Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaarojen Maraton. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaarojen Maraton. Näytä kaikki tekstit

lauantai 15. lokakuuta 2022

Polku-ultra ja erikoispitkä pyörällä

 Oon pitänyt teitä blogin lukijoita jännityksessä, mutta te, jotka seuraatte mua esimerkiksi instagramissa (@eijaannemi), tiedätte kuinka mun tuplakisaviikonloppu kaksi viikkoa sitten meni.

No molemmat kisat menivät hyvin, tavoitteet ja enemmänkin saavutin.

Ukko-Kolilla 💓
Pakkaillessa Kolille ja Vaarojen maratonin extreme, eli 65 kilometrin reissulle, olivat fiilikset melko vaisut. Jopa jonkin verran tympi lähteä. Tämä kuudes peräkkäinen osallistuminen Vaarojen maratonille poikkesi edellisistä reissusta hyvinkin paljon. Lähdin ajelemaan yli viiden tunnin ajomatkan päähän yksin, kun edellisillä kerroilla ovat mukana olleet mies ja ystävät Niina ja Harri. Miehet ovat menneet kalaan ja me naiset olemme juosseet ja viettäneet aikaamme muuten. Lisäksi mun tavoitteet reissulle olivat erilaiset kuin edellisinä vuosina. Viime vuonna piti vain päästä perusmatka (130km) läpi, että läpäisen UTTF (Ultra Trail Tour Finlandin). Sitä edellisenä olin korona kurimuksen jälkeen testaamassa itseäni jo perusmatkalla ja sitä edellisillä 65 kilometrin päivä ja yö kisoissa haastoin itseäni ja rajojani ja kaikkien yllätykseksi kiilasin kolmen parhaan joukkoon. Ensimmäinen mun Vaarojen maraton oli vuonna 2017, kun juoksin flunssatoipilaana 43 kilometriä. Se oli hieno juoksu, rankka, mutta olin niin täynnä iloa ja innostusta. Tänä vuonna tavoite oli löytää taas tuo ilo, ilman että pitää vääntää paha olo vatsassa, kramppaavia jalkoja tai huimaavaa oloa päässä vastaan. Omaa ennätystä (vuonna 2018 aika oli 8:42:07) ei lähdetty tavoittelemaan, vaikka se ajatuksena aina tuntuisi niin kivalta.
Pääsin onnellisesti Kolille ja heti kun pääsin bussikuljetuksella parkkikselta ylös Kolin huipulle, fiilis koheni. Kaikki ne ihmiset, ilmapiiri ja maisemat saivat hykertelemään onnesta. Vaikka tulin paikalle yksin, ei Kolilla tarvinnut olla yksin. Heti näkyi tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja tsempattiin. Katsoin perusmatkan lähdön, joka tapahtui perjantai illalla klo.18. Rehellisesti täytyy sanoa, että yhtään ei harmittanut etten ollut ryhmässä mukana. Tiedän melko tarkkaan millaista se on ja mitä se vaatii. Nyt ei olisi pystynyt. Pipoa nostin jokaiselle joka lähti matkaan.
Vaarojen Extreme varusteet ja eväät.
Mä hain oman kisamateriaalin kisakansliasta ja lähdin googlemapsin opastuksella mökille. Siellä olikin iloinen vastaanotto, kun Hanna ja Laura toivottivat tervetulleeksi. Fiilis koheni entisestään. Ilta kului syöden, jutellen, saunoen ja uiden sekä puiden juoksutaktiikkaa. Hanna ja Laura olivat ensimmäistä kertaa Vaaroilla, 43 kilometrin matkalla. Ennen nukkumaanmenoa katsoin kaikki varusteet valmiiksi, repun pakkasin juomia vaille valmiiksi ja yritin päästä nopeasti unen päästä kiinni. Arvasin, etten saa hyvin nukutuksi, koska alkoi jännittämään.
Aamulla kello herätti ennen puolta kuutta ja suunnitelmien mukaan heti ylös, jalkojen teippaus, vaatteet päälle, tavarat kasaan ja juoksuliiviin juomapullot. Söin suunnitelmien mukaan aamupalan ja hiivin ulos mökistä. Hannalla ja Lauralla oli herätys hiukan myöhemmin.

Ajelin takaisin etäparkkiin ja yhteisbussikyytillä Kolin huipulle. Silmäilin kännykällä missä perusmatkalaiset menevät ja erityisesti Tanjan meno kiinnosti. Ehdin Tanjan nähdä kun oli lähdössä toiselle kierrokselle. Rankkaa oli. Valitettavasti parikymmentä kilometriä myöhemmin Tanja joutui keskeyttämään. Ennen omaa starttia näin vielä Sarin ja toisen Sarin, jotka olivat myös 65 kilometrillä. Ja tottakai monia muita tuttuja tuli moikattua. Yöllä pyörinyt jännitys alkoi antamaan periksi ja tilalle tuli mukava rentous.
Pieni-Mäkrällä aamu hämärissä, kuva: Lauri Kontkanen
Lähtö tapahtui klo.07 lauantai aamulla. Heti lähdin omaa rentoa omaa vauhtia. Reitti oli tuttuakin tutumpaa polkua, sillä onhan täällä niin monta kertaa juostu, vaikka reitin alku onkin muuttunut viime vuonna. Alku on muutenkin melko helppoa, alamäkeä ja jopa tasaista juostavaa. Aamu oli vielä hämärä, mutta ilman lamppua näki oikein hyvin. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle ja jaloissa tuntui hyvältä. Taattua "kiipeilyä" ja juurakko-kivikko-rallia luvassa.

Aloitin energian nauttimisen heti ekan 20 minuutin jälkeen. Eväänä oli tällä hetkellä suuhun sopivaa geeliä, karkkia, banaania ja nakkeja. Lötköpulloissa oli molemmissa urheilujuomaa ja kun ne sain juoduksi, otin loppu matkan pelkkää vettä. Pysyin hyvin energia aikataulussa, vaikka edelleen se on mulle haastavaa. Se määrä, minkä pitäisi saada joka tunti alas, on mun mielestä paljon. Ja erityisesti juostessa koen sen niin vaikeaksi. Onneksi nyt lähti sujumaan suht hyvin ja kroppa toimi mukavasti.

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen alkoi sataa tihuuttaa vettä. Kyllähän se kasteli ja teki maaston paikoin erittäin liukkaaksi. Useamman kerran olin vetää kunnon lipat, mutta pysyin kuitenkin pystyssä kiljahduksien saattelemana. Jossain kohdassa sade kuitenkin taukosi, sumu hälveni ja päivä kirkastui. Itse asiassa Ryläykselle noustessa aurinko pilkahteli puiden lomasta ja jopa häikäisi.

