Virtuaaliultra kotipoluilla

Lauantaina oli juoksupäivä, tarkemmin #nutsvirtualrace. Kaksi viikkoa sitten olisi oikeasti ollut NUTS Karhunkierros, mutta sitä siirrettiin tälle viikonlopulle (tiedätte kyllä miksi) ja sitten toukokuun alussa vielä tämäkin peruttiin (samasta syystä kuin siirtokin 😔). No Nutsin porukka järkkäsi kuitenkin näppärästi yhteisöllisen juoksutapahtuman, kukin omilla poluilla, kuka missäkin.

Numerolappukin, vaikka ei se matkassa mukana ollut.

Mä ilmoittauduin 55 kilometrin matkalle. Punnitsin tovin 83 kilometriä, mutta lauantai aamulla lopettamani yövuorot kallisti valitsemaan hillitymmät kilometrit. Tämä olikin aivan oikea päätös. Nukuin yövuoron jälkeen yli puolen päivän, söin normaalin aamupalan, hidastelin ja vetkuttelin, kunnes täytin lötköpullot vedellä, pakkasin yhteensä viisi energiamarmeladia ja yhden energiapatukan juoksuliivin taskuun ja lähdin matkaan. Sen kummemmin en reissua varten tankkaillut. Jos 100 mailin matkaa ajattelee ensi vuonna taivaltavansa, on jo nyt pystyttävä normi syömisellä lyhyemmät matkat kulkemaan, ajattelen mä.

Sateen raikastama metsä.

Sade oli lakannut ja tuuli kävi alkumatkasta myötäisesti. Ensimmäiset vajaa kaksi tuntia kuuntelin rästissä olevia Juoksumania podcasteja (suositttelen kuuntelemaan!) ja askeleet rullasivat aivan huomaamatta. Reilun neljän kilometrin jälkeen alusta oli muuttunut asfaltilta metsäteiksi ja koko ajan kapeni pienemmiksi poluiksi. Pieni suunnitelma päässä oli reitistä, mutta huomasin välillä tulevani hiukan eri kohtaan kuin olin ajatellut. Se ei haitannut, sillä polut vievät aina jonnekin ja aina jostain kohdasta sain itseni taas kiinni ja kartalle. 

Podcastien loputtua heitin nappikset reppuun ja annoin ajatusten seilata tuttuun tapaan. Energiaa ja juotavaa napsin puolen tunnin välein. Aurinkokin pilkisteli, kunnes 29 kilometrin kohdalla alkoi sataa. 10 minuutissa olin ihan läpimärkä. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla ja isompien puiden latvassa myrskutuuli riepotteli. Vettä tuli tunnin verran ja vähän ennen maratonin täyttymistä se lakkasi. Aika näytti 42,2 kilometrin kohdalla 4:09:15. Sormiin oli todella kylmä ja kaipasin kuivia hanskoja, mutta eihän niitä mulla ollut. Jumppailin sormia ja aloin laskea kilometrejä kotiin. 

Kotona päin näkyi sinistä kirkasta taivasta. Mikä ilo kun aurinko pilkisti pilvien takaa ja lämpö alkoi palata kroppaan. Pakaroissa ja oikean jalan isovarpaassa oli jotain häikkää, väsymistä. Viimeisillä polkupätkillä tuli lyötyä varpaansa ilkeästi juurakkoon tai kiveen. Pystyssä sentään pysyin.

Viimeiset 7 kilometriä oli taas kovaa asfalttia. Oli pakko kierrellä ja kaarrella kohti kotia, että sai kilometrit täyteen. Tulin sopivasti maaliin, meidän lammen rannalle, jossa muu perhe oli juuri menossa saunaan ja uimaan. Mä hilppaisin, tai paremminkin raahauduin riisumaan märät ja kuraiset vaatteet, join lasten yhden kokiksen kaapista ja liityin iloiseen seuraan palauttelemaan.

Olipa taas retki, josta ensimmäiset 30 kilometriä kulkivat tosi hyvin, mutta kyllä sade loppu matkalle kangisti menoa aikalailla. Jokunen hiertymä taas tuli, vaikka kaikki varusteet ja vaatteet on ennenkin testattu, mutta kastuessaan taisivat ne aiheuttaa. Vettä jäi yli puoli litraa, sillä vesisateessa kylmissään jäi juomiset todella vähiin. Muuten energiat riitti oikein hyvin. Aika jees olo ja niin tyytyväinen, että vaikka ei se ihan helppoa koko matkan ollut, vedin silti maaliin asti, suunnitelmien mukaan.

Maalissa!

Matka 55km, aika 5:20:21.

Sunnuntai päivä meni kotihommissa, muun muassa lapiointia ja siivoilua. Myöhään illalla käytiin koko perhe iltapalalla metsässä. Ihanaa että on kesä!

~Eija~

Lomaviikon reipas 166 km maaliin asti

Torisevan rotkojärvet sijaitsevat Virroilla, meiltä Ilmajoelta reippaan tunnin ajomatkan päässä. Ei siis kaukana, mutta en muista olleeni rotkoja aikaisemmin ihastelemassa. Nyt lomaviikko ja peruuntuneet viikonloppu menot mahdollistivat perheretken tähän mennessä kevään kauneimpana ja lämpimimpänä päivänä. Eväät siis reppuun, lapset autoon ja mukaan vaihtopaita ja sukat, sillä pitihän mun päästä myös Torisevatrailin reittiä juoksemaan.

Alainen Toriseva järvi

Ystäväni Niina suositteli kiertämään merkityn luontopolun vastakarvaan ja tällöin parhaimmat maisemat olisivat lopussa. Auto jätettiin Alainen järven läheiselle parkkikselle. Käveleskelimme kahvimajalle, joka toki ei auki ollut. Sieltä kallioilta jo aukesi näkymä jylhään rotkomaisemaan. Opasteet polulle löytyivät vessan takaa ja heti bongasin jo trailinkin merkkejä, hienoa.

Metsäpuro.

Heinä- ja sorametsäteitä, neulaspolkua vanhassa metsässä, puron vartta harjun pohjalla ja valitettavasti myös pitkähköltä tuntuva pikitie pätkä. Jo ensimmäisellä kilometrillä kaikilta lähti takit päältä ja lopulta lapsilta myös pitkähihaiset paidat. Aurinko paistoi ja oli ihanan lämmin. Kerran jo tytöt kahlasviat polvia myöden joessa virkistykseksi. Nuorin myös pulahti Torisevan kylmään veteen taukopaikalla, joita luontopolun varrella oli kaksi. Me valitsimme nuotiopaikan joka oli ihan Alainen järven etelä päässä. Siisti paikka, polttopuitakin oli ja saimme olla ihan omalla porukalla kun yksi pariskunta lähti juuri ennen meitä pois. 

