Ultran jälkeen

Tasan viikko sitten taivalsin matkaani pimeässä Kolin kansallispuistossa. Otsalla keikkui lamppu ja taivaalla möllötti täysikuu. Olo ja askel olivat vielä helppoja, energiat oli kohdillaan, matkaa pätki osiin, sillä ei saanut ajatella liian isosti. Ei vielä tiennyt miten monta rankkaa hetkeä tulee, kuinka suklaan ja suolapähkinöiden pelkkä ajattelukin saa voimaan pahoin ja että kuljen kaikki 130 kilometriä maaliin asti. Kuluneen viikon aikana on tullut useasti palattua tuohon yöhän ja kirkastuvaan lauantai päivään. Juoksu ei ole unohtunut, sillä kropassa tuntuu ja näkyy vieläkin nuo kilometrit.

Kokemus Black Diamondin sauvoista on hyvä.

Palautuminen on kuitenkin hyvällä mallilla. Paikalleni en ole jäänyt, vaan liikkunut aktiivisesti, vaikkakin kevyesti. Kolillakin mukana kulkeneet sauvat ovat saaneet kyytiä ja kahdesti oon käynyt juoksemassakin. Jalat tuntuvat raskailta, pohkeita kiristää ja reidet ovat jumissa. Liikkuvuustreeneillä ja venyttelyillä oon saanut mukavasti lihaksia toipumaan. Ensi viikolla voisi hemmotella itseä ja varata ajan hierontaan. Jalanpohjat ovat edelleen yllättävän arat, vaikka niihin ei varsinaisesti mitään hiertymiä tullutkaan. Toki jalat olivat koko ajan märät ja saivat monen askeleen verran iskutusta. Uudet kengät nyt ainakin pitäisi ajaa sisään ennen seuraavia pitempiä juoksuja.

Syksyinen lenkkipolku.

Töissä pukkasi heti viikonlopun jälkeen kolme yövuoroa putkeen ja myöhäiset työvuorot on viikonloppunakin, joten järkevää ja riittävää unta ei ole vielä saavutettu. Ensimmäiset unet juoksun jälkeen häiriintyivät kropan eri kolotusten vuoksi, mutta sen jälkeen olen nukkunut kaikki mahdolliset hetket, päivällä tai yöllä, oikein hyvin. Ruoka tietysti maistuu ja syön niin paljon kuin mieli tekee. Kunpa oppisin myös juoksun aikana syömään.

Enon perheeltä pehmeyttä jaloille 💓

Olen saanut hurjasti viestejä ja valtavasti onnitteluja. Yllätyin, miten iso joukko seurasi jopa läpi yön mun menoani. Monet ystävät, lapset kotona, työkaverit töissä, tutut omia juttuja touhatessaan ja mulle tuntemattomat juoksuun sattumalta törmänneet ovat seuranneet palloni etenemistä. Voin kyllä kuvitella miten jännittävää se on ollut, kun toisella kierroksella mun vauhti hiipui ja takaa otettiin melkein kiinni. Onneksi löysin tuossa vaiheessa vielä uutta vaihdetta silmään ja sain lisättyä vauhtia. En pettänyt kannattajiani 😁 Vaikka kyllä mä olisin uskaltanut palata ihmisten ilmoille, jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. 

Olen siis kävellyt normaalisti jo maanantaina, kaksi päivää maaliin tulon jälkeen. Suurin ongelma oli mun selkä, johon tuli isohkot hiertymät juoksuliivistä. Koskaan aikaisemmin liivi ei ole hiertänyt vastaavasti, joten tämä oli iso yllätys. Jo juoksun aikana korjailin paitaani, kun tunsin sen hinkkaavan. Toisella kierroksella olleet kaksi ohutta paitaa päällekkäinkään eivät estäneet hiertymää. Heti juoksun jälkeen selkä näytti ja tuntui suihkussa ollessa tosi ilkeältä. Se eritti kudosnestettä, joten kolme ensimmäistä yötä (tai päivää yövuoron jälkeen) meni vatsalla nukkuen. Tästä johtuen niskat ja hartiat kipeytyivät, sillä nukun aika paljon seljälläni ja piikkimaton päällä. Nyt ei ole piikkejä voinut ajatellakaan.

Selkä heti juoksun jälkeen.