Eteläpää on eteläpää. Sen menin juurakko, mutka ja nousu kerrallaan. Taitoin matkaa Markon kanssa. Hänen kanssaan olen useasti ennenkin mennyt, vauhti osuu niin yksiin. Saman matkan naisia tuli oikealta ja vasemmalta ohi. Ensimmäisten kohdalla otti päähän, mutta parin seuraavan kohdalla keskityin omaan juoksuuni, ei haittaa. Puoleen väliin asti olin hiukan edellä omaa neljän vuoden takaista aikaani (sain tämän tiedon Ninniltä viestillä), mutta tiesin että loppu matkasta siihen en pysty, koska silloin lopun menin kovaa. Silloin meillä oli 2-4 sijoista kova kisa ja kisahurmoksessa kaasuttelin reippaalla vauhdilla ja kiilasinkin itseni toiseksi. Nyt tavoite oli juosta omaa juoksua ja pidättäydyin siihen.
Kuva: Touho Häkkinen
Väsy alkoi tuntua ja muistissa oli lopun loputtomat kaarrokset ennen loppu nousua. Mutta tulihan ne portaat ylös, portaat alas, jyrkkää polkua kohti sataman tietä ja satamasta ylös Kolille. vahvasti ylös vaan ja tuli hirmuisen mukava olo. Marko kysyi, koska mun lapset tulee vastaan. Tällä kertaa lapset eivät tulisi kannustaen vastaan, koska olin yksin matkassa. Ei kauaa ja joku huusi rinteessä mun nimeä. En millään tunnistanut ensin kuka siellä on. Lopulta näin että se oli Sari. Miten Sari oli siellä, vaikka oli samalla matkalla kuin mä!? Niin, no jotkut vaan juoksevat nopeampaa, sain vastaukseksi. Sari oli valitettavasti joutunut keskeyttämään 30 kilometrin kohdalla, mutta arvostin suuresti, että oli jaksanut tulla loppunousuun mua kannustamaan. Tuntui niin hyvältä ja hassulla tavalla vahvalta.

Vuoden 2022, Vaarojen Extreme kulki aikaan 9:16:32.
Naisten sarjan 7.
Lajin ja varusteiden vaihto.
Maalissa kokista, makkaraa ja tuttujen kanssa juttelua. Pian piti siirtyä sisälle, koska kylmä oli tulla nopeasti. Suihkussa seisoin pitkään, vaikka tiedän että näillä sähkön hinnoilla pitäisi käydä nopeasti suihkussa. Suihkujonokin alkoi kasvamaan, niin oli siirryttävä pukemaan. Iskä soitti ja laitoin pikaisesti pari viestiä, että maalissa ollaan ja kaikki meni hyvin, tyytyväinen olen. Kerättyäni kuraiset kamppeet, hain osallistumishintaan kuuluvan ruuan take away-rasiaan mukaan ja sitten oli lähdettävä ajamaan takaisin kotiin. Hissiä bussille odotellessa Hanna ja Laura tulivat maalin ja ehdin pikaisesti käydä heitä onnittelemassa hienosta vedosta Suomen rankimmassa polkumaastossa. Sitten kotimatka. Söin, kuuntelin äänikirjaa ja puhuin puhelimessa. Oikeastaan vasta Lapualla, reilu puoli tuntia ennen kotia alkoi todenteolla väsyttämään. Kotona olin puoli kaksitoista ja suoraan sänkyyn.

Aamulla ylös ja valmiiksi mietityt vaatteet päälle, aamupala ja menoksi. Mies oli nostanut mun pyörän jo valmiiksi autoon. Pian aamu yhdeksän jälkeen olin Kuortaneella. En antanut ajatustakaan sille, että kroppa on melko väsynyt niin fyysisesti kuin henkisesti ja että energiavarastot ovat tyhjät. Edessä olisi pyöräsuunnistuksen SM-erikoispitkät ja D40-sarjassa se tarkoitti reipasta 40 kilometriä.

Yhteislähdössä meidät ohjattiin omille paikoilleen. Kaksi minuuttia ennen lähtöä saatiin kartat ja 15 sekuntia ennen ne saatiin kääntää ja laittaa karttatelineisiin. Meidän sarjalla oli kolme A4-kokoista karttaa ja niiden asetteleminen pienempään telineeseen oli haastavaa taiteilua. Mulla meni kauan ja lähdinkin liikkeelle ehkä ihan viimeisten joukossa. Mutta sitten matkaan. Ninni ja Niina mun sarjasta olivat ihan vierellä ja meillä oli sama reitinvalinta ekalle ja tokalle rastille. Tokalla rastilla mun oli pakko asetella karttaa paremmin ja Ninni meni menojaan. Sen jälkeen näin Ninniä vain pari kertaa. Niinan kanssa kuitenkin mentiin melko samaa vauhtia, vaikka eri reitinvalintoja tulikin. Mä tein kisan huonoimman reitinvalinnan kolmoselle, mutta muut onnistui paremmin. Ja lopullisen eron Niinaan tein 9-10 välillä kun tein oijon metsän läpi eri kohdasta kuin hän. Mutta vasta toiseksi viimeiseltä rastilta tullessa Niinan nähdessäni tiesin, että olen Niinaa edellä. Tuossa kohdassa myös tiesin, että hopeaa tuli ja se pisti hymyilyttämään korviin asti.
SM erikoispitkän mitalistit; mä, Ninni ja Niina.
Tosiaan Ninni voitti ensimmäisen suomenmestaruuden (jihuu 💥), mä sain hopeaa ja Niina pronssia. Meitä oli viisi osanottajaa. Olin melko häkeltynyt ja äärettömän tyytyväinen, että sain huijattua itseni kahteen kovaan ja pitkään kisasuoritukseen peräkkäisinä päivinä. Ja että sain vielä suomenmestaruusmitalin! Yhtään ei harmita, että kävin ensiksi Kolilla juoksemassa, sillä sama lopputulos olisi melko varmasti ollut vaikka olisin levännyt koko lauantai päivän, sen verran ylivoimainen Ninni pyörällä oli (sellaiset 7 minuuttia). Oon niin iloinen myös Ninnin puolesta 😊 On niin ihanaa ollut saada ystävä mukaan, jonka kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Ja samalla puskemme toisiamme eteenpäin, parempiin suorituksiin.

Matkaa kertyi 42,5 kilometriä ja aikaa mulla meni 2:22 ja sekunnit päälle.
Jee, mitalit taas kaulaan!
Kisaviikonloppu huuman jälkeen iski odotetusti armoton nälkä ja väsy. Nälkä oli jo sunnuntain pyöräsuunnistuksessa, mutta tuntuu että nälkä jatkuu edelleen. En olisi jaksanut viikonloppua seuraavalla viikolla tehdä oikein mitään ja kroppakin tuli niin kipeäksi, että pitkästä aikaa kävelykin sattui. Väsystä huolimatta oli pakko vaan jatkaa arjen asioiden hoitamista. Nyt alan olemaan taas oma itseni, ainakin omasta mielestä. Onneksi lapsillakin on nyt viikon syysloma ja koulutyön osalta voimme huilata. Mutta oli rankka viikonloppu ja kilometrejä kertyi paljon niin jalan kuin pyörällä, mutta myös autolla. Vedin sen hyvin, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tuntunut.

~Eija~

maanantai 26. syyskuuta 2022

Tupla kisaviikonloppu edessä

 Se on taas kisaviikko, sellainen "oksat pois ja pala latvaa"-kisaviikko. Viikonloppuna on edessä kaksi pitkää kisaa. Moni miettii, jotkut uskaltaa ääneenkin sanoa, että voisit toki tehdä toisinkin, esimerkiksi keskittyä yhteen kisaan tai lyhentää vaikka toista matkaa ja mahdollisuudet saada hyvät suoritukset olisi todennäköisempää. Niin totta.

Mutta kerran täällä eletään, tämä ei ole niin vakavaa ja vaikea on valita kahdesta kivasta vain toinen...onhan näitä lausahduksia. Kestävyyskuntoani oon aina tykännyt eri tavoilla koetella, esimerkiksi kahtena vuonna Venlojen ja Jukolan viestissä kolmella osuudella, 100 mailin polkujuoksut, työputken jälkeen 55km polkukisa ja rastiviikko pyöräillen ja juosten päälle. Kaikki edellä mainitut ja joitain muitakin päähän pistoja on onnistuneesti vedetty maaliin. Keskeytyksiä ei taulukosta löydy.

