli kuukautta sitten NUTS YlläsPallas 160km. Vielä Vaarojen Maratonin 130km ja UTTF (Ultra Trail Tour Finland) olisi kierretty ja finisher titteli ansaittu. Tätä viikonloppua tavallaan odotti malttamattomana, vaikka toisaalta hirvitti jos unelma särkyykin. En tiedä jaksaisinko tai pystyisinkö aloittamaan koko homman uudestaan. Tiesin viime vuodesta mitä Kolilla olisi edessä ja se pelottikin.

VM perusmatkan startti perjantai illalla. Kuva; Juuso Jonninen

Ennen lähtöä oli jos jonkinmoista säätöä. Jo hyvän tovin kun oltiin torstaina ajeltu kohti Kolia, huomasin että mun kello oli jäänyt kotiin. Kello kädessä olisi ihan ehdoton varuste mukaan, että pystyy seuraamaan ajan kulkua. Hätäratkaisuna olisin saanut Niinan kellon lainaan, mutta lopulta osallistujalistalta löytyi sellainen henkilö jonka mukana kellon saattaisi kotoa saada toimitettua Kolille ajoissa. Kiitos Juhalle ja iskälleni asian hoitamisesta ja kello pääsi matkaani.

Muutenkin tuli hiukan kiire lähtöön ja viimeiset varustesäädöt tehtiin vauhdilla. Ehdin kuin ehdinkin lähtökaarelle ajoissa ja seikkailu sai alkaa.

Uusi lähtöpaikka Ukko-Kolin luontokeskuksen vierestä oli mielestäni hyvä muutos ja heti päästiin nousemaan upeisiin maisemiin. Tässä vaiheessa oli vielä sen verran valoa, että ympärilleen näkikin. Vajaan tunnin juoksemisen jälkeen valo otsalla oli napsautettava päälle ja näkökenttä kapeni parin metrin päähän eteen.

Kaikki lähti helposti liikkeelle. Mentiin pitkässä letkassa helpon tuntuista vauhtia. Syötävää napsin tasaisesti ja vajosin välillä täysin omiin ajatuksiini, koska kukaan muukaan ei oikeastaan jutellut yhtään mitään. Rykiniemen joen ylityksestä selvisin kuivin jaloin hyppimällä kiveltä kivelle. Täytin lötköpullot vedellä ja matka jatkui. Eteläpää oli tutusti hidas ja tuntui taas niin väsyttävältä. Nyrjäytin ensimmäisen kerran oikean jalan nilkkani. Ilmeisesti enemmän osumaa sai kuitenkin jalkaterän ulkosyrjä, koska siinä tuntui ilkeä kipu koko loppu matkan.

Ennen Kiviniemen huoltoa kävin huussissa ja huollossa taas lötköt täyteen vettä ja ettenpäin. Tässä vaiheessa Irene lähti tiepätkää vetämään selvästi reippaammin. Näköyhteys oli vielä useamman kilometrin, mutta sitten hän meni. Pidin pääni ja jatkoin omaa juoksuani, koska matkaa olisi vielä melko pitkästi jäljellä ja päätavoite oli päästä maaliin. Nousua, laskua, juurakkoa, kivikkoa ja vuorokauden vaihtuessa kasassa oli 42,3 kilometriä.

Gps-seurantaa.

Puolen välin huollossa vastaanotto oli jälleen mitä lämpöisin. Jauhelihakeittoa ja kokista tuotiin eteen, kyseltiin onko kaikki hyvin tai tarvitsenko jotain. Paikalla oli kymmenkunta juoksijaa, Irene oli jo jatkanut matkaansa. Vaihdoin kuivat paidat ja tuubihuivin päähän ja kaulaan. Täytin juoksuliiviin energiaa ja sitten reippaasti tuolilta ylös ja ilmoitus että jatkan matkaa. Taputusten saattelemana lähdin yksin takaisin pimeään yöhön. Viileä ilma iski päin naamaa ulkona ja heti piti kiskaista hanskat käteen. Tärisin hetken, mutta aika pian taas kroppa pääsi sopivaan lämpöön ja hanskat sai riisua. Tankkaus huollossa teki tosi hyvää ja fiilis oli todella korkealla. Jos ensimmäisellä kierroksella mieli välillä eksyi laahaamaan siinä tosi asiassa että joutuu kiertämään samat paikat uudestaan, niin nyt se olisi viimeinen kerta. Hymyilytti ja olin niin onnellinen.

