Miten teillä nukutaan?

 Kiitos kysymystä, oikein hyvin, mutta ei joka yö.

Nukkumisesta kysytään useimmiten pienten lasten vanhemmilta, mutta se on yhtä oleellinen kysymys kaikilta ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Nukkumiseen vaikuttaa niin monet tekijät. Joihinkin pystyy vaikuttamaan, toisiin pitää opetella löytämään ratkaisuja ja onneksi pienistä lapsista aikanaan kasvaa isompia ja nukkumisrytmi löytyy heilläkin. Jotkut ihmiset vaikuttavat perineen hyvät unigeenit ja toiset eivät tunnu edes tarvitsevan paljon unta. 

Itse haluaisin olla aamuvirkku, mutta en sitä ole. Aamuisin itse asiassa olen melko äreä riippumatta siitä olenko nukkunut hyvin vai huonosti. Useimmiten aamuisin haluan olla ihan yksin ja vasta aamupalan jälkeen pystyn kohtaamaan muita. Harvoin otan päiväunia, paitsi jos ennen yövuoroa siihen on mahdollisuus tai jos takana on rankempi fyysinen rasitus. Pystyn valvomaan, mutta kotona valvon harvoin myöhään. En siis ole iltavirkkukaan. Tykkään nukkua ja yksi päivän parhaista hetkistä on kun hyvän päivän jälkeen pääsee sänkyyn. Mutta on niitäkin tilanteita, että päivä ei ole ollut hyvä ja sitten ei saakaan unta.

Piikkimatto rentouttaa uneen pääsemisessä.

Mulla on käytössä kolme toimivaa juttua, jotka parantavat mun nukkumista. Niistä ehdoton ykkönen on korvatulpat. Ilman niitä en nuku enää koskaan. Alun pitäen korvatulppia käytin vain yövuorojen jälkeen saadakseni tarpeeksi hiljaisuutta kun muu perhe oli kotona. Lopulta ajauduin käyttämään niitä myös öisin, sillä meidän perheessä miehet kuorsaa ja se on ihan hirveää kuunneltavaa kun yrittää päästä unen päähän tai herää siihen keskellä yötä. Korvatulppien läpi kuulee jos puhelin soi, mutta kaikki muut piippaukset sen ploggaa tehokkaasti.

Toinen hyvin aktiivisesti käytössä oleva hyödyke on piikkimatto. Menen sen päälle nukkumaan joka ilta, mutta en yövuorojen jälkeen. Matto yltää hartioista alaselkään asti ja yleensä aina nukahdan siihen. Muutamia kertoja olen nukkunut sen päällä koko yön, mutta joskus vain hetken, kun se ei ole tuntunut hyvältä juuri siinä hetkessä. Normaalisti jossain kohdassa yöllä, puoliunessa heitän maton lattialle ja käännyn kyljelleni nukkumaan.

Kolmas juttu on avannossa pulahdus ennen nukkumaan menoa. Avantokaudella pyrin käymään vähintään kerran viikossa ja kesällä avovesissä niin usein kuin mahdollista. Meillä on onneksi oma uimiseenkin soveltuva lampi takapihalla, joten sinne voi hiippailla todella helposti. Oman kokemuksen mukaan kylmä vesi todella rentouttaa ja pulahduksen jälkeen kuuma teekupponen villasukat jalassa on jotain niin ihanaa.

Yövuorot kesällä on ihan jees, koska on niin valoisaa.

Vuorotyöläisenä sellaista suositeltua terveellistä unirytmiä on mahdoton toteuttaa. Normi aamuvuoroon mennään aamu seitsemäksi, iltavuoroon yhdeksi ja yövuoroon puoli yhdeksäksi. Sitten välivuoro vai alkaa aamulla klo.8, 10 tai iltapäiviällä klo.16 tai 18. Nukkumaan meneminen siis on mitä milloinkin, siis suurin piirtein silloin kun väsyttää. Yövuoroista kertyy aina univelkaa, mutta omalla kohdalla myös aamuvuoroista. Aikainen herätys, mun kohdalla puoli kuudelta, on vaikeaa. Työvuoro menee heräämisen jälkeen jotenkin, mutta iltapäivällä iskee jäätävä väsy. Tämä väsy voi riipoa koko illan ja sitä odottaa vain koska pääsee taas nukkumaan. Liian monta aamuvuoroa peräkanaa on tuskaa. 

Tässä elämänvaiheessa en kuitenkaan vielä vaihtaisi vuorotyöstä pois. Opiskelujen aikana sai tehdä riittämiin sitä päivätyörytmiä ja olin yleensä keskiviikkona jo ihan puhki. Vaikka vuorotyössä joutuu paljon sumplimaan menoja ja laittamaan esimerkiksi kisoja tärkeysjärjestykseen, en missään nimessä vaihtaisi arkivapaita pois. Onneksi meillä on töissä tämän korona kevään ja kesän jälkeen taas autonominen työvuorosuunnittelu käytössä ja saamme itse suunnitella työvuorot tietyt pykälät huomioiden. Tällä on valtava merkitys omaan jaksamiseen. Kesän aikana sen erityisesti huomasi.