Jarrut, eli sauvat mukana, ettei aina pistäisi juoksuksi.
Lost in Kainuu seikkailukisan jälkeen palautuminen sujui ongelmitta. Arkeen tempautuminen oli väistämätöntä ja kunhan pahimmat univelat sai nukuttua pois, alkoi orientoituminen syksyyn. Vuoden pääkisat ovat takana, mutta vielä pitäisi hiukan nostaa polvea ja venyttää lonkankoukistajia. Mitään ihme temppuja ei tehdä, vaan pohjat ovat ne mitkä ovat. 
Vesijuoksua uimahallissa. Hiukan tylsää, mutta tehokasta.
Joten hienosäätö tätä tulevaa viikonloppua aloitettiin seikkailukisan jälkeen sauvakävellen, kevyesti juosten ja herättelemällä taas vesijuoksuinspiraatiota. Työmatkat kuljin tietysti pyöräillen aina kun mahdollista, eli paria työvuoroa lukuun ottamatta aina. Satunnaisia kankeuksia on silloin tällöin ollut, mutta oikeastaan on tuntunut aika hyvältä. Ei mitään pitkiä lenkkejä, vaan enemmänkin ylläpitoa ja hyvää mieltä.
Toki onnistuin iltarasteilla nyrjäyttämään oikean jalan nilkkani ja se tuntuu edelleen joissain asennoissa ja askeleissa, mutta juoksun kesti onneksi ongelmitta. Mulla ei ole koskaan tullut pahaa nilkkavammaa, vaikka koko ikäni on metsässä tullut rymyttyä. No ehkäpä juuri sen vuoksi. Mutta pieni muistutus tuo nyrjähdys oli, että varovaisuuskin olisi joskus ihan paikallaan.
Työmatkalla aamuvarhaisella.

Lauhanvuoren kansallispuiston näkötornin maisemia.
Jos fyysiset treenit ovat olleet kevyempiä, niin on psyykkinenkin puoli pitänyt rauhoittaa. Viime viikonloppu olikin harvinaisen mukava. Perjantaina Niina vei mua Seinäjoen uuteen elokuvateatteriin Suon villi laulu-elokuvaa katsomaan. Oli todella hyvä elokuva, niin kuin kirjakin. Suosittelen. Viikonloppu jatkui kivoissa merkeissä, kun lauantai oli mulla ihan vapaa; ei töitä, ei kisoja. Haettiin Kapu-koirakaveri koko päiväksi meille ja lähdettiin retkeilemään Lauhanvuoren kansallispuistoon. Oli mukava reissu ja yhtäkkiä päivään kertyi kilometrejä jalkaisin 23, Kapulle vielä enemmän.
Lasten ja Kapu-koiran kanssa Lauhanvuorella.

Alkanut viikko pitää kiireisenä. On töitä ja kakkos töitä, lasten juttuja ja yhteen kokoukseenkin pitää ehtiä. Perjantaina sitten lähden kohti Kolia ja Vaarojen maratonin 65 kilometriä, jonka lähtö on lauantai aamulla klo.07. Juoksun jälkeen pian lähden ajamaan takaisin kotiin, sillä sunnuntaina on sitten pyöräsuunnistuksen erikoispitkien SM-kisat Kuortaneella. Lähtökohtaisesti molempiin kisoihin menen siksi, etten poiskaan osaa olla. Tavoitteena molemmissa on oma hyvä suoritus tämän hetken kunto ja tiukka yhteissetti huomioon ottaen. Tiukkoja sijoitustavoitteita ei ole ja sanotaanko näin, että ymmärrän realiteetit. Eli juoksukunto semipituiselle polku-ultralle ei ehkä ole ihan kohdillaan ja ultran jälkeen ei reidet pitkään maasto polkemiseen ihan vimpan päälle ole. Mukava kuitenkin päästä taas Kolille ja mielenkiintoista, vaikka ei niin innostavaa, on pyöräsuunnistuksessa kokea uudenlainen kisamuoto, kun tiedossa on sarjan yhteislähtö.
On ollut aivan huippu ihania syyskelejä.
Saa nähdä kuinka käy. Viikon päästä tiedetään jo paljon 😁

~Eija~

torstai 21. lokakuuta 2021

Ultrajuoksujen jäljet

 UTTF oli mun päätavoite viimeisen kahden vuoden aikana. Tarkkaan en tiennyt mitä se tulisi vaatimaan tai mitä se tulisi antamaan. Tahkosin juoksukilometrejä, kauhoin vettä altaassa vesijuostessa, suunnistin, huolsin kehoa ja tein hurjasti ajatustyötä. Valitettavan vähälle jäi mäkitreenit, lihaskuntoharjoittelu, syöminen ja toisinaan myös nukkuminen. Säännöllistä ei elämä monivuorotyötä tekevällä ihmisellä ole, mutta toisaalta koin sen olevan vahvuuteni sillä en ihan heti vähistä unista hätkähdä. Harjoitusohjelmaa tai valmentajaa ei mulla ollut. En myöskään treenannut sykeohjatusti, vaan kuuntelin paljon kropan ja pääkopan tuntemuksia. Siedin jumittavia lihaksia, väsyä ja epämiellyttäviäkin kelejä. Nautin juoksusta yksin ja ystävien seurassa, rauhallisemmat kävelylenkit olivat ihania kuten myös viime talven hiihtelyt. Muut kisat antoivat mukavasti energiaa ja pakottivat nostamaan sykettä. Valmistauduin sen minkä näissä olosuhteissa pystyin ja se riitti.

NUTS Karhunkierros 166km

Tänä vuonna on reittimerkkejä seurattu kilometritolkulla.
Kisaviikolla toukokuun lopussa alkoi mun neljän viikon kesäloma, mikä järjestyi ongelmitta töistä. Jotenkin koin tarvitsevani aikaa levätä, ajatella ja keskittyä. Toki aina lähdön hetkeen asti on tekemistä, mutta ei sentään tarvinnut töissäkin hypätä tai lähteä suoraan yövuorosta kohti Rukaa. Laskeskelin tarvitsemani energiat, tarkistin varusteet ja pakkasin kahden huoltopisteen pussini. Lähdön hetkellä jännitti hirmuisesti, koska edessä oli ensimmäinen satamailiseni enkä tiennyt miten siitä selviäisin. Samaan aikaan olin hirmuisen onnellinen, että olin juuri siinä.
Gps-pallukkaani seurasi hurjan moni ja kiitän jokaista.
Viisi kuukautta Karhunkierroksen jälkeen on hassua muistella tuota perjantai päivää, yötä ja lauantai aamupäivää kun juoksin maaliin. En ikinä olisi kuvitellut voittavani tätä matkaa, en sitten ikinä. Matkalla olin välillä melkoisen väsynyt, purin hammasta kun etureisiin niin sattui, sormet olivat kohmeessa kylmästä  ja tunsin hiertymiä pitkin kroppaa. Sain hurjasti tsemppiä perheeltä, ystäviltä, työkavereilta ja somessa. Ennakkojuttu alueemme lehdessä oli hiukan luonut paineita - ei niinkään menestymisen osalta vaan siihen että en keskeyttäisi. Oikeasti en missään vaiheessa keskeytystä vakavasti edes miettinyt vaan askelsin eteenpäin. Vatsa otti hyvin energiaa vastaan ja pysyin virkeänä koko yön.