Mutta kyllähän se hymy hyytyi kun matka eteni. Väsy painoi. Ensimmäisen kerran yöllä juoksussa mun tuli todella univäsy. Yhdellä tasaisella tiepätkällä laitoin muutamiksi hetkiksi silmät kiinni ja otin lyhyet mikrounet. En osaa sanoa enää mitä noina yksinolo hetkinä ajattelin, en kai mitään. Oli kuitenkin piristävää kun kaksi miestä saivat mut kiinni ennen Rykiniemeä. Tästä matka jatkui Kimmon kanssa ja tällä kertaa jaksoin jutella ja kyllähän se huomion vei kivusta jota jalkapohjissa ja varpaissa tuntui. Olin iskenyt vasemman jalkani varpaat muutaman kerran kiveen tai juurakkoon niin kovaa, että itku meinasi tulla. Olin ihan varma, että siellä on julmetut rakot, mutta jaloissa ei ollutkaan yhden yhtä rakkoa.

Aamu valkeni sumussa. Hetken eteensä näki vain sumuverhoa. Yön kosteus kasteli kalliot, kivet ja juurakot liukkaiksi ja sai olla tosi tarkkana. Muuten oli todella hyvä keli - ei kylmä eikä kuuma. Pitkähihaisella merinopaidalla ja seuran lyhythihaisella paidalla tarkeni loistavasti, hetkittäin jopa oli tosi lämmin. Syksyiset lehdet olivat kauniita, vaikka tekivätkin arvaamattoman liukkaan maton poluille.

Eteläpää oli tuskallisen hidasta. Vatsa kurni satunaisesti, eikä mua napannut ottaa syötävää. Väkisin pureskelin ja nieleskelin jotain, onneksi juotavaa upposi ihan hyvin. 65 kilometrin juoksijat porhalsivat kevyesti ohi. Ja Kiviniemen huollon jälkeen myös 43 kilometrin juoksijoita  liittyi samalle polulle, mutta hyvin sinne mahtui. Jatkoimme Kimmon kanssa yhtä matkaa, vaikka olin sanonut että anna mennä vaan. Mulla fiilis nousi ja laski kuin aallokossa. Kuitenkin juoksua tai sen tapaista sain pidettyä todella hyvin yllä.

Viimeisessä nousussa.

Pätkin matkaa lyhyiksi etapeiksi ja pikku hiljaa se eteni. Jo yöllä olin ynnännyt, että omaa ennätystäni en tule tekemään tällä vahdilla. Sinänsä hassua, että koin oloni vahvemmaksi ja paremmaksi kuin viime vuonna, mutta silti etenin hitaampaa vauhtia. Nyt oli enemmän ehkä sellainen suorittamis meininki kuin kilpailu. Tärkeämpää oli päästä maaliin kuin tehdä oma huippu tulos.

Ja maaliin mä pääsin! Luulin, etten jaksa ottaa loppukiriä, mutta nähtyäni Teron, Niinan ja Harrin kannustamassa 200 metriä ennen maalia, viimeisessä tiukassa nousussa, laitettiin koko porukalla vielä juoksuksi. Punaiselle matolle ja kohti maalilinjaa! Olin niin onnellinen!

Aika oli 22:33, naisissa sijoitus 2. ja UTTF naisten 2.!

Sain syliini pussillisen palkintoja ja mut saatettiin huoltoon, sain sellaista kohtelua kuin 1.perintöprinsessan kai kuuluukin saada 😉 Mies kiskoi multa kengät ja sukat ja mä sain kokis kupin käteeni. Kuivat vaatteet päälle, finisher-liivin sovitus, Niina haki mulle ruuat, kaverit kantoivat kaikki tavarat ja mä köpöttelin autolle. Halusin vain nopeasti kämpille, suihkuun, vähän syömään ja laittaa silmät kiinni. Olin niin äärettömän onnellinen!