Tänään keskiviikkona on ollut vapaapäivä. Oon tehnyt 13 kilometrin maastolenkin purtsilla. Juoksun päälle olin uimahallissa vesijuoksemassa. Sitten kotiin syömään, plarasin lehtiä kodin hiljaisuudessa kunnes tytöt tulivat kotiin. Silmäilin heidän läksyjen tekoa ja kohta alan valmistaa meille päivällistä. Illalla vielä ystävän kanssa pitkälle sauvakävelylenkille. Olo on hyvä ja levännyt. Huomenna onkin sitten 14 tunnin työpäivä...

Vajaan 22 tunnin juoksun jälkeen jaksaa vielä hymyillä.

Monet ovat kysyneet kuinka jaksan ultrajuoksuissa juosta läpi yön. Vastaan, että hyvin. Sellainen univäsy ei ole vaivannut, muuten on kyllä ollut uupunut olo. Viime kesänä Ylläksellä 105 kilometrin lenkille lähtö oli puolilta öin. Yötön yö oli jotain niin kaunista eikä todellakaan väsyttänyt. Tänä vuonna Kolilla ehti lähdön jälkeen juosta ilman lamppua vajaan tunnin ja sen jälkeen monta tuntia tuijotti valokeilaa polulla. Siinä sulkeutui kaikki muut ympäristön ärsykkeet ja eteni askel askeleelta. Päässä pyöri monia ajatuksia, joita ei enää seuraavana päivänä muistanut. Mutta ei, mun ei tehnyt mieli ruveta nukkumaan ja keskittyminen oli seuraavassa askeleessa ja itselle asetetussa etapissa. Yön valkeneminen aamuksi ja kirkastuessa päiväksi oli ihanaa. Yhteensä 31 tuntia tuli valvottua putkeen ja sitten kyllä jo väsytti. Nukuinkin yllättävän hyvin, vaikka lyhyesti.

Kovien fyysisten rasitusten jälkeen yksi tärkeä asia palautumisessa on nukkuminen. Kolin jälkeen mulla oli kaksi niin sanottua normaalia yötä aikaa nukkua ja sitten tuli yövuorot töissä. Ei mikään paras ratkaisu, mutta selvittiin siitäkin.

Epäsäännöllisen rytmin ja rankan fyysisen rasituksen lisäksi mielessä pyörivät murheet saattavat häiritä pahastikin unta. On tullut nukuttua katkonaisesti tai jopa valvottua kun asiat pyörii mielessä. Tekemättömät tai ratkaisemattomat asiat, jännittäminen ennen kisaa tai muuta tapahtumaa. Viime elokuun Komian Kirkon Hölkän jälkeisenä yönä en nukkunut paljon yhtään, sillä kelasin järjestelyjä edelleen ja pari asiaa vaivasi. Olin aamulla kuin krapulassa, vaikka tippaakaan alkoholia en ollut nauttinut. Silloin olin todella puhki. Seuraavan yön sainkin sitten nukuttua hyvin, vaikka en kotona ollutkaan ja elämä taas voitti.

Tänään Ilmajoki-lehdessä oli Anniinan kirjoittama juttu mun Kolin retkestä. Oli kiva juttu ja Anniina osaa niin hyvin kirjoittaa. Mun UTTF-tavoitteen tietävät nyt kaikki ilmajokiset, jotka jutun lukivat. Enää ei siis voi perääntyä 😁

Hyviä huolista vapaita unia kaikille!

~Eija~

Syyslomaretkiä

 Viime viikko oli lasten syyslomaviikko ja se oli samalla itsellekin kuin lomaa, kun ei tarvinnut patistaa läksyjen tekoon tai kokeisiin lukemiseen. Mä kun en pysty olla sekaantumatta lasten koulunkäyntiin, stressaa kaikki kokeet ja projektit välillä yli oman sietokyvyn. Lasten loman aikana saatiin nukkua pitkään, leivottua pitkästä aikaa ja retkeiltyä yhdessä. Tavattiin myös ystäviä ja mä sain oikein hyvän toisen lepoviikon ultran jälkeen. Keskellä viikkoa olin tiukat työvuorot töissä ja sitten oli aikaa olla lasten kanssa.

Näkyvä Kauhalammin kierroksen näkötornista aamu-usvassa.

Perjantaina lähdimme Kauhajoelle Kauhalammin kierros kiertämään. Paikka on Kauhaneva-Pohjankankaan kansallispuistoa ja paikka ei ollut tuttu ennestään, mutta olin todella positiivisesti yllättynyt. Reipas 5 kilometrin reitti oli todella kaunis keskellä soita ja Kauhalammi kierrettiin hyväkuntoisia pitkospuita pitkin. Itse rakastan soita, vaikka suunnistaessa ne pyrinkin kiertämään 😆 Hyvät opasteet, näkötorni, pitkä pätkä esteetöntä sorapolkua, kaivot ja useampi siisti taukopaikka ja vessat olivat priimaa. Uimaankin pääsisi monessa kohtaa. Lintujen bongailijoille Kauhalammi on upea paikka.

