Oulangalta Rukalle, NUTS kk 55km

 En tänäkään vuonna jäänyt pois toukokuun lopun NUTS Karhunkierros tapahtumasta, vaikka viime vuoden 83km:n reissun jälkeen sellainen fiilis olikin. 13 vuotias tyttäreni halusi viime vuoden tapaan päästä juoksemaan tapahtumassa 13km:n lenkille, joten tottakai itsekin starttaisin jollekin matkalle. Oikeastaan oli helppoa päätyä 55km:n matkalle. Vuonna 2018 juoksin tuon saman matkan aikaan 6:52 ja mieleen on jäänyt todella hyvä fiilis, olihan se ensimmäinen ultramatkani. Tänä vuonna tavoitteena oli saada jälleen mukava juoksu ja katsoa mihin se riittää.

Rukalle ajelin tyttären kanssa torstaina ja iltalenkkinä kävimme verryttelemässä 13 kilometrin kisan reitillä. Sää mahdollisti upeat maisemat Rukan laskettelurinteiltä.

55 kilometrin lähtöön Oulangan luontokeskukseen oli bussikuljetus Rukan keskustasta perjantai illalla. Juoksemaan lähdettiin yötä vasten klo.18. Mulle tuo yöllä juokseminen ei tunnu hankalalta, mutta aina mietityttää kuinka kylmä tulee ja miten saa levättyä ja nukuttua ennen starttia. Tällä kertaa sain päivällä pienet unet otettua ja muutenkin otettiin oikein rennosti. Pyrin juomaan kunnolla ja ajoissa juoksuliivin pakkaus. En tiedä mitä oikeastaan jännitin, mutta lähdön hetken lähestyessä tuttu tunne kroppaan tuli.

Kuva: Rami Valonen

Lähdin rauhallisesti liikkeelle. Kuitenkin ensimmäisellä kilometrillä pienessä tungoksessa kerran kompuroin portaissa ja jouduin käsillä ottamaan vastaan. Ei vammoja, mutta ärsytti moinen sähellys heti alussa. Melko nopeasti pääsin juoksemaan sopiva vauhtiseen letkaan. Juoksin yhden miehen perässä ja kuulin kuinka takana tuli useampi. Hetken päästä leveällä polulla takaa tulikin yksi mies ja kolme naista ohi. Lähdin heidän kyytiin ja seuraavat kilometrit olivatkin sitten melko vauhdikkaita, pikkuisen päälle 5 minuuttia kilometri. Ajattelin, että nyt mennään melko reippaasti, että kuinkahan jaksan. Tuo alku pätkä kuitenkin on todella helppoa, juostavaa pätkää, joten rullailin menemään.

15 kilometrin paikkeilla astuin huonosti vasemmalla jalalla ja ikävä vihlaisu tuli nilkkaan. Jouduin oikein varomaan sillä astumista muutaman sadan metrin pätkän ja sen jälkeen tietyssä nilkan asennossa tuntui. Jalka kuitenkin kesti juoksun, joten eteenpäin vaan. 17 kilometrin kohdalla loivassa alamäessä sitten kaaduin rähmälleni. Käsillä otin vastaan ja vasen reisi ja kyynärvarsi tömähtivät myös maahan. Vasempaan kämmeneen tuli pieni repaleinen haava, joka vuoti alkuun ja säti ilkeästi. Tässä vaiheessa päätin hidastaa vauhtia ja antaa muiden mennä. En halunnut pilata reissua kompuroimalla. Ja vahvistus tälle oli muutama sata metriä edempänä, kun nitkautin vielä oikean jalan nilkankin. Sadattelin itselleni, rauhoitin lisää menoa ja tankkasin kunnolla energiaa.

Kuva: Rami Valonen

Energian ottaminen oli sujunut hyvin. 20 minuutin välein jotain suuhun. Joka toisella kerralla pelkästään juotavaa, urheilujuomaa ja joka toisella syötävää. Eväinä oli mm. High5-energiageelejä joista osa sisälsi kofeiinia, banaania, suklainen proteiinijuoma, karkkia ja hedelmäsosetta.

Merkittävin energia matalapaine osui neljän tunnin juoksemisen kohdille. Otin sitten vaan reilummin syötävää ja juotavaa ja hetken päästä taas mieli virkistyi. Viimeisissä nousuissa kohti Valtavaaraa ja Rukan viimeistä nousua, olisi ollut viisasta tehdä sama, sillä maalin lähestyminen ja se kun laskeskelin pystyväni parantamaan vuoden 2018 aikaani, en enää keskittynyt syömiseen. Onneksi mitään romahdusta ei kuitenkaan tullut.

Valtavaaralla. Kuva: Samuli Tiainen

Juoksu kulki hyvin, ajatukset pysyivät melko kirkkaina ja tyyninä. Maalissa olin aikaan 6:37 ja paransin selvästi omaa aikaani. Sijoitus oli naisissa 8. ja kaikkiaan meitä oli 284. Olin todella tyytyväinen 😀

Maalikaaren ali juoksin yöllä puoli yhden jälkeen. Varsinaisesti ei kylmä juostessa tullut, mutta hanskat oli pitänyt käsiin laittaa. Liivissä olisi ollut takki ja vaihto tuubihuivi, mutta niitä ei tarvittu. Kylmä tuli vasta kun tyttären kanssa käveltiin muutaman sadan metrin matka majoitukseen. Kuuma suihku ja vähän syötävää ja sitten sänkyyn. Nukuttua en kuitenkaan kunnolla saanut, kuten en koskaan heti juoksun jälkeen. Tuli huono olo ja päätä särki. Koko loppu yö menikin sitten aina välillä kävellessä ja jääkaapilla, kun hain lisää juotavaa ja syötävää. Vasta aamupäivän puolella oon kunnolla nukkunut.

Molemmille muistomitalit kaulaan.

Karhunkierroksen kisareitiltä on paljon muistoja, niin hyviä kuin raastavia mielen ja kropan kamppailua. Viime vuonna 83 km reissulla energioiden ottamisessa oli ongelmia ja reissusta tuli rankka. Perusmatkalla kaksi vuotta sitten...no se oli perusmatka, 166km ja juoksin voittajana maaliin. Sillä reissulla tuli käytyä monenlaisia fiiliksiä läpi. Nyt ilokseni sain mukavan juoksun, jossa kuitenkin sain sopivasti haastaa itseäni fyysisesti.

Rukan reissun kuitenkin kruunasi tyttäreni, joka asetti itselleen kovat tavoitteet lauantain 13 km matkalle, jolla oli viime vuonnakin. Mä yritin hillitä tavoitteita, että parin minuutin aika parannus on jo tosi hyvä ja jos 10-20 parhaan joukkoon juokset, niin se on hyvä. Neiti kuitenkin teki niin kuin itse halusi ja paransi omaa aikaansa 13 minuutilla ja tuli naisten sarjassa toiseksi! Oli piinaavan jännittävää seurata juoksua ja odotella vain maalissa. Pelkäsin, että neiti kaatuu haastavissa alamäissä, mutta mitä vielä. Ennakkoluulottomasti antoi tulla vaan ja saikin kanssajuoksijoilta kehuja hienosta alamäki tekniikasta. Olin todella iloinen neidin puolesta 😍

Sitten ajeltiinkin kotiin, jossa oltiin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kahden jälkeen. Heti päät tyynyyn ja aamulla klo.10 oltiin jo Lapualla suunnistuksen Lakeudenviestissä. Siellä molemmilla suunnistus sujui ihan ok ja vaikka jaloissa painoi, oli juoksukin ihan kelvollista. Viikonlopun jälkeen tulikin monta päivää kestänyt väsymys, kuten huomaa miten pitkälle tämän postauksenkin kirjoittaminen on mennyt.

Mutta hieno reissu oli taas.

~Eija~

Jatkaa jatkaa, KK83

NUTS Karhunkierros 2022

Rukalle saavuimme helatorstaina auringonpaisteessa ja lämpöisessä kelissä. Pääsin mukaan pieneen retkikuntaan, joka kipusi Konttaiselle kameroiden kanssa. Kyseessä oli mainosvideon kuvaus. Aikanaan näemme millainen siitä tulee. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, kiva tutustua uusiin ihmisiin ja saada tähän harrastustouhuun uusia näkökulmia.

Kiertopalkinnon luovutin uudelle KK:n valtiattarelle.

Rukan rinteellä perjantai aamun sumussa.

Pitkä matkustus, kuvaukset, jännitys, väsymys ja ajan nopea kulku saivat aikaan päänsäryn. Yritin päästä ajoissa nukkumaan, mutta kaiken järkkäily ei sitä aivan antanut periksi. Onneksi kuitenkin uni oli suht hyvä ja aamulla kello herätti täydestä unesta. Lähdimme katsomaan perusmatkan lähdön klo.08. En voi kieltää, etteikö olisi ollut haikea fiilis. Toisaalta olin niin helpottunut, että oma urakkani olisi vain puolet heidän matkastaan. Mutta se innostus ja ilo perusmatkalaisten kasvoilla oli jotain niin tarttuvaa ja mä muistin vuoden takaa miltä se tuntui.