Hiertymään tuli paksuhko rupi ja sitä rasvasin ahkerasti ensimmäiset päivät. Kipeää teki kun rupi repeile, joten taivutusliikkeet tai esimerkiksi kengännauhojen sitominen tekivät todella kipeää. Kosketuskin alueelle sattui. Puolessa välissä viikkoa rupi on pikkuhiljaa irronnut ja alta on paljastunut uutta ehjää ihoa. Enää on vain muutama sormen pään kokoinen rupi ja muuten kuivaa ihoa. Uskomattoman nopeasti kroppa korjaa itseään ja pian jo voin taas pukea liivin selkään. Jotain toki on keksittävä, ettei vastaavaa enää tapahdu.

Selkä vuorokausi juoksun jälkeen.

Viikon pureskelun ja pyörittelyn jälkeen mieli on jo kirkastunut ja haaveilu jatkuu. Vaikka siellä pimeässä Kolin yössä hullu ajatus kiertää kaikki UTTF:n matkat tuntui ihan järjettömältä, olen kallistumassa ajatukseen, että jospa sittenkin...

~Eija~ 

Ajatus jaloissa Merenekurkun Rastipäivillä

Monen vuoden jälkeen pääsin vihdoin taas osallistumaan Merenkurkun Rastipäiville, jotka järjestetään aina heinäkuun loppu puolella Vaasan seudulla, nimensä mukaisesti Merenkurkussa. Tämä aluehan on tunnettu kivikoista ja pienipiirteisyydestään ja sitä olivat kisamaastot tänäkin vuonna. Emme siis tulleet pettymään 😉 Sattui sitten viime viikolle sopivasti tai epäsopivasti valtavat helteetkin, miten kunkin elimistö nyt liialliseen lämpöön reagoikin. Kuten olen aikaisemmin sanonutkin, tykkään lämpöisestä, mutta kuuma ei ole kivaa. Nesteytyksestä piti huolehtia ja muutenkin viilentymisestä.

Meidän perheestä oli kolme Merenkurkun Rastipäivillä suunnistamassa.

Mullehan koko kisoihin osallistuminen oli vaakalaudalla juoksijanpolvi ongelman vuoksi. Ratkaiseva päätös osallistua oli ensimmäistä kisapäivää edeltävä loistava hieronta. Ennen hierontaa jopa kävely ja pyöräily teki polveen kipua, mutta hieronnan jälkeen näytti heti lupaavalta. Tein päätöksen kokeilla suunnistamista ja ihan rauhallisella vauhdilla, jalkaa kuunnellen.

Lähdinkin ensimmäisenä kisapäivänä suunnitelmien mukaan matkaan ja vältin ääriasentoja ja kovaa juoksua. Pienet nousut ja laskut menivät hyvin, pehmoisella alustalla myöskin kivutonta. Tuntui hyvältä ja rastit löytyi. Kunnes kakkoselta lähtiessä juoksin pieneen alamäkeen ja sen jälkeen kohti ojaa ja jysäytin vauhdissa terveen jalkani polven kiveen. En kaatunut, mutta hetkellisesti näin tähtiä. Muutama askel meni ontuen, mutta sitten vaan jatkoin matkaa. Koko loppu matkan polvessa oli jomotusta, mutta juosta pystyin.

Maaliin tullessa olin niin onnellinen yhdestä kunnon virheestä huolimatta, sillä juoksijanpolvi jalkani toimi loistavasti eikä kipuillut sitten yhden yhtään. Voi että olin niin iloinen 😊! Kuitenkin vauhdin rauhoituttua kävelyksi muistutti toinen polvi kivikontaktista ja kurkistus polveen pisti harmittamaan. Polvi vuoti ja siinä oli noin 1,5cm pituinen haava. Sen verran syvä se oli, että tiesin ettei sitä voi jättää repsottamaan auki. Mulle tuli sitten kotimatkalla koukkaus päivystyksessä, että haava liimattiin. Ompeleita en halunnut. Polvi turposi ja tästä johtuen oli kivuliasta koukistaa. Nyt sai sitten antaa kylmähoitoa molemmille polville. Voi että, miten mulle saattoi tämäkin sattua!

Kohtalokas kivikontaksi kakkos rastin jälkeen.

