Maraton Kolin vaaroilla

Viimeinen nukuttu yö ennen vuoden 2017 Vaarojen Maratonin 42,5 kilometrin starttia ei varsinaisesti muuttanut oloani suuntaan eikä toiseen, joten juoksun takiahan tänne olin tullut ja voi sitä harmituksen määrää jos en starttaisikaan. Ja kyllähän minä matkaan lähdin, vaikka ääni oli lähes poissa, lima pyöri kurkussa ja aiheutti yskän puuskia. Hyväksyin tosi asian, että rauhallisesti lähdetään, rauhallisesti jatketaan ja jos olo käy huonoksi, yritän käyttää järkeäni ja tarvittaessa keskeyttää, vaikka tiedän että se ei olisi mulle helppoa. Maraton matkalle oli useampikin lähtöryhmä; kuuma alle 5 tunnin tavoiteaikaan juoksevat, 5-6 tuntia, 6-7 tuntia ja yli 7 tuntia. Mä arvelin pystyväni 5-6 tunnin väliin, mutta päätös mennä rauhallisesti laittoi harkitsemaan myös yli 6 tunnin ryhmää. Niina tuuppasi mut 5-6 tunnin ryhmään, joten sinne sitten hiippailin.

Maisemia Ukko-Kolilta. (kuva Niina)

Yllättävän vähän jännitti. Hermostutti kuitenkin, oli hiukan vilu ja mietiin pitääkö vielä käydä vessassa. Tuttuja kasvoja somesta bongailin, tutkailin kanssa juoksijoiden vaatetusta, kenkiä ja varusteita. Hermostuneisuutta, jännitystä ja malttamattomuutta huokui muistakin. Kohta päästäisiin lähtemään kuuman ryhmän perään.

Vähän ennen lähtöä.

Mun varusteet olivat Inovin polkujuoksukengät, Lentzin polvipituiset kompressiosukat, suunnistustrikoot, pitkähihainen tekninen paita, Salomonin ohuen ohut juoksutakki, ohuet hanskat, kaksi tuubihuivia kaulassa ja yks päässä. Juotavat ja eväät kulkivat Salomonin juoksuliivissä.

Kohta mennään!

Ja sitten sitä lähdettiin. Alkuun vauhti oli todella hidasta, välillä muutamia kävelyaskelia. En lähtenyt hötkyilemään yhtään. Lettipäisen naisen perässä juoksentelin pari ensimmäistä kilometriä, kunnes alamäessä painelin ohi ja lähdin peesailemaan seuraavaa sopivan vauhtista juoksijaa. Heti alusta alkaen menin ylämäet kävellen vahvasti ylös, tasaisella kevyttä juoksua ja alamäet rullaillen ja ohitellen. Varsinaisesti en jarrutellut, mutta en myöskään painanut kaasua. Ensimmäinen kunnon nousu Mäkrälle tuli ja meni - tykkäsin, olihan sen jälkeen laskua ;)

Heippa, nähdään maalissa.

Kymppiin meni helposti ja oli mukavaa. Peesattavat vaihtuivat ja jutusteltua tuli niitä näitä. Kiviniemen vesistön ylitys paikalle saavuin kaksin mukavan miehen kanssa. Veneet olivat juuri toisella rannalla ja mä haastoin miehen hyppäämään mun kanssa lossiin. Vaijeria kiskomisessa auttoivat toimitsijat ja yhtäkkiä oltiin toisella rannalla ja siitä pian ensimmäisellä huollolla. Mä kiskaisin huollon ohi pysähtymättä, sillä olin laskenut että pärjään omilla juomillani koko matkan. Juotavaa oli 1,5 litraa ja tuskin saisin niitäkään kaikkia juotua. Lisäksi eväänä oli suolapähkinöitä, suklaata ja salmiakkia. Laitoin Niinalle viestin "Kaikki hyvin. 18km takana".

 Retken puolivälin saavutin hyvissä voimin ja iloisena, meno maistui, happi kulki ja oli kivaa. Hanskat olin riisunut jo aikoja sitten, mutta suunnitelmasta poiketen pidin juoksutakin päällä. Tunsin kyllä kuinka märkä paita takin alla oli, mutta juuri sen vuoksi en uskaltanut takkia pois ottaa ettei sitten tulisi kylmä. Oikeastaan näin oli oikein hyvä. Jalat olivat jo ihan märät ja kuraiset polviin asti. 

Kivikoissa sai olla tarkkana, juurakoiden yli piti vaan nostaa jalkaa ja pitkospuilla sipsutella, sillä ne olivat extra liukkaat. Alamäissä uskalsin antaa mennä, vaikka pari kaatumista sainkin todistaa. Itse pysyin pystyssä ihmeen kaupalla.