Näkymä etelästä päin rotkoille.

Parhaat maisemat ja sydämen tykytykset todella säästyivät loppuun. Pääsimme kiipeämään rotkojen päälle ja mä olin sydän syrjällä nappaamassa lasten paidan helmoista kiinni etteivät vaan putoaisi. Lapsia ei huimannut, saati pelottanut.

Joka tapauksessa kaunis luonnon luomaama paikka, vaikka ihmisen tekemä valtatie ja sen aiheuttama meteli häiritsi kokonaisuutta. Kanssa ihmiset poluilla olivat iloisia, eikä meitä siellä ruuhkaksi asti ollut. Rotkojen päällä oli selvästi teknisempää polkua, kun muualla pääsi suht helppoa alustaa. Märkää tai liukasta ei ollut. Merkinnät olivat punaisia maalijälkiä puissa ja tolpissa sekä kunnon viittoja.

Luontopolku on 6,5 kilometriä pitkä. Leppoisan kävelyn jälkeen mä lähdin vielä juosten kiertämään Torisevatrailin 10,5 kilometrin lenkkiä. Somesta olin lukenut että maastoon on kympin lisäksi merkitty 3,5 ja 5 kilometrin reitit. Löytyi myös vihko, johon sai kirjoittaa puumerkkinsä ja matkan minkä kiersi.

Lähdin Kahvimajalta ja nyt toiseen kiertosuuntaan kuin olimme luontopolun kiertäneet. Rotkojen jälkeen reitti kaarsi heti vasemmalle menemättä ollenkaan pikitiellä - hieno homma. Mukavaa metsätietä, kapeaa polkua ja pian olinkin jo raviradalla, josta kisareitti virallisesti lähtee. Raviradalla en kuitenkaan nähnyt yhden yhtä reittmerkkiä, enkä tiennyt kuuluuko rata kiertää, joten kiersin sen ja lähdin samaa polkua kuin olin tullutkin. Metsän puolella merkinnät olivat taas hyvät eikä reitiltä voinut eksyä. Kolmasti tuli eteen juomapisteen lähestymis ilmoitus, mutta tänä lauantaina ei juottajia paikalla näkynyt. Kurkkua kyllä kuivasi mutta virkistystä sai vain jalat kun ylitti märkää kosteikkoa. Mukavasti oli nousua ja vastapainona alamäkiä, kivikkoa, mutta myös ihanaa neulaspolkua. 

Lähtö parkkikselta ja mahdollisesti raviradan kiertäminen toivat lisämatkaa sen verran, että mittari ranteessa näytti matkaksi 11,7 km. Autolla pikaiset naaman ja jalkojen pesut, vaatteiden vaihto ja puoli litraa juotavaa. Sitten kotimatkalle.

Kotona nautimme tovin jos toisen ihanasta illasta terassilla. Lopulta oli aika lähteä vielä päivän toiselle lenkille, että ei sunnuntaille jäisi liikaa hommia. Saunalenkkinä kiersin kotikulmilla 10,6 kilometriä, joten lauantai päivän kokonaissaldoksi tuli 22,3 kilometriä. 

Launtain lenkit juostu.

Tänään sunnuntai aamulla, ja lomaviikkoni viimmeisenä päivänä laitoin oikein kellon herättämään, mutta heräsin kuitenkin ennen sen soimista. Lähdin Seinäjoelle Ninnin seuraksi juoksemaan tasavauhtisen 20 kilometrin lenkin. Ja sehän me juostiin lämpenevässä aamupäivässä ja joissain kohdissa vastatuulen kiusaamina. Mukava lenkki ja päätös lomaviikon juoksuille. Kiitos Ninni seurasta :)! 

Lopulliset juoksukilometrit oli 167,3. Mun ennätys viikkokilometrit, jihuu! Ja eniten iloitsen siitä, että kroppa kesti ja jaksoi juoksemisen todella hyvin. Ilman lomaa, ilman lasten menemistä taas kouluun, ilman huippu kelejä ja ilman omaa päättäväisyyttä tavoite olisi jäänyt kauas.

166km "maalissa" Seinäjoella.

Erityisesti eilen lauantaina oli hiukan haikea olo, kun oikeasti olisi pitänyt oman arvion mukaan alkuillasta olla  NUTS Karhunkierroksen perusmatkan maalissa. Henkisesti koen, että olisin ollut siihen valmis ja kulunut viikko vahvisti fiilistä, että mahdollisesti kroppakin siihen olisi pystynyt. Onhan se eri asia taivaltaa 166 kilometriä yhteen putkeen ja sitä kokemusta lähden sitten vuoden päästä hakemaan. Nyt Rukalla on vielä valtavasti lunta. Matka olisi ollut rankka, ikimuistoinen, kipeä, iloa, taistelua ja toivottavasti mahdollisimman monella maaliin pääsyä. Kuitenkin toivon, että ensi vuonna olisi paremmat olosuhteet, eli lunta ihan vain maltillisesti.

Loma loppuu. Huomenna töihin  ja sitä se on koko viikko. Onneksi loppu viikosta taas kivaa retkeilyä tiedossa. Hyvää toukokuun viimeistä viikkoa kaikille!

~Eija~

P.S. Muistelin aikaisemmin että viime vuonna oli niin hieno keli NUTS Karhunkierroksella. No, paluu blogin postaukseen KK 83km matkalle muistuttaa, ettei se aivan niin ollut. Kylmähän siellä oli ja satoi ja yhdessä kuvassa takana näkyy kasa luntakin! Aika todella kultaa muistot ;)

Tavoitteet uusiksi

Tänä vuonna tavoitteena oli yrittää päästä läpi UTTF (polkujuoksukiertue Suomessa), johon kuuluvat NUTS Karhunkierros 166km, NUTS Ylläs-Pallas 160km ja Vaarojen maraton 130km. Joitain vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan että nämä matkat olisivat mulle mahdollisia, mutta ajan kuluessa olen alkanut uskomaan että mä voisin pystyä siihen. Ei sitä tiedä jos ei yritä. Viime vuosi oli mun juhlavuosi, koska täytin 40 vuotta ja sen kunniaksi tahkosin paljon kisoissa, tavoitteena vähintään 40 kisaa. Yhteensä niitä kertyi 46. Mukana oli muun muassa elämäni ensimmäinen yli 100 kilometrin polkujuoksu. Viime vuosi oli muutenkin aivan huippu, hymyssä suin voin sitä muistella.