Juoksun jälkeen oli aika tarkistaa mitä kroppa tästä kaikesta tuumasi. Molempien jalkojen etuvarpaissa oli kunnon vesirakot ja toisen jalan isovarpaassa ulkosyrjällä oli rakon alkua. Jalkaterät olivat turvoksissa ja jalkapohjat arat. Selän iho oli hinkkautunut jälleen rikki, kuten tapahtui viime vuoden Kolillakin. Olin ajatellut, että paksumpi kaksin kertainen paita estäisi hiertymisen, mutta ei estänyt. Unta ja ruokahalua riitti, joten onneksi olin kesälomalla. Viikon sisällä lihaskivut helpottivat. Sykkeet huiteli normaalia korkeammalla. Hiertymät alkoivat paranemaan ja helleaallosta huolimatta eivät tulehtuneet. Liikkeelle lähdin oikeastaan heti.

NUTS Hetta-Pallas-Ylläs 160km

Kuva: Iines Rintaniemi
Karhunkierroksen jälkeen oli todella vähän aikaa, vain muutama viikko heinäkuiselle Hetta-Pallas-Ylläkselle. Sen kummemmin mitään kehittävää treeniä ei tuossa ajassa ehdi kun piti palautua edelliseltä ultralta. Se oli enemmän sellaista ylläpitävää liikkumista ja hermotuksen palautumista. Kesälomakin loppui, joten vaati taas järjestelyitä, että sain pitemmästi vapaita ja pääsimme koko perhe reissuun.

Kunnon helteet heitti koko Suomeen. Tykkään lämpöisestä, mutta helteitä en oikein meinaa kestää. Tiedossa oli siis iso haaste ja yritin ennakoida juomalla runsaasti. Juoksuliiviin pakkasin normaalia enemmän juotavaa ja edellisillä ultrilla hyväksi koettuja syötäviä. Tämä retki oli kuitenkin aivan muuta kuin mihin osasin varautua. En osannut juoda lähellekään tarpeeksi paljon ja ongelmat alkoivat hurjan aikaisessa vaiheessa, jo ennen 65 kilometrin Pallaksen huoltoa. Yöttömästä yöstä tuli taistelua kompastellessani kivikoissa, hätystellessäni kärpäsiä ja yrittäessäni saada energiaa alas. Kaipasin suolaista syötävää. Saavutettuani toisen huollon 112 kilometrin kohdalla mietin vakavissani voinko jatkaa matkaa. Olo oli todella kamala. Siitä vielä noustiin, vaikka ei matkanteko merkittävästi helpommaksi muuttunut. Aamun valjetessa ja auringon porottaessa Ylläksen rinteille mietin selviänkö sieltä koskaan maaliin. Selvisin, mutta kyllä piti puhallella varjossa ja kauan.
Kovia kokenut selkäni hiertymän rupivaiheessa.
Neste- ja energiavajauksen lisäksi selän iho oli jälleen hinkkautunut rikki, vaikka olin sen yrittänyt suojata erityisellä kipsin alle käytettävällä tarrapehmikkeellä. Helteisestä kelistä johtuen hikoilin valtavasti ja tarra pääsi lähes kokonaan irti eikä enää suojannut toivotulla tavalla vaan liikkui juoksuliikkeen mukana. Kaatumisesta johtuen vasemman jalan polven alla oli pieni haava ja oikean jalan nilkan olin onnistunut nyrjäyttämään. Etuvarpaiden kynnet olivat jo Rukan jälkeen irronneet ja nyt olisi vuorossa pikkuvarpaiden kynnet. Pari viikkoa jalkaterät olivat turvonneet ja jälleen jalkapohjat arat. Ruoka maistui ja palautuminen lähti mukavasti käyntiin.
Turvonneet jalkaterät muutama päivä helteisen ultran jälkeen.

Vaarojen maraton 130km

Kinesioteippiä selkään.
Kahden kovinkin erilaisen ultran jälkeen olin jo ottanut jotakin opikseni lokakuun Vaarojen maratonille. Tärkeimmiksi asioiksi nousi energian imeytyminen ja selän suojaaminen. Pitemmillä lenkeilläni, sellaisilla jotka kestivät yli puoltoista tuntia, otin energiaa mukaan ja pyrin niitä nauttimaan niin ettei kotiin päästyä olisi nälkä. Oli yllättävän vaikeaa syödä lenkeillä, koska pystyn kuitenkin normaalisti syömälläni ruualla helposti juoksemaan kaksikin tuntia ilman väsähtämistä. Toki paikkaan ennen ja jälkeen lenkin energiavajetta nopeilla hiilareilla.

Selän, kainalot ja pari muuta paikkaa päädyin suojaamaan kinesioteipillä ja tämä toimi. Ihan pieni viivamainen ihorikko tuli alaselkään sauvojen vyöstä, jota olen käyttänyt vielä tosi vähän. Jalat osasin teipata just oikeista paikoista ja extra rasvasin jalkojani juoksua edeltävän viikon eikä jalkoihin tullut hiertymän hiertymää. Kolin juurakoihin ja kivikkoihin potkiessani varpaitani luulin varpaiden olevan ihan rikki, mutta yllätys oli suuri ehjistä varpaista. Jälleen jalkaterät turposivat, jalanpohjat olivat arat kävellessä ja ensimmäisen illan sääriä särki. Kylmä ikkunanlasi tuntui niin ihanalta Kolin jalkahoidon saaneille jaloille.
Maalissa, UTTF finisherinä! Kuva; Alisa Kinnunen.
Kolilla vatsan kanssa ei tullut isoja ongelmia, mutta olihan se taas erityisesti loppua kohden vaikeaa saada energiaa uppoamaan. Kuitenkin aina kun jotain sai alas, huomasi sen hetken päästä kohoavassa mielialassa. Sitä matkan aikana ajatusten väsyessä tekee isojakin päätöksiä ja kokee olevansa niin varma, että tämä oli tässä. Rukalla hetkittäin ajattelin, että olkoon koko liivi ja enää en tänne juoksukengät jalassa kyllä tule. Ei siinä mene kuin vuorokausi ja pohtii, olisiko paremmalla valmistautumisella saanut tuntia paremman ajan ja olipa hienoa. Ja kyllähän mä tiesin, että loppuun asti mennään jos vaan terveenä pysytään.
Jalkapohjille kylmähoitoa juoksun jälkeen Kolilla.
Kolilta on nyt kolmisen viikkoa ja vointi on hyvä. Liikkunut oon fiiliksen mukaan ja se on ollut mukavaa ja kevyttä. Alkuun oli kova väsy, enkä saanut univelkaa nukuttua pois työ- ja muiden kiireiden vuoksi. Olo on hirmu helpottunut tavoitteen saavuttamisesta ja siitä että kilpailu-"urallani" ei vieläkään ole ainuttakaan keskeyttämistä. On siis tarkkaan mietittävä mihin kisoihin osallistuu, ettei tuo putki katkea 😉

Haikeutta myös on. Itselle iso asia vei paljon aikaa ja ajatuksia. Nyt on hetki että pitää miettiä mitä seuraavaksi ja toisaalta tarvitseeko aina tavoitella suurempaa ja rankempaa. Matkat lyhenee ensi vuodelle, vaikka hiukan se vihlaisee, sillä tässä on vuosien aikana koko ajan menty pitemmälle ja pitemmälle. Oma raja ei vielä tullut vastaan, mutta en haluaisi siihen keskeyttämiseen asti mennäkään. Oon ollut onnekas, että oon välttänyt vakavat vammat ja tapaturmat, vaikka kuperkeikkoja on tullut tehtyä ja kipuja on ollut satunnaisesti siellä täällä. Ehkä seuraavaksi haetaan lisää vauhtia tai nautiskellaan enemmän maisemista, kasvatetaan voimaa tai  haastetaan kehonhallintaa. Aika näyttää, vaihtoehtoja kuitenkin on.

