Vuosi 2019 lukuina

Turvallista vuodenvaihdetta kaikille ja kevyitä askeleita ensi vuodelle!

Se on vuoden viimeinen päivä, muutama tunti enää jäljellä. Itse päätin tämän mahtavan juhlavuoteni pitkällä lenkillä, pitkin poikin omalla kylällä juosten. Keli oli hieno, pikkuisen pakkasen puolella. 30 kilometriä taittui kahdessa ja puolessa tunnissa, keskivauhti 5:09min/km. Alku illasta olin vielä tyttäriäni kannustamassa Uudenvuodenjuoksussa Nurmon Tanelinlammella. Reilu kaksi kilometriä, mikä oli lasten juoksumatka, toimi samalla hyvänä palautteluna pitkikseltä.

Vuoden viimeinen pitkis, 30,1km.

On mukava vetää vuosi numeroiksi ja vuosi 2019 näyttääkin sitten tältä;

- Juoksukilometrejä 2174 (teillä, poluilla ja maastossa)

-Suunnistuskilometrejä linnuntietä 204

- Pyöräilykilometrejä 2485 (tiellä ja maastossa)

- Kävelykilometrejä 481

- Hiihtokilometrejä 369

Kilometri tavoitteet täyttyivät ja ylittyivät kaikkien muiden paitsi hiihdon osalta. Kyllähän sitä nyt edes sen 500 kilometriä pitäisi ehtiä/päästä hiihtämään. Toki juokseminen veti alku vuodesta pitemmän korren useammin kuin kerran ja se näkyy. Ensi vuonnakin pääpaino on juoksemisessa, mutta nyt myös raivaan aikaa hiihtämiselle.

Kilometrien lisäksi tuli nautittua tuntejamuunkin liikkumisen parissa. Kävin vesijuoksemassa, kesällä avovesissä uiskentelemassa (kyllä, se on uiskentelua, sillä mun uintitekniikka on jotain ihan omaa spesiaalia etenemistä) ja ulkovesien lämpötilan painuessa alle 10, muuttui pulahdus avantouinniksi. 

Lihaskuntotreenejä olen ohjannut kylällämme naisporukalle ja siinä mukana on tullut itsekin tehtyä, välillä toki skipaten jos oma kroppa on ollut väsynyt. Kotona oon tehnyt sitten omia voimatreenejäni, jotka toki kisakaudella jäävät tosi vähiin ja kauden päätyttyä ei jaksa. Nyt kun lepokauden jälkeen aloitetaan rakentamaan kuntoa uudelle kaudelle, on pakko panostaa myös lihaskuntoon.

Kehonhuoltoa ja venyttelyjä tulee tehtyä lähes päivittäin, sellaisia lyhytkestoisia muun tekemisen ohessa. Joskus tv:n ääressä venyttelyt venyy pitemmiksi ja ai että se tekee hyvää.

Avanto, jossa pulahtamiseen olen ihan jäänyt koukkuun.

Yksin päättyvän vuoden kilometrit ja tunnit olisivat olleet toooodella pitkiä. Onnekseni mulla on ollut seuraa sekä konkreettisesti vierellä että vahvana tsemppauksena moni tavoin. Lenkeillä seurana ovat olleet muun muassa Niina ja Ninni, Päivi ja Sari, kurikkalaisten polkuporukka sekä tuntemattomista tutuimmaksi muuttuneet kanssajuoksijat eri retkillä. Suunnistusseurani naisten kanssa on tehty erilaisia yhteistreenejä ympäri vuoden. Somessa on tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin, joilla on samanlaisia kiinnostuksen kohtaita ja unelmia. On hienoa seurata heidän tekemisiään ja saada ideoita myös omaan harjoitteluun.

Pidän urheilupiireistä, joissa jokaisen suoritus on arvokas ja kiinnostava. Pohjimmiltaan olemme kaikki ihan tavallisia tyyppejä, jotka nauttivat liikkumisesta ja urheilemisesta.

Haluan kiittää myös ihania ystäviäni, jotka eivät jaa ihan kaikkia hulluja urheilujani, mutta he ovat vahvasti hengessä mukana. Yksi tämän vuoden merkittävimmistä pokaaleista oli pytty, jonka sain ystäviltäni. Pokaalin kyljessä lukee "Sykähdyttävin hetki 2019". Ette arvaakaan miten tämä kunnia maininta tuntuu hyvältä. 

Oma perhe on roikkunut tämänkin vuoden mun perässä. Olen saanut koko konkkaronkan Äkäslompoloon, Kangasalan pellolle telttaan yöksi, vesisateeseen värjöttelemään ja helteiseen auringon paisteeseen hikoilemaan. He ovat sietäneet mun tuoksuvia lenkkivaatteita ja haaveiluja uusista retkistä. Kannustussanoina on kuulunut muun muassa; "Hyvä äiti!", "Äiti sä voitit, taas!" ja "Miksi se ei juokse?" -> ja tämän kuultuani oli heitettävä juoksuksi kun Ylläksen juurella takana oli kohta 100 kilometriä juoksua takana. Reissut jatkuu ensi vuonnakin ;)

Ystäviltä saatu pytty.

Kiitos lähtee vielä Heidille ja Henrille Avunpaikkaan ammattitaitoisesta kroppani lihashuollosta. Myös Mirjalle kiitos jäsenkorjaushoidoista. Sormesi ovat taitavat.

Lisäksi useat ovat pohtineet kanssani erinäisiä kolotuksia ja antaneet hyviä vinkkejä miten toimia. Niitä on kokeiltu ja osa on toiminut myös mulla. 

Kiitos myös teille lukijat. Jatketaan ensi vuoteen!

Kiitos vuosi 2019 ja tervetuloa vuosi 2020!

~Eija~

2019, 40juhlavuoteni

On aika tehdä yhteenveto kuluneesta vuodesta 2019, joka oli 40 vuotis juhlavuoteni. Täytin siis tänä vuonna 40 vuotta ja eikä tämä ole paha ikä ollenkaan. Päinvastoin koen olevani parhaimmassa kunnossa kuin koskaan. Tavoitteet ja odotukset olivat osittain kovatkin, joitain en ääneen kenellekään edes kertonut ja joistain en osannut edes haaveilla. Vuosi oli kuitenkin urheilullisesti henkilökohtainen menestys.

Vuoden 2019 kartat levällään läjässä.

