SM-plakettisija

Vuoden 2024 suunnistuskisakausi päättyi erittäin positiiviseen ja tuloksellisesti yllättävään suoritukseen SM-erikoispitkillä. Etulikiisesti kisat käytiin Seinäjoella, Joupiskalta lähdöt. Kilpailu- ja harjoituskiellossa alue on ollut kuukausia ja se tarkoittaa sitä, ettei ko alueella saa liikkua kartan kanssa, mutta merkatuilla reiteillä saa kulkea. Työmatkani kulkee kisamaaston läpi, mutta kiersin viimeisen viikon ennen kisaa toista reittiä, etten vahingossakaan näkisi esim rasteja. Epäilin, ettei rasteja työmatkani varrella ole, mutta varmuuden vuoksi sitten kiersin. Hyvä kun kiersin, sillä rasteja todella olikin siellä.

Tyttären yhteislähtö.

Meiltä meni 15 minuuttia ajaa kilpailukeskukseen, mikä on herkkua. Tyttären sarjalla oli yhteislähtö, mutta veteraanisarjoilla oli väliaikalähdöt ja se sopii mulle paremmin. Oikeastaan ei jännittänyt yhtään, vaan oli kiva päästä suunnistamaan pitempään matkaa, D45 sarjassa 11,2km linnuntietä. Pari päivää vaivannut kröhä hieman harmitti ja mietitytti. Päätin lähteä ja katsoa miten käy.

Olin sarjani loppupään lähtijöitä ja sehän sopii mulle. Rauhallisesti ja ajatus tyynenä lähdin. Kaksi ekaa rastia hyvin, mutta kolmoselle virhe keskittymisen hiukan herpaantuessa kalliolla. Tämä jäi kuitenkin ainoaksi kunnon virheekseni, sillä muuten rastit löytyivät oikein kivasti enkä pieniä pysähdyksiä polun risteyksissä laske omalla tasollani kovin merkittäviksi. Joitain erilaisia reitinvalintoja olisi voinut tehdä ja rasteilta lähdöt voisivat olla sujuvampia, mutta mulle ihan hyvää tekemistä. Yhtään kovempaa en olisi pystynyt juoksemaan tai ainakin virheiden määrä olisi saattanut kasvaa.

Mun reitti liveloxissa. Toivottavasti aukeaa tuosta linkistä. Mutta jos ei, niin googlaa livelox, hae tapahtumista SM-erikoispitkät 19.10.24 ja sarja D45. 

Maaliin. kuva; iskä

Kartta oli A3 kokoinen "lakana".

Oli tosi mukavaa menoa ja jaksoin hyvin. Mukana olisi ollut energiageeli, mutta vasta tunti 15 minuutin kohdalla hoksasin että geeli on ottamatta enkä siinäkään kohtaa lähtenyt sitä kaivelemaan. Aikaa kului 1:40 ja matkaa tuli reipas 14 kilometriä.

Niin tyytyväisenä maalissa.

Ylläri ylläri! Sijoituin sarjassamme 6. mikä tarkoitti sitä, että pääsin elämäni ekan kerran metsäsuunnistuksen SM-kisoissa plaketeille 😃 Veteraanisarjoissa kuusi parasta palkitaan, kolmen kärki SM-mitalein. Pääsarjassa ja junnusarjoissa 10 parasta palkitaan. Kerran oon ollut SM-yökisoissa 7., mutta silloisessa D35 sarjassa oli melko vähän osanottajia. Tämä oli mulle valtavan iloinen onnistuminen, jotain sellaista mitä en uskonut koskaan saavuttavani. Mutta se oli sittenkin mahdollista!

Jälkispekulointina oon kuullut, että radathan olivat ihan polkujuoksua ja rastit olivat luvattoman helppoja. No polkuja pitkin ei ollut pakko kiertää kauempaa, vaan halutessaan sai mennä suorinta reittiä metsän poikki. Ja jos kaikki rastit olivat helppoja, niin liveloxista eri suunnistajien viivoja katsomalla huomaa, ettei ne kaikki rastit niin helppoja tai selviä ollut. Suunnistus ei ole vain juoksua tai rastien löytämistä, vaan se on myös keskittymistä ja itselle sopivan reitin valitsemista. On hienoa päästä erilaisiin maastoihin ja erilaisten ratamestareiden suunnittelemille radoille.

En voi kieltää, etteikö tuollaiset kommentit jonkin verran muhun osuneet. Mullehan sopii maasto, jossa pystyy juosta lujaa, mutta kyllä siinä aina suunnistaakin pitää ja osata hidastaa oikeissa kohdissa ettei kadottaisi itseään kartalta. Tiedän kuitenkin, että osaan juoksun lisäksi suunnistaakin. Joskus se sujuu ja joskus ei. Tämän vuoden SM-erikoispitkillä pystyin käyttämään juoksuvoimaani ja keskittyminen pysyi vauhtiin nähden suht mukavasti hallinnassa. Joten annan itseni iloita plaketistani.

~Eija~

Ristiradan ansa

 Omalta osaltani tämän vuoden pyöräsuunnistuskisakausi on paketissa. Viimeinen odotettu kisareissu oli viime viikonloppuna Hiittenharjulle Harjavaltaan, jossa kisattiin SM-keskimatka ja pariviesti. Etukäteen fiilikset oli tosi rauhalliset ja paineettomat. Mitalitavoitteen olin jo saavuttanut, sillä tältä kaudelta mulla oli jo koko värisuora. Sarjassani D45 oli 11 ilmoittautunutta ja se on hyvin marginaalilajissa ikänaisten sarjassa. Kisakumppanit olivat kovia. Monella oli mahdollisuus podiumille, myös mulla.

Uusi A3 kokoinen karttateline pyörään.

Tämän kauden yksi isoimmista murheenkryyneistä on ollut liian pieni karttateline pyörässä. Se on aiheuttanut sen, etten ole saanut karttaa kokonaisuudessaan näkyville, vaan oon joutunut pysähtelemään ylimääräisiä kertoja ja taittelemaan karttaa uudelleen. Yllättävän paljon se on vienyt aikaa. No nyt sain aikaiseksi tilata isomman, A3 kokoisen karttatelineen. Sain sen lauantaina aamupäivällä asennettuna pyörääni, kun Ninnin vastaavalla kiinnitys systeemillä olevaa telinettä en testatessa pyörääni saanut. Ja nyt voin sanoa, että olikin hyvä teline eikä koko keskimatkan kisasuorituksen aikana tarvinnut miettiä näenkö karttaa tai pysyykö teline kiinni.

Kisa ei kuitenkaan mennyt nappiin ja tein yhden merkittävän ja äärettömän typerän virheen...

Keskimatkan mokailu paikka kartalla.