Niin kaunista suota.

Ihania pitkospuita soilla.

Meidän lapset ovat tottuneet jo pitkiinkin retkiin ja tylsiinkin talousmetsä pätkiin, mutta Kauhalammilla oli koko ajan kaunista katseltavaa, joten pitkästymään ei kukaan päässyt. Kelikin kirkastui aamun usvasta auringon paisteeksi. Pohjoispään parkkipaikalle tullessamme siellä oli vasta yksi auto. Salomaan taukopaikalla, jossa oli ihan uusi laavu, olimme ensimmäiset, mutta pian siellä oli kuutisen muutakin eri kokoista retkeilyporukkaa. Hyvin kuitenkin mahduimme tämän hetken suositukset huomioon ottaen ja kaksi tulenteko paikkaa helpotti myös asiaa. Meillä oli tällä kertaa trangiaeväät ja nuotiota emme tarvinneet. Takaisin parkkipaikalle tultuamme, oli siellä reilusti yli toistakymmentä autoa. Kaunis ilma ja loma oli saanut monet muutkin perheet luontoon.

Mun retkikumppanit 💗

Kauhalammi

Lauantaina retkeilimme ystävän ja lasten kanssa Ylistarossa meidän omalla laavulla isäni metsässä. Siellä ei kilometrejä paljon kertynyt, mutta sitäkin enemmän ulkoilua. Nyt oli eväänä makkarat, tikkupullaa ja tietysti vaahtokarkkeja. Aktiviteettina oli muun muassa patsas- ja sardiinihippaa. Oli muuten todella tehokasta sykettä nostavaa juosta kumpparit jalassa kosteassa metsässä ja sammaleiden luistaessa jalan alla. Meillä oli tosi hauskaa ja vaikka luvattiin sadetta, ei sitä tullut.

Vuoden ankeimmat kuukaudet päällä, mutta eteenpäin mennään.

Herkkuja nuotiolla.

Eilen sunnuntaina saimme ensilumen - aivan ihanaa! Meidän pihaan ilmestyi välittömästi lumipupuja, -kyläläisiä ja -lyhtyjä. Mä lipsuttelin  kesärenkailla ennen töihin menoa Kurikkaan suunnistamaan ja olihan se pienen tauon jälkeen taas niin kivaa, vaikka varpaisiin tuli melkoisen kylmä. Ensi kerralla Sealkinz-sukat jalkaan!

Oma suunnistuskisakausi tältä vuodelta on naulattu kiinni. Lauantaina olisi ollut SM-erikoispitkät, mutta päätin jo viikkoja sitten etten sinne lähde. Oon tyytyväinen etten lähtenyt, sillä ei kroppa ihan ole vielä ultralta palautunut. Juoksuvauhdit lenkillä on jo löytynyt, mutta ensimmäisten kilometrien fiilis on melko raskas. Jaloissa on kireyksiä ja tällä viikolla menen yläkropan hierontaan, kun tuntuu sieltäkin jumittavan. Tarkoitus on ottaa rennosti, käydä viimeisillä omatoimirasteilla lähistöllä ja Komia Ilkanpolulla juoksemassa marraskuun alussa. Sitten jos pian pääsisi hiihtämään ja ottaa pari kuukautta tosi kevyesti juosten, mutta joukkoon muutama kunnon pitkä lenkki. Katsotaan miten onnistuu.

Suunnistaminen onnistuu, vaikka vähän lunta satelikin.

~Eija~

Ultran jälkeen

Tasan viikko sitten taivalsin matkaani pimeässä Kolin kansallispuistossa. Otsalla keikkui lamppu ja taivaalla möllötti täysikuu. Olo ja askel olivat vielä helppoja, energiat oli kohdillaan, matkaa pätki osiin, sillä ei saanut ajatella liian isosti. Ei vielä tiennyt miten monta rankkaa hetkeä tulee, kuinka suklaan ja suolapähkinöiden pelkkä ajattelukin saa voimaan pahoin ja että kuljen kaikki 130 kilometriä maaliin asti. Kuluneen viikon aikana on tullut useasti palattua tuohon yöhän ja kirkastuvaan lauantai päivään. Juoksu ei ole unohtunut, sillä kropassa tuntuu ja näkyy vieläkin nuo kilometrit.

Kokemus Black Diamondin sauvoista on hyvä.

