Kolleegoja ja autoremppaa

Valmistuin vuosi sitten kesäkuussa liikunta-alan ammattilaiseksi Kuortaneen Urheiluopistolta. Syksyllä näimme todistusten jaossa ja viime viikonloppuna jälleen vuokraamallamme mökillä. Aika on mennyt hurjan nopeasti ja kuitenkin tässä muutaman kuukauden aikana on sattunut jokaiselle enemmän tai vähemmän kaikenlaista. Oli ihanaa nähdä rempseää porukkaamme, vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Kuortaneen keväinen keli ei aivan napsahtanut kohdilleen suunnittelemiemme ulkoaktiviteettien toteuttamiseen, mutta tulipa tehtyä pienellä porukalla lenkki, myöhemmin illalla vesisateessa pelattiin mölkkyä ja rantalenttistäkin testattiin. Sisällä mökissä rupattelun lisäksi pelattiin, syötiin hyvin ja naurettiin. 

Kevättää.

Aivan kuin ei olisi erossa edes oltukaan :) Parasta antia oli kuulla kuinka kukin on liikunta-alalla saanut rattaat pyörimään. Töitä tuntuu riittävän ja niitä saa tehdä niin paljon kuin vaan jaksaa tehdä. Ihanaa, että ihmiset, meidän asiakkaat, haluavat liikkua ja ovat kiinnostuneita omasta hyvinvoinnistaan! Toisia liikuttaessa tulee sopivasti liikuttua itsekin.

Twisteri läjä ;D

Kun kollegojen tapaaminen oli mukava, oon sitten seuraavat päivät saanutkin kylmää kyytiä. Muun muassa auto jätti kotimatkalla tielle ja edessä on näillä näkymin isohko remontti... Ai että mä inhoan autoja, varsinkin risoja autoja, mutta eipä sitä aina päälle päin näy mikä on risa ja mikä priima kappale. Onneksi Kuortaneen opiskelukaveri pelasti mut viileähköstä illasta ja pääsin kotiin. Seuraavana päivänä kiskottiin auto korjaamolle. Nyt on kuljettu pyörällä töissä, mikä ei ole mikään iso poikkeus normi kulkemisessa ja yritämme vain pärjätä yhdellä autolla. Täällä maalla se on haasteellista, mutta hetkellisesti oikealla asenteella mahdollista.

Voi penteles...!

Kaikki ylimääräinen ja suunnittelematon vie hirveästi energiaa. Ja sitten kun niitä sattumuksia osuu useampi samaan kohtaan, tuntuu että yksikin tikku kasaan lisää kaataisi koko läjän. Jalatkin ovat olleet kuin lyijyä viime päivinä lenkeillä. Olisikohan osaltaan sympatiasta viime viikonlopun Nuts Karhunkierroksen polkujuoksussa olleille, sen verran innokkaasti olen raportteja juoksuista lukenut. Nuts Pallas-Ylläs polkujuoksu tapahtumassa 7 viikon päästä mulla on 30 kilometrin lenkki taitettavana ja jotenkin pitää siihen mennessä saada jalat vetreämmiksi.

Tänään on kuitenkin parempi päivä, yksi vuoden parhaista päivistä ;)

Leikkaan itselleni palan kakkua ja yritän mennä ajoissa nukkumaan.

~Eija~

Punaista nahkaa

Vihdoinkin lämmintä ja kevät potkaisi kunnolla eteenpäin! Nurmikot alkoivat vihertämään, puiden silmut aukeamaan ja lapset heitti ylimääräiset vaatekerrokset pois. Itse suhtaudun hieman varovaisemmin vaatteiden vähentämiseen, sillä esimerkiksi lauantaina auringon paisteessa oli helposti yli 20 astetta lämmintä, mutta viileä pohjoisen tuuli meni luihin ja ytimiin. 