Alku lähti hyvin ja tarkat kolme ensimmäistä rastia löysin hyvin. Neloselle ja vitoselle hyvin ja tuli jo sellainen hyvän olon tunne, että tämä sujuu. Jatkoin reippaalla poljennalla eteenpäin, kunnes pääsin rastille 6 (-145, tuo jälkimmäinen numero on rastin koodi) ja lähes lamaannuin kuin näin rastiviivan johtavan 5! Mä olin epähuomiossa 5. rastilta polkenut 8.:lle, sen jälkeen 7.:lle ja sitten 6.:lle! Eli väärinpäin tuon perälenkin. Tämä on risteävän radan riski ja oon joskus ennenkin vastaavaan kosahtanut tai meinannut kosahtaa. Näin kun karttaa rauhassa paikallaan katsoo, voi vain ihmetellä miten tuollaisen virheen voi tehdä. Vauhdissa, hyvällä fiiliksellä ja "keskittyneenä" homma muuttuu täysin. Mä yleensä en hoe mielessäni rastin järjestysnumeroa vaan koodia ja siksi vasta kutosella rastiviivan mennessä vitoselle hoksasin virheeni.

Tyhjä metsä ympärilläni raikui kirosanoista ja olin niin vihainen itselleni. Kisa oli menetetty. kanavoin vihani sitten polkemiseen ja lähdin kiertämään 7. ja 8. rastit uudelleen samaa reittiä mitä olin hetki sitten tullut. Ei kannattanut jäädä kannolle itkemään, vaikka teki mieli. Hyvä ottaa opetuksena ja treeninä loppuun asti.

10. rastilla oli kartan vaihto ja taas hetkellinen hartioiden lysähdys kun näin loppu lenkin. Polkusyherikköä harjulla, jossa olen niin huono. Vauhtia oli otettava alas ja yritettävä keskittyä. Jouduin pysähtelemään ja tarkistamaan, mutta kartalla pysyin ja kaikki rastit löytyi suoraan. Pettyneenä kuitenkin maaliin.

Rastisekoilu väliaikojen perusteella vei multa 5 minuuttia ja näin putosin mitalisijoilta neljänneksi. Ilman tuota sekoilua, olisin voittanut mestaruuden. Kuitenkin pitää muistaa, että jos tuota sekoilua ei olisi tullut, olisin silti voinut tuossa mulle haastavassa polkusyherikössä sitten töpeksiä hyvän fiiliksen ja vauhdin huumassa. Pahimman pettymyksen väistyttyä tajusin, että 4. sija oli kuitenkin tässä porukassa aika hyvä suoritus. Muutkin olivat tehneet virheitä, mutta ihan eri paikoissa kuin mä. 

Valkoiset "sukat" jalassa uimaan.

Hiittenharjulta Ninnin kanssa siirryimme illaksi ja yöksi Poriin hotelliin. Kevyt iltakävely uimaan Kirjurinluodon uimarannalle, sitten syömään ja kauppaan. En muista koska olen Porissa viimeksi ollut, mutta en kai koskaan keskustassa ja olihan kivan näköinen paikka. Keliksikin osui mitä kesäisin.

Kirjurinluodon uimarannalla.

Yön nukuin ihan ok, vieraassa paikassa harvoin ihan älyttömän hyvin nukkuu ja päälle vielä puski sunnuntain viestin kisajännitys, niin ihan levollisimmin mielin en herännyt. Aamupalalla alas niin paljon kuin mahdollista, mutta hiukan pökkäsi. SM-pariviestiin D80 (yhteisikä vähintään) sarjaan oli ilmoittautunut 7 joukkuetta, joka on myös hyvä määrä. Paperilla kaikki oli hyviä joukkueita ja eilisen tuloslistalla onnistujia ja suunnistusvirheitä tehneitä. Meidän selkeä tavoite oli saada mitali, mutta se ei tulisi kevyesti polkemalla tai sinne päin rastia kohti. Itse asetimme meille tavoitteet, paineet ja näin jännitys sai lisää tuulta alleen.

Maasto oli ihanaa kangasmaastoa ja polkusyherikköinen harju.

Itseä auttoi, kun pääsi kisakeskukseen ja lähdettiin kevyesti lämmittelemään edellisen päivän väsyneitä jalkoja. Fyysinen tekeminen vei ajatukset spekuloinnilta. Kävin näyttämässä paikalla olevalle pyörien huoltajalle pyöräni takarengasta, joka on jo hetken venksuttanut, mutta en ole osannut sille mitään tehdä enkä ole saanut aikaiseksi hoitaa sitä kuntoon. No tuomio oli takarenkaan laakeri, joka oli mäsänä. Paikan päällä ei sitä saatu vaihdettua, mutta voisin pyörällä kisan polkea. Tänä vuonna en ollut pyörälle täyshuoltoa teettänytkään, joten tässä sen nyt taas näki.

No sitten viestiin. Pariviestissä siis on kaksi joukkueen jäsentä ja ikäsarjoissa molemmat menevät kaksi osuutta, eli yhteensä neljä osuutta. Tänä vuonna mä aloitin viime vuoden tapaan. Lähdöt on aina jännittäviä ja jopa pelottavia, ettei kolaroitaisi, mutta taas meni ihan hyvin ja oma lähtöpaikkani oli reunassa, joten pääsin hyvin liikkeelle. 

Mutta ekalle rastille heti huono reitinvalinta muun porukan seassa ja sitten vielä poljin rastin ohi. Olin hetken hiukan kuutamolla, että mihin oikein tulin, mutta osasin lähteä oikeaan suuntaan tarkistettuani kompassilla suunnan ja sain kiinni olinpaikastani ja rastille. Harmitti taas, mutta eteenpäin vaan. Tuli vielä toinenkin huono reitinvalinta kivikkoiselle, vaikkakin leveälle polulle. Ylämäkeen tuo polku oli mahdoton polkea ja jouduin taluttamaan pyörää. Jälkikäteen karttaa katsoessa, olisi ehdottomasti pitänyt kiertää vasemmalta. Ninni oli tullut samalle polulle omalla osuudellaan. Muut rastit meni ihan ok, vaikka taas jouduin hidastamaan vauhtia lopun polkusyherikössä ja vaihtoon neljäntenä, yli 5 minuuttia kärkeen! Harmitti. 

Ninnin ollessa omalla ekalla osuudellaan, juttelin kärjessä tulleen Dinan kanssa ja hoksasimme, että meillä oli eri rata. Loppu osa ainakin tulisi olemaan mulla toisella osuudellani helpompi. Heräsi sellainen sopiva toivon kipinä, että ehkä tämä ei ollut vielä tässä. Ja sitten Ninni olikin nostanut meidät kolmanneksi ja mä päätin painaa menemään, tavoitteena lyödä Dinan ekan osuuden aika.

Homma sujui paljon paremmin ja tämä hajontarata oli lyhyempikin. Nyt oli jo osa niin tuttua polkua, että karttaa ei paljon tarvinnut katsoa, vaan antaa mennä vaan. Sainkin nostettua meidät 2.sijalle ja sitten jännitettiin kuinka tässä käy.

Voitimme pronssia, JEE!