Palautuminen on kuitenkin hyvällä mallilla. Paikalleni en ole jäänyt, vaan liikkunut aktiivisesti, vaikkakin kevyesti. Kolillakin mukana kulkeneet sauvat ovat saaneet kyytiä ja kahdesti oon käynyt juoksemassakin. Jalat tuntuvat raskailta, pohkeita kiristää ja reidet ovat jumissa. Liikkuvuustreeneillä ja venyttelyillä oon saanut mukavasti lihaksia toipumaan. Ensi viikolla voisi hemmotella itseä ja varata ajan hierontaan. Jalanpohjat ovat edelleen yllättävän arat, vaikka niihin ei varsinaisesti mitään hiertymiä tullutkaan. Toki jalat olivat koko ajan märät ja saivat monen askeleen verran iskutusta. Uudet kengät nyt ainakin pitäisi ajaa sisään ennen seuraavia pitempiä juoksuja.

Syksyinen lenkkipolku.

Töissä pukkasi heti viikonlopun jälkeen kolme yövuoroa putkeen ja myöhäiset työvuorot on viikonloppunakin, joten järkevää ja riittävää unta ei ole vielä saavutettu. Ensimmäiset unet juoksun jälkeen häiriintyivät kropan eri kolotusten vuoksi, mutta sen jälkeen olen nukkunut kaikki mahdolliset hetket, päivällä tai yöllä, oikein hyvin. Ruoka tietysti maistuu ja syön niin paljon kuin mieli tekee. Kunpa oppisin myös juoksun aikana syömään.

Enon perheeltä pehmeyttä jaloille 💓

Olen saanut hurjasti viestejä ja valtavasti onnitteluja. Yllätyin, miten iso joukko seurasi jopa läpi yön mun menoani. Monet ystävät, lapset kotona, työkaverit töissä, tutut omia juttuja touhatessaan ja mulle tuntemattomat juoksuun sattumalta törmänneet ovat seuranneet palloni etenemistä. Voin kyllä kuvitella miten jännittävää se on ollut, kun toisella kierroksella mun vauhti hiipui ja takaa otettiin melkein kiinni. Onneksi löysin tuossa vaiheessa vielä uutta vaihdetta silmään ja sain lisättyä vauhtia. En pettänyt kannattajiani 😁 Vaikka kyllä mä olisin uskaltanut palata ihmisten ilmoille, jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. 

Olen siis kävellyt normaalisti jo maanantaina, kaksi päivää maaliin tulon jälkeen. Suurin ongelma oli mun selkä, johon tuli isohkot hiertymät juoksuliivistä. Koskaan aikaisemmin liivi ei ole hiertänyt vastaavasti, joten tämä oli iso yllätys. Jo juoksun aikana korjailin paitaani, kun tunsin sen hinkkaavan. Toisella kierroksella olleet kaksi ohutta paitaa päällekkäinkään eivät estäneet hiertymää. Heti juoksun jälkeen selkä näytti ja tuntui suihkussa ollessa tosi ilkeältä. Se eritti kudosnestettä, joten kolme ensimmäistä yötä (tai päivää yövuoron jälkeen) meni vatsalla nukkuen. Tästä johtuen niskat ja hartiat kipeytyivät, sillä nukun aika paljon seljälläni ja piikkimaton päällä. Nyt ei ole piikkejä voinut ajatellakaan.

Selkä heti juoksun jälkeen.

Hiertymään tuli paksuhko rupi ja sitä rasvasin ahkerasti ensimmäiset päivät. Kipeää teki kun rupi repeile, joten taivutusliikkeet tai esimerkiksi kengännauhojen sitominen tekivät todella kipeää. Kosketuskin alueelle sattui. Puolessa välissä viikkoa rupi on pikkuhiljaa irronnut ja alta on paljastunut uutta ehjää ihoa. Enää on vain muutama sormen pään kokoinen rupi ja muuten kuivaa ihoa. Uskomattoman nopeasti kroppa korjaa itseään ja pian jo voin taas pukea liivin selkään. Jotain toki on keksittävä, ettei vastaavaa enää tapahdu.

Selkä vuorokausi juoksun jälkeen.

Viikon pureskelun ja pyörittelyn jälkeen mieli on jo kirkastunut ja haaveilu jatkuu. Vaikka siellä pimeässä Kolin yössä hullu ajatus kiertää kaikki UTTF:n matkat tuntui ihan järjettömältä, olen kallistumassa ajatukseen, että jospa sittenkin...

~Eija~ 

VM perusmatka, 130km

Lokakuinen perjantai aamu valkeni sumusta aivan upeaksi syyspäiväksi. Teimme kevyen viiden kilometrin köpöttelyn reissuporukallamme Kolin kämppämme lähimaastoissa. Sitten ruuaksi hiilaria ja proteiinia pastan ja jauhelihan muodossa. Epäilin saanenko nukuttua päikkäreitä, mutta yritettävä oli. Muu porukka lähti lisää ulkoilemaan ja mä kömmin peiton alle ja nukahdin melko pian. Heräilin reilun tunnin hyvien unien jälkeen hiljaisessa kämpässä. Olo oli hyvä. Eväät juoksuliivissä ja puolenvälin huoltoon vietävässä pussissa olivat valmiina. Varusteet oli mietitty, treenit tehty ja pysytty vielä terveenäkin. Kaikesta tästä huolimatta mua jännitti valtavasti, oli jännittänyt jo useamman päivän. En muista koska viimeksi olisin jännittänyt niin että kädetkin tärisi teemukia pidellessä.

