Onnistunut KKH

 Toisinaan on hyvä vaihtaa roolia ja nähdä asioita myös toisesta näkökulmasta. Ja nyt puhun urhailutapahtumiin osallistumisessa ja niiden järjestämisessä. Oon osallistunut lukuisiin erilaisiin kisoihin, hyvinkin pieniin, kuten kansalliset suunnistuskilpailut tai kylähölkkä, mutta myös isoihin kuten NUTS:n polkujuoksukisat tai esimerkiksi Tukholman maraton ja Jukolan viesti. Niin osallistujan kuin järjestäjän rooli on todella tärkeä, eikä ilman toista olisi koko tapahtumaa.

Viime perjantaina meidän suunnistusseura järjesti Komian Kirkon Hölkän Ylistarossa. Hölkällä on pitkät perinteet keväisenä kisana, mutta nyt jo toinen vuosi peräkanaa jouduimme koronan vuoksi siirtämään tapahtuman elokuulle. Tämä ajankohta asettaa haasteita useiden päällekkäisten tapahtumien vuoksi ja joillekin se ei palvele kauden päätavoitteita. Kuitenkin saavutimme haasteet huomioon ottaen mukavan reippaan 100 juoksijan osallistuja määrän. Tapahtumaan löytävät useat uskolliset osallistujat ja ilokseni joukossa oli ihan ekaa kertaa ikinä juoksukilpailuun osallistuvia tai ensimmäistä kertaa puolimaratonin juoksevia. Itsekin muistan oman puolimaraton juoksuni noin 25 vuoden takaa ja aikaa kului silloin jotain 2:20.

Maarit ja mä. Kuva Kirsti Kontturi

Komian Kirkon Hölkän järjestelyt koskettivat suunnistusseurani muita tänä vuonna järjestettäviä tapahtumia sen vuoksi enemmän, että toimin hölkässä kilpailunjohtajana Päivi kaverinani. Viime vuonna vedettiin homma ensimmäisen kerran onnistuneesti läpi, joten nyt jotkut asiat hoituivat jo helpommin. Silti hommaa oli paljon ja jokunen yökin meni pyöriessä kun kesken unien muisti asian mikä pitää hoitaa. Avainasemassa on hommien jakaminen ja sitten se että voi luottaa että luvatut asiat hoidetaan. Mieleen tupsahtavat asiat ja huolet pitää sanoa ääneen ja yhdessä ne jotenkin ratkotaan. Onneksi meidän porukassa on eri osa-alueiden osaavia ihmisiä, joten pystyi luottamaan asioiden tapahtuvan. Päivin kanssa tuli pohdittua ja pyöriteltyä monenmoisia juttuja, paljon sellaisia mistä eivät muut tiedä, eikä tarvitsekaan tietää. Tavoitteena oli järjestää mukava, laadukas ja omalla tavallaan elämyksellinen tapahtuma.

Hölkkä viikolla oli hiukan kurjaa keliä, mutta perjantaina aurinko paistoi ja sää suosi. Juoksijoiden näkökulmasta keli olisi voinut olla hiukan viileämpi, kuin +22, mutta mielummin näin kuin vesisade ja kamala tuuli. Korona suositusten vuoksi matkojen lähdöt porrastettiin ja näin kerralla kilpailukeskuksessa ja lähdössä oli vähemmän porukkaa. Myös laaja kilpailukeskuksena toimiva koulun piha antoi kaikille omaa tilaa. Palkinnot jaettiin heti maaliin tullessa.

Kuva Kirsti Kontturi

Itse en hölkkä päivänä ehtinyt juoksemaan, mutta kellon mittariin kertyi yli 20 000 askelta. Aamupäivällä kotona pakkasin autoon sponsorin maalikaaren ja keksejä, painoja, opaspaaluja, ja pari laatikollista muuta hölkkä tavaraa. Hain tuoreet sponsorileivät ja ajelin Ylistaroon. Aloitin opaspaalujen naputtelun paikoilleen ja siinä menikin kaksi tuntia. Hiki norui pitkin selkää. Sitten kilpailukeskukseen kilpailunumeroiden järjestämiseen, lähdön rakentamiseen, vessojen tsekkaukseen ja kaiken muun mitä vastaan tuli.

Sitten tapahtuma alkoi vain rullaamaan. Kaikilla kökkäläisillä oli hommat hoidossa, juoksijat olivat reitillä ja huoltajat odottivat maaliin. Mä sometin tapahtumasivuille, juttelin ihmisten kanssa ja haistelin millä fiiliksellä porukka on. Kukaan ei ainakaan mulle näyttänyt väärää naamaa, joten oma olo keveni ja sai olla tyytyväinen.

Meillä oli mahtavat sponsorit ja palkinto kasseista löytyi mm. lahjakortteja, leipää ja keksejä.

Kuva Juha-Matti Nivukoski

Kun kaikki juoksijat olivat päässet maaliin, aloitimme kilpailukeskuksen purkamisen. Sain apuja opaskylttien hakemisessa ja täten pääsin itsekin kotiin viime vuoteen verrattuna tuntia aikaisemmin. Viime vuoden hölkän järjestelyjen jälkeen olin kamalan väsynyt. Nytkin olin väsynyt, mutta en niin pahasti. Tänä vuonna pääsin ehkä siis helpommalla.

Iso KIITOS kuuluu juoksijoille, kökkäväelle, suunnistusjaostolle ja Päiville!

Kotona auton lastin purettuani lähdin mieheni kanssa hakemaan vielä Ninnin autoa Seinäjoelta, sillä seuraavana aamuna oli lähtö pyöräsuunnistus kisareissulle Lohjalle. Pyörä oli jo matkalla ja Ninnikin oli jo matkalla, mä menisin perästä. Niin monta pelinappulaa siirreltävänä, mutta nyt voin jo sanoa, että nappulat siirreltiin aivan oikein. Seuraavassa postauksessa sitten juttua miten meidän pyöräsuunnistukset meni.