Kyllä tähän voi olla tyytyväinen. Aina sitä jossittelua jää, virheiden harmittelua ja entä jos-pohdintaa, mutta mitali oli tavoite ja sen saavutimme. SM-viesti mitaliputkemme sai kuin saikin jatkoa 😀

Pyöräsuunnistuskausi tosiaan on nyt paketissa. Oli jälleen ikimuistoinen ja opettavainen kausi. Hiukan harmittaa, että kausi oli tässä. Sellainen pikkuinen nälkä jäi ensi kaudelle.

~Eija~

Suomenmestaruus

 Taas pyöräsuunnistettiin, tällä kertaa Kajaanin Vimpelinvaaralla. Tämä oli Kainuun pyöräsuunnistusrastiviikon ensimmäinen osakilpailu ja samalla SM yhteislähtö. Mä, Ninni ja tyttäreni oltiin kolmisin reissussa ja osallistuimme tähän yhteislähtöön ja vielä seuraavana päivänä rastiviikon toiseen osakilpailuun, jossa matkana oli sprintti.

D45 sarjan lähtörivi. kuva; Ninni

Yhteislähdössä nimensä mukaisesti sarja lähtee yhtä aikaa. Myös pari muuta sarjaa oli samassa lähdössä, sen verran vähän kuitenkin että kolaroinneilta vältyttäisiin. D45 sarjassa oli jälleen ihan mukava määrä osallistujia, kun meitä oli 7. Väliaikalähtökisassa reitti on kaikilla prikulleen sama, mutta yhteislähdössä on aina jotain hajontaa, mutta sitä ei etukäteen tiedä millaista ja kenellä mahdollisesti on sama rata. Eli omaan tekemiseen pitää keskittyä eikä peesaamisesta lopulta ole hyötyä tai ainakin siinä ottaa isohkon riskin. En pidä yhteislähdöistä tai viestin aloituksesta pyöräsuunnistuksessa, mutta toisinaan on hyvä haastaa itseään ja mennä sinne epämukavuusalueelle.

Oma suoritus lähti hyvin liikkeelle ja ampaisin vahvasti polkevien miesten perään ja sain itselleni tilaa nähdä eteeni. Pääsin hyvin kartalle ja sitten vaan eteenpäin. Taakseni en vilkuillut, mutta käännöksissä näin että perässä tuli oman sarjalaisia ja välillä ihan lähietäisyydellä. Reittejä oli kaksi kierrettävänä, eli kaksi karttaa. Ninnin ja tyttären lähdöt olivat tunti ennen omaani ja ehdin nähdä, että suurin osa oli vaihtanut jo kartan kun polkivat kilpailukeskuksen läpi toiselle kierrokselle. Ensimmäisen kartan toiseksi viimeiseltä rastilta viimeiselle rastille oli simppeli väli ja vaihdoin kartan. 

kuva; Ninni

Varvaukseen tullessa olin sarjani kärjessä. Tätä en toki tiennyt siitä polkiessani, enkä sitä että toisena tuleva oli 30s päässä. Hyvä niin, sillä pystyin keskittyä edelleen omaan hommaan. Toisella kierroksella alussa näin muitakin, mutta sitten ei oman sarjalaisia enää näkynyt. 

Maalissa kuulutuksesta kuulin, että tulin voittajana maaliin ja leimantarkastuksen jälkeen tuli niin mukava sisäinen fiilis, sillä suomenmestaruus oli mun. Lopulta kakkonen jäi reippaan 2 minuutin päähän ja kolmas viiden minuutin päähän. Selvästä erosta huolimatta oli sellainen tunne, että olin todella kisannut ja olin saanut hyvän vastuksen muista naisista. Virheetön ei suoritus ollut, sillä joitain parempia reitinvalintoja olisin voinut tehdä ja kerran hämmennyin jonkun miehen epäröinnistä, mutta muuten pysyin tosi hyvin kartalla ja teknisistä poluista huolimatta selvisin niistä. Tälle vuodelle tavoitteena oli SM mitali ja sellaisen jo sain Kankaanpäässä, hopeisen ja pronssisen, mutta olihan se hienoa onnistua saamaan koko värisuora.

D45 yhteislähtö palkntosijat. Kuva; Ninni

Ninni ja tytärkin suoriutuivat hienosti ja meillä oli oikein mukava loppu päivä Kajaanin keskustassa. Käytiin syömässä ja vielä kevyellä pyörälenkillä kiertäen Renforsinlenkki.

Seuraava aamu valkeni sateisena. Ennustukset eivät pettäneet ja luvassa oli märkä keli. Aivan vastakohta edelliseen päivään kun aurinko paistoi ja oli lämmin. Nyt pyöräilypaidan alle vedin pitkähihaisen paidan ja ennen starttia yritti pysyä mahdollisimman kuivana, mutta ei se onnistunut.

Satoi koko kisan ajan.

Sprintti lähti aivan ok:sti liikkeelle, kunnes kuudennelle rastille piti vekslata jälleen ison kartan ja pienen karttatelineen kanssa. Onnistuin vekslaamisessa, mutta rastilla pyöräni taka rattaisiin ja ketjuihin tarttui puunoksa ja se ei lähtenyt kovin helpolla. En meinannut millään saada pientä palaa irti ja kaikki ohittamani naiset meni mun ohi. Lopulta oksan sain toisella oksalla irti, mutta vieläkään ei pyörä toiminut. Lopulta hoksasin, että myös ketjut olivat hypänneet poispaikoiltaan. Eräs mua vanhempi nainen kysyi voiko auttaa ja hänen kanssaan ketjut saatiin paikoilleen. Mun ongelmahan oli se, että hätäilin kun pyörään tuli jotain enkä osannut rauhoittua ja katsoa rauhassa mistä oli kyse. Seuraavat rastit menikin sitten suutuspäissä enemmän tai vähemmän pieleen. Sitten piti uudelleen vekslata karttaa eikä se onnistunut enää niin hyvin koska kartta oli saanut sadepisaroista osumaa. Repesihän kartta siinä ja mä sähelsin. Suututti.

Sprintti kisassa olin todistetusti välillä ihan pyörällä päästä. kuva; Touho Häkkinen

Läpimärkänä ja kuraisena maaliin. Lopulta reipas 40 sekuntia voittajalle hävinneenä sarjani toiseksi. Oksan kanssa takkuamiseen meni reipas 2 minuuttia ja muutamalle rastille virhettä yhteensä toiset 2 minuuttia. Jälkeenpäin viisastuneena olisi pitänyt vain rauhoittua oksaa irrottaessa ja keskittyä suunnistamiseen niin voitto olisi tullut. Hyvä oppi, vaikka eri asia muistaako oppia ensi kerralla. Mutta onneksi oksahäslinki tuli sprintissä eikä edellisen päivän SM kisassa.

Jälleen kartta repesi. Oikeasti sateen kestävät kartat olisi tosi kivat.