Tammikuussa aloin toteuttamaan noususuuntaista treeniä erityisesti polku-ultrat mielessä. Juoksua, hiihtoa ja lihaskuntoa. Kuntosalijäsenyys sitten jäi ostamatta, vaikka jopa sitäkin suunnittelin. Lihaskuntotreeneistä meni ohjaukset, satunnaiset kotijumpat ja arkiaskareet puutarhassa. Tammikuusa en kisannut vielä yhtään. Helmikuussa oli jo otettava parit kisastartit, että saisin 40 kisan tavoitteeni toteutettua. Omin päin lenkillä ei saa niin kovin helpolla tehoja irti, joten Komiaflown talvijuoksusarja tarjosi teholenkkeihin hyvät mahdollisuudet. Kympin ja vitosen kävin juoksemassa niin lujaa kuin pääsin. Molempiin jäi parantamisen varaa, mutta viralliset ajanparannus kisat jäivät kuitenkin juoksematta.

Liikkuminen saa hymyn huulille!

Huhtikuun alussa kävimme sairaanhoitopiirin työntekijöiden naisjoukkueella Karhuviestissä Porissa. Reilu kymmenen kilometriä 4:11 kilometrivauhdilla oli mun ennätysvauhti ja sain juosta joukkueemme sarjamme voittajina maaliin. Oli mukava keväinen reissu hyvällä porukalla 😄 Ja oma juoksu antoi hyvää itseluottamusta eteenpäin. Puolimaraton ennätystä lähdin sitten hakemaan myös Kyrönjoki maratonilla huhtikuun lopussa. 1:32:05 riitti omaan ennätykseen oikein hyvin.

Huhtikuussa starttasi myös seuramme suunnistuskoulu ja kesäsuunnistuskausi. Mietitytti, miten yhdistän sekä "ultra"kestävyyskisat että suunnistus sprintin. Molemmat kiehtoi. Toukokuussa nämä molemmat kulki, kun suunnistuksen SM-sprintti viestissä tein elämäni parhaan sprinttikisan suunnistamalla H/D40-sarjan aloittajana toisena vaihtoon ja NUTS Karhunkierroksella juoksin 83 kilometriä hyvillä fiiliksillä läpi sijoittuen naisissa neljänneksi. Toukokuun kruunasi pyöräsuunnistuksen pariviestin SM-kultamitali D80-sarjassa Marjan kanssa. Se oli elämäni ensimmäinnen Suomen Mestaruus mitali 😊 Niin ja toukokuussa täytin sen 40 vuotta!

Elämäni ensimmäinen SM-mitali.

Kesäkuussa oli perinteinen Jukolan- ja Venlojenviestit Kangasalla, jossa olimme koko perhe telttailemassa. Loppu kuusta alkoi mun neljän viikon kesäloma ja heti kärkeen köröttelimme Taivalkoskelle suunnistuksen SM-keskimatkoille. Sijoittuminen 11. ei ollut sitä mitä hain, mutta muuten tykkäsin ihan valtavasti niin maastosta kuin kartasta. Tuolta jatkoimme Kainuun Rastiviikolle  Sotkamoon ja heti rastiviikon jälkeen Multi-Sport kisa Ylistarossa. Ehdimme olla muutaman päivän kotona, pestä pyykkiä, leikata nurmikon ja levätä, kunnes taas pakkasimme koko perheen autoon matkatavaroineen ja ajelimme Äkäslompoloon. Yksi vuoden odotetuin juoksu oli edessä. NUTS Ylläs-Pallas yöttömässä yössä oli juuri sitä mitä olin odottanutkin ja ehkä vielä enemmänkin. Haave juosta yli 100 kilometriä oli niin fyysinen kuin henkinen äärimmäinen ponnistus. Ja mä selvitin sen. Erittäin kivulias oikean jalan juoksijanpolvi ei päästänyt mua matkalla helpolla, mutta mä en antanut itseni antaa periksi. En olisi ikinä voinut kuvitella, että voitan tuon matkan naisten sarjan, mutta mä voitin. Oli huippu fiilis, jota sumensi kipuileva jalka. Oikeasti pelotti saanko jalan toiminta kuntoon, kun vielä muutaman päivänkin jälkeen pelkkä kävely teki todella kipeää. Onneksi tehohieronnalla ja putkirullailulla jalka toipui kuitenkin nopeasti. 

105 kilometriä takana.

Anniina kiinnostui Lapin ultrajuoksustani ja teki siitä jutun paikalliseen lehteen. Ihana muisto sekin, jota voi sitten vuosikymmenien päästä lueskella kiikkustuolissa.

Ilmajoki-lehdessä 21.elokuuta 2019

Merenkurkun rastipäiviltä en malttanut olla pois kun kerran sinne olin ilmoittautunut. Pahaksi onneksi heti ensimmäisenä päivänä teloin vasemman jalkani polven ja sain siihen haavan, jonka kävin liimauttamassa. Viimeistään nyt olisi ehkä ollut järkevää keskittyä toipumiseen, mutta kinkkasin muutkin rastipäivät. Haava ei auennut eikä tulehtunut helteistä huolimatta, hyvää onnea siis matkassa. Kesälomakin päättyi tähän. Ehdin lomani aikana startata kymmenessä kisassa. 

Elokuussa oli Komia Paukaneva Night Trail, iltarastien järjestämistä ja lisää suunnistusta. Onnistuminen Suunnistuksen Maakuntaviestissä Ilmajoen naisten joukkueessa oli yksi merkittävä juttu tänä vuonna. Mulla on ollut kuitenkin välillä tosi takkuista metsäsuunnistuksessa ja erityisesti lähestyttäessä rastia pakka leviää. Nyt kuitenkin onnistuin elämäni ensimmäisen kerran Lapuan Simpsiöllä, jossa kompassi vinnaa toisaalle minne reitti oikeasti menee ja käyrissä, poluissa ja kivissä menee ihan sekaisin.

Syyskuussa tuli huikea onnistuminen SM-pyöräsuunnistuskisoissa Vihdissä. Sprintissä tein yhden ison virheen ja silti olin neljäs. Olin ihan äimänä ja toisaalta tuo typerä virhe kakkos rastille harmitti. Olisi ollut mahdollisuus jopa mitaleille. Ilokseni seuraavan päivän pitkällämatkalla poljin kolmanneksi ja näin voitin elämäni ensimmäisen henkilökohatisen SM-mitalin 🏆

Palkintopallilla pysu-pitkällämatkalla.

Syyskuussa irtosi epävirallisessa cooperin-testissä yli 3000 metriä, jes!
Ja sitten taas suunnistettiin. AM-yökisoissa tein elämäni TOP3:seen yltävän pummin. Voi pyhä Sylvi, mutta sinnillä sen rastin kiven takaa etsin. Nappiin ei mennyt SM-yökisoissakaan mutta reissu muuten oli mukava ja kokemusta kartuttava. Kuitenkin suunnistuksen SM-sprintti Forssassa, kylmässä kelissä oli lähellä erittäin hyvää suoritusta. Virheitä tuli niin karsinnassa kuin finaalissa, joten sijoittuminen karsinnassa kuudenneksi ja finaalissa neljänneksi, sekunnin päähän pronssista, oli todellinen yllätys! Olin niin iloinen plakettisijasta 😁 Mä niin tykkään sprintistä ja tuntuu niin mahtavalta juosta lujaa ja tietää että yksikin väärä rakennuksen kierto voi "tuhota" suorituksen. Herkkää ja haastavaa.