Onneksi siis synnyin vuonna 1979, sillä tänä vuonna, kun korona levisi maailmalla, ei 40 kisaan osallistuminen olisikaan ollut ihan helppo homma. Vaikka virtuaalikisat, joita vallitseva tilanne on synnyttänyt, ovat ihan kivoja, ei ne silti ole oikeita kisoja. Kotimaisemissa kovinkin tutuiksi käyneet tiet, polut ja metsätaipaleet eivät anna aivan samaa sykähdyttävää fiilistä, kuin esimerkiksi yöttömässä yössä kipuaminen lapin tuntureilla. Kiitollinen toki olen että ulkona liikkua saa, mutta kyllä paljon jää ikimuistoisia hetkiä tänä vuonna kokematta. Nimittäin sekä NUTS Karhunkierros että NUTS Ylläs-Pallas on peruttu. Heinäkuun loppuun asti suositellaan kaikki yli 500 hengen yleisötapahtumat peruutettavaksi. Kalenterista on siirtynyt ensi vuoteen myös Jukolan- ja Venlojen viestit, rastiviikot ja monet muuta juoksutapahtumat. Kaikille tapahtumillehan ei löydy ajankohtaa syksyyn, joten on järkevääkin että osa on suosista siirretty ensi vuoteen. Joka tapauksessa syksystä voi tulla kovinkin kiireinen, jos tapahtumia vihdoin taas saadaan järjestettyä.

Maaliintulo 55km:ltä Rukalla vuonna 2018.

 Varmasti suurien yleisötapahtumien peruminen on järkevää ja ymmärrän että tällä hillitään viruksen hallitsematonta leviämistä. Näin nyt vaan on toimittava, mutta kyllä kirpaisi siirtää osallistumiset ja samalla siirtää tämän vuoden tavoite ensi vuoteen. Harmitti tosi kovaa, sillä olin vielä elätellyt järjestäjien antamaa toivoa, että pitkät matkat olisikin viranomaisten luvalla saatu järjestää. Päätöstä ei kai ole vieläkään tehty, tai ainakaan siitä ei ole informoitu, mutta mulla ei ollut enää aikaa odotella. Kämpän varaus oli siirrettävä ensi vuoteen ja työvuorojen suunnittelussa piti tietää tarvitsenko uudessa ajankohdassa useamman päivän vapaata vai en. No en tarvitse nyt. Helpottui elämä sen osalta. 

Rukan reissu olisi ollut kaveriporukalla ja Ylläksen reissu perheen kesken. Nyt pitääkin sitten suunnitella muita reissuja ja pidentää omia lenkkejä kotikulmilla. Suunniteltiin jo perheen kesken telttareissuja ja ystävän kanssa on haaveiltu yhteisestä patikointi retkestä. Nyt on sitten aika laittaa niitä toteutukseen. Erilainen kesä on kaikilla edessä, mutta hyvä siitä tulee aivan varmasti. Pitää vaan asennoitua toisella tavalla.

Gps-pallukoita viime vuonna Ylläksellä.

Ensi harmituksen jälkeen fiilis on jo kohentunut. Paljon on tullut muisteltua edellis vuosien hienoja kokemuksia. Ehkä tämä kevyempi kisavuosi on oikein paikallaan ja ensi vuonna onkin sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kestävyyskunnossa. Itselle on niin paljon näytettävää. Vielä on auki voidaanko Vaarojen maraton järjestää lokakuussa. Ja jos järjestetään lähdenkö 130 kilometrin lenkille vai lyhennänkö matkaa. Toisaalta houkuttelee lähteä pitkälle matkalle, koska se olisi vuoden ainut yli 100 kilometrin retki. Mutta toisaalta Kolin yö vaan on niin rankaa, että kestääkö pää vetää sen sitten taas ensi vuonna uudestaan. Tätä on pohdittava. Nyt kuitenkin kevät leppoista juoksentelua ja enenevässä määrin poluilla ja metsässä.

Uusi tavoite tälle vuodelle on pysyä liikkeessä, saada hyviä juoksukilometrejä ja osallistua sitten syksyllä niihin mielenkiintoisiin tapahtumiin joihin ajallisesti ehtii ja on järkevää. Eniten toivon että kisoista saataisiin järjestettyä tuo Vaarojen maraton, pyöräsuunnistuksen MM-kisat ja sitten joitain suunnistuskisoja, esimerkiksi SM-sprintit. Ehdottomasti toivon myös, että löydämme Komian Kirkon Hölkälle uuden päivämäärän mahdollisimman pian, mutta vielä meidän pitää odottaa.

Hyvää toukokuuta kaikille!

~Eija~

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.

Varusteiden tarkistus.

Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.

Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.

Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!

Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)

Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.

Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.

kuva @Aapo.laiho

Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.

Maalissa.

Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.

I did it! 

Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.

Palkinnot.

Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).

Maisema Ukko-Kolilta.

Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~

KK 83km

Yksi tämän vuoden "pääkisatapahtumista" oli viime lauantain Nuts Karhunkierros. Tavoitteeni nostaa kokonaiskilometrejä järjestelmällisesti ja hallittavasti saavutti 83 kilometrin tolpan, sillä mä pääsin ehjänä maaliin asti. Olipa jälleen huikea reissu niin kropan kuin mielen kestokyvyn rajoille. Keskeyttäminen ei onneksi vakavissaan tullut missään vaiheessa mieleenkään ja pahimmat syvänteetkin onnistuin väistämään, mutta ei se silti helppoa ollut. Jospa muutamalla sanalla ja kuvalla yritän fiilikset saada ulos näin pari päivää reissun jälkeen.

Lähtö selfie 😆

Nukuin juoksua edeltävän yön melko katkonaisesti. Oli kuuma ja sitten taas kylmä. Jännitti juoksu, jännitti heräänkö herätykseen klo.04.40, saanko aamupalaa alas ja jännitti tuleeko tästä mitään.
Kyllä, heräsin kellon soittoon täydestä unesta. Muu retkikunta nukkui. Hiivin vessaan, pukemaan ja syömään. Ulkona tihuutti vettä. Kävelin yllättävän rauhallisena kilometrin verran ylämäkeen, Rukan keskukseen, josta lähti 83 kilometrin bussit lähtöön klo.05.45. Oli valoisaa ja juoksijoita kerääntyi joka suunnasta. Bussiin pääsi heti sisälle ja hetkeksi silmät kiinni. Hörpin juotavaa ja Hautajärvellä vielä pikainen vessakäynti. Varustepussiin, joka toimitettiin maaliin, sulloin päällyshousut ja -takin, fleece-takin ja juomapullon. Hiukan viileä keli, mutta ei paha. Edelleen tihuutti vettä. Päällä polkujuoksukengät, pitkät juoksusukat, capri-trikoot, ohut pitkähihainen paita ja vielä sen päällä lyhyt hihainen paita. Tuubi-huivi kaulaan oli jäänyt kämpille. Hanskat kädessä ja tämän vuoden tuubihuivi päähän. 