Reissusta onnistumisineen ja sähläyksineen jäi hyvä mieli. Kotona olin kuitenkin melko väsynyt, yllättävänkin väsynyt, joten kai sitä tiedostamatta oli panosta kisoihin, vaikka etukäteen en kokenut jännittäväni.

~Eija~

Repeileviä karttoja ja mitaleja

Kesälomalta tervehdys ✋

Ei ole tullut vain maattua auringossa tai sadepäivinä tuijoteltua Netflixiä, vaan kävinpä oikein SM kisoissa, kun pyöräsuunnistuksen sprintti ja pitkämatka kisattiin viime viikonloppuna Kankaanpäässä. Toukokuun puolella olin avannut pyöräsuunnistuskisakauteni Virroilla Suomencupin kisoissa, joissa tuli harmillista virhettä. Nämä pölläilyt kuitenkin laittoi mielen nöyräksi ja samalla vauhti antoi itsevarmuutta, että pyöräilykuntoa löytyy. SM kisoissa D45 sarjassa (ikä vähintään 45 vuotta tänä vuonna) oli mukavasti osallistujia, 12 ja se on hyvä määrä pyöräsuunnistuksessa. Kovatasoisia naisia, mutta tiesin että onnistuneella suorituksella mitali on mahdollinen.

Kuva: Kankaanpään Suunnistajta

Lauantaina sprintti kisa päästiin polkemaan aivan kelpo kelissä ja aivan ihanilla poluilla. Kartan A4 koko ja 1:7500 mittakaava oli ikänäön vaivaamalle suunnistajalle helpotus, vaikka isoimman virheen teinkin kun luin laavun paikan väärin kartalta. Tuon virheen lisäksi tuli kahdessa kohdassa selvä huono reitinvalinta, mutta ne oli sellaisia varman päälle ottamisia, että vältyin kauempaa kiertämällä ainakin tekemästä isompaa virhettä. Muuten sujui oikein kivasti ja pysyin kartalla.

Sprintti kartta.

Ilokseni voitin sm hopeaa 😊

Mitali merkitsi mulle tosi paljon, sillä kuten jo aiemmin kirjoitin, vastassani oli kovatasoisia naisia.

Sprintin mitalistit.

Kisojen jälkeen ajelin tyttären, joka myös oli pyöräsuunnistamassa, kanssa kotiin. Illalla pääsin Maija Vilkkumaan keikalle Ilmajoen Musiikkijuhlien Ilkanrantaan. Oli huippu keikka ja se kruunasi kivan päivän.

Aamulla aikaisin vähien unien jälkeen ylös ja takaisin Kankaanpäähän. Nyt pääsin Hannan kyydissä tuon puolentoista tunnin ajomatkan. Oli ennustettu melko reipasta vesisadetta ja niinhän se sade alkoikin kun perille päästiin. Oli homma pitää itsensä jotenkuten lämpöisenä ennen omaa lähtöä.

Kuva: Ninni

Meidän sarjan pitkä matkan kisassa matkaa lyhintä reittiä oli luvassa 24km. Odotin eilisen sprinttiin verrattuna selkeämpää ja pidempiä rastivälejä. No olihan siellä noitakin, mutta oli myös polkusyherikköä. Suunnistusta ja polkemista haastavammaksi kuitenkin osoittautui mun liian pieni karttateline ja sateen aiheuttama karttojen pehmeneminen ja repeily. Kartta ei siis mahtunut mun A4 kokoiseen karttatelineeseen ja yhteensä 6 kertaa jouduin ylimääräistä taitella karttaa että pystyin sitä lukemaan ja sen lisäksi tietystä kolme kertaa kartan vaihto. Hankalin oli rastiväli kartan toisesta reunasta toiseen reunaan. Ensin piti aukaista koko kartta ja tehdä päätös reitinvalinnasta, taitella kartta alku matkaan ja puolen välin jälkeen taitella loppu matka näkyviin. Tämä hidasti omaa matkan tekoa ja kerran karttaa käännellessä kadotin tarkan paikkani ja menin hetkellisesti poluista sekaisin. Oman sarjalaisen selän näkeminen edellä auttoi oikeaan suuntaan, mutta siinä kohdassa piti vain luottaa että hän tietää missä mennään.

Kuva: Kankaanpään Suunnistajat

Mun takaa kolme minuuttia lähtenyt Johanna sai mut ekan kartan viimeisellä rastilla kiinni. Sitten tultiinkin melko lailla samaan tahtiin, mitä nyt mä kääntelin niitä karttoja ja poljin Johannan sitten kiinni. Viimeisellä, kolmannella kartalla homma meni jo ihan jutusteluksi Johannan kanssa eikä sellaista parhainta kisavääntöä ollut. Aavistelin, että saatan sijoittua neljän joukkoon, mutta se riippuu niin paljon kuinka muilla menee.

Mä, Johanna ja Riikka. Kuva: Kankaanpään Suunnistajat.

Ilokseni tämä sateessa seikkailu riitti pronssiin, Johanna tuli hopealle. Riikka voitti molempina päivinä mestaruuden. Hurjan kovia ovat. Itselle tämä pronssi oli jälleen niin super juttu. Suunnistus ei ollut mitään parasta ja keli olosuhteet ja kartta ongelmat veivät sen parhaimman yrityksen, mutta ei se oikeastaan mua haittaa. Tämä oli nyt tällä kertaa tällainen kisa. Sen isomman karttatelineen nyt kuitenkin hommaan.

Tämän vuoden yksi tavoite oli voittaa viimeisten vuosien tapaan joku SM mitali, joten tämä tavoite toteutui tuplaten.

Kartat oli sunnuntain kisassa kovilla.

Pyörä on vieläkin pesemättä autotallissa...

Mutta nyt ajatukset on jo tulevassa viikonlopussa, kun Kauhavalla on Lakia-Jukola!!

Tänä vuonna ensimmäisen kerran vanhin tyttäreni pääsee suunnistamaan mukaan ja mä tuon viestin hänelle. Merkitsee mulle paljon. Suunnistamisen lisäksi oon ensimmäistä kertaa Jukolassa talkoissa. Eniten oon toivonut pääseväni Jukolan viestin aikaan metsään ja nyt mä oon siellä ensiapuryhmässä. Tulee niin hieno viikonloppu!

~Eija~

SM sprintti keväässä

 Toissa viikolla kisattiin suunnistuksen SM-sprintti kisat Espoossa. Viime vuoden haastavan Lahden asuntokortteli sm-kisan jälkeen odotukset olivat hyvinkin nöyrät ja talven aikana olin saanut itseni psyykattua rentoon olotilaan. Kuitenkin kisaviikonlopun lähestyessä olin todella jännittynyt ja koin paineita. Yksistään kisasuoritus ei aiheuttanut sydämen tykytyksiä, vaan myös reissu itsessään, sillä olin menossa ihan yksin ilman autoa julkisilla lähes kotiovelta asti.

Toukokuun alussa Etelä-Suomessa oli jo vihreä kevät, kun Etelä-pohjanmaalla ei ollut vihreydestä vielä puhettakaan.

