Retki Pallakselta Äkäslompoloon 105km

Tämän vuoden yksi merkittävimmistä urheilullisista tavoitteista oli päästä lähdöstä maaliin yli 100 kilometrin juoksussa. Jo viime vuoden puolella päätin tämän juoksun olevan Lapissa NUTS Ylläs-Pallas polkujuoksukisa. Siellä oli sopivasti uutena matkana hiukan päälle 100 kilometriä oleva 105 kilometrin matka. Olisi voinut olla myös toisin, sillä viime syksynä olin jo napin painalluksen päässä varata perheelleni lentoliput Islantiin ja juosta siellä 55 kilometrin kisa juuri samaan ajankohtaan, mutta tällä kertaa Lapin kilometrit ratkaisivat.

Nyt jo tiedämme, että pääsin Lapissa maaliin asti, voitin 😊!
Tässä on muutama päivä huilattu ja käyty juoksua ajatuksissa ja ystävien kanssa kerraten läpi. Jospa tänään jaksan "juosta" lenkin uudestaan ja kirjoittaa ajatuksia ylös, itsellekin muistiin.

Lapolle kirjoitin huoltojen välit ja näin pätkin matkan osiin.

Meillä oli kämppä puolen kilometrin päässä kisakeskuksesta ja maalista. Todella kätevää. Torstaina malttamattomana jonotin kisamateriaalit, vaikka ne olisi ehtinyt kyllä perjantainakin hakea. Iloinen yllätys oli saada gps-seuranta. Mulle oli tärkeää, että tiedän perheen ja kisaa seuraavien ystävien tietävän missä meen. Tuntui hyvältä jälkikäteen kuulla kuinka moni tuttu oli menoani seurannut ja jännittänyt. Kannustuksella on todella suuri merkitys. Kiitos.

Kisan lähtö perjantaina puolilta öin vaati sen, että hommaan piti valmistautua kuin yövuoroon. Tein kevyen juoksulenkin lähistön purtsilla, otin parin tunnin päiväunet ja söin unien jälkeen runsaan aamupalan. Bussikyyti Pallakselle lähti maalialueelta ja sinne käpsyttelin hyvissä ajoin muiden joukkoon. Ketään en tuntenut, jokunen naama somesta oli tuttu, mutta en jutellut kenellekään. Omissa ajatuksissa olemista, aivan ok mulle.

Pallaksella heti suuntasin lyhyeen vessajonoon. Kiersin hotellin läpi ihastellen maisemia. Loppu ajan odottelin lähtöä eteisessä, jossa oli hiukan lämpöisempää kuin ulkona. Maija Oravamäki tuli 55 kilometrin matkalta pirteänä voittajana maaliin. Muutama sana vaihdettiin. Hiukan kateellisena huokaisin, että hänellä retki oli tehty ja pääsi huilaamaan. Tuossa vaiheessa 105 kilometriä tuntui taas niin pitkältä! Olin kirjoittanut itselleni pienelle lapulle muistiin huoltojen välit ja retken pätkin näiden mukaan. Ensimmäinen väli huoltoon olisi vajaa 21 kilometriä, ei siis paha ollenkaan. Hienoa tästä tulisi. Pääsisipä pian matkaan. Fiilis nousi ja lopulta ryhmityttiin lähtöön. Jäin tietoisesti etualalle, että en jäisi kapeilla poluilla heti pitkien letkojen taakse.

Lähtö Pallaksella. Kuva @aapolaiho

Vihdoin päästiin matkaan. Ensin hotellin asfaltti pihan poikki, pätkä tietä ja sitten poluille. Pian polku kapenikin sen verran, että meno muuttui jonojuoksuksi. Siinä vielä haettiin omaa sopivaa kohtaa, mutta sopivalla vauhdilla homma lähti etenemään. Edessä oli useampi nainen, jos oikein laskin niin juoksin tuossa vaiheessa kuudentena. Melko teknistä pätkää oli heti alussa. Paljon kiviä ja juurakoita. Jostain syystä kompuroin todella paljon, löin varpaitani mihin milloinkin ja olin kaatua. En mielestäni ollut väsynyt, mutta olisiko sitten reipas vauhti asettanut haasteensa.

Lommoltunturille nousussa letkan vauhti hidastui merkittävästi. Koin kävelyvauhdin ylämäkeen liian hitaaksi ja päätin ohittaa porukkaa ja hakea oman vauhtista kohtaa. Toki minäkin kävelin jyrkemmät mäet, mutta loivemmat nousut tässä vaiheessa oli vielä mukava juosta. Lopulta eteen jäi kaksi naista, jotka pitivät selvästi reippaampaa vauhtia kuin muut. He pysyivät koko ajan näköetäisyydellä, taakseni en vilkuillut. Myöhemmin toinen nainen pysähtyi korjaamaan kengännauhojaan ja menin ohi. Toisen ohitin ennen ensimmäistä huoltoa, kun hän juoksi polulta sivuun ja mä löysin heti oikealle reitille. En hakenut johtopaikkaa, mutta yhtäkkiä ajauduin siihen. Hiukan harmitti että hyvä vetoapu katosi edestä, mutta ajattelin että ehkä vain hetkeksi. Eiköhän sieltä takaa tulla.

Lähdössä Pallaskerolle päin.

Ennen ensimmäistä huoltoa kompuroinnin tuloksena olin kerran jo kaatunut. Heitin ihan oikean kuperkeikan. Takana tullut miesjuoksija kysyi heti kävikö pahasti. Oma reaktio oli, että ei missään nimessä käynyt kuinkaan ja ylös vaan ja meno jatkui. Mutta kyllähän se tuntui. Lonkkaan ja kämmeniin nyt ainakin sattui. Juuri tuolla hetkellä ei edes ollut hanskoja kädessä. Repussa banaani meni puoliksi ihan mössöksi. Keräilin itseäni ja yritin terästäytyä.