Tämän sai todella tuntea Tampereella Särkänniemi suunnistuksessa, jonne menimme koko perhe suunnistusseuramme yhteiskyydillä. Heti aamupäivällä oli lasten suunnistukset aina 5 vuotiaiden saattajasarjoista 16 vuotiaiden sarjoihin asti. Radat kulkivat Särkänniemen alueella laitteiden seassa ja vauhti oli aikamoista :) Itse olin meidän kesällä 6 vuotta täyttävää saattamassa ja lämmin tuli perässä juostessa. Kisan jälkeen luvassa oli kieppumista laitteissa 6 tunnin ajan, huhhuh! Kummasti sitä vanhemmiten pää ei oikein meinaa pysyä mukana, mutta rohkeaa pitää esittää lapsille. Mukavaa silti oli ja tuntui ettei lapset väsyisi ollenkaan :D

Lähdön tunnelmaa Särkänniemi suunnistuksessa.

Sunnuntaina sai onneksi taas pitkästä aikaa nukkua pitkään ilman kellon herätystä. Ehdin aamusta hiukan rapsutella pihaakin ennen kuin pakkasin taas kimpsuni ja kurvasin Alavudelle. Luvassa oli suunnistuksen SM-keskimatka, ryhmä2. Tarkoittaa siis meitä pääsarjoja vanhempia suunnistajia. "Veteraani"-sarjoihin pääsee sinä vuonna kun täyttää 35 vuotta. Vanhimmat sarjat olivat 85 vuotiaille :)

Oli todella lämmin ja lauantain pohjoistuuli oli kääntynyt etelään. Kilpailukeskuksessa leijui hento tomupilvi. Numerolapun haku, emit-kortin numeron tarkistus, kengät jalkaan, bansku suuhun ja hörpyt vettä. Lähtöpaikalle rauhallista kävelyä, sillä hirveästi ei viitsinyt juoksennella, kun suu kuivui heti. Jännitti taas.

Aamupäivän karsinnat läpikäyneiltä kuulin, että metsässä sai olla tarkkana, ei olisi ihan helpoimmasta päästä oleva maasto. Okei, siis nyt pitää vaan keskittyä suunnistamaan eikä antaa vauhdin lähteä keulimaan. Heti ekalle rastille lähti vanhan hakkuuaukon yli ja sai hyppiä ja loikkia risujen yli. Oli todella kuuma! Rasti löytyi helposti, toinenkin vain hiukan kaartaen oikealta. Hyvä alku :) Tein yhden pitemmän polku reitinvalinnan että sain purkaa juoksuhalujani ja onneksi sen jälkeen sain noukittua rastin oikein nätisti. Taas mentiin risukkojen läpi ja rastille kaartaen oikealta. Edessä parveili mua ennen lähteneitä ja se yleensä sekoittaa mun keskittymisen, mutta nyt pidin pään kylmänä ja jatkoin omaa menoani. Noustiin mäelle ja vaikka ihan joka kumparetta ja kiveä en saanut luetuksi, pääpiirteet maastosta löysin ja hitaasti suoraan rastille, jei! Sitten kolmanneksi viimeinen rasti ja pikkuisen ylhäältä rastin ohi, hitsi! Siinä oli kaksi muutakin mun sarjalaista haravoimassa rinnettä. Korjaus liike takaisin ja matka jatkui. Viimeiselle rastille puskettiin kaamean tiheikön läpi ja käsivarret saivat viimeistään nyt komeat naarmut. Maalisuoralla oli toinen kohta kun sai kunnolla juosta, muuten mentiin kyllä niin hitaasti. 

Kuva maastosta kisajärjestäjien sivuilta.

3,9 kilometrin matkalla aika oli 45min, eli hidas oli vauhti. Tuo yksi rastin ohi meno oli väliaikojen mukaan puolentoista minuutin virhe ja kun muutkin kaartelut ottaa pois, olisi aika voinut olla 3-4 minuuttia parempi. Sillä olisi päästy 10 sakin tuntumaan, nyt sijoitus oli 14 (osallistujia 31). Yön yli suoritusta pureksittuani, olen ihan tyytyväinen. Tavoitteena oli saada mahdollisimman virheetön suoritus ja useampi tupeksimis paikka olisi ollut mutta enpä tupeksinut!

