Juosten ankeutta vastaan

Onhan pimeää, just niin marraskuuta. Tuntuu että paksu pilviverho on peittänyt sinisen taivaan ja estää auringon piristävien säteiden pääsyn maan pinnalle. Tihku sade kastelee sen verran että sukat kastuu ja housun lahkeet ovat kurassa. Jotkut ripustelevat jo epätoivoisina jouluvaloja (kutsuvat niitä kausivaloiksi) pihapuiden oksille ja kenties soitattavat keittiössä joululauluja. Lumesta ei ole kuitenkaan tietoakaan ja malttamattomana pinnaan vielä toppatakin ja -saappaiden kanssa. Popsimme vitamiineja ja mietimme kausi-influenssa piikin järkevyyttä. Tähän tylsyyteen ja tulevan odotteluun voisi ihan uuvahtaa ja kangistua, mutta minä ja moni muu nousee ylös, kiskoo lenkki vaatteet niskaan, hakee sykemittarilla gbs-signaalin ja lähtee juoksuun. Onneksi on #marrasputki ja itselle asetettu haaste juosta joka päivä vähintään 25 minuuttia 😉 On jokin kiva juttu keskellä tätä harmautta, eikä päivät vain kulje ohitse odotellessa kivoja kelejä ja päivän taittumista kohti valoa ja lämpöä. 

Ei marrasputkikaan kuitenkaan helpolla joka päivä päästä. Maanantaina oli pitkä työvuoro, aamu kello 7 alkoi ja ilta kello 21 loppui. Juoksemassa piti jossain välissä käydä. Kesken työvuoron se oli mahdotonta, aamusta ennen kukon laulua ihan mahdoton ajatus, mutta jospa työvuoron jälkeen. Jospa suoraan töistä kotiin. Hyvä ajatus ja se toimi vuosi sittenkin marrasputkessa. Auto jäi työpaikan parkkipaikalle kun juoksu kamppeet päällä, valo otsalla keikkuen lähdin jolkottelemaan kotia kohti. Ilta oli lämmin plus 7 ja jo parin kilometrin jälkeen olin ihan kuumissani. Märkä asfaltti kiilteli lenkkarien alla, liukasta ei ollut eikä paljon muuta liikennettä. Viikonlopun juoksuista jalat olivat vielä merkittävän jumissa, mutta mä nautin pääkopan latautumisesta. Reilu tunti ja olin kotona.

5. päivä

Myöhään kotiutumisen hyvä puoli on se, että talo on jo hiljainen, ei tarvitse jonotella suihkuun tai varata paikkaa sohvalta. Kaikki muut ovat jo nukkumassa ja mä hiippailen villasukilla jääkaapin ovea raottamaan. Ihana raukeus kropassa, sopivasti adrenaliinia ja tyytyväisyys yhdestä marraskuisesta juoksupäivästä taas. 

Aamulla herätyskellon soidessa ei tunnu aivan yhtä mahtavalta. Tekisi mieli kääntää kylkeä. Mutta ylös ja sitten vielä yksi, kaksi ja kolmaskin pikku tyyppi kainaloon ja aamupalalle. Lasten hoputtaminen kouluun ja samasta oven raosta mennessä, unihiekkaa silmistä pois pyyhkiessä ulos ja menoksi. Justhan mä nämä samat vaatteet hikimärkinä riisuin ja taas ne päällä oon menossa. No, auto on haettava työpaikan parkkikselta. Nyt juoksen metsän kautta. Linnut laulavat vaikka on marraskuu pahimmillaan, vihreät sammalmatot muistuttavat elämästä ja mä juoksen. Jalat tuntuu hyviltä, vaikka edellis illan juoksusta on alle 12 tuntia. Ai niin, mutta kyllähän ultrajuoksijan jalkojen pitää tällaiset rasitukset kestää. Teenpäs tänään pikkuisen pitemmän lenkin, mutta ei liian pitkää, sillä pelkällä banaanilla ja vedellä en jaksa älyttömyyksiin. Joku toinen päivä sitten marrasputkipäiväöverit.

6. päivä

Tiistai illalla ohjasin vielä porrastreenin koulun liikuntasalissa (kyllä kyllä portaat löytyy meidän koulun liikuntasalista!!). Säästelin omia jalkojani, mutta en malttanut olla muutamia hyppyjä tekemättä että jalat saivat sopivaa kovempaa ärsykettä tasaisen rauhalliseen marrasputkeiluun. Päälle vielä pulahdus kaksi asteiseen veteen joessa ja mä olin niin valmis nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli taas sama show lasten kanssa ja liikkeelle. Keskiviikkoisin Ilmajoen uimahalli avaa ovensa jo aikaisin aamusta ja silloin on hyvä lähteä vesijuoksemaan. Ensin kuitenkin päivän putki juttu alta pois, joten kiertelin ja kaartelin kylällä. Lenkillä iloiseksi teki toisen lenkkeilijän iloinen tervehdys ja se fiilis kun tajusin että mun syyskuussa nokkiinsa ottanut vasen jalka ei kipuile enää yhtään. Altaassa pujottelin myssypäisten mummojen seassa tiedostaen, että muutamien vuosien päästä minäkin ottaisin bestikseni mukaan ja sitten me kauhottaisiin vettä ja juteltaisiin viime viikon kuulumiset. Niin mahtavia jokainen!