Kuva: Alisa Kinnunen

kuva; Juuso Jonninen

Pari päivää maaliin tulon jälkeen koen edelleen juoksevani Kolin vaaroilla. Näen edelleen edessäni juurakoita ja lähes pystysuoraa seinämää josta pitää mennä ylös tai tulla alas. Jalkoja särkee, on jatkuvasti nälkä ja väsy. On hiukan haikea olo, koska tämä ylipitkä ultrailu taisi olla tässä. Saavutin yhden ison unelmani, jota en olisi voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten kun ensimmäisen kerran Vaarojen maratonille osallistuin. Vaarojen Maraton ja UTTF on ollut isoin ja haastavin haasteeni urheilun saralla ja olen niin ylpeä että jaksoin vaan puskea eteenpäin ja lopulta; "I DID IT!"

~Eija~

Jahkumista

Se on 9 päivää NUTS Karhunkierroksen starttiin. Ihan mahanpohjasta vihlaisee, kun sitä pysähtyy ajattelemaan. Yhtäkkiä, tai nyt jo kuukauden on ollut olo, että tuleeko siitä mitään. Viime postauksessa jo kerroinkin, että viime viikkojen treenit eivät ole toteutuneet suunnitellusti. Erinäisistä syistä johtuen on ollut aikapula ja erityisesti pitkät lenkit on jäänyt väliin. Yksi pelastus on ollut kahden lenkin päivät, joilla oon saanut kilometrejä kasaan ja rasitusta pidettyä yllä. On monta asiaa missä voi mennä pieleen ja edelleen emmin joidenkin vaihtoehtojen ja kauhukuvien ympärillä.

Maaliskuun lopussa perus kävelylenkillä mun sauvoista meni yhtäkkiä yksi nivel kohta rikki. Sauvat siis ovat teleskooppisauvat, eli ne saa kasattua näppärämpään kokoon kun ei niitä käytä. Yksi osa katosi sauvasta ja muissa nivelkohdissa en löytänyt mitään murtumaa tms, joten en tiedä mitä rikkoutuneessa kohdassa todella tapahtui. Tällä viikolla vihdoin sain korjatun sauvan takaisin, mutta pieni epäilys on, kestääkö se. 

Kolilla viime syksynä Vaarojen maratonilla sauvat kulki mun mukana koko 130 kilometriä, mutta käytin niitä vain viimeisessä 2,5 kilometrin ylämäessä. Ovat hyvät ja mukaan nämä lähtee Rukallekin, vaikka todennäköisesti käyttö jää jälleen vähäiseksi. Todennäköisesti kuitenkin harmittelisin jos matkasta pois jättäisin. Lopun nousuissa sauvat voivat olla niin sanotusti mun viimeinen oljenkorsi että pääsen eteenpäin.

Rikkoutunut sauva.

Varusteiden testaus pitkälle matkalle pitää aloittaa ajoissa, vaikka sitten onkin vaarana niiden rikkoutuminen. Mun kengät eivät ole varsinaisesti rikkoutuneet, mutta ovat jo kovin iäkkäät ja kuluneet. Oon pohtinut lähdenkö rasittuneilla Inoveillani matkaan vai valitsenko sittenkin "uudet" La Sportivan paksumpi pohjaiset menopelit. Uudet sana oli lainausmerkeissä siksi, että nämä kengät ovat odottaneet kaapissani puoltoista vuotta 😁 Voitin kengät vuonna 2019 Vaarojen maratonilla. En osaa selittää, mutta kiinnyn asioihin ja esimerkiksi lenkkareihin ja vanhoista luopuminen on aina oma kasvutarinansa. Inovin kengätkin oon muuten voittanut juoksemalla ja niiden kanssa onkin viime vuosina kuljettu hienoja reissuja.

La Sportivan kengillä oon juossut maastossa ja poluilla lumien sulettua. Alkuun kipeytyi molempien jalkojen jalkaholvit ja jalan napakka istuvuus kengissä painoi kantapäihin. Nyt kengät tuntuvat jo paremmilta, mutta silti pohdin onko niistä vielä kaveriksi yli vuorokauden retkelle. Mahdollisesti molemmat lähtee mukaan ja teen päätöksen viimeisten lenkkien mukaan ja toiset pakkaan huoltokassiin.

Kuluneet Inovit ja uuden karheat la Sportivat.

Uudempien kenkien puolesta puhuisi jo reitillä todennäköisesti paikoittain oleva lumi. Inovien pohjat on paikoin melko kuluneet ja täten liukkaat. La Sportivan kenkien pohjat ottavat paremmin pitoa lumessa, sohjossa, kalliolla ja liukkailla juurakoilla. Tuleeko vettä (tai lunta!!), onko kylmä vai kuuma, sen näkee sitten. Karhunkierroksella kunnon tulvat ainakin nyt on, että kahlaamaan aivan varmasti pääsee.