Päätin katsoa seuraavaan päivään, osallistunko kakkos ja kolmos päiville. Kipeähän haavapolvi oli ja turvoksissa. Kävely oli kivuliasta, mutta ei mahdotonta, joten päätin lähteä jotenkin reitin selvittämään. Suurin vaara oli, että haava repeää auki ja tulehdusriski olisi suuri niillä helteillä. Teippasin haavan ja päätin jälleen mennä ihan rauhassa.

Lähtöpaikalle mennessä kokeilin juosta ja verryttää jalkaa. Kyllähän se onnistui, mutta pienikin ojan ylitys tuotti hankaluutta. Mietin, onko tässä mitään järkeä, mutta eipä tästä kehdannut enää perääntyä. Joten matkaan. Olihan se varmasti aikamoinen näky, kun suolla kinkkasin toinen jalka mahdollisimman suorana ja kaikki pienetkin ylämäet ja alamäet tarkasti askeltaen. Kuumakin oli. Mutta niin sitä vaan eteenpäin mentiin ja haava ei revennyt. Polvi oli kuitenkin turvoksissa suunnistamisen jälkeen ja ihan pienesti eritti kirkasta. 

Kolmannen päivän kartta.

Vielä kolmas startti seuraavana päivänä. Taas samat teippaukset haavalle ja menoksi. Koikkeloin parhaani mukaan ja pyrin keskittymään vain tarkkaan suunnistamiseen. Metsässä askeltaminen vei suuren osan ajatuksista, mutta yhdellä tiepätkällä pystyi lisäämään hiukan vauhtiakin ja suunnistus sujui. Haava oli ihan ok ja toinenkin jalka toimi edelleen erittäin hyvin. Aivan mahtavaa!

Maalissa. Jes, jalat kesti suunnistamisen!

Olisihan sitä voinut levätäkin ja siirtyä huoltajan rooliin, mutta kun oli osallistumisenkin maksanut ja mieli teki suunnistamaan, niin minkäs siinä teet. Tiedostin täysin riskit ja otin vastuun omista teoistani. Onneksi tällä kertaa osasin mennä tarpeeksi rauhassa, enkä sitten onnistunut telomaan itsenäni enempää. Nuo rannikon kivikot ovat haasteellisia ja silti pitää pystyä huomio kiinnittämään tarkkaan kartan lukuunkin. Tällä kertaa häiriötekijöitä oli hiukan liikaa.

Rastipäivät menivät siis omalta osalta jalat edellä ja ajatus jaloissa. Tuloslistalla olin ekana ja kolmantena päivänä sarjassani toisena, mutta kakkos päivänä otin itselleni hylsyn. Epähuomiossa (ja ilmeisesti ajatukset niissä jaloissa) koikkelehdin kivikossa yhden rastin ohi. Siinä oli jopa neljä rastia melko lähellä toisiaan ja yhtenäisessä rivissä. Vaikka olin tulossa kolmoselta neloselle, luinkin väliä neloselta vitoselle. Ihmettelin ettei kartta oikein pidä paikkaansa ja kompassikin näytti ihmeellisesti hiukan sivuun, mutta en vain hoksannut asiaa. No ei voi mitään ja harmittihan se, mutta olkoot tämä nyt taas muistutus, että syytä keskittyä hakemaan kaikki rastit järjestyksessä. Hylsyn vuoksi en enää kilpaillut kokonaistuloksissa, mutta muuten olisin ollut vahvasti kärkikahinassa. 

Iltauinnilta kotiin perheen kanssa.

Rastipäivien jälkeen viikonloppu kului rauhallisesti kävellen niin teillä kuin metsässä. Kylmähoitoa jatkoin molempiin jalkoihin ja noilla helteillä se oli todella virkistävää. Uimassakin taas uskalsin käydä kun haava näytti sen verran hyvältä.

Tämän viikon aloitin käymällä hierojalla. Heidi hieroi taas jalat ja seuraavan ajan varasin kahden viikon päähän. Viimeistään torstaina on tarkoitus käydä juoksemassa tiellä ja perjantaina olisi vauhdikas kymppi, jos vaan palautuminen sujuu samaan tahtiin. 