Majapaikkamme rannassa perjantai aamulla.

Söin lisää, teippailin kantapäät ja varpaat, puin vaatteet, huitaisin vielä shaken kitusiin, solmin kengännauhat ja pyysin kuljetuksen Ukko-Kolille, jossa Vaarojen Maratonin lähtökaari olisi. Saimme luvan, että mut sai heittää ylös asti ja näin vältyin yhteiseltä bussikuljetukselta mäen alta. Kello 18 meitä Vaarojen Maratonin perusmatkalaisia 130 kilometrille oli kuuluttajan mukaan lähdössä ennätysmäärä.

Lähdön hermostunutta jännitystä.

Mulla oli edessä elämäni tähän astisista kisamatkoista pisin matka ikinä. Jännitti miten jaksan, miten energia uppoaa, kestääkö jalat, pysyykö pää kasassa ja enhän kolhi itseäni pahasti. Kolin maasto on raadollisen haastavaa ja vaikka keli oli joidenkin mielestä edellisiin vuosiin verrattuna kuin lastenleikkiä, tekisi syksyinen kosteus juurakot ja kalliot kuitenkin tutun liukkaiksi. Eikä tiukat nousut ja laskut olisi mihinkään muuttuneet. Mulla oli jo kokemusta Kolilta 43 kilometrin lenkistä flunssatoipilaana, onnistuneesta 65 kilometrin päiväretkestä ja lipsuttelusta 65 kilometrin yöretkestä. Jo vuosien haave oli päästä läpi 130 kilometrin matka, mikä tuntui niin mahdottomalta. Mutta olisihan se niin hienoa. Viime vuonna päätin, että yritän kiertää kaikki UTTF:n matkat läpi. Korona pilasi tämän. Muut kisat (NUTS Karhunkierros ja NUTS YlläsPallas) peruttiin, mutta Vaarojen Maraton saatiin järjestettyä, vaikka hilkulla sekin oli. Pari viikkoa ennen viime perjantaita tein päätöksen, että lähden nyt joka tapauksessa yrittämään Vaarojen perusmatkaa, sillä taas ensi vuodesta ei tiedä.

Kuva; Jere Alén

Lähtö oli rauhallinen ja lähdimme pitkäksi venyvänä letkana lämpöiseen metsään. Mulla oli päällä pitkähihainen paita, pikkuisen paksummat juoksutrikoot, luotto (vaikka jo kovin pohjasta kuluneet) Inovin kengät ja päässä tuubihuivi odottamassa lamppua otsalle. Mukana liivissä oli eväiden lisäksi kahdet hanskat, vaihto tuubihuivi ja paita sekä takki.

Vajaa tunnin rennon juoksemisen jälkeen Havukanaholla lyhyellä hiekkatie pätkällä puin lampun otsalleni, sillä metsän puolella alkoi jo hämärtää. En juossut yksin, vaan edessä lähellä oli kaksi miestä ja vauhti tuntui sopivalta. Takanakin joku tuli, mutta keskityin omaan juoksuuni, sillä jo ensimmäisen tunnin aikana olin lyönyt molempien jalkojeni isovarpaat ilkeästi johonkin ja niitä hiukan särki. Matka eteläpään kierrokselle vievälle risteykselle tuntui pitkältä ja tuosta risteyksestä oli vielä tovin matkaa Rykiniemen joenylitykselle. Kropassa tuntui kuitenkin hyvältä ja energiaa upposi hyvään tahtiin. Rykiniemessä kahlattiin joki yli ja täytin molemmat lötköpulloni. Olin siis saanut juotua kahden ja puolen tunnin aikana lähes litran. Hyvin multa. Tuolla kuulin, että olen toisena ja että Jennika menee muutaman minuutin päässä.

Rykiniemen joen ylitys. Kuva; Jere Alén

Heti Rykiniemen jälkeen tulee tiukka nousu Hirvivaaralle ja Ilokalliolle. Rinnettä noustessa huomasin, että aikaisempi seura oli jäänyt vielä huoltoon ja mä olin yksin. En halunnut missään nimessä olla eteläpään lenkillä yksin, sillä se on mun mielestä reitin rankin ja hitain pätkä. Näin edessäni pari valoa ja takana alarinteessä myös. Päätin jatkaa omaa vauhtia, sillä takaa varmasti tultaisiin kiinni ja toivottavasti sitten pysyisin heidän vauhdissa mukana. Lopulta saavutinkin edellä menevän neljän juoksijan porukan, jota Jennika veti. Mentiin pitkään näin ja vauhti oli just sopivaa. Pari miestä toki hurvitteli aina alamäet mahdotonta vauhtia, kun mä painoin jarrua. Yhtäkkiä Jennika pysähtyi ja tulin rinnalle. Sain kuulla, että nivusessa oli revähtänyt. Jonkun matkaa Jennika tuli perässä ja ehdittiin vähän jutella mutta sitten hän katosi. Odottelin pitkään koska Jennika perästä tulee. Mä jatkoin matkaa kaksin yhden miehen kanssa, kun muut painoivat kovempaa menemään. Oli iso helpotus päästä Kiviniemen huoltoon, jossa olin noin puoli kaksitoista. Täytin toisen lötköpulloni, eli olin saanut juotua vain puoli litraa 20 kilometrin matkalla. Käsiin oli tullut vähän kylmä ja puin hanskat käsiin. Paitaa en lähtenyt vaihtamaan, vaikka se ihan märkä olikin, mutta käsiä lukuunottamatta kylmä ei ollut. Oli täysikuu, ei tuullut, ei satanut, mutta ei näkynyt myöskään revontulia joita niin toivoin.