7. päivä

Niin ja onneksi pääsen jo nyt välillä hyvän ystävän kanssa liikkumaan. Niina lähti mun kaveriksi metsään torstaina. Mentiin ihan rauhassa pehmoisessa märässä metsässä. Ei pelkoa susista tai metsämiehistä, sen verran ääntä pidettiin kun asiaa on aina niin paljon. Oltiin Vaarojen samikset harmaine pipoinemme. Ilo on samistella myös ensi keväänä Nuts Karhunkierroksen tuubihuivilla, sillä me ollaan niin molemmat menossa sinne. Huokauksin haaveilen keväästä. Onneksi olet edessä päin, lähestyt päivä päivältä 😊

8. päivä

Viime yön valvoin töitä tehden klo.03 asti ja sitten pääsin kotiin ja suoraan sänkyyn. Laitoin korvatulpat korviin, ettei lapset aamu tohinoissaan herätä. Säikähdinkin kun kello herätti. Meni minuutti että tajusin mitä tapahtuu ja mitä mun pitäisi tehdä. Puin lenkki vaatteet päälle (koko viikon samat päällysvaatteet lenkillä 😮, mutta mitäs niitä kesken pesemään kun taas ovat kohta kurassa!) ja hyppäsin niin tutuksi käyneeseen harmauteen. Kympin lenkura, aamupala ja parturin tuoliin terapiaan. On muuten pähee pää taas 😁! Nyt istun hetken sohvalla, pesukone vihdoin pyörittää kuraisia vaatteita, kunnon venyttelyt pitäisi tänään tehdä, ottaa pikku unoset ja sitten pitkään yövuoroon, niitä on kaksi edessä.

9. päivä

Marraskuun juoksukilometrejä on nyt kasassa 119. On juoksua asfaltilla, hiekkateillä, purtsilla ja poluilla. On juoksua yksin, ystävän kanssa ja kisassa. Tällä samalla reseptillä jatkan, toki ilman mitään kisoja. Tuntuu tosi hienolta!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

~Eija~

35km Ilkanpolulla

Meitä oli lähes 200 osallistujaa Pyhäinpäivän aamuna starttaamassa Komia Ilkan Polku-juoksutapahtumassa 35 tai 17 kilometrin matkalle tai vaihtoehtoisesti neljän osuuden viestiin. Keli lupaili hyvää kun vertaa millainen kylmä lipsuttelu juoksu oli viime vuonna, jolloin tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran. Nyt mittari näytti plus 7 astetta ja aamun pieni tihkusade muuttui päivän edetessä auringon paisteeksi. Käytännön jutut ilmoittautumisista bussikyydityksiin lähtöpaikalle sujuivat jouhevasti. Tuttuja oli paljon paikalla - oli kiva nähdä teitä kaikkia 😊

35km lähtö Kurikasta. Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Itse olin saanut osallistumisen palkinnoksi Komia Paukaneva Night Trail kisasta ja valinta pitkälle matkalle oli omalta kohdalta selvä. Tavoitteeksi otin parantaa viime vuotista aikaani, sillä vaikka juoksu silloin oli aivan ok, jäi siitä jotain hampaan koloon. Viime vuotista juoksua muistellessa tulee mieleen miten väsynyt loppujen lopuksi olin (ja kylmissäni!) ja en päässyt silloin itselleni asettamaan aika tavoitteeseen, vaan jäin siitä vajaa 7 minuuttia. Toivoin saavani rennon kivan juoksun, sillä tämä olisi samalla tämän vuoden viimeinen lappujuoksu. Reitti oli mulle suurimmalta osalta tuttua, koska oon juossut täällä yksin ja porukalla usein.

 Edellisenä iltana kasasin muutamat vaatevaihtoehdot esille. Aamulla päätin vetää päälleni capri-malliset juoksutrikoot ja pitkät kompressiosukat, lämmin poolopaita ja päälle ohut juoksutakki. Nastattomat polkujuoksukengät jalkaan, ohuet hanskat käsiin ja tuubihuivi otsalle. Arvasin, että osan matkaa takki tuntuisi liialta, mutta loppujen lopuksi toimi oikein hyvin. Juomaliiviä en pakannut mukaan, vaan päätin tällä kertaa nauttia järjestäjien huoltopisteiden tarjoiluista. Joka pisteellä hörppäsin kupillisen urheilujuomaa ja sillä mentiin.

Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Lähtö tapahtui Kurikan Tuiskulan kylästä. Hiekkatietä palan matkaa ja sitten puikahdettiin metsään. Siinä pääsi heti hakemaan itselle sopivaa paikkaa letkassa ja huomasin edessäni parin tyypin päässä Merjan. Pysyin hyvin vauhdissa mukana pari kilometriä ja päätin kokeilla kuinka pitkään siinä jaksaisin. Meitä oli kuuden juoksijan porukka, mä siinä hännillä, taakseni en vilkuillut. Ensimmäinen huoltopiste ja viestin osuuden vaihto oli vähän ennen 7 kilometrin kohtaa. Pysähdyin hörppäämään ja kuuden hengen porukkamme hajosi. Kaksi miestä jäi taakseni ja kolme muuta jatkoivat reipasta matkaansa. Enpä olisi tuota vauhtia varmaan loppuun asti jaksanutkaan, joten oli parempi rauhoitella vauhti omaksi rennoksi. Metsätietä käsijarru pois päältä alas ja sitten ihana kiipeäminen Santavuorelle. Viime vuonna kävelin tämän, mutta nyt juoksin suurimman osan. Huipulle päästyä lähdettiin heti takaisin alas liukkaita kiviä ja juurakoita tarkasti lukien.