~Eija~

tiistai 5. lokakuuta 2021

Vaarojen maraton ja UTTF huipennus

Tuijotan juurakko- ja kivikkomoottoritietä niin pitkälle kuin lamppuni himmeimmällä valokeilalla voi nähdä. Edessä tai takana ei näy muita valoja juuri nyt. Nostan polvea ylös, varon alamäessä etten vääntäisi nilkkaani uudestaan, yritän houkutella itseäni ottamaan taas lisää energiaa sillä edellisestä namupalasta on tainnut kulua jo yli puoli tuntia. On keskiyö, suurin osa nukkuu, mutta tiedän että gps-palluukkaani katsoo juuri nytkin joku tutuistani, joten jatkan vaikka väsyttää. On Vaarojen Maratonin yö ja mä juoksen kohti unelmaani.
Vielä nopeasti kuva ennen lähtöä.
Takana on reilu 4 kuukautta sitten NUTS Karhunkierros 166km ja 2 ja puoli kuukautta sitten NUTS YlläsPallas 160km. Vielä Vaarojen Maratonin 130km ja UTTF (Ultra Trail Tour Finland) olisi kierretty ja finisher titteli ansaittu. Tätä viikonloppua tavallaan odotti malttamattomana, vaikka toisaalta hirvitti jos unelma särkyykin. En tiedä jaksaisinko tai pystyisinkö aloittamaan koko homman uudestaan. Tiesin viime vuodesta mitä Kolilla olisi edessä ja se pelottikin.
VM perusmatkan startti perjantai illalla. Kuva; Juuso Jonninen
Ennen lähtöä oli jos jonkinmoista säätöä. Jo hyvän tovin kun oltiin torstaina ajeltu kohti Kolia, huomasin että mun kello oli jäänyt kotiin. Kello kädessä olisi ihan ehdoton varuste mukaan, että pystyy seuraamaan ajan kulkua. Hätäratkaisuna olisin saanut Niinan kellon lainaan, mutta lopulta osallistujalistalta löytyi sellainen henkilö jonka mukana kellon saattaisi kotoa saada toimitettua Kolille ajoissa. Kiitos Juhalle ja iskälleni asian hoitamisesta ja kello pääsi matkaani.
Muutenkin tuli hiukan kiire lähtöön ja viimeiset varustesäädöt tehtiin vauhdilla. Ehdin kuin ehdinkin lähtökaarelle ajoissa ja seikkailu sai alkaa.

Uusi lähtöpaikka Ukko-Kolin luontokeskuksen vierestä oli mielestäni hyvä muutos ja heti päästiin nousemaan upeisiin maisemiin. Tässä vaiheessa oli vielä sen verran valoa, että ympärilleen näkikin. Vajaan tunnin juoksemisen jälkeen valo otsalla oli napsautettava päälle ja näkökenttä kapeni parin metrin päähän eteen.

Kaikki lähti helposti liikkeelle. Mentiin pitkässä letkassa helpon tuntuista vauhtia. Syötävää napsin tasaisesti ja vajosin välillä täysin omiin ajatuksiini, koska kukaan muukaan ei oikeastaan jutellut yhtään mitään. Rykiniemen joen ylityksestä selvisin kuivin jaloin hyppimällä kiveltä kivelle. Täytin lötköpullot vedellä ja matka jatkui. Eteläpää oli tutusti hidas ja tuntui taas niin väsyttävältä. Nyrjäytin ensimmäisen kerran oikean jalan nilkkani. Ilmeisesti enemmän osumaa sai kuitenkin jalkaterän ulkosyrjä, koska siinä tuntui ilkeä kipu koko loppu matkan.

Ennen Kiviniemen huoltoa kävin huussissa ja huollossa taas lötköt täyteen vettä ja ettenpäin. Tässä vaiheessa Irene lähti tiepätkää vetämään selvästi reippaammin. Näköyhteys oli vielä useamman kilometrin, mutta sitten hän meni. Pidin pääni ja jatkoin omaa juoksuani, koska matkaa olisi vielä melko pitkästi jäljellä ja päätavoite oli päästä maaliin. Nousua, laskua, juurakkoa, kivikkoa ja vuorokauden vaihtuessa kasassa oli 42,3 kilometriä.
Gps-seurantaa.
Puolen välin huollossa vastaanotto oli jälleen mitä lämpöisin. Jauhelihakeittoa ja kokista tuotiin eteen, kyseltiin onko kaikki hyvin tai tarvitsenko jotain. Paikalla oli kymmenkunta juoksijaa, Irene oli jo jatkanut matkaansa. Vaihdoin kuivat paidat ja tuubihuivin päähän ja kaulaan. Täytin juoksuliiviin energiaa ja sitten reippaasti tuolilta ylös ja ilmoitus että jatkan matkaa. Taputusten saattelemana lähdin yksin takaisin pimeään yöhön. Viileä ilma iski päin naamaa ulkona ja heti piti kiskaista hanskat käteen. Tärisin hetken, mutta aika pian taas kroppa pääsi sopivaan lämpöön ja hanskat sai riisua. Tankkaus huollossa teki tosi hyvää ja fiilis oli todella korkealla. Jos ensimmäisellä kierroksella mieli välillä eksyi laahaamaan siinä tosi asiassa että joutuu kiertämään samat paikat uudestaan, niin nyt se olisi viimeinen kerta. Hymyilytti ja olin niin onnellinen.

Mutta kyllähän se hymy hyytyi kun matka eteni. Väsy painoi. Ensimmäisen kerran yöllä juoksussa mun tuli todella univäsy. Yhdellä tasaisella tiepätkällä laitoin muutamiksi hetkiksi silmät kiinni ja otin lyhyet mikrounet. En osaa sanoa enää mitä noina yksinolo hetkinä ajattelin, en kai mitään. Oli kuitenkin piristävää kun kaksi miestä saivat mut kiinni ennen Rykiniemeä. Tästä matka jatkui Kimmon kanssa ja tällä kertaa jaksoin jutella ja kyllähän se huomion vei kivusta jota jalkapohjissa ja varpaissa tuntui. Olin iskenyt vasemman jalkani varpaat muutaman kerran kiveen tai juurakkoon niin kovaa, että itku meinasi tulla. Olin ihan varma, että siellä on julmetut rakot, mutta jaloissa ei ollutkaan yhden yhtä rakkoa.

Aamu valkeni sumussa. Hetken eteensä näki vain sumuverhoa. Yön kosteus kasteli kalliot, kivet ja juurakot liukkaiksi ja sai olla tosi tarkkana. Muuten oli todella hyvä keli - ei kylmä eikä kuuma. Pitkähihaisella merinopaidalla ja seuran lyhythihaisella paidalla tarkeni loistavasti, hetkittäin jopa oli tosi lämmin. Syksyiset lehdet olivat kauniita, vaikka tekivätkin arvaamattoman liukkaan maton poluille.