Lähtö Hautajärveltä (kuva;@aapolaiho)

Lähtö tapahtui rauhallisesti tasan klo.07. Edellis kerroista oppineena, en jäänyt massan häntäpäähän, enkä edes keskivaiheille, vaan melko edestä hain paikkaa. Pääsin heti melko kivaa vauhtia leveällä polulla etenemään, vaikka polun kaventuessa juutuin yhden letkan hännille. Sykkeet pysyivät tuossa letkassa jopa alle 100. Näin mentiin useampi kilometri ja ohi vain ei päässyt. Lopulta vauhti oli mielestäni aivan liian hidasta ja eteneminen meni edellä olevan kantapäitä tuijottaessa. Oli pakko päästä ohi, joten laitoin vilkun vasemmalle ja puikkelehdin tuon noin 10 juoksijan letkan ohi. Ohitukset tein huikkaamalla että oikealta tai vasemmalta tuun ohi. Hyvin kanssajuoksijat antoivat tilaa ja kuulin, että joku lähti mun perässä myös ohittelemaan. Oi mikä ihana tunne, kun sai jatkaa omaa reippaampaa vauhtia eikä ketään ollut edessä!

Pitkän matkaa ohituksen jälkeen mun perässä tuli nainen ja mies jutellen. Mä pidin vauhtia ja he juttelivat ja sitä jutustelua oli mukava kuunnella. Miehen nimeä en tiedä, mutta nainen oli nimeltään Suvi. Yhdyin jutteluun, kun aloimme pohtia ehdimmekö ensimmäiseen huoltoomme ja siitä eteenpäin ennen kuin 55 kilometrin lähtö on. Jos emme ehdi huollosta ulos ennen klo.10, jäämme 55 juoksijoiden sumppuun ja se ei olisi kiva ja taas joutuisi hirveästi ohitella ja se vie turhaa energiaa. Vilkuilimme kelloa ja nostimme vauhtia. Kyllä me ehdittäisiin ja sitten maksimissaan 5 minuutin huolto ja nopeasti eteenpäin. 27,4 kilometriin Oulangan huoltoon ehdin ajassa 2:52.

Äkkiä drop bag jostain käsiin. Tyhjät geeli purkit ja banaanin kuoret roskiin, uudet tilalle ja lötköpötköt täyteen vettä. En vaihtanut kuivia hanskoja käteeni, vaan sulloin ne juoksuliivin isoon selkätaskuun. Harrin huikkasin auttamaan pullojen kanssa, sillä kylmillä sormilla en saanut niitä sujautettua takaisin liivin taskuun. Sähelsin energiatablettien kanssa. Kourallinen suklaata mukaan ja äkkiä eteenpäin. Iso kiitos Harrille avusta! Suvin kanssa päästiin lähes yhtäaikaa eteenpäin ja juuri pari minuuttia ennen 55 lähtöä, jes!

Oulangan huollossa. (kuva; Harri)

Tuossa vaiheessa oli aika voittajafiilis. Ja nyt oli mulle tuttua baanaa viime vuodelta. Tiesin, että pitkä pätkä eteenpäin olisi mukavaa neulaspolkua ja kauniita maisemia. Kropassa tuntui oikein sopivalta, vaikka kyllä sitä jo tiesi 30 kilometriä juosseensa epätasaisessa maastossa. Noin 10 minuutin jälkeen 55 kilometrin kärki porhalsi hurjaa vauhtia ohi ja sitten niitä sujahteli harvakseltaan oikealta ja vasemmalta.

Kädet lämpeni tässä vaiheessa, mutta hanskoja en ottanut pois käsistä kuin juomapulloja täyttäessä ja banaanin kuorta avatessa. Taktiikka laittaa joka 20 minuutin välein jotain suuhun, erityisesti juotavaa, toimi vielä tässä vaiheessa. 20 minuuttia menee kuitenkin todella nopeasti ja välillä tuo väli hieman venähti. Energiageelit upposivat oikein hyvin, banaani täytti vatsaa ihan parhaiten ja huollosta napattu suklaa oli ihan ok. Kuitenkaan omassa taskussa olleet suolapähkinät tai suklaa eivät tällä kertaa napanneet yhtään. Mustikkakeiton hörppiminen vauhdissa pillillä onnistui todella hyvin ja se oli hyvää ja menee ehdottomasti jatkoon. Juotavana oli toisessa puolen litran lötkössä laimeaa urheilujuomaa ja toisessa pelkkää vettä. Järjestäjien urheilujuomiin en sekaantunut. 

(kuva; @aapolaiho)

Oulangan huollosta seuraavan huoltoon, Juuman basecampiin oli matkaa sellaiset 32 kilometriä. Juoksu alkoi todenteolla tuntua. Välillä sattui vasempaan polveen, hetkellisesti lantioon ja myöhemmin oikeaan polveen. Jossain kohdassa myös muistan ihmetelleeni kipua oikeassa nivusessa, mutta jossain kohdassa kipu oli hävinnyt. Alaselkä väsyi ja luulin että vatsa jotenkin on menossa sekaisin kun siihenkin sattui, mutta ne olivatkin kyljen ja kylkiluuvälihakset jotka väsyivät tai ärsyyntyivät juoksuliivistä. En antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja tuskailemaan kuinka paljon vielä on matkaa jäljellä, vaan pätkin matkaa paloiksi. Seuraava kohde oli Ison Karhunkierroksen liittyminen Pieneen Karhunkierrokseen. Kun tähän pääsin, hihkaisin ääneen ja ja seuraava kohde olisi basecamp. Suvi oli jäänyt tällä pitkällä välillä jonnekin mun taakse. Olin muutamia kertoja vilkuillut taakseni, näkyykö Suvia, mutta ei näkynyt. Yhden 83 kilometrin naisen olin ohittanut ja hän sanoi että olin nyt neljäntenä. Vau! Hän itse kertoi, että joutuu keskeyttämään Juumaan polvivaivan vuoksi. Harmillista.