Meidän porukka siirtyi viileästä ja sumuisesta kelistä hotellin aamupalalle. Mun vanhemmat lähtivät geokätköilemään ja mä jäin tyttäreni kanssa hotellille. Otettiin, tai minä otin lyhyet aamupäivä unet. Käytiin hakemassa tyttären kilpailunumero ja teimme samalla muutaman kilometrin rauhallisen kävelylenkin. Oli melkoisen viileä keli, aivan erilainen kuin edellisenä päivänä. Mietin kuinka ihmeessä tarkenen yöllä juosta jos vielä sataakin. Dropbagin ja juoksuliivin pakkasin suunnitelmien mukaan. Energiaa, eri vaihtoehtoja, hanskoja, pakolliset varusteet ja vielä erillinen pussi Ninnille, joka kuljettaisi sen basecampiin. Levitin kaikki lattialle ja tarkistin tuhannen ja yksi kertaa, että kaikki oli niin kuin pitää. Sitten oli vuorossa päiväunet.

Odottelu ilta kymppiin oli niin pitkä aika. Lepäilyä ja syömistä - joo ihan kivaa, mutta kun haluaisi jo lähteä matkaan. Lopulta pääsi bussiin, joka lähti Rukan keskustasta klo.21 Hautajärvelle. Ninni oli ajanut miehensä kanssa Rukalle kannustamaan ja huoltamaan ja olivat lähdössä paikalla. Siellä näkyi muitakin tuttuja ja tunnelma oli kyllä korkealla. Keli oli lämmennyt, ei satanut, joten uskaltauduin lähtemään matkaan merinovillapaita lyhythihaisen paidan päällä. Ohuet hanskat käsiin.

Kuva: Poppis Suomela

Sitten sitä mentiin. Hautajärveltä Oulangalle on helppoa ja mukavaa, pääosin alamäkeä. Aika nopeasti porukka hajosi ja sain juosta yksin, tietäen että melko lähellä edessä ja takana tulee muitakin. Tykkään juosta yksin, mutta toisten juoksijoiden läsnäololla on suuri turvallisuutta ja tsemppausta luova vaikutus. Eväitä söin suunnitelman mukaan 20 minuutin välein. Juoksu kulki, oli helppo pitää vauhtia yllä. Oulangalla olin aikaan 2:49, eli ihan suunnitelmien mukaan alle kolmeen tuntiin. Tyhjäsin roskat taskuista, täytin taskut dropbagiin laittamillani eväillä, täytin toisen juomapulloni (ekalla vajaalla 30 kilometrillä olin juonut vain puoli litraa). Vielä kuivat hanskat käsiin ja toiset liiviin ja eteenpäin. Ninni ja Sanna olivat huollossa ja oli kiva huikata, että kaikki on hyvin. Vaikka mun gps-seurantalaitteeni olikin hyytynyt, mä en ollut...vielä.

Kaverikuva musta ja Kimmosta alkukiihdytyksessä. Kuva: Poppis Suomela

Basecampiin saavuin aamulla klo.05 melkoisen uupuneena. Jossain 50 kilsan paikkeilla olo oli sumentunut. Edeltävästi oli jäänyt jokunen energia satsi ottamatta ja välit olivat pidentyneet. Päässä humisi ja korvissa tinnitti. Vastaavaa ei ole mulla koskaan aikaisemmin juostessa ollut. Oli alkanut tekemään häjyä eikä mikään eväistä houkuttanut. Kuitenkin melko tekniset juoksupätkät olin pystynyt jalkojen puolesta hyvin hoitamaan, mutta virta muuten alkoi loppua.

Ninni oli vastassa basecampissa. Huoltajan rooli on tuntea huollettava sen verran hyvin, että osaa vastata uupuneen puolesta toimitsijan keskeytys vai jatkaako kyselyihin ja näinpä Ninni tokaisi, että tämä tyyppi jatkaa. Sain kourallisen suolakurkkuja ja ne maistuivat taivaallisilta. Vaihdoin kuivan paidan ja takin päälle. Kuivat hanskat ja toinen kourallinen suolakurkkuja lisää ja matka jatkui.

Kuva: Rami Valonen

Sain pidettyä hidasta juoksua yllä, sillä jalat olivat oikein ok. En merkittävästi kompuroinut enkä kertaakaan kaatunut. Välillä satoi melko reippaastikin ja se oli tehnyt juurakot ja kivikot todella liukkaiksi. Paikka paikoin oli märkää ja polut muuttui kurapelloiksi. Alkuun sitä väisteli lammikoita ja vältteli kenkien kastumista, mutta loppua kohden siihen ei enää kiinnittänyt huomiota. Lamppua ei tarvinnut keskiyön hetken kestävässä hämärässäkään.

Kuva: Rami Valonen

Ninni oli lopussa useammassakin kohdassa kannustamassa ja kuvaamassa. Sillä on vaan uskomattoman iso merkitys, vaikka tuossa vaiheessa ei mitään konkreettista huoltoa saa tehdä huoltajan toimesta. Mä odotin malttamattomana Konttaiselle nousua, mutta matka sinne tuntui järkyttävän pitkältä. Yrityksistä huolimatta en saanut energiaa alas ja sitä mentiin pelkällä juomalla. Vatsa kurni ja kaipasin jotain suolaista. Vihdoin Konttaiselle ja sen jälkeen sorattua baanaa huoltoon ajassa 9:45.

Olin pettynyt, koska tässä vaiheessa mun olisi pitänyt olla jo nousemassa Rukalle, että olisin päässyt tavoiteaikaani. Jäisin kauas siitä. Helpottunut kuitenkin olin päästyäni vihdoin nousemaan kohti Valtavaaraa. Kyllä mä täältä tulen, vaikka hitaasti. Valtavaaralla kävin hipaisemassa tupaa ja vilkaisin sumuisia maisemia. Hiukan oli jo pilvimassat rakoilleet ja aamu oli pitkällä. Oksetti ja joudun todenteolla puhaltelemaan, että en ala kyökkimään. Varovaisesti alaspäin, askel kerrallaan kivikossa. Rukan päässä reitti teki pari uutta koukkua, jotka oli tosi ärsyttäviä. Juosten kuitenkin maaliin asti, jossa pääsi suoraan halaukseen. Olin uupuneen onnellinen päästyäni perille. Naisten sarjan neljäs, tunnin itse asetetusta tavoitteesta myöhässä.

Maalissa aikaan 11:16:40, kuva:Ninni

Pitkässä suihkussa huuhdoin pettymystä irti iholtani. Kun energian ottaminen oli taas mennyt pieleen, olin kuitenkin onnistunut välttämään rakot ja isommat hiertymät oikein tehdyillä teippauksilla. Yksi reippaampi oikean jalan varpaiden lyöminen kiveen sai aikaan etuvarpaan kynnen mustumisen, mutta muuten jalat olivat melko hyvät, lievää turvotusta tokikin. Suihkun jälkeen tuli tunnin urvahdus ja sitten pitikin alkaa pakata tavaroita ja siirryimme odottamaan tyttären 13 kilometrin lähtöä. Ruoka upposi pikku hiljaa ja raikkaassa ulkoilmassa pysyi hereillä.

12 vuotias tyttäreni juoksi upeasti, sillä hän sijoittui 13 kilsan naisten sarjassa kolmanneksi. Mun ohjeet mennä rauhallisesti, kävellä kaikki ylämäet ja pysähtyä ottamaan energiaa taisi kaikua kuuroille korville. Hyvä niin, koska neiti tuli maaliin hyvävoimaisena ja itsekin hiukan ymmällään hyvästä juoksusta. Olen äärettömän ylpeä tyttärestäni!

Ja kiitollinen jälleen kerran koko perheelleni kannustuksesta ja vanhemmilleni, että lähtivät reissuun mukaan. Ninnille erityiskiitos; valvoit koko yön (paitsi ne pari kymmenen minuuttista 😉) vain auttaaksesi mua. Olen sanaton heittäytymisestäsi mukaan.

Ja tietysti kiitos ystäville, sometutuille ja tuntemattomille tsempeistä. Niin ja kanssa juoksijoille kiitokset kans. Onhan tämä niin hienoa 😁

~Eija~

Lakeuksilta Rukalle

 Se on NUTS Karhunkierros ihan kulman takana, ylihuomenna. Valmistautuminen ja lähestyminen viime vuonna 166 kilometrin perusmatkalle oli monella tapaa erilainen, kuin tänä vuonna puolta lyhyemmälle 83 kilometrin matkalle. Joo, jännittää taaskin, mutta kierrokset ovat paljon maltillisemmat. Peruskunto on luotu viimeisten vuosien aikana, ultrakunto on kasvatettu siihen päälle ja lopullisen onnistumisen hioo viimeisten päivien ja suorituksen aikainen syöminen, unet, varusteet ja tsemppi.

kuva: KomiaFlow, 

Tässä toukokuun aikana olen käynyt kahdesti KomiaFlown polkujuoksucupissa juoksemassa reippaan 5 kilometria omaa kovaa. Oon saanut kunnon kiritystä, joten oikeasti olen saanut revittyä itsestä vauhteja irti. Ei niillä suuri vaikutus ole ultrilla, mutta keuhkoille, sydämelle ja pääkopalle tekee välillä hyvää koetella omia rajojaan. Ultralla saa onneksi mennä melko paljon rauhallisemmin.

Kevät

Voisi jälleen luetella mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ajatellen ultraa, mutta en teekään niin. Sitä vastoin oon suunnistanut melko paljon, pyöräillyt töihin aina kun mahdollista, huhtikuun jälkeen kaikki omat lenkit ovat olleet melko kevyitä ja kaikki taitaa olla ollu alle 20 kilometriä. Poluilla olen juossut rauhalliseen vauhtiin polkujuoksuryhmien vetäjänä ja kehonhuoltoa on tullut pienissä erissä lähes päivittäin. Viime viikolla kävin jalkojen hieronnassa ja oikean jalan pohje oli melkoisen kireä. Nyt se tuntuu paljon paremmalta ja luotan että ongelmia ei sen kanssa tule.

