Vuosi 2023 pureskeltuna

Vuosi 2023 oli ehkä juuri sitä, mitä alku vuodesta aavistelinkin. Mitään yhtä isoa tavoitetta ei ollut, mutta paljon pienempiä etappeja ja elämyksiä. Liikkeessä pysyin koko vuoden, mutta sellainen parin vuoden takainen motivaatio on ollut hukassa. Vuoden alussa pohdinkin sitä, että mä olen sitä tyyppiä joka tarvitsee selvän tavoitteen ja sitten sitä kohti mennään. Nyt on riittänyt perustekeminen ja onhan silläkin toki kaikenlaista koettu.

Kuva: Suunta-Jurva

Viime talvena hiihto ei oikein napannut ja kävinkin sitten ihan satunnaisesti hiihtelemässä. Alueemme hiihtosuunnistuskisoissa kävin mahdollisuuksien mukaan, vaikka nopea suksija en olekaan. Halusin nostaa tähän vuosi muisteloon mun ja Päivin kuvan am-sprinttiviestistä, sillä se on mun mielestä niin kiva, osallistumisen iloa. Päivin kanssa päävastuussa järjestettiin huhtikuussa Komian kirkon hölkkäkin ja vuonna 2024 hölkkä järjestetään jälleen. Päivin kanssa yhteistyö sujuu siis monella tyylillä.

Kuva: Sari

Aikataulu muutosten vuoksi aukesi mahdollisuus osallistua helmikuussa Kauha-hiihtoon ja siellä sutjuttelin 60km. Oli kiva tapahtuma. Hiihdosta sain ihmeellisen turvotuksen ja kipuilun oikean jalan jalkaholvin paikkeille ja se on valitettavasti vaivannut myös uudella hiihtokaudella. En edelleenkään tiedä mistä on kyse ja mitä sille pitäisi tehdä.

Komian kirkon hölkän järjestelyjen jälkeen helpotti aikataulullisesti ja ihanaa että kevät oli täällä. Metsäsuunnistuskausi alkoi ja toukokuun alussa myös muut seikkailulliset kisat. Toukokuun alussa Ninni ja mä osallistuttiin SM Rogaining 8 tunnin MTB sarjaan sarjaan. Voitto tuli naisten sarjassa, vaikka harmillisen vähän oli osallistujia. Kokonaistuloksissa neljäntenä kolmen miesjoukkueen perässä. Hyvää kokemusta, onnistumisia ja oppia.

Kuva: Samuli Tiainen

Toukokuun viimeinen viikonloppu oli tutusti NUTS Karhunkierros ja sieltä sain hyvän onnistumisen. Tuntui, että oikealla polulla ollaan ja vaikka määrätietoisesta treenaamisesta ei voinut puhua. Kuitenkin päädyin useammasta syystä jättämään Ylläs-Pallas perusmatkan juoksematta ja lunastin tutulta lipun 100km matkalle.

Treenailu jatkui miten aikatauluihin sopi. Paljon tein Hanna ja Ninnin kanssa kaikkea kivaa. Juostiin, tehtiin mäkitreeniä, pyöräiltiin ja melottiin. Monipuolista tosiaan.

Porvoo Jukolassa hellettä piisasi.

Venlojen ja Jukolanviestit Porvoossa otin myös hyvänä kestävyystreeninä, kun nautiskelin kolmen osuuden edestä. Venlojen viestissä aloitusosuus omaa reipasta ja jukolan viestissä aloitus ja ankkuriosuus omaa rauhallista suunnistuksesta nauttien. Tykkäsin ihan hirmuisesti. Tuntuu niin mahtavalta, kun pystyy vetämään pitkään, vaikkakin vauhti on maltillinen.

Ylläksellä. Kuva: Ninni

Kesä oli töitä ja pitemmillä vapailla tehtiin perheen kanssa lyhyitä reissuja ja kävimme mm Kristiinankaupungissa ja Vaasassa teltoissa majoittuen. Oli kivaa ja edullista.

Heinäkuun Ylläksen reissu oli myös osittain lomaa, kun ehdittiin Ninnin ja tyttären kanssa maastopyöräillä ja lenkkeillä. 100km kisajuoksu ei sitten mennyt nappiin. Yötön yö meni taisteluksi maaliin, sillä energian ottaminen epäonnistui täysin ja ensimmäisen kerran oksensin kisan aikana. Tai no muistin, että olenhan mä kerran Vaarojen maratonin punaisella matolla kyökkinyt, mutta mitään ei tullut ulos. Juoksu oli pettymys.