Perjantaina iltapäivällä poljin kotoa Ilmajoelta Seinäjoelle työpaikalle, jonne jätin pyörän lukolliseen pyöräparkkiin. Siitä kävellen junalle ja junalla Helsinkiin. Tämä osuus matkustamisesta oli vielä ihan jees, mutta Helsingin päässä piti löytää oikeaan metroon ja osata jäädä oikealla asemalla pois.

Olin viikolla nähnyt unia myöhästymisestä, niin junasta, metrosta ja kisoista. Hermostutti. Kännykässä oli pääkaupunkiseudun julkisten appi ja se osasi kyllä suoraan näyttää minne mennä ja mihin metroon hypätä kyytiin. Laskin kädet hioten asemia, kunnes oikea asema kuulutettiin ja hyppäsin kyydistä.

Samalla asemalla jäi vain kourallinen porukkaa mun lisäksi. Ne muut lähti toiselle ulko-ovelle, mä yksin toiselle. Vastaan tuli vartija ja yritin näyttää viattomalta tyypiltä, joka tiesi tasan tarkkaan minne mennä. Ketään muita ei näkynyt, ei siis ketään. Osasin ulos ja sielläkin ihan hiljaista, vain jokunen auto ajoi ohi ja jossain kauempana joku henkilö käveli. Googlemapsin avustuksella hotellille, joka olikin tuttu viime syksyltä, kun olin Ninnin kanssa X-kaato seikkailukisaa edeltävän yön siellä yöpynyt. Huh, siis jotain tuttua.

Espoossa metroasemalla hissiportaissa ihan yksin.

Hotellille kirjautuminen meni ok ja huoneessani huokaisin helpotuksesta. Olin selviytynyt mallikkaasti maalta Etelä-Suomen sykkeeseen, vaikka Espoossa olikin melko rauhallinen meno. Iltalenkkinä tein kävellen kauppareissun ja vielä kevyt juoksu rantoja pitkin visusti varoen, etten edes vilkuillut ison tien toiselle puolelle, jossa oli seuraavan päivän kisamaasto.

Nukuin äärettömän huonosti. Edelleen näin unta myöhästymisestä. Aamu tuli ja tikkana ylös ja suunnitellusti vaatteet päälle, aamupalaa ja metrolle, jolla päätin siirtyä kisakeskukseen kävelyn sijaan. Olin siis ajatellut kävellä hotellilta kisakeskukseen, mutta kun saapuminen sujui näin hyvin, uskaltauduin jatkamaan. Osasin ja olin melkoisen ajoissa kisakeskuksessa, mutta olin helpottunut.

Viimeinen rasti.

Kaikesta talven aikana saavutetusta rauhallisuudesta näitä kisoja kohtaan ei ollut enää mitään jäljellä. Jännitin aivan valtavasti. Sarjassani D45 oli 64 ilmoittautunutta ja 40 pääsisi A-finaaliin. Olisin valtavan pettynyt, jos kaiken tämän jännittämisen jälkeen en selviytyisi A-finaaliin. Tiedostin, että omalla perus suorituksella ja vauhdilla ei pitäisi olla mitään ongelmia. Mutta sprintti on herkkä laji ja virhe voi tulla niin nopeasti.

Mutta karsinta meni omalta osalta aivan hyvin. Vauhdin osalta en laittanut kaikkia peliin, koska suunnistus sujui ihan ok ja vaikka 6-7 rastivälin olisin voinut valita paremmin, ei hätää ollut. Omassa karsintasarjassani olin 3. Kokemuksesta kuitenkin tiesi, että karsinta on yleensä melko perus sprinttiä ja finaalissa sitten kikkaillaan tai jotain siellä ainakin on, että parhaat erottuu hyvistä.

Karsinnan kartta ja punaisella viivalla näkyy mun reitti.

Oli pitkä odottelu kisojen välissä ja vielä lähtökynnyksellä ennen kuin oma vuoro vihdoin tuli. Ykköselle tuli pieni turha kaarros, mutta ei paha. Keskittyneesti pääsin jatkamaan ja juoksuun laitoin yhden vaihteen lisää. Tavoite oli pysyä koko ajan hyvin kartalla. Kunnes 9-10 rastivälillä tein harmillisen virheen. Reittisuunnitelma oli valmis, portaita ylös ja kurvaten oikealle ja vasemmalla. Portaiden jälkeen käänsin karttaa vastaamaan menosuuntaa ja tässä kohdassa käänsin huolimattomuuttani liikaa ja aloin lukea rastille 12. Eihän se sitten nappiin mennyt ja meni useampi sekunti pakittaa ajatuksissa ja miettiä mille rastille olinkaan menossa. Tässä tuli reipas 1 minuutin virhe. Suututti. Olisikin tämä riittänyt, mutta vielä 13-14 rastivälillä tein todella huonon reitinvalinnan, jolla hävisin toisen minuutin.

A-finaalissa kaksi isoa virhettä.

9-10 rastivälin virheen vuoksi putosin väliaikojen perusteella 3. sijalta 19.:sta. Nostin vielä 10. sijalle, mutta lopun reitinvalinta virhe pudotti sijalle 16. Tavoite oli päästä kymppisakkiin ja siellä oltaisiin oltu, jos... Mutta tämä on sprinttisuunnistuksen suola. Pitää pystyä nopeasti tekemään ratkaisut, keskittyä ja juosta. Tiedän, että pystyn siihen, kunhan hetki on oikea.

Harmittaa, mutta tiedostan myös, että monta hyvää naista jäi taakse ja monella muullakin tuli aivan varmasti virheitä. Periksi en anna ja ensi vuonna taas.

~Eija~

Osaisipa hiihtää lujaa

 Kisat uudessa ikäryhmässä, naiset 45, pääsin aloittamaan helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna Laihialla, jossa järjestettiin hiihtosuunnistuskisat ja samalla jaettiin aluemestaruusmitalit henkkoht sprinttimatkalla ja parisprinttiviestissä. Pitkä kisatauko ja taitamattomuuteni suksien ja sauvojen kanssa aiheutti ihan tarpeetonta jännittämistä etukäteen. Lopulta kaikki meni hyvin ja tykkäsin. Kotiin tuomisina oli henkkoht kisasta hopeaa ja viestistä Katrin kanssa samoin hopeaa.

Hisu sprinttien järjestäjä seura oli Kouvolan suunnistajat.

Aluemestaruuskisaviikonlopun jälkeen olikin luonnollista seuraavana viikonloppuna osallistua suomenmestaruuskisoihin, heh heh. Toisen kerran elämässäni hiihtosuunnistuksen sm kisoissa. No oikeasti en olisi osallistunut, jos en olisi ollut kahden viikon talvilomallani. Joten oli kiva myös tehdä joku pikku reissu loman aikana, sillä kisat järjestettiin Kouvolassa, jonne Ilmajoelta on vajaan viiden tunnin ajomatka.