Pian pellot vihertää.

Työmatkat pyöräillen. Yölläkin on melkoisen valoisaa.

Huomenna aamulla aikaisin lähdemme kohti Rukaa. Reissuporukka on ihan eri kuin viime vuosina, sillä nyt mukana on oma 12 vuotias tytär ja mun vanhemmat. Tytär tulee juoksemaan 13 kilometrin matkan, joka on uusi matka Karhunkierroksella. Tyttären matkan lähtö on lauantaina klo.16 ja mulla on perjantai illalla klo.22. Yöllä siis juoksen ja lauantai aamulla pitäisi päästä maaliin. Lamppua ei viime vuonna yöllä tarvittu enkä sitten ota kuin pienen varatuikun taskuun mukaan jos jotain sattuu. Vuonna 2019 juoksin Karhunkierroksella 83km. Aika tuolloin oli 10:16. Olisi hienoa pystyä parantamaan tuota aikaa, mutta reitin märkyys ja lumi saattavat hidastaa vauhtia. Vesisateenkin uhka on vielä päällä. Pois en kuitenkaan osaa olla, joten yritän juosta edes mukavan juoksun ja nauttia tunnelmasta.

Katutaidetta kotona.

Tavarat on nyt pakattu, melko viime hetkellä. On ollut melko hektistä tämä arki viimeiset päivät. Rutiininomaisesti mukaan lähtee tietyt vaatteet, useat parit hanskoja, rakkolaastareita, energiakarkkeja ja Pepsiä. Viime hetkellä tytär saa mun vanhat polkujuoksukengät omaan juoksuunsa, koska kasvavan nuoren jalka kasvaa vauhdilla. Aamulla vielä laturit, kello ja iltapalaeväät mukaan. Kohta taas mennään 😀

~Eija~

Ultrajuoksujen jäljet

 UTTF oli mun päätavoite viimeisen kahden vuoden aikana. Tarkkaan en tiennyt mitä se tulisi vaatimaan tai mitä se tulisi antamaan. Tahkosin juoksukilometrejä, kauhoin vettä altaassa vesijuostessa, suunnistin, huolsin kehoa ja tein hurjasti ajatustyötä. Valitettavan vähälle jäi mäkitreenit, lihaskuntoharjoittelu, syöminen ja toisinaan myös nukkuminen. Säännöllistä ei elämä monivuorotyötä tekevällä ihmisellä ole, mutta toisaalta koin sen olevan vahvuuteni sillä en ihan heti vähistä unista hätkähdä. Harjoitusohjelmaa tai valmentajaa ei mulla ollut. En myöskään treenannut sykeohjatusti, vaan kuuntelin paljon kropan ja pääkopan tuntemuksia. Siedin jumittavia lihaksia, väsyä ja epämiellyttäviäkin kelejä. Nautin juoksusta yksin ja ystävien seurassa, rauhallisemmat kävelylenkit olivat ihania kuten myös viime talven hiihtelyt. Muut kisat antoivat mukavasti energiaa ja pakottivat nostamaan sykettä. Valmistauduin sen minkä näissä olosuhteissa pystyin ja se riitti.

NUTS Karhunkierros 166km

Tänä vuonna on reittimerkkejä seurattu kilometritolkulla.

Kisaviikolla toukokuun lopussa alkoi mun neljän viikon kesäloma, mikä järjestyi ongelmitta töistä. Jotenkin koin tarvitsevani aikaa levätä, ajatella ja keskittyä. Toki aina lähdön hetkeen asti on tekemistä, mutta ei sentään tarvinnut töissäkin hypätä tai lähteä suoraan yövuorosta kohti Rukaa. Laskeskelin tarvitsemani energiat, tarkistin varusteet ja pakkasin kahden huoltopisteen pussini. Lähdön hetkellä jännitti hirmuisesti, koska edessä oli ensimmäinen satamailiseni enkä tiennyt miten siitä selviäisin. Samaan aikaan olin hirmuisen onnellinen, että olin juuri siinä.

Gps-pallukkaani seurasi hurjan moni ja kiitän jokaista.

Viisi kuukautta Karhunkierroksen jälkeen on hassua muistella tuota perjantai päivää, yötä ja lauantai aamupäivää kun juoksin maaliin. En ikinä olisi kuvitellut voittavani tätä matkaa, en sitten ikinä. Matkalla olin välillä melkoisen väsynyt, purin hammasta kun etureisiin niin sattui, sormet olivat kohmeessa kylmästä  ja tunsin hiertymiä pitkin kroppaa. Sain hurjasti tsemppiä perheeltä, ystäviltä, työkavereilta ja somessa. Ennakkojuttu alueemme lehdessä oli hiukan luonut paineita - ei niinkään menestymisen osalta vaan siihen että en keskeyttäisi. Oikeasti en missään vaiheessa keskeytystä vakavasti edes miettinyt vaan askelsin eteenpäin. Vatsa otti hyvin energiaa vastaan ja pysyin virkeänä koko yön.

Juoksun jälkeen oli aika tarkistaa mitä kroppa tästä kaikesta tuumasi. Molempien jalkojen etuvarpaissa oli kunnon vesirakot ja toisen jalan isovarpaassa ulkosyrjällä oli rakon alkua. Jalkaterät olivat turvoksissa ja jalkapohjat arat. Selän iho oli hinkkautunut jälleen rikki, kuten tapahtui viime vuoden Kolillakin. Olin ajatellut, että paksumpi kaksin kertainen paita estäisi hiertymisen, mutta ei estänyt. Unta ja ruokahalua riitti, joten onneksi olin kesälomalla. Viikon sisällä lihaskivut helpottivat. Sykkeet huiteli normaalia korkeammalla. Hiertymät alkoivat paranemaan ja helleaallosta huolimatta eivät tulehtuneet. Liikkeelle lähdin oikeastaan heti.

NUTS Hetta-Pallas-Ylläs 160km

Kuva: Iines Rintaniemi

Karhunkierroksen jälkeen oli todella vähän aikaa, vain muutama viikko heinäkuiselle Hetta-Pallas-Ylläkselle. Sen kummemmin mitään kehittävää treeniä ei tuossa ajassa ehdi kun piti palautua edelliseltä ultralta. Se oli enemmän sellaista ylläpitävää liikkumista ja hermotuksen palautumista. Kesälomakin loppui, joten vaati taas järjestelyitä, että sain pitemmästi vapaita ja pääsimme koko perhe reissuun.

Kunnon helteet heitti koko Suomeen. Tykkään lämpöisestä, mutta helteitä en oikein meinaa kestää. Tiedossa oli siis iso haaste ja yritin ennakoida juomalla runsaasti. Juoksuliiviin pakkasin normaalia enemmän juotavaa ja edellisillä ultrilla hyväksi koettuja syötäviä. Tämä retki oli kuitenkin aivan muuta kuin mihin osasin varautua. En osannut juoda lähellekään tarpeeksi paljon ja ongelmat alkoivat hurjan aikaisessa vaiheessa, jo ennen 65 kilometrin Pallaksen huoltoa. Yöttömästä yöstä tuli taistelua kompastellessani kivikoissa, hätystellessäni kärpäsiä ja yrittäessäni saada energiaa alas. Kaipasin suolaista syötävää. Saavutettuani toisen huollon 112 kilometrin kohdalla mietin vakavissani voinko jatkaa matkaa. Olo oli todella kamala. Siitä vielä noustiin, vaikka ei matkanteko merkittävästi helpommaksi muuttunut. Aamun valjetessa ja auringon porottaessa Ylläksen rinteille mietin selviänkö sieltä koskaan maaliin. Selvisin, mutta kyllä piti puhallella varjossa ja kauan.

Kovia kokenut selkäni hiertymän rupivaiheessa.

Neste- ja energiavajauksen lisäksi selän iho oli jälleen hinkkautunut rikki, vaikka olin sen yrittänyt suojata erityisellä kipsin alle käytettävällä tarrapehmikkeellä. Helteisestä kelistä johtuen hikoilin valtavasti ja tarra pääsi lähes kokonaan irti eikä enää suojannut toivotulla tavalla vaan liikkui juoksuliikkeen mukana. Kaatumisesta johtuen vasemman jalan polven alla oli pieni haava ja oikean jalan nilkan olin onnistunut nyrjäyttämään. Etuvarpaiden kynnet olivat jo Rukan jälkeen irronneet ja nyt olisi vuorossa pikkuvarpaiden kynnet. Pari viikkoa jalkaterät olivat turvonneet ja jälleen jalkapohjat arat. Ruoka maistui ja palautuminen lähti mukavasti käyntiin.

Turvonneet jalkaterät muutama päivä helteisen ultran jälkeen.

Vaarojen maraton 130km

Kinesioteippiä selkään.

Kahden kovinkin erilaisen ultran jälkeen olin jo ottanut jotakin opikseni lokakuun Vaarojen maratonille. Tärkeimmiksi asioiksi nousi energian imeytyminen ja selän suojaaminen. Pitemmillä lenkeilläni, sellaisilla jotka kestivät yli puoltoista tuntia, otin energiaa mukaan ja pyrin niitä nauttimaan niin ettei kotiin päästyä olisi nälkä. Oli yllättävän vaikeaa syödä lenkeillä, koska pystyn kuitenkin normaalisti syömälläni ruualla helposti juoksemaan kaksikin tuntia ilman väsähtämistä. Toki paikkaan ennen ja jälkeen lenkin energiavajetta nopeilla hiilareilla.