~Eija~

Kropan ja mielen palauttelua

 Se on reipas kaksi viikkoa Ylläksen polku-ultralta. Ensimmäinen palautteluviikko meni kropan kanssa hiukan kipuillessa, mutta mieli lenteli Ylläksen tuntureilla pilviä hipoen. Toisella viikolla osat vaihtuivat. Kroppa alkoi tuntumaan näennäisen hyvältä, vaikka tiedän että toipuminen on vielä pahasti vaiheessa, mutta mieli kuopaisi pohjaa. Yhtäkkiä ei oikein huvittanut mikään, varsinkaan tulevien kisojen ajatteleminen. Tuumin, miltä tuntuisi jos lopettaisi koko homman. Kävisi vielä Kolilla ja sitten se olisi siinä. Tuntui, ettei enää yhtään kestäisi koitosten tuomaa jännitystä ja painetta.

Työmatkapyöräilyä.

Pyöräilin työmatkoja, kokeilin miltä juokseminen tuntuu ja pulahdin avovesissä aina kun mahdollista. Tein sellaisia juttuja mitkä huvitti, mutta silti olo oli ärtyisä ja kellokin ilmoitti liikkumisten olevan tehotonta. 

Ultran jälkeen 7 päivän päästä ekalla juoksulenkillä.

Olin ilmoittanut itseni ja tyttäreni Merenkurkun Rastipäiville, eli kolmena arki-iltana suunnistusta. Keskiviikkona Vöyrille ajaessa ei olisi huvittanut yhtään. Väsytti aivan törkeästi. Viileä tuuli kävi kisakeskuksessa. Metsässä tuli lämmin ja ennen kuin loppusuoralle pääsin, olin jo syttynyt. Vaikka polvi ei noussut niin ketterästi kuin ehkä toivoisi, rastit kuitenkin löytyivät paikoin melko pienipiirteisessä maastossa. Hetkellinen sykkeen kohotus teki niin hyvää.

Seuraavat kisapäivät Maalahdessa ja Vähäkyrössä sujuivat myös, eivät virheittä, mutta ilman suuria pummeja. Fiiliskin koheni merkittävästi, joten jo aikaisemmin tuleviin kisoihin tekemäni ilmoittautumiset eivät harmittaneet yhtään.

Eilen pääsi vielä suunnistamaan Karijoelle, jossa pidettiin alueemme viestimestaruuskisat. Oli todella hieno maasto, jylhiä jyrkänteitä ja oivia rastipisteitä. Isot pummit taas vältin ja jarrut päällä lähestyin rasteja, niin johan kannatti. Ekalta osuudelta selvisin vaihtoon vain 33 sekuntia kärkeä perässä.

Merenkurkun rastipäivillä Vöyrillä loppusuoralla. Kuva; Päivi

Useamman vapaapäivän ja suunnistuskisojen tuoman hyvän adrenaliinin johdosta fiilis koheni. Nyt jaksaa taas tutkailla kalenteria odottavalla mielellä, vaikka siellä on kyllä tulossa melko tiukkaa pätkää elokuussa. On niin monen monta juttua hoidettavana. Mutta hetkellisen notkahduksen johdosta ehkä virtaa taas onkin.  

Työmatkajuoksua.

~Eija~

Ylläs-Pallas reipas 160km

 Trailrunning.fi -sivulta -> "Naisten satamailisen yksi ennakkosuosikeista on toukokuun NUTS Karhunkierroksen valtiatar Eija Keski-Säntti, joka on noussut parin viime vuoden aikana yhdeksi kovimmista Suomen polku-ultranaisista.

Keski-Säntti arvelee palautuneensa Rukalta hyvin, ja lähtee kisaan hyvillä fiiliksillä.

– Ylipitkien lenkkien sijaan olen pitänyt mukavaa juoksutuntumaa yllä satunnaisilla juoksulenkeillä. Olen pyöräillyt paljon, ja ohjelmassa on ollut kevyttä lihaskuntoa ja kehonhuoltoa.

– Tavoitteena on päästä maaliin suht hyvissä voimin. Lämmin keli ja ötököt mietityttää. Taktiikkana on jälleen tehdä oma juoksu, ratkaista eteen tulevat haasteet ja nauttia, summaa Keski-Säntti pitkän kisan pääpiirteet.

Muita ehdokkaita kärkisijoille ovat Irene Päärni ja Heli Sisto, joiden juoksua Keski-Sänttikin kertoo seuraavansa mielenkiinnolla." Kirjoittaja Terho Lahtinen.

Ennen lähtöä.

Näissä ennakkotunnelmissa sellainen reipas viikko sitten olin starttaamassa NUTS Ylläs-Pallaksen reippaan 160 kilometrin perusmatkalle. Olin otettu haastattelusta ja tiesin kyllä että perustekemiselläni ihan varmasti olen kolmen joukossa. Pitkien ultrien aikaisesta fiiliksien ja tuntemusten ailahteluista mulla on jo jonkin verran kokemusta, joten kyllä mua kuitenkin pelotti. Mainitsemani kuumuus oli iso uhka. Kanssani lenkeillä juosseet tietävät varsin hyvin miten huono olen juomaan ja ottamaan lisäenergiaa lenkkien aikana. Olen sellainen sitkuttelija, enkä turhista kitise. Juon ja syön antaumuksella sitten lenkin jälkeen. Ultramatkoilla tämä ei vaan toimi. Viikko ennen starttia oli tankkaus jo aloitettu, vaikka joinain päivinä se jäi pahasti vajaaksi. Energiasuunnitelma reissulle kuitenkin oli ja päätin toteuttaa sitä parhaani mukaan niin pitkälle kuin mahdollista.

Suunnitelma piti, mutta se ei ollut riittävä ja viimeiset muutamat kymmenet kilometrit pidättelin oksennusta ja otin vain askelta toisen eteen. Suoritus ei ollut hyvä, mutta olen äärettömän tyytyväinen että selvisin maaliin, joten reissun päätavoite onnistui kirkkaasti.

Kuva; Rami Valonen

Lähtö tapahtui Hetasta perjantaina klo.12.20. Normaali oloissa keli olisi ollut just ok, plus 24 astetta, mutta nyt heti lähdöstä lämpöinen ilma aivan väreili ympärillä. Alun asfalttipätkä ja pölyinen metsätie olivat helppoa ja nopeaa juostaa. Kilometrivauhti oli hiukan päälle 5 minuuttia ja tuntui kivalta. Jarruja painoin. Pian me perusmatkalaiset aloimme saamaan kiinni 66 kilometrin juoksijoita, jotka olivat lähtenee matkaan ennen meitä. Onneksi oli tilaa ohitella ja edetä omaa vauhtiaan.