Muutaman kerran meinasin mennä nenälleni lyödessäni varpaitani kiviin ja juurakoihin. Menin läheltä piti kaatumisissa laskuissa sekaisin, vaikka alkuun niitä laskinkin. Pystyssä kuitenkin pysyin. Tiet olivat kuivia, mutta isoja ja kuraisia lammikoita oli metsässä. Välillä sai loikkia välttääkseen kahlaamisen ja jokusen kerran pehmeä mätäs antoi jalan alla periksi ja jalat sai pohkeeseen asti viilennystä. Ramppaaminen pieniä nousuja ylös ja sitten alas alkoi tuntua jo etukäteen kireissä takareisissä ja pakaroissa, mutta hetken notkahduksen jälkeen fiilis pysyi reippaana. Pyrin pitämään omaa tasaista vauhtia yllä. Paristi pitkillä suorilla vilkaisin taakseni, sillä halusin nähdä onko joku lähellä hengittämässä niskaan.

Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Noin 11 kilometriä ennen maalia tuli näköpiiriin selkiä mitä tavoitella, sillä 17 kilometrin juoksijoitahan siellä oli. Se kummasti antoi virtaa ja sai pidettyä jonkinlaista vauhtia yllä. Kelloa vilkuilin ja laskeskelin, että kyllä tällä menolla oma ennätys pitäisi tulla helposti. Päätin, tai itse asiassa olin jo paljon aikaisemmin päättänyt, että helpolla en kenenkään naisen anna enää tulla ohitseni. Tiesin olevani toisena.

Ja paikkani sain pidettyä loppuun asti 😊 Oma aikani oli 3:08:45 - parani siis reilusti, sellaiset 27 minuuttia. Paljon sai laittaa kelin piikkiin, mutta kyllä nyt oli jotenkin muutenkin vahvempi juoksu. Merjalle hävisin vajaa 10 minuuttia ja Minna oli mun perässä 2 ja puolen minuuttia. Olin tyytyväinen ja tähän oli hieno päättää tämä kausi.

35km kärki; mä, Merja ja Minna. Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Kiitos jälleen Komia Flown porukalle hyvin järjestetystä tapahtumasta! Hienoa, että niin moni muukin oli Kurikan ja Ilmajoen kauniille poluille löytänyt! Lukuisat enakkoilmoittautuneiden arpapalkinnot ja sarjojen kolmen kärjen palkinnot olivat hyviä ja kaikille osallistujille jaettu tapahtumalaatta on todella hieno 👍

Komia Ilkan Polku osallistumis-laatta ja mun kuraiset kengät.

Pyhäinpäivän loppu päivä vierähti kotona. Pienessä liikkeessä oli hyvä olla ja hetken tv:n ääressä istuminen jässäytti paikkoja. Erityisesti vasemman jalan lonkankoukistaja oli jotenkin ottanut nokkiinsa. Myös hartiat ja takareidet heitti jumin päälle. Onneksi tänään sunnuntaina oli sovittu suunnistusseuran naisten kanssa yhteislenkki heti aamulle, niin sain veren hyvin kiertämään kropassa. Ennen muiden saapumista paikalle, vetreytin jalkoja juoksemalla reilu 5 kilometriä, sillä olenhan marrasputkessa 😆 Sitten porukalla saman verran sauvakävelyä ja päälle sopivasti tuntuva oman kehonpainotreeni. Aivan huippu sunnuntain startti.

4. päivä

Tällä jaksaa taas uuteen viikkoon!

~Eija~

Marrasputkeen jälleen

Viime vuonna olin ensimmäistä kertaa marrasputkessa selättämässä tätä harmautta ja loskaa juoksemalla joka päivä vähintään 25 minuuttia. Vuosi sitten oli jo ensilumi satanut ja tuonut lupauksen talven valkeudesta. Ja nythän jo tiedämme että viime talvi oli kunnon lumitalvi. Toivottavasti tulevakin olisi samanlainen.

Viime vuonna kilometrejä kertyi 356,5km ja tuo tavallaan toimii pienenä porkkanana itselle tänä vuonna. Lisäksi rinnalle nostan säännölliset lyhyet lihaskuntoharjoitukset ja tietysti kehonhuollon.
Viime vuoden putki-postauksiin pääset täältä. 

Mutta tästä alkaa tämän vuoden Marrasputken stoori. Ja senhän aloitin eilen torstaina aamulenkillä. Kolmasluokkalaisen tyttäreni saattelin samalla kouluun ja jatkoin siitä matkaani eteenpäin kylällämme. Keli oli lämmin, kurainen ja viileähkö tuuli viilensi menoa. Matkalla pysähdyin juttelemaan Piian kanssa. Matkaa kertyi 13 kilometriä ja aikaa kului 1:08. Päälle tein keskivartalotreenin. Hyvä vire pysyi koko päivän ja illalla ehdin vielä jäähtymään Niinan kanssa avantoon. Sain makoisat unet yöllä.

Päivä 1.