Kaveriksi reissuun sain nuorimman tyttäreni. Mulla on kolme lasta ja kahden vanhemman kanssa olen kisareissuilla kahdestaan ollut, mutta nuorimman kanssa oli vielä tekemättä. Tytär halusi tulla ihan huoltajaksi kisoihin, vaikka omakin sarja olisi sm kisan ulkopuolella ollut. Hyvä huoltaja olikin ja takki tuli hartioille aina kun mahdollisuus oli ja sain suksien ja karttatelineen kantoapua, hyvistä jutuista nyt puhumattakaan.

Meillä oli lähtö Ilmajoelta lauantai aamulla klo.04:15. Pakkasta oli kotona -27, matkalla kävi jopa -31 ja mietin, mikähän pakkasraja kisoilla on. Itselle on erittäin haastavaa tarjeta hiihtää kun lähestytään -20 astetta. Pikku hiljaa lämpötila kuitenkin koheni ja Lahden jälkeen oltiin jo -17 hujakoilla. Kylmää kyytiä olisi silti luvassa. Hiihdinkin sitten paksut trikoot ohuiden hiihtohousujen alla, ohut aluskerrastopaita + urheilupaita + ohut villapaita ja päällä seuratakki. Tuubihuivi ja hiihtopipo sekä tumput käsiin. 

Aamupäivällä oli ensimmäinen kisa ja mulla oli lähtövuoro ihan alkupäässä. Matka lyhintä reittiä oli vain reipas 2 kilometriä, mutta alustana oli kapeita ja jäisiä kelkalla ajettuja uria. Olisi tarvittu kunnon hartiavoimia lykkimään, mutta niitähän mulla ei ole. Kuitenkin oikein hyvä suoritus vain yhdellä uran ohi hiihdolla, aikaa meni 15minuuttia. Sijoitun sarjassani 8. ja meitä oli kuitenkin 20 ilmoittautunutta. Toki 2 minuuttia kärkeen ja se on paljon sprintti matkalla. Sormet eivät ehtineet reitillä lämmetä ja niitä pisteli kun maaliin pääsin.

Iltapäivällä oli toinen kisa ja näiden kahden kisan yhteistulokset ratkaisivat meillä ikäsarjalaisilla lopullisen suomenmestaruus sijoituksen. Iltapäivän reitti olikin jo paljon mukavampi, kun päästiin pururadan leveille luistelubaanoille. Rata oli todella helppo, kun puolet rasteista oli leveän baanan varrella, mutta mun etuna siinä oli se että sain jalkani hiihtoon mukaan. Nyt menikin mielestäni todella hyvin ja sijoituin 4., vain 14 sekuntia kärkeen. Lopullinen sijoitukseni oli 7. ja olen tyytyväinen. Nyt tarkenin paremmin.

Kuva: Salla Vahatalo

Lauantai iltana tyttären kanssa käytiin elokuvissa, syötiin pitsaa ja tyttären vielä katsoessa UMK-lähetystä tv:stä, mä jo nukahdin. Aikainen herätys, pitkä ajomatka ja kisat vaativat veronsa.

Meidän viestin lähtö oli klo.11.15 ja vaikka aurinko oli jo noussut ja lämmitti, vaihtoalueella varjossa oli melko kylmä.

Sunnuntai aamulla ei onneksi ollut aikainen herätys, mutta hyvissä ajoin menimme takaisin samaan kisakeskukseen kuin lauantaina ja edessä oli parisprinttiviesti. Mun parina oli Päivi ja meidän sarja on D80 (yhteisikä vähintään). Oli mukavan rento fiilis ennen kisaa, ainoastaan lähtö hiukan jännitti, ettei tulisi mitään kolarointia. Etukäteis spekulointina ajattelin, että voisimme olla sijoilla 5-7, kun sarjassamme oli 10 joukkuetta. Mutta aivan hyvin voisimme olla viimeisiäkin (mutta ei ensimmäisiä). Oli melkoisen vilpoinen aamu ja samalla vaatetuksella olin taas liikenteessä kuin edellisenäkin päivänä. 

Kuva: Salla Vahatalo

Lähdöstä selvisin kolaroimatta ja hiihto ylämäkeen nyt oli mitä oli - ei nättiä, mutta eteenpäin mentiin. Alkuun oli ruuhkaa, mutta kolmannen rastin jälkeen se alkoi helpottamaan. Oli kivaa hisuttelua, eikä merkittäviä virheitä tullut. Päivi jatkoi ja mä taas kolmannen osuuden, joka meni myös ihan kivasti. Olin jo huomannut, että meidän kanssa samoilla sekunneilla kisasi Pihkaniskat ja se antoi lisää puristusta touhuun. Sen tarkemmin emme sijoituksesta kisan aikana tienneet.

Päivi lähti vielä ankkuriosuudelle ja silloin kuulin, että olimme neljänsiä. Päivi piti hienosti sijan osuudellaan, vaikka Pihkaniskat hönki niskassa ja he jäivät vain kolme sekuntia meidän perään. Oltiin todella tyytyväisiä, sillä kisahan meni aivan yliodotusten. Pronssiin jäi kaksi minuuttia, enkä kyllä itse olisi pystynyt hiihtämään minuuttia kovempaan osuuksiani. Muutenkin huomasin, että mun iso heikkous on kovaa hiihtäminen. Viimeisten rastien loivassa alamäessä olisi voinut antaa mennä kovaa ja jalkaterien ja säärien tärinästä huolimatta olisi kropassa ollut vielä virtaa, mutta mä en vaan pysty hiihtämään lujaa. Tuntuu, ettei kovassa vauhdissa hiihto pysy hallinnassa ja pelkään kaatuvani tai sotkeutuvani sauvoihin.

Päivin kanssa vaihdossa.

Hiihtosuunnistus sm-kisareissu oli todella positiivinen kokemus. Vaikka mitaleja ei kotiin kannettu, jäi tosi iloinen ja onnistunut olo. Voisin joskus toistekin osallistua, ihan ehdottomasti.

~Eija~

Harjua ylös ja alas

Kuukausi sitten kisattiin tämän vuoden viimeiset pyöräsuunnistuksen suomenmestaruuskisat Hämeenlinnassa, Ahvenistolla. Maasto oli polkurikasta ja aluetta halkova harju tarjosi nousumetrejä, jos kiertämisen sijaan päätti polkea harjun yli. Ja minähän poljin, tai siis juoksin pari kertaa ylös ja alas pohkeet soiden.

Reissussa olin tutusti Ninnin kanssa ja tänä vuonna olimme vielä molemmat D40 sarjassa mun ensi vuonna siirtyessä yhtä ikäsarjaa ylemmäs. Ennakkospekulointina sarjamme oli kovatasoinen ja itselle henkilökohtaisesti Ahveniston maasto oli pelottava kapeine polkuineen. Itselle paineita asetti lähteminen sarjamme viimeisenä, eli olin rankin pisteissä ykkönen.

D40 sm-tuuletukset. Hopeaa Leino Johanna, voittaja Dina ei ollut paikalla enää.