Ensimmäiseen huoltoon oli matkaa 11,4 kilometriä. Siellä oli melkoiset jonot ja päätin vain kurvata porukan ohi ja jatkaa heti matkaani. Vessassa olisi voinut käydä, mutta sen ehtisi hoitaa myöhemmin.

Kuva; Poppis Suomela

Seuraava huoltoväli oli 20 kilometriä ja matkaa olisi taitettuna 31,5 km. Polku kapeni ja porukka ympärillä harveni. Sai mennä ihan omaa vauhtia, syödä ja juoda. Tästä ei ole mitään erityisiä muistikuvia. Join kaiken mitä mukana oli, yhteensä puoltoista litraa. Huollossa ajattelin käydä vessassa, tyhjätä roskat, juoda, syödä ja täyttää pullot. Ensimmäisen kerran myös kastelin naamani. Virkisti ihanasti. Jatkoin nopeasti matkaa ja unohdin käydä vessassa. Onneksi palan matkan päässä vastaan tuli vaellusreitin taukopaikka ja ulkovessat ihan polun vieressä. Sujahdin sinne.

Kuva; Rami Valonen

Edessä oli 34,3 kilometriä Pallaksen huoltoon. Aurinko porotti. Tuntureiden huipulla kävi lempeä tuuli, mutta ei se paljon viilentänyt. Join, söin ja askelsin eteenpäin. Oli valtavan kaunista ja loputonta kivirakkaa. Noin viisi kilometriä ennen huoltoa kaikki vesi oli juotu. Virtaavassa purossa kastelin jälleen naamani, mutta pulloja en tohtinut siinä täyttää. Tuli huono olo ja odotin vain pääsyä huoltoon.

Pallaksella tuli turhan nopea huolto. Join kunnolla vettä, kastelin naamani, heitin suolakurkkuja suuhun ja täytin omasta huoltopussista lisää eväitä juoksuliiviin. Tiesin olevani naisten kärjessä ja Irene oli ihan perässä. Taisi mennä hiukan hätäilyksi, vaikka kunnon tankkaus ja puhallus olisi voinut auttaa loppu matkan taivaltamisessa. Jäljellä oli vielä 100 kilometriä nousuja, laskuja ja rakkaa. Ja olisinpa vain tiennyt kuinka paljon hellettä!

Kuva; Iines Rintaniemi

Pallakselta Rauhalan huoltoon oli puolen maratonin verran matkaa. Hetasta Pallakselle oli mulle uutta reittiä, mutta tästä eteenpäin tuttua kahden vuoden takaa kun olin 105 kilometrin matkalla. Polku kävi jälleen pienemmäksi ja tekniseksi. Matalat varvut raapivat sääriä, kaatuneiden puiden yli ja ali sai pujotella ja mutkia oli. Nyrjäytin nilkkani kerran, toisen ja lopulta kolmannen kerran pahemmin. Pari kilometriä meni hiukan askellusta varoen, mutta onneksi se sitten antoi sen verran periksi, että ajatukset sai muualla. Nilkan ääri liike tekee edelleen kipeää. Kaaduin myös kerran. Sinänsä typerässä tilanteessa, että kävelin ja söin samalla. Vasen polvi ja käsi osuivat maahan. Polvesa alkoi vuotamaan verta, mutta sen tyrehdyttyä melko pian, tiesin kyseessä olevan vain pintanaarmua. Onneksi kipuja polveen ei jäänyt.

Oli tullut yö. Aurinko ei laskisi, lamppua ei tarvitsisi. Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta kompuroinnit kertoivat muuta. Rauhalan huollosta matka jatkui Pahtavuomaan 11,6km. Tympeä olo vatsassa paheni. Energian syöminen hiukan tökki, mutta yritin parhaani ja aina se hetkellisesti piristikin menoa kun jotain sain syödyksi. Keli oli viilennyt, mutta kylmä ei tullut missään vaiheessa. Ötököitä, varsinkin kärpäsiä pyöri ympärillä ja puhuin niille melko tiukkaan sävyyn. Välillä ne luovuttivatkin ja mä jatkoin matkaani.

Pahtavuomalla yksi miesjuoksija odotti raatokyytiä. Kastellessani naamaani, ajattelin miten ihanaa olisi vetää takki niskaan ja käpertyä sikiöasentoon. Vatsassa ei tuntunut hyvältä ja juoksun pomppiva liike pahensi oloa. Juomapullot taas täyteen, vaikka kaikki eivät täysin tyhjiä ollutkaan. Tässä kohtaa voin jo sanoa, että olin ihan laskuissani sekaisin kuinka paljon olin juonut ja mitä kaikkea evästä liivin taskuista vielä löytyisi. Suurin osa ajatuksista meni yleisen oloni yllä pitämiseen. Irene oli 4 minuutin päässä ja tällä vauhdilla en karkuun pääsisi.

Seuraavalla välillä kohti Peurakaltion huoltoa Irene tuli takaa ohi. Muutama sananen vaihdettiin, mutta mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä roikkumaan perään. Oli hetkiä kun oksetti ja itketti ja sitten taas hiukan helpotti. Huonoimmissa hetkissä piti kävellä ja puhallella, paremmissa hetkissä sai juostua hissunkissun. Hiukan huimasi ja olo oli lösähtänyt. Yritin terästää katsettani, että näen mihin astun. Menin yksin omissa ajatuksissani ja mieleen hiipi keskeytys. Olo oli todella huono. Tiesin sen johtuvan energian puutteesta, mutta en oikein saanut mitään kunnolla alas. Olisi pitänyt koko ajan syödä jotain, että olon kanssa olisi päässyt niskan päälle. Mietin miltä keskeyttäminen tuntuisi. Mietin mun gps-pallukkani tuuppaajia, perheen reaktiota ja erityisesti itseäni. Oli pettynyt ja lannistunut olo. Matkaa olisi vielä niin paljon.