Jurvan SM kisat. Kuva: Päivi

Ylläksen reissusta viikon päästä oli pyöräsuunnistuksen SM sprintti ja pitkänmatkan kisat lähellä meitä, Jurvassa. Jostain kumman syystä olin ladannut niskaani valtavat paineet ja en muista koska olisin viimeksi jännittänyt niin paljon. Kädet tärisi ja tuntui ettei ajatus pelannut ollenkaan. Halusin pärjätä ja tiesin, että tässä maastossa mulla on mahdollisuudet. Onnistuin ja viikonlopun saldona D40 sarjan kaksi kultaa. 

Kuva: Alppimentorit

Kesän ja ehkä koko vuoden yksi ehdoton kohokohta oli juoksuvaellus Italian Aostanlaaksossa. Oli hienoa, oli kaunista ja jaksoin hyvin. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman päivän. Tällaisia reissuja haluan lisää. Valitettavasti reissukertomus tänne blogiin on jäänyt pahasti kesken. Yritän sen kirjoittaa jossain kohdassa loppuun...

Polkujuoksuryhmän kanssa poluilla.

Italian reissun jälkeen meno jatkui tuttuun tapaan. Syksyllä reissasin tyttärien kanssa suunnistuskisoissa, joissa välillä olin huoltajana, esim nuorten jukolassa ja välillä pääsin itsekin suunnistamaan. Mm SM sprinteissä olin tyttäreni kanssa, mutta se meni omalta osalta ihan puskiin. Harmitti, koska tämä oli yksi vuoden päätavoitteista.

Syyskuussa pyöräsuunnistuksen SM keskimatkalta sain D40 sarjan pronssia ja viestissä Ninnin kanssa hopeaa - kolmas vuosi peräkanaa. Tänä vuonna oli taas niin tiukkaa ja etukäteen spekuloituna jo mitali oli meille hyvä saavutus. Kuitenkin pistimme hyvin hanttiin ja ilman virheitä olisimme voinut jopa voittaa. Tässä edelleen meidän tavoite tuleville vuosille.

Osumaakin tuli.

Syksyn aikana ohjasin myös polkujuoksuryhmiä, retkeiltiin perheen kanssa mm geokätköillen (on hurjan mukavaa puuhaa) ja onnistuin kaatumaan pyörällä ja sain leukaani kunnon tällin. Vanhuus ei tule yksin, sillä toilailujen lisäksi sain silmälasitkin, jotka ovat helpottaneet tekstin tihrustamista ja päänsärky on jäänyt pois. Ensi vuonna kisasarja vaihtuukin D45.

Lokakuun puolella oli mm X-kaati seikkailukisa, joka oli vuoden yksi rankimmista. Rankkuus johtui monista tekijöistä, mutta kaksi merkittävintä olivat epäonnistunut melonta osuus ja epäonnistunut energian ottaminen. Oli todella lyöty olo 7 tunnin seikkailemisen jälkeen, mutta ehkä me tarvittiin Ninnin kanssa tällainen tähän väliin.

Lokakuun lopussa kävin juoksemassa Komia Flown Komia Ilkanpolulla 39km. Juoksu oli kiva ja omalla rennolla vauhdilla irtosi naisten sarjan voitto. Tämä juoksu antoi paljon uskoa, että oikealla vauhdinjaolla ja riittävällä energian nauttimisella onnistun kyllä. 

Komia Ilkanpolulla onnistuminen.

Marraskuussa, vuoden viimeinen kisa, poljettiin Nokian maisemissa, kun Ninni ja mä osallistuttiin Yö-rogaining MTB 8 tunnin kisaan. X-kaadon ja Yö-rogaining kisarapsat löytyy viime postauksesta.

Yö-rogaining kisan maalissa, klo.05:40.

Postauksessa mainitsemieni kisojen lisäksi kävin useissa alueemme suunnistuskisoissa ja mestaruusmittelöissä. Harmikseni D40 sarjalaisia ei ole paljon, tai niitä jotka kisoihin osallistuvat ja täten voitin sarjani kokonaispisteissä murskaavan ylivoimaisesti. Sain kasaan sen verran paljon pisteitä, että seuramme pisteharavapytty tuli myös mulle.

