Halt die Ohren steiff

En tiedä oikein mistä tai millä sanoilla aloittaisin kertomaan "urheilu-urani" ehkä karvaimmasta tapahtumasta. Kirjoittaa siitä kuitenkin haluan, sillä tämäkin kuuluu urheiluun ja kilpailemiseen. Tyttäreni sanoin; "Ei äiti sun aina tarvitse voittaa." Tuo lausahdus jonka kuulin itkevänä kotiin kisoista palattuani pitää niin paikkansa ja oikeasti harvoin sitä voitto silmissä startissa onkaan, mutta tämä nyt menetetty voitto oli niin lähellä...

Nyt suunnistuksen maakuntaviestistä on kulunut jo muutama päivä, eikä enää sunnuntain jälkeen ole tippa tullut linssiin, mutta valtavan musertuneeksi pelkkä ajatteleminenkin tekee ja mä olen pyöritellyt tapahtumia paljon. Mä myönnän tehneeni virheen, mutta sitä en pysty ymmärtämään kuinka se oli mahdollista! Olen valtavan pettynyt itseeni. 

Mutta mitä siis tapahtui...

Me ilmajokiset puolustettiin viime ja edellis vuoden kakkos sijaa. Meillä on hyvä ja kokenut joukkue ja kaikkien onnistuessa me pystytään vaikka mihin. Sannalla tuli aloitus osuudella hakemista ja oltiin melko kaukana kärjestä sijalla 10. Sari nosti toisella osuudellaan 6. sijalle, vaikka kertoman mukaan pyörimistä oli tullut. Leena nosti hyvällä menolla sijalle 5 ja mä lähdin ankkuriosuudelle tästä, 10 minuuttia kärjestä perässä. Mulla ei ollut minkäänlaisia paineita, vaan ajattelin kärjen menevän menojaan ja keskityin tekemään omaa suoritustani. Suunnistus lähti heti sujumaan, samoin juoksu. Rastit löytyivät, karttaa oli kelpo lukea ja sain mennä ihan rauhassa. Jokunen suunnistaja näkyi jossakin, mutta ei näkynyt naisia. Yhtäkkiä seiska rastille mentäessä näin Vaasan ja Lapuan joukkueet edessä! Olin ihan ihmeissäni ja pasmat menivät toviksi sekaisin. Ensiksi päätin pitää heitä silmällä, mutta koska tuntui että mun tossu nousi nopeammin, siirryin suosiosta keskittymään omaan suoritukseen. Pian edessä näkyi Laihia! Hetken olin laskuissa sekaisin, että kuinkas monentena tässä nyt ollaankaan! 11. rastilla joukkoon tupsahti takaa Kurikan joukkue. Nyt tuli kiire. Ampaisin eteenpäin, tein ohijuoksun 12. rastille ja tiesin Kurikan jo ainakin menneen, mutta entä Laihia. Toiseksi viimeiselle rastille tulin suoraan ylhäältä kalliolta ja aivan säikähdin kun alhaalta samalle rastille kipusi Kurikka. Tehtiin molemmat nopea leimaus ja "täysiä" kohti viimeistä rastia ja viitoitusta. Karttaa en tässä kohdassa suuremmin enää katsonut vaan annoin mennä vaan uraa pitkin. Pääsin leimaamaan pikkuisen ennen Kurikkaa ja jatkoin samaa vauhtia maaliin. JEE, maalissa ja pikku hiljaa tajusin että me voitettiin!! Riemulla ei ollut rajaa, aivan mahtavaa :D

Maalin jälkeen mennään leiman tarkastukseen ja elämäni toisen kerran ilmoitettiin, että oli jotain häikkää (ensimmäinen kerta on rastireitti ajoilta Vaasasta). Hiukan jo säikähdin ja pelästyin, että mitä nyt. Jossain kohdassa emit-kortin tarkistuslappo oli pudonnut, voi hitsi! Toimitsija tarkisti kaikki uudestaan ja sanoi, että 5. rastin leima puuttuu. Vakuutin, että kaikki löytyy ja pyysin nähdä kartan. Heti nähtyäni 5. rastin kartalla tiesin, että tuolla en tosiaankaan ole käynyt! Ei mitään muistikuvaa koko rastipisteestä! Ei mitään! En voinut uskoa tätä! Suoritus oli HYLÄTTY. Kaikki ilo tömähti maahan ja mä kuvainnollisesti halvaannuin. Miten mä olin mennyt tekemään tuollaisen virheen?! Hävetti ihan hirveästi, olin niin pahoillani joukkueeni ja kaikkien ilmajokisten puolesta.

Kohtalokas 5. rasti...