Tänään perjantaina pääsin lähtemään lenkille tuntia aikaisemmin kuin eilen, sillä kaikilla lapsilla alkoi yhtäaikaa koulu. Juoksin taas ensimmäiset puolitoista kilometriä pyöräilevien lasten rinnalla ja jatkoin siitä sitten matkaani. Keli oli jälleen todella harmaa, mutta satamaan alkoi vasta lähempänä puolta päivää. Rennon rauhallinen lenkki oli 10.2 kilometriä ja aikaa kului 55 minuuttia. Lenkin päälle tein voimatreenin käsipainojen ja kuntopallon kanssa. Liikkeelle olin lähtenyt vain banaanin ja veden voimalla, joten suihkun jälkeen rauhotuin kunnon aamupalalle. Ilta kului töissä.

Päivä 2.

Huomenna taitaa tulla putken pisin lenkki, kun osallistun viime vuoden tapaan Komia Ilkanpolku-juoksutapahtumaan 35 kilometrille. Viime vuoden stooriin pääset tästä. Tavoitteena on juosta rento juoksu mutta parantaa kuitenkin omaa aikaani, joka viime vuonna oli 3:36.
Huomenna kuuluu kuinka kävi 😊

~Eija~

Back to Koli

Suomen poikki ajaminen ratkiriemukkaassa seurassa ja paluu kolmen viikon jälkeen Kolille oli odotettu reissu. Vaikka nyt parkkipaikalla ja Kolin hotellin pihassa oli kovinkin rauhallista, ei ollut punaista mattoa tai maalikaarta, saatikka enää syksyn ruskaa, oli kuitenkin jälleen hento kerros lunta, tärkeitä ihmisiä ympärillä ja pieni kihelmöinti vatsanpohjassa. Oli viikonloppu kun tulisin ystävieni kanssa kokemaan Kolin kansallispuiston tunnelman, kiireettömyyttä ja omiin muistoihin palaamista. Ystäväni jo autossa kysyivät Vaarojen maraton ultrajuoksustani ja sain jakaa makupaloja matkastani heidän kanssaan koko viikonlopun ajan.

Ukko-Koli 347m

Perjantaina iltapäivällä pääsimme perille ja ennen auringon laskua kiirehdimme ylös Ukko-Kolille, jonka korkeus on 347 metriä. Vaarojen maraton reissuilla en ole ehtinyt huipulla käydä. Maisemat olivat mahtavat, vaikka nopeasti aurinko laski ja hämärän ja pimeän rajamailla löysimme takaisin autolle. 

Maisemia Ukko-Kolilta.

Mökki majoituksemme oli hyvä. Kaikki oleellinen löytyi mitä naisporukka tarvitsee. Ikkunasta näkyi Pielinen, jonka aalloissa kävin lauantai illalla pulahtamassa. Saunomisen ja lautapelin pelaamisen jälkeen maltoimme mennä suhteellisen ajoissa nukkumaan. Seuraavalle päivälle oli suunnitelma patikoida max 20km, lähtöpaikka oli päätetty ja se, että taksi saa tulla hakemaan meidät sitten jostain minne päätämme lenkkimme. Olin toki ottanut maastopyöränikin mukaan, jos olisin heittänyt naiset lähtöpaikalle ja vienyt auton valmiiksi jonnekin odottamaan ja sitten pyöräillyt lähtöpaikalle. Päädyimme lopulta kuitenkin taksiin. 

Pielisen rannalla

Aamulla kunnon aamupala, mikä oli molempina aamuina valmiiksi katettu ja mä vain ilmestyin pöytään (kiitos 😊). Pakkasimme reppumme; eväät, vara- ja taukovaatteet, lamppu, varavirtaa ja kartta. Ehdin käydä Pielisen rannalla hetken haistelemassa aamua. Ihanaa olla täällä. Tuulessa oli lupaus hienosta päivästä. 

Ajoimme Havukanaholle. Muistot tulvahti mieleen; tästä niityltä juoksin, fiilis oli mahtava, takana oli vasta reilu 5km. Pääsimme heti nousujen makuun ja riisuimme yhdet vaatekerrokset pois. Kiipeäminen palkittiin upeilla maisemilla Pieliselle ja sen yli. 

Havukanaholta lähtö

Pidimme vauhdin rauhallisena. Viiden naisen porukassa juttua riitti. Sua kuunneltiin, sait kuunnella, jaoimme nämä nousut ja maisemat, juuri tämän hetken. 

Kuvaamista Jauholanvaaralla 213m

Jauholanvaaralla pysähdyimme retkemme lähinnä virallista osuutta toteuttamaan, vaikka sekin meni enemmän nauraessa. Toimittaja Päivi nimittäin kuvasi mua eestä ja sivulta ja mä yritin olla ihan rentona luonnollisesti. Juttu ilmestynee marraskuussa paikallislehdessä. Jännittää minkä kuvan Päivi sieltä valitsee ja ennen kaikkea mitä kivaa teksti tulee sisältämään. 

Niin reippaana :)

Laskeuduimme Herajärven kierroksen itäpuolen vaaroilta alemmas ja puiden lomasta ilmestyi tyyni, kuvankaunis Pitkälampi. Aurinkokin ilahdutti meitä valaisemalla vastarannan havupuut ja heinikon. Kaunis paikka, jonka olin juostessa ihan sivuuttanut. Pysähdyimme hetkeksi ja se jäi muistoihin ikuisesti. 