Paljon olen juttuja Ryläyksen, 323 metriin noususta kuullut ja sitä siinä matkatessa kovasti odotin. Tuli nousu ja tuli toinenkin, mutta sitten taas laskettiin, kunnes taas noustiin. Alamäissä ehti sopivasti palautua taas seuraavaan nousuun. Kun huippu lopulta tuli vastaan, olin hiukan hölmistynyt. Odotin jotain tosi rankkaa, mutta Ryläys tulikin sitten noustua ihan huomaamatta. Ei sillä, etteikö jo tuntunut, mutta ei se mua vielä katkaissut. Peiponpellon huoltoon rallattelin alamäkeen erään miehen kanssa jutellessa. Hän oli lähtenyt 10 minuuttia aikaisemmassa ryhmässä. Mä huokailin haaveillen viimeisestä noususta Kolille ja hän tuumasi, että ennen sitä oli vielä pari muutakin nousua...ei hitsi, niinhän taisi ollakin... Huollon juoksin taas läpi ja siinähän se seuraava mäki heti sitten olikin. Retki-sarjan naisen kanssa puuskutettiin ylös päin, ei tässä enää pitkästi ole.

Väsytti jo ihan hirveesti! (kuva Juha Saastamoinen)

Pikku hiljaa väsy alkoi hiipiä kroppaan. Napsin aina, lyhyelläkin tasaisella evästä suuhun, sillä jo 20 kilometrin jälkeen vatsasta oli aina välillä kuulunut kurinaa. Juotua olin saanut litran verran, jihuu. Ylämäissä piti ottaa kunnolla tukea reisistä, tasaisilla pätkillä yritin pitää juoksun tapaista yllä ja alamäissä pystyin edelleen rallatella menemään. Mutta 35 kilometrin jälkeen aloin laskea kilometrejä maaliin. Odotin ja toivoin sataman tien pian tulevan, koska sitten olisi enää se 2 kilometrin loppu nousu maaliin. Voi että mä odotin sitä, sillä siitäkin olin kuullut niin paljon juttuja! Mutta ei sitä vaan kuulunut eikä näkynyt. Vain lisää kuraa, märkiä polun mutkia, nousuja ja laskuja. Sain mennä aika yksin, mistä kyllä nautiin. Jokunen mies pääsi ohi ja mä annoin mennä.

Kuva Juha Saastamoinen

Lopulta se lyhyt hiekkatiepätkä tuli! Päätin juosta sen pätkän, vaikka jaloissa painoi matka ja konkreettisesti valtavat mutakokkareet. Viimeiseen nousuun lähtiessä laitoin Niinalle viestin "Huh. Satamasta lähdin nousemaan". Silmäilin kelloa, että se on nyt siinä ja siinä ehdinkö alle 6 tunnin maaliin. Yritettävä on! Askel kerrallaan eteenpäin ja olin niin onnellinen että olin juuri tässä. Kohta olisin maalissa. Vielä pienen pätkän pystyin hiukan tasaisemmalla pätkällä juosta, kunnes viitta kertoi "500 metriä maaliin". Jyrkkä nousu edessä. Huimasi, enkä pystynyt ketään kannustajaa katsomaan silmiin saati mitään vastaamaan. Ihanaa kuitenkin että olitte siinä. Puuskutin reisiini nojaten ylös päin. "200 metriä maaliin". Mutka ja pakotin itseni juoksemaan maaliin. Voi onni mikä fiilis :D 

Maalissa!

Lopullinen aika oli 5 tuntia ja 58 minuuttia. Naisissa sija 18. (kaikkiaan naisia oli maraton matkalla 160). Olen sijaan ja juoksuun todella tyytyväinen. Hiukan tuli huono olo maalissa kotijuustoa pureskellessa, mutta suihkun jälkeen lihakeitto ja salaatti maistuivat jo kohtuu hyvin. Molempien jalkojen pikkuvarpaat saivat hiertymät ja etuvarpaat ovat arat. Muita vaarojen vammoja ei tullut, ei fyysisiä saatikka henkisiä. Useampi kanssa juoksija kertoi kokemuksella tämän vuoden reitin olleen todella raskas märkyyden vuoksi. Keli itse juoksupäivänä oli aivan täydellinen; sateeton, plus 7 astetta, tuuleton ja aurinkokin paristi pilkahti.

Märkää ja kuraa.

Retkestä on nyt kulunut jo muutama päivä, eikä kropassa ole minkäänlaisia kipuja (noita varpaiden hiertymiä lukuunottamatta). Alkuviikon jumpat oon pystynyt ongelmitta ohjaamaan, eikä mun liikkumisesta huomaa yhtään että olen lauantaina juossut elämäni 8. maratonin ja ensimmäisen polkumaratonin. Taisin mennä oikeasti tarpeeksi hiljaa, niin hiljaa, että vaaroille vielä palataan aikaa parantamaan ;)

Pielisen rauhoittavia laineita.

Kiitän kaikkia ihanista tsempeistä ennen juoksua ja onnitteluista juoksun jälkeen. Itselle tämä oli odotettu reissu ja vaikka en ihan täydessä juoksukunnossa ollut, mä tein sen silti. Mulle tärkeä juttu ja oli ilo jakaa se teille. Tavoitelkaa unelmia ja lähtekää rohkeasti niitä kohti.

Erityis kiitos huoltojoukoilleni Kolilla miehelleni sekä Niinalle ja Harrille :)

Sekä vanhemmilleni lasten huolehtimisesta reissumme aikana!

p.s. Ensi vuoden toukokuussa musta tulee polku-ultrajuoksija -> ilmoittautuminen NUTS Karhunkierroksen 53 kilometrin matkalle on kuitattu :D!

~Eija~