Suunnistus viikonlopun saldona oli hyvä mieli, kokemusta taas rikkaampi ja arka niska ja kasvot. Aivan huomaamatta aurinko otti kalpeille kasvoille ja nyt sitä sitten kärvistellään rapuna. No toivottavasti muuttuu rusketukseksi eikä kuoriudu kohta pois.

~Eija~

Sadepäivän kirjavinkki

Olin viime viikon lomalla ja vihdoin ehdin rauhoittaa muutamat hetket lukemisellekin. Mulla on ollut jo hetken kirjastosta lainassa kirja nimeltä "Ultra maratoonari - Kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun", jonka on kirjoittanut aivan käsittämättömiä matkoja juosut Dean Karnazes. Kun vihdoin sain kirjan lukemisen aloitettua, ei olisi sitä kesken halunnut jättää.

Kirja on miehen elämänkerta kertomus hyvin urheilullisesta ja lahjakkaasta lapsesta kohti aikuisuutta. Sattumuksien ja työelämän haasteiden vuoksi juokseminen jää kokonaan pois ja elämä vie omalla tahdillaan eteenpäin. Kunnes tulee yhtäkkinen herätys ja päätös tehdä asialle heti jotain. Se heti jotain Deanille oli juosta pienessä humalassa läpi yön alushoususillaan. Tämä päähänpisto kuvastaa paljon miehen seuraavistakin tempauksista kun hän esimerkiksi juoksee 40 asteen helteessä aavikolla tai 40 asteen pakkasessa Arktiksella, puhumattakaan parin päivän aikana yli 300 kilometrin taivaltamisesta. Hän hakee maailman vaativimpia kisoja haastaakseen itsensä niin henkisesti kuin fyysisesti. Silläkin seurauksella, että saattaa tempauksen jälkeen olla viikkoja aivan toipilas ja jopa sairaala kunnossa, vaikka toisaalta myös heti valmis leikkimään lastensa kanssa tai kiiruhtamaan töihin. 

"Ratkaisevaa kamppailussa on se, kuinka toimii,

kun alkaa tehdä kipeää" - John Short

Dean pohtii ja pyörittelee miksi-kysymystä paljon kirjassaan, enkä ihmettele yhtään miksi häneltä on sitä usein kysytty. Hän kirjoittaakin mukavan suoraan, ettei juoksemista varsinaisesti voi sanoa "hauskaksi". Se voi tuottaa "mielihyvää" ja se voi olla "piristävää", mutta rehellisesti sanottuna se ei sanan oikeassa merkityksessä ole hauskaa. Juokseminen on kuitenkin kiinnostavaa ja äärimmäisyyksissään se vaatii uhrauksia, periksiantamattomuutta ja lyhyitä yöunia. Kirjan loppu puolella vastaus miksi-kysymykseen aukeaa jo paremmin niin lukijalle kuin Deanille itselleenkin.

Kirjan kertomukset ultrajuoksuista ääriolosuhteissa ja järjen ylittävillä matkoilla on kuvailtu elävästi. Tuntuu kuin itsekin olisi seissyt kuraisen polun tai polttavan kuuman aavikkotien varrella kannustamassa tiedottomuuden rajamailla taivaltavaa sitkeää juoksijaa. Kannustin jatkamaan matkaa, juomaan lisää, olla välittämättä rakoista jaloissa ja pysymään vain liikkeessä. Hurrasin, kun Dean ylitti maaliviivan ja luin eteenpäin malttamattomana tietää mikä olisi seuraava haaste.

Mielenkiintoinen kirja juoksuun addiktoituneesta miehestä. Joku sanoisi hulluksi ja ehkä tuollaiset äärimmäisyydet jonkinlaista huulluutta vaatiikin. Mä nostan miehelle hattua!

~Eija~

Perjantain nousut ja tuuletukset

Tällä viikolla on tullut testattua omaa juoksukestävyyttä rauhallisilla pitkiksillä, Sykkeet oon pyrkinyt pitämään alle 130 ja tällä menolla tuntuu että voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään (kokeilematta kuitenkaan omaa rajaani...vielä..). Lenkit oon tehnyt aamupäivällä, joten palautteluna on toiminut normi kotiaskareet, eikä kroppa ole ollut moksiskaan. Normaalia väsyneempi olen sitten toki ollut, johtuen ehkä osaltaan myös siitä että olen ollut lomalla tämän viikon ja täten voinut hiukan höllätä. Tiukka kevät vaatii jossain kohdassa veronsa ja nyt on tuntunut siltä että tarvitsen unta. 