Mun kovan onnen polvet 😅

Niin ja kesälomakin sitten loppui. Viime yön jo olin töissä. Ens viikolla alkaa lasten koulu ja parin viikon päästä alkaa harrastukset. Ihana kamala arki lähestyy.

~Eija~

Viisaudenhammas viikko

Tästä viikosta tuli sitten hyvä lepoviikko, jota olen tarvinnutkin, sillä ehkä vähän huonosti malttaa normaalisti levätä. Syy huilailuun oli tiistaina poistettu alaviisaudenhammas. Jo viime kesäkuussa olin toimenpidettä varten hammaslääkärin tuolissa, mutta silloin samalle viikolle osunut Venlojen ja Jukolan viestit ei sopinut kuvioon. Silloin valitsin viesteihin osallistumisen ja viisuri sai kerätä plakkia pinnalleen tänne tammikuuhun asti. 

Toimenpiteeseen meno hirvitti. Henkisesti valmistauduin sen minkä pystyin. Loppujen lopuksi lääkäri ja hoitaja olivat aivan huippu osaajat! Puudutus onnistui ja hammas saatiin irti kolmessa palassa. Toipuminen toimenpiteestä onkin sitten ollut mun vastuulla. On pitänyt ottaa rauhallisesti, erityisesti toimenpiteestä pari seuraavaa päivää ja vielä pari viikkoakin, ottaa särkylääkkeitä tarpeen mukaan, syödä antibioottikuuri ja antaa leualle kylmä hoitoa. Sohvan nurkkaan ei ole saanut jäädä,  joten kevyt liikunta on ollut sallittua. 

Joten tammihaasteen aiheiden metsästys jatkui ->

Tämän vuoden tammiputkulan jäljellä olevia aiheita;

Aamun hetki kullan kallis, eläin, heijastus, juoksijan talvivermeet, jäljet lumessa, järjetön sää, kaikenlaisia juoksualustoja, kaveri liikkuu, kirkko, kiva nimi, kuu, latu, liikennemerkki, lumiukko, luonnon luomaa taidetta, muistomerkki tai patsas, parasta tammikuussa, putki, saako keltaista lunta syödä? sininen hetki, sisäliikunnan iloja, sydän, taidekuva, taivas, tuli, umpihanki, valoa tunnelin päässä, varjo, veden olomuodot, vene, villasukat.

Sisäliikunnan iloja 

 Tiistai illalla ohjasin sisäliikunnan iloja toiminnallisen treenin merkeissä. Välineinä oli muun muassa kuntopallot, kahvakuulat ja vastuskuminauha. Mä pyörin collarit jalassa ja yritin olla repimättä ommeltua haavaa auki. Poskea jomotti, mutta muuten olo oli ihan ok. 

Sydän

 Keskiviikkoon heräsin poski turvoksissa, lievästi jomottaen. Heti aamusta kipulääkkeet ja kylmää. Nieleskelin puuron alas ja lähdin sauvakävelylenkille yksikseni. Ihana keli ja lenkki teki tosi hyvää. Sydämen bongasin hampaastani kun hiukan hymyilin turvonneella poskellani. 

Heijastus

Torstaina jälleen kävelemään ja sauvat mukana. Juosta en vielä uskalla vaikka mieli tekisi. Oman kuvan heijastus löytyi lenkin jälkeen autotallin ikkunasta. Eikä tämä kävely ihan ongelmatonta ole, sillä molempiin kantapäihin oon saanut rakot ja tänään vasen kantapää oli ihan veressä. Myös vasemman jalan iso varvas on hinkannut kengän reunaan tehden varpaan kipeäksi. Toivottavasti pian taas pääsen juoksemaan ja jalat säästyy moiselta 😉

Eläin

Perjantai aamulle sovin yhteislenkin Niinan kanssa ja viime hetken suunnitelmien muutoksella otimme myös Niinan koirat mukaan. Suuntasimme tunnelmalliseen metsään jalkaisin. Sain kuvattua eläinkaveri Raksun, joka avasi meille kapeaa metsäpolkua. Rauhallinen vauhti - koirien tahtiin, kiva rupattelu ja jälleen kerran hieno keli loivat mukavan perjantai startin.