Selän, kainalot ja pari muuta paikkaa päädyin suojaamaan kinesioteipillä ja tämä toimi. Ihan pieni viivamainen ihorikko tuli alaselkään sauvojen vyöstä, jota olen käyttänyt vielä tosi vähän. Jalat osasin teipata just oikeista paikoista ja extra rasvasin jalkojani juoksua edeltävän viikon eikä jalkoihin tullut hiertymän hiertymää. Kolin juurakoihin ja kivikkoihin potkiessani varpaitani luulin varpaiden olevan ihan rikki, mutta yllätys oli suuri ehjistä varpaista. Jälleen jalkaterät turposivat, jalanpohjat olivat arat kävellessä ja ensimmäisen illan sääriä särki. Kylmä ikkunanlasi tuntui niin ihanalta Kolin jalkahoidon saaneille jaloille.

Maalissa, UTTF finisherinä! Kuva; Alisa Kinnunen.

Kolilla vatsan kanssa ei tullut isoja ongelmia, mutta olihan se taas erityisesti loppua kohden vaikeaa saada energiaa uppoamaan. Kuitenkin aina kun jotain sai alas, huomasi sen hetken päästä kohoavassa mielialassa. Sitä matkan aikana ajatusten väsyessä tekee isojakin päätöksiä ja kokee olevansa niin varma, että tämä oli tässä. Rukalla hetkittäin ajattelin, että olkoon koko liivi ja enää en tänne juoksukengät jalassa kyllä tule. Ei siinä mene kuin vuorokausi ja pohtii, olisiko paremmalla valmistautumisella saanut tuntia paremman ajan ja olipa hienoa. Ja kyllähän mä tiesin, että loppuun asti mennään jos vaan terveenä pysytään.

Jalkapohjille kylmähoitoa juoksun jälkeen Kolilla.

Kolilta on nyt kolmisen viikkoa ja vointi on hyvä. Liikkunut oon fiiliksen mukaan ja se on ollut mukavaa ja kevyttä. Alkuun oli kova väsy, enkä saanut univelkaa nukuttua pois työ- ja muiden kiireiden vuoksi. Olo on hirmu helpottunut tavoitteen saavuttamisesta ja siitä että kilpailu-"urallani" ei vieläkään ole ainuttakaan keskeyttämistä. On siis tarkkaan mietittävä mihin kisoihin osallistuu, ettei tuo putki katkea 😉

Haikeutta myös on. Itselle iso asia vei paljon aikaa ja ajatuksia. Nyt on hetki että pitää miettiä mitä seuraavaksi ja toisaalta tarvitseeko aina tavoitella suurempaa ja rankempaa. Matkat lyhenee ensi vuodelle, vaikka hiukan se vihlaisee, sillä tässä on vuosien aikana koko ajan menty pitemmälle ja pitemmälle. Oma raja ei vielä tullut vastaan, mutta en haluaisi siihen keskeyttämiseen asti mennäkään. Oon ollut onnekas, että oon välttänyt vakavat vammat ja tapaturmat, vaikka kuperkeikkoja on tullut tehtyä ja kipuja on ollut satunnaisesti siellä täällä. Ehkä seuraavaksi haetaan lisää vauhtia tai nautiskellaan enemmän maisemista, kasvatetaan voimaa tai  haastetaan kehonhallintaa. Aika näyttää, vaihtoehtoja kuitenkin on.

~Eija~

Satamailia maaliin

 Ihan tarkkaan en osaa sanoa milloin alkuperäinen ajatus lähti muhimaan tai sitä, milloin uskalsin tunnustaa edes itselleni mistä haaveilen. Kunnioitusta herättävin kumarruksin ja huokailun katsoin useampana vuonna Nuts Karhunkierroksen 166 kilometrin perusmatkalle lähtijöitä. Tiedän ääneen sanoneeni, että musta ei ehkä koskaan ole tuolle matkalle, mutta ovia en halunnut sulkea. Vuosien aikana on tullut monet tapahtumat juostua, koettua aivan mahtavia fiiliksiä, itsensä voittamista ja hetki kerrallaan menin kohti sitä, että uskalsin ääneen sanoa haluavani Nuts Karhunkierroksen satamailiselle. Se kuitenkin vaati ensin sen, että jotenkin vakuutin itselleni että pystyn siihen.

Taustalla on valtava tuki läheisiltä. Se, että kaikkia pöllöimpiä ajatuksianikin on kuunneltu, kestetty kiukkuiset ja epätoivoiset hetket, iloittu ja eletty onnistumisissa ja taivuttu monen moisiin aikatauluihin ja järjestelyihin. En väheksy omaa osuuttanikaan. Aika hyvin vedin arjessa, yritin pitää välillä suuni kiinni ja yritin olla unohtelematta asioita. Viimeisimmät kuukaudet tunsin täriseväni, koska itselle iso juttu oli edessä. Pelotti, mutta uskalsin sanoa sen ääneen. En tiedä pelottiko enemmän se että epäonnistun vai se, että petän mua kannustavien luottamuksen. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta niin epävarmalta olo välillä tuntui. Kaikesta huolimtta sisällä paloi valtava halu päästä jo matkaan.

10 minuuttia ennen starttia.

NUTS Karhunkierros oli lopulta henkilökohtaisesti aivan huikea kokemus. Maaliin tullessa olin niin onnellinen ja piti nipistää itseään, että pystyi uskomaan todella tehneensä sen. Polvet notkuen otin naisten sarjan voittajan kiertopalkinnon vastaan heti maaliin tulon jälkeen. Sain nimeni uskomattomien naisten joukkoon, palaan vanhaa pitkospuuta. Pitää nipistää itseään vielä monta kertaa.

Kuva Rami Valonen

Tapahtuman järjestelyt oli hoidettu täyden kympin arvoisesti. Muuttuneet lähtöaikataulut aiheuttivat ensin harmitusta, mutta kaikkeen tottuu ja parasta oli se, ettei tapahtumaa koronan takia tarvinnut perua. Lähtöjä siis hajautettiin ja kaikki ultramatkat juostiin yöllä. Lähtöryhmissä oli korkeintaan 50 juoksijaa ja lisäksi rullaavalla lähtöajalla sai lähteä. Itse olin 166 kilometrin kisalähdössä perjantai aamulla klo.08. Edellisen yön olin nukkunut hiukan katkonaisesti, kuinkas muutenkaan. Herättyä tarvitsi vain toimia sen mukaan mitä oli jo aikaisemmin päättänyt. Suljin some-kanavat kännykästä, vain puhelut ja tekstiviestit tietyiltä ihmisiltä tulisi läpi ja saisin luettua ne kellon kautta. Mies ja ystävät saattoivat lähtöön. Olin pyytänyt, että tulevat pienelle Karhunkierrokselle tsemppaamaan.

Lähtö tapahtui ja me ampaistiin rauhassa Karhunkierroksen patikkareitille ja sen alun rankoille nousuille ja laskuille. Rauhassa pitäisi mennä. Sauvat pidin liivissä, sillä olin päättänyt ottaa ne vasta sitten kun alkaa väsyttämään. Ensimmäiseen huoltoon, Konttaiselle meni tunti, mikä oli paljon odotettua nopeammin. Yritin rauhoittaa menoa, mutta jarruttaminen on haasteellista jos kovasti menottaa. Muitakin naisia oli ympärillä, mutta yritin keskittyä vain omaan menooni.

Kuva Rami Valonen

Konttaiselta basecampiin meno oli hyvää, itse asiassa aika kivaa. Edessä ja takana oli porukkaa, jutellut en kummemmin. Vilkuilin maisemia ja pidin ajatukset tässä, korkeintaan seuraavassa huollossa, mutta ei yhtään edemmäs. 

Tero, Niina ja Harri olivat sovitusti Pienellä Karhunkierroksella. Oli aivan mielettömän ihanaa - omat kannustajani! Muutaman sekunnin ajan nähtiin, mutta se riitti.

Taustalla Jyrävä.

Pieneltä karhunkierrokselta poistuttiin jatkamaan pitkää reittiä, enkä muistanutkaan kuinka tekninen pätkä siinä oli. Vauhti hidastui ja varpaita tuli lyötyä kiviin ja juurakoihin useamman kerran. Pystyssä kuitenkin pysyin. Energiaa upposi suht suunniteltuun tahtiin ja olo tuntui hyvältä. Parhaiten maistuivat banaanit (niitä meni koko matkalla 5 kappaletta), mustikkakeitot (6 kpl), Smoothiet (5kpl), energiageelejä (7kpl) ja perus karkkeja. Huolloista nappasin sipsejä, suolakurkkuja, lihalientä, pitsaa (sellaiset 7 haukkausta), suklaata, kokista ja tietysti vesi täydennykset. Suolapähkinä pussin heitin menomatkalla Oulangan huoltopussiin, sillä ajatuskin niitä tökki. Vatsa oli yllättävän rauhallinen ja pissallakin kävin jopa neljä kertaa.