Treenit on nyt tehty ja viimeinen viikko pidetään vain hyvää virettä..tai siis haetaan hyvää fiilistä. Pitää syödä ja juoda, että matkaan pääsee lähtemään energiavarastot täynnä. Vaikka syöminen onkin kivaa, on tämä energiavarastojen täydentäminen mun mielestä hankalaa. Ruuan valmistamiseen menee aikaa ja tuntuu ettei sitä oikein ole. Eilenkin juoksuryhmän ohjauksen ja kahvakuulatunnin välissä hotkaisin noin 5 minuutissa perunat jauhelihakastikkeella ja piimällä alas. Kohta oli taas nälkä, mutta leikkasin vielä nurmikkoa ennen kuin suihkun jälkeen istahdin sohvalle syömään mysliä jogurtilla ja teekupposella. Lisäksi iltaherkkuna voicroisantti ja nukkumaan. Aamulla olikin taas hirmu nälkä.

Syömisessä ongelmana ajankäytön lisäksi on se ettei tee mieli syödä. Kun mua jännittää, reagoin vatsallani. Vaikka on nälkä, vatsa ei vedä. Lievä etova olo velloo koko ajan. Monesti kisa-aamuina uppoaa todella vähän ruokaa ja vatsa saattaa kurnia lähtöviivalla, mutta silti saan aivan hyvän suorituksen. Ultralle ei voi lähteä samassa tilanteessa, vaan on pakko syödä. Mun kohdalla varmaan pakko kirjata paperille ylös mitä ja miten paljon pitää saada syötyä ennen lähtöä ja sitten vaan syö. Lista retkellä noudattelee edellis ultrien kaavaa ja sitä noudatetaan niin kauan kuin pystyy.

Vielä pitää hiukan korjailla juoksuliiviä, valita vaatetus, varata aika hierontaan (oikeaa jalkaa kiristää) ja kahden työvuoron jälkeen tuulettaa loman aloitusta. Heti loman kärkeen lähden Espooseen pyöräsuunnistuksen SM-kisoihin. Ohjelmassa on sprintti ja pitkämatka. Treeniä pyörän ja kartan kanssa on tälle vuodelle kovin vähän alla, mutta osallistumisen ilosta menossa mukana. Kaveriksi sain Ninnin - aivan mahtavaa 😃

Oltiin maanantaina Kurikassa pyöräsuunnistuksen maajoukkueen edellis viikonlopun sprinttiharjoitus kiertämässä. Tulipa tehtyä kunnon "eksyminenkin" ja olin jo palaamassa takaisin autolle, jos vaan olisin tiennyt mihin suuntaan mennä. Jotenkin kuitenkin löysin itseni kartalle ja kiersin reitin loppuun. Hyvä että pummi tuli harjoituksessa, josko kisoissa sitten pysyisin paremmin kartalla.

Pysu-treeniä sateen kastelemassa metsässä.

Olkoot tämä viimeinen epävarmuuden tunteissa pyöritelty postaus ja ensi viikolla nostan vihdoin pääni pystyyn ja keskityn niihin asioihin jotka on mallillaan.

~Eija~

Ultran jälkeen

Tasan viikko sitten taivalsin matkaani pimeässä Kolin kansallispuistossa. Otsalla keikkui lamppu ja taivaalla möllötti täysikuu. Olo ja askel olivat vielä helppoja, energiat oli kohdillaan, matkaa pätki osiin, sillä ei saanut ajatella liian isosti. Ei vielä tiennyt miten monta rankkaa hetkeä tulee, kuinka suklaan ja suolapähkinöiden pelkkä ajattelukin saa voimaan pahoin ja että kuljen kaikki 130 kilometriä maaliin asti. Kuluneen viikon aikana on tullut useasti palattua tuohon yöhän ja kirkastuvaan lauantai päivään. Juoksu ei ole unohtunut, sillä kropassa tuntuu ja näkyy vieläkin nuo kilometrit.

Kokemus Black Diamondin sauvoista on hyvä.