Lauantain henkilökohtainen kisa ei lähtenyt ihan toivotulla tavalla liikkeelle kun kolmos rastille mentäessä menin hukkaan. Seisoskelin polulla, mutta en tiennyt missä olin. Ensin olin hermostua, mutta sitten sain itseni rauhoitettua ja kompassin avulla ja karttaa lukemalla paikallistin itseni ja rasti löytyi. Olin polkenut vanhaa, jo lähes umpeen mennyttä polkua ihan oikeaan suuntaan, mutta ko polkua ei kartalla ollut ja siksi tulin eri kohtaan seuraavalle polulle kuin olin olettanut. No tilanne pelastettu ja tuossa vaiheessa olin sijalla 6. 

Sitten matka jatkui aivan hyvällä otteella ja nostin sijoituksia ollen parilla rastivälillä kärjessäkin, mutta enimmäkseen kakkosena. Loppu puolella oli kaksi tarkkuutta vaativaa rastia, joiden kanssa menin maltilla ja se oli hidasta, mutta tiputti mua vain yhden sijan alaspäin ja lopulta voitin sm-pronssia. Mitali tuntui voitolta!

Voitettu sm-pronssi.

Yövyimme hotellissa Hämeenlinnassa ja sunnuntai aamulla takaisin samoihin maastoihin, mutta kisakeskus oli harjun toisella puolella Ahvenistonjärven rannalla. Etukäteen spekuloimme jälleen, että kovat ovat kanssakilpailijat, että jos mitaleille päästään, niin se on todella hyvin. 

Oli ennustettu kunnon vesisadetta aamupäivään ja alkoihan se tiputtaa vettä juuri ennen meidän sarjan, D80 (yhteisikä vähintään) lähtöä. Tänä vuonna tosiaan päätettiin kokeilla viestissä osuuksien vaihtoa, että mä aloitan, Ninni on toisella osuudella, mä kolmannella ja Ninni ankkuroi. Kahtena edellisenä vuonna ollaan oltu toiste päin ja on sattunut kaikenlaista. Mua jännittää tuo lähtö kolaroinnin pelossa. Koskaan lähdössä ei ole mulle sattunut mitään, toki niissä harvoin oon ollut, mutta jostain syystä pyörien sekamelskassa koen sen niin mahdollisena. Nytkin heti lähdössä kurvattiin jyrkästi vasemmalle kohti mäkeä. Pääsin siitä kyllä sukkelaan enkä taakseni vilkuillut.

Lähdön vesisateessa. Kuva:Ninni.

Ykköselle toki menin hiukan epävarmasti, mutta sen jälkeen pyörät alkoivat pyöriä ja rastit löytyä sopivaan tahtiin. Vettä satoi ja kura lensi, mutta sillä ei paljon ollut väliä. pari kertaa näin takana meidän sarjalaisia, mutta muuten menin aivan omaan rytmiin ja yllätyksekseni tulin vaihtoon minuutin verran kärjessä.

Ninnillä meni hyvin, kunnes lopussa tuli harmillinen sekoilu rastien kanssa ja pudottiin kolmansiksi, yli 7 minuuttia kärjen taakse. Vaihdossa huomasin, että Ninniä harmitti kunnolla, mutta ei ehtinyt jäädä kyselemään mitä oli tapahtunut. Mun kolmas osuus meni aivan ok. Maasto alkoi olemaan jo tuttu, mutta silti erityisesti yksi reitinvalinta meni mönkään, kun lähdin harjun kiertämisen sijaan kapuamaan rastille yläkautta. Oli kova polkea ylös. Isommin virheitä ei tullut ja pystyssäkin pysyin, vaikka polut alkoivat olla melkoista mutavelliä. Sain kärkeä yli minuutilla kiinni ja tulin vaihtoon kolmantena.

Läpimärkänä maalissa.

Ninnin ollessa ankkuriosuudella, kuulin että edestämme on yksi ennakkosuosikki joukkue hylätty väärän leiman vuoksi. Aukesi mahdollisuus jopa hopeaan. Ja hienosti Ninni maaliin tuli, mutta ilme oli paljon puhuva. Ninni ei ollut varma, oliko ekalla osuudella leimannut rastit oikeassa järjestyksessä, joten piti jännittää vielä leimantarkastukseen. Iloksemme kaikki oli oikein ja me voitettiin hopeaa, kolmannen kerran peräkanaa!

D80 SM-viesti hopeaa Ninnin kanssa.

Hopea oikeasti tuntui tosi hyvältä. Ja kisa osoitti, että vaikka tultiin ainakin omasta mielestä altavastaajina kisaan, pystyimme sittenkin iskemään kärkikahinoihin. Ilman virheitä mestaruuskin, jota metsästämme niin kauan kuin sen voitamma, olisi jälleen ollut mahdollista. Ja ehdottoman hienoa on se, että ikäsarjassamme on kovaa kisaa, sillä ilman sitä mitali kuin mitali ei välttämättä maistuisi yhtä hyvältä.

Kiitokset jälleen kerran Ninnille ikimuistoisesta kisareissusta 💗

~Eija~

Reidet hapoilla SM-kisoissa

Pyöräsuunnistuksen sprintin ja pitkänmatkan Suomen mestaruudet ratkottiin viikonloppuna Jurvassa. Samoilla rasteilla pörräsi niin Suomen terävin kärki kuin me veteraani-ikäiset ja junioritkin. Meidän perheestä mun mukaan lähti 14 sarjalainen tyttäreni, joka pääsi osallistumaan 15 vuotiaiden sarjassa ensimmäistä kertaa SM kisoihin. Hienosti veti hyväksytyt suoritukset ja sai roppakaupalla kokemusta. Ketään ei päästetty helpolla, sillä monenmoista haastetta oli.

Oppia tuli jo ennen kisaa, kun lähtöjärjestys sarjassa ei ollutkaan odotetunlainen. Oon aina ymmärtänyt, että SM kisoissa mennään edellis vuoden rankin järjestyksen mukaan (parhaat pisteet kerännyt lähtee viimeisenä), mutta lähtöjärjestys määräytyykin kuluvan vuoden kisojen perusteella tiettyyn päivään mennessä. Nyt tuo päivä oli heinäkuun alussa ja sitä ennen oli mulla pari kisaa käytynä; Suomen cup Kurikassa ja aluemestaruuskisat Teuvalla. Joillakin meidän sarjalaisista ei kai ollut ainuttakaan kisaa alla ja täten mut rankattiinkin ilmoittautuneista ykköseksi. Mun harteille tulikin valtavat paineet, jotka kasasin aivan itse. Ei ole hetkeen hermostuttanut mikään kisa näin paljon kuin nyt. Näin aikuisena en edes ole jännittänyt enää niin valtavasti, mutta nyt sain oman ajatusmaailmani ihan sekaisin.

Lauantaina oli sprintti ja kaikessa sähäkyydessään ja rankkuudessaan tämä on kuitenkin mun lemppari, niin pyörällä kuin tossulla. Ennen lähtöä kädet ihan tärisi ja oli niin hermostunut olo. Hyvät verryttelyt oli alla. Sitten sitä mentiin.