Kuva Rami Valonen

Oulangalta Hautajärvelle sain mennä aikalailla omassa rauhassa. Tavoitin edellä menevän Tanjan, jolla oli vaikea hetki. Muutama sananen vaihdettiin, mutta jatkoin omaa vauhtiani. Tässä kohdassa tiesin olevani kärjessä, mutta sitä en tiennyt kuinka lähellä takana tullaan. Sain ihania tsemppi viestejä. Omat etureidet olivat jo hetken ilmoittaneet, että jäi ne monen monet mäkitreenit talven aikana tekemättä. Tämähän oli tiedossa ja nyt kantaisin vastuun. Juosten kuitenkin puoleen väliin. Olin etukäteen ajatellut, että tämä on yksi taitekohta retkessä. Hautajärvellä pitää olon olla vielä hyvä ja menohaluja pitää olla. Vaihdoin alimman paidan, tuubihuivin ja hanskat. Täydensin liivini ja tankkasin. Selkä oli punainen, eli juoksuliivi hinkkasi jälleen. Sille ei siinä hetkessä mitään keksi, joten en antanut asian häiritä. Ehkä kuiva paita hetken taas auttaisi.

Lähdin kärjessä takaisin päin. Tuttu omalta kylältä oli polun varressa kannustamassa. Hänen tyttärensä oli 83:lle starttaamassa ja oli mukavaa, että tsemppasi muakin. Sain siitäkin virtaa.

Oli mukavampi tulla takaisin päin, kun tiesi ettei tätä polkua tämän jälkeen enää tulla. Kuitenkin tiesi, että matka on pitkä ja monta juurakkoa on ylitettävänä ja mäkeä kiivettävänä. Tsemppailtiin vastaan tulevia ja sain jonkinlaisen kuvan kuinka lähellä muut naiset tulevat. Yritin edelleen pitää pääni rauhallisena ja ajatella vain omaa juoksuani. Taivalsin yksin ja nautin siitä suunnattomasti. En osaa enää tarkkaan sanoa mitä missäkin kohdassa ajatuksissa pyöri, mutta välillä oli vihainen olo, vähän väsytti ja ärsytti, sitten energiaa koneeseen ja taas kuuli luonnon kauniit äänet, tuulen huminan ja koki miten etuoikeutettu oli. Kilometrit taittuivat, mutta aina viimeiset viisi kilometriä ennen huoltoja olivat äärettömän pitkiä.

Toisen kerran Oulangassa taas mahdollisimman nopea huolto. Liivin täydennys, tankkausta, hanskojen vaihto ja menoksi. En istunut kertaakaan huolloissa, ainoastaan vessakäynneillä. Paikalla ollessa tuli äkkiä kylmä ja oli lähdettävä nopeasti liikkeelle. Mutta kylläpä etureidet veti jumiin. Yritin päästä taas helpohkolla pätkällä juoksuun, mutta reidet olivat kuin honkahirret. Heitin kädelyksi ja hain lämpöä kroppaan. Aukesihan ne vielä siitä, mutta tiesin ettei ne siitä enää kevyemmiksi muutu. Kaikki tasaiset ja erityisesti lyhyetkin helpot pätkät juoksin, mutta alamäet oli pakko heittää kävelyksi. Koin kuitenkin, että reippaalla kävelylläkin pääsen ihan hyvää vauhtia eteenpäin, pääasia että liikun.

Pätkin matkaa tiettyihin etappeihin tai sitten kilometrien mukaan. Jossain kohdassa olin päässyt aina 7 kilometriä tunnissa, mutta vauhdin hidastuessa se ei enää pitänyt paikkaansa. Odotin että pääsen takaisin pienelle Karhunkierrokselle ja sitten odotin että pääsen basecampiin. Keli oli käynyt todella kylmäksi, lämpöasteet taisivat olla laskeneet päivän plus 7 asteesta nollaan. Pari kertaa oli tullut rakeiden ja lumen tapaista, mutta ei onneksi niin paljon että olisin kastunut. Sormiin oli kylmä ja kelloanikin painelin miten sattuun kun yritin lukea siitä viestejä.

Hurja määrä tuttuja seurasi mun gps-pallukkaa. KIITOS!

Basecampin ja Konttaisen välissä sain tiedon, että takana tullaan samaa vauhtia ja samalla ajalla, mutta takaa tuleva on lähtenyt 10 minuuttia myöhemmässä lähtöryhmässä. Ymmärsin, että omaa vauhtiani en pysty tästä enää nostamaan, joten vauhti riittää jos riittää. Konttaisella pyysin talkoolaista auttamaan sauvat liivin takaa ja taskuun kahmaisin kourallisen suklaata, joilla päätin vetää viimeiset mäet. Edessä oli jyrkät mäet ja laskut Valtavaaralle ja sen jälkeen vielä vähän nyppylää viimeiseen Rukan mäkeen ja laskuun kohti maalia. Oli mahtava tunne tietää, että maaliin mennään, mutta varovaisuutta ettei telo itseään loppu metreillä.

Viimeisessä Rukan mäessä.

Tero, Niina ja Harri olivat Rukan mäessä vastassa ja sain tiedon että takana tuleva oli viimeisissä mäissä jäänyt tarpeeksi taakse. Olo oli ihan puhki ja samalla niin epätodellinen. Tieto voitosta nosti kuitenkin hurjasti sisua ja adrenaliinia ja sain alamäkeen juoksun näköistä liikehdintään aikaiseksi. Maalialueen kuulutus ja kellojen kilkatus oli huippua ja tuntui hassulta että siellä odotetaan mua. Viimeisessä mutkassa pukkasi pari tippaa silmäkulmaan. Enempää ei irronnut, sen verran nestehukkaa taisi jo olla.

Maaliin!

Aikaa Rukan metsissä 166 kilometrin matkalla kului 26:20:33. Menomatkaan meni 11 tuntia ja takaisin yli 15 tuntia. Valvominen yli yön ei ollut ongelma. Yöllä itse asiassa oli hienoa mennä, vaikka kylmyys ei ollut kivaa. Auringon lasku ja nousu olivat kauniita, pimeää ei tullut, lamppua ei tarvinnut. Kannustus viestit ystäviltä ja tsempit niin kanssajuoksijoilta kuin talkoolaisilta olivat tärkeitä. Oli huippua nähdä tuttuja, hatarasti tutustua uusiin kasvoihin ja elää tätä yheistä juttua.

I did it!

Muuttiko satamailisen läpipääseminen elämää?

Muutti se. Olen yhtä kokemusta ja yhtä toteutunutta haavetta rikkaampi. Onpa taas yksi muisto jota kiikkustuolissa muistella ja iloita siitä että ei jäänyt jossittelemaan.

Maaliin juoksin toissapäivänä. Paljon on vielä pureskeltavaa. Palautuminen on vasta alussa. Puolentoista kuukauden päästä sitten taas, kun edessä olisi Ylläksellä elämäni toinen satamailinen.

~Eija~

p.s. Matkaan lähti lopulta 20 naista, joista 9 pääsi maaliin.

Miehiä lähti 113, joista 62 pääsi maaliin.

Jahkumista

Se on 9 päivää NUTS Karhunkierroksen starttiin. Ihan mahanpohjasta vihlaisee, kun sitä pysähtyy ajattelemaan. Yhtäkkiä, tai nyt jo kuukauden on ollut olo, että tuleeko siitä mitään. Viime postauksessa jo kerroinkin, että viime viikkojen treenit eivät ole toteutuneet suunnitellusti. Erinäisistä syistä johtuen on ollut aikapula ja erityisesti pitkät lenkit on jäänyt väliin. Yksi pelastus on ollut kahden lenkin päivät, joilla oon saanut kilometrejä kasaan ja rasitusta pidettyä yllä. On monta asiaa missä voi mennä pieleen ja edelleen emmin joidenkin vaihtoehtojen ja kauhukuvien ympärillä.

Maaliskuun lopussa perus kävelylenkillä mun sauvoista meni yhtäkkiä yksi nivel kohta rikki. Sauvat siis ovat teleskooppisauvat, eli ne saa kasattua näppärämpään kokoon kun ei niitä käytä. Yksi osa katosi sauvasta ja muissa nivelkohdissa en löytänyt mitään murtumaa tms, joten en tiedä mitä rikkoutuneessa kohdassa todella tapahtui. Tällä viikolla vihdoin sain korjatun sauvan takaisin, mutta pieni epäilys on, kestääkö se. 

Kolilla viime syksynä Vaarojen maratonilla sauvat kulki mun mukana koko 130 kilometriä, mutta käytin niitä vain viimeisessä 2,5 kilometrin ylämäessä. Ovat hyvät ja mukaan nämä lähtee Rukallekin, vaikka todennäköisesti käyttö jää jälleen vähäiseksi. Todennäköisesti kuitenkin harmittelisin jos matkasta pois jättäisin. Lopun nousuissa sauvat voivat olla niin sanotusti mun viimeinen oljenkorsi että pääsen eteenpäin.

Rikkoutunut sauva.

Varusteiden testaus pitkälle matkalle pitää aloittaa ajoissa, vaikka sitten onkin vaarana niiden rikkoutuminen. Mun kengät eivät ole varsinaisesti rikkoutuneet, mutta ovat jo kovin iäkkäät ja kuluneet. Oon pohtinut lähdenkö rasittuneilla Inoveillani matkaan vai valitsenko sittenkin "uudet" La Sportivan paksumpi pohjaiset menopelit. Uudet sana oli lainausmerkeissä siksi, että nämä kengät ovat odottaneet kaapissani puoltoista vuotta 😁 Voitin kengät vuonna 2019 Vaarojen maratonilla. En osaa selittää, mutta kiinnyn asioihin ja esimerkiksi lenkkareihin ja vanhoista luopuminen on aina oma kasvutarinansa. Inovin kengätkin oon muuten voittanut juoksemalla ja niiden kanssa onkin viime vuosina kuljettu hienoja reissuja.