Juuman basecampissa pullot taas täyteen vettä. Piti jälleen pyytää apuja pullojen korkkien kanssa. Järjestäjien pöydästä otin suolaa, sipsejä ja lisää banaania. Vilkuilin näkyykö Suvia tai muita saman matkan naisia, mutta ei näkynyt. Kilpailija-minä nosti päätään, sillä halusin pitää tuon neljännen sijan. Toki loppu matkalla päättäväisyys välillä petti ja huomasin huokailevani, että viides ja kuudeskin sija ovat ihan hyviä, että jos joku tulee ohi, niin ei haittaa. 

(Kuva; @aapolaiho)

Juuman basecampin jälkeen taakse jäivät komeat koskien pauhut, riippusillat ja jylhät jyrkänteet. Edessä oli tylsähkö pätkä kohti Konttaisen huoltoa. Väli oli 17 kilometriä. Väsy painoi todella paljon jaloissa. Joitain 34 kilometrin juoksijoita meni kevyin jaloin rallatellen ohi ja kateellisena katsoin heidän menoaan. Oma meno tuntui etanavauhdilta. Sattui aika moneen paikkaan. Märät juurakot ja kivet olivat liukkaita, mutta yllättävää kyllä, en kertaakaan kaatunut tai ollut edes kaatumaisillani. Kuitenkin väsyneenä sitä reaktiokyky heikkeneeja jalat ottavat huonosti vastaan alamäkien iskutusta, joten otin ne todella varovasti. Yleensä puikkelehdin alamäet sutjakkaasti alas ja nautin siitä, mutta nyt menin varman päälle kieli keskellä suuta. Ylämäet lähes kontin ylös. Siirsin ajatuksia pois lopun raaoista nousuista ja laskuista. Tiesin mitä on tulossa.

Epätoivoinen ajatus heräsi heinäkuun Pallas-Ylläksen 105 kilometrin juoksusta. Miten ikinä selviäisin siitä, kun tämäkin oli näin rankkaa! Mitäs muita matkoja siellä on, pitäisikö vielä vaihtaa. Pääsin muutama kirosanakin. Nyt piti kuitenkin hoitaa tämä alta pois ja Konttaisessa silmät kiinni vedin suolakurkkuja ja banaaneja. Juomapulloja en täyttänyt, sillä en enää ollut hetkeen pysynyt 20 minuutin syömistahdissa, eikä tehnyt mieli niitä mitä taskuista löytyi. Nyt sitten vaan nousuihin ja laskuihin. Tästä oli enää tuskaiset 7 kilometriä maaliin.

Ja ne nousut Rukan vaaroille on rankkoja. Ne laittoivat selän märäksi edellisenä päivänäkin kun Valtavaaran huipulla kävimme maisemia ihailemassa ja ne laittoi puuskuttamaan vajaan 80 kilometrin jälkeen. Kädet reisillä, koko kroppa töissä. Joissain kohdissa oli köysiä joista sai ottaa käsillä tukea. Nousu ja lasku toisen perään. Juoksin aina kun mahdollista, eli vaarojen päällä. Laskut meni askareshyssyä, juoksuksi ei sitä voi sanoa. Maisemia ei näkynyt, kun koko matkan kestänyt sade jatkui edelleen. Jossain kohdassa se kai oli hetkeksi lakannut, mutta mä en sitä ollut huomannut. Vaatteet olivat ihan märät, kuivia hanskojakaan en ollut vaihtanut. Vaarojen päällä käynyt tuuli oli todella kylmä, pysähtyä ei tehnyt mieli. Mutta mikä ilo sisällä kupli, kun matka eteni, kilometrit vähenivät ja seuraava edessä kohoava nousu tuli kiivettyä ylös. Kaksi naista oli kannustamassa viimeisen nousun juurella. Tieto, että tämä on viimeinen, oli jotain niin ihanaa, vaikka tuo viimeinen ei antanut yhtään armoa. Meitä oli siinä useampi repimässä itsestä viimeisiä askeleita. Aivan nauratti kun huojuimme ja horjahtelimme toisiimme. Viimeisen nousun jälkeen pääsi vielä viimeiseen laskuun ja sen laitoin juoksuksi. Musiikki ja kuulutus pauhasi alhaalta Rukalta ja mikä fiilis juosta punaista mattoa pitkin maaliin.

Maalissa! (kuva; Tuomo)

Olo oli aivan loppu, en olisi yhtään jaksanut pitempään. Nopeasti ensi fiilikset Tuomon kanssa, joka odotteli veljeään maaliin. Sitten hoipertelin alas parkkihalliin hakemaan varustepussejani. Istuin piiiitkän tovin hallin lattialla. Kiskoin märät paidat ja hanskat pois, kuiva fleece päälle. Harmikseni toinen kuiva hanska oli pudonnut jonnekin matkan varrelle, joten kuivaa en saanut sormille kuin yhden hanskan verran. Hiukan huimasi ja tärisytti. Kävin syömässä melko mausteisen kasviskeiton, heitin parit viestit että elossa ollaan ja lähdin taapertamaan mäkeä alas kämpille. Aika tuskaisen näköistä se varmasti oli. Kämpillä heti kaikki vaatteet pois, kenkien suihkutus ja monen monta minuuttia seisoin kuuman suihkun alla. Juoksun jälkeen tuli todella kylmä! Pari kerrosta vaatetta päälle, pepsiä ja sipsiä viereen ja peiton alle.

Miehet olivat kalassa ja nopeiden aika-arvioiden mukaan laskimme, että ehtisimme ottamaan Niinan 34 kilometrin matkalta maaliin vastaan. Mutta mä en suostunut lähteä kävelemään taas mäkeen, joten sovittiin että tulevat mut hakemaan kämpiltä autolla. Ehdimme juuri sopivasti maalialueelle että näin Sarin maaliintulon ja pian tuli Niinakin. Niina on niin monet kerrat ollut mua vastassa, joten oli ihana tällä kertaa vaihtaa rooleja. Huippu suorituksella ja fiiliksellä sieltä tultiin ja kuulemma olisi vielä voinut jatkaa samanlaista alamäkeä kilometri tolkulla eteenpäin.