Lukuina vuosi 2023 näyttää tältä;

- juoksu 1941km (polku, maasto, maantie ja juoksumatto)

- suunnistus 176km (linnuntietä)

- pyöräily 4493km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)

-> 13 kertaa menin autolla töihin, muuten oon mennyt pyörällä ja jokusen kerran juosten.

-kävely 513km (sauvakävely ja ilman, retkaily ja geokätköily)

- hiihto 894km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)

Lisäksi useita tunteja kehonhuoltoa, metsätöitä, lihaskuntotreeniä ja niiden ohjausta, sählyä ja erilaista hyötyliikuntaa sekä palautteluna avantopulahduksia.

Kiitos menneestä vuodesta mukana kulkeneille, tiedätte kyllä ketä tarkoitan 💓

Reissut, kisat ja haasteet jatkuvat ensi vuonnakin ja olen iloinen jos pysyt mukana!

~Eija~

Syksyn seikkailuja

 Tervehdys pitkästä aikaa!! On mennyt viikkoja ja kuukausia ja aikani olen blogikirjoittelun sijaan kuluttanut tekemällä kaikkea muuta. Oikein itseäkin harmittaa, että urheilumuistelot jää ihan päivittämättä ja tallentamatta, kun ei niitä heti pian ylös kirjoita. 

Palataan lyhyin jutuin lokakuuhun, jolloin osallistuin Ninnin kanssa X-kaato seikkailukisaan lokakuussa ja Yö-rogainingkisaan marraskuussa.

Tutusti tavarat levällään ja sitten kasaan.

X-kaato kisattiin Espoossa Oittaan ulkoilukeskuksen toimiessa kilpailukeskuksena. Lajeina oli rullahiihtoa, melontaa, juoksua, suunnistusta, pyöräilyä ja kiipeilyä sekä quest-tehtäviä. Ninnin kanssa lähdettiin matkaan jo edellisenä päivänä maastopyörät katolla ja varusteita monoista sadekamppeisiin auto pullollaan. Aamuvarhaisella kilpailukeskukseen saapuessa siellä vallitsi outo hiljaisuus ja vain yksittäisiä ihmisiä näkyi. Varovaisesti käytiin tarkistamassa ollaanko oikeassa paikassa ja oltiin, mutta olimme vain ensimmäisiä paikalla.

Tässä seikkailukisassa saimme kartat ennen starttia tutkittaviksi ja reittisuunnittelua varten. Meillä meni tämä tosi hyvin ja rauhallisesti. Ehdittiin syödä samalla ja sitten tavarat lähtöpaikalle valmiiksi ja odottelemaan lähtöä. Kuulutus ja yleinen opastus ontui pahan kerran, koska olemme tottuneet monissa muissa tapahtumissa toisenlaiseen menoon.

Alkuun juoksua ja suunnistusta metsässä ja pätkä valjaiden varassa pystysuoraa kalliota alas. Sitten kickbikeillä lenkki purtsilla ja vielä rullahiihtoa elämän ensimmäisen kerran ennen vaihtoalueelle juoksua.

Edessä oli melonta. Jos tästä seikkailusta pitää sanoa se mitä päällimmäisenä tulee mieleen, on se tämä karsea melonta. Olemme kuitenkin jonkun verran melontaa harjoitelleet, mutta nyt siitä ei tullut yhtään mitään. Kajakki vinnasi koko ajan meistä katsottuna oikealle, niin mennessä kuin palatessa. Mä kauhoin koko ajan oikealta puolelta ja Ninni otti vain jokusen kerran vasemmalta muuten myös oikealta, että päästiin edes jotenkuten eteenpäin. Takaa tultiin ohi kuin alennusmyynneissä. Meillä meni kauan, olin niin poikki, hartiat hapoilla ja kädet rakoilla, vaikka käsissä oli hanskat. Se oli aivan kamalaa. Vieläkin uuvuttaa kun vain ajattelenkin.

Melontaosuudelle...

Melonnan aikana oli alkanut tihkuttaa vettä, mutta sen verran lämmin oli kropassa, että vaatteita ei tullut vaihdettua vaan jatkettiin nopsasti pyöräily osuudelle, joka olikin meidän vahvuus ja tässä saimme kiinni muita. Välillä suunnistus tökki ja yksi rasti oli väärässä paikassa, jota etsittiin isolla porukalla. Tässä vaiheessa nousimme hetkeksi kolmansiksi, kunnes taas ulkopaikkakuntalaisina teimme huonoja reitinvalintoja ja kiersimme turhaan kauempaa seuraavalle rastille.