Juoksijan talvivermeet

Yövuoron uuvuttamana nukuin lauantaina aina iltapäivä kello kolmeen asti. En tiedä kuinka pitkään olisin nukkunut, mutta kello herätti. Muutenkin oon tällä viikolla ollut mielestäni normaalia väsyneempi ja päätä on särkenyt. Luulen, että viisurin poisto ja särkylääkkeet ovat väsyttäneet. No söin aamupalan ja vedin päälle juoksijan talvivermeet. Aikaa ei ollut lähteä hiihtämään (lähimmälle kunnon ladulle pitää ajaa autolla vähintään 10 minuuttia), joten päätn kokeilla rauhallisen juoksulenkin. Ihan 6 kilometriä kevyesti, hitaasti. Kipua leuassa ei tuntunut juuri yhtään, jes! Aivan mahtavaa 😄!

Valoa tunnelin päässä

Tänään sunnuntaina pakkanen paukkui yli 20 astetta. Ja siinä suurinpiirtein menee mun raja lähteä juoksemaan tai hiihtämään. Mutta kun... Olin luvannut hakea pojan ja hänen kaverinsa partioleiriltä ja siinä vieressä meni sopiva latu, jossa en koskaan aikaisemmin ole hiihtämässä käynyt. Kunnolla vaatetta päälle ja vajaan tunnin kevyt pertsa lenkki. Lämmin tuli, eikä pakkanen tuntunut yhtään pahalta. Tammiputkulan aiheeseen liittyvä kuva unohtui kun olin muissa ajatuksissa. Mutta menkööt tämä aurino kuva valoa tunnelin päässä -aiheeseen, sillä tammikuu on lähenemässä loppuaan.

Tänään oli ilmoittautuminen Kolin Vaarojen maratonille. Starttilistalta löytyy mun nimi ja matkana 65 kilometriä yöllä. Suureksi ilokseni myös Niina ja Sarikin olivat nopeita ja saivat paikat lokakuun Kolin reissulle. Aivan mahtavaa 😃!

~Eija~

Lasken jo päiviä

Se on 8 päivää Vaaroille, Kolille ja elämäni tähän mennessä pisimmälle polkujuoksu matkalle (heh, kuinkahan monta kertaa tämän vielä saan kirjoittaa, koskahan raja matkan pituudessa tulee vastaan 😁?). Viime vuonna selvitettiin 43 kilometriä juuri alle kuuteen tuntiin hiukan flunssa toipilaana. Tänä vuonna halusin 65 kilometrin matkalle ja pääsin 😃 Nyt olisi sitten H-hetki vahvasti lähestymässä ja myönnettävä on, että jännittää mutta myös pelottaa. Matkan pituus ei niinkään jännitä vaan se, että osaanko ottaa mukaan oikeat ja tarpeelliset eväät ja varusteet. Toistaiseksi Kolille ennustetaan ihan ok keliä -> 5 plussalla ja poutaa. Mutta viikossa se ehtii muuttua vaikka kuinka. Parasta jännityksen laannuttamista olisi päästä vain jo lähtemään matkaan. Pelottavaksi homman tekee se, että tässä ehtii vielä vaikka sairastua tai tapahtua vaikka ja mitä!

Neulaset asflatilla.

Viime viikolla kaaduin polkujuoksussa astuessani kovassa vauhdissa huolimattomasti märälle pitkospuulle ja vasen jalka meni alta. Näytti siltä, että vähillä vammoilla ja kellon remmin katkeamisella selvittiin, mutta nyt on viikon verran kiusannut kipu jalassa. Vasemman jalan sisäsyrjällä luussa, peukalon pään kokoisessa kohdassa on kipu, mikä erityisesti kengät jalassa tuntuu. Kaatuessani en huomannut tuota kohtaa lyöneeni ja kipukin ilmestyi vasta seuraavana päivänä. 