La Sportivan kengillä oon juossut maastossa ja poluilla lumien sulettua. Alkuun kipeytyi molempien jalkojen jalkaholvit ja jalan napakka istuvuus kengissä painoi kantapäihin. Nyt kengät tuntuvat jo paremmilta, mutta silti pohdin onko niistä vielä kaveriksi yli vuorokauden retkelle. Mahdollisesti molemmat lähtee mukaan ja teen päätöksen viimeisten lenkkien mukaan ja toiset pakkaan huoltokassiin.

Kuluneet Inovit ja uuden karheat la Sportivat.

Uudempien kenkien puolesta puhuisi jo reitillä todennäköisesti paikoittain oleva lumi. Inovien pohjat on paikoin melko kuluneet ja täten liukkaat. La Sportivan kenkien pohjat ottavat paremmin pitoa lumessa, sohjossa, kalliolla ja liukkailla juurakoilla. Tuleeko vettä (tai lunta!!), onko kylmä vai kuuma, sen näkee sitten. Karhunkierroksella kunnon tulvat ainakin nyt on, että kahlaamaan aivan varmasti pääsee.

Treenit on nyt tehty ja viimeinen viikko pidetään vain hyvää virettä..tai siis haetaan hyvää fiilistä. Pitää syödä ja juoda, että matkaan pääsee lähtemään energiavarastot täynnä. Vaikka syöminen onkin kivaa, on tämä energiavarastojen täydentäminen mun mielestä hankalaa. Ruuan valmistamiseen menee aikaa ja tuntuu ettei sitä oikein ole. Eilenkin juoksuryhmän ohjauksen ja kahvakuulatunnin välissä hotkaisin noin 5 minuutissa perunat jauhelihakastikkeella ja piimällä alas. Kohta oli taas nälkä, mutta leikkasin vielä nurmikkoa ennen kuin suihkun jälkeen istahdin sohvalle syömään mysliä jogurtilla ja teekupposella. Lisäksi iltaherkkuna voicroisantti ja nukkumaan. Aamulla olikin taas hirmu nälkä.

Syömisessä ongelmana ajankäytön lisäksi on se ettei tee mieli syödä. Kun mua jännittää, reagoin vatsallani. Vaikka on nälkä, vatsa ei vedä. Lievä etova olo velloo koko ajan. Monesti kisa-aamuina uppoaa todella vähän ruokaa ja vatsa saattaa kurnia lähtöviivalla, mutta silti saan aivan hyvän suorituksen. Ultralle ei voi lähteä samassa tilanteessa, vaan on pakko syödä. Mun kohdalla varmaan pakko kirjata paperille ylös mitä ja miten paljon pitää saada syötyä ennen lähtöä ja sitten vaan syö. Lista retkellä noudattelee edellis ultrien kaavaa ja sitä noudatetaan niin kauan kuin pystyy.

Vielä pitää hiukan korjailla juoksuliiviä, valita vaatetus, varata aika hierontaan (oikeaa jalkaa kiristää) ja kahden työvuoron jälkeen tuulettaa loman aloitusta. Heti loman kärkeen lähden Espooseen pyöräsuunnistuksen SM-kisoihin. Ohjelmassa on sprintti ja pitkämatka. Treeniä pyörän ja kartan kanssa on tälle vuodelle kovin vähän alla, mutta osallistumisen ilosta menossa mukana. Kaveriksi sain Ninnin - aivan mahtavaa 😃

Oltiin maanantaina Kurikassa pyöräsuunnistuksen maajoukkueen edellis viikonlopun sprinttiharjoitus kiertämässä. Tulipa tehtyä kunnon "eksyminenkin" ja olin jo palaamassa takaisin autolle, jos vaan olisin tiennyt mihin suuntaan mennä. Jotenkin kuitenkin löysin itseni kartalle ja kiersin reitin loppuun. Hyvä että pummi tuli harjoituksessa, josko kisoissa sitten pysyisin paremmin kartalla.

Pysu-treeniä sateen kastelemassa metsässä.

Olkoot tämä viimeinen epävarmuuden tunteissa pyöritelty postaus ja ensi viikolla nostan vihdoin pääni pystyyn ja keskityn niihin asioihin jotka on mallillaan.

~Eija~

Lomaviikon reipas 166 km maaliin asti

Torisevan rotkojärvet sijaitsevat Virroilla, meiltä Ilmajoelta reippaan tunnin ajomatkan päässä. Ei siis kaukana, mutta en muista olleeni rotkoja aikaisemmin ihastelemassa. Nyt lomaviikko ja peruuntuneet viikonloppu menot mahdollistivat perheretken tähän mennessä kevään kauneimpana ja lämpimimpänä päivänä. Eväät siis reppuun, lapset autoon ja mukaan vaihtopaita ja sukat, sillä pitihän mun päästä myös Torisevatrailin reittiä juoksemaan.

Alainen Toriseva järvi

Ystäväni Niina suositteli kiertämään merkityn luontopolun vastakarvaan ja tällöin parhaimmat maisemat olisivat lopussa. Auto jätettiin Alainen järven läheiselle parkkikselle. Käveleskelimme kahvimajalle, joka toki ei auki ollut. Sieltä kallioilta jo aukesi näkymä jylhään rotkomaisemaan. Opasteet polulle löytyivät vessan takaa ja heti bongasin jo trailinkin merkkejä, hienoa.

Metsäpuro.

Heinä- ja sorametsäteitä, neulaspolkua vanhassa metsässä, puron vartta harjun pohjalla ja valitettavasti myös pitkähköltä tuntuva pikitie pätkä. Jo ensimmäisellä kilometrillä kaikilta lähti takit päältä ja lopulta lapsilta myös pitkähihaiset paidat. Aurinko paistoi ja oli ihanan lämmin. Kerran jo tytöt kahlasviat polvia myöden joessa virkistykseksi. Nuorin myös pulahti Torisevan kylmään veteen taukopaikalla, joita luontopolun varrella oli kaksi. Me valitsimme nuotiopaikan joka oli ihan Alainen järven etelä päässä. Siisti paikka, polttopuitakin oli ja saimme olla ihan omalla porukalla kun yksi pariskunta lähti juuri ennen meitä pois. 

Näkymä etelästä päin rotkoille.

Parhaat maisemat ja sydämen tykytykset todella säästyivät loppuun. Pääsimme kiipeämään rotkojen päälle ja mä olin sydän syrjällä nappaamassa lasten paidan helmoista kiinni etteivät vaan putoaisi. Lapsia ei huimannut, saati pelottanut.

Joka tapauksessa kaunis luonnon luomaama paikka, vaikka ihmisen tekemä valtatie ja sen aiheuttama meteli häiritsi kokonaisuutta. Kanssa ihmiset poluilla olivat iloisia, eikä meitä siellä ruuhkaksi asti ollut. Rotkojen päällä oli selvästi teknisempää polkua, kun muualla pääsi suht helppoa alustaa. Märkää tai liukasta ei ollut. Merkinnät olivat punaisia maalijälkiä puissa ja tolpissa sekä kunnon viittoja.

Luontopolku on 6,5 kilometriä pitkä. Leppoisan kävelyn jälkeen mä lähdin vielä juosten kiertämään Torisevatrailin 10,5 kilometrin lenkkiä. Somesta olin lukenut että maastoon on kympin lisäksi merkitty 3,5 ja 5 kilometrin reitit. Löytyi myös vihko, johon sai kirjoittaa puumerkkinsä ja matkan minkä kiersi.

Lähdin Kahvimajalta ja nyt toiseen kiertosuuntaan kuin olimme luontopolun kiertäneet. Rotkojen jälkeen reitti kaarsi heti vasemmalle menemättä ollenkaan pikitiellä - hieno homma. Mukavaa metsätietä, kapeaa polkua ja pian olinkin jo raviradalla, josta kisareitti virallisesti lähtee. Raviradalla en kuitenkaan nähnyt yhden yhtä reittmerkkiä, enkä tiennyt kuuluuko rata kiertää, joten kiersin sen ja lähdin samaa polkua kuin olin tullutkin. Metsän puolella merkinnät olivat taas hyvät eikä reitiltä voinut eksyä. Kolmasti tuli eteen juomapisteen lähestymis ilmoitus, mutta tänä lauantaina ei juottajia paikalla näkynyt. Kurkkua kyllä kuivasi mutta virkistystä sai vain jalat kun ylitti märkää kosteikkoa. Mukavasti oli nousua ja vastapainona alamäkiä, kivikkoa, mutta myös ihanaa neulaspolkua. 

Lähtö parkkikselta ja mahdollisesti raviradan kiertäminen toivat lisämatkaa sen verran, että mittari ranteessa näytti matkaksi 11,7 km. Autolla pikaiset naaman ja jalkojen pesut, vaatteiden vaihto ja puoli litraa juotavaa. Sitten kotimatkalle.

Kotona nautimme tovin jos toisen ihanasta illasta terassilla. Lopulta oli aika lähteä vielä päivän toiselle lenkille, että ei sunnuntaille jäisi liikaa hommia. Saunalenkkinä kiersin kotikulmilla 10,6 kilometriä, joten lauantai päivän kokonaissaldoksi tuli 22,3 kilometriä. 

Launtain lenkit juostu.