Ensimmäisessä huollossa Rauhalassa otin vain sipsejä ja suklaata ja jatkoin heti matkaani. Vilkaisin taakseni ja ihan takanani tuli toinen nainen. Päätin pitää oman vauhtini, hiukan käsijarru päällä voimia säästellen. Huollon jälkeinen pitempi asfalti pätkä oli raastava. KK 86 jälkeen satunnaisesti vaivannut oikean polven kipu paheni. Tieltä metsään päästyäni päätin ottaa särkylääkkeen, jos se vaikka auttaisi. Tässä vaiheessa pääsin myös juoksemaan ihan yksin, mitä olin etukäteen toivonutkin. Omissa ajatuksissa yritin nostaa jalkaa tarpeeksi ylös, keskittyä tähän hetkeen, nauttia että olen nyt täällä. Keroille nousut olivat kaiken sen kauneuden arvoisia! Aurinko, joka ei laskenut ollenkaan, valaisi ja lämmitti koko yön. Hetken taivaanranta oli ihan punainen ja värjäsi myös kalliot punaisiksi. Vilkuilin maisemia ja talletin niitä muistiini. Teki mieli pysähtyä, ottaa kuvia ja sisäistää nuo maisemat ihan rauhassa. Nyt ei kuitenkaan ehtinyt. Kisa-minä nosti pahasti päätään. Kaaduin vielä kaksi kertaa vasemmalle kyljelleni. Onneksi hanskat olivat käsissä, sillä nyt niihinkin tuli kunnon jäljet.

Yöauringon maalaama Kellostapuli. Kuva Tero.

Söin ja join tasaisesti 20-30 minuutin välein. Parhaiten maistuivat banaani, mustikkakeitto, Dexalin geelit, energia karkit, suklaa ja smoothiet. Laimeaa urheilujuomaa oli toisessa lötköpullossa ja toisessa oli vettä. Pari kertaa vatsa jotain ihmetteli, mutta nämä tuntemukset menivät nopeasti ohi. Niin ja elämäni ensimmäisen kerran kävin kisan aikana pissalla puskassa! Sekin oli jossain kohdassa alkumatkaa, kun yksin taivalsin. Toista kertaa ei tarvinnut käydä.

Ohitin 160 kilometrin matkaajia, muuten menin yksin Peurakaltion drop bag huoltoon asti. Tässä vaiheessa matkaa oli takana 46 kilometriä ja kello oli aamulla puoli kuusi. Aloitin juoksemisen paksummalla pitkähihaisella juoksupaidalla ja sen päällä oli vielä lyhythihainen paita. Vaihdoin tilalle ohuemman juoksupaidan. Vaihdoin myös toiset hanskat. Liivistä tyhjäsin roskat, täytin juomapullot ja suuhun laitoin muistaakseni lisää banaania ja suolakurkkua. Istuskelemaan en jäänyt, vaan tarkoitus oli tehdä nopea huolto ja jatkaa matkaa. Kun lähdin kolmen muun 105 kilometrin matkalla olevan miehen kanssa jatkamaan matkaa, huoltoon ei muita naisia ollut vielä tullut.

Seuraava vajaan 20 kilometrin pätkä miesten kanssa oli hyvä. Toki kaaduin tällä välillä vielä kerran, mutta se tapahtui pehmeälle mättäälle. Miesten vauhti oli suht sopivaa. Välillä joku meni nopeampaa ja joku hetkellisesti jäi ja mä jäin Kukastunturin laskussa pahasti, mutta sain miehet taas kiinni tasaisemmalla pätkällä. Tässä vaiheessa polven kivun vuoksi alamäet olivat todella kivuliaita. Yleensä alamäet ovat mun vahvuus, mutta nyt iskukyky niissä oli ihan poissa. Onneksi polvi kesti melko hyvin nousut ja tasaisella pystyin juoksemaan. Toisen särkylääkkeen otin aamusta. Vaikutus oli melko olematon, mutta ehkä terävintä kipua hiukan leikkasi. Mielessä kävi pelko, kuinka se kestää maaliin asti. Polvessa kun oli tunne kuin se voisi poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Kipu säteili alas ulkosäärtä ja hiukan puuduttikin jalkaa. Hammasta purren silti eteenpäin. Tietoisesti siirsin kivun tuntemusta sivuun ja keskityin vain astumaan jalalla huolellisesti.

Gps-pallukka menossa Yllästä jo alas päin.

Kesänkijärvelle tulo oli helpottavaa, vaikka samalla järkyttävät Ylläksen ja Pahankurun nousut lähestyivät. Varkaankurun pitkät nousevat pitkospuut olivat ihanat. Samassa paikassa olin perheen kanssa pari päivää sitten retkeilemässä. Tämä on niin ihana paikka. Puron solina ja ne kaikki luonnon kukat. Huilasin tämän pätkän kävellen pitkospuut reippaasti ylös ja söin. Kotamajalla ensimmäisen kerran kuulin jotain väliaikoja kuinka lähellä takana tullaan. Sanottiin, että vajan 10 minuutin päässä on seuraava. Todellisuudessa lähin nainen taisi olla vain 200-300 metrin päässä! Hän ilmeisesti oli juossut nuo pitkospuut. Jälkeenpäin ajateltuna, onneksi en tiennyt että takana oltiin niin lähellä. Todellisesta tilanteesta tietämättömänä jatkoin omaa vauhtiani, nyt juosten hissukseen eteenpäin. Lasku Ylläksen kylkeä huoltoon on vaikea sen jyrkkyyden ja kivirakan vuoksi. Muistin tämän pätkän parin vuoden takaa kun olin juoksemassa Ylläksellä 30 kilometriä. Silloin kaaduin alamäessä kun pohkeet kramppasivat. Tällä kertaa jaloissa ei koko matkan aikana ollut minkäänlaisia kramppi tuntemuksia.

Ylläksen huollossa olin kymmeneltä. Muita naisia ei näkynyt. Mulle kerrottiin että perässä tullaan 13 minuutin päässä. Täytin vesipullot toisen kerran - hienoa, olin saanut juoduksi jo 2 litraa. Kahmaisin sipsejä ja suolakurkkuja mukaani ja lähdin kävellen Ylläksen nousuun. Askel kerrallaan, ei saanut ajatella kuinka monta askelta vielä ylös, vain askel kerrallaan. Reittilipulta reittilipulle. Nousu meni lopulta yllättävän hyvin itseä tsemppaamalla, mutta kyllä se niin rankka oli kuin muistinkin. Ylhäällä puhalsi kylmä tuuli. Maisemat olivat upeat. Kävelin palautellen jalkoja noususta ja annoin pään pyöriä. Sitten hitaaseen juoksuun ja kamalaan alamäkeen, joka oli tietä. Alamäki oli todella jyrkkä ja polveen sattui. Jo aikaisemmin matkalla oli suusta päässyt toisten korvien ulottumattomissa ärräpäitä ja nyt niitä tuli muutama lisää. Pelkäsin polven poksahtavan minä hetkenä hyvänsä. Jouduin jarruttelemaan ja lopulta hetken kävelemään. Ei tyypillistä mulle yhtään alamäessä.