Viime lauantaina olin Ninnin seurana 20 kilometrin lenkillä ja kun viimeiselle viidelle kilometrille nostettiin vauhti 5 minuutin kilometrivauhtiin, kipu oli todella kova. Niin kova, että huomasin muuttavani askellusta jalan ulkosyrjälle ja piti irvistää. Tämän jälkeen olen tehnyt pari rauhallista vajaan tunnin juoksulenkkiä ja kyllä se kipu sieltä muutaman kilometrin jälkeen ilmestyy. Lievää turvotustakin jalassa on päivän päätteksi. Kylmägeeliä oon aamuin illoin kipeään kohtaan laittanut ja päätin sitten pitkin hampain jättää loppu viikolle suunnittelemani juoksulenkit tekemättä. Annetaan nyt jalalle lepoa iskutuksesta. Viikonloppuna kuitenkin testaan jalkaani suunnituskengät jalassa. Parasta olisi, että kipua ei tuntuisi enää ollenkaan, mutta lievän kivunkin kanssa pärjään, kunhan ei Kolilla tarvitsisi miettiä kestääkö jalka kaikki halutut kilometrit. Hermostuttaa tällaiset yllättävät lisä stressit. 

Kipu kohta vas jalassa.

Nyt onkin sitten pitänyt pitää kropan aktiivisuutta muulla tavoin yllä. Kolille lähtijä kaverien Niinan kanssa kävin vesijuoksemassa ja Sarin kanssa kävellen vaunulenkillä. Samalla sai fiilistellä tulevaa ja jakaa sitä innostusta mikä kaikkien sisällä kuplii. 

Toivottavasti kaikilla kuplii juuri innostus eikä kenelläkään teettele mitään flunssaa! Itseäni kuulostelen melko tarkkaan ja varuiksi ja omaksi mielen rauhoittajaksi aloitin muutama päivä sitten granaattiomena-acaimarja-vihreä tee tiiviste ja valkosipuli tabletti kuurit. Molempia tuotteita kiskaisen suuhun 2-3 kertaa päivässä. Lisäksi iltateehen laitan vajaan lusikallisen hunajaa ja mahdollisuuksien mukaan menen ajoissa nukkumaan, sillä univelkakin alentaa vastustuskykyä. Töissä ja esimerkiksi kaupasta kotiin tullessa tärkein flunssan torjunta keino on pestä kädet saippualla ja vedellä. Ja vielä lopuksi koputetaan puuta, sillä juuri tänään meidän perheessä kaikki ovat terveitä (kop kop).

Neolifen valkosipuli tabletti ja mehu tiiviste 👌

Muuten viikko ennen ultramatkaa syön ihan normaalisti, samaa kuin muukin perhe. Sokerikoukussa oon ollut jo pitempään ja nyt kun lapsille tuli koulusta tehtäväksi merkkailla kuinka monta oman kourallista päivässä syö hedelmiä, juureksia ja vihanneksia, voisin itsekin osan hiilareista nauttia paremmista lähteistä kuin karkista. Yritän ainakin. Evääksi Kolille toki lähtee porkkanan sijaan suklaata ja salmiakkia 😆

~Eija~

Huilia ja kompurointia

Nyt oon toista viikkoa huilaillut (eiliseen asti), siis tehnyt lenkkini tosi rauhassa ja pyrkinyt keskittymään kehonhuoltoon ja palautumiseen. Lenkit ovat olleet 8-14 kilometrin pituisia, matala sykkeisiä fiilistelyjä. Valitettavasti omissa ajatuksissa juostessa lenkkivauhdit usein loppua kohden ihan huomaamatta kiihtyy, mutta oon yrittänyt jarrutella. Viime viikon iskän synttärijuhliin lupaamani puheen miettiminen aiheutti pientä itse asettamaa stressiä, mutta parasta palautumista oli tehdä lenkkiä ja antaa ajatusten hiukan harhailla. Pääosin oon juossut sora- ja metsäteillä, mutta yksi pitempi lenkki tuli tehtyä ihan asfaltilla. Tuntuu että jalat kestää asfaltin kovan iskutuksen - kiitos hyvien kenkien.

Töihin ja vaatteiden vaihtoon.