Kuva: Päivi

D40 sarjassa lyhintä reittiä matka oli 5,9km. Alkuun poljettiin asutusalueen läpi ja sitten poluille. Pari polun ohiajoa tuli ja niissä kohdissa jarrut pohjaan ja korjaus liike. Lopussa pururadan ja frisbeegolfradan kiemuroissa tuli kahdelle rastille epävarmaa etenemistä, mutta isoilta virheiltä vältyin. Väliajoissa näkee, että vain reitin keskivaiheilla väärälle polulle poukkoilusta menetin merkittävästi sekunteja, mutta muuten eteneminen oli hyvää. Jalkoja hapotti ja keuhkot olivat kovilla. Loppuun asti painoin sen minkä pääsin. Ilokseni voitin sarjani 19 sekunnin erolla 😁 Meitä oli 7 osanottajaa, eli oikein mukava määrä tässä lajissa.

Ninni ja mä pitkänmatkan kärki.

Sunnuntaina oli vuorossa pitkämatka, eli ihan eri settiä kuin sprintti. Vauhtia sai tiputtaa, mutta matka ottaisi aikaa ja vaatisi vahvoja reisiä ihan toisella tavalla. Ei jännittänyt niin paljon kuin edellispäivänä, mutta oma jaksaminen mietitytti. Polkujuoksu satasesta oli vasta viikko ja kroppa ei varmasti ole vielä ihan palautunut. Mutta omaa parasta lähdettiin tekemään.

Alkuun oli lyhyitä rastivälejä ja koko reitin kinkkisin rastiväli oli ehdottomasti 3-4. Linnuntietä matka oli lyhyt, mutta kielletty tien ylitys pakotti kiertämään joko kaukaa yläkautta tai alakautta (katso kuva alla). Mä olin hämilläni mitä tehdä ja harkitsin ylhäältä tien ylitystä punaisen kieltoviivan loputtua. Siinä olisi kuitenkin tullut hyvä matka umpimetsässä könyämistä pyörää taluttaen ja valitsin kiertämisen polkuja pitkin ajaen alakautta ensimmäisen sallitun tien ylityksen kohdalta. Vitos rastin jälkeen oli pitkä siirtymä kartan toiselle reunalle ja tuossa vaiheessa alkoi olemaan jo melko hapokasta reisien osalta. Mielessä pyöri mahdolliset huonot reitinvalinnat alussa, mutta oli vaan yritettävä eteenpäin.

Kiersin rasteille mahdollisimman hyväpohjaisia polkuja pitkin, koska kokemusta on huonoista metsäoijoista ja pistepolku valinnoista. Ninni lähti mua kolme minuuttia aikaisemmin ja Ninnin selän näkeminen tsemppasi puskemaan vielä lisää. Kartan vaihdossa oltiin yhtäaikaa ja siitä seuraavalle rastille tehtiinkin eri reitinvalinta ja Ninni pääsi edelle. Hitsi me sitten mentiinkin lujaa, kun toinen yrittää karkuun ja toinen yrittää kiinni! Ihan parasta toistemme kannustamista 😅 Ja kummasti niitä voimia oli vielä molemmilla. Maaliin poljettiin peräkanaa ja mittariin tuli melkein 30 kilometriä ja aikaa meni puoltoista tuntia.

Paljon puhuttanut tien ylitys kohta.

Taas sai iloita, sillä mä tulin toiseksi ja Ninni pronssille. Mitalimme vielä kuitenkin kirkastuivat, kun sarjan voittaja hylättiin, sekä neljänneksi sijoittunut juuri tuon aikaisemmin mainitsemani tien ylityksen vuoksi. Siitä ei saanut tietä ylittää. Mielestäni karttaa lukemalla siitä saisi yli mennä, koska punainen kieltoviiva loppuu. Mutta kilpailuohjeissa lukee: 

"Pitkällä matkalla Kauhajoentien voi ylittää kolmesta kohtaa, jotka kuvattuna alla (ko kuvaa ei tässä postauksessa ole). Ensimmäisessä kuvassa tien ylitys suoraan tai ajo oranssin karttamerkin mukaan tien pientareella metsässä tulevan polun jatkona (ei saa vaihtaa tien puolta). Sallitut ja kielletyt ylitykset ovat valvottuja."  Suunta-Jurva

Kilpailuohjeen tekstikään ei ole niin selkeä. Tuosta voisi ymmärtää, että tien saa ylittää, mutta sitä ei saa aja vaihtaen tien puolta. Toki lukee, että tuo oranssi karttamerkki on polun jatke. Miksi tuo punainen viiva ei ole sitten piirretty tuohon sallittuun tien ylitykseen asti, vaan se on tuohon oranssiin karttamerkkiin asti. Eikö ratamestarilla tullut mieleen, että jotkut painavat myös umpimetsässä, sillä oikoa sai. Mielestäni todella kyseenalainen juttu. Ja tämän vuoksi pitkänmatkan mestaruus ei tuntunut niin hyvältä kuin sprintin. Ymmärrätte varmaan. Itse olin lukenut ohjeet luokattoman huonosti ennen kisoja, mutta onnekseni varmistelin sallittuja ylitys paikkoja pysähtymällä välillä lukemaan karttaa ja se, että välttelen turhan pitkiä metsä tunkkauksia.

Viikonlopun kartat ja kaulakorut.

Kotiin tuomisian nyt kuitenkin kaksi mestaruutta. Aika ihmeellistä ja tuntuu kyllä hyvältä. Omat suoritukset olivat kaikkine virheineen mun näköisiä  ja varmasti juuri sellaisia mihin just nyt pystyn. Varmuutta pyöräsuunnistamiseen on tullut aivan hurjan paljon viimeisten vuosien aikana, mutta kuitenkin jälleen kerran oppi paljon. Esimerkiksi, että lue kilpailuohjeet tosi tarkasti!

Töihin juoksu jalkaa.

Kisojen lomassa oon ollut myös töissä. Tämän mahdollisti se, että kisat järjestettiin Etelä-Pohjanmaalla, noin 50min ajomatkan päässä kotona. Perjantai illalla työvuoro loppui ilta ysiltä. Sprintistä porhalsin suoraan töihin kulkematta edes suihkun kautta ja kotiin pääsin puolen yön aikaan. Sunnuntaina kisojen jälkeen sentään ehdin käydä suihkussa ja syödä sekä ottaa miniunet kotona ja sitten yövuoroon. Tiukkaa työvuoro settiä on vielä keskiviikon myöhäiseen iltaan asti ja sitten vapaiden kautta pääsen viikon lomalle ja edessä on odotettu juoksuvaellus Alpeilla. Pakkailut on alkutekijöissään ja tyttären synttäritkin pitää vielä juhlia, joten hoppua riittää. Mutta tällaista tämä on. Mun näköistä elämää 😅

~Eija~