Pirunkuru. Kuva @ltollriera

Perhe oli vastassa Kellokkaan huollossa. Olin kuvitellut tämän hetken olevan erilainen, positiivisempi, mutta olin aika rikki polven kivun vuoksi. Arvion mukaan takana tultiin 9 minuutin päässä. Otin sipsejä ja jatkoin kävellen. Kuulin, kun tytär ihmetteli ääneen miksi en juokse. Oli siis pakko laittaa juoksuksi. Takaisin metsään päästyä itketti, mutta jatkoin hidasta juoksua askel kerrallaan. Kesänkijärven reunassa kulkeva polku oli helppoa tasaista baanaa. Sain pidettyä juoksun tapaista yllä. Keräsin voimia Pirunkurulle. Se olisi viimeinen nousu. Nyt oli vain pysyttävä liikkeessä. Ja voi armoton kun Pirunkuru lopulta edessä kohosi. Alkuun juurakoita ja puita kunnes muuttui täysin kivirakaksi. Otin käsillä kiinni kivistä ja puskin ylös päin. Pari kertaa pysähdyin puhaltamaan ja vilkuilin taakseni. Ketään ei näkynyt. Katsoin kyllä kellosta kuinka kauan mulla tuohon nousuun meni, mutta en enää muista sitä aikaa. Mutta kun ylös pääsin ja tasaisemman pätkän jälkeen lähdin alas päin, alkoi fiilis kohota. Nyt oli tunne, että mä hoidan tämän ja kukaan ei tule enää ohi!

Kilometri maaliin. Kuva Eeva.

Tasainen neulaspolkulasku oli pitkä. Polvi antoi mun juosta. Pienetkin nousut kuitenkin heitin kävelyksi. Vielä yhden 160 kilometrin juoksijan ohitin ja tuumasin, että enää ei pitäisi olla pitkä. Kilometri ennen maalia oli tuttuja kannustamassa. Kiitos Eeva ja Jani. En paljon hymyillyt, en siis yhtään, kun tuntui ettei matka lopu ikinä. Onneksi puhuivat totta, että loppu on alamäkeä. Maalikaari näkyi melko kauas asfalttipätkän päähän. Vihdoin taas alkoi hymyilyttämään, taisin nauraa ääneenkin. Unohtui väsy ja polvi. Ylävitoset lapsille ja maaliin.
Ai että mikä ilon tunne 😁

Maalissa haastatteluun. En tarkkaan muista mitä kysyttiin 😅

Mun aika oli 12:55:29, eli juuri alle 13 tuntia pääsin.
Toiseksi tullut Karvinen oli 18 minuutin päässä ja kolmanneksi tullut Tulppo melkein 40 minuutin päässä. Lopun nousuissa revin tuota eroa, joten yllättäen nousut olivat tällä kertaa mun vahvuus. Itselle merkityksellistä oli se mitä pään sisällä kävin läpi. Välillä oli melko rankkaakin, mutta missään vaiheessa en kuitenkaan ollut lähelläkään keskeyttää. Ainoastaan tuo polvi asetti pelon, kuinka tässä käy. Kokemus oli kuitenkin erittäin vahvistava. Voitto oli jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan tapahtuvan, mutta mistä olin joskus unelmoinut. Tällaisessa porukassa arvostan suoritustani ja olen ikionnellinen että pääsin tämän kokemaan.

105km kolmen kärki. Kuva @aapolaiho

Kroppa oli melko sekaisin juoksun jälkeen. Oli lievää huimausta ja häjyä oloa. Pikku hiljaa kuitenkin ruoka alkoi upota. Väsy oli kova mutta elimistön adrenaliinit ja endorfiinit eivät antaneet unta. Ennen palkintojen jakoa, joka oli ilta kello kymmeneltä, olin hiukan torkkunut ja hörppinyt kokista. Onneksi seuraavan yön nukuin kuin tukki ja sitä seuraavatkin olen nukkunut. Jopa päiväunia olen ottanut.

Lihaksiston palautuminen on vielä ihan kesken, mutta mielestäni aika hyvällä mallilla. Suurimmat huolet ovat tällä hetkellä tuo oikea polvi, joka on edelleen melko kipeä ja vasemman käden olkapää jonka loukkasin kaatuessani. Särkylääkkeitä en ole ottanut, vaan kevyellä liikkumisella ja suolakääreillä olen paikkoja toistaiseksi hoitanut. Viime yönä kyllä heräsin kerran polven kipuun, kun en millään meinannut löytää kivutonta asentoa. Toivon todella, ettei mitään vakavempaa polveen ole tullut.

Mahtavat palkinnot! Tärkein on tuo puupokaali, jonka saa vain juoksemalla.

Kiitos kaikille teille mukana juosseille, niin Lapin poluilla kuin ajatuksissa vierellä kulkeneille. Olen otettu miten moni on onnistumisestani iloinnut.

Jälkikolotuksista ja ruhjeista huolimatta välillä pitää nipistää itseään - tapahtuiko tämä todella mulle 😄

Jee!

~Eija~

Nuts Karhunkierros 55,5k - eka ultramatkani

Aa että kun vaan hymyilyttää ajatusten palatessa viime lauantain NUTS Karhunkierroksen 55,5 kilometrille 😊 Fiilikset olivat jo ennen lähtöä korkealla, keli oli just sellainen kuin olin toivonut ja mulla oli vahva luotto itseeni. Nukuin edellisen yön katkonaisesti, mutta se ei toki johtunut majapaikkamme puitteista, huonekaverista tai ajomatkan aiheuttamasta rasituksesta, vaan mua ihan rehellisesti jännitti. Kello oli herättämässä seitsemältä, mutta jo kuuden jälkeen katsoin kelloa enkä sen jälkeen enää saanut nukuttua. Hiippailin mahdollisimman hiljaa vessaan, syömään ja kiskomaan juoksuvaatteita niskaan. Normi aamupala alas hitaasti nieleskellen, paljon nestettä ja vielä jokunen viinirypäle. Edellisenä iltana pakattu juoksuliivi oli valmiina, mutta jännityksissäni tarkistin vielä kerran että kaikki oleellinen on mukana. Silmäilin vielä reittikarttaa ja olin täpinöissäni.

Vessajonossa Oulangan luontokeskuksessa.