Pitkälampi

Olimme välillä pysähtyneet hörppimään juotavaa, mutta retkemme pääateria nautittiin Laukkalassa. Kokosin trangian ja sinne tulet. Keittelimme Sannan suunnitteleman ateriamme, joka sisälsi porkkana-kaura-pastaa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kikherneitä. Ai että oli hyvää. 

Evästystä Lakkalassa

Lyhyemmätkin pysähdykset aiheuttavat nopeasti sen, että tulee vilu. Pitempi ruokailupysähdys aiheutti syvemmän vilun, joten jatkoimme evästämisen jälkeen taukovaatteet päällä matkaa. Myöhemmin, viimeistään seuraavan nousun jälkeen taas vähennettiin. 

Vetolossilla Sikosalmella ennen Kiviniemeä

Yksi odotetuin paikka oli Sikosalmen ylitys. Tämän ylitin vuosi sitten ollessani Vaarojen maratonilla 43 kilometrin matkalla. Muistan olleeni lautalla jonkun miehen kanssa. Paljaisiin käsiin kylmä muovinen vaijeri oli karun tuntuinen. Nyt kädet pysyivätkin lämpöisinä.

Pääsimme Kiviniemeen, jossa kolme viikkoa aikaisemmin täytin vesipulloni kiireesti ja jatkoin ripeästi matkaa. Silloin kanssakilpailijat hengittivät niskaan ja mun kilpailuvietti nosti päätään. Nyt sain hengitellä raikasta, pikkuisen plussan puolella olevaa ilmaa ilman kirimistä. Matkamme jatkui hyvä voimaisina kohti Kolinvaaraa.

Kolinvaara 185m

Luonnsuojelualue oli jäänyt itäpuolelle ja Herajärven länsipuolella välillä ylitettiin hakkuuaukkoja ja talousmetsää. Aurinko lämmitti reisiä ja alhaalla solassakin riitti vielä valoa. Ryläykselle olisi enää reilu 10 kilometriä, tämä naisporukka jaksaisi sinne ja sieltä tielle. Kypsyttelin ajatusta päässäni ja letkauttelin naisille heidän reaktioitaan seuraillen.

Saavuimme Kolinvaaralta tielle. Kello oli varttia vaille neljä. Arviolta kaksi tuntia menisi seuraavalle tielle Ryläyksen kautta, josta taksin olisi meidät helppo hakea. Pimeä tulisi ja meistä vain kahdella olisi lamppu mukana, mutta kyllä me niillä pärjättäisiin. Voisimme oikaista pikku tietä pitkin melko lähelle Ryläystä. Tähän ei vielä haluaisi lopettaa.

Eikä lopetettu vaan lähes yksimielisesti päätettiin jatkaa ja pistää tiepätkällä hiukan ripeämpi vauhti. Aurinko laski hurjaa vauhtia. Tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, pujottelimme varvikon läpi ja viimeinen 100 metriä suunnistettiin metsän läpi merkatulle polulle. Nousimme ylös Ryläykselle. Vaara, josta paljon Vaarojen maratonin tarinoissa puhutaan, mutta sen mahti ei ollut mulle vielä täysin auennut. Nyt kiipesimme nopsasti näköalatorniin. Aurinko painui horisontin taakse ja ehdimme juuri nähdä taianomaisen maiseman ympärillämme. Kaunista ja hiljaista.

Ryläys 323m

Pitkäksi aikaa ei voinut pysähtyä, sillä hämärä syveni. Vartin kävelyn jälkeen oli jo todella haasteellista astella jyrkkää ja mutaista rinnettä alaspäin. Viritimme valot ja seikkailumme sai mielestäni just hienon lisän. Kuitenkin tiesin, että yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa tai totaalista väsähtämistä en halua, sillä koin olleeni se yllyttäjä tälle vaaran huiputukselle. Esitin rohkeaa ja tsemppasin "hyvin menee naiset" -huudahduksilla, mitkä lähinnä taisi huvittaa toisia.

Päästyämme Ryläyksen parkkipaikalle olo oli onnellinen - me tehtiin se! Kilometrejä kertyi noin 25 ja kaikki jaksettiin todella hyvin! Oon niin ylpeä ystävistäni ja sen ääneen monta kertaa sanoinkin. Tilasimme taksin, poseerasimme viimeiset otokset ja flossattiin lämpimikseksemme. 

Maalissa Ryläyksen parkkipaikalla

Loppu ilta piti sisällään pitsan syömistä, saunan löylyjä ja väsyneiden naisten kikatusta myöhälle yöhön. Saimme yhden extra tunninkin kun yöllä siirryttiin talviaikaan.

Aamusta heitin banaanin suuhun ja lähdin heittämään maastolenkin pyörällä. Olin menopelin tänne asti vetänyt, niin pitihän tilaisuus hyödyntää. Vajaan tunnin lenkki ja mökille kunnon aamupalalle. Pakkailut, mökin siivous ja auton nokka kohti Kuopiota, jossa pydähdyimme vielä syömään rauhassa.

Aamulenkki 11km.

Ravintola Ehtan Ehta-burgeriannos 👌

Ihana viikonloppu ihanien ystävien kanssa.
Kiitos kaikesta Päivi, Sanna, Mervi ja Marjo 💜
Kiitos Koli kauneudestasi.