Palautuminen on kuitenkin hyvällä mallilla. Paikalleni en ole jäänyt, vaan liikkunut aktiivisesti, vaikkakin kevyesti. Kolillakin mukana kulkeneet sauvat ovat saaneet kyytiä ja kahdesti oon käynyt juoksemassakin. Jalat tuntuvat raskailta, pohkeita kiristää ja reidet ovat jumissa. Liikkuvuustreeneillä ja venyttelyillä oon saanut mukavasti lihaksia toipumaan. Ensi viikolla voisi hemmotella itseä ja varata ajan hierontaan. Jalanpohjat ovat edelleen yllättävän arat, vaikka niihin ei varsinaisesti mitään hiertymiä tullutkaan. Toki jalat olivat koko ajan märät ja saivat monen askeleen verran iskutusta. Uudet kengät nyt ainakin pitäisi ajaa sisään ennen seuraavia pitempiä juoksuja.

Syksyinen lenkkipolku.

Töissä pukkasi heti viikonlopun jälkeen kolme yövuoroa putkeen ja myöhäiset työvuorot on viikonloppunakin, joten järkevää ja riittävää unta ei ole vielä saavutettu. Ensimmäiset unet juoksun jälkeen häiriintyivät kropan eri kolotusten vuoksi, mutta sen jälkeen olen nukkunut kaikki mahdolliset hetket, päivällä tai yöllä, oikein hyvin. Ruoka tietysti maistuu ja syön niin paljon kuin mieli tekee. Kunpa oppisin myös juoksun aikana syömään.

Enon perheeltä pehmeyttä jaloille 💓

Olen saanut hurjasti viestejä ja valtavasti onnitteluja. Yllätyin, miten iso joukko seurasi jopa läpi yön mun menoani. Monet ystävät, lapset kotona, työkaverit töissä, tutut omia juttuja touhatessaan ja mulle tuntemattomat juoksuun sattumalta törmänneet ovat seuranneet palloni etenemistä. Voin kyllä kuvitella miten jännittävää se on ollut, kun toisella kierroksella mun vauhti hiipui ja takaa otettiin melkein kiinni. Onneksi löysin tuossa vaiheessa vielä uutta vaihdetta silmään ja sain lisättyä vauhtia. En pettänyt kannattajiani 😁 Vaikka kyllä mä olisin uskaltanut palata ihmisten ilmoille, jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. 

Olen siis kävellyt normaalisti jo maanantaina, kaksi päivää maaliin tulon jälkeen. Suurin ongelma oli mun selkä, johon tuli isohkot hiertymät juoksuliivistä. Koskaan aikaisemmin liivi ei ole hiertänyt vastaavasti, joten tämä oli iso yllätys. Jo juoksun aikana korjailin paitaani, kun tunsin sen hinkkaavan. Toisella kierroksella olleet kaksi ohutta paitaa päällekkäinkään eivät estäneet hiertymää. Heti juoksun jälkeen selkä näytti ja tuntui suihkussa ollessa tosi ilkeältä. Se eritti kudosnestettä, joten kolme ensimmäistä yötä (tai päivää yövuoron jälkeen) meni vatsalla nukkuen. Tästä johtuen niskat ja hartiat kipeytyivät, sillä nukun aika paljon seljälläni ja piikkimaton päällä. Nyt ei ole piikkejä voinut ajatellakaan.

Selkä heti juoksun jälkeen.

Hiertymään tuli paksuhko rupi ja sitä rasvasin ahkerasti ensimmäiset päivät. Kipeää teki kun rupi repeile, joten taivutusliikkeet tai esimerkiksi kengännauhojen sitominen tekivät todella kipeää. Kosketuskin alueelle sattui. Puolessa välissä viikkoa rupi on pikkuhiljaa irronnut ja alta on paljastunut uutta ehjää ihoa. Enää on vain muutama sormen pään kokoinen rupi ja muuten kuivaa ihoa. Uskomattoman nopeasti kroppa korjaa itseään ja pian jo voin taas pukea liivin selkään. Jotain toki on keksittävä, ettei vastaavaa enää tapahdu.

Selkä vuorokausi juoksun jälkeen.

Viikon pureskelun ja pyörittelyn jälkeen mieli on jo kirkastunut ja haaveilu jatkuu. Vaikka siellä pimeässä Kolin yössä hullu ajatus kiertää kaikki UTTF:n matkat tuntui ihan järjettömältä, olen kallistumassa ajatukseen, että jospa sittenkin...

~Eija~