Tänään sunnuntai aamulla, ja lomaviikkoni viimmeisenä päivänä laitoin oikein kellon herättämään, mutta heräsin kuitenkin ennen sen soimista. Lähdin Seinäjoelle Ninnin seuraksi juoksemaan tasavauhtisen 20 kilometrin lenkin. Ja sehän me juostiin lämpenevässä aamupäivässä ja joissain kohdissa vastatuulen kiusaamina. Mukava lenkki ja päätös lomaviikon juoksuille. Kiitos Ninni seurasta :)! 

Lopulliset juoksukilometrit oli 167,3. Mun ennätys viikkokilometrit, jihuu! Ja eniten iloitsen siitä, että kroppa kesti ja jaksoi juoksemisen todella hyvin. Ilman lomaa, ilman lasten menemistä taas kouluun, ilman huippu kelejä ja ilman omaa päättäväisyyttä tavoite olisi jäänyt kauas.

166km "maalissa" Seinäjoella.

Erityisesti eilen lauantaina oli hiukan haikea olo, kun oikeasti olisi pitänyt oman arvion mukaan alkuillasta olla  NUTS Karhunkierroksen perusmatkan maalissa. Henkisesti koen, että olisin ollut siihen valmis ja kulunut viikko vahvisti fiilistä, että mahdollisesti kroppakin siihen olisi pystynyt. Onhan se eri asia taivaltaa 166 kilometriä yhteen putkeen ja sitä kokemusta lähden sitten vuoden päästä hakemaan. Nyt Rukalla on vielä valtavasti lunta. Matka olisi ollut rankka, ikimuistoinen, kipeä, iloa, taistelua ja toivottavasti mahdollisimman monella maaliin pääsyä. Kuitenkin toivon, että ensi vuonna olisi paremmat olosuhteet, eli lunta ihan vain maltillisesti.

Loma loppuu. Huomenna töihin  ja sitä se on koko viikko. Onneksi loppu viikosta taas kivaa retkeilyä tiedossa. Hyvää toukokuun viimeistä viikkoa kaikille!

~Eija~

P.S. Muistelin aikaisemmin että viime vuonna oli niin hieno keli NUTS Karhunkierroksella. No, paluu blogin postaukseen KK 83km matkalle muistuttaa, ettei se aivan niin ollut. Kylmähän siellä oli ja satoi ja yhdessä kuvassa takana näkyy kasa luntakin! Aika todella kultaa muistot ;)

KK 83km

Yksi tämän vuoden "pääkisatapahtumista" oli viime lauantain Nuts Karhunkierros. Tavoitteeni nostaa kokonaiskilometrejä järjestelmällisesti ja hallittavasti saavutti 83 kilometrin tolpan, sillä mä pääsin ehjänä maaliin asti. Olipa jälleen huikea reissu niin kropan kuin mielen kestokyvyn rajoille. Keskeyttäminen ei onneksi vakavissaan tullut missään vaiheessa mieleenkään ja pahimmat syvänteetkin onnistuin väistämään, mutta ei se silti helppoa ollut. Jospa muutamalla sanalla ja kuvalla yritän fiilikset saada ulos näin pari päivää reissun jälkeen.

Lähtö selfie 😆

Nukuin juoksua edeltävän yön melko katkonaisesti. Oli kuuma ja sitten taas kylmä. Jännitti juoksu, jännitti heräänkö herätykseen klo.04.40, saanko aamupalaa alas ja jännitti tuleeko tästä mitään.
Kyllä, heräsin kellon soittoon täydestä unesta. Muu retkikunta nukkui. Hiivin vessaan, pukemaan ja syömään. Ulkona tihuutti vettä. Kävelin yllättävän rauhallisena kilometrin verran ylämäkeen, Rukan keskukseen, josta lähti 83 kilometrin bussit lähtöön klo.05.45. Oli valoisaa ja juoksijoita kerääntyi joka suunnasta. Bussiin pääsi heti sisälle ja hetkeksi silmät kiinni. Hörpin juotavaa ja Hautajärvellä vielä pikainen vessakäynti. Varustepussiin, joka toimitettiin maaliin, sulloin päällyshousut ja -takin, fleece-takin ja juomapullon. Hiukan viileä keli, mutta ei paha. Edelleen tihuutti vettä. Päällä polkujuoksukengät, pitkät juoksusukat, capri-trikoot, ohut pitkähihainen paita ja vielä sen päällä lyhyt hihainen paita. Tuubi-huivi kaulaan oli jäänyt kämpille. Hanskat kädessä ja tämän vuoden tuubihuivi päähän. 

Lähtö Hautajärveltä (kuva;@aapolaiho)

Lähtö tapahtui rauhallisesti tasan klo.07. Edellis kerroista oppineena, en jäänyt massan häntäpäähän, enkä edes keskivaiheille, vaan melko edestä hain paikkaa. Pääsin heti melko kivaa vauhtia leveällä polulla etenemään, vaikka polun kaventuessa juutuin yhden letkan hännille. Sykkeet pysyivät tuossa letkassa jopa alle 100. Näin mentiin useampi kilometri ja ohi vain ei päässyt. Lopulta vauhti oli mielestäni aivan liian hidasta ja eteneminen meni edellä olevan kantapäitä tuijottaessa. Oli pakko päästä ohi, joten laitoin vilkun vasemmalle ja puikkelehdin tuon noin 10 juoksijan letkan ohi. Ohitukset tein huikkaamalla että oikealta tai vasemmalta tuun ohi. Hyvin kanssajuoksijat antoivat tilaa ja kuulin, että joku lähti mun perässä myös ohittelemaan. Oi mikä ihana tunne, kun sai jatkaa omaa reippaampaa vauhtia eikä ketään ollut edessä!

Pitkän matkaa ohituksen jälkeen mun perässä tuli nainen ja mies jutellen. Mä pidin vauhtia ja he juttelivat ja sitä jutustelua oli mukava kuunnella. Miehen nimeä en tiedä, mutta nainen oli nimeltään Suvi. Yhdyin jutteluun, kun aloimme pohtia ehdimmekö ensimmäiseen huoltoomme ja siitä eteenpäin ennen kuin 55 kilometrin lähtö on. Jos emme ehdi huollosta ulos ennen klo.10, jäämme 55 juoksijoiden sumppuun ja se ei olisi kiva ja taas joutuisi hirveästi ohitella ja se vie turhaa energiaa. Vilkuilimme kelloa ja nostimme vauhtia. Kyllä me ehdittäisiin ja sitten maksimissaan 5 minuutin huolto ja nopeasti eteenpäin. 27,4 kilometriin Oulangan huoltoon ehdin ajassa 2:52.

Äkkiä drop bag jostain käsiin. Tyhjät geeli purkit ja banaanin kuoret roskiin, uudet tilalle ja lötköpötköt täyteen vettä. En vaihtanut kuivia hanskoja käteeni, vaan sulloin ne juoksuliivin isoon selkätaskuun. Harrin huikkasin auttamaan pullojen kanssa, sillä kylmillä sormilla en saanut niitä sujautettua takaisin liivin taskuun. Sähelsin energiatablettien kanssa. Kourallinen suklaata mukaan ja äkkiä eteenpäin. Iso kiitos Harrille avusta! Suvin kanssa päästiin lähes yhtäaikaa eteenpäin ja juuri pari minuuttia ennen 55 lähtöä, jes!

Oulangan huollossa. (kuva; Harri)

Tuossa vaiheessa oli aika voittajafiilis. Ja nyt oli mulle tuttua baanaa viime vuodelta. Tiesin, että pitkä pätkä eteenpäin olisi mukavaa neulaspolkua ja kauniita maisemia. Kropassa tuntui oikein sopivalta, vaikka kyllä sitä jo tiesi 30 kilometriä juosseensa epätasaisessa maastossa. Noin 10 minuutin jälkeen 55 kilometrin kärki porhalsi hurjaa vauhtia ohi ja sitten niitä sujahteli harvakseltaan oikealta ja vasemmalta.

Kädet lämpeni tässä vaiheessa, mutta hanskoja en ottanut pois käsistä kuin juomapulloja täyttäessä ja banaanin kuorta avatessa. Taktiikka laittaa joka 20 minuutin välein jotain suuhun, erityisesti juotavaa, toimi vielä tässä vaiheessa. 20 minuuttia menee kuitenkin todella nopeasti ja välillä tuo väli hieman venähti. Energiageelit upposivat oikein hyvin, banaani täytti vatsaa ihan parhaiten ja huollosta napattu suklaa oli ihan ok. Kuitenkaan omassa taskussa olleet suolapähkinät tai suklaa eivät tällä kertaa napanneet yhtään. Mustikkakeiton hörppiminen vauhdissa pillillä onnistui todella hyvin ja se oli hyvää ja menee ehdottomasti jatkoon. Juotavana oli toisessa puolen litran lötkössä laimeaa urheilujuomaa ja toisessa pelkkää vettä. Järjestäjien urheilujuomiin en sekaantunut. 