Mun lopullinen aika oli 10:16:13 ja sijoitus naisten sarjassa 4. 😊
Olen todella tyytyväinen. Tavoite oli juosta alle 12 tuntia, varovaisesti lähemmäs 11 tuntia. Tavoite oli myös päästä 10 sakkiin, varovaisesti 5 sakkiin. Kaikki tavoitteet täyttyivät tällä kertaa! Tuolla ajalla olisi viime vuonna voittanut, tänä vuonna voittaja pinkoi mua vajaa 40 minuuttia kovempaa. Etukäteen reittiä kuvailtiin ennätys nopeaksi ja ennätyksiä tehtiinkin. Keli ei mielestäni ollut sateen aiheuttaman liukkauden vuoksi nopea, mutta reitille talven aikana levitetyt pitkät sorapätkät nopeutti matkan tekoa huomattavasti. Viime vuoden lämmin keli asetti haasteen nesteytykselle, mutta tänä vuonna kylmyys saattoi myös tehdä tepposet. Porukkaa oli todella paljon ja ikävää oli, se että jotkut joutuivat jonottamaan riippusilloille pääsyä useita minuutteja, jopa puoli tuntia. Siinä seisoskellessa tulee äkkiä kylmä ja aika tuhraantuu ihan hirveästi. Itse en joutunut jonottelemaan, mutta ei se kaukana olisi ollut jos 55 kilometrin juoksijat olisivat ehtineet lähteä edelle. Vastaisuudessa osallistuja määrää voisi muutamalla sadalla pudottaa, tai porrastaa lähtöjä vielä radikaalimmin. Tapahtuman elämyksellisyyttä se ei pois veisi, mutta mahdollistaisi kaikille oman suorituksen.

Minä ja Niina muistomitalien kanssa.

Eilen ajettiin Rukalta kotiin. Matkalla maistui pitsa ja nyt uppoaa taas salmiakki ja pähkinätkin. Nukuin viime yön omassa sängyssä hyvin. Kroppa on vielä melko kipeä, että portaissa on hankala liikkua ja sohvalta ylös nousta. Mieli on kuitenkin taas vahvempi ja puolentoista kuukauden päästä startataan 105 kilometrin viivalla. Sitä ennen toki vielä suunnistetaan ja yksi Multisport kisakin taistellaan.

Olihan taas reissu mitä muistella!
Iso kiitos kaikille hengessä mukana juosseille, kaikista niistä tsempeistä ja onnitteluista! Ihania kohtaamisia poluilla, somessa ja arjessa!
Ja kiitos taas retkikuntamme Niina, Harri ja Tero 💓

~Eija~

Vaarojen maraton 65k

Yöllä katsoin ainakin kaksi kertaa olinko laittanut herätyksen aamulle oikein. Mökissämme, joka oli paritalo, oli kamalan kuuma viileämmässä nukkumaan tottuneelle eikä ilmastointikaan oikein ollut paras. Vatsan pohjassa pyöri jännitys ja mieli teki jo poluille. Lopulta herätystä ei tarvittu, vaan heräsin seinän takaa kuuluviin kolinoihin - taidettiin sieltäkin lähteä vaaroille. 

Pitkän matkalaiset, 130 kilometriä Kolin vaaroja kiertämään lähteneet, olivat olleet liikkeessä koko yön. Meillä 65 ja 43 kilometrin retkisarjalaisilla olisi lähtö päivän valjetessa kello 07. Aamupuuroa ja teetä nauttiessa ulkona oli vielä pimeää. Tuuli vihelteli ikkunan takana, mutta sade sentään oli loppunut. Vaatteet olivat valmiina, juoksuliivi eväineen ja pakollisine varusteineen oli pakattuna. Mies lähti viemään autolla kisakeskukseen muiden jäädessä vielä sänkyihin.

Ennen lähtöä.

Autossa vielä hörpin suklaan makuisen shake-juoman ja olin kyllä niin täynnä. Tiesin, että tunnin sisällä tulisi asiaa vessaan, mutta tiesin myös etten puskapissalla tulisi käymään. Kiitos "seurapiiri rakkoni", mä kestäisin tämän! Hyppäsin lämpöisestä autosta 15 minuuttia ennen starttia ulos ja käveleskelin parkkipaikalla omissa ajatuksissani. Puntaroin vielä jätänkö ohuen takin päälle vai kiskaisenko pois. Suurin osa näytti lähtevän pelkällä paidalla ja joillakin oli jopa shortsit! Lämpöasteita oli muutama, tuuli hiukan viilensi mutta ei tuntunut varsinaisesti kylmältä. Lumisohjoa oli joka puolella eilen sataneen ensilumen vuoksi. Lopulta päätin pitää takin päälläni. Vihdoin kutsuttiin porukka lähtöön ja saimme luvan ampaista metsään ja alkoi seikkailu nimeltä:

Vaarojen maraton 65km

Alku oli helppoa juoksua hyvä pohjaisella polulla ja vielä alamäkeen. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle, mutta ei sekään ole kovin paha. Muistin tämän viime vuodelta ja nyt annoinkin mennä hiukan reippaammalla askeleella. Jo 12 minuutin kohdalla riisuin takin pois ja sulloin sen liivin taskuun. Mäkrän jälkeen tuli risteys, jossa 14 kilometrin juoksijat kurvaisivat vasemmalle, oikealta tulisin mä joskus muutaman tunnin päästä ja nyt me 65 ja 43 kilometrin matkalaiset jatkoimme suoraan. Juoksu tuntui vaivattomalta ja jaksoin ihastella vaaran päältä avautuvia huikeita maisemia. Aamu-usva pikku hiljaa hälveni ja aurinko pilkahteli usvan ja puiden lomasta. Oli valtavan kaunista! Aurinkolasit olisivat olleet paikka paikoin oikein paikallaan, sen verran alhaalta ja kirkkaasti aurinko silmiin kihtasi. Todella nopeasti oli porukka hajaantunut ja pääsi etenemään omaa vauhtiaan. Niin ja se pissahätä tuli kuten olin tiennytkin, mutta en antanut sen häiritä menoa.

Yritin painaa mieleeni paikkoja ja asioita sekä niiden yhteyksiä, mutta ne ovat sekoittuneet ajatuksissa välähdyksiksi sieltä täältä. Mielestäni ennen 43 ja 65 kilometrien reittien erkanemista säikähdin kun varvikossa makasi mies avaruuslakanan alla. Pysähdyin niille paikoilleni ja kyselin onko kaikki hyvin. Vastaukseksi avautuivat silmät ja hän sanoi että on. Varmistin vielä toisen kerran kysymällä ja hän vakuutti että kaikki on ok. Oli kummallista jättää toinen siihen, mutta takaa olisi tulossa lisää kyselijöitä, joten jos hän oli pitkänmatkalainen ottamassa pientä välikuolemaa, eihän kyllä saisi levättyä silmällistäkään. 