112,5 kilometrin Peurakaltion huoltoon saapuessa itketti. Teki mieli laittaa viestiä parille kaverille, että mä en ehkä onnistu nyt. Sanoin huollossa ääneen, että mä en tiedä onko mun järkevä jatkaa. Hain silti huoltopussini. Otin kauhallisen lihaliemikeittoa ja hörpin sitä samalla kun huidoin ympärillä pyöriviä ötököitä kimpustani. Keitto oli hirmu pahaa, mutta se teki hirmu hyvää. Varovaisesti aloin täyttämään juomapullojani ja liiviäni eväillä. Tein oman päätökseni jatkaa matkaa, sillä jäljellä olisi enää sellaiset 50 kilometriä.

Kuva; Rami Valonen

Olo parani huomattavasti ja pystyin juoksemaan helppoa polkua monta kilometriä eteenpäin. Aloitin syömisen ja juomisen heti, ettei parempi olo menisi vaan pois. Kotamajalle oli 9 kilometriä ja siellä poikkesin pikaisesti vessassa. Juomapulloja ei tarvinnut täyttää, mutta naamani kastelin nopeasti, sillä aurinko oli noussut ja lämpö kohosi. Muistelin pari päivää sitten Kotamajalla perheen kesken herkuttelemiamme sokerimunkkeja.

Seuraava huolto oli Ylläsjärvellä, jonne oli 21,4 kilometriä. Tuntui mahtavalta olla nyt jo niin tutuilla poluilla. Tiesi odottaa tiettyjä kohtia ja pätkä oli helppo jakaa pienempiin pätkiin. Kuumuus vaan alkoi pahentua ja yöllä rauhoittunut hikoaminen äityi taas ihan mahdottomaksi. Juoksuliivi hinkkasi jälleen selkää, vaikka olin selkäni teipannut. Kuumuudesta johtuva hikoilu vaan irrotti teipin ihosta ja pääsi liikkumaan. Yritin korjata liiviä, mutta ei se paljon auttanut. Yritin juoda ja syödä, mutta sama huono olo oli palannut ja aikaisemmat vatsan krampit muuttuivat pahemmiksi. Matkaa taitoin jojoillen parin miehen kanssa, muutama sananen vaihdettiin välillä. Kaivoin sauvat liivistä, olinhan niitä jo melko monta kilometriä kantanut vain rekvisiittana.

Laskeutuminen Ylläksen huoltoon oli kuin pätsi. Se oli todella karmea paikka ja viettävä alamäki oli hankalaa tulla. Huollossa kastelin koko pääni, täytin vesipullot ja otin suolakurkkuja ja sipsejä. Nyt tiesin, että vaikka kontin maaliin, mutta keskeytä en. Pahimmat nousut olisivat edessä, mutta että mä kyllä pystyn siihen. Ylläksen laskettelurinteen kivirakkaa ylös. Ei tuulen virettäkään. Vähän ennen huippua oli joku ihme vajaan kahden metrin syvyinen oja siinä keskellä kivirakkaa ja siinä oli taiturointi että pääsi ojan pohjalle ja sitten toisen puolen reunalta taas ylös. Päällä oli odotetusti ihanat maisemat. Huoltotie alas meni ihan kävelyksi. Juoksu olisi ehkä onnistunut, mutta hakkaava liike vatsaan sai aikaan oksettavan olon. En missään nimessä halunnut oksentaa.

Kellokkaan huollossa perhe oli vastassa. Mulle tuli itku ja pelästytin lapset pahan päiväisesti. Piti vakuutella että kaikki on hyvin, mutta oon todella väsynyt ja olo on huono. 11 vuotias olisi halunnut tulla mun mukaan viimeiselle 13,8 kilometrin pätkälle, mutta crocsit jalassa ja ilman omaa juomapulloa en suostunut siihen. Mä taivaltaisin tämän nyt yksin loppuun asti.

Kuva; Guillem Casanova

Sauvakävelin sen minkä pystyin. Liian kovaa ei pystynyt menemään, joten pidin sellaisen siihen tilanteeseen sopivan vauhdin. Varjoinen polku ennen Pirunkurua antoi hieman hengähtää, mutta tiesin kyllä mikä olisi vielä edessä. Pirunkuru oli kuin uuni. Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä tuuli osunut sinne ollenkaan. Neljästi pysähdyin puhaltelemaan ja tasoittamaan päätäni. Askel askeleelta kuitenkin menin ja lopulta alkoi laskeutuminen alas. Nyt taas jos vatsa olisi ollut ok, olisi voinut rallatella kivirakan vaihtuessa helppoon sorapolkuun, mutta kävelyksi meni. Tämä loppu pätkä tuntuu aina niin pitkältä. Hörpin vähän väliä suullisia juotavaa, mutta silti oli koko ajan jano.

Lopulta viimeisen suon yli, pätkä sora alustaa ja asfaltille. Tytär oli vastassa. Tippa oli silmäkulmassa kummallakin. Muutama satametriä ennen maalia otin juoksuksi. On joitain asioita mistä en lipsu ja yksi on se, että juoksukisassa aina juostaan maalilinjan yli.

164,3 kilometriä, 26:10:05, naisten sarjan 2.

Maalissa, varjossa, väsyneenä mutta onnellisena.

Ylävitoset lasten kanssa, muistomitali kaulaan ja varjoon istuskelemaan. En osaa sanoin kuvailla miten helpottunut olin. Mä tein sen, mutta kyllä oli rankkaa. Ensimmäinen tilaus oli mehujäätelö, josta olin haaveillut Konttaisen huollosta asti. Kokis oli toinen ja sen sain tuntemattomaksi jääneeltä ohikulkijalta, kiitos :). Puhaltelin ja äimistelin siinä varjossa hyvän tovin. Huimasi hurjasti. Perhe haki mun huoltopussit ja sitten halusin kämpälle suihkuun ja nukkumaan. Ajatus hiukan tökki.