Eteläpää oli tuskallisen hidasta. Vatsa kurni satunaisesti, eikä mua napannut ottaa syötävää. Väkisin pureskelin ja nieleskelin jotain, onneksi juotavaa upposi ihan hyvin. 65 kilometrin juoksijat porhalsivat kevyesti ohi. Ja Kiviniemen huollon jälkeen myös 43 kilometrin juoksijoita  liittyi samalle polulle, mutta hyvin sinne mahtui. Jatkoimme Kimmon kanssa yhtä matkaa, vaikka olin sanonut että anna mennä vaan. Mulla fiilis nousi ja laski kuin aallokossa. Kuitenkin juoksua tai sen tapaista sain pidettyä todella hyvin yllä.
Viimeisessä nousussa.
Pätkin matkaa lyhyiksi etapeiksi ja pikku hiljaa se eteni. Jo yöllä olin ynnännyt, että omaa ennätystäni en tule tekemään tällä vahdilla. Sinänsä hassua, että koin oloni vahvemmaksi ja paremmaksi kuin viime vuonna, mutta silti etenin hitaampaa vauhtia. Nyt oli enemmän ehkä sellainen suorittamis meininki kuin kilpailu. Tärkeämpää oli päästä maaliin kuin tehdä oma huippu tulos.

Ja maaliin mä pääsin! Luulin, etten jaksa ottaa loppukiriä, mutta nähtyäni Teron, Niinan ja Harrin kannustamassa 200 metriä ennen maalia, viimeisessä tiukassa nousussa, laitettiin koko porukalla vielä juoksuksi. Punaiselle matolle ja kohti maalilinjaa! Olin niin onnellinen!
Aika oli 22:33, naisissa sijoitus 2. ja UTTF naisten 2.!
Sain syliini pussillisen palkintoja ja mut saatettiin huoltoon, sain sellaista kohtelua kuin 1.perintöprinsessan kai kuuluukin saada 😉 Mies kiskoi multa kengät ja sukat ja mä sain kokis kupin käteeni. Kuivat vaatteet päälle, finisher-liivin sovitus, Niina haki mulle ruuat, kaverit kantoivat kaikki tavarat ja mä köpöttelin autolle. Halusin vain nopeasti kämpille, suihkuun, vähän syömään ja laittaa silmät kiinni. Olin niin äärettömän onnellinen!
Kuva: Alisa Kinnunen

kuva; Juuso Jonninen
Pari päivää maaliin tulon jälkeen koen edelleen juoksevani Kolin vaaroilla. Näen edelleen edessäni juurakoita ja lähes pystysuoraa seinämää josta pitää mennä ylös tai tulla alas. Jalkoja särkee, on jatkuvasti nälkä ja väsy. On hiukan haikea olo, koska tämä ylipitkä ultrailu taisi olla tässä. Saavutin yhden ison unelmani, jota en olisi voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten kun ensimmäisen kerran Vaarojen maratonille osallistuin. Vaarojen Maraton ja UTTF on ollut isoin ja haastavin haasteeni urheilun saralla ja olen niin ylpeä että jaksoin vaan puskea eteenpäin ja lopulta; "I DID IT!"

~Eija~

torstai 30. syyskuuta 2021

Kolilla jälleen

 Kolilla ollaan jälleen, Vaarojen maratonin aattona. Oon pysynyt terveenä, perhe on terve eikä kukaan ole korona karanteenissa tai kotikoulussa. Työvuorot sain loksahtamaan niin että reissuun pääsimme suunnitellusti. Kotiin jääneillä kaikki on hyvin ja heilläkin on mukava viikonloppu edessä. Syksyn treenit ovat sujuneet ok:sti. Näin on just hyvä. Kaikki on aivan hyvin.
Karoliinan portaita ylös.
Viimeisimmän viikon kiireet hiukan painaa pääkopassa. Kuormaa kertyi ja oon nukkunut muutamat yöt todella huonosti. Kun ajatuksissa pyörii tuhat asiaa, katoaa multa ruokahalu, mutta onneksi ei nälkä, joten oon saanut sentään syödyksi. Paineessa pinna on kireällä ja pienikin asia saattaa  aiheuttaa läikkymistä.
Karoliinan portailta maisemia.
Tänään ajoimme tutulla jengillämme Kolille, tutulle kämpälle jo viidettä vuotta peräkanaa. Aika hienoa ja paljon on muistoja kerääntynyt näiltä vuosilta.
Matkalla pysähdyimme Viitasaarella Karoliinan jylhiä kallioportaita kiiparoimaan. Oli hieno paikka ja virallisia ohjeita uhmaten kontimme ylös asti ja puita halaillen takaisin alas. Jaloittelu teki reilun viiden tunnin ajelun lomassa hyvää.
Tyttären kanssa kotipoluilla.
Huomenna perjantaina klo.18.00 on lähtö Vaarojen maratonin 130 kilometrin perusmatkalle. Tämä on UTTF:n viimeinen kisa ja päätavoite on päästä maaliin ja saavuttaa finisher titteli.
Koko kisaviikonlopun ennakkojuttua löytyy täältä.
Jälleen jännittää, pelottaa, ei malttaisi odottaa, on niin onnellinen ja ihan fiiliksissä.
Työmatkalta yksi aamu.
~Eija~

maanantai 5. lokakuuta 2020

VM perusmatka, 130km

Lokakuinen perjantai aamu valkeni sumusta aivan upeaksi syyspäiväksi. Teimme kevyen viiden kilometrin köpöttelyn reissuporukallamme Kolin kämppämme lähimaastoissa. Sitten ruuaksi hiilaria ja proteiinia pastan ja jauhelihan muodossa. Epäilin saanenko nukuttua päikkäreitä, mutta yritettävä oli. Muu porukka lähti lisää ulkoilemaan ja mä kömmin peiton alle ja nukahdin melko pian. Heräilin reilun tunnin hyvien unien jälkeen hiljaisessa kämpässä. Olo oli hyvä. Eväät juoksuliivissä ja puolenvälin huoltoon vietävässä pussissa olivat valmiina. Varusteet oli mietitty, treenit tehty ja pysytty vielä terveenäkin. Kaikesta tästä huolimatta mua jännitti valtavasti, oli jännittänyt jo useamman päivän. En muista koska viimeksi olisin jännittänyt niin että kädetkin tärisi teemukia pidellessä.

Majapaikkamme rannassa perjantai aamulla.
Söin lisää, teippailin kantapäät ja varpaat, puin vaatteet, huitaisin vielä shaken kitusiin, solmin kengännauhat ja pyysin kuljetuksen Ukko-Kolille, jossa Vaarojen Maratonin lähtökaari olisi. Saimme luvan, että mut sai heittää ylös asti ja näin vältyin yhteiseltä bussikuljetukselta mäen alta. Kello 18 meitä Vaarojen Maratonin perusmatkalaisia 130 kilometrille oli kuuluttajan mukaan lähdössä ennätysmäärä.