Herajoen ylitys Kolilla, kuva @karikuninkaanniemi

Vaarojen maraton, 65km yö oli lokakuun pääkisa, joka oli samalla psyykkistä valmistautumista haaveeseen juosta ensi vuonna Vaarojen Maratonin päämatka 130 kilometriä, joka on kaksi kierrosta tuota 65 kilometrin lenkkiä. Siinä juostaan ensimmäinen kierros yöllä pimeydessä ja toinen päivänvalossa. Hain kokemuksen tuosta pimeästä. Reitti on teknisesti todella haastava ja pimeys tekee sen entistä haastavammaksi. Väsy ja väsyminen, liukkaus ja kylmyys, turhautuminen ja innostuminen sekä lopulta itsensä voittaminen. Yllätyin, miten tärkeää pimeässä yössä mulle oli taivaltaa matkaa jonkun seurassa, sillä Ylläksellä yöttömässä yössä taas nautin kun sain taivaltaa ihan yksin. Vaikka Vaaroilta napsahti naisten sarjan voitto, tärkeimmäksi palkinnoksi koin sen henkisen voiman jonka löysin itsestäni. Kroppa kyllä pystyy, kunhan pääkin pysyy menossa mukana.

Lokakuussa kävin vielä parit suunnistuskisat ja marraskuussa vielä Komia Ilkanpolku, 35 kilometriä. Edellis vuosien tapaan naisten sarjan toinen, melko vaikealta tuntuvalla juoksulla. Tämä päätti myös mun tämän vuoden kisat, joita lopulta kertyi yhteensä 46. Tavoite ylittyi kuudella kisalla 😊
Loppu vuosi on mennyt lenkkeillessä oman fiiliksen ja marrasputken velvoittaman mukaan. Hiihtämään on päässyt normaalia useammin ja hiihtokilometrejä on tälle talvelle jo lähes 200. Vielä ehtii jokusen kilometrin lenkkareita ja suksen pohjia kuluttaa.

Tämä vuosi oli todella huippu! Mutta ei vammaton. Juoksijanpolvi, toisen polven telominen, pari irronnutta kynttä, lievä solisluun luksaatio ja nyt joulukuussa jo toista viikkoa lavanseutu on ollut pahasti jumissa. Hieronnassa jo kävin, mutta yksi käsittely ei vielä ongelmaa aukaissut. Kotiläksyjä teen, että kroppa pysyisi kunnossa ja menossa mukana.

Kiitollinen kaikesta, myös vammojen ja vaivojen tuomasta pysähtymisestä. Nyt jo ajatukset tulevassa.

~Eija~

Marraskuinen KOMIA Ilkan Polku

Viime viikon perjantaina istuin mukavaa iltaa ystävän luona ja nukkumaan meno venähti lähelle puolta yötä. Viikolle oli kertynyt muutenkin jo kilometrejä ja pari aikaista heräämistä aamuvuoroon tuntui olossa. Lauantai aamulla olisin halunnut kääntää vain kylkeä, kun herätyskello soi, mutta nousin silti ylös. Lopulliset vaatetus ja kenkä viilaukset oli jäänyt aamuun, tai itse asiassa ihan lähdön tuntumaan, sillä otin jokusen vaihtoehdon mukaan, kun hurautin vajaan 10 minuutin ajomatkan Ilmajoen Tuomikylään. Tämän vuoden viimeinen kisastarttini olisi edessä. 

KOMIA Ilkan Polku, Kurikasta Ilmajoelle, 35 kilometriä.

Santavuoren nousussa. Kuva @oskuluoma

Keli oli arvoituksellinen. Pikkuisen plussan puolella, yöllä oli käynyt pakkasen puolella ja vesi/räntäsadetta oli luvattu iltapäivälle. Viikon lenkeillä olin rekisteröinyt hiekkateiden, kallioiden ja pitkospuiden liukkauden. Laittaako jalkaan nastat vai nappulat. Tätä keskustelua kävin useammankin kanssa ja molempia vaihtoehtoja otettiin käyttöön. Mä päädyin nastoihin. En toki vetänyt jalkoihini talvijuoksukenkiäni vaan suunnistuskengät, joilla en ole noin pitkää matkaa koskaan juossut. Pelotti miten jalat kestää ahtaat ja kovahkot kengät, mutta niiden hyväpuoli on keveys ja kastuessaan asettuvat hyvin. Loppujen lopuksi isovarpaat olivat hiukan kovilla, mutta yhden yhtä hiertymää ei tullut, eikä yhden yhtä varvasta mustunut. Edessä ei siis ole kynsien menetyksiä.

Sealskinz-merkkiset sukat olivat pitämässä jalat kuivina, kahdet pitkät trikoot, paksumpi poolopaita ja takki. Käsiin ohuet hanskat ja kaulalle ja päähän tuubihuivit. Juoksuliiviin pakkasin yhden geelin ja smoothien, puoli litraa urheilujuomaa ja puoli litraa vettä. Järjestäjien taholta oli useitakin huoltopisteitä, mutta koen helpompana hörppiä matkalla pysähtymättä. Lopulta tuli juotua hätinä puoli litraa ja geelin väkisin nieleskelin.

Kuva @mattihautalahti

Lähtö tapahtui tutusti, parin viime vuoden tapaan Kurikan Kärrymiehestä, jäistä hiekkatietä pitkin metsään. Tänä vuonna omana toimivana taktiikkana polkujuoksuissa on ollut alussa lähteä hiukan reippaammin ja näin saa sopivan kohdan oma vauhtiselle juoksulle porukassa. Ensimmäiset viisi kilometriä menikin alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Viileä ilma, reipas vauhti ja viikon rasitukset tuntui jaloissa. Pohkeita kiristi. Pikku hiljaa ne siitä aukeni, mutta alun hetkellisen naisten johtopaikan annoin suosiolla Assille, joka ohitti mut jossain kolmen kilometrin paikkeilla, muistaakseni. Viime vuonna sain pidettyä voittaja Merjan näköpiirissä reiluun kuuteen kilometriin asti, nyt Assin selän näin vielä puolessa välissäkin matkaa.