Ai että tekee hyvää!

Lomasta huolimatta perjantai oli viikon ainut päivä, kun ei ollut mitään sovittua, joten otin itselleni harvinaisen breikin ja lähdin kaupungille ostoksille. Etupäässä lapsille sitä ja tätä, synttärilahjoja ja viikonlopulle herkkuja. Mutta tottakai reissu pitää hyödyntää myös treeni mielessä, ettei illalla tarvitse uudemman kerran lähteä :D! Autossa vaihdoin vaatteet, lenkkarit jalkaan ja sykemittari päälle. Luvassa oli lakeuksien harvinaisuus, mäkitreenit. Jouppiskan kuntoradalta löytyy mäkinenkin pätkä, suosituimman osuuden ollessa tappavan tasainen (yhtä kunnon mäkeä lukuun ottamatta). Mä lähdin tälle mäkiselle lenkuralle. Kaikki mäet, jotkut useampaan kertaan reippaalla, tasaisella vauhdilla ylös ja kovalla vauhdilla alas. Matkaa kertyi 6km, keskisyke 123 ja maxsyke 152 (mun testattu maxsyke on 168). Suht nopeasti mäkinousun jälkeen sykket laski alas ja alamäissä sykkeet laski jopa 110 paikkeille. Jaloissa tuntui mukavaa poltetta.

Pistää puuskuttamaan :)

Loppuun vielä portaiden nousut Jouppiskan hyppyrimäessä. 70 porrasta 9 kertaa ylös → juosten joka portaalle, loikkien joka toiselle ja tasahypyllä joka portaalle. Sai sopivasti jalat tärisemään. Ja huippu fiilis koko loppu päiväksi. 

Portaat voitettu.

Nyt on juoksukilometrejä pikku hiljaa kasvateltu vuoden alusta (koko talven oon juossut) ja jalkojen voimatreenejä lisätään. Mäkitreenejä pyrin tekemään joka viikko kasvatten vaativuutta. Ja syömään pitää opetella vauhdissa ja testailla mikä itselle sopii useamman tunnin matkalla. Joitain tarvikkeita on vielä hommaamatta (mm. hyvä juoksureppu juuri mun tarpeisiin), mutta kyllähän tässä vielä ehtii.

Niin, näillä suunnitelmilla olisi tarkoitus selvitä lokakuussa 42,5 kilometrin matkasta Kolilla Vaarojen maratonilla :D Arpaonni suosi mua ja mun nimi löytyi arvottujen listalta! Aivan huikeeta! Koko torstai päivä siinä menikin, että sai jännittää koska osallistujalista julkaistaan.

Omaa innostusta himmentää se, ettei ystävällä ollut yhtä hyvä onni...vielä. Nyt kyttäämme vapautuvia paikkoja ja toivottavasti Niinakin pääsee lähtöviivalle - joka tapauksessa reissuun hän on mukaan lähtemässä :)

Ihan pöhköä, mutta en malttaisi odottaa :D!

~Eija~

Ei ihan helpoin rasti...

Meillä on lapsuudessa kotona pyöritelty karttoja melko paljon. Iskä on suunnitellut ratoja seuramme iltarasteille vuosia ja muistan kuinka arkea niillä käyminen meille oli. Pikkuisen makemmaksi arkipäiväksi iltarastipäivän teki pieni herkuttelu limsalla ja karkilla. Silloin kauan sitten lasten radat piirrettiin käsin, joten karttojen loppuessa kesken, niitä nopeasti väsättiin lisää. Aikuiset tietysti piirsivät reittinsä karttaan itse. Myöhemmin seurassamme siirryttiin tietokonepohjaiseen ratojen piirtelyyn ja valmiit kartat tulostui näppärästi...tai niin sitä luulisi. Tänä vuonna seurassa siirryttiin taas askeleen eteenpäin ja jokaisen iltarastien järjestäjän pitää itse hoitaa ratojen piirtäminen ja tulostus...niinpä niin.. 