(kuva; @aapolaiho)

Oulangan huollosta seuraavan huoltoon, Juuman basecampiin oli matkaa sellaiset 32 kilometriä. Juoksu alkoi todenteolla tuntua. Välillä sattui vasempaan polveen, hetkellisesti lantioon ja myöhemmin oikeaan polveen. Jossain kohdassa myös muistan ihmetelleeni kipua oikeassa nivusessa, mutta jossain kohdassa kipu oli hävinnyt. Alaselkä väsyi ja luulin että vatsa jotenkin on menossa sekaisin kun siihenkin sattui, mutta ne olivatkin kyljen ja kylkiluuvälihakset jotka väsyivät tai ärsyyntyivät juoksuliivistä. En antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja tuskailemaan kuinka paljon vielä on matkaa jäljellä, vaan pätkin matkaa paloiksi. Seuraava kohde oli Ison Karhunkierroksen liittyminen Pieneen Karhunkierrokseen. Kun tähän pääsin, hihkaisin ääneen ja ja seuraava kohde olisi basecamp. Suvi oli jäänyt tällä pitkällä välillä jonnekin mun taakse. Olin muutamia kertoja vilkuillut taakseni, näkyykö Suvia, mutta ei näkynyt. Yhden 83 kilometrin naisen olin ohittanut ja hän sanoi että olin nyt neljäntenä. Vau! Hän itse kertoi, että joutuu keskeyttämään Juumaan polvivaivan vuoksi. Harmillista.

Juuman basecampissa pullot taas täyteen vettä. Piti jälleen pyytää apuja pullojen korkkien kanssa. Järjestäjien pöydästä otin suolaa, sipsejä ja lisää banaania. Vilkuilin näkyykö Suvia tai muita saman matkan naisia, mutta ei näkynyt. Kilpailija-minä nosti päätään, sillä halusin pitää tuon neljännen sijan. Toki loppu matkalla päättäväisyys välillä petti ja huomasin huokailevani, että viides ja kuudeskin sija ovat ihan hyviä, että jos joku tulee ohi, niin ei haittaa. 

(Kuva; @aapolaiho)

Juuman basecampin jälkeen taakse jäivät komeat koskien pauhut, riippusillat ja jylhät jyrkänteet. Edessä oli tylsähkö pätkä kohti Konttaisen huoltoa. Väli oli 17 kilometriä. Väsy painoi todella paljon jaloissa. Joitain 34 kilometrin juoksijoita meni kevyin jaloin rallatellen ohi ja kateellisena katsoin heidän menoaan. Oma meno tuntui etanavauhdilta. Sattui aika moneen paikkaan. Märät juurakot ja kivet olivat liukkaita, mutta yllättävää kyllä, en kertaakaan kaatunut tai ollut edes kaatumaisillani. Kuitenkin väsyneenä sitä reaktiokyky heikkeneeja jalat ottavat huonosti vastaan alamäkien iskutusta, joten otin ne todella varovasti. Yleensä puikkelehdin alamäet sutjakkaasti alas ja nautin siitä, mutta nyt menin varman päälle kieli keskellä suuta. Ylämäet lähes kontin ylös. Siirsin ajatuksia pois lopun raaoista nousuista ja laskuista. Tiesin mitä on tulossa.

Epätoivoinen ajatus heräsi heinäkuun Pallas-Ylläksen 105 kilometrin juoksusta. Miten ikinä selviäisin siitä, kun tämäkin oli näin rankkaa! Mitäs muita matkoja siellä on, pitäisikö vielä vaihtaa. Pääsin muutama kirosanakin. Nyt piti kuitenkin hoitaa tämä alta pois ja Konttaisessa silmät kiinni vedin suolakurkkuja ja banaaneja. Juomapulloja en täyttänyt, sillä en enää ollut hetkeen pysynyt 20 minuutin syömistahdissa, eikä tehnyt mieli niitä mitä taskuista löytyi. Nyt sitten vaan nousuihin ja laskuihin. Tästä oli enää tuskaiset 7 kilometriä maaliin.

Ja ne nousut Rukan vaaroille on rankkoja. Ne laittoivat selän märäksi edellisenä päivänäkin kun Valtavaaran huipulla kävimme maisemia ihailemassa ja ne laittoi puuskuttamaan vajaan 80 kilometrin jälkeen. Kädet reisillä, koko kroppa töissä. Joissain kohdissa oli köysiä joista sai ottaa käsillä tukea. Nousu ja lasku toisen perään. Juoksin aina kun mahdollista, eli vaarojen päällä. Laskut meni askareshyssyä, juoksuksi ei sitä voi sanoa. Maisemia ei näkynyt, kun koko matkan kestänyt sade jatkui edelleen. Jossain kohdassa se kai oli hetkeksi lakannut, mutta mä en sitä ollut huomannut. Vaatteet olivat ihan märät, kuivia hanskojakaan en ollut vaihtanut. Vaarojen päällä käynyt tuuli oli todella kylmä, pysähtyä ei tehnyt mieli. Mutta mikä ilo sisällä kupli, kun matka eteni, kilometrit vähenivät ja seuraava edessä kohoava nousu tuli kiivettyä ylös. Kaksi naista oli kannustamassa viimeisen nousun juurella. Tieto, että tämä on viimeinen, oli jotain niin ihanaa, vaikka tuo viimeinen ei antanut yhtään armoa. Meitä oli siinä useampi repimässä itsestä viimeisiä askeleita. Aivan nauratti kun huojuimme ja horjahtelimme toisiimme. Viimeisen nousun jälkeen pääsi vielä viimeiseen laskuun ja sen laitoin juoksuksi. Musiikki ja kuulutus pauhasi alhaalta Rukalta ja mikä fiilis juosta punaista mattoa pitkin maaliin.

Maalissa! (kuva; Tuomo)

Olo oli aivan loppu, en olisi yhtään jaksanut pitempään. Nopeasti ensi fiilikset Tuomon kanssa, joka odotteli veljeään maaliin. Sitten hoipertelin alas parkkihalliin hakemaan varustepussejani. Istuin piiiitkän tovin hallin lattialla. Kiskoin märät paidat ja hanskat pois, kuiva fleece päälle. Harmikseni toinen kuiva hanska oli pudonnut jonnekin matkan varrelle, joten kuivaa en saanut sormille kuin yhden hanskan verran. Hiukan huimasi ja tärisytti. Kävin syömässä melko mausteisen kasviskeiton, heitin parit viestit että elossa ollaan ja lähdin taapertamaan mäkeä alas kämpille. Aika tuskaisen näköistä se varmasti oli. Kämpillä heti kaikki vaatteet pois, kenkien suihkutus ja monen monta minuuttia seisoin kuuman suihkun alla. Juoksun jälkeen tuli todella kylmä! Pari kerrosta vaatetta päälle, pepsiä ja sipsiä viereen ja peiton alle.

Miehet olivat kalassa ja nopeiden aika-arvioiden mukaan laskimme, että ehtisimme ottamaan Niinan 34 kilometrin matkalta maaliin vastaan. Mutta mä en suostunut lähteä kävelemään taas mäkeen, joten sovittiin että tulevat mut hakemaan kämpiltä autolla. Ehdimme juuri sopivasti maalialueelle että näin Sarin maaliintulon ja pian tuli Niinakin. Niina on niin monet kerrat ollut mua vastassa, joten oli ihana tällä kertaa vaihtaa rooleja. Huippu suorituksella ja fiiliksellä sieltä tultiin ja kuulemma olisi vielä voinut jatkaa samanlaista alamäkeä kilometri tolkulla eteenpäin.

Mun lopullinen aika oli 10:16:13 ja sijoitus naisten sarjassa 4. 😊
Olen todella tyytyväinen. Tavoite oli juosta alle 12 tuntia, varovaisesti lähemmäs 11 tuntia. Tavoite oli myös päästä 10 sakkiin, varovaisesti 5 sakkiin. Kaikki tavoitteet täyttyivät tällä kertaa! Tuolla ajalla olisi viime vuonna voittanut, tänä vuonna voittaja pinkoi mua vajaa 40 minuuttia kovempaa. Etukäteen reittiä kuvailtiin ennätys nopeaksi ja ennätyksiä tehtiinkin. Keli ei mielestäni ollut sateen aiheuttaman liukkauden vuoksi nopea, mutta reitille talven aikana levitetyt pitkät sorapätkät nopeutti matkan tekoa huomattavasti. Viime vuoden lämmin keli asetti haasteen nesteytykselle, mutta tänä vuonna kylmyys saattoi myös tehdä tepposet. Porukkaa oli todella paljon ja ikävää oli, se että jotkut joutuivat jonottamaan riippusilloille pääsyä useita minuutteja, jopa puoli tuntia. Siinä seisoskellessa tulee äkkiä kylmä ja aika tuhraantuu ihan hirveästi. Itse en joutunut jonottelemaan, mutta ei se kaukana olisi ollut jos 55 kilometrin juoksijat olisivat ehtineet lähteä edelle. Vastaisuudessa osallistuja määrää voisi muutamalla sadalla pudottaa, tai porrastaa lähtöjä vielä radikaalimmin. Tapahtuman elämyksellisyyttä se ei pois veisi, mutta mahdollistaisi kaikille oman suorituksen.

Minä ja Niina muistomitalien kanssa.

Eilen ajettiin Rukalta kotiin. Matkalla maistui pitsa ja nyt uppoaa taas salmiakki ja pähkinätkin. Nukuin viime yön omassa sängyssä hyvin. Kroppa on vielä melko kipeä, että portaissa on hankala liikkua ja sohvalta ylös nousta. Mieli on kuitenkin taas vahvempi ja puolentoista kuukauden päästä startataan 105 kilometrin viivalla. Sitä ennen toki vielä suunnistetaan ja yksi Multisport kisakin taistellaan.

Olihan taas reissu mitä muistella!
Iso kiitos kaikille hengessä mukana juosseille, kaikista niistä tsempeistä ja onnitteluista! Ihania kohtaamisia poluilla, somessa ja arjessa!
Ja kiitos taas retkikuntamme Niina, Harri ja Tero 💓

~Eija~