Santavuoren nousu oli otettava osittain kävellen ja alamäki varovaisesti. Nastat puri hyvin, enkä edes lyönyt varpaitani minnekään, mutta rämäpäinen rohkeus oli nyt hukassa. Nousu ja lasku teki kuitenkin jaloille hyvää ja ne alkoivat olla ihan tyytyväisiä oloonsa. Yläkroppa tosin ei tykännyt. Heinäkuussä luksoitunut vasen solisluun seutu kipuili. Ehkä juoksuliivi painoi solisluuta tai sitten edellisenä päivänä jumittuneet hartiat aiheuttivat tuntemukset. Joka tapauksessa olin aika jumissa yläkropan kanssa ja kädet olivat jotenkin turrat. Pyörittelin niitä ja tietoisesti yritin rentouttaa hartioita. Aika vaikealta meno tuntui. Kilometrit kuitenkin onneksi taittuivat ja vauhti oli tasoittunut 5:00-5:30 välille.

Tuttuun tapaan ei huvittanut juoda eikä ottaa energiaa. Puolessa välissä pakotin itseni ottamaan geelin. Lopussa vatsa kurni nälkää. Tämä on niin hankala rasti mulle.

Tuomikylässä, maaliin vajaa 5km. Kuva @oskuluoma

Kun aloin lähestyä Tuomikylää, pään sisäinen lukko alkoi aueta. Juoksu alkoi tuntua helpommalta, vaikka ei se vauhdissa mitenkään näkynyt, eikä sykkeissäkään. Pururadalla oli ihania tuttuja kannustamassa, se piristi kovasti -> Kiitos Niina perheineen ja Päivi 😄 

Oli jo niin tuttua polkua, sillä käyn täälä juoksemassa, että oli helppo asettaa välietappeja ja laskea matkan vähenemistä. Toisia juoksijoita näkyi paljon enemmän ja hyvin pääsi tarvittaessa ohi. Laskeskelin myös, että tällä vauhdilla saan parannettua viime vuotista aikaani. Lopulta juoksin maaliin todella hyvillä fiiliksillä ja reittiaikani parani lähes neljällä minuutilla!

Aika oli tänä vuonna 3:04:59

Tulin toiseksi ja voittajalle jäin vain minuutin. Aika lähellä sitten kuitenkin olin.

Maalissa! kuva @komiaflow

Hienot polkujuoksu kekkerit taas oli. Ja porukka oli hienosti löytänyt tapahtuman. Kaikki toimi ja kuvia matkan varrelta ja maalista löytyi paljon. Isommissa juoksutapahtumissa mukana olleena, ei missään muualla ole vastaavan hyvin panostettu siihen, että jokaisesta löytyy edes jonkinlainen juoksukuva. Kuvat ovat ihania muistoja muistomitalien ja -laattojen lisäksi. Esimerkiksi tämän kesän NUTS Ylläs-Pallas kisan valokuvista en löydä itsestäni yhden yhtä juoksukuvaa, vaikka kahden näin kuvan musta ottavan. En tainnut olla edukseni tai jotain muuta mitä jätän nyt tässä sanomatta. Ainakin Ilkan Polulla jaksoin aina hymyillä kun hoksasin kuvaajan puskassa 😁

Iso KIITOS järjestäjille, talkoolaisille ja valokuvaajille!

Komia Ilkan Polku 35km kolmen kärki. Kuva @komiaflow.

Nyt hoidan marrasputken mahdollisimman kevyesti maaliin ja sitten ajatukset ensi vuoteen.

~Eija~

Suunnistusmaratonia ja putkihiihtoa

Eilen sunnuntaina järjestettiin Jämi suunnistusmaraton 13. kerran. Mulle tämä oli kuitenkin vasta toinen kerta. Ensimmäisen kerran mukana olin vuonna 2017. Kuten silloin, myös tänäkin vuonna pohdin kovasti varusteita, sillä lämpömittari näytti lähes nollaa. Onneksi ei satanut ja räntäsateet oli ennustettu saapuvaksi vasta myöhemmin iltapäivällä. Viikko sitten sm-erikoispitkillä Sipoonkorvessa oli 10 astetta plussaa ja reitillä tarkeni hyvin. Nyt puin extraa ja päälle tuli kahdet juoksutrikoot, normi juoksusukat ja suunnistuskengät, paksumpi poolopaita ja suunnistuspaita sekä päähän seuran panta ja käsiin hanskat. Oli hyvä kokonaisuus, vaikka liukkailla hanskoilla joutuikin karttaa puristamaan normaalia enemmän, sillä seurauksella että vasemman käden kämmen kramppasi maalissa ja tuntuu edelleen.

Jämi suunnistusmaratonin lähtö. Kuva Päivi.

Suunnistusmaratonin erikoisuus on, että kaikki lähtevät yhtäaikaa. Niin kilpa- kuin kuntosarjat, miehet ja naiset sekä nuoret. Reitillä on perhoslenkit, joilla revitään erot jos revitään. Enemmän tämä on mukavaa ja reipasta jolkottelua kangasmaastossa ja samalla suunnistuskauden isompien tapahtumien päätöstä.

Lähdössä oli tiivis tunnelma ja lähtö oli melkoista rynnimistä. Kuitenkin pian porukka hajaantui kentän poikki kohti omia rastejaan. Itsellä meni tovi karttaa pyöritellessä ja lähtökolmiota etsiessä. Sitten vaan loikkien kohti ykköstä. Mäntyisessä kangasmaastossa juostavuus metsän puolellakin on hyvä, eikä varsinaisesti hyödytä kierrellä polkuja pitkin, joten suunnalla vaan. Samalle rastille näytti menevän moni muukin, samaten kakkoselle. Sen jälkeen tuli ensimmäinen perhoslenkki hässäkkä.

Jämin maisemia.

Perhoslenkeillä rastit saattaa toisilla olla eri järjestyksessä kuin itsellä. Yleensä on yksi keskusrasti, jolla käydään useasti leimaamassa. Mä lähdin epähuomiossa keskusrastilta, eli silloin kolmannelta rastiltani vitos rastilleni. Mäelle noustuani hoksasin virheeni ja sitten tuhatta ja sataa korjaus liike kohti neloselle. Kyllä otti päähän, mutta onneksi rastivälit olivat lyhyet, eikä tämä virhe näy väliajoissa. Muuten rastit löytyivät hyvin ja viimeisen kerran kokoontumisrastilta lähdettiin suolle. 

Ekat perhoslenkit.

Oli jotenkin typertynyt olo, sillä en ollut yhtään odottanut tällaista kunnon suopätkää tähän maastoon. Mutta yli vaan oli rämmittävä. Suon jälkeen kymppi rastia tuli hiukan koukattua liikaa oikelta, mutta ei paha virhe. Seuraavan suovälin koukkasin selvemmin oikealta tielle ja se oli oikein hyvä ratkaisu. Vielä oli toinen perhoslenkki sykermä ja sitten takaisin kohti perinteistä Jämin kangasmaastoa. Tavoite oli pysyä suunnassa ja kartalla niin polkujen kuin käyrien kanssa ja siinä melko hyvin onnistuin maaliin asti. Vaikka tarkoituksella olin mennyt koko reitin kunnolla vauhtia pitäen, riitti energiaa vielä lopussa pistää tossua toisen eteen ja pitkällä loppusuoralla napsin useamman selän. 