Toisella koneella ohjeet ja toisella OACD-ohjelma auki..

Parina viime vuonna oon ollut iltarastijärjestely vastuussa suunnistusperheen kanssa, josta suurin osa oli jo muuttanut pois paikkakunnalta ja tämä hankaloitti järjestelyitä. Yleensä tämä perhe suunnitteli radat ja huolehti iltarasti-iltana koneen käytön ja seuran karttavastaava piirsi ja tulosti kartat. Mun tehtävänä oli viedä rastit maastoon ja hakea ne pois. Ja tämä sopi mulle oikein hyvin. 

Nyt olin järjestelyvastuussa Mervin kanssa, jolle tietokoneohjelma myös oli ihan vieras. Mervi sai apuja veljeltään ja mä päätin yrittää onnistua ohjeiden mukaan. Ei se mennyt ihan nappiin ja kone oli useasti lähellä lentää mäkeen. Yön yli nukuttua sai taas jotain tehtyä, mutta kyllä mulla meni tunteja, eikä loppu tulos oikein ollut hyvä.

Toukokuinen lumipyry...

Oon aika monessa muussakin jutussa ollut viime aikoina kiireinen, niin tämä iltarastien järjestäminenkin meni aika viime hetkeen. Onneksi ratojen suunnittelussa sain ison avun iskältäni ja karttojen tulostusvaiheessa vielä puhelimitse seuramme yhdeltä jäseneltä. Ei ollut helppoa ja loppujen lopuksi ei ne ohjeet olleet ihan ajantasalla, joten niitä seuraamalla harva ensi kertalainen onnistuisi, tai ainakaan mä en onnistunut.

Laina emitit olivat kovalla käytöllä :)

Kun tämä kaikki tausta ähellys oli saatu siihen pisteeseen, että itse iltarastit voivat alkaa, kävi pohjoisesta kamalan kylmä tuuli ja heitti se sitten kunnon lumipyräkän päälle. Mä ja Mervi ojenneltiin karttoja auton ikkunan raosta ja sormet ristissä toivottiin että tulosohjelma pelittää ja että saamme kaikille suoritusmerkinnän. Porukkaa oli ilahduttavan paljon, ottaen huomioon tuon sään :)

Rastipisteenä kivi.

Kun kaikki punaposkiset suunnistajat ja saattajat olivat löytäneet takaisin maaliin, tuuli oli tyyntynyt ja aurinko pilkotti taivaanrannassa. Mervi lähti kelaamaan rastireitin siimaa pois ja mä vuorostani vedin itselleni suunnistuskengät jalkaan. Mä lähdin hakemaan rastit pois metsästä, mikä on ehdottomasti iltarastien paras hetki rastien viemisen ohella. Metsässä ei ollut enää yhtään kylmä, linnut aloittivat iltalurittelujaan ja oli ihan rauhallista. 

Rastien haku matkalla.

Mitä tällä purkauksella nyt sitten halusin teille lukijoille kertoa.. No sen, että vaikka tämä rasti ei ihan helpoin ollutkaan, vedettiin se kuitenkin Mervin kanssa maaliin asti, ei kai meillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lähtekää iltarasteille, yleisurheilu- ja tikkakisoihin, erilaisiin järjestettyihin tapahtumiin ja arvostakaa sitä vaivaa mitä niiden eteen on tehty. Positiivisuuden kautta. 

Ja ehdottomasti haluan joskus oppia tuon ohjelmankin kunnolla, mutta ensi vuoden iltarastien järjestämiseen on taas melko pitkä aika... ;)

~Eija~

Mikä meitä motivoi?

Viime aikoina oon jutellut asiakkaideni ja joidenkin ystävieni kanssa motivaatiosta ja siitä miten sitä saisi ylläpidettyä. Ulkopuolisen silmin usein toisen tekemiset opiskelu-, työ- ja harrastustoiminnassa näyttävät kadehdittavan tehokkaalta ja toimivalta. Toivoisi itsellekin uusiin haasteisiin tarttumisessa ja niissä pysymisessä lujaa tahtoa ja innostusta. Mutta melkein voisin väittää, ettei kenellekään mikään projekti ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan toisina päivinä väsyttää niin vietävästi ja joinakin viikkoina toivoisi ettei koko projektista koskaan olisi kuullutkaan. Mutta mikä on tuo asia, joka saa meidät kuitenkin jatkamaan kohti päämäärää tavalla tai toisella ja jollekin toiselle leikki jää kesken. Miten minä itse pysyn motivoituneena, kun vasen käsi vetää lenkkareita jalkaan ja oikea käsi rapisuttaa karkkipussia ja kun kuitenkin oikea kätisenä se vasen käsi on paljon heikompi?!?

Mitä sun peilistä tänään näkyy?

Tavoitteen saavuttaminen ei todennäköisesti tuntuisi niin hyvältä, jos ei sen eteen ole joutunut myös tekemään työtä ja uhrauksia. Joten haastavina hetkinä tavoitteen ajatteleminen ja mielikuvaharjoittelu saattaisi auttaa pysymään raiteilla ja keskittämään ajatukset motivaatiota yllä pitäviin asioihin. Se voi olla status, ulkopuolinen tekijä, aineellinen "palkinto", järki tai oma sisäinen tahto. Kaikki hyviä asioita, kunhan oma sydän on mukana.

Kirjoita tavoite itsellesi ylös tai kerro siitä ystävällesi. Pidä päiväkirjaa, kirjoita blogia tai liity ryhmään. Aseta rima sopivan korkealle ja mukavia välitsekkauksia siihen matkalle. Vaadi itseltäsi parhaasi yrittämistä, mutta ole itsellesi armollinen, sillä koskaan emme tiedä mitä elämä huomiselle heittää eteemme. Ole tyytyväinen pieniin ja isoihin saavutuksiin, jotka sinä itse olet tehnyt ja jatka siitä hetkestä taas kohti seuraavaa. Muista nauttia matkasta, kestää se sitten kuinka kauan tahansa.

Liikunnallisesti mua motivoi voima hallita omaa kehoa, koetella sen äärirajoja sitä kuitenkaan rikkomatta. Päästä pitemmälle, kauemmin ja nopeammin. Olla osa kokemuksia ja niiden ainutlaatuisuutta. Haluan tehdä arjessa pieniä onnistumisia kohti isoa juhlaa. 

Ei, aina ei todellakaan huvittaisi lähteä lenkille, mutta se euforia mikä lenkin jälkeen tulee, ajaa ulos räntäsateeseen ja vasten kasvoja puskevaan tuuleen. Kisoissa haastan itseni tekemään tämän päivän parhaani, toisaalta myös osoittaen toisille ettei se sunnuntain kukonlaulu-lenkki mitään huuhaata ole. 

Mun tämän vuoden motivaatio on Vaarojen maraton. Oikeastaan tällä hetkellä kaiken liikunnallisen mitä teen, tähtää 42,5 kilometrin matkalle ylös alas Kolin vaaroille. Ja kuitenkin voi olla, että vaarat jäävät tänä vuonna valloittamatta, jos arpaonni ei suosi. Toukokuun ensimmäisenä päivänä klo.00.03 ilmoittautuminen tapahtumaan vilahti järjestäjille ja nyt saa jännittää ensi viikolle asti kuinka mun käy. Tapahtuman osallistuja kiintiö on 1000 ja viime vuosina halukkaita on ollut enemmän kuin paikkoja. Hyvä, että osallistujat arvotaan eikä sitä ratkaise nopeus..siis netin nopeus. Vaikka tuolla omalla ilmoittautumis innokkuudella vapunaaton valvojaisissa olisin ehkä paikan saanutkin ;)

Jos paikka ei irtoa, tavoite siirtyy vuodella eteenpäin ja hetken pettymyksestä jatketaan, kenties vielä sisuuntuneempana ja motivoituneempana kuin koskaan.

Motivoitunutta ja lämpenevää loppu viikkoa kaikille

~Eija~