Välillä tuli kylmä, kun oli jo niin märkä ja hanskoista sai puristaa vettä. Unohdin ottaa energiaa ja voimat oli todella vähissä. Viimeisiä mehuja tiristettiin kuntoportaissa, jotka piti kiivetä yhdessä 8 kertaa ylös raskas rinkka selässä. En enää muista miten painava se rinkka oli, mutta PAINAVA. Ihan lopussa oli vielä suplaudalla kauhomista yhdelle rastille ja olimme viimeinen joukkue johon siihen ehti. Ei olisi enää jaksanut, mutta kauhottiin minkä jaksettiin vatsalla laudan päällä maaten. 7 tunnin aikarajan yli mentiin minuutilla. 

Vaihtoalue.

Yhteensä matkaa kertyi 62,3 kilometriä. Sijoitus kahden hengen naisten sarjassa oli oikeasti viides, mutta viralliset tulokset ovat vieläkin netissä väärin. Muutenkin tapahtumasta jäi hieman kökkö maku, eikä siihen vaikuttanut yksistään surkea melonta, vaan järjestäjien epämääräisyys. Tuli ehkä jopa tunne, että tässä tapahtumassa kävi aina samat tyypit, joten oletettiin että kaikki tietää miten on aina ennenkin tehty. Niin ja oli rumaa, miten räikeästi jotkut joukkueet rikkoi sääntöjä esimerkiksi siitä miten lähellä joukkueen jäsenien pitää rastilla leimatessa olla.

No jos ei muuta, niin hyvä treeni monessa mielessä. Väsyneinä ja hiukan allapäin ajeltiin kotiin.

Seikkailukisan gps-viiva.

Seikkailukisan jälkeen oli onneksi jokunen viikko aikaa toipua ja pureskella tapahtunutta ennen Yö-rogainingkisaa, joka oli Nokialla marraskuussa. Mä ja Ninni mentiin 8 tunnin pyöräsarjaan. Hyvänä treeninä ajateltiin tämäkin ottaa. Ja mä lupasin käsi sydämellä ottaa energiaa mahdollisimman tasaisesti.

Kartta, joka oli valtavan kokoinen, saatiin klo.20 ja reittisuunnittelu sai alkaa. Tämä sujui meiltä taas niin hyvin ja samalla syötiin. Rogainingissa siis on tarkoitus kerätä niin paljon pisteitä kuin mahdollista tietyssä ajassa. Rastit ovat eri pisteisiä. Jos aikarajan yli menee, tulee sakkominuutteja.

Lähtö tapahtui klo.22 ja maalissa piti olla viimeistään aamulla klo.06. Oli pimeää ja märkää, sataa tihuutti vettä. Heti alussa taas muiden imussa ajettiin väärälle kadulle, mutta sitten korjattiin suunnitellulle reitille ja homma lähti rullaamaan. Jokunen pieni virhe tuli ja erityisesti yhtä rastia etsittiin ihan urakalla ja lopulta löydettiinkin. Yhden rastin paikka löydettiin ja oltiin ihan varmoja siitä, mutta rastia ei missään. Tästä saatiin pisteet korjauksissa, kun se tosiaan kaikilta puuttui. Joku ulkopuolinen sen oli todennäköisesti napannut. Rasteilla leimaus tapahtui QR-koodilla kännykällä. Ekaa kertaa käytin tätä ja jännitti meneekö se oikein.

Välillä sade oli lakannut ja tarkeni aivan hyvin, vaikka oli ihan läpimärkä. Muistin ottaa energiaa ja fiilis pysyi koko ajan hyvänä. Hetkellisesti jossain kohdassa väsytti, mutta pääosin oli vain mukava fiilis.

Rasti, joka oli vohkittu.