Lähdön hermostunutta jännitystä.
Mulla oli edessä elämäni tähän astisista kisamatkoista pisin matka ikinä. Jännitti miten jaksan, miten energia uppoaa, kestääkö jalat, pysyykö pää kasassa ja enhän kolhi itseäni pahasti. Kolin maasto on raadollisen haastavaa ja vaikka keli oli joidenkin mielestä edellisiin vuosiin verrattuna kuin lastenleikkiä, tekisi syksyinen kosteus juurakot ja kalliot kuitenkin tutun liukkaiksi. Eikä tiukat nousut ja laskut olisi mihinkään muuttuneet. Mulla oli jo kokemusta Kolilta 43 kilometrin lenkistä flunssatoipilaanaonnistuneesta 65 kilometrin päiväretkestä ja lipsuttelusta 65 kilometrin yöretkestä. Jo vuosien haave oli päästä läpi 130 kilometrin matka, mikä tuntui niin mahdottomalta. Mutta olisihan se niin hienoa. Viime vuonna päätin, että yritän kiertää kaikki UTTF:n matkat läpi. Korona pilasi tämän. Muut kisat (NUTS Karhunkierros ja NUTS YlläsPallas) peruttiin, mutta Vaarojen Maraton saatiin järjestettyä, vaikka hilkulla sekin oli. Pari viikkoa ennen viime perjantaita tein päätöksen, että lähden nyt joka tapauksessa yrittämään Vaarojen perusmatkaa, sillä taas ensi vuodesta ei tiedä.
Kuva; Jere Alén
Lähtö oli rauhallinen ja lähdimme pitkäksi venyvänä letkana lämpöiseen metsään. Mulla oli päällä pitkähihainen paita, pikkuisen paksummat juoksutrikoot, luotto (vaikka jo kovin pohjasta kuluneet) Inovin kengät ja päässä tuubihuivi odottamassa lamppua otsalle. Mukana liivissä oli eväiden lisäksi kahdet hanskat, vaihto tuubihuivi ja paita sekä takki.

Vajaa tunnin rennon juoksemisen jälkeen Havukanaholla lyhyellä hiekkatie pätkällä puin lampun otsalleni, sillä metsän puolella alkoi jo hämärtää. En juossut yksin, vaan edessä lähellä oli kaksi miestä ja vauhti tuntui sopivalta. Takanakin joku tuli, mutta keskityin omaan juoksuuni, sillä jo ensimmäisen tunnin aikana olin lyönyt molempien jalkojeni isovarpaat ilkeästi johonkin ja niitä hiukan särki. Matka eteläpään kierrokselle vievälle risteykselle tuntui pitkältä ja tuosta risteyksestä oli vielä tovin matkaa Rykiniemen joenylitykselle. Kropassa tuntui kuitenkin hyvältä ja energiaa upposi hyvään tahtiin. Rykiniemessä kahlattiin joki yli ja täytin molemmat lötköpulloni. Olin siis saanut juotua kahden ja puolen tunnin aikana lähes litran. Hyvin multa. Tuolla kuulin, että olen toisena ja että Jennika menee muutaman minuutin päässä.
Rykiniemen joen ylitys. Kuva; Jere Alén
Heti Rykiniemen jälkeen tulee tiukka nousu Hirvivaaralle ja Ilokalliolle. Rinnettä noustessa huomasin, että aikaisempi seura oli jäänyt vielä huoltoon ja mä olin yksin. En halunnut missään nimessä olla eteläpään lenkillä yksin, sillä se on mun mielestä reitin rankin ja hitain pätkä. Näin edessäni pari valoa ja takana alarinteessä myös. Päätin jatkaa omaa vauhtia, sillä takaa varmasti tultaisiin kiinni ja toivottavasti sitten pysyisin heidän vauhdissa mukana. Lopulta saavutinkin edellä menevän neljän juoksijan porukan, jota Jennika veti. Mentiin pitkään näin ja vauhti oli just sopivaa. Pari miestä toki hurvitteli aina alamäet mahdotonta vauhtia, kun mä painoin jarrua. Yhtäkkiä Jennika pysähtyi ja tulin rinnalle. Sain kuulla, että nivusessa oli revähtänyt. Jonkun matkaa Jennika tuli perässä ja ehdittiin vähän jutella mutta sitten hän katosi. Odottelin pitkään koska Jennika perästä tulee. Mä jatkoin matkaa kaksin yhden miehen kanssa, kun muut painoivat kovempaa menemään. Oli iso helpotus päästä Kiviniemen huoltoon, jossa olin noin puoli kaksitoista. Täytin toisen lötköpulloni, eli olin saanut juotua vain puoli litraa 20 kilometrin matkalla. Käsiin oli tullut vähän kylmä ja puin hanskat käsiin. Paitaa en lähtenyt vaihtamaan, vaikka se ihan märkä olikin, mutta käsiä lukuunottamatta kylmä ei ollut. Oli täysikuu, ei tuullut, ei satanut, mutta ei näkynyt myöskään revontulia joita niin toivoin.
Kiviniemen huollossa ennen puoltayötä. Kuva; Juha Härmäaho
Kiviniemen huollon jälkeen alkaa pitkä kipuaminen ja laskeutuminen moneen kertaan kohti Ryläystä. Tämä pätkä on mun mielestä ihan mukavaa mentävää. Auttoi kun hoin itselleni jokaisen nyppylän nousussa, että tämä ei ole vielä Ryläys, eikä tämäkään ja kun lopulta Ryläyksen kyltti tulikin vastaan, oli ihan fiiliksissä. Itsensä huijaamista, mutta toimii! Taivalsin matkaa yksin. Tai siis en todellakaan taivaltanut! Ninni laittoi mulle tsemppiviestejä koko juoksun ajan. Olin sulkenut kännykän muuten, mutta vain puhelut ja tekstiviestit pääsi läpi. Kertaakaan en puhelinta esiin kaivanut, mutta luin viestit kellostani. Oon ennenkin sanonut, että kannustuksella on aivan huikea vaikutus pääkoppaan ja sen koin todella konkreettisesti siellä pimeässä metsässä. Muutenkin kaikki ne tsemppiviestit ystäviltä, tutuilta, työkavereilta ja puolitutuilta, ennen juoksua tuntuivat niin kannustavilta. En todellakaan tuolloin vielä tiennyt, miten suuri joukko niin sanotusti juoksi kanssani. Olen niin otettu.

Joten vaikka matkaani pimeässä tein yksin, en ollut yksin. Peiponpellon huollossa, 54 kilometrin kohdalla en täyttänyt ollenkaan pulloja, koska juotavaa oli vielä hyvin jäljellä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Hiukan oli huono olo, sillä mun oli nälkä. Eväitä oli, mutta mun teki mieli suolaista keittoa, jota olisi puolenvälin huollossa tarjolla. Väkisin otin energiaa ja jatkoin matkaa. Yöllä puoli neljän jälkeen olin takaisin Ukko-Kolilla. Vastaanotto oli lämmin ja niin huolehtiva. Keittoa tuotiin eteen, oli suolakurkkuja, sämpylää ja juotavaa. Pullot täytettiin ja kyseltiin onko kaikki hyvin. Siinä oli neljä miestä mun kanssa samaan aikaan ja sain kuulla että Jennika oli joutunut keskeyttämään. Olipa harmi. Takana kakkosena oleva nainen, Mira, oli noin puolen tunnin päässä.