Kuva; Guillem Casanova

Kaksien päikkärien, tortillojen ja pepsin jälkeen heräsin pikku hiljaa. Olin äärettömän onnellinen pääsystä maaliin asti. Tällä kertaa se ei ollut ihan päivänselvä asia. Oon ylpeä sisukkuudestani, joka ei ainakaan tällä kertaa koitunut kohtalokseni ja loppu viimein aallon pohjalta pääsin nousemaan melko nopeasti. Tässä viikon aikana on tullut juoksua pureskeltua aika paljon. On asioita jotka harmittavat, mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys. 2/3 UTTF:sta on suoritettu. Enää olisi Vaarojen Maratonilla lokakuussa 130 kilometriä. Sinne on onneksi pitempi väli kuin Rukan ja Ylläksen välillä. Kelikin tulee olemaan erilainen, voi vaikka olla lunta.

Kiitos NUTS järjestäjät, talkoolaiset ja kaikki kanssajuoksijat.

Kiitos perhe ja kaikki pallurani tökkijät. Sain kannustavia viestejä ystäviltäni matkan varrella ja vaikka viimeisillä kymmenillä kilometreillä en niitä enää jaksanut lukea, kannusti jokainen piippaus kellossa eteenpäin.

Tämän vuoden muistomitali.

~Eija~

Tuntureilla

 Terveiset Ylläksen maisemista 👋

Eilen keskiviikkona ajeltiin Äkäslompolon majapaikkaamme ja iltalenkkinä kävin mieheni kanssa poluilla pitkän ajomatkan kangistamia jalkoja vetreyttämässä. Halusin näyttää Pirunkurun.

Pirunkurun nousussa.

Pirunkurun kivirakka noususta on muistoja. Koen sellaista viha-rakkautta tätä paikkaa kohtaan, riippuen millaisessa tilanteessa sitä lähestyy. Eilen se oli kaunis. Hyttyset ja muut ötökät hävisivät viileän tuulen puhaltaessa kurua pitkin. Ehti kuvata ja fiilistellä niitä upeita maisemia. Jaksoi helposti puskea ylös asti.

Reittimerkkejä bongattu.

Kesänki tunturilta alaspäin

Tänään koko perheenä retkeiltiin Kukastunturille. Täältäkin on muistoja ja tämäkin reissu painui mieleen, kun aika haipakkaa tultiin alas saderintaman ajamina. Kotamajalla syötiin eväät ja nautittiin hillomunkit sen aikaa kun ukkoskuuro ylitti paikan. Selvisimme kastumatta.

Kukastunturilla.
On ihanaa olla taas näissä maisemissa.

On hienoa huomenna startata NUTS Ylläs Pallas polkujuoksukisan perusmatkalle, 160km. Tämä on UTTF:n toinen matka, ensimmäinen oli NUTS Karhunkierros 6 viikkoa sitten.

Mielestäni oon palautunut tilanteeseen nähden ihan hyvin. Juossut olen maltillisesti, mutta ei mitään kovin pitkiä lenkkejä ole tullut tehtyä. Paljon on tullut pyöräiltyä, vähän kevyttä lihaskuntoa ja sopivasti kehonhuoltoa. Lyhythän tämä väli on, joten hiukan yhtäkkiä ollaan taas tilanteessa, että energiavarastot pitäisi olla täynnä ja pääkoppa kasassa.

Eniten mietityttää miten kroppa kestää lämpöisen kelin. Huomiselle on luvattu reipasta pariakymppiä, yöksi 12 astetta, mutta lauantai päivälle lähemmäs 25 astetta. Nestettä ja suolaa on upottava ja tietysti tasaisesti energiaa. Hiukan on muutosta eväissä verrattuna Rukan reissuun johtuen juuri lämpötilasta.

 Juoksuliivi on pakattu, huoltopussit täytetty, vaatteet valittu, juotu ja syöty. Vielä venyttelyjä ja hyvät yöunet. Aamulla runsas aamupala, kisabussiin nousu klo.9.20 ja lähtö Hetasta klo.12.20. Tavoitteena on päästä maaliin Äkäslompolossa ja saada muistomitali kaulaan. Tämä toivottavasti tapahtuu lauantaina iltapäivällä.

Ja johan toki jännittää. Kova urakka taas edessä.

~Eija~

Kesäkuu oli ja meni

 Muistan kesäloman fiiliksen, rauhalliset aamut, hiukan pitempään valvotut illat, päiviä kun ei ole mitään sovittua ja päivät jolloin ehtii tehdä vaikka mitä. Kesälomalla ehti lukea, retkeillä, tehdä kyykkytreeniä kukkapenkin vierellä, syödä jäätelöä ja pyöräillä lasten kanssa.

Kesäkuun illassa geokätköilemässä lasten kanssa.

Nyt on takana jo 9 työvuoroa tämän vuoden kesälomani jälkeen. On ollut herättävää nähdä lomaansa vielä odottavia työkavereita. Itsellä on akut ladattuna, mutta vierellä töitä tekevällä kollegalla ei välttämättä. Onneksi kesää on vielä pitkästi jäljellä ja kyllä jokainen on niin lomansa ansainnut. Olisinhan minäkin vielä voinut vapailla viivähtää, mutta ei se töihin paluu niin paha asia ollut. Ja kohta on pitkä viikon vapaa edessä. Sitä ennen on kaksi tiukkaa työviikkoa.

Kesäillan lenkit ovat ihan parhaita.

Töihin palattua, on tullut huristeltua ihan ennätysaikoja työmatkoja pyörällä metsäteitä pitkin. Pari kertaa olen juostenkin töissä käynyt, autolla en kertaakaan. Voimatreenillä oon käynyt pari kertaa sitten Rukan reissun. Tavoitteena oli herätellä kroppaa, mutta niin ettei lihakset kipeydy. Onnistuin. Pitkiä juoksulenkkejä ei ole kesäkuun kalenteriin mahtunut, eikä mäkitreeniä. Tuleviin koitoksiin mennään sitten vanhoilla pohjilla ja mahdollisuuksien mukaan palautuneella kropalla. Ensi viikolla tähän aikaan olemme Ylläksellä. Kunhan nyt pysytään terveinä.

Voimatreenillä T2M-salilla.

Ensi viikolla on NUTS Ylläs Pallas. Mä en oikein osaa sanoa mitä siitä ajattelen. Toukokuun Rukan Karhunkierrokselle oli niin kovat odotukset ja panokset, että nyt en oikein osaa koota ajatuksia. Kiireet töissä ja siihen oravanpyörään hyppääminen on vienyt ajatuksia ja keskittymistä. Tuo ei välttämättä ole huono asia ja onneksi ensi viikolla on monta vapaapäivää ennen starttia, niin ehkä saa pääkopankin kasaan.