Kiviniemen huollossa ennen puoltayötä. Kuva; Juha Härmäaho

Kiviniemen huollon jälkeen alkaa pitkä kipuaminen ja laskeutuminen moneen kertaan kohti Ryläystä. Tämä pätkä on mun mielestä ihan mukavaa mentävää. Auttoi kun hoin itselleni jokaisen nyppylän nousussa, että tämä ei ole vielä Ryläys, eikä tämäkään ja kun lopulta Ryläyksen kyltti tulikin vastaan, oli ihan fiiliksissä. Itsensä huijaamista, mutta toimii! Taivalsin matkaa yksin. Tai siis en todellakaan taivaltanut! Ninni laittoi mulle tsemppiviestejä koko juoksun ajan. Olin sulkenut kännykän muuten, mutta vain puhelut ja tekstiviestit pääsi läpi. Kertaakaan en puhelinta esiin kaivanut, mutta luin viestit kellostani. Oon ennenkin sanonut, että kannustuksella on aivan huikea vaikutus pääkoppaan ja sen koin todella konkreettisesti siellä pimeässä metsässä. Muutenkin kaikki ne tsemppiviestit ystäviltä, tutuilta, työkavereilta ja puolitutuilta, ennen juoksua tuntuivat niin kannustavilta. En todellakaan tuolloin vielä tiennyt, miten suuri joukko niin sanotusti juoksi kanssani. Olen niin otettu.

Joten vaikka matkaani pimeässä tein yksin, en ollut yksin. Peiponpellon huollossa, 54 kilometrin kohdalla en täyttänyt ollenkaan pulloja, koska juotavaa oli vielä hyvin jäljellä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Hiukan oli huono olo, sillä mun oli nälkä. Eväitä oli, mutta mun teki mieli suolaista keittoa, jota olisi puolenvälin huollossa tarjolla. Väkisin otin energiaa ja jatkoin matkaa. Yöllä puoli neljän jälkeen olin takaisin Ukko-Kolilla. Vastaanotto oli lämmin ja niin huolehtiva. Keittoa tuotiin eteen, oli suolakurkkuja, sämpylää ja juotavaa. Pullot täytettiin ja kyseltiin onko kaikki hyvin. Siinä oli neljä miestä mun kanssa samaan aikaan ja sain kuulla että Jennika oli joutunut keskeyttämään. Olipa harmi. Takana kakkosena oleva nainen, Mira, oli noin puolen tunnin päässä.

Tuli hyvä olo kun sai syödyksi. Vaihdoin sukat, paidan ja otin kuivat toiset hanskat mukaan. Housuja en sittenkään vaihtanut, sillä tykästyin jaloissa oleviin uudehkoihin NewBalancen housujen reisitaskuihin. Sinne sai käsistä hanskat ja roskat tosi kätevästi. Nopea huolto ja takaisin pimeään metsään. Lähdin yhtäaikaa yhden miehen kanssa, mutta jäin aika pian hänestä. Mulla meinaan tuli huono olo ylävatsalle, kun juostiin kovaa asfalttitietä alas hotellilta lähtökaarelle. Yiritn juosta, mutta se pahensi vaan oloa. Kävellen olo pysyi parempana. Olosta johtuen myös mieli kyykkäsi tuossa vaiheessa aika pahasti ja matkan teko tuntui niin pitkältä.