Majapaikastamme oli muutaman sadan metrin kävelymatka Rukan kisakeskukseen ja sen takana oli bussikyytien lähtöpaikka. Ylös noustessa porukkaa tuli joka suunnalta, naamat ihanasa virneessä. Hyväntuulista puheensorinaa ja viime hetken lennokkaita heittoja. Bussimatka Rukalta Oulangan luontokeskukseen kesti noin puoli tuntia ja sen aikana ehti vielä hörppiä energiaa ja vettä. Kurvasin heti vessajonoon ja siitä olikin kätevää seurata 80 kilometrin juoksijoiden menoa. Jonotin sellaiset 40 minuuttia, mutta eipä se haitannut. Oikeastaan jo tiesin, että seuraavan kerran vessaan menen taas kämpillä, jos ei sitten jotain ihmeellistä tapahdu.

Karhunkierroksen viitat ja juoksun lähtökaari.

Porukkaa oli paljon! Tälle 55 kilometrin matkalle oli lähdössä yli 700 juoksijaa. Pari blogi kasvoa näin ja Anna löysi mut. Ehdittiin hyvä tovi jutella fiiliksistä ja Anna kertoi edellisten vuosien kokemuksistaan. Jännitys siinä sopivasti hiukan lievittyi, joten kiitos Anna 😃 Hivuttauduimme lähtöön hiukan yli puolen välin ja hetki vielä odottelua, tsempit toisille ja matkaan!

T-paita ja shortsit oli just hyvä asuvalinta!

Kuten odotettua olikin, alku oli todella hidasta ruuhkan vuoksi. Portaat ja sillat menivät kävelyksi ja kapeilla poluilla ei päässyt heti ohi. Ensimmäinen viisi kilometriä oli melkoista jojoilua monen kohdalta, mutta sitten pikku hiljaa oma vauhti löytyi. Joutui ohittelemaan paljon ja moni ampaisi hurjaa vauhtia ohi. Kahden naisen tuntomerkit pistin mieleen (vihreä juoksureppu ja valkoiset pitkät sukat ja toisella oranssi pohjainen paita ja mustat juoksutrikoot), sen verran hengästyneenä kirmasivat ohi, että löin itseni kanssa vetoa että nuo tulen vielä ohittamaan. En tykännyt yhtään juosta toisten perässä, koska silloin en nähnyt lukea polkua niin hyvin ja iskin varpaani useasti kiveen tai puunjuureen. Hain paikkaa, jossa sain juosta kenenkään häiritsemättä edessä, mutta aina sieltä joku tuli selkä edellä vastaan. 

Juotavaa ja syötävää lähdin nauttimaan 5-10 minuutin ja puolen tunnin suunnitelmalla. Alussa se pitikin tosi hyvin ja matka taittui aivan huomaamatta. En laittanut päälle omaa gbs-kelloani vaan seurasin kellostani aikaa. Vähän ennen ensimmäistä huoltoa, joka oli vasta reilussa 30 kilometrissä, olisin halunnut tietää paljonko ollaan tultu, mutta en tiedä olisiko tieto helpottanut yhtään. Ensimmäinen tunti meni helposti, samoin toinen. Kahden ja puolen tunnin jälkeen vasemmassa pakarassa tuntui väsymystä, mutta se oli ihan ok. Kitkajoen rantaa sain mennä pitkästi ihan yksin tai joku hölskyvän juomapullon kanssa tuli takana hyvän matkaa, mutta jossain kohdassa, Pähkänällä tai siinä main hölskynnän ääni vain loppui. Pienelle Karhunkierrokselle tultaessa joukkoon liittyi pirteitä 31 kilometrin menijöitä. Teki mieli lähteä kirmaamaan mukaan, mutta pidin sinnikkäästi oman vauhtini, sillä matkaa vielä oli. 

Jokunen patikoija tuli vastaan, kannustajia oli satunnaisesti ihan metsässäkin ja huollon lähestyessä alkoi kuulumaan äänekkäämpääkin kannustusta. Ensimmäisessä huollossa, Juumassa Söin pari kourallista mandariineja (oli sitten hyvää) ja suklaata. Täytin tyhjät lötköpulloni ja toiseen lorautin energiaa. Oman kellon mukaan sellaiset 4 minuuttia kesti huolto ja sitten jatkoin. Ihan tarkkaan en enää muista mitä kello tuolloin oli, vaikka yritin sen mieleeni painaa. Oli hirmu lämmin ja uusi, viileä vesi pulloissa maistui niin hyvältä.

Pikkuiset reittimerkit pitivät oikealla polulla.

Huollon jälkeen tuli kuitenkin ensimmäinen hetkellinen tympiintyminen. Oli tiejuoksupätkää, jotka toki aina ovat helpompia kuin polut, mutta onhan ne tylsiä. Ajatukset pääsivät karkailemaan jäljellä olevaan matkaan ja siihen tietoon, että rankimmat kilometrit ovat vielä edessä. Tietoisesti siirsin noita fiiliksiä sivuun ja mutustelin suklaata ja salmiakkia ja kunnolla vettä päälle. Noin puolen tunnin päästä vatsaa alkoi vääntämään. Ihmettelin mistä moinen, sillä en tietääkseni ollut syönyt mitään mikä normaalisti tuollaista voi vatsalleni tehdä. Ainut mikä tuli mieleen, oli nuo mandariinit. Onneksi olo helpotti ilman puskareissua eikä loppu matkalla palannut kuin hetkellisesti. Ehti kuitenkin säikäyttää, koska mulla ei viime vuosina ole ollut vatsan kanssa mitään ongelmia ja tiedän välttää erityisesti kisojen alla ruoka-aineita, jotka aiheuttavat turvotusta vatsaan.

Mutta matka sai jatkua ja vielä ainakin kaksi tai kolme viidenkympin naisjuoksijaa sain ohitettua, eikä kukaan nainen tullut mun ohi. Nostan hattua ja tuuppaan selästä kaikkia teitä, jotka olitte 80 ja 160 kilometrin matkalla. Teitä oli useita, joille tsempit heitin ja joillakin oli tosi rankkaa. Ootte sisukkaita ja unelmoin, että mustakin olisi joskus tuollaisiin matkoihin. Erityisesti 160 kilometrin matka kuulostaa niin järjettömältä omalla kohdalla, että en edes uskalla siitä vielä ainkaan haaveilla 😉.