Juhannuksena pyörärasteilla Jalasjärvellä tyttären kanssa.

Monet ovat kysyneet kuinka oon palautunut Karhunkierrokselta.

Mä uskon, että kroppa ei ole vielä täysin entisellään. Näin arjessa ja perustreeneissä ei huomaa mitään erikoista, sykkeet on ok ja kulku tuntuu suht normaalilta. Mutta miltä tuntuu Lapissa ensimmäisen 30 kilsan aikana, miltä tuntuu 60 kilsassa, entä Ylläksen rinteen nousussa...en tiedä. Se jopa taas pelottaa. On niin suuri halu päästä retki taas maaliin asti, ehjänä ja itsensä sopivasti likoon laittaneena. Alustavat ennustukset ennustaa hellettä juoksun ajalle. On siis pakkoa ottaa järki mukaan. Juoksun jälkeisenäkin päivänä pitää pystyä omin jaloin liikkumaan.

Perinteisillä iltarasteilla Ilmajoella nuorimman tyttären kanssa.

Vuotta 2021 on menty nyt puoli vuotta.

Juoksukilometrejä on kertynyt 1381 kilometriä, suunnistusta 73 kilometriä, pyöräilyä 1494 kilometriä ja kävelyä 321 kilometriä, sekä monen monta tuntia kaikkea muuta liikkumista. Tästä on hyvä jatkaa toiselle puoliskalle.

~Eija~

Salamajärven kansallispuiston kesä

Tällä viikolla, kesälomani viimeisellä viikolla, oli kalenterissa merkintä "yön yli -retki" Niinan kanssa. Valitsimme kohteeksi meitä lähellä ja mulle osittain tutun Salamajärven kansallispuiston. Mieheni käy näillä kulmilla usein kalastamassa ja meidän perhe vietti täällä viime joulukuussa pari ihanaa talvista retkeilypäivää. Päiväretkeilyä tulee harrastettua ja iltapalalle lähiluontoon lähdettyä useinkin, mutta rutiinia yöksi metsään lähtemisessä ei ole. Otettiin sitten sellainen harjoittelu retki, mahdollisimman vähillä tavaroilla ja kantamuksilla, mutta silti eri juttuja testaillen.

Valmiina retkelle.

Lähdimme kantamuksiemme kanssa liikkeelle Huttukankaan parkkipaikalta, jonne jätimme auton. Lämmittelimme kantamalla tavaramme noin puolentoista kilometrin päähän Heikinjärven laavulle. Paikkoja teltalle oli hiukan huonosti, mutta siihen juurakoiden ja kivien lomaan pystytimme majamme, heitimme rinkat sisälle ja heitimme selkään kevyemmät kantamukset ja lähdimme ensimmäisen päivän taipaleelle.

Pirunpeltoa.

Niin vehreää.

Meillä molemmilla oli Salomonin juoksuliivit, jonne mahtuu hyvin tavaraa. Nyt mukaan lähti molemmilla litran verran juotavaa. Sitten oli pähkinöitä, energiakarkkeja, proteiinijuomaa ja suklaata. Lisäksi taskuissa oli purkit hyttysmyrkkyä, koska tänä kesänä ötököitä on ollut törkeän paljon. Sen verran reipas tuuli oli, että mitään merkittävää seuruetta emme peräämme saaneet.

Iso Koirajärvi.

Kiersimme Vaatimen kierroksen, mikä on lähes kokonaan kansallispuiston alueella. 

"Kansallispuisto on luonnonsuojelualue, jonka ensisijainen tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuutta, mutta niihin sisältyy usein kansallismaisemia, luonnonnähtävyyksiä ja virkistyspalveluja." Wikipedia

Ison Koirajärven ympäristö on melko kivikkoista ja hidasta maastoa. Ahvenlammen evästyspaussin jälkeen pääsimme kilometrien pituiselle neulaspolulle, jossa otimme palan matkaa juoksuksi. Oli aikasta ihanaa polkua.

Alueella on valtavasti pirunpeltoa, eli isohkoja kivilohkare peltoja. Myös soita on paljon. Molempia näitä halkoo pitkospuita, joita oli melko paljon uusittukin viime vuosina. Tuorehko puun tuoksu sekoittui kauniisti kukkivien suopursujen tuoksuun. Oon aina tykännyt soista. Niillä on yleensä niin rauhoittavan hiljaista.

Keskellä suota. Oli muuten melko märkä.

19 kilometrin leppoisan kävelyn jälkeen palasimme leiripaikkaamme ja pistimme heti trangialla veden kiehumaan ja retkieväät tekeytymään. Ruokana oli pastaa olemattomalla määrällä proteiinia, ruislastuja, viinirypäleitä ja välipalakeksejä. Kyllä ruoka kuin ruoka maistuu vaan niin hyvältä metsässä, nälkäisenä.

Ekan päivän päivällinen.

Syömisen jälkeen ei käyty vielä levolle, vaan heitettiin vielä iltalenkki Heikinjärvennevan näköalatornille. Oli kaunis näköala isolle suoalueelle. Mitään erityisiä eläimiä emme nähneet, mutta leikimme ajatuksella miten toimisimme jos edessämme tallustelisi karhu tai susi tai jokin muu melko pelottavaksi luokiteltu villieläin. Ehdottomasti olisi ollut kiva nähdä jokin, edes metsäpeura, mutta ei tällä kertaa. Toki pidimme niin paljon ääntä, että ehkä me tulimme joillekin nähdyiksi.

Heikinjärvenneva näkötornista.

Iltapala nuotiolla.

Iltalenkki oli reipas 5 kilometriä, joten yhteensä ensimmäisen päivän kilometreiksi tuli 24,3.

Alueella ei ollut metsäpalovaroitusta, joten uskalsimme kyhätä nuotion hetkeksi ja lämmittää iltapalaksi banaani-suklaa herkut. Sitten olikin mukava vetäytyä telttaan hetken unille. Kello nimittäin laitettiin piippaamaan puoli kolme. Haaveena oli käydä kävelemässä keskellä yötä ja napsia vuoden luontokuvat. Kello herätti, vilkaisimme teltan ovelta ulos, yhteistuumin totesimme ettei ole erityisesti kuvattavaa ja käperryimme takaisin makuupusseihin. Se niistä yöllisistä luontokuvista, onneksi päivällä olimme jo napsineet useamman kauniin otoksen.