Reissun loppu puolella, kun aikaa oli vielä puoltoista tuntia, Ninnin pyörän vaihteiden vaihtajan akku loppui. Oli unohdettu vaihtaa täysi akku, jonka Ninni oli kyllä matkalla ladannut. Päälle jäi pienin vaihde. Päätettiin hakea seuraavia suunniteltuja rasteja ja katsoa kauanko siinä menee. Ninni viuhtoi pikkuisissa mäissä ja alamäissä lykkäsin käsivarresta vauhtia. Mun tuli kuuma ja Ninnin kylmä. Pohdittiin, josko käydään autolla vaihtamassa akku, mutta itseä hirvitti miten tiukille viimeisen rastin haku sitten menisi. En haluaisi missään nimessä mennä yli ajalle. Tehtiin sitten päätös, että ollaan 20 minuuttia ennen ajan umpeutumista jo maalissa ja näin ei tule turha hätä lopussa. Ratkaisu taisi olla hyvä ja lopullisissa sijoituksissa oltiin 11./61. Näissä joukkueissa siis on kaikki mies ja sekajoukkueet sekä maajoukkue pyöräsuunnistaja joukkueet. Olimme todella tyytyväisiä ja suoritus olikin tasainen ja varma. Molemmat luimme koko ajan karttaa ja näin suunnistus sujui, koska aina vähintään toinen oli hyvin kartalla jos toinen oli tippunut syystä tai toisesta.

Märkinä ja rapaisina ja suihkun ja aamupalan jälkeen lähdettiin ajamaan kotiin. Koko matkan höpötettiin, että pysyttiin hereillä.

Oli kiva reissu. Kiitos Ninnille näistä reissuista!

~Eija~

Harjua ylös ja alas

Kuukausi sitten kisattiin tämän vuoden viimeiset pyöräsuunnistuksen suomenmestaruuskisat Hämeenlinnassa, Ahvenistolla. Maasto oli polkurikasta ja aluetta halkova harju tarjosi nousumetrejä, jos kiertämisen sijaan päätti polkea harjun yli. Ja minähän poljin, tai siis juoksin pari kertaa ylös ja alas pohkeet soiden.

Reissussa olin tutusti Ninnin kanssa ja tänä vuonna olimme vielä molemmat D40 sarjassa mun ensi vuonna siirtyessä yhtä ikäsarjaa ylemmäs. Ennakkospekulointina sarjamme oli kovatasoinen ja itselle henkilökohtaisesti Ahveniston maasto oli pelottava kapeine polkuineen. Itselle paineita asetti lähteminen sarjamme viimeisenä, eli olin rankin pisteissä ykkönen.

D40 sm-tuuletukset. Hopeaa Leino Johanna, voittaja Dina ei ollut paikalla enää.

Lauantain henkilökohtainen kisa ei lähtenyt ihan toivotulla tavalla liikkeelle kun kolmos rastille mentäessä menin hukkaan. Seisoskelin polulla, mutta en tiennyt missä olin. Ensin olin hermostua, mutta sitten sain itseni rauhoitettua ja kompassin avulla ja karttaa lukemalla paikallistin itseni ja rasti löytyi. Olin polkenut vanhaa, jo lähes umpeen mennyttä polkua ihan oikeaan suuntaan, mutta ko polkua ei kartalla ollut ja siksi tulin eri kohtaan seuraavalle polulle kuin olin olettanut. No tilanne pelastettu ja tuossa vaiheessa olin sijalla 6. 

Sitten matka jatkui aivan hyvällä otteella ja nostin sijoituksia ollen parilla rastivälillä kärjessäkin, mutta enimmäkseen kakkosena. Loppu puolella oli kaksi tarkkuutta vaativaa rastia, joiden kanssa menin maltilla ja se oli hidasta, mutta tiputti mua vain yhden sijan alaspäin ja lopulta voitin sm-pronssia. Mitali tuntui voitolta!

Voitettu sm-pronssi.

Yövyimme hotellissa Hämeenlinnassa ja sunnuntai aamulla takaisin samoihin maastoihin, mutta kisakeskus oli harjun toisella puolella Ahvenistonjärven rannalla. Etukäteen spekuloimme jälleen, että kovat ovat kanssakilpailijat, että jos mitaleille päästään, niin se on todella hyvin. 

Oli ennustettu kunnon vesisadetta aamupäivään ja alkoihan se tiputtaa vettä juuri ennen meidän sarjan, D80 (yhteisikä vähintään) lähtöä. Tänä vuonna tosiaan päätettiin kokeilla viestissä osuuksien vaihtoa, että mä aloitan, Ninni on toisella osuudella, mä kolmannella ja Ninni ankkuroi. Kahtena edellisenä vuonna ollaan oltu toiste päin ja on sattunut kaikenlaista. Mua jännittää tuo lähtö kolaroinnin pelossa. Koskaan lähdössä ei ole mulle sattunut mitään, toki niissä harvoin oon ollut, mutta jostain syystä pyörien sekamelskassa koen sen niin mahdollisena. Nytkin heti lähdössä kurvattiin jyrkästi vasemmalle kohti mäkeä. Pääsin siitä kyllä sukkelaan enkä taakseni vilkuillut.