En meinannut näpsiä kuvia, mutta jos nyt pari vaan.

Konttiaisessa oli toinen ja viimeinen huolto, noin 7 kilometriä ennen maalia. Jo ennen huoltoa oli nousua ja laskua mukavasti ja siellä yhdessä nousussa, ohitustilanteessa katseen kääntyessä kiittämään tietä antavalle juoksijalle, pökkäsin jalkani kiveen ja kaaduin. Kämmenet soraan ja oikea polvi sai maa kosketusta. Ei paha, pieni nirhauma polvessa ja mielessäni sadattelin. Varpaat olivat jo niin hellänä siitä kivien ja juurakoiden potkimisesta, joten nyt oli vaan jaksettava nostaa jalkaa loppuun asti ja pidettävä katse polulla kauniista maisemista huolimatta. Tässä vaiheessa molemmat pakarat olivat jo väsyneet, nousut tuntuivat pohkeissa ja alamäet hiukan polvissa. Mukaan ottamaani särkylääkettä en kuitenkaan kokenut tarvitsemani. Huollossa suklaata suuhun ja lötköpötköt taas täyteen vettä ja ei kun menoksi. Yksi viidenkympin nainen oli samaan aikaan huollossa ja halusin jättää hänet taakseni. Huollo jälkeisessä nousussa vilkuilinkin ensimmäisen kerran taakseni vain todetakseni, että kilpakumppani ei päässyt kantaan. Kummasti se mun kilpailuvietti vaan taas nosti päätään. Niin ja ne aikaisemmin mainitsemaani naista olin ohittanut jo ennen ensimmäistä huoltoa 😊

Kohti Rukaa.

Viimeiset nousut ja laskut Rukalle ovat rankkoja. Tämä oli tiedossa jo etukäteen, joten pidin ajatukseni kasassa ja yritin positiivisesti suhtautua uudestaan ja uudestaan edessä nousevaan rinteeseen. Todella jyrkkää, pölisevää ja liukasta rinnettä ylös ja alas. Muistan nämä rinteet vuosien takaa, kun mieheni kanssa oltiin täälä 75 kilometriä patikoimassa. Mieheni kantoi ylipainavaa rinkkaa ja pohdittiin, kuinka monta nousua vielä voi olla edessä. Nousujen päältä avautuvat huikeat maisemat sai hymyilyttämään ja hiukan herkistymään, sen verran kaunista oli joka puolella. Pyrin painamaan nuo maisemat ja tuon upean fiiliksen mieleeni, että voin palata noihin hetkiin myöhemmin uudestaan.

Kohti Valtavaaraa pallukka nousemassa.

Valtavaaran huipulla. Kuva: Olli

Erityisesti tuossa loppu vaiheessa tuntui mukavalta tietää, että tietyt ihmiset seuraavat mun gbs-pallukkaa ja ovat hengessä mukana. Erityisesti kotona mies ja lapset, Niina, Teija, Ninni ja Artokin taisi seurata 😊 Välillä oli kuulemma pallukan vauhti hidastunut huolestuttavasti, kunnes taas oli ilmeisesti alamäki koittanut. Olin onnekas, kun puolen nyrkin kokoisen lisäpainon sain mukaani.

Valtavaaran huipulla. Kuva:  Olli

Valtavaaran huipulla tuuli, se oli kuulemma kylmä, mutta ei tuntunut yhtään, virkisti vain. Nyt se oli huiputettu eikä enää pitkästi maaliin. Olli oli kannustamassa puoli kilometriä ennen maalia ja oli niin huippua lasketella loppu suoralle. Mun ensimmäinen ultramatka, Suomen yhdessä kauneimmista maisemissa ja kunnioitettavan rankassa maastossa. Pääsin ehjänä, iloisena ja itsensä voittajana maaliin. Tunnetta on vaikea kuvailla, se melkein pitää kokea itse!

Kuva; @onevisionfi

Lopullinen aika 6:52:16 (eli oma tavoite alle 8 tuntia alittui yli tunnilla!), sijoitus 11. kaikkiaan 284:stä naisjuoksijasta. Kisa mielessäkin meni siis todella hyvin 😁

Juuson kanssa maalissa.

Maalissa kaulaan sai hienon Nuts Karhunkierros osallistuja mitali, suuhun broilerikeittoa, patukoita ja vettä. Pääsin kuvaan Suomen kärki ultrapolkujuoksijan Juuso Simpasen kanssa, jolla muiden kisojen vuoksi tämän vuoden Karhunkierros jäi väliin. 

Istuin tovin keittoni ääressä, viestittelin kotiin ja yritin saada jotain tolkkua missä porukkamme muut jäsenet menee. Miia ja Kirsi olivat vielä omalla 30 kilometrin matkalla, joten hain varustepussini ja lähdin kävelemään majapaikkaan. Jalat olivat mukavan likaiset, jalkoihin olin saanut hienot rusketusraidat teipeistä ja huulet olin nuoleskellut rohtumille. Napsautin saunan päälle, kävin monen tunnin jälkeen taas vessassa ja odottelin tovin. Iloinen Miia tuli pian seuraan ja saunottuamme Kirsikin tuli. Kaikilta aivan mahtavat vedot kaikista pienistä hidasteista huolimatta. Illalla jaksettiin vielä käydä syömässä, vaikka ei se vatsalaukku heti vetänyt sisäänsä aivan normaalia määrää ruokaa.

Minä ja Miia yhtä hymyä!

Väsytti tolkuttomasti, kroppaa kolotti sopivasti, sillälailla että tiesi jotain tehneensä, mutta liikkuminen sujui oikein hyvin. Oikean jalan etuvarvas on arkana. Kesän aikana näkee, lähteekö kynsi irti, vai sinnitteleekö vielä mukana. Yön nukuin taas hiukan huonosti, sillä ajatuksissani edelleen juoksin poluilla ja väsyneitä jalkoja kivisti. Aamusta otinkin reissuun varaamani särkylääkkeen, että jaksan istua pitkän kotimatkan autossa. Palautteluna kotona leikkasin nurmikkoa ja tänään maanantaina edelleen tuntuu oikein hyvältä. Yllättäen hartiat ovat hiukan jumissa, ilmeisesti juoksuliivin paino niitä jäykisti, vaikka ei juostessa tuntunut yhtään. Myöskään etureidet eivät juostessa yhtään tuntuneet väsyneiltä, mutta kyllä niillä on taidettu hommia tehdä, sillä nyt on selvää arkuutta.