Pesupaikalla tuli jo itku. Sieltä suoraan lähdin kävelemään autolle, mutta toimittaja ehti pysäyttämään ja kysyä mitä tapahtui. Autossa kotimatkan itkin. Kotona oli tarkoitus nukkua ennen seuraavaa yövuoroa, mutta siitä ei tullut mitään. Kropassa oli liikaa adrenaliinia ja pahaa oloa. Yövuoron sinnittelin päänsäryn kanssa ja puhuin asiasta vähän, sillä en halunnut itkeä siellä. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita ja epäonnistumisia kuin mun hylsy. Tämä vaan meinasi musertaa mut täysin. Oli pakko laittaa facebookiin henkilökohtaiselle sivulle lyhyt tilitys, sillä seuraavan päivän lehdessä kuitenkin tulisi olemaan jotain juttua. Halusin jo tunnustaa typerän virheeni. Sain ihania ja tsemppaavia kannustuksia. Toki arvaan, että moni myös pyöritteli silmiään.

Lehtijuttu oli onneksi todella lempeästi kirjoitettu ja omassa säälissäni olin kokonaan sivuuttanut sen, että miesten viestin voittajille kävi samalla tavalla, yksi rasti oli jäänyt leimaamatta! Nyt vasta kiinnitin huomiota, että hylättyjä joukkueita oli useita. Harmitusta oli siis puhkunut moni muukin, en yksin minä. Ja tätähän tämä suunnistus on ja virheitä voi tehdä monella tavalla ja kaikille niitä tulee, isompia ja pienempiä. 

Ilkka-lehden juttu

Mutta mitä siis tapahtui, miksi 5. rasti jäi leimaamatta? Mielestäni oon koko ajan ollut kartalla, rastit löytyivät hyvin. Ehkä epähuomiossa neloselta lähtiessä otin suunnan vitoselta kutoselle. Kuitenkin muistan lukeneeni polun ihan 5. rastin vierestä. Mä oon ollut rastiympyrässä, alle 20 metrin päässä rastista! Mä en vaan ymmärrä miten mä en ole nähnyt tuota rastia. Aivan kuin siinä olisi musta aukko, mutta silti muistan kalliot ennen vitosta, sen polun, suon ja hakkuuaukon. Tähän en koskaan saa vastausta selville. Ohi menin ja viesti oli sillä selvä.

En olisi ikinä uskonut että nousen 10 minuutin takaa kärkeen! Mä yllätin kaikki. Olin lähellä jotain sellaista, minkä todella olisin halunut. Nyt ei vaan ollut sen aika...vielä ;)

Pikku hiljaa oon kerännyt sisu rippeitäni ja jutellut ja viestitellyt ystävieni kanssa. Kiitos kun olette jaksaneet kuunnella purkauksiani. Tästä noustaan, vaikka tapahtunutta en koskaan tuu unohtamaan. Yritän ottaa tästä opikseni ja ainakin nöyryyttä tämä toi hurjasti lisää. Ja suunnistusta rakastan edelleen, juuri kaiken tämän takia mitä se antaa ja ottaa.

Kuva Iivo Kotamäki

Olin jo ennen viikonlopun katastrofia ajatellut meneväni Komia Flown polkujuoksu cupin 7 kilometrin juoksuun. Ensimmäisessä osakilpailussa en ollut, kun olin töissä. En ollut varma saanko itsestäni irti mitään, mutta päätä oli hyvä päästä kunnolla tuulettamaan. Jospa oksennus kurkussa juoksu auttaisi saamaan pahan olon ulos. Kaksi ensimmäistä kilometriä meni aivan hyvin, mutta puolessa välissä toivoin matkan jo loppuvan. Yksi reitiltä ulosjuoksu ja yksi kaatuminenkin kertoo, etten aivan ollut skarppina. Mutta hyvää teki ja tuttujen näkeminen piristi :)

Hallilanvuoren liukkaat kalliot.

Hallilanvuoren kalliot olivat todella liukkaat, mutta nastallisilla suunnistuskengillä pitoon pystyi luottamaan. Viimeisellä kilometrillä jalat eivät vaan enää nousseet, mutta maaliin laskettelin naisten sarjan kolmantena. 

Juoksun jälkeen ehti tulla pieni vilu ja ennen nukkumaan menoa jo kurkussa tuntui köhä. Tänään kurkku on ollut han raastinrautaa ja olo on tosi nuutunut. Yritän torjua flunssaa, mutta katsotaan kuinka käy. Joka tapauksessa tämä loppu viikko otetaan rauhallisesti, huolletaan kehoa ja nautitaan elämän pienistä ja suurista iloista. 

Itävaltalaisittain pidetään korvat ylhäällä, vaikka ne hetkellisesti kovin riiputtivatkin :D!

~Eija~