Suunnistuskausi paketissa.

D40-sarjan matka linnuntietä oli 12,5km ja mun kellon mukaan matkaa tuli 13,8km.
Aika oli 1:20:42. Sarjani voitto ja kotiin tuomisina paikallisia tuotteita, nam.

Palkinto.

Olin matkassa Ninnin kanssa ja olin ehdottanut, että mentäisiin vielä suunnistamisen jälkeen Jämin hiihtoputkeen hiihtämään. Ninni oli heti valmis, jes. Kotona aamulla ennen lähtöä heitin luistelusuksieni pohjiin pikaluistoa ja kaivoin monot kaapin perältä. Tämä valmistautuminen saisi riittää. Ja olipa kivaa, vaikka latu oli kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa. Tunnin hiihtelyn sijaan hiihdimme lähes kaksi tuntia ja ai että tuntui hartioissa, käsivarsissa ja pakaroissa. Myöhemmin myös nivuset ja jalkapohjat ilmoittelivat treenin olleen kaikkea muuta kuin palauttava, mutta erittäin hyvä. Hiihtokausi siis avattu. Toivottavasti pian myös kotimaisemissa luonnon lumilla.

Jämin putkessa hiihtokausi avattu. Kuva Ninni.

On aika pestä suunnistuskengät, joista ei ehkä enää ole ensi kaudeksi mulle kaveria, mutta onneksi uudet jo odottavat kaapissa. Tämän kauden suunnistukset olivat tässä, jos ei nyt sitten jotain ihmeellistä putkahda eteen. Oli aika mahtava suunnistusvuosi. Paljon onnistumisia ja oppimisen paikkoja. Kiitos.

~Eija~

Sipoonkorvessa suunnistusta

Lapsilla oli viime viikolla odotettu syysloma ja heillä oli jos jonkinmoista ohjelmaa. Itse olin alkuviikon tiiviisti töissä ja loppu viikosta vapaalla. Perjantaina tein lasten ja ystäväperheen kanssa retken Uumajaan. Mukava reissu oli ja onneksi pääsi yöksi omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka myöhälle se meni. Lauantai aamulla aloin pakkaamaan laukkuja uudestaan ja sen jälkeen piipahdin vielä Ylistarossa, jossa oli kevään juoksutapahtuman järjestelyiden tiimoilta tapaaminen. Kerron tästä tapahtumasta myöhemmin - pysykää ehdottomasti kuulolla 😊! Sitten nopsasti lounas suuhun ja lapset kimpsuineen kampsuineen autoon ja nenät kohti Etelä-Suomea. Loman päätökseksi oli vielä reissu ystävien luokse Klaukkalaan, jossa lapsilla olisi kavereita ja kummivanhempien seuraa ja minä pääsisin sunnuntaina Sipoonkorpeen suunnistamaan. Kaikille siis kivaa! Kiitos sinne Klaukkalaan!

Kisakeskuksessa.

Tämän vuoden viimeiset suunnistuksen SM-kisat olivat perinteiseen tapaan erikoispitkät. Viime vuonna myös olin erikoispitkillä Liisan kanssa ja nytkin me samat naamat siellä puhkuttiin innostuksesta. Keli oli kovin harmaa ja sadettakin oli iltapäivälle luvattu, mutta vasta ajellessani takaisin Klaukkalaan alkoi satelemaan. Lämpötila oli vajaa 10 astetta, eikä tuullut yhtään. Oikeastaan todella passeli keli.

Kisakeskuksena toimi Hakunilan urheilupuisto Sipoossa. Näissä maisemissa on järjestetty Jukolan viesti 2012. Teloin silloin polveni toiseksi viimeisellä rastilla ja sen kanssa linkutin pari viikkoa ennenkuin se alkoi antamaan periksi. Mulla on näemmä jo vuosien ajan ollut taipumus koheltaa näiden polvieni kanssa 😏 Lisäksi olen kerran osallistunut Extreme Runille, vuonna 2015 Marjutin kanssa ja se oli juuri täällä. Tuosta reissusta päällimmäisenä on jäänyt mieleen kammottava Vantaan joen ylitys uiden/räpiköiden. Tuon jälkeen ei mua ole kyseessä olevalle tai samankaltaisille juoksuille saatu. Karsea muisto siitä liejuisesta vedestä, hyh! Muuten olikin sitten oikein mukava reissu 😄

Nyt kuitenkin oli luvassa erikoispitkää suunnistusta yhdellä Etelä-Suomen suosituimmista ulkoilureiteistä. D40-sarjan matkan pituus linnuntietä oli 12,4 kilometriä. Vertailuna kerrottakoon, että miesten pääsarjan matka oli 24,8 kilometriä ja naisten pääsarjalla 18,2 kilometriä. Ne on todella pitkiä ratoja suunnistuksessa. Miesten pääsarjan voittajalla meni aikaa yli kaksi ja puoli tuntia ja sarjan viimeinen hyväksytysti maaliin tullut käytti aikaa viisi tuntia. Naisten sarjan voittajalla meni 10 minuuttia yli kaksi tuntia. Nämä vain havainnollistamaan, että vaikka suunnistuksessa mennään lujaa metsässä, eivät kilometriajat ole yhtään verrannollisia maantiejuoksuun. Eikä reittiä koskaan mennä linnuntietä, vaan aina tulee enemmän tai vähemmän kiertoa.

A2 kokoinen kartta. Mun hanska havainnollistamana kartan kokoa.

Lähtöön oli vajaa kaksi kilometriä matkaa ja siinä ehti mukavasti lämmetä. Pääsarjoilla ja nuorten sarjoilla oli yhteislähdöt ja radalla perhoslenkit hajottamaan porukkaa. Meillä muilla oli väliaikalähdöt. Yllättävän vähän jännitti, olo oli rauhallinen. Metsässä menisi tovi. Kartta oli kuin lakana, A2-kokoinen. Haasteellinen taitella pienemmäksi aina rastiväli kerrallaan. Heti ykköselle oli pitkä väli, mutta enpä muuta odottanutkaan, sillä meillä oli vain 12 rastia. Mäki ylös ja polkuja mutkitellen matkaan. Kone lähti hyvin käyntiin, mutta heti jo ensimmäisellä rastivälillä huomasi, että joitain pienempiä polkuja on haastavaa havaita paljon kuljetulla ja syksyn lehtien peittämässä maastossa. Rastia lähestyessä tuttuun tapaan pientä epäröintiä ja hiukan kaarsin oikealta rastille. Seuraava oli lyhyempi väli ja se meni hyvin. Kolmoselle taas pitkä väli. Alkuun tein huonon reitin valinnan liikaa vasemmalta, kun suorempaa oikealta olisi ollut parempi. Sitten polkujolkottelua, enkä ollut tarpeeksi tarkkana. Polkuverkosto oli hiukan sekava ja ajauduinkin suoraan kalliolle, vaikka tarkoitus oli kaartaa vasemmalle tiheikön keskellä olevalle polulle ja nousta rastille jyrkänteiden jälkeen. Tajusin nousseeni kalliolle, mutta en ollut ihan varma missä kohdassa olin. Kompassilla varmistusta ja ikämiesten rastilla varmistin paikan. Oma rasti olikin sitten siinä ihan lähellä, 

Lähestyminen kolmoselle meni oikealta kalliolta.