Aamu-usvaa. Kuva Alpo Välimaa

Matka Rykiniemeen oli taas pitkä ja nyt taitoin tuon matkan yksin, paljon kävellen. Mulla meni puoltoista tuntia kun nakersin pientä palaa kerralla sämpylää, jonka olin puolen välin huollosta ottanut mukaani. Eteläpään lenkin alun olin kuin jojossa edellä olevaan mieheen. Välillä sain häntä kiinni ja välillä tuntui niin raskaalta pysyä perässä. Energioiden uppoamisella oli suuri vaikutus tähän. Päivä valkeni pikku hiljaa, oli todella kaunista ja sumua oli paikoin sakeana. Yhdessä nousussa olin kuulevani naisen äänen jostain takaa. Mietin kuinka kovaa vauhtia sieltä tullaankaan, sillä mä olin ollut todella hidas. Eteläpään tienylityksellä seurassani ollut mies jäi tyhjäämään taskujaan roskista ja mä jatkoin nopeasti matkaani. Takaani kuulin jälleen naisen äänen. Se ei tainnut olla kuvitelmaa, vaan mua oikeasti oltiin saavutettu merkittävästi. Sätin itseäni, että miten annoin vauhdin näin hidastua. Päätin juosta vaikka hyvinkin hidasta vauhtia aina kun se vaan jotenkin sujuisi. Parhaiten sujuivat tasaiset pätkät ja ylämäet. Alamäet olivat hankalimmat, sillä etureidet olivat todella tukossa. Hetkittäin tuntui oikeassa polvessakin painetta, siis siinä polvessa jossa oli viime vuonna juoksijapolvi vaivaa, mutta ei se ollut paha ollenkaan. Hidastunut vauhti helpotti kuitenkin maaston lukemista, enkä lyönyt varpaitani enää yhtä usein kuin ekalla kierroksella. Ja ainut kaatuminen liukkaalla juurakkoisella kalliolla oli sattunut ekan kierroksen loppu puolella, tarkempaa paikkaa en enää muista.

Kaikilla 130km juoksijoilla oli gps-seuranta.

Kiviniemen huoltoon päästyä tein taas nopean huollon, eli täytin lötköpullot vedellä ja toiseen lisäsin energiajuoma poreen. Teki ihan hirveästi kokista mieli, jota olin puolen välin huollossa nauttinut. Nyt sain matkaseuraa, sillä lyhyempien matkojen juoksijoita ohitteli tiuhaan ja pääsin mäkin jonkun selän ohittamaan. Pätkin loppu matkaa lyhyiksi paloiksi. Mitään ei oikein enää uponnut alas, paitsi juotavat. Hörpin sitten niitä mahdollisimman tiuhaan ja otin askeleen kerrallaan eteenpäin. Viesti Ninniltä kertoi, että taktiikkani puri ja olin juoksun tapaista liikkumista lisäämällä jätättänyt takana tulevaa Miraa. Pyrin pitämään ajatukset positiivisina ja sulkemaan negatiiviset pois. Aurinkokin alkoi paistamaan joten mikäs tässä oli mennä. Kipeää teki niin reisiin, pohkeisiin kuin jalkapohjiin. Alaselässä oli iho arkana ja kylkiluita pakotti. Huulet olivat rutikuivat.

Pääsin vuorokauden sisällä toisen kerran kipuamaan Ryläykselle. Matkalla sinne joku mies kysyi onko sinne vielä pitkä matka. Sanoin että on. Oli ajateltava vaan nousu ja lasku kerrallaan. Maisemia vilkaisin nopeasti ja sitten katse takaisiin metrin päähän eteen.

Toisen kerran Ryläyksellä. Kuva; Touho Häkkinen

Viimeisen huollon jälkeen tiesin edessä olevan vielä matkaa. Olin laskenut, että siinä oli kaksi metsäniitty aukkoa, kaksi hiekkatiepätkää, neljä vaijerihissi/linja aukkoa, pitkät portaat ylös ja järkyttävän liukkaat portaat alas. Ja kaikkien näiden jälkeen odotetuin nousu satamasta Ukko-Kolille maaliin. Menin alamäet todella hitaasti, sillä oli liukasta enkä missään nimessä halunnut kaatua enää tässä vaiheessa. En tiennyt olisinko päässyt enää ylös nousemaan. Viimeisellä tiepätkällä kokosin jälleen sauvat liivistäni, joita olin siis kantanut mukanani koko matkan, mutta käytin niitä vain kaksi kertaa - kun nousin tuota nousua satamasta Ukko-kolille, niin yöllä kuin nyt päivällä. Ne oli kyllä siinä hetkessä tosi hyvät.

"Mä oon ihan puhki!" Kuva Niina.

Niina oli nousun alkupäässä kannustamassa. Voi että tuntui hyvältä! Kuulin, että eroa takana tuleviin on, joten siinä kohdassa tiesin että ei sieltä enää ohi nousta, tai sitten pitää tulla tosi lujaa. Päätin tikuttaa mäen "täysiä" vaikka pahaa teki. Viimeiseen viiteen tuntiin ei enää kiinteät eväät uponnut ja pelkällä juomisella mentiin.

Loppu nousussa. Kuva @juoksuopisto

Pystyin jopa laittaa lyhyet tasapätkät vielä juoksuksi, mutta viimeisessä kaarteessa ennen maalia ja yleisön katseita kyökin oikein kunnolla. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos, sillä vatsa oli ihan tyhjä. Jotenkin sitä sai vielä juoksun tapaista askelta ja hymyä huulille ja pääsin kuin pääsinkin omin jaloin maaliin asti.

Vihdoin maalissa.