Kiitos Karhunkierros!

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän ja syksyn muita koitoksia. Omat rajat eivät vielä tulleet vastaan, joten syksyn Vaarojen maratonin 65 kilsaa lähdetään rohkeasti kohtaamaan ja ajatus ensi vuodelle 80 kilometriä Karhunkierroksella on täten ääneen kerrottu 😊

~Eija~

Rastien kautta ajatukset Kuusamoon

Tällä viikolla musta tulee polku-ultrajuoksija, jos vaan kaikki menee hyvin ja selvitän Nuts Karhunkierroksen ~53 kilometriä kunnialla maaliin. Talvi on liikuttu, kilometrejä kerätty niin hiihtäen kuin erityisesti juosten. Lihaskuntoa on tullut tehtyä epäsäännöllisen säännöllisesti ja liikkuvuutta tehostetusti. Nukkuminen ja syöminen on välillä jäänyt muiden juttujen alle, mutta ymmärrän näiden tärkeyden ja asioiden eteen teen koko ajan töitä. Uskallanko jo sanoa että olen terve...? Ihan vammaton en toki ja vielä ehtii tietysti sattua vaikka mitä...

Metsässä 💓

Kisaa edeltävät pari viikkoa on järkevää ottaa kevyemmin, mikä ei kuitenkaan tarkoita sohvalle jäämistä. Viimeisen viikon aikana en ole tehnyt kuin yhden juoksulenkin Helsingissä, josta kerroin viime postauksessa. Muut lenkit ovat olleet suunnistamista; iltarastien järjestäminen ja kaksi kisaa. Yhtäkkiä ajattelisi, että kisat ovat kovia, mutta vaikka sykkeet erityisesti sunnuntain kisassa olivat korkealla, en koe että se olisi kuormittanut mua merkittävästi. Päin vastoin, ehkä kisat ovat toimineet sopivina avaavina vetoina. Kuusamossahan sen sitten näkee...

Iltarastien järjestäminen napsahtaa kohdalleni kerran vuodessa ja olin tavallaan juuri tämän viikon itselleni valinnut jo talvella, koska tiesin kesälomani tästä alkavan. En vain silloin osannut arvata kuinka kiireinen toukokuu mulle tuleekaan. Paniikki ja stressi meinasi puskea päälle, mutta tapoihini poiketen pyysin apua ja todella sitä sain. Iskäni suunniteli radat ja vei suurimman osan rasteista metsään. Asko piirsi kaikki kartat ja auttoi tulostamisessa (tai no mä katselin sujuvasti vierestä) ja Petri hoiti koko tulospalvelun. Mulle jäi rastien haku metsästä. Yhdelle ihmiselle tuossa on valtavasti hommaa, enkä olisi millään tuosta selvinnyt. Ensi vuonna kuitenkin yritän järkätä aikataulut paremmin, että pystyn itse tekemään enemmän ja ehtisin kunnolla opetella tuota kartta ohjelmaa. Samaa kyllä puhkuin vuosi sittenkin, enkä vielä tänä vuonna tuossa onnistunut. 

Iso kiitos kuitenkin miehille 😌 ja kaikille iltarasteilla käyneille!

3. rasti metsässä. Rastipiste jyrkänne.

Kaikkien tultua metsästä pois, lähdin samantien hakemaan kaikki rastit pois. Tämä on ehkä parasta. Saa suunnistaa ihan rauhassa illan pikku hiljaa viilentyessä ja auringon laskiessa. Valoa silti riittää pitkään ja olin ihan järkevään aikaan kotonakin. 

3. rasti kartalla.

Eilen keskiviikkona iltakisana käytiin suunnistuksen aluemestaruus partiomittelöt Teuvalla. Partiokisassa on jokaisessa joukkueessa/partiossa kolme suunnistajaa. K-rastilla jaetaan kaikki kartalla olevat rastit keskenään ja sitten kukin lähtee omalle suunnaalleen niitä hakemaan. Tärkeää on että kaikki merkityt rastit tulee leimattua ja vielä tosi hienoa, jos kaikki on oman lenkkinsä tehnyt suurinpiirtein samaan aikaan. Kokoontumisrastille tulevat kaikki ja siitä yhdessä kierretään viimeiset rastit ennen maalia. Oon aina tykännyt tästä kisasta sen erikoisuuden ja jännittävyyden vuoksi.

Meidän pienestä seurasta saatiin komeasti kolme naisjoukkuetta kasaan; pääsarjaan, 35- ja 45-sarjaan. Itse olin 35:ssa Päivin ja Elisan kanssa. Meillä tuhraantui jopa 7 minuuttia rastien jaossa ja se on paljon! Mä sain hakea kauimmaiset rastit, jotka olivat sopivasti polkuja pitkin helposti saavutettavissa. Juoksu tuntui ihanalta ja sopiva illan viileys oli just passeli. Parille rastille hiukan kaarsin, mahdollisesti liian kova vauhti aiheutti sen etten ehtinyt lukea karttaa tarpeeksi nopeasti. Kokoontumisrastilla Päivi jo odotti - oli odottanut 10 minuuttia. Mä en ehtinyt kuin muutaman kerran puhaltaa, kun Elisa tuli ja siitä jatkettiin yhdessä. Maalissa olimme sarjan voittajina 😅! Eli ei lopulta haitannut pitkä rastien jako. Pääsarjalla oli samat rastit ja siellä olisimme tulleet toiseksi, joten voimme olla oikein tyytyväisiä. Mulla kertyi matkaa 9 kilometriä, eli todella kivan iltalenkin sain tehtyä.

Partio-kartta.

Viime sunnuntaina telomani polvi on jo paljon parempi, vaikka ei vielä oireeton. Kylmähoito auttoi ettei kovin pahaa mustelmaa tullut, mutta kyllä polvessa sellainen kämmenen kokoinen muisto näkyy. Eiliseen juoksuun ei vaikuttanut mitenkään, mutta esimerkiksi kyykkyyn meno kiristää ja viime yönä sitä särki. Varoiksi Kuusamoon pakkaan särkylääkettä mukaan.

Polvi 24.5.

Vihdoinkin olen päässyt myös tuumailemaan mitä retkelle mukaan pakkaan. Dexalin energia smoothieita ja veteen sekoitettavia energiajauheita lähtee mukaan ja tietysti suolapähkinöitä. Juoksuliivin lötköpötköihin tulee vettä. Kauppalistalla on vielä suklaa ja salmiakki. Tunti ennen starttia kietaisen Neolifen shaken ja noin kolme tuntia aikaisemmin syön normi aamupalani. Huoltopisteillä oon suunnitellut syöväni sipsejä ja mandariineja, jälkimmäisiä erityisesti on kehuttu.