~Eija~

Punnerretaan

Ensi viikolle, lokakuun viimeiselle Sporttiporukan treeniin, lupasin paljon punnerruksia. Mun tulee  tehtyä punnerruksia epäsäännöllisen säännöllisesti, yleensä lenkin jälkeen. Teen usein 10 sarjan toistoja ja aikaa se vie vain muutaman minuutin, mutta silti hiki ja hyvä olo tulee. Voisi tehdä useamminkin ja säännöllisemmin, niin kunnon kehitystäkin voisi tapahtua.

Punnerruksessa pitää aktivoida koko kroppa, ylä-, keski- ja alavartalo. Se on kunnon treeni rintakehälle ja hartioille. Keskivartalo on pakko pitää kasassa, ettei selkä notkahda alas ja aiheuta helposti kipuja. Pakaroilla ja reisillä annetaan tuki ja linja kropalle. On hyvä aloittaa esimerkiksi polvet maassa ja maltillisella määrällä toistoja. Viikon tai kahden päästä rohkeasti polvet ylös maasta ja taas maltillisilla toistoilla etenemään.

Nyt heitän teille kaikille punnerrushaasteen!

Tehdään lähes joka päivä punnerruksia. Valitse itse teetkö polvet maassa vai ilmassa. Tarkista esimerkiksi peilin edessä tai kaverilta että asento on hyvä. Tee punnerrukset joko yhteen putkeen tai niin moneen kertaan jaettuna kuin sulle sopii.

Aloita 10 toistolla

Seuraavana päivänä 2 lisää

Sitten taas 2 lisää

Kunnes kasassa on 18 punnerrusta, sen jälkeen pidä päivä taukoa.

Ja aloita taas alusta

Kun tämä tuntuu helpolta, aloitakin 12 tai 14 punnerruksella ja lisää joka päivä aina 2 lisää.

Punnerruksen lähtöasento

Punnerruksen ala-asento

Kun peruspunnerrus tuntuu tylsältä, voi kokeilla tehdä erilaisia punnerrusvariaatioita. Näihin saat ideoita ensi viikolla tiistaina Sporttiporukan treeneissä Neiron koululla klo.18.30-19.30.

Tervetuloa punnertamaan 😃!

Ihanaa lokakuun loppua kaiklle!

~Eija~

Erikoispitkää ja aaltoja

Ilmoitin itseni Vaarojen maraton viikolla suunnistuksen SM-erikoispitkille, jotka olivat viikko Kolin reissun jälkeen. Mielessä vilahti, että tokkopa olen palautunut polku-ultralta ja kuinkahan mä kisapaikalle, Saloon asti jaksan ajella. Alku viikosta, jalkojen lihakset vielä arkoina, aloin kysellä jospa saisin jotenkin porukan yhteiskyytiin, mutta erikoispitkiä edellispäivän suunnistuksen Halikko-viesti sotki sopivan porukan löytämistä. Suurin osa siis meni jo lauantaina Saloon ja mä olisin vielä silloin töissä. Kuitenkin seurakaveri tarjosi yösijaa kotoaan Ulvilasta, puolesta välistä matkaa, joten ei jäänyt sunnuntai aamulle (yölle) niin ajamista. Joten lauantaina töiden jälkeen lähdin ajelemaan pimeässä Liisan luo ja suht ajoissa pääsimme nukkumaankin.

Aamu-usvassa.

Aamu valkeni sumuisena ja niin lämpöisenä. Viikonlopun sunnuntaille oli luvattu todella poikkeuksellista keliä, lähemmäs 20 astetta! Kahden tunnin ajomatka Saloon hurahti jutellessa ja kaunista tienoota ihaillessa. 

Itse suunnistuskisa tuli olemaan tavallaan yhden etapin päätös, sillä tämä oli mun viimeinen virallinen kisani sarjassa D35. Toki mahdollisesti vielä tässä sarjassa jossain kisassa olen, mutta ensi vuonna siirryn D40-sarjaan, kun ikä pyörähtää uudelle luvulle. Suunnistuksen pääsarjoissa voivat kisata ihan kaikki, mutta siihen virallisesti kuuluvat 21-34 vuotiaat. 35 vuodesta eteenpäin sarja vaihtuu aina viiden vuoden välein. Sarjan vaihtaminen tarkoittaa yleensä lyhyempiä ratoja, mutta taso pysyy yhtä kovana suhteessa itseen.

Vaikka ikääntyminen aiheuttaa omat isommat tai pienemmät kriiseilynsä, on kuitenkin kiva päästä seuraavaan sarjaan. D35-sarjassa kun on usein niin todella vähän osallistujia. Sunnuntain erikoispitkilläkin kyseessä oleva sarja oli pienimpiä. Meitä oli 21. Kotona asetin itselleni tavoitteen päästä kymppisakkiin, hyvällä suorituksella voisi pärjätä paremminkin. Ilman odotuksia ja paineita kuitenkin lähdin, vaikka asiaan kuuluva jännitys pyöri vatsanpohjassa koko aamun.

Erikoispitkän kartta pala.