Matka jatkui polkuja pitkin. Oli haasteellista tehdä reitinvalintoja, kun rastivälit olivat kovin pitkät. Metsän puolellakin juoksu oli melko helppoa, eikä omalle kohdalle osuneet muutamat tiheiköt olleet kovin pahoja. Nyrjäytin vasemman nilkkani alkupuoliskolla kahteen kertaan ja vaikka yleensä tunne nilkassa helpottaa nopeasti, nyt se jäikin toisen nyrjähdyksen jälkeen juilimaan. Jalan kasteleminen kylmässä suon tai ojan vedessä auttoi hyvin. Juosta onneksi pystyin.

4-5 rastiväli.

Väliaikojen mukaan toinen selvästi mun huono rastiväli oli neloselta vitoselle. Vaihtoehtoina oli kierto oikealta tai vasemmalta. Vasemmalta kaartavan reitin huonona puolena pidin sitä, että aluksi olisi pitänyt juosta metsän poikki. Lähdin siis oikealta. Kuitenkin tuo vasemman puolen reitti taisi olla hiukan nopeampi. Loput rastit menikin ihan hyvin. Mitä nyt rastilta 10 olisi voinut valita suoremman polkureitin, mutta pelkäsin meneväni niissä pian sekaisin, jotenkin varmempi tiekierto. Ei mitään ihmeellistä pyörimistä. Polkujolkottelu jatkui ja jatkui. Jotenkin jo aavistin, että jotkut eivät tällaisesta tykkää, vaan haluavat suunnistuskisoissa suunnistusta, polkujolkottelu ei siihen oikein sovi. Olen osittain samaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti mulle sopii myös polkupätkät. Vaikka olen koko ikäni suunnistanut, on mulla huono maltti suunnistaa tarkasti. Jalat meinaa viedä ja suunnistus jää jalkoihin, ei meinaa ehtiä pysyä kartalla 😆 Mutta mä opettelen koko ajan. 

Maalissa!

Sanotaan, että suunnistuskisaa ei voiteta ensimmäisellä rastivälillä ja nyt omakohtaisesti voin allekirjoittaa tämän ja samalla alleviivata, että loppusuoralla kuitenkin vielä ratkaistaan sijoja. Viimeisellä rastilla olin sarjassani 12., mutta lopulta maalissa 10. 😁 Jaksoinkin koko matkan todella hyvin, yksi pykälä rauhallisemmalla vauhdilla menin, juuri sen vuoksi että ehtisin suunnistamaan. Joten loppusuoralla oli hyvin vielä ernergiaa ja nappasin edes yhden kärkiajan tähänkin kisaan.

Ja siis tavoitteeseen pääsin sijoittumalla kymppisakkiin! Aikaa kului 1:51:19 ja oman kellon gepsi näytti mun jolkotelleen polkuja 15,36 kilometriä. Eli sen mukaan olisi tullut sellaiset 3 kilometriä linnuntiestä kiertoa. Mahdollisesti pitää paikkansa.
Latasin jälleen kelloni tallentaman reitin kisasivujen reittihärveliin. Sinne pääsee tästä. Valitsette sarjan D40 ja mun nimen. Sitten lataa animaatio ja start/alkaa. Pallukan vauhtia saa nopeutettua nopeus+ painikkeesta. Alussa näyttää kuin olisin mennyt polun sivussa, mutta kyllä polulla olen juossut.

Gps-seuranta screeni.

Kisat oli hyvin järjestetty ja tykkäsin kyllä radastakin. Oli hienoja kallioita ja polkuja korvessa. Juomapisteitä oli ripoteltu metsään tiheästi, mutta itse en yhdessäkään pysähtynyt. Screeni kilpailukeskuksessa gps-seuranta pallukoiden seurantaan oli kiva, vaikka en sitä kuin hetken ehtinyt katsoa. Tällainen maalainen myös löysi kisakeskukseen kehä III:lta ja poiskin sieltä. Olen aika ylpeä itsestäni. On hienoa voida osallistua tällaisiin kisoihin yhdessä Suomen huippujen kanssa. Hieno laji etten sanoisi 😊

Nyt on pakko pari päivää hiukan huiloottaa vasenta nilkkaa, sillä nyrjähdys tuntuu edelleen. Mitään mustelmaa tai merkittävää turvotusta ei onneksi ole. Kuitenkin tälle viikolle on suunnitelmissa polkujuoksua ja viikonloppuna kauden päätös suunnistuskisat Jämillä.

Mukavaa viikkoa kaikille!

~Eija~

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.

Varusteiden tarkistus.

Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.

Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.

Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!

Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)

Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.

Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.

kuva @Aapo.laiho

Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.

Maalissa.

Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.

I did it! 

Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.

Palkinnot.

Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).

Maisema Ukko-Kolilta.

Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~

Sekuntipeliä sprintissä

Suunnistuksen SM-sprinttikisaa olin odotellut malttamattomana ja toisaalta vatsan pohjaa kouraisevalla jännityksellä. Heinäkuisen yli 100 kilometrin polku-ultran jälkeisissä jalkaongelmissa ja -traumoissa hetkellisesti jo pelkäsin, onko edes mahdollista yhdistää pitkän matkan juoksua ja sprinttiä samaan itselle tärkeään kisakauteen. Lopulta kaksi kuukautta riitti toipumaan ultralta. Kepeät jalat "harjoitus" sprinttikisoissa ja oma ennätys cooperintestissä pönkitti itseluottamusta juoksukuntoon. Loppu olisi kiinni päästä. 

Onnistuin hyvin, sillä SM-kisoista daamit 40-sarjassa kotiin tuomisina oli neljäs sija 😊

SM-sprintti Forssan torilla.

Lauantaina SM-viestit oli kisattu Mynämäellä, jossa itse en ollut. Sen sijaan poljin ystäväni kanssa reilu 60 kilometriä tihkusateessa jalat melko märkinä. Pelkäsin että tulen kipeäksi ja retken jälkeen troppasin itseäni ja kääriydyin vilttiin ennenkuin oli aika lähteä esikoisen kanssa SM-sprintti reissuun. Heppu on ollut mun kaverina SM-sprinteissä vuonna 2017 ja tekee hyvää ottaa välillä ihan kahden keskistä aikaa. Ja nyt Heppu pääsi viettämään laatuaikaa pikkuserkkujensa luo Viialaan, jossa olimme yötä ja mä piipahdin sunnuntaina yksin Forssassa.