Retkievästä liivin taskuun

Huomenna aamusta lähdemme neljän hengen porukalla ajelemaan kohti Kuusamoa. Onneksi kenenkään ei tarvitse ajaa koko matkaa, vaan voimme vaihdella kuskia tarpeen mukaan. Jossain kohdassa pysähdytään syömäänkin ja perillä haluan päästä tekemään pienen lenkin vielä ennen lauantai aamun starttia.

Kyllä, jännittää. Pelkkä ajatus saa vatsaan perhosia, epäusko omiin voimiin nostaa päätään ja mielikuva 55 kilometrin matkasta tuntuu niiiiin pitkältä. Toisaalta oon niin onnellinen että oon lähdössä elämäni tähän mennessä pisimmälle matkalle ja juuri Karhunkierrokselle 2499:n muun polkuilijan kanssa. Tiedän että kunto on kuitenkin aika passeli ja sisukkuuttakin löytyy. Aavistelen elämäni yhden hienoimman reissun olevan edessä 😊

~Eija~

"Hullut" Ylläksellä

NUTS Ylläs-Pallas 2017, 30 kilometriä oli jälleen kerran mulle jotain uutta ja ennen kokematonta, jännittävää ja jopa pelottavaa. Tarkkaan en tiennyt mitä on edessä, mitä muuta kuin nousua ja laskua sekä kauniita maisemia. Se oli matka Suomen yhdessä kauneimmista maisemista, matka omien rajojen kokeilemiseen. Etukäteen hiukan "häpesin" pikamatkaani, kun kuitenkin osa numerolapon noutajista oli lähdössä yli 100 kilometriä pidemmälle matkalle. Mutta omalla retkelläni opin kunnioittamaan sitä ja olen ylpeä saavutuksestani ☺

Lähtö viivästyi 20 minuuttia rajun ukkoskuuron vuoksi. Vettä tuli kirjaimellisesti kuin saavista ja parissa minuutissa sitä oli nilkkoihin asti kun sadekaivot eivät vetäneet. Me ihastelimme luonnonvoimaa hotellin katoksessa kuivassa. Yhtä nopeasti kuin sade alkoi, se myös loppui. Tuuli hiukan tyyntyi ja päästiin ryhmittymään lähtöpaikalle; nautiskelijat kärkeen ja vielä pitempään nautiskelevat taaemmaksi. Mä parkkeerasin keskivaiheille epävarmana mihin kohtaan oikeasti kuulun. Monella oli paidan päällä juoksutakki ja olin jo vetämäisillä itsellenikin, mutta pitäydyin sittenkin aloittamaan pitkähihaisella juoksupaidalla, jonka vaihdoin lyhythihaisesta tullessamme lähtöpaikalle. Takki olisi käytettävissä repusta jos sadekuuro iskisi uudestaan päälle.

Ennen lähtöä ennen ukkoskuuroa.

Lähtömerkistä porukka lähti liikkeelle. Maantiejuoksuista poiketen porukka lähti rauhallisesti, kärkikin vaihtoi suosista kävelyksi muutaman sadan metrin jälkeen, kun edessä oli kiipeäminen Ylläksen huipulle. Sorarinne muuttui pian kivirakaksi, jota mentiin pitkästi. Kivet olivat liukkaita ja irtonaisia, joten ne pyörähtelivät useasti kengän alla. Katse piti pitää tiukasti maassa etsien sopivaa jalansijaa. Huippu saavutettiin kun mun gbs näytti 2,5km ja aikaa oli kulunut 31 minuuttia. Menipä kauan! Pohkeita pakotti ja vaihtaminen ylämäki kävelystä hetken tasamaa juoksuun vaati keskittymistä. Ei jalat niinkuin unelma käynnistyneet, mutta eteenpäin mentiin. Ja sitten alkoi alamäki! Sitä tultiin saman verran kuin ylös ja paikoin oli todella jyrkkää. Jalat piti taas vaihtaa toiselle vaihteelle ja löytää sopiva tyyli. Inhoan jarruttelua, mutta nyt oli pakko jarruttaa, eikä tekniikka aivan pysynyt kasassa. Sitten se lähti rullaamaan ja kiemurtelin tiepätkää alas vauhdilla -> paras kilometriaika oli 4:15 😆 Ohitin monta ja mietiin että onko fiksua. Tulevat vielä varmasti myöhemmin ohi (eivät muuten tulleet).

30km lähtö.

Ylläksen huippua kohti. 

Vauhti tasaantui sopivaksi 5:45-6:30 kilometrivauhdiksi. Pysyttelin koko ajan parin kolmen hengen ryhmässä, tietoisesti hiukan jarrutellen etten lähtisi itseäni liikaa väsyttämään - ei vielä. Polku oli helppo kulkuista baanaa vehreän metsän keskellä. Valtavan kaunista ja rauhallista. 7 kilometrin kohdalla tultiin ensimmäiseen huoltoon, mutta mä kurvasin ohi ja jatkoin vaan matkaa. Olin päättänyt pärjääväni eväillä mitkä mulla oli; 1,5 litraa vettä, sipsejä, pähkinöitä ja tupla-suklaapatukka. Sipsejä ja vettä olin jo heittänyt suuhuni ja matkan puolta väliä olin ajatellut juhlistaa suklaalla.

10 kilometrin kohdalla alkoi piskotella vettä ja mietin että nytkö pitää kaivaa takki päälle. Päätin jäädä seuraamaan, eikä se kauaa sitten kestänytkään. Ja taas edessä nousi kivirakkka, kuuluisa pirunkuru. Teräviä kivenlohkareita jyrkässä mäessä. Nyt piti ottaa tukea käsillä reisistä ja tuli todettua, että numerolappo reidessä ei välttämättä ole paras paikka kun yrittää siitä tukea saada. Oli melko liukas, joten punttasin vain vasemmalta reideltä sitten.

Kellokkaan huoltopisteellä katoan metsään. 

Laskeuduttua taas alemmas, vihreys voitti, puro solisi vierellä, liukkaita pitkospuita, puiden juuria, märkiä mättäitä ja ohimeneviä sekä ohitettavia kanssajuoksijoita. Pidin silmällä, että naisia ei takaa tullut, mutta muutaman pääsin ohittamaan. Oli otettava kuitenkin rauhallisesti, matkaa oli vielä.