Matkana meillä oli 11,2 kilometriä linnuntietä. Karttana oli valtava "lakana" , 4xA4 kokoinen! Mittakaava 1:10 000, eli yksi senttimetri vastaa 100 metriä luonnossa. Noin ison kartan käsitteleminen ja taitteleminen pienemmäksi vaati metsässä useamman pyörittelyn.

Alussa oli kaksi helppoa rastia ja kolmaskin tie kierrolla näytti helpolta, mutta menin sen sitten huolimattomuuksissani ryssimään, kun ajauduin liikaa vasemmalle. Nelos rastin otin rauhallisemmin ja se napsahtikin heti kohdalle, mutta sitten vitoselle heitin mulle tuttuun tapaan ihan liikaa oikealle. Siinä sitten pyörin ja ihmettelin ja yritin saada jostain kiinni. Lopulta se rasti löytyi ja kohti pahan näköistä tiheikkö rastia. Sekin meni ohi! Suututti, kun juoksu kyllä kulki eikä jalkoja painanut viikon takainen vaaroilla rymyäminen yhtään, mutta suunnistaa en sitten millään osannut! Päätin yrittää pysyä tosissani suunnassa ja rauhoittaa menoa. Saman sarjalaisiakin vilaji ympärillä, eikä tällaisella suorituksella kymppisakkiin kyllä päästä.

Yhteensä meillä oli 19 rasti ja kun kolme alkupään rastia oli mennyt ihan pipariksi, niin onneksi seiska rastista eteenpäin homma alkoi rullata. Välillä sain mennä ihan omassa rauhassa ja välillä ympärillä pyöri muitakin. Kartta oli hyvä ja maastosta tykkäsin. Oli nousua ja laskua, avokallioita ja sopivasti ojia ja soita. Kipuileva vasen jalkani sain kerran kunnon tällin kivikossa, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa harmia. Maaliin juoksentelin hyvävoimaisena ja hyvillä fiiliksillä. Aikaa kului yksi tunti ja 44 minuuttia ja oma kelloni näytti matkaa tulleen karvan verran alle 13 kilometriä. Pölläilyt lisäsi matkaa, sillä muutoin aika suoraan rastilta rastille suunnistin. Lopulta sijoitus 9. eli tavoitteeseen pääsin! Laskeskelin, että puhtaalla suorituksella olisi sijoitus voinut olla pari sijaa korkeammalla, mutta hyvä näin. Kisamakkarakioskin kautta autolle ja kotiin päin ajelemaan.

Maalissa.

Ulvilaan päin ajellessa tuli puheeksi, etten koskaan ole käynyt Yyterissä ja siitä se ajatus lähti, että piipahdetaas siellä äkkiä. Uskomattoman lämmin ja kirkas ilma ja mereltä päin puhaltava tuuli oli ihan parasta kauniilla hiekkarannalla. Jokunen uimarikin paikalla oli ja purjelautailijoita aalloissa. Todella kaunis paikka ja tänne on ehdottomasti tultava kesällä lasten kanssa.

Lokakuun auringossa.

Yyterin aaltoja.

Yyterin heikkadyynejä.

Liisa vei mut myös Kallon majakkasaarelle ihastelemaan veden silottamia kallioita. Odottelimme aina sitä seitsemättä aaltoa, joka olisi iso, saadaksemme hyvän kuvan aalloista. Paremmin kuitenkin kengät kastui aallon yltäessä pitkälle kallioille. Kaunis paikka, jossa voisi istuskella ajatuksissaan pitempäänkin.

Kallon kalliot.

Kuva: Liisa

Loppu viimein sunnuntain kisareissu oli oikein onnistunut, vaikka etukäteen moneen kertaan tuli mietittyä että mitä ihmettä mä nyt tuonne lähden. Suunnistuskausi on nyt paketissa ja muutenkin vaihdan hiukan kevyempään treenailuun hetkeksi, ihan tuon jalkanikin vuoksi. Marraskuun alussa on tarkoitus vielä mennä Komia Ilkanpolku-juoksu tapahtumaan juoksemaan 35 kilometriä, mutta siellä on enemmän sellainen oman viime vuoden ajan parantamis kuin kisaamis tavoite.

Aurinkoista ja iloista lokakuuta kaikille!

~Eija~

Palautumista Kolilta

Viikko sitten juoksin elämäni parhaan kisajuoksun Kolilla. Parhaan siitä teki se että nostan Kolin Vaarojen maratonin rankan maaston hyvin korkealle arvoasteikossani ja mä onnistuin nyt juuri siellä. Lisäksi paikalla oli Suomen polkujuoksun parhaimmistoa, samalla viivalla ja samalla reitillä kuin itsekin olin. Olin kovin onnellinen ja jopa pyörryksissä siitä asiasta, että hyvänä päivänä vauhtini ja sisuni riittää vielä tällaisiin venymisiin. Juoksun jälkeen olin koko loppu päivän melko ymmälläni. Kaikki kokemani pyöri päässä, jalkoja särki, oli nälkä ja väsy, palkintojenjakoa jännitin ja ilosta sometin ystäville.

Viimein kun sänkyyn kisailtana ehdin ja olin pääsemässä uneen, hätkähdin aina pian hereille potkiessani varpaita kiviin ja juurakoihin. Kroppa kävi niin vielä kierroksilla ja aivot työsti päivän tapahtumia, olin vieläkin juoksemassa. Majapaikan liian lämmin sisälämpötila ja ahdistavan pieni huone ei auttanut nukahtamista yhtään. Oli jano ja päätä särki. Jossain kohdassa yötä siirryin olohuoneen sohvalle vesipullo vieressä ja jalat nostin sohvan selkänojalle. Torkahtelin, mutta aamulla huonosti nukutusta yöstä muistona olivat kunnon silmäpussit.