Aikaa kului 21:47:35. Naisten sarjan voitto tuli ja se on ihan uskomatonta! Joitakin vuosia sitten en olisi tätä voinut uskoa. Olen vieläkin hiukan ihmeissäni. Onhan se nyt niin hieno saavutus matkalla, jonka jo läpipääseminen on mielestäni upea suoritus! Joten kaikille matkaan lähteneille, itseensä uskoneille ja parhaansa yrittäneille multa iso peukku 👍

I really did it!

Maalissa olivat vastassa Tero ja Harri. Sain tiputtaa juoksuliivin pois, riisua kuraiset vaatteet ja ummistaa hetkeksi silmäni. Hoippuen pääsin autolle ja kämpällä suoraan suihkuun. Selästä paljastui isot hiertymät, pienemmät kainaloista ja nivusista. Ensin luulin että jaloissakin on hiertymiä, mutta ei ollutkaan, vaan teippaukset olivat olleet juuri oikeissa paikoissa. Jalkapohjat toki ovat todella arat. Pian alkoi uppoamaan ruoka ja 31 tunnin valvomisen jälkeen maistui uni. En toki pysty selälläni muutamaan päivään nukkumaan, sen verran kipeä tuo hiertymä alue on.

Mulla meni aika tovi, kun pärvötin ja luin kaikki kännykkään tulleet viestit ja tsempit. Olen niin otettu miten isolla joukolla olette olleet mukana. Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka hyvältä se tuntuu. 

ISO KIITOS siis teille jokaiselle 💗

Erityiskiitos reissukumppaneille; Tero, Niina ja Harri.

Ja vanhemmilleni lasten kanssa kotona kannustamisesta.

~Eija~

Valmiina tai ei

 Se on ultran startti huomenna. Viimeiseen asti saa jännittää pääseekö lähtemään vai ei. Tiukennetuin koronasta johtuvin ohjein mennään, mikä tarkoittaa mm että kipeänä ei kisapaikalle mennä, maskeja velvoitetaan bussikuljetuksissa käyttämään ja ruokailua ei ole tarjolla juoksun jälkeen.

Terveenä ollaan, vaikka viime yönä näin unta kipeästä kurkusta ja olin niin helpottunut kun herätessä ei sattunutkaan kurkkuun. Maskit on mukana ja juoksun ulkopuolinen aika vietetään omalla porukalla mökillä tai ulkoillen. Ruuat on napattu mukaan jo kotoa. 

Leppoisaa keliä on luvattu Kolille.

 

Kaikki treeni on tehty mitä on voinut ja lauantai iltaan mennessä nähdään mihin se riittää. Toivottavasti jaksan kaikki 130km Kolilla, Vaarojen maratonilla. Pisin matkani ikinä.

Kolilla ei ole tarkoitus sammalmättäillä makoilla, mutta voihan sitä haaveilla.

 Tämän viikon otin ihan tarkoituksella lomaa, että ehdin huilata, syödä ja miettiä kaiken valmiiksi juoksuun. Tämä ei kuitenkaan ole onnistunut. On ollut painetta, väsymystä, jopa ruokahaluttomuutta. On ollut niin paljon asioita hoidettavana ja on tullut murehdittua asioita, jotka pitäisi pystyä antaa olla. No nyt on yritetty pakata mukaan kaikki oleellinen ja mitä mahdollisesti matkalla tarvitsee.

Starttivaatteet ja -varusteet.

Pakollisia varusteita ovat numerolapon ja kartan lisäksi avaruuslakana, takki, muki, elastinenside, juotavaa, energiaa, lamppu ja heijastimet. Kännykkä pitää pakata vesitiiviiseen pussiin. Lisäksi mulla on sauvat, vaihtopaita, pipo, kahdet hanskat ja tuubihuiveja.

Puolenvälin huollon tavarat. 

Puolenvälin huollossa suunnitelmissa on vaihtaa kaikki vaatteet. Valittavina on kaksista housuista ja sukista siihen hetkeen sopivimmat. Samoilla kengillä ja takilla jatkan toiselle kierrokselle. Varoiksi rakkolaastareita ja pyyheliina jos satun tarvitsemaan.

Retkieväät.

Eväät on ollut hankala miettiä. Oon niin huono juoksun aikana juomaan ja syömään, mutta noin vuorokauden yhtäjaksoiseen liikkumiseen tarvitaan energiaa. Se mitä uppoaa on siitä hetkestä kiinni. Vaihtoehtoja pitää olla. Parhaiten aikaisemmin ovat toimineet banaanit, mustikkakeitto ja suklaa. Jospa tänä vuonna maistuisivat myös suolapähkinät ja geelit. Puolen välin huollossa on saatavilla keittoa ja leipää. Yritän niitä syödä ja omaan laatikkoon sujautan kokis pullon.

Huomenna tähän aikaan me 130 kilsan perusmatkalaiset olemme olleet jo tovin liikkeessä. On kunnia olla tuossa porukassa mukana. Haluan myös päästä maaliin asti. Gps-seuranta tulee kaikille perusmatkalaisille. Pökkikää mun pallukkaa eteenpäin jos meinaan hyytyä.

~Eija~