Haastavaa kivirakkka rinteellä (kuvattu kisan jälkeen lauantaina)

20 kilometrin paikkeilla alkoi jaloissa painaa. Kovat laskut, epätasaisuus ja matka tuntuivat reisissä. Muutama osuma oli tullut varpaisiinkin, mutta hiertymiä ei tuntunut. 21 kilometrin huolto lähestyi ja tiesin perheen olevan siellä kannustamassa. Kaikki kannustus, vieraiden mutta erityisesti rakkaiden antaa valtavasti voimaa. Kellot ja huudot kuuluivat jo kauas ja pienen ylämäen kävely piti vaihtaa juoksuksi. Kaappasin kourallisen sipsejä järjestäjien tarjoamalta pöydältä ja jatkoin saman tien matkaa. Lapset huusivat "hyvä äiti!" ja mulla oli enää 9 kilometriä maaliin! Ennen huoltoa olin päässyt jälleen yhden naisen ohi ja edessä odotti seuraava ohitettava. Miestenkin selkiä tuli vastaan ja parin miehen kanssa mentiin melko samaan tahtiin. Huvittikin että nousuissa hiukan jäin ja laskuissa otin kiinni. Tasamaalla taisin kuitenki olla heikoin ja sitä oli reitillä todella vähän. Pohkeet, erityisesti oikea varoitteli krampista. Oli pakko rauhoittaa, tai paremminkin pitää vauhti tällaisena eikä mitään äkkinäisiä hyppyjä tai kiihdytyksiä tehdä. Oli keskityttävä tarkasti. Eväät eivät oikein enää maistuneet, mutta pakotin itseni juomaan.

Kohti maalia, takaisin Ylläkselle tultiin alussa kiipeämämme mäen takaa. Nousu oli helpompi, mutta ei missään nimessä helppo. Pyörähteleviä kiviä, polvea ylös ja välillä yritin vilkuilla huikeita maisemia. Aurinkokin pilkahti, eikä matkalla siis satanutkaan muutamaa piskoa kummemmin. Onneksi en sitä takkia heittänyt päälle, sillä joillakin näytti olevan tukalaa kiskoessa hioja ylös ja vetoketjua enemmän auki. Mun ei ollut kylmä eikä kuumakaan vaan just sopiva.

Vielä näkyi nainen kipuamassa mäkeä ylös ja jutteli samalla miehen kanssa. Huomasin saavuttavani heitä. Mä päätin yrittää vielä ohitusta. Seurassani ollut mies jäi taakse ja mä sain jonkun sortin hurmoksen päälle. Hitaasti mutta varmasti sain parivaljakon kiinni, hetken peesi ja mutkassa ohi. Hyvää vauhtia hekin tulivat ja hetken jo säikähdin että jäävät mun peesiin, mutta jäivät jälkeen pikku hiljaa. Heidän juttelunsa jatkui, joten ei tarvinnut vilkuilla taakse. Pian mutkassa näkyi vielä yksi miehen selkä ja saavutin sitäkin. Kohta oli pakko alkaa alamäki. Maaliin oli puolitoista kilometriä ja pääsin miehen vierelle. Mies kehui menoani ja huikkasin että varovasti pitää mennä kun pohkeet ovat lähellä krampata. Hänelläkään ei helppoa ollut. Alamäki koitti ja annoin mennä. Kilometri ennen maalia joko kompastuin tai pohkeet kramppasi, mutta mä kaaduin. Maassa maatessa molemmat pohkeet olivat krampissa ja kipu oli järkyttävä. Ohittamani mies  kysyi kuinka kävi ja tarvinko apua. Kehoitin jatkamaan matkaa, mä kyllä pärjään. Vilkuilin ylämäkeen joko viimeksi ohittamani nainen tulee. Pakko oli nousta ylös vaikka sattui. Otin pari kävely askelta ja jalat alkoivat toimia, vaihdoin juoksuun ja matka jatkui hitaasti. Suoralla näin naisen lähestyvän ja mä sisuunnuin että ohi ei tule! Ohitin taas miehen ja huikkasin että taas mennään ja yritän olla kaatumatta. Keskityin vain hallittuun askeleeseen ja annoin mennä. Taas parivaljakko edessä, en tiedä olivatko kisassa mutta ohi päätin mennä. Kuulin heidän puhuvan keskenään että joku tulee lujaa takaa ja antoivat mulle tietä 😅

Voi älytöntä mikä fiilis tulla maaliin! WOU! Hetki puhaltelua, järjestäjien keittoa, sipsejä ja kaatumisen aiheuttamien jälkien tarkistus. Molemmissa kämmenissä oli pienet nirhaumat, vasemmassa olkapäässä ja polvessa isommat. Mikään paikka ei turvonnut tai ollut erityisemmin kipeä, joten ei paha.

Onnellisesti maalissa! 

Ystävä viestitteli tuloksista, että tulin 6. naisten sarjassa. Oon todella yllättynyt, tyytyväinen ja iloinen. En tiennyt mitä odottaa ja vaikka lähdin enemmän seikkailuun ja omia rajoja kokeilemaan on se silti huikeaa, että taakse jäi 158 naista! Jo kymppisakkiin pääseminen oli mieletöntä. Pohkeiden kramppia lukuunottammatta kroppa toimi hyvin, virta riitti loppuun asti ja pää pysyi matkassa mukana. Rauhallinen alku pohjusti varman lopun. Aikaa kului 3:31 ja sekunnit päälle.

Vaikka jaksoin hyvin, en olisi voinut kuvitellakaan jatkavani matkaa yhtään pitemmälle. Sen vuoro on sitten Vaaroilla lokakuussa. Nyt viime yö meni pyöriessä särkevien jalkojen kanssa ja adrenaliinia taisi olla vielä liikaa kropassa että olisin saanut rauhalliset unet. Tänään lauantaina kävelykin on tökkinyt. Lapset ovat huolissaan liikkumistani katsoessaan että pystynkö vielä juoksemaan. Vakuutin, että kohta äiti taas menee 😉

Ylläksen seutu oli upea paikka! Pala sydäntä jäi sinne ja meidän koko perhe tulee vielä sinne palaamaan kaikkien mahdollisten aktiviteettien pariin 🙂 Kiitämme!

~Eija~