Yllättävän hyvin sai yön nukuttua. Asentoa on joutunut vaihtamaan usein, kun meidän keskellä oli pitkähkö juuri ja jalkopäässä parikin kiveä. Tyynyn virkaa hoitaneet takki ja ohuen ohut pyyhe veti hartiat ihan jumiin, Yöllä tuuli melko kovaa ja teltan heilumiseen havahduin pari kertaa. Yöllä oli ilmeisesti hetken satanutkin. Kylmä ei ollut. Aamulla heräsimme suht kivaan keliin. Tuuli edelleen, mutta maltillisesti.

Ilta-aurinko.

Aamupalaksi meillä oli pikapuurot ja lasten sosetta, teetä ja välipalakeksejä. Tavarat kasaan, teltta nippuun ja kävely autolle. Siirryimme Koirasalmen parkkipaikalle, jossa oli melko paljon muitakin autoja.

Lähdimme kiertämään Vasan kierroksen ja Pahapuron lenkin. Jälkimmäinen koukkaa myös luonnonpuistoalueelle.

"Luonnonpuistot ovat tieteellisiin tarkoituksiin perustettuja luonnonsuojelualueita. Luonnonsuojelun ohella ne palvelevat tutkimusta ja opetusta. Luonnonpuistot ovat luonnontilaisia vertailualoja tutkittaessa luonnon omaa muutosta. Luonnonpuistot sijaitsevat valtion mailla ja ne perustetaan lailla tai asetuksella." Wikipedia

Tuolla reitillä on yksi mun lempparipaikoista; niittylato keskellä suota. Tässä tulee pysähdyttyä aina kuuntelemaan hiljaisuutta.

Niittylato.

Toiselle päivälle kilometrejä kertyi reipas 9 ja jalkojen liottelun jälkeen lähdimme ajamaan takaisin kotiin. Oli ihana reissu ystävän kanssa. Kuvattiin paljon, juteltiin paljon, naurettiin, ei itketty eikä riidelty. Keli oli just hyvä, epäilyistä huolimatta tultiin juttuun hyttysten kanssa eikä muutenkaan sattunut mitään haavereita.

Sellainen retkityyny pitää hommata ja on mietittävä kannattaisiko minikokoon menevä retkipatjakin ostaa. Riippumatto yöpyminen pitää joskus kokeilla. Riippumattohan multa jo löytyy, mutta en ole sitä vielä kertaakaan kokeillut. Siinä ei ole ötökkäverkkoa, joten ei toimi ihan sellaisenaan.

Takana on neljän viikon kesäloma. Se on mennyt nopeasti, niin kuin aina. Paljon oon silti taas ehtinyt tehdä ja kokea, päivääkään en vaihtaisi pois. Kello on ollut herättämässä paria aamua lukuunottamatta, sillä en tykkää että päivä menee sivu suun. Viimeisenä lomapäivänä on ollut taas touhua. Ei meinaa ehtiä nukkumaan, mutta aamulla on hirmu aikainen herätys, joten nyt kone kiinni ja sänkyyn.

~Eija~

Rapainen Multi-Sport 2021

 YKV Multi-Sport kisattiin viime lauantaina (12.6.2021) Ylistarossa. Edeltävän viikon aurinko paistaa porotti ja kelit olivat helteiset. Viikonlopun lähestyessä lännestä ennustettu iso saderintama ei toiveista huolimatta hidastanut tai laantunut. Se vyöryi päälle just lauantai aamupäivälle ja taukosi vasta iltasella. Niin että tämän vuoden Multi-Sport tullaan muistamaan rankasta vesisateesta ja sen lieveilmiöistä; kurasta, hiekasta ja läpimäristä vaatteista.

SuoraKolmion Sanna, Hanna ja mä.

Meidän SuoraKolmio-joukkue oli liikkeellä samalla kokoonpanolla kuin viime vuonna; Sanna, Hanna ja mä. Tavoitteena oli mennä kovaa ja tarkasti, hoitaa yllätystehtävät tyylikkäästi ja tuulettaa maalissa voittoa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin sujuvasti kuin voisi toivoa.

Koko kisa alkoi pulmatehtävällä, jossa piti selvittää munalukon neljä numeroa. Siinä pointtina oli esimerkiksi että porkkanat eivät ole hedelmiä, piti tietää koska tullaan täysi ikäisiksi ja missä kuussa on Suomen Itsenäisyyspäivä, piti hoksata nostaa päätään kohti Ekovillan ja Minimanin mainoksia päin ja viimeisenä hoitaa helppo laskutehtävä kiireessä oikein. Me ei onnistuttu. Päästiin sitten viimeisten joukossa lähtemään urheilukentältä pyörillä liikkeelle.

Pyöräilyä oli yhteensä noin 55km.
Kuva Kirsti Kontturi/Ykv Multi-Sport

Pieni paniikkihan siinä oli päällä, kun piti saada edellä meneviä kiinni. Mä kartturina yritin tutkailla kartalta minne me ollaan menossa. Alkumatkasta sähläsin vetoköyden kanssa ja se pyörähti mun pyörän takakeskiöön. Jarrut pohjaan, kun säikähdin että saattaa tapahtua jotain pahempaakin. Siinä meni muutama minuutti kun taiteiltiin köysi irti ja sitten taas jatkettiin matkaa. Ohitetut joukkueet olivat porhaltaneet uudestaan meidän ohi.

Oli pakko yrittää rauhoittaa menoa. Alku oli nyt ollut melkoista sähläämistä. Vettä tuli taivaan täydeltä, naama oli ravassa ja karttatelinettä sai pyyhkiä että näki lukea karttaa. Tuntui että poljettiin ihan hirmuisen kauan. Hiekkatiet olivat älyttömän raskaita, pienemmillä metsäpoluilla eteneminen oli hidasta, oli liukasta eikä asfalttia saatu alle sitten millään. Polkemisen rytmin katkaisi lyhyt polkujuoksulenkki, mikä oli oikein kiva. Vaihdoin pyöräilykengät normilenkkareihin ja juoksin Hannan ja Sannan kiinni. Siinä oli muitakin Trio Lady joukkueita ja Trio Open joukkueita useampi. Olimme ehkä kolmantena tai neljäntenä oman arvion mukaan. 