Keli oli todella viileä. Pakkasen puolella aamusta ja päivän aikana lämpötila nousi hätinä 6 astetta plussalle. Monta kerrosta vaatetta päälle. Karsinnan lähtökynnys piti ylittää klo.09.05 mennessä ja mulla oli lähtö vasta klo.10.38. Tärkeintä oli pitää itsensä lämpöisenä. Puoli tuntia ennen esilähtöön pääsyä aloin lämmitellä tehokkaammin ja vaatekerroksia sai kerros kerrokselta riisua pois. Tuntui aika hyvältä, vaikka jännitti. Karsinnassa ei tarvitse laittaa kaikkea peliin, riittää että saa hyväksytyn suorituksen ja mahtuu 30 parhaan joukkoon, että pääsee A-finaaliin, jossa kisataan SM-mitaleista. Meidän sarjaan oli ilmoittautunut 53.

Viimeinen rasti torin laidalla.

Oma jännittäminen näkyi siinä, että heti ekalle rastille kiersin talon vasemmalta puolelta, vaikka oikealta olisi ollut sujuvampi. Mutta kun on jo menossa, veisi suunnan korjaus liikaa aikaa. Tästä harmistuneena rastilta lähtö oli myös huono. Myös kolmoselle tyhmä rakennuksen kierto epähuomiossa. Seuraavat rastit ihan sujuvasti kunnes ysi rastille mielestäni kierto kirkon väärältä puolelta. Toki aika moni oli sen myös kiertänyt oikealta, kuten minäkin, mutta silti mulla ainakin tuli hidasteluja. Maaliin tullessa päällimmäinen ajatus oli, että ei mennyt hyvin. Juoksu kulki hyvin, mutta suunnistus ei sujunut vaikka rata lähtökohtaisesti oli melko helppo. Yllätyin, että karsinnan sijoitukseni oli 6.! Tällä suorituksella ajattelin auttamattomasti olevani kymppi sakin ulkopuolella, mutta en ollutkaan. Mieli koheni hurjasti.

Linnuntietä radan pituus oli 2,2 km ja aikaa mulla meni 10:51. Olin 49 sekuntia voittanutta hitaampi.

D40-sarjan karsinnan kartta.

Sitten olikin pitkä aika odotella iltapäivän finaalin lähtöjä. Syömistä, huilia ja karsinnan tulosten silmäilyä. Lopulta tuli hiukan kiire, että ehti finaalin lähtökynnykselle ennen klo.13.15. Oma lähtöaika oli vasta lähempänä kolmea. Nyt lähtökynnyksellä pääsi sisätiloihin, mutta siellä oli todella lämmin ja alkoi väsyttää. Ulkona pysyi paremmin virkeänä. Taas aloitin paremmat lämmittelyt puolta tuntia ennen esilähtöön pääsyä. Kropassa tuntui ihan hyvältä ja jotenkin pääkoppakin oli rauhallisempi. Ehti sitä silti kaikenlaista mielessä pyöriä.

Finaalissa tiukalla ilmeellä 😁

Karsinnassa rasteja oli 12 ja finaalissa 20. Tuntui isolta määrältä nuo finaalin rastit. Toki finaalissa matkakin oli pitempi, 2,9 km linnuntietä. Pitäisi keskittyä vain rastiväli kerrallaan ja lukea sen verran eteenpäin, että tietää heti minne päin lähtee rastilta.

Aivan hyvin se lähtikin liikkeelle helpohkoille alkupään rasteille. Nelos-vitos välillä piti karttaa tiirata tarkemmin ja vauhti hetkellisesti hidastui. Tuli epäkäytännöllinen S-muotoinen lenkki autotalleja kierrellessä, mutta ehkä se kuitenkin oli nopein reitti. 

Finaalin kartta.

Juoksu kulki ja suunnistus tuntui sujuvan, kunnes 9 rastille tuli todella tyhmä keskittymisvirhe! Rakennuksen sisäpihalle puikahdin kadulta ja näin rastin vasemmalla, mutta eihän se ollutkaan mun. Tarkistus kartasta ja tajusin että se ei ole tässä nurkalla vaan toisella nurkalla. Voi kurjuus! Uutta vauhtia vaan kinttuihin. Seuraavat napsahti hyvin, kunnes helpolle 13 rastille väliaikojen mukaan jopa 15 sekunnin virhe. Oikein jouduin pysähtymään, kun ihmettelin miksei rasti ole siinä missä itse olin. Mä olin puskan toisella puolella, enkä siksi nähnyt rastia. Ääneen sätin itseäni ja ratavalvoja puskan reunalla hymähti. 

Virheet 9. ja 13. rastille.

Vielä lopussa 17 rastilta lähdin typerästi tulosuuntaani, vaikka tottakai olisi pitänyt jatkaa rastin leimattua suoraan vasemman puoleiselle kadulle. Tämän ratkaisun huomasi tyttäreni kotona. Rastilta 18 lähdin huonosti, mutta sitten viimeiset pistelin täysiä.

Huonot lähdöt 17 ja 18 rasteilta.

Jälleen maaliin tullessa olo oli pettynyt. Kaksi isoa virhettä ja muutama pienempi. Oletin, että tuloslistalla putoan rymisten alaspäin. Harmitti toden teolla.
Yllätys oli melkoinen, kun tuloslista näyttikin mun tulleen neljänneksi 😃 Uskomatonta! Tuollaisella suorituksella! Vain yksi sekunti jäi pronssiin ja viisi hopeaan. Voittajaan jäi 53 sekuntia. Voi miten helpottunut, huojentunut ja iloinen mä olin. Tuo yksi sekunti voisi harmittaa kovastikin, mutta jo tämä sijoitus oli enemmän kuin osasin uneksia. Virheistä yksi pois ja olisin päässyt mitaleille. Tuo ajatus tuntuu hyvältä ja vielä joku kerta nuo sekunnit taistelen mun hyväksi! Ja tätä sprintti on, välillä niin pienestä kiinni suuntaan tai toiseen. Tykkään lajista suunnattomasti.
Palkintojen jaossa kuulin muidenkin naisten tehneen virheitä ja finaalin rata todella oli paljon haasteellisempi kuin karsinnan. Näinhän se kuuluukin olla ja suunnistuskisoissa on oikein että paremmus ratkaistaan suunnistamalla, vaikka ainahan sillä juoksukunnollakin on merkitystä.

SM-plaketti 4. sijasta.

Kolme parasta saivat SM-mitalit ja 4-6 sijat saivat plaketit. Olen niin onnellinen elämäni toisesta "jalka"suunnistuksen SM-plaketti sijasta!

