Onnistunko vai epäonnistunko?

Kesäolympialaiset Riossa ovat päättyneet, mutta syyskuussa kisat saavat vielä jatkoa, kun paralympialaiset kisataan samoilla areenoilla kuin elokuun kisat. Harvat meistä suomalaisista ovat päässeet paikanpäälle kannustamaan ja nauttimaan kisatunnelmista, mutta televisiosta kisoja tuli 24  tuntia vuorokaudesta. Hieno homma, vaikka joillakin se taisi sotkea pahasti päivärytmin kun keskellä yötä piti herätä ihailemaan Usain Boltin menoa radalla tai jännittämään keihäsmiesten kaaria. Itse olen tätä nykyä valtavan huono penkkiurheilija. Jos vaihtoehdot on istua television ääressä vääntelehtimässä jänityksestä tai lähteä omalle pään nollaus lenkille iltahämäriin, lenkki vie voiton sata nolla. Miksi näin..? No sillä omalla lenkillä on mulle paljon suurempi merkitys kuin sillä jääkiekkojoukkueen voitolla, Räikkösen shampanjasuihkutuksella tai Suomen ennätysajalla altaassa. Suomalaisten onnistumisista ja toisaalta myös epäonnistumisista kyllä kuulee koosteissa ja saa lukea seuraavan päivän lehdistä. En myöskään jaksa sitä jännittämistä, sillä oli sitten kuka tahansa kyseessä, aina joku/jotkut kisailijat saavat sympatiani ja sitten jännitän kämmenet märkinä heidän puolestaan. Eniten mua kiinnostaa ne tarinat urheilijoista, heidän matkasta juuri tähän kisaan ja miten itse koki suorituksen menneen tulokseen ja odotuksiin nähden. 

Vaikka en ole Rion olympialaisia silmätarkkana seurannut, tiedän Suomen saaneen yhden pronssisen mitalin. Nainen ja nyrkkeilystä, lajista josta en ymmärrä mitään. Hienoa Mira Potkonen!
Kaikille muillekin Suomen huippu-urheilijoille haluan nostaa hattua hienoista suorituksista!

Julkisesti odotukset ja toiveet Suomen kansalla ja urheilijoilla oli saada useampikin mitali, neljästä ainakin olen kuullut puhuttavan. Tavoite ei täyttynyt ja siitäkös suomalaiset veronmaksajat ovat suutuksissaan, kun meidän verorahoilla matkustetaan niin kauas vain hakemaan kokemusta ja nauttimaan Cobakapanan lämmöstä. No huhhuijaa ja mietitääs nyt! Varmasti urheilijalla itsellään on ne kovimmat odotukset ja paineet. H-hetkellä pitäisi onnistua, kun tähän on satsattu useita kuukausia. On koettu kipua, on ollut luopumista ja loukkaantumisia. On onnistuttu kehittymään, antamaan tuloksia ja kannustettu sitä kaveriakin. Jokainen Suomea tai ihan mitä maata tahansa edustamaan valittu on tehnyt valtavasti töitä, juuri niin TÖITÄ. Kunto on huippu juuri siinä omassa lajissa. Ja kuten jokainen meistä, emme me aina ole töissämme täydellisiä vaan pyrimme panostamaan tiettyihin tärkeisiin palavereihin, esittelyihin tai työsuorituksiin. Ja aina se "huippukunto" ei vaan osu oikeaan kohtaan, vaikka olisit kuinka tehnyt hyvän pohjatyön. 

Joten ei mollata meidän huippu kuntoisia edustajiamme!

Epäonnistuessaan suurin sättijä on urheilija itse itselleen.

Petra Olli edusti Suomea painissa ja hänen pettymyksensä hävityn matsin jälkeen oli sydäntä riipaisevaa.
Kuva netistä.

Marika Taini kirjoittaa hyvin blogissaan fiiliksistään viime viikonlopun suunnistuksen MM-kisojen alla ->  "Fiilikset ovat ristiriitaiset; olo on odottava, vähän jännittynyt ja epävarma, mutta silti tietoinen siitä, että viimeinen harjoitusjakso sujui suunnitellusti. Onko se kuitenkaan tarpeeksi? Pystynkö olemaan tarpeeksi keskittynyt, sujuva, kovavauhtinen ja nöyrä, mutta kuitenkin itsevarma, kun asetun sprintin ja keskimatkan starttiviivalle?"

MM-sprintissä Marika oli 9. MM-keskimatka suunnistetaan alkavalla viikolla. Hyvä sprintti sijoitus, uran paras, mutta pettymys paistoi kisojen jälkeisessä tweetissä. Omat toiveet ja odotukset olivat urheilijalla itsellään ja valmentajalla korkeammalle. Tavoitteiden asettaminen ohjaa määrätietoista treenaamista ja epäonnistumisen kohdatessa se käännetään pohdiskelujen jälkeen taas voimavaraksi. Siinä penkkiurheilijan some turhautumiset jäävät toissijaisiksi lausujan pahan fiiliksen purkauksiksi.

Itse aina onnistuakseen tarvitsisi olla niin ylivoimainen, että tuntuisi lähes yksinäiseltä tai että joku toinen huippu kunnossa oleva epäonnistuisi juuri tällä tärkeällä hetkellä. Oma voitto tarkoittaa toiselle aina häviötä.

Akkujen latausta samaan aikaan kun Riossa joillakin oli satalasissa.

Ammattiurheilijan elämästä, siitä raa'asta työnteosta en oikeasti ymmärrä mitään. Kuntourheilijana kuitenkin tiedän miltä tuntuu kun itselle asetetut tavoitteet eivät täyty tai hyvän suorituksen pilaan jollain pienellä omalla virheellä. Kilpailuhenkisenä ja itselle toisinaan melko armottomana ihmisenä pettymyksen tunteet jättävät muistijäljen pitkäksi aikaa. Virheistäni pyrin oppimaan, erityisesti etten tee samaa virhettä enää toista kertaa.
Kukaan toinen ei mulle tavoitteita tai paineita aseta. Mitä nyt ehkä äiti ja iskä jännittää toisinaan mun puolesta. Ja tietysti lapsilleni olen toistaiseksi vielä aina voittaja :D

Parasta urheilussa ja ylipäätänsä liikunnassa on riemu siinä itse tekemisessä. Rehellinen ja reilu peli toisia kunnioittaen. Toisille se on ammatti, toisille elämän ilo. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja urheilijan ja harrastelijan tehdä työnsä ja suorituksensa niin hyvin kuin pystyy,

~Eija~