Muistan juosseeni Laurin ja Tomin (luin nimet heidän numerolapoistaan) kanssa pitkän tovin aina Rykiniemen vesistön ylitykselle asti. Kuuntelin enemmänkin heidän juttujaan kuin olisin osallistunut keskusteluun. Matka kuitenkin taittui näin sopivalla vauhdilla sutjakkaasti. Vesistön ylitys oli mukava kokemus. Vettä oli vain puoleen pohkeeseen asti ja vesi tuntui virkistävältä jaloissa. Ylityksen jälkeen miehet jäivät täyttämään vesipullojaan ja mä päätin jatkaa suoraa matkaa. Ensimmäinen väliaika piippasi ja tuntui hyvältä antaa näin jonkinlainen tieto juoksua seuraaville tutuille matkan taittumisestani, sillä gbs-seurantaa ei mulla ollut. Tuli tiukka nousu Hirvivaaralle ja ajattelin miesten saavan mut pian kiinni, mutta enpä sen koommin heitä enää nähnytkään. Tuossa vaiheessa juoksin sellaiset 15 minuuttia yksin ja oudolla reitillä, harvakseltaan laitettujen reittimerkkien varassa olo tuntui hiukan epävarmalta. Lopulta puiden lomasta vilahti punainen takki ja sitten näin toisenkin! Sain seuraavan mies kaksikon kiinni ja jatkoin matkaa heidän kanssa.

Jossain tässä alkumatkassa yksi pitkänmatkalainen antoi mulle tilaa ohittaa ja sanoi, että olen naisissa viidentenä. Hän sanoi myös, että edellä meneviin on kuitenkin jo tullut selvä väli. Huikkasi vielä perään, että hoida homma loppu lenkillä. En aivan uskonut olevani viidentenä, ehkä mies oli laskenut väärin, mutta mahdollisesti siis voisin olla kymppi sakissa. Toivoin, että näkisin edes jonkun naisen, mutta en tuossa vaiheessa osannut arvatakaan millaista kisaa tulisin vielä käymään.

Kuva: Vaarojen maraton.

Herajärven eteläpää oli teknisesti todella haastavaa polkua. Kivikkoa, juurakkoa, ylös ja alas. Reitille osuneet satunnaiset pitkospuu pätkät olivat jäisiä ja ne menin sipsutellen kaatumista viimeiseen asti välttäen. Vauhti oli hidasta ja vaikka toisten seurassa oli henkisesti turvallisempaa juosta, lähdin aina jossain vaiheessa omaa vauhtia ja seura jäi taakse. Katse pysyi tarkasti maastossa, mitä nyt nopeasti aina vilkaisi maisemia ympärillä. Kunnes yllättäen näin edessä kaksi naista! Mielessäni hiukan hihkuin, että vihdoinkin! Toinen sujahti reitin varrella olleeseen vessaan ja toinen jatkoi matkaansa, kuitenkin sen verran hitaasti että omalla vauhdillani hänet ohitin. Taakseni en vilkuillut, mutta nyt olin ankkuroinut itseni tähän, että nämä naiset eivät ohitseni sitten tule.

Kun eteläpäästä oli käännytty takaisin kohti pohjoista, eli puoliväli oli saavutettu, aloin odottamaan Kiviniemen huoltoa. Siellä täyttäisin juomapulloni ja loppu lenkki olisikin tuttua viime vuodelta ja seuraa olisi enemmän kun 43 kilometrin juoksijat liittyisivät reitille. Valitettavasti kuukauden verran vaivannut vasemman jalkani kipu paheni koko ajan. Jo ensimmäisellä 10 kilometrillä se tuntui ja jokaisella kilometrillä kipu pikku hiljaa paheni. Aamulla otettu Burana auttoi, mutta pitäisikö todella ottaa toinenkin. Vielä en sitä kuitenkaan tehnyt. Aivan tarkoituksella kastelin jalkojani kuraisissa vesilammikoissa, sillä viileä vesi hiukan turrutti jalan kipua.

Kiviniemellä tuli seuraava väliaika tilastoihin ja takanani tuleva nainen oli todella lähellä. Pidin reipasta vauhtia yllä tiepätkällä ja sitten sukellettiin taas metsään ja nousuun Kolinvaaralle. Ryläyksestä puhutaan aina paljon, mutta mielestäni se ei ole niin paha. Ehkä se on vain asennoitumisesta kiinni. Vauhti oli toki hidasta ja letkoissa vauhti hidastui harmilliseksi mateluksi. Olisin halunnut tunkata mäet vahvemmin ylös, mutta kapeilla, mutaisilla ja jyrkillä kohdilla se oli melko mahdotonta. Päätin sitten ottaa rauhallisesti huilaten. Jalan kivun vuoksi alamäet, mun vahvuuteni, alkoivat tuntua kamalilta. Tärähdys jalkaan teki todella ilkeän kivun. Kello 13, kun matkaa olin taittanut 5 tuntia, otin Buranan. Olisi pitänyt ottaa aikaisemmin, sillä puolessa tunnissa jalka alkoi pelittämään taas paremmin.

Kuva: Onevisionfi

Ryläykseltä laskeuduttaessa takaa tuli ohi tämä mun kerran ohittamani nainen jutellen 65 kilometrillä olevan miehen kanssa. Heidän vauhtinsa oli selvästi reippaampaa kuin omani juuri sillä hetkellä. Päätin yrittää pysyä heidän perässä ja siinä onnistuinkin. Hetken päästä saimme kiinni toisen naisen, jonka menoon olin kiinnittänyt huomiota jo Kiviniemen huollon jälkeen. En nähnyt hänen numerolappoaan ja luulinkin hänen olevan 43 kilometrillä, sillä hän teki välillä kuin spurtteja esimerkiksi ylämäkeen. Ohitimme hänet, mutta kohta hän ohitti meidät takaisin. Ja hetken päästä me taas ohitimme hänet. Vasta maalissa käsitin hänen olleen myös 65 kilometrillä. Porukassa juossut mies sanoi hiukan rauhoittavan menoaan ja toivotti tutulle naiselleen tsempit. Päätin jatkaa naisen vauhdissa roikkumista. 

Viimeisessä huollossa Peiponpellolla en taaskaan pysähtynyt täyttämään pullojani, mutta kanssani juossut nainen jäi. Pääsin siis nousemaan pienelle Mäkrälle hänen edellään. Hän kyllä tuli pian mun taakseni, mutta sain nousussa ilmeisesti eroa revittyä. Taakseni en vilkuillut. Tiesin, että teknisesti pahimmat paikat olivat nyt takana ja uskalsin lisätä vauhtiani. Helpot alamäet päästelin tulemaan "ylinopeutta", käsijarru pois päältä, mutta silti keskittyen tarkasti joka askeleeseen, sillä pelkäsin pohkeiden kramppia. Nousut Pieni-Kolille ja Paha-Kolille olivat jo pahoja ja purin hammasta yhteen, taisi muutama ruma sanakin lipsahtaa. Olin unohtanut viime vuodelta miten pitkältä tämä pätkä viimeiseltä huollolta Kolin alamajalle ennen viimeistä nousua olikaan.