~Eija~

Pummi

Perjantai illalla viriteltiin ladatut lamput otsalle ja valmistauduttiin henkisesti valloittamaan pimeä yö. Oli suunnistuksen aluemestaruuskisat, joissa ensimmäinen lähtö oli kello 9 illalla. Ei ollut kylmä, mutta silti vedin pitkähihaisen paidan suunnistuspaidan alle lämmittämään. Sadekuurojen uhka oli iso. Ilmassa oli juhlan tuntua, sillä tämä olisi mun tämän vuoden 40. kisastartti. Tavoite olisi siis suoritusta vaille valmis.

Kaikki ei mennyt sitten ihan putkeen. Kisasuorituksen toki sain ja hyväksytysti maaliin asti pääsin, mutta hetkellisesti jo ajattelin, että tästä reissusta ei jää nyt oikein mitään kerrottavaa. Tovin menoani pyöriteltyäni kuitenkin tajusin, että juuri nythän tästä onkin kerrottavaa.

Yökisan D40-sarjan rata.

Metsä oli todella märkä ja pimeä. Puut heittivät valokeilassa pitkiä varjoja ja ympärillä oleva maasto muuttui joka puun ohituksen jälkeen. Kompassilla suunta heti ykköselle. Erikoiset suoraviivaiset aukot maastossa auttoivat suunnistamista, mutta ne näki vasta just kohdalla. Ennen ykkös rastia hätääntynyt tyttö tuli kysymään missä ollaan. Näytin hänen kartastaan ja hän parahti itkuun ja lähti juoksemaan omalle rastille päin. En ehtinyt oikein mitään sanoa, olisin aivan hyvin voinut auttaa enemmän. Asia jäi hiukan vaivaamaan. No oma ykkönen löytyi ihan hyvin. Kakkoselle rastin ohi juoksu, mutta hoksasin onneksi nopeasti virheeni ja käännös takaisin. Kolmonen ja nelonen ok. Aika varmistellen menin. 

Reittiviivaa mistä noin suurinpiirtein oon mennyt.

Mutta sitten kosahti ja pahasti. Neloselta otin suunnan vitoselle. Ajattelin kuviorajaa ja aukkoa hyödyntäen mennä. Vettä oli alkanut sataa ja tuulen puuskat yllätti aina välillä. Nyt en aivan varma ole mistä menin, mutta oletettavasti jotain tuonne päin kuten karttaan oon piirtänyt. Aukolla olen jostain ihmeen syystä kääntynyt ihan suoraan vasemmalle lähtien väärää kuviorajaa. Suuntaa en tarkistanut. Ihmettelin ojia, mutta jatkoin vain matkaa, kunnes tajusin että meen liikaa vasemmalle. Silti tuossa hetkessä luulin ensiksi tulleeni liikaa oikealle enkä sitten korjannut suuntaa tarpeeksi. Kuvassa sormi näyttää missä luulin olleeni ja kynä näyttää missä todellisuudessa taisin olla. Rämmin suolla, kun luulin rämpiväni tiheikössä. Kävin kahdella toisten rastilla ja vaikka siellä kysyin paikkaa, en vieläkään osannut. Sitten oon pyörinyt tolkuttoman kauan arviolta 50 metrin päässä rastiympyrästä. Luulisin tuollaisen ison kiven löytyvän ja näkyvän, mutta ei vaan osunut kohdalle ei millään. Siinä pyöriessä löin taas polveni kiveenkin, sen juoksijanpolvi jalkani. Siinä komeilee nyt vajaan 2cm pituinen ruhje.

Nuoruusvuosina pyörähdin yösuunnistuskisoissa todella pahasti. Muistan miten kamalaa se oli ja pelkäsin silloin koko ajan että lamppu sammuu. Siitä jäi silloin kammo. Muistaakseni parikymppisenä kävin kerran yökisoissa selättämässä yökammoni, mutta sen jälkeen meni vuosia ennen kuin taas uskalsin. Nyt pysyinkin koko ajan rauhallisena, vaikka turhautunut olin. Tiesin minne päin lähteä jos haluan heittää leikin kesken, mutta koska en ole koskaan íkinä vielä keskeyttänyt missään kisassa, en kovin helposti antaisi periksi. Joten jatkoin. Lopulta nuori poika suunnistaja tuli määrätietoisesti paikalle. Pyysin kertomaan missä ollaan ja hänen kartastaan näin että samalle rastille ollaan menossa - jippii! Sanoin, että mä oon nyt niin toivoton, että peesaan. Lopulta me löydettiin se rasti ja pyysin anteeksi pojalta että häiritsin hänen keskittymistään. Onneksi hän vaikutti olevan vilpittömästi sitä mieltä että kaikki on ok.

Suunnistuksessa on lupa kysyä metsässä apua toiselta kilpailijalta. Kuitenkaan jotkut eivät pysähdy auttamaan. Ymmärrän sen täysin, koska silloin oma suunnistus hajoaa hetkeksi. Kuitenkin itse koen ettei mulla ole koskaan niin kiire (paitsi ehkä sprintissä), etten ehtisi auttamaan. Lasten kohdalla pysähdyn näyttämään heidän kartastaan missä ollaan ja tarvittaessa viisaan suunnan mihin mennä. Aikuisille näytän omasta kartasta tai kuvailen kohdan vauhdissa. Itse pyrin välttämään turhia kyselyjä, mutta eilen oli pakko, muuten olisin varmaan vieläkin siellä 😁

Pummi kartalla.

Vitoselta lähdin huojentuneena eteenpäin, mutta pettyneenä.. Kutonen löytyi, kuten loputkin. Olo oli kuin uitettu kissa ja niin harmistunut. Olin ajatellut osallistua SM-yökisoihin, mutta tällä suorituksella epäilen onko musta siihen. Pikku hiljaa se fiilis sieltä koheni. Mä kuitenkin löysin sen rastin, vaikka en ihan täysin omin voimin. Mä kuitenkin muilla rastiväleillä olin hyvin kisassa mukana verrattuna kilpakumppaneihin. Tuolla pummi rastivälillä hävisin toiseksi hitaimmalle vajaa 10 minuuttia. Ja kokonaistuloksissa hävisin voittajalle vajaa 9 minuuttia. Mä tajusin, että virhe oli tapahtunut siinä, etten ollut pysynyt suunnassa. Yöllä kompassin käyttö korostuu entisestään. Suuntavaisto jotenkin menee ihan sekaisin. Tällaista pummia ei hetkeen ole tullutkaan, meni ihan mun top 3-listalle.

Aamulla kertoessani juniorille että jäin sarjani viimeiseksi, hän lohdutti ja sanoi että ei se haittaa, sillä osallistuminen on tärkeintä. Just näin. Virheitä saa ja pitä tehdä, kunhan niitä ei tee toista kertaa.

~Eija~