Polkeminen jatkui. Rapa vaan lisääntyi alaselässä ja hampaiden välissä rouskui hiekka. Parin tunnin etenemisen jälkeen hoksasin, että en ollut hörppyäkään ottanut juotavaa. Aloin imemään urheilujuomaa lötköpulloista, muuta energiaa ei ehtinyt edes ajatella.

Ai että joku voi olla kaunis 😂
Kuva Kirsti Kontturi/Ykv Multi-Sport

Tuli vielä toinenekin juoksupätkä, lisää polkemista ja sitten vihdoinkin pääsimme tekemään jotain muutakin. Edessä oli vesistötehtävä. Hommana oli uida lammessa olevan rastipoijun ympäri, yksi joukkueen jäsen kerrallaan. Mukana piti kulkea iso uimarengas. Vastaavanlainen tehtävä on ollut ennenkin ja muistelin siinä ääneen, että kuinkas se olikaan nopein tapa edetä. Edellis kerralla taisin olla renkaan sisällä ja se oli hidasta, vaan piti mennä makaamaan koko renkaan päälle. Se toimi, vaikka lyhyenä mun oli vaikea ylettyä käsillä samalla kauhomaan kun potkuttelin jaloilla. Vesi oli lämmintä ja puhdistuipa siinä samalla hiukan vaatteet, kuraantuakseen taas kun lähdettiin pyörillä jatkamaan matkaa.

Uimarenkaalla polskuttelua vesistötehtävässä.
Kuva Kirsti Kontturi/Ykv Multi-Sport

Vesistötehtävällä kuulimme, että olemme ensimmäinen Trio Lady. Emme tätä ihan uskoneet. Olimme tehneet pari polun/tien ohi ajoa, mutta kääntyneet melko nopeasti kun virhe oli tullut. Kenties toiset olivat tehneet isompia virheitä, muuta selitystä emme keksineet. Lievä hämmennys oli päällä, mutta ei auttanut kuin jatkaa omaa menoa. Vesistöltä lähtiessä yksi Trio Lady joukkue oli tullut juuri paikalle. Meillä oli ainakin 10 minuutin keula.

Paluumatkalla kohti kenttää oli vielä suunnistustehtävä ja sen viimeisellä rastilla palapeli-tehtävä. Siinä oli mahdollisuus käydä katsomassa oikeaa ratkaisua 175 metrin päässä ja mä lähdin sinne naisten jäädessä sovittelemaan paloja. En ehtinyt hätinä puoleen väliin, kun naiset huusivat että tuu takaisin, palapeli on ratkaistu. Näppäriä olivat.

Rullaluistelua 10,5km.

Vihdoin pyöräily oli takana. Ihan hirvitti millaista meteliä pyörä piti. Hiekkaa oli ihan joka paikassa. Urheilukentälle palatessa vihdoin saimme varmistuksen, että kärjessä tullaan. Vaihdettiin rullaluistimet jalkaan. Luistelu oli liukasta ja jalat olivat melko puhki pyöräilyn jälkeen. Ensimmäisen kilometrin aikana mietin kuinka tuun tästä selviämään. Alaselkää alkoi heti vihlomaan, enkä pystynyt olemaan tuulen halkojana kärjessä. Jättäydyin viimeiseksi ja sinnittelin siellä. Hanna veti meidän porukkaa ja vahvasti vetikin. Oli rankkaa, hirmu rankkaa ja kerran meinasin kaatuakin, mutta onneksi pysyin pystyssä. Olin niin onnellinen kun kurvasimme takaisin kentälle.

Jalat jo painaa.
Kuva Kirsti Kontturi/Ykv Multi-Sport

Edessä oli reilun kilometrin juoksu melontaan. Juoksu oli laahaavaa ja jalat painoivat tonnin. Mulle toki oli pieni huili edessä, koska olimme sopineet että Hanna ja Sanna meloo ja mä suunnistan/hoidan tehtävän. Joessa piti leimata kaksi rastia ja sitten takaisin rantaan. Istuessa alkoi loppua kohden tulla kylmä, mutta silti en rooliani vaihtaisi, sillä naiset osaavat tuon melomisen ihan nappiin.

Rapapyllyt 😁
Kuva Kirsti Kontturi/Ykv Multi-Sport

Melominen sujui Hannalta ja Sannalta. Mä olin vain kyydissä.

Melonnasta juostiin sama matka takaisin urheilukentälle ja sielä oli vielä viimeinen yllätystehtävä. Ekoammunnassa jokaisen piti ampua ja yrittää saada viisi osumaa tauluun. Itse osuin vain yhteen ja meidän koko joukkue sai viisi osumaa. Tällä suorituksella jouduimme kiertämään kaksi sakkorinkiä, mikä ei tässä vaiheessa tuntunut enää ollenkaan pahalta.

Trio Lady sarjan voittajina juoksimme maaliin 🏁

Maalissa!

Aikaa kului 5:24:15

Voitimme lopulta lähes 45 minuutilla.

Jälkeenpäin kuulimme, että muutkin olivat tehneet virheitä, melko isojakin pummeja pyöräillessä. Tarkkaa emme kuitenkaan tiedä missä vaiheessa olemme siirtyneet kärkeen, ilmeisesti melko alussa jo.

Trio Ladyt kolmen kärki (vasemmalta); Kaksi Ässää ja Ämmä, me SuoraKolmio sekä Ilmajoen Likat

Olipa ikimuistoinen reissu! Oli hauskaa, välillä melko surkeaa sähläämistä, huippu onnistumisia ja itsensä likoon laittamista. Oli siistiä olla Hannan ja Sannan kanssa seikkailemassa. Joukkueessa toimiessa oppii aina jotain niin itsestä kuin kavereista.

Kiitos järjestäjille ja kannustajille!

Ei teilläkään ihan helpoin homma ollut touhata sateessa.

~Eija~