Vihdoin laskeutuminen Rantatielle ja viimeiseen 2,5 kilometrin nousuun! Olo ei enää ollut mikään selkein. Hiukan huimasi ja taisi koko nainen olla ihan lyttyyn romahtanut. Sormet olivat turvonneet nakeiksi, ettei niitä nyrkkiin saanut. Energiat olivat ihan loppu, sillä viimeiseen pariin tuntiin ei ollut enää kiinteä eväs maistunut ja juomat olivat muutamaa hörppyä vaille juotu. Räpersin taskusta kourallisen verran suklaata ja sulloin suuhuni, että edes pää toimisi jotenkin ylös asti.

Ohitseni meni 65km:n matkan mies, joka oli jutellut sen naisen kanssa jonka yritin pitää takanani. Aloin vilkuilla taakseni, että miten lähellä siellä tullaankaan. Lopulta pitemmällä suoralla näin naisen takanani porukassa. Aina kun oli hiukankin tasaisempaa, laitoin juoksun tapaiseksi ja muutoin tunkkasin eteenpäin niin reippaasti kuin vaan pystyin. Tuntui kuitenkin että olin niin hidas. Jalat huusivat, että lopeta hyvä nainen ja istu alas! Kyltti "200 metriä maaliin" jyrkkääkin jyrkemmän nousun juurella oli jotenkin niin hirveää, kun tuntui ettei jaksa enää metriäkään. Ihmisiä oli paljon nousussa kannustamassa. Näin heidät mutta en kuullut yhtään mitään. Lopulta viimeinen mutka, juoksuksi ja maaliin!

Maalissa!

Ystäväni Niina oli mua heti vastassa ja pääsin kunnon halaukseen. Oli ihana nähdä, että Niinakin oli hyvä voimaisena ja hymyillen oman juoksunsa jälkeen mua vastassa. Niinan tiukassa halauksessa jalat oli jo vetää ihan makaroniksi ja lopulta pääsin istumaan. Jotkut kävivät onnittelemassa suorituksesta, Niina toi vilttiä niskaan ja juotavaa ja eräs talkoolainen, jonka kanssa meillä sattui olemaan yhteinen tuttu, toi makkaraa ja kotijuustoa, jotka molemmat maistuivat taivaallisilta. Puhaltelin siitä onnesta, että sain vihdoin istua ja että mä tein sen!

Pikku hiljaa alkoi valjeta, että mä olin tullut naisten sarjan toiseksi! Maaliin tullessa en ollut kuullut kuuluttajan tai Niinan halauksessa Niinan sanoja, sillä olin niin poikki. Itkuhan siinä tuli ja sitä fyysistä ja henkistä tärinää jatkui koko loppu päivän.

Mun aika oli 8 tuntia ja 42 minuuttia sekä 7 sekuntia päälle. Voittajalle jäin vajaa 15 minuuttia ja kolmanneksi tullut jäi musta 32 sekuntia. En tiedä miten olisi tieto sijoituksesta juoksun aikana vaikuttanut juoksuun, mutta nyt ainakin oli onnellinen loppu.

I did it! 

En milloinkaan olisi uskonut yltäväni tallaisissa hipoissa kärki kolmikkoon, en ikinä! Juoksua kelatessa ja tilannetta sisäistäessä menee vielä tovi ja tässä raportissakin jäi vielä paljon kertomatta, koska olen asioita unohtanut tai ne eivät vain ole loksahtaneet paikoilleen. Joka tapauksessa reippaasti yli puolen välin meno oli jalan pahenevasta kivusta huolimatta todella kevyttä ja iloista. Jonkin verran oikeaan polveenkin sattui matkan aikana, mutta se ei menoa haitannut. En kaatunut kertaakaan, vaikka kerran kädellä otin puusta huolimattomasti tukea ja käsi oli lipsahtaa mutta siinä vaiheessa reaktiokyky vielä pelasi. Missään vaiheessa ei edes käynyt mielessä tylsistyminen tai pieninkään pohdinta mitä ihmettä mä täälä teen. Maaliin pääsy vaikka konttien oli ainut tavoite,

Matkaeväänä sain niellyksi kolme energiageeliä, suolapähkinöitä, salmiakkia ja suklaata sekä yhden banaanin. Juotavaa kului litran verran urheilujuomaa ja vajaa litra vettä. Syömisessä ja juomisessa oon siis petrannut, mutta edelleen pitäisi saada alas enemmän, niin virta viimeisillekin kilometreille riittäisi ja vaikka kuulisi mitä ihmiset ympärillä puhuu.

Kuva: Onevisionfi, Vas:lta Piia Siitonen (3.), mä (2.) ja Mia Tuoriniemi (1.).

Palkintojen jako oli itselleni erittäin merkittävä asia. Mua jännitti. Tuntui hassulta olla valokeilassa tällaisten mahtavien juoksijoiden seurassa. Tästä kuitenkin tuli elämäni yksi tähtihetki ja käsitin todella, että meillä jokaisella on vaikka mitä mahdollisuuksia toteuttaa ja saavuttaa omia unelmia. Joskus elämä todella yllättää ja sitä on kuin linnunpoikanen pesästä pudonneena, että mitä ihmettä nyt tapahtuu.

Palkinnoksi sain Garminin Vivosport -aktiivisuusrannekkeen. Aivan huippu palkinto siis! Oon sen nyt ottanut käyttöön ja pikku hiljaa testailen ja haen käyttökokemuksia. Kerron sitten myöhemmin miltä tämä tuntuu, mutta nyt jo vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Palkinto käyttöön.

Koli ja Vaarojen maraton täytti odotukseni ja koko meidän porukalla oli onnistunut pidennetty viikonloppu. Me aikuiset saimme rentoutua; miehet kalastivat ja saivat saalistakin ja me naiset juoksimme onnistuneet juoksut. Tuli koettua yhdessä taas niin paljon ja parasta tässä oli jakaa tämä kaikki tärkeiden ihmisten kanssa. Iso kiitos siis miehelleni, ystäville Niinalle ja Harrille, Sarille perheineen ja kaikille teille tutuille ja uusille tutuille jotka moikkasivat. Jokainen viesti ja onnittelu yksityisesti tai julkisesti somessa on lämmittänyt mieltä. Olen lukenut ne kaikki, useamman kerran.

Kolin maisemat auringon laskiessa.

Kiitos 😊

~Eija~