Osittainen työaika on ollut ihan mahtava! On paremmin aikaa olla lasten kanssa, tehdä perusteellisemmin kotitöitä, nähdä ystäviä ja liikkua. Edelleen hyödynnän työmatkojani pyöräillen ja juosten ja näin ollen ei tarvitse välttämättä enää toiseen kertaan lähteä kotoa hikiliikkumaan. Lasten ollessa koulussa tai mentyä nukkumaan on aikaa kehonhuollolle. Se on lopulta niin pienestä kiinni, että tulee tehtyä rauhallisia venyttelyjä tai pallolla lihasten pyörittelyä samalla kun katsoo tv:tä. Hetkenkin aktivoituminen tässä asiassa tuntuu seuraavan päivän olossa ja jalkojen vireydessä. Suosin ennen lenkkiä lyhyitä avaavia liikkeitä ja päivän päätteeksi pitempi kestoisia ja rentouttavia liikkeitä. Lähes joka yö, jonka nukun kotona (eli kun en ole yövuorossa) aloitan makaamalla x-pitkän ajan sängyssä piikkimatolla. Usein nukahdan siihen, mutta joskus ajatusten liikaa pyöriessä en pääse toivottuun rentouteen. Joka tapauksessa aikaisemmin mua vaivannut alaselkä kipu on ollut jo pitkään poissa. Suurimpana apuna olen pitänyt tuota piikkimattoa.

#pukuhuoneselfie 😃

Aamut ja illat ovat pimentyneet ja lamppu on tullut taas keikkumaan otsalle. Syksyn värit ovat mahtavat ja ihana sade on ropissut muutamina päivinä maahan. Helteisen kesän jälkeen tykkään niin näistä lämpöisistä alku syksyn keleistä. Tiedostan kyllä, että mulle vuoden synkimmät kuukaudet loka- ja marraskuu ovat edessä, mutta kunhan pysyy liikkeessä tulee ne menemään kuin huomaamatta. 

Rauhallinen metsäreitti.

Rauhallisten lenkkien jälkeen oli aika taas laittaa jalkoja liikkeelle vinkeämmin ja eilen siihen tuli mahdollisuus KomiaFlown syksyn polku cupin toisessa kisassa. Reittinä oli Kyrkösvuoren polkuja 6,1 kilometriä. Metsä oli melko märkä ja tästä johtuen pitkospuut, kalliot ja juurakot olivat erittäin liukkaita. Tästä kaikkia varoiteltiinkin. Yhteislähdöllä jälleen kaikki lähdimme metsään. Otin yhden selän jonka perässä päätin roikkua niin pitkään kuin mahdollista. Tiedän siis, että hän on mua kovempi juoksija. Mun kellon mukaan napsuteltiin noin 4:40 kilometrivauhtia ja pysyin kyydissä hyvin. Kengät kastui nopeasti ja tarkkana sai olla mihin jalkoja asetti. Oli mukavan teknistä reittiä. Kolmen ja puolen kilometrin jälkeen pienessä alamäessä ohitin tuon selän. Ei ollut tarkoitus yrittää ohitusta vielä tuossa vaiheessa, mutta mun vauhti alamäissä oli selvästi joutuisampaa. Päätin sitten jatkaa omaa vauhtiani. Pian ohituksen jälkeen astuin hiukan huolimattomasti kovassa vauhdissa pitkospuulle ja vasen jalka liukui alta. Rojahdin vasemmalle pakaralle ja vasemmalla kädellä otin vastaan. Kello lensi kädestä - remmi meni rikki. Nappasin kellon ja heti ylös ja menoksi. Kättä jomotti heti. Takaa en kuullut toisen hengitystä ja pari vilkaisua todisti sen ettei ketään näkynyt. Sen sijaan edessä oli parikin selkää, joista toisen saavutin viimeiselle kalliolle noustessa.

Aika oli 30:20. Mukava reitti oli, hyvä haasteellinen polku ja keli taas ihan huippu. Kelloon pitää nyt hommata uusi remmi. Kaatumisesta tulleet vammat vaikuttavat ainakin toistaiseksi pehmytkudosvammoilta, jotka parantuu nopeasti. Tänään aamulla toki kävellessä vasemman jalan kantapään sisäsyrjällä tuntuu kipua. En tiedä olenko senkin jotenkin lyönyt, ulkoisia vamman merkkejä ei näy. Mutta näitä kompurointeja tulee, kunhan nyt pahemmilta vältyttäisiin. Eilenkin jalkaan osuvampi valinta olisi ollut nastalliset kengät. Inovit ilman nastoja olivat pitkospuilla kuin luistimet.

Garminin remmi poikki.

Reilu kaksi viikkoa Kolille (en yhtään laske päiviä 😏). Rauhallisia lenkkejä ja kehonhuoltoa jatketaan kolin H-hetkeen asti.
Pysykää kyydissä.

~Eija~