Sauvakävelyä palautteluna.

Oli ihana päästä nukkumaan omassa sängyssä, alkuyö aina piikkimatolla maaten ja sopivan viileässä huoneilmassa. Viikonlopun jälkeen mulla oli vielä kolme päivää vapaata ja ne olin jo etukäteen päättänyt rauhoittaa levolle ja kevyelle liikkumiselle. Jalkojen särky oli vielä maanantaina sen verran rajoittavaa, että portaita kulkiessa piti ottaa tukea kaiteesta. Etureisissä ei vain ollut "tärmää". Takareisien ja pohkeiden jumi tuntui istuessakin. Liike on kuitenkin lääke ja sanonta 'sillä se lähtee kuin on tullutkin' pitää niin paikkansa. Tähän kohtaan rauhallinen sauvakävelylenkki oli siis enemmän kuin just paikallaan.

Ihana syksy. 

Vasen jalkani otti todella nokkiinsa lauantain ultraurakasta ja siinä on ollut lievää turvotusta ja kipua juoksun jälkeen, mutta toki oireet ovat koko ajan pikku hiljaa helpottaneet. Alkuviikosta kipu tuntui kävellessäkin, mutta nyt enää kun kohtaa selkeästi painaa sormella tai laittaa turhan tiukat kengät jalkaan. Särkylääkkeisiin ei onneksi juoksun jälkeen ole tarvinnut turvautua. Kollegan ja kirurgin kanssa lounaalla jutellessa päädyimme diagnoosissamme jonkin nivelsiteen jalassa venähtäneen. Tai jalan jokin pikku luu on saanut huomaamattani osuman. Joka tapauksessa kipu tulee todennäköisesti olemaan vaivanani pitkään ja lepo ja tärähtelyn välttäminen ovat hoitona. Tarkoittaa siis sitä, että juokseminen kovalla alustalla on nyt hetkeksi poislaskuista. Onneksi on olemassa muitakin alustoja kuin asfaltti ja tietysti kaikki muut korvaavat lajit.

Vesijuoksemassa.

Yksi jalkavaivaisen juoksua korvaava ehdoton  laji on vesijuoksu ja sitä on tullut käytyä tekemässä uimahallissa satunnaisesti. Nyt sitä varmasti tulee harrastettua säännöllisemmin loppu syksyn ja tulevana talvena. Keskiviikkona jalatkin tuntuivat jo paremmilta joten oli vesijuoksun aika! Edellis viikon kertaan verrattuna jaloissa tuntui väsy, mutta nopeasti ne lähtivät siitä vertymään. Ja tunnin veden polkemisen jälkeen tein vielä puolen kilometrin uinnin omalla tyylillä, mikä ei ole lähellekään tyylikästä. Haaveena olisi joskus päästä kunnon aikuisten uimakouluun ja oppia olemaan kuin kala konsanaan vedessä...

Yksi kynsi muuten tulee lähtemään irti. Se on saman varpaan kynsi joka sai iskuja myös kevään Karhunkierroksella. Nyt ko kynsi on ruman musta mutta yllättävän kivuton. 

Cyclin porukkalenkillä. 

Tällä palauttavalla viikolla on tullut myös pyöräiltyä, sillä siinä jalka säästyy iskutukselta. Kuitenkin torstai illan Cyclin porukkalenkillä pimeässä metsässä jalkaa joutui vääntelemään teknisillä poluilla sen verran paljon, että se hiukan ärtyi siitä. Muutenhan 25 kilometrin lenkki oli aivan mahtava! Edellisillä yhteislenkeillä oon ollut hitaammassa (nautiskelu) porukassa, mutta nyt oli vain yksi ryhmä ja tiedossa napsun verran reippaampi vauhti. Jännitti pysynkö perässä ollenkaan! Leuka täristen ja polvet notkuen vauhdilla mättäiden yli ja mutkia suoriksi. Siirtymätaipaleita mentiin teitä pitkin ja sitten taas ryteikköön. Pimeässä ei aivan pysynyt kärryillä mistä mentiin, mutta kaunista oli valoletkassa polkea. Kyydissä pysyin, hiki tuli harvinaisen lämpöisessä lokakuun illassa ja kropassa tuntui just hyvältä.

Valot pimeydessä. 

Töihin oon tottakai myös polkenut pyörällä ja tulen pyöräilemään läpi talven niin usein kuin mahdollista. Nastarenkaat tulevat alle kun pakkaset alkavat, toimiva lamppu on jo käytössä ja asianmukaiset vaatteet sään mukaan. Nyt kelit ovat aivan mahtavat ja ruska ihan parhaimmillaan. 

Töihin. 

Fiilikset siis ovat loistavat ja ennen kuin edellisen polku-ultran lihassäryt olivat kokonaan helpanneet, ilmoitin itseni jo ensi kevään Karhunkierroksen polkukarkeloihin 😊 Silloin lähden selättämään polkuja 83 kilometrin matkalle! En malttaisi odottaa!

~Eija~