Lähdön vesisateessa. Kuva:Ninni.

Ykköselle toki menin hiukan epävarmasti, mutta sen jälkeen pyörät alkoivat pyöriä ja rastit löytyä sopivaan tahtiin. Vettä satoi ja kura lensi, mutta sillä ei paljon ollut väliä. pari kertaa näin takana meidän sarjalaisia, mutta muuten menin aivan omaan rytmiin ja yllätyksekseni tulin vaihtoon minuutin verran kärjessä.

Ninnillä meni hyvin, kunnes lopussa tuli harmillinen sekoilu rastien kanssa ja pudottiin kolmansiksi, yli 7 minuuttia kärjen taakse. Vaihdossa huomasin, että Ninniä harmitti kunnolla, mutta ei ehtinyt jäädä kyselemään mitä oli tapahtunut. Mun kolmas osuus meni aivan ok. Maasto alkoi olemaan jo tuttu, mutta silti erityisesti yksi reitinvalinta meni mönkään, kun lähdin harjun kiertämisen sijaan kapuamaan rastille yläkautta. Oli kova polkea ylös. Isommin virheitä ei tullut ja pystyssäkin pysyin, vaikka polut alkoivat olla melkoista mutavelliä. Sain kärkeä yli minuutilla kiinni ja tulin vaihtoon kolmantena.

Läpimärkänä maalissa.

Ninnin ollessa ankkuriosuudella, kuulin että edestämme on yksi ennakkosuosikki joukkue hylätty väärän leiman vuoksi. Aukesi mahdollisuus jopa hopeaan. Ja hienosti Ninni maaliin tuli, mutta ilme oli paljon puhuva. Ninni ei ollut varma, oliko ekalla osuudella leimannut rastit oikeassa järjestyksessä, joten piti jännittää vielä leimantarkastukseen. Iloksemme kaikki oli oikein ja me voitettiin hopeaa, kolmannen kerran peräkanaa!

D80 SM-viesti hopeaa Ninnin kanssa.

Hopea oikeasti tuntui tosi hyvältä. Ja kisa osoitti, että vaikka tultiin ainakin omasta mielestä altavastaajina kisaan, pystyimme sittenkin iskemään kärkikahinoihin. Ilman virheitä mestaruuskin, jota metsästämme niin kauan kuin sen voitamma, olisi jälleen ollut mahdollista. Ja ehdottoman hienoa on se, että ikäsarjassamme on kovaa kisaa, sillä ilman sitä mitali kuin mitali ei välttämättä maistuisi yhtä hyvältä.

Kiitokset jälleen kerran Ninnille ikimuistoisesta kisareissusta 💗

~Eija~

Sekoilua ja hylsy

 Useamman vuoden ajan on tullut kilpailtua omalla tasolla tavoitteellisesti. On tullut testattua itseä erityisesti kestävyydessä, sisukkuudessa ja nopeudessa. Polkujuoksussa on tullut kokeiltua melko monenlaista matkaa ja ultrat sytytti eniten. Pyöräsuunnistuksessa oon ottanut oppia kantapään kautta ja päässyt hyvään vauhtiin. Tossusuunnistusta rakastan eniten, mutta juoksuvauhti ei riitä metsän puolella. Sprintissä se riittää omalla ikätasolla kamppailemaan kymppisakkiin ja uskallan sanoa tämän ääneen.

Tämän vuoden pääkisatavoitteita on ollut pyöräsuunnistuksen sm-kisat ja sieltä joltain matkalta omassa ikäsarjassa mitali. Sen olen saanut ja viikon päästä on vielä viesti, jossa mulla ja Ninnillä on jäänyt pahasti hampaan koloon.  Polkujuoksussa sain hyvän juoksun Nuts Karhunkierroksella toukokuussa, mutta Nuts Ylläs-Pallas oli pohjakosketus.

Vuoden tärkein henkilökohtainen kisa oli kuitenkin suunnistuksen SM-sprintti ja se oli tänään.

Ilmajoella am-sprintissä. Kuva: Timo Svahn

Heinäkