Kesä 2024

 Voiko jo sanoa, että ulkona tuoksuu syksy, vaikka lämpötila näyttää kesälukemia, hyttysiä pyörii ympärillä ja kesäkukat kukkii. Syksyn puolesta puhuvat kellastuvat koivun lehdet, omenoiden painosta taipuvat oksat, puimurit pelloilla, hirvikärpäset ja pimenevät illat. Joo, enemmän tuli juttuja syksyyn, se on ihan just täällä.

Sateenkaari kesän alussa.

Mulla on toki vielä yksi kesälomaviikko edessä, joten ihan vielä en suostu kääntämään vuodenaikaa syksyyn. Itse asiassa tuli palattua kännykän kuvagalleriaan ja plarattua miten tämä kesä menikään. Oli ikimuistoisia hetkiä, rauhallisia pysähtymisiä, joka solulla elämistä ja nauttimista sekä iloa. Valitettavasti myös kiire, riittämättömyys, murehtiminen ja suru olivat läsnä. Pariin otteeseen toivoin, että kesä olisi nopeasti ohi, niin väsynyt välillä olin. Mutta syvemmissä vesissä välillä kahlaaminen antaa näkökulmaa, kunhan sieltä pääsee rannalle.

Joskus lenkeillä maltoin pysähtyä hengittelemään hetkeen.

Aina sitä ajattelee, että kesällä juoksen ja pyöräilen paljon, kun on niin valoisaa ja lämmintä. Tulihan sitä jonkin verran tehtyä, mutta tunnit ja kilometrit jäivät melko maltillisiksi. En ole hellejuoksija, joten kuumina päivinä lenkit olisi pitänyt ajoittaa aikaisiin aamuihin tai iltoihin, mutta jos oli mahdollisuus nukkua, niin nukuin, koska tarvitsen unta. Sain kuitenkin tehdyksi joitain sellaisia asioita, mitä on ollut jo pitkään suunnitelmissa. Esimerkiksi nuorimmaiseni kanssa nukuttiin yksi yö laavullamme. Laavun olen mieheni kanssa rakentanut yli 20 vuotta sitten isäni metsään Ylistaroon. Meillä oli ikimuistoinen ilta yöttömässä yössä. Käytiin iltauinnilla läheisellä louhoksella, grillattiin lämpöiset leivät nuotiolla, luettiin kirjoja ja juteltiin. Yö nukuttiin valtavan hyvin. Oli yksi parhaimmista jutuista tänä kesänä 💗

Uin kesällä aina kun mahdollista. Muutamien minuuttien pulahdus teki aina hyvää.

Mun lempipaikka, laavu iskän metsässä.

Toinen kauan suunnitelmissa ollut juttu oli pyöräillä ystäväni Helenan mökille Virroille. Se oli meiltä Ilmajoelta reipas 90 kilometriä suuntaansa. Ja perillä Helena odotti valmiine ruokineen ja sitten lämmitettiin sauna ja uitiin ja saunottiin pitkän kaavan mukaan. Olin yön mökillä ja aamulla lähdin polkemaan takaisin kotiin. Oli ihanaa, joten kiitos Helena 💗

Matkalla Virroille.

Puutarhasta.

Puutarhassa puuhailu on mulle palautumista, rentoutumista, äänikirjan kuuntelua tai omissa ajatuksissa sukeltelua. Tänä kesänä saatiin miehen kanssa kaksi retuperällä olevaa murheenkryyniä hoidettua kuntoon ja siitä tuli hurjan hyvä fiilis. Kuitenkin puutarhan hoito kävi tänä kesänä hetkittäin työstä, kun yritti pitää sen kunnossa loppu kesän juhlien vuoksi. Itse näki joka puolella rikkaruohoja ja siistimistä vaativia kasoja. Muu perhe huoltomaalasi ja kärräsi multaa, kun mä kesäloman loputtua painoin töissä pitkää päivää ja vielä livahdin pitkillä vapaapäivillä Alpeille.

Niin, Alppireissu Chamonixin maisemiin oli aikataulullisesti haastavaan hetkeen, mutta tarvitsin sitä kyllä juuri siihen. Myös tämä reissu nousee ikimuistoisiin hetkiin tältä kesältä. Hirveä jännitys miten osaan yksin matkustaa ulkomaille ja siitä selviäminen ja ystävien ja kummitytön kanssa lomailu upeissa maisemissa oli ihanaa. Alppituulien hengittely teki hyvää ja onnistuin pysähtymään hetkeen.

Coldplayn keikka oli VAU!

Sitten elokuun alussa tilanne tiivistyi, kun aika oli kortilla. Vuotta aikaisemmin onnistuttiin saamaan liput Coldplayn keikalle ja vaikka stressi puski päälle, keikalle lähdettiin. Samalla viikolla oli tyttären rippijuhlat ja mulla pitkiä työvuoroja. Alun perin haettiin ykkös ja kakkos vaihtoehtoina ihan toisille ripareille, mutta kolmas vaihtoehto osui meidän kohdalle. Stressiä tosiaan pukkasi ja tuolla viikolla omat liikkumiset jäi minimiin ja Garmin näytti korkeaa stressiä ja huonosti nukuttuja öitä.

Mutta Coldplayn keikka oli upea ja meillä oli tyttären kanssa mukava reissu 💗 Ihanaa, että äiti hyväksytään kaveriksi, eikä vain maksajan ominaisuudessa.

Ja rippijuhlat meni hyvin, oli ihana päivä. Murehdin etukäteen kuinka tarjottavat riittää ja maistuuko ne miltään. Kaikki riitti ja oli hyvää. 

Rippijuhlien jälkeinen viikko oli hyvä. Sain nukuttua taas paremmin, ehdin liikkua, töissä pystyin keskittymään ja sellainen jatkuva hoppu oli poissa. Sopivan lämpöiset kelit hellivät ja vapaapäivinä sain tehtyä kesän kutomistyön loppuun, niin ja ehdin istua sohvalla ja katsella olympiakisoja. Nyt nousee taas uutta painetta, kun vajaan kahden viikon päästä on lasten suunnistuskisat joissa olen elämäni ensimmäisen kerran ratamestarina. Homma on sinänsä hanskassa, mutta ei sitten kumminkaan. No pysyn rauhallisena ja tiedän saavani apuja jos en pystykään. Todennäköisesti kaikki menee hyvin, vaikka jännitysmomentteja riittää.

Jännityksestä puheen ollen, ensi viikonloppuna on tämän kauden viimeiset pyöräsuunnistuksen SM kisat. Keskimatka ja viesti kisataan Harjavallassa. Mukavasti on osallistujia ja ehkä kohta alkaa jännittämään, mutta toistaiseksi oon rauhallisilla fiiliksillä lähdössä viivalle.

~Eija~

Hiihtopitkis Kauhahiihdossa

 Viime viikolla tuli pariin otteeseen ihan kunnolla lunta, niin paljon että omakotitalo asujalla oli taattu lihaskuntotreeni omassa pihassa. Iloksemme kerran naapuri kävi useamman pihan, mm meidän konevoimin siistimässä, mutta jäihän sitä hommaa vielä itsellekin. Kotihommien lisäksi loman jälkeen palasin töihin ja tottakai työmatkan kuljen pyörällä.

Työmatkapyöräily on toisinaan ihan kunnon treeniä.

Olinkin fyysisesti melko väsynyt raskaaseen polkemiseen osittain auraamattomilla ja muhjuisilla teillä ja välillä tuulikin osui ikävästi vastaan. Perjantaina hain perinteisen sukset perusteellisesta huollosta ja kävin niitä heti testaamassa sillä seurauksella, että lonkankoukistajat kipeytyivät.

Ei ehkä ollut paras valmistautuminen sunnuntain Kauhahiihtoon, mutta onneksi en ollut tänäkään vuonna lähdössä sinne kisamielessä.

Neljä vuotta (muistaakseni) vanhoihin karvapohja suksiin tehtiin kunnon huolto pohjia myöten.

Järjestyksessään 49. Kauhahiihto järjestettiin  Lauhanvuoren kansallispuistossa Kauhajoen ja Isojoen alueella. Tyylinä perinteinen. Viime vuonna olin hiihdossa ensimmäisen kerran ja tykkäsin. Koska tämä talvi on ollut niin hyväluminen ja olen päässyt mukavasti hiihtämään, tein jo melko aikaisessa vaiheessa päätöksen osallistua tänäkin vuonna. Haaveena oli parantaa Viime vuotista aikaani, mutta se ei olisi mikään elämää suurempi harmitus jos näin ei tapahtuisikaan.

Ennakkoon edullisemmalla hinnalla pystyi vielä ilmoittautumaan perjantaina ja näin tein, kun totesin pysyneeni terveenä ja vaikka fyysistä kuormaa tosiaan oli kropassa, en pyörtänyt ajatusta lähteä. Lopulta itse tapahtumapäivälle osui mielettömän kaunis talvikeli. Aamusta oli pakkasta paikoin -15, mutta se lauhtui -10 ja myöhemmin -5 hujakoilla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli uskomattoman kaunista. Hiihdon aikana en kaivanut kännykkääni taskusta, mutta painoin kauniit mäntymetsät kimaltelevine hankineen muistoihini.

Sarin kanssa lähdössä.

Sarin kanssa oltiin spekuloitu etukäteen varusteita, energioita ja aikatauluja. Lähdettiin peräkanaa ja vaikka hiihdimme omia vauhtejamme, koin että yhdessä hiihdimme. 

Niin ja itse hiihto, ~60km (mun kello näytti matkaksi 55,5km) meni hyvin. Etukäteen jännitin kuinka sormet tarkenee ja mitä jalkaterieni jalkaholvit pärjää, niistä kun on ollut kipuilua hiihtäessä. Lopulta lämpöisessä hanskat oli tosi hyvät ja niissä oli sen verran hyvin pitoa, että sain melko helposti napattua taskustani suklaata, jota mulla oli energiana. Juomapisteitä oli 60km matkalla 7, joten omia juomia en kantanut mukana. Saapuessa juomapisteelle, kysyttiin "mehua vai urheilujuomaa?" ja lämmin kuppi tuli käteen. Sanoisin erittäin hyväksi palveluksi.

Molempien jalkojen jalkaholvit tuntui hiihtäessä, mutta ei niin pahasti kuin viime vuonna. Oikean jalan lonkankoukistaja tosin vihoitteli, mutta loppuun asti sain hyvin potkittua vauhtia. Suksi oli hyvä ja mäet pääsin suorilla suksilla ylös. Nousut olivat vahvuuteni, mutta alamäissä aina miehet, jotka olin ylämäessä saavuttanut tai jopa ohittanut, tulivat ohi. Olisin kuulemma tarvinnut 35kg lisää painoa😁

Matkalla jo laskeskelin, että taidan parantaa aikaani. Viimeisellä 2 km:llä tajusin, että taidan pystyä hiihtämään alle 4 tuntiin. Ja näin tapahtui. Maaliin saavuin ajassa 3:57 (viime vuonna aikani oli 4:41).

Sijoituin naiset 40 sarjassa 2. Mitä nyt voittajalle jäin sellaiset 20 minuuttia, mutta eipä tuo sijoitus se tärkein ollut. Mukava arvontapalkinto (hylsysarja) ilahdutti kotona.

Pitää sanoa, että tosi hiihtäjät hiihtää aivan tolkuttoman kovaa vauhtia. Ei voi kuin ihmetellä ja ihastella.

Oli todella kiva hiihto ja mukava onnistuminen. Avaimet onnistumiseen oli huolletut sukset ja hyvä keli, unohtamatta talven aikana hiihdettyjä kilometrejä.

Kahden viikon päästä on Pirkanhiihto 90km perinteisellä. Kauhahiihto antoi itseluottamusta, mutta keli voi olla taas ihan mitä vaan ja hiihtäjän pitää yrittää pysyä terveenä. Hiihtopohjat on tehty, joten nyt vaan sopivasti nautiskellen talvesta ja yrittää myös levätä.

~Eija~

Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 1

 Seikkalupäivän aamu valkeni vihdoin. Tätä oli odotettu ja tätä varten oli yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa treenattu. Ajatustyötä ja hankintoja oli pitänyt tehdä. Muun muassa olin ostanut tietynlaisen repun, paremmat maastopyöräilykengät, softshell-housut ja tietysti meillä oli joukkuepaidat. Jännitystä oli ilmassa, että ehditäänkö tehdä kaikki tarpeellinen ennen starttia. Olimme vuokranneet järjestäjiltä huoltoteltan ja se oli valmiina pystytettynä kisakeskuksessa ja meidän tarvitsi vain kantaa omat tavarat sisälle. Oli kätevä ratkaisu. Edellisenä päivänä yksi hajonnut sisäkumin venttiili aiheutti pelkoa, että miten sen kanssa käy. Kyseessä oleva sisuri oli vaihdettu alkuviikosta samasta syystä jo kerran. Onneksi Ninni osaa pyöräjuttuja ja parin puhelun tsemppaamina MacGyver-tyyliin jesaria kehiin ja sormet ristiin.

Reittikirja (löytyy ko sivulta kohdasta Extremely Lost 24h naiset) saatiin edellisenä iltana samaan aikaan kuin kartat. Reittkirjaa pitää lukea yhtä tarkkaan kuin karttoja, sillä siellä lukee seikkailun kulku ja rastipisteet. Me ei luettu ihan kunnolla ja muutama minuutti ennen lähtöä, kanssakilpailijoiden varustuksia ja juttuja kuunnellessa tajuttiin, että prologiin, jonka kartta saataisiin vasta lähdön hetkellä, pitäisi ottaa osion 1 kartta ja varustus mukaan. Tehtiin nopeasti pari pyrähdystä huoltoteltalle ja haettiin kartta ja kanoottiin itse tehty varapenkki. Oi oi, melkein ryssittiin heti.

Kuva; Anni Heikkinen

Mutta onneksi ei käynyt vielä kuinkaan ja sitten seikkailu alkoi.

Alkuun oli suunnistusta sprinttikartalla Puolangan keskustassa. Mä niin rakastan sprinttiä, joten tuli niin hyvä fiilis. Helppoja rastipisteitä ja kohti venesatamaa.

Osio 1, kartta 1. Sprintti kartalla Puolangan keskustassa. Mittakaava 1:5500.

Mulla oli repussa joukkueemme emit-leimasin, joten huolehdin leimauksista. Lisäksi mulla oli gps ja osa Ninnin tavaroista. Mun juoksukuntoon uskallettiin luottaa ja kannoin siksi juoksuosuuksilla enemmän painoa.

Melonta osuus oli osion 1 kartassa 2. Odotettua selkeämpää suunnistusta, mutta emme olleet osanneet varautua paikoin kapeahkonkin joen koski kohtiin. Alkuun yritimme välttää jalkojen kastumista, mutta se oli ihan turhaa ja lopulta oltiin reisiä myöten märkinä, kun useammassa kohtaa piti kahlata liukkailla rantakivillä ja vetää kanoottia vieressä. Tätä me ei oltu harjoiteltu, ei edes otettu selvää miten tällaisissa paikoissa pitäisi toimia. Saatiin hyviä vinkkejä muilta seikkailijoilta, joten ensi kerralla varmasti ymmärrämme enemmän.

Kuva; Lauri Kontkanen

Ensimmäisen melontaosuuden jälkeen rantauduttiin jyrkkään mäkeen ja sitten juoksuksi. Soratietä, metsän poikki rastille ja myöhemmin polkua pitkin quest-rastille, jonne tuli matkaa reilu 8 ja puoli kilometriä. Vesistötehtävässä piti ensin selvittää munalukon koodi ja saada pullosta kartta, jossa oli kolme rastia jotka piti läheisissä saarissa käydä leimaamassa. Koodiin numerot löytyi vihjeiden avulla, esimerkiksi "laineiden liplatus" ja yksi numero löytyi rannasta vedestä. Koodi ratkesi suht nopeasti. Joukkueella oli yksi uimapatja käytettävissä. Otettiin osa vaatteista pois ettei aivan kaikki kastuisi ja lähdettiin ekalle saarelle patja poikittain ja kaikki patjan päälle. Potkittiin jaloilla ja yritettiin kauhoa vettä käsillä. Päästiin saarelle, mutta hidasta se oli.

Kuva; Anni Heikkinen

Ninni teki nopean ratkaisun ja päätti sissinä uida loput saarisiirtymät. Nössöt polski patjan päällä päällekkäin. Sitten keksittiin vielä niin, että Ninni otti mun jaloista kiinni ja toimi ns perämoottorina. Saatiin rastit leimattua, mutta kyllä tuli kylmä. Kuivat paidat päälle ja mä laitoin hanskatkin, niin kylmä tuli sormiin. Onneksi vesistötehtävän jälkeen pääsi taas juoksemaan, kun kuljettiin lähes sama reitti takaisin kanoottien jättöpaikalle. Juoksun aikana sormet lämpeni ja housutkin kuivi reisistä lähes kokonaan.

Kosken alastuleminen pisti jännittämään. Nyt meillä kuitenkin oli joitain vinkkejä takataskussa eikä enää peljätty kastella varpaita. Hienosti koski selvittiin!

Ennen rantautumista lähtöpaikan venesatamaan, oli vielä guest-rasti. Siellä piti saada 3-5 esinettä heitettyä renkaaseen ja välttäisi sakkoringin. Ninni ja Hanna olivat loistavia ja hoitivat homman kotiin. Renkaan sisään osuivat tennispallo, keila ja käpy. Mun heitot kahvakuulalla ja frisbeellä meni sivuun, mutta kolme osumaa onneksi riitti ja olimme kuulemma siihen mennessä ensimmäinen joukkue joka onnistui.

Kuva; Anni Heikkinen

Melonnan jälkeen juoksimme venesatamasta takaisin kisakeskukseen. Emit nollattiin ja näin osio 1. oli suoritettu. Huoltoteltalla vaihdettiin kuivat sukat jalkaan ja laitettiin pyöräilyhousut ja polkujuoksukengät reppuun. Osio 2.:lla lähdettiin polkemaan Pyssylammelle, jossa oli tämän kesän Kainuun rastiviikon kisakeskus. Päästiin suunnistamaan ihanassa kangasmaastossa helpoilla rasteilla ja alussa vaijeriliukua Upokas lammen yli. Oli tosi kiva. Oltiin suunniteltu kiertävämme rasteille enemmän polkuja, mutta maaston helppous mahdollisti kulkemisen suoraan metsän läpi.

Osio 2, kartta 2. Mittakaava 1:15000

Tossusuunnistamisen jälkeen jatkettiin matkaa pyöräillen. Nämä maastot olivat itselle osittain melko tuttuja viime kesän rastiviikko kokemuksen vuoksi. En silti koe että siitä olisi ollut mitään merkittävää hyötyä, vaan vedettiin paristi polun ohi muutamia metrejä ja kartalla piti pysyä. Alamäet ja niissä toisinaan melko hurjaksi kasvava vauhti on mun pääkopalle vaikeaa. Jopa pelkään niitä, niin asfaltilla kuin metsäteillä. Käsi on koko ajan jarrulla valmiina jarruttamaan ja usein jarrutinkin, vaikka mitään oikeaa vaaraa kaatua ei ole. Tämän asian kanssa pitää tehdä edelleen töitä.

Kuva; Lauri Kontkanen

Osio 2. oli hoidettu ja takana oli 74 kilometriä. Jälleen huoltoteltalla vaatteiden nopeaa vaihtoa, takki päälle ja pyörällä siirtyminen Kivarinjärvelle, jossa luvassa oli packgraft osio. Tätä ei oltu päästy harjoittelemaan etukäteen, mutta ei kai kumiveneellä soutelu nyt mitään erikoista voi olla.

Osio 3, kartta 1. Packgraftilla rasteille 46 ja 47. Mittakaava 1:20 000.

Alku oli kuitenkin hiukan hankalaa. Meille annettiin kahden ja yhden hengen packgraftit. Mä olin Hannan kanssa. Vene oli niin kevyt, että se poukkoili vähän miten sattuun. Yhteisessä rytmissä olisi pitänyt pysyä, mutta se oli hankalaa ja olkapäitä ja käsivarsia poltteli aamun pitkä melonta. Alkoi tulla myös pimeää ja ekaa rastia maista hakiessani, olin jo kaivaa lampun repusta, kun valko-oranssi lippu osuikin silmiini koivikossa. Toinen rasti (numero 47) tähyiltiin Hannan lampun valossa. Sen rastin sai leimattua suoraan vedestä.

Hauskaa touhua tuo packgraft varmasti on ja Ninni meinasi, että yksin oli melko varmasti helpompaa. Pitää silti harjoitella tuota enemmän ennen seuraava kisaseikkailua.

Kuva; Lauri Kontkanen

Mä ja Hanna kastuttiin melko kiitettävästi, sillä kahden hengen veneessä ei ollut suojapeitettä jaloille. Rannalla vaihdettiin vähän kuivaa päälle ja poljettiin teltalle. Pyörät jäivät siihen, jalkoihin sujahti suunnistuskengät ja päähän tehokas lamppu yön tossusuunnistusta varten. Suunnistus sujui tosi hyvin, vaikka yksi rastiväli oli poskettoman huono, kun suuntavaisto heitti kieppiä kompassista huolimatta.

Vähän ennen puolta yötä oltiin takaisin kisakeskuksessa ja huoltoteltalla. Haettiin "keittolounas" teltalle ja syömisen ohessa vaihdettiin kaikki vaatteet kuiviin ja pakattiin reput pitkää viimeistä 4. osiota varten. Takana oli lähes 100 kilometriä matkaa. Väsy ei erityisemmin painanut, mutta hartioissa tuntui melonta ja painavan repun kantaminen. Nyt mun repusta siirrettiin kaikki Ninnin varusteet Ninnin reppuun, koska viimeisessä osioissa suurin osa matkaa taitettaisiin pyörällä. Toistaiseksi kaikki pyörät olivat kunnossa, naiset ehjiä ja tekeminen hyvää.

Oli alkanut ripsiä vettä, ei kovin paljon, mutta ripsi kuitenkin. Keli oli muuten aikasta hyvä. Ei tuullut merkittävästi ja lämpöasteita oli jopa 8. Edellis yön pakkasasteisiin verrattaessa siis aivan loistava keli. Energiaa olin ottanut, mutta en missään nimessä säännöllisesti. Juonut olin aivan liian vähän. Pitkälle pyöräosuudelle reppuun laitettu juomarakko varmasti helpottaisi juomista, koska juomapilli olisi ihan lähellä. Omien pyörällä kaatumispelkojeni vuoksi en oikein saa mitään syödyksi polkiessa, kun en uskalla päästää käsiä irti tangosta. Mutta ajattelin, että tsemppaisin sitten juomisen kanssa ja aina kun jalkaudutaan, heittäisin suuhun karkkia, suklaata tai vaikka lihapullan. Energian uppoamisen kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa ja yöllinen ruoka maistui niin hyvältä. Huollosta tuli melko pitkä, mutta koko ajan kyllä tehtiin.

jatkuu.....

Kropan ja mielen palauttelua

 Se on reipas kaksi viikkoa Ylläksen polku-ultralta. Ensimmäinen palautteluviikko meni kropan kanssa hiukan kipuillessa, mutta mieli lenteli Ylläksen tuntureilla pilviä hipoen. Toisella viikolla osat vaihtuivat. Kroppa alkoi tuntumaan näennäisen hyvältä, vaikka tiedän että toipuminen on vielä pahasti vaiheessa, mutta mieli kuopaisi pohjaa. Yhtäkkiä ei oikein huvittanut mikään, varsinkaan tulevien kisojen ajatteleminen. Tuumin, miltä tuntuisi jos lopettaisi koko homman. Kävisi vielä Kolilla ja sitten se olisi siinä. Tuntui, ettei enää yhtään kestäisi koitosten tuomaa jännitystä ja painetta.

Työmatkapyöräilyä.

Pyöräilin työmatkoja, kokeilin miltä juokseminen tuntuu ja pulahdin avovesissä aina kun mahdollista. Tein sellaisia juttuja mitkä huvitti, mutta silti olo oli ärtyisä ja kellokin ilmoitti liikkumisten olevan tehotonta. 

Ultran jälkeen 7 päivän päästä ekalla juoksulenkillä.

Olin ilmoittanut itseni ja tyttäreni Merenkurkun Rastipäiville, eli kolmena arki-iltana suunnistusta. Keskiviikkona Vöyrille ajaessa ei olisi huvittanut yhtään. Väsytti aivan törkeästi. Viileä tuuli kävi kisakeskuksessa. Metsässä tuli lämmin ja ennen kuin loppusuoralle pääsin, olin jo syttynyt. Vaikka polvi ei noussut niin ketterästi kuin ehkä toivoisi, rastit kuitenkin löytyivät paikoin melko pienipiirteisessä maastossa. Hetkellinen sykkeen kohotus teki niin hyvää.

Seuraavat kisapäivät Maalahdessa ja Vähäkyrössä sujuivat myös, eivät virheittä, mutta ilman suuria pummeja. Fiiliskin koheni merkittävästi, joten jo aikaisemmin tuleviin kisoihin tekemäni ilmoittautumiset eivät harmittaneet yhtään.

Eilen pääsi vielä suunnistamaan Karijoelle, jossa pidettiin alueemme viestimestaruuskisat. Oli todella hieno maasto, jylhiä jyrkänteitä ja oivia rastipisteitä. Isot pummit taas vältin ja jarrut päällä lähestyin rasteja, niin johan kannatti. Ekalta osuudelta selvisin vaihtoon vain 33 sekuntia kärkeä perässä.

Merenkurkun rastipäivillä Vöyrillä loppusuoralla. Kuva; Päivi

Useamman vapaapäivän ja suunnistuskisojen tuoman hyvän adrenaliinin johdosta fiilis koheni. Nyt jaksaa taas tutkailla kalenteria odottavalla mielellä, vaikka siellä on kyllä tulossa melko tiukkaa pätkää elokuussa. On niin monen monta juttua hoidettavana. Mutta hetkellisen notkahduksen johdosta ehkä virtaa taas onkin.  

Työmatkajuoksua.

~Eija~

Tänään

 Torstai 15.4.2021

Nukuin yöni jälleen kuin tukki. Unta näin kotiin unohtuneesta karttatelineestä ja se muistui heti mieleen kun pääni tyynyltä nostin. Muistankohan sen iltapäivällä...ehkä, ehkä en. En viitsinyt aamusta kolistella sitä kaapista kaivelemalla, joten  parasta on yrittää vaan muistaa.

Työmaata kohti pyörällä. Käsissä talvirukkaset, koska pakkasta oli -3 astetta. Työpaikan parkkikselle päästessä selkä oli märkä ja varpaita kipristeli. Parkissa oli yksi pyörä ennen mua mun Trekiä. Kello oli 06.35.

Työpaikan parkkiksella, jossa ei parkkipirkot pyöri.

Mulla oli kenttävuoro, eli tarkoittaa sitä että otin potilaita vastaan. Meillä on monen monta työpistettä ja roolia töissä ja vaihtelu pitää virkeänä ja motivaation hyvänä. Aina ei ole hyvä päivä, mutta tänään oli kaikin puolin mukava meininki. Ehti tehdä työnsä, pitää lakisääteiset tauot ja kuulla kollegoiden kuulumisia. Meillä on iso työyhteisö ja voi mennä pitkiä aikoja ettei joitain kollegoita näe ollenkaan.

Pientä päänvaivaa aiheutti kotoa naapurin soitto, kun nuorimmainen oli jäänyt ystävänsä kanssa lukkojen taakse ulos sisävaatteet päällä. Onneksi on ihanat naapurit ja vara-avain löytyi ja asia saatiin selvitettyä. Tytöt pääsivät kouluun.

Töissäpä töissä.

Töistä pääsin klo.14. Kotiin ehdittyä pesin Trek-pyöräni nopeasti, nakkasin Augment-pyöräni autoon, pakkasin illan varusteet ja söin. Viideltä oli treffit urheilukentällä Ninnin, Hannan ja Päivin kanssa. Mentiin tekemään vetotreeniä. Olikin aivan ihana aurinkoinen keli ja kenttä sula. Toissapäiväisestä voimatreenistä johtuen mulla on ihan järkyttävän kipeät rintalihakset, erityisesti vasen. Kättä ei saa nostettua sivulle ilman naaman vääntöjä. Tämä kireys tuntui ilkeältä vetoja juostessa, rauhallisemmassa vauhdissa maltillisemmin. Hyvä esimerkki, että kyllä sitä yläkroppaakin vaan tarvitaan juostessa.

Kentällä pitäisi käydä useammin, sen verran mukava alusta se on juosta.

Urheilukentältä jatkoin matkaa Ninnin kanssa Kauhavalle. Siellä oli entisellä kasarmialueella pyöräsuunnistusratoja kierrettäväksi. Mulla on Augment ollut talvilevolla, mutta tänään oli taas aika uskaltautua lukkopolkimille ja hiukan isomman pyörän vietäväksi. Augmentille on tehty kunnon keväthuolto ja kyllähän se rullasi taas niin ihanasti. Ja vaikka suunnistamisessa jokunen ohiajo tulikin, niin olihan se niin mukavaa. Kiersimme A- ja B-radat ristiin omaa vauhtia ja näin päästiin vertailemaan reitinvalintoja ja aikoja Ninnin kanssa.

Kauhavan entisen kasarmin alue on aika komea.

Kotiin ehdin vähän ennen ilta yhdeksää. Tavaroiden purkaminen, suihku ja ruokaa. Yhdellä silmällä tv:stä Super Nannyä, toisella silmällä muutamat sähköpostit läpi ja viestien lähettelyt ja kolmannella tyttären huomisiin enkun kokeisiin tärppisanojen ja -lauseiden kyselyä. Ajattelin vielä katsoa jonkun rästiohjelman koneelta, mutta kellon lähestyessä ilta yhtätoista, alkaa väsy tuntua. Huomenna onneksi vasta iltavuoroon töihin ja ennen sitä pääsen hierontaan.

Huhtikuun ilta-auringossa.

Oli odotetusti mukava, vaikka täysi päivä. Yllättäviä tai oikeastaan odotettuja uutisia tuli, kun Jukolan ja Venlojen viestit siirrettiin elokuulle. Harmittaa, koska elokuussa ei mulla ole lomaa ja saattaapi olla ettei sinne harrastelijat edes lähtölupaa saa. Päivään mahtui mukavia kohtaamisia työkavereiden ja ystävien kanssa ja juttuja heidän seurassa, oli naurua ja hyvää huumoria, mutta myös hiukan pettymystä ja harmitusta.

Hyvää yötä.

~Eija~

Työmatka pyöräilyä ja äänestys

 Onpahan ollut lumimyräkkää pari viime päivää. Viime viikon paukkupakkasilla en lähtenyt polkemaan pyörällä töihin, sen verran säälin varpaitani, mutta nyt en oikeastaan nähnyt mitään syytä miksi ei. Muistan joitain vuosia sitten tammikuussa polkeneeni aamuvuoroon ja lunta oli tullut puoleen sääreen asti. Ainoastaan iso tie, jota pitkin en normaalisti kulje, oli aurattu, mutta kaikki muut oli auraamatta. Ehdin töihin, mutta tiukille se meni. Nyt oon lähtenyt liikenteeseen hiukan aikaisemmin ja kotiin päin ei ole niin kiire.

Työpaikan pyöräparkissa oli tilaa.

Välillä meni taluttamiseksi.

Töihin päin on ollut pääsääntöisesti myötätuuli, mutta kotiin päin armoton vastatuuli. Taivaalta satanut lumi ei ole ollut mitään pumpuli lunta, vaan kamalasti naamaa pisteleviä nuppineuloja. Kyyryssä asennossa eteenpäin puskemisesta alaselkä on hiukan kipeä ja jalat maitohapoilla. Oon ollut melko puhki kotiin päästyä ja valtavan nälkäinen. Kurjuudesta huolimatta oon oudolla tavalla nauttinut tuosta vääntämisestä. Työmatkat ovat todella menneet tehotreenistä. Mun yksi mottoni tekemisessä kuin tekemisessä onkin, että "ei sen aina helppoa tarvitsekaan olla".

Vihdoin kotona, ennätyshitaassa ajassa!

Tällä viikolla juokseminen onkin jäänyt vähemmälle, kun ennen lumimyräkkää oon käynyt hiihtämässä. Hiihtoladuille tämä lumi tekee niin hyvää ja pitemmätkin reitit varmasti saadaan hyvin pidettyä hiihdettävässä kunnossa. Nyt kun jalankulkijat vaan oivaltaisivat tämän pari talvikuukautta suunnata lenkeillään latujen sijaan muille poluille ja kävelyteille.

Trailrunning Finland nettisivuilla on menossa äänestys Vuoden Polkujuoksija 2020. Juha vetkutteli mun nimen listalle, jossa on hurjan monta askelta mun edellä menijöitä, mutta otan tämän kyllä suurena kohteliaisuutena. Äänestysaikaa huomiseen asti, joten käykääpä antamassa äänenne teidän suosikille 😉

Mukavaa viikonloppua!

~Eija~

Äitienpäivä

Eilen pyöräilin töihin ja juoksin kotiin. Tänään juoksin töihin ja pyöräilin kotiin. Työmatka on metsän kautta vajaa 14 kilometriä ja pikitietä kilometrin vähemmän. Lumien sulettua metsäreitti on  useinmiten valintani, myös tänä viikonloppuna. Sunnuntai illan vesisateessa kotiin päin kuran loiskeessa polkiessa toki mietin, olisiko toista reittiä pitkin ollut järkevämpää. No ei, pyörä oli joka tapauksessa pestävä, vaatteet heitettävä pyykkiin ja mua odotti sauna.

Työpäivän lisäksi tänään oli Äitienpäivä.

Tämä olikin mun 13 Äitienpäivä äitinä.

Vuosiin on mahtunut monenlaista, ilosta suruun ja kaikki mahdolliset värit siltä väliltä. Parasta on olla kolmelle ainutlaatuiselle ihmiselle se yksi ja ainoa. Aina ei tehtävässään onnistu, mutta onneksi ei tarvitsekaan olla täydellinen ja virheetön. Lasten kasvaessa on pystynyt jo asioista keskustelemaan ja opimme toisistamme valtavasti ja ihan huomaamatta. Toivon lasten osaavan haaveilla, toteuttaa unelmia ja olemaan armollinen itselleen. Rikkautta on olla oma itsensä, hyväksyä oma ja toisten erilaisuus sekä tietää että äiti rakastaa.

Metsän läpi töihin ja kotiin.

Omaa äitiäni en tänään ehtinyt nähdä, mutta onneksi äitiä voi muistaa ja halata ihan jokaisena vuoden päivänä. Viikko sitten olimme vappubrunssilla omalla laavulla ja viestitellä ja soitella voimme koska vaan. Äidiltä olen oppinut sosiaalisuutta, omien unelmien arvostamista ja kaikenlaista pohdintaa. Äitini tykkää kirjoittaa paljon ja niin tykkään minäkin, vaikka enää ei vuosiin ole tullut päiväkirjaa kirjoitettua. Meissä on paljon samaa, muun muassa luonteenpiirteissä, mutta myös paljon omaa persoonaa. Monista asioista olemme samaa mieltä, mutta mielipide ja kokemus erojakin on. On rikkaus ja onni voida keskustella äidin kanssa hyvin erilaisistakin asioista ja arvostan sitä. Tiedän, että olen hyväksytty kaikkine mielipiteineni. Olet rakas äiti.

Lauantai illalla juosten kotiin.

Harmittiko olla Äitienpäivänä töissä? No ei, sillä tähän on meidän perhe tottunut. Sain tehtyä hyvät lenkit mennen ja tullen työmatkoilla ja lauantai illalla keli oli jotain aivan uskomatonta. Kyrkösjärven pinta oli peilityyni ja ilmassa tuoksui kevät. Rastaat lauloivat ja lokit kirkuivat. Mä sain kotiin päästyä heti kakkua ja sunnuntai aamulla pitkät unet. Ja nyt on edessä vapaat.

Sunnuntaina juosten töihin.

Sain tänä aamuna myös ihanat kortit jokaiselta lapseltani. Niissä oli paljon kukkia, jotka eivät lakastu koskaan. Sisällä oli henkilökohtaisia sanoja ja merkityksellisiä ajatuksia, jotka tuntuvat niin tärkeiltä. Kiitos lapset. Olette rakkaita.

Ihanaa päivää jokaiselle myös huomennakin!

~Eija~

Uusi pyörä ja lukkopolkimet

Mulla on uusi maastopyörä, jonka itse asiassa ostin jo helmikuussa, mutta tosi ajoihin pääsin vasta maaliskuun lopussa ja vasta nyt huhtikuussa kilometrejä oon saanut paremmin alle. Vanhassa Trekissä ei ollut mitään muuta vikaa, mutta se oli raskas ja se oli hiukan pieni mulle. Tämä kaikki on kerrottu mulle, sillä mä en ole tiennyt paremmasta. Eikä Trek ole tallista minnekään lähtenyt vaan silläkin ajelen edelleen, aina tilanteen mukaan.

Helmikuussa 2020

Mun uusi Augment on jäykkäperäinen ja hiilikuiturunkoinen, aivan älyttömän kevyt. Sen pitäisi olla mulle nyt just sopivan kokoinen, vaikka tuntuikin aluksi isolta. Siinä on vaikka mitä hienoa ja kaikki jutut mulle esiteltiin, mutta kaikki ei vielä ihan jäänyt päähän. Opettelemista on jo ihan vaihteiden vaihdossa, koska ne ovat erilaiset kuin Trekissä. Uuteen laitatin heti lukkopolkimet, koska mun on vaan pakko opetella niillä polkemaan. Melko paljon olen äimistelyjä saanut niiden puuttumisesta. Onneksi kuitenkin lukkopolkimilla voi polkea lenkkareillakin, joissa on hiukan uria pohjassa ja näin aloitin tutustumisen pyörään. 

Kyrkösjärven rannalla.

Vasta tällä viikolla puin ostohousut jalkaan ja hain lukkopolkimiin kuuluvat kengät kaupasta. Neljää erilaista mallia kokeilin ja lopulta mukaan lähti tyylikkäät Bontrager-merkkiset kengät. Napakat olivat jalkaan ja näin lenkkarityyppinä jalan liikkumavaran puute tuntui oudolta. Viisaampia kuunnellen kuitenkin mennään ja parempi vaan luottaa kokeneempiin. Kaupasta poljin uudet kengät jalassa ja kengät kiinni polkimissa kotiin asti ja ihan ehjin nahoin.

Uhka vai mahdollisuus?

Tosi testi olikin sitten eilen lauantaina kun sain Ninnin kaveriksi Jurvaan pyöräsuunnistusrogaining (kisa)harjoitukseen. Kyseessähän on omatoimirasti malli, jossa rastit ovat metsässä useamman päivän, kartat saa tulostaa tai noutaa ohjeiden mukaan ja sitten vain oman aikataulun sallimissa rajoissa metsään. Kilpailun tuntua teki se, että oman tuloksen sai ilmoittaa järjestäjien sivuille. Mä ja Ninni ollaan molemmat kilpailuhenkisiä, joten kävi selväksi että kaikkia rasteja lähdetään hakemaan ja asetetun kolmen tunnin aikarajan sisällä tottakai.

Lumiset metsätiet.

Meillä olikin hyvä suunnitelma. Yksi oikaisu metsän läpi arvelutti ja loppuun jätettiin helpohkoja lähirasteja tarvittaessa poisjätettäväksi. Mutta heti ensimmäinen metsätie oli järkytys, sillä siellä oli lunta, aika paljon lunta! Jonkin verran hanki kantoi, mutta enemmän se petti alta. Pieni pelko pisteli ajatuksissa, että onko kaikki metsätiet ja -polut tällaisia. Alettiin jo tekemään varasuunnitelmia, vaikka mä itsepintaisesti yritin pitää toivoa yllä että muualta on sulanut. No ei ollut sulanut, vaan pahimmillaan rämmittiin useampi kilometri nilkkoja myöten lumessa. Ei siinä polkemaan päässyt ja mä olinkin sitten lähes yhtämittaa kumossa, kengät kiinni polkimissa. Lumi toki oli pehmeää, joten tuossa vaiheessa ei vielä edes sattunut.

Rastilla.

Haettiin mun mieliksi 10 pisteen rasti keskeltä metsää, mutta sitten piti ottaa järki käteen ja lyhentää matkaa. Aika ei millään riittäisi. Ja hetken päästä muutettiin suunnitelmaa taas, kun nähtiin miten lumisia reitit olivat. Onnistuin sitten kaatamaan Ninninkin yhdessä kurakossa ja siinä hötäkässä teloin polveni ja särjin Ninnin karttatelineen.

Haettiin vielä yksi 9 pisteen rasti isoja teitä pitkin koukaten ja sitten piti luovuttaa kartan lännen puoleiset rastit. Kovassa vastatuulessa ei olisi mitään saumaa tai järkeä lähteä vielä pitkälle kauas. Lopulta poljettiin armotonta vauhtia ja haettiin loppuun varalle jätetyt helpot rastit ja ajassa 2:56 maaliin. Miinus pisteiltä vältyttiin, joita olisi tullut yksi piste per alkava ylittynyt minuutti. Pisteitä saatiin kasaan 68 ja 116 olisi ollut kaikki. Hurjaa vauhtia ovat ne polkeneet, jotka ovat kaikki rastit ehtineet hakea. 

Maalissa.

Kuraisina, väsyneinä, nälkäisinä ja hiukan harmistuneina kotia kohti. Aika märkiäkin oltiin. Kotona odotti pyörän pesu ja puunaus, jossa olen nyt yrittänyt tsempata. 

Kyllähän se fiiliskin sitten koheni kun sai kuivaa päälle ja ruokaa suuhun. Eihän mikään voita kunnon rämpimistä metsässä ja aika todella lensi. Olihan tämä taas yksi kokemus - heti syvään päähän kengät kiinni polkimissa.

Kiitos Ninnille rymyseurasta :)

~Eija~