Tuli hyvä olo kun sai syödyksi. Vaihdoin sukat, paidan ja otin kuivat toiset hanskat mukaan. Housuja en sittenkään vaihtanut, sillä tykästyin jaloissa oleviin uudehkoihin NewBalancen housujen reisitaskuihin. Sinne sai käsistä hanskat ja roskat tosi kätevästi. Nopea huolto ja takaisin pimeään metsään. Lähdin yhtäaikaa yhden miehen kanssa, mutta jäin aika pian hänestä. Mulla meinaan tuli huono olo ylävatsalle, kun juostiin kovaa asfalttitietä alas hotellilta lähtökaarelle. Yiritn juosta, mutta se pahensi vaan oloa. Kävellen olo pysyi parempana. Olosta johtuen myös mieli kyykkäsi tuossa vaiheessa aika pahasti ja matkan teko tuntui niin pitkältä.
Aamu-usvaa. Kuva Alpo Välimaa
Matka Rykiniemeen oli taas pitkä ja nyt taitoin tuon matkan yksin, paljon kävellen. Mulla meni puoltoista tuntia kun nakersin pientä palaa kerralla sämpylää, jonka olin puolen välin huollosta ottanut mukaani. Eteläpään lenkin alun olin kuin jojossa edellä olevaan mieheen. Välillä sain häntä kiinni ja välillä tuntui niin raskaalta pysyä perässä. Energioiden uppoamisella oli suuri vaikutus tähän. Päivä valkeni pikku hiljaa, oli todella kaunista ja sumua oli paikoin sakeana. Yhdessä nousussa olin kuulevani naisen äänen jostain takaa. Mietin kuinka kovaa vauhtia sieltä tullaankaan, sillä mä olin ollut todella hidas. Eteläpään tienylityksellä seurassani ollut mies jäi tyhjäämään taskujaan roskista ja mä jatkoin nopeasti matkaani. Takaani kuulin jälleen naisen äänen. Se ei tainnut olla kuvitelmaa, vaan mua oikeasti oltiin saavutettu merkittävästi. Sätin itseäni, että miten annoin vauhdin näin hidastua. Päätin juosta vaikka hyvinkin hidasta vauhtia aina kun se vaan jotenkin sujuisi. Parhaiten sujuivat tasaiset pätkät ja ylämäet. Alamäet olivat hankalimmat, sillä etureidet olivat todella tukossa. Hetkittäin tuntui oikeassa polvessakin painetta, siis siinä polvessa jossa oli viime vuonna juoksijapolvi vaivaa, mutta ei se ollut paha ollenkaan. Hidastunut vauhti helpotti kuitenkin maaston lukemista, enkä lyönyt varpaitani enää yhtä usein kuin ekalla kierroksella. Ja ainut kaatuminen liukkaalla juurakkoisella kalliolla oli sattunut ekan kierroksen loppu puolella, tarkempaa paikkaa en enää muista.
Kaikilla 130km juoksijoilla oli gps-seuranta.
Kiviniemen huoltoon päästyä tein taas nopean huollon, eli täytin lötköpullot vedellä ja toiseen lisäsin energiajuoma poreen. Teki ihan hirveästi kokista mieli, jota olin puolen välin huollossa nauttinut. Nyt sain matkaseuraa, sillä lyhyempien matkojen juoksijoita ohitteli tiuhaan ja pääsin mäkin jonkun selän ohittamaan. Pätkin loppu matkaa lyhyiksi paloiksi. Mitään ei oikein enää uponnut alas, paitsi juotavat. Hörpin sitten niitä mahdollisimman tiuhaan ja otin askeleen kerrallaan eteenpäin. Viesti Ninniltä kertoi, että taktiikkani puri ja olin juoksun tapaista liikkumista lisäämällä jätättänyt takana tulevaa Miraa. Pyrin pitämään ajatukset positiivisina ja sulkemaan negatiiviset pois. Aurinkokin alkoi paistamaan joten mikäs tässä oli mennä. Kipeää teki niin reisiin, pohkeisiin kuin jalkapohjiin. Alaselässä oli iho arkana ja kylkiluita pakotti. Huulet olivat rutikuivat.

Pääsin vuorokauden sisällä toisen kerran kipuamaan Ryläykselle. Matkalla sinne joku mies kysyi onko sinne vielä pitkä matka. Sanoin että on. Oli ajateltava vaan nousu ja lasku kerrallaan. Maisemia vilkaisin nopeasti ja sitten katse takaisiin metrin päähän eteen.
Toisen kerran Ryläyksellä. Kuva; Touho Häkkinen
Viimeisen huollon jälkeen tiesin edessä olevan vielä matkaa. Olin laskenut, että siinä oli kaksi metsäniitty aukkoa, kaksi hiekkatiepätkää, neljä vaijerihissi/linja aukkoa, pitkät portaat ylös ja järkyttävän liukkaat portaat alas. Ja kaikkien näiden jälkeen odotetuin nousu satamasta Ukko-Kolille maaliin. Menin alamäet todella hitaasti, sillä oli liukasta enkä missään nimessä halunnut kaatua enää tässä vaiheessa. En tiennyt olisinko päässyt enää ylös nousemaan. Viimeisellä tiepätkällä kokosin jälleen sauvat liivistäni, joita olin siis kantanut mukanani koko matkan, mutta käytin niitä vain kaksi kertaa - kun nousin tuota nousua satamasta Ukko-kolille, niin yöllä kuin nyt päivällä. Ne oli kyllä siinä hetkessä tosi hyvät.
"Mä oon ihan puhki!" Kuva Niina.
Niina oli nousun alkupäässä kannustamassa. Voi että tuntui hyvältä! Kuulin, että eroa takana tuleviin on, joten siinä kohdassa tiesin että ei sieltä enää ohi nousta, tai sitten pitää tulla tosi lujaa. Päätin tikuttaa mäen "täysiä" vaikka pahaa teki. Viimeiseen viiteen tuntiin ei enää kiinteät eväät uponnut ja pelkällä juomisella mentiin.
Loppu nousussa. Kuva @juoksuopisto
Pystyin jopa laittaa lyhyet tasapätkät vielä juoksuksi, mutta viimeisessä kaarteessa ennen maalia ja yleisön katseita kyökin oikein kunnolla. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos, sillä vatsa oli ihan tyhjä. Jotenkin sitä sai vielä juoksun tapaista askelta ja hymyä huulille ja pääsin kuin pääsinkin omin jaloin maaliin asti.
Vihdoin maalissa.
Aikaa kului 21:47:35. Naisten sarjan voitto tuli ja se on ihan uskomatonta! Joitakin vuosia sitten en olisi tätä voinut uskoa. Olen vieläkin hiukan ihmeissäni. Onhan se nyt niin hieno saavutus matkalla, jonka jo läpipääseminen on mielestäni upea suoritus! Joten kaikille matkaan lähteneille, itseensä uskoneille ja parhaansa yrittäneille multa iso peukku 👍
I really did it!
Maalissa olivat vastassa Tero ja Harri. Sain tiputtaa juoksuliivin pois, riisua kuraiset vaatteet ja ummistaa hetkeksi silmäni. Hoippuen pääsin autolle ja kämpällä suoraan suihkuun. Selästä paljastui isot hiertymät, pienemmät kainaloista ja nivusista. Ensin luulin että jaloissakin on hiertymiä, mutta ei ollutkaan, vaan teippaukset olivat olleet juuri oikeissa paikoissa. Jalkapohjat toki ovat todella arat. Pian alkoi uppoamaan ruoka ja 31 tunnin valvomisen jälkeen maistui uni. En toki pysty selälläni muutamaan päivään nukkumaan, sen verran kipeä tuo hiertymä alue on.

Mulla meni aika tovi, kun pärvötin ja luin kaikki kännykkään tulleet viestit ja tsempit. Olen niin otettu miten isolla joukolla olette olleet mukana. Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka hyvältä se tuntuu. 
ISO KIITOS siis teille jokaiselle 💗
Erityiskiitos reissukumppaneille; Tero, Niina ja Harri.
Ja vanhemmilleni lasten kanssa kotona kannustamisesta.

~Eija~

tiistai 8. lokakuuta 2019

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.
Varusteiden tarkistus.
Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.
Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.
Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!
Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)
Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.
Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.
kuva @Aapo.laiho
Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.
Maalissa.
Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.
I did it! 
Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.
Palkinnot.
Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).
Maisema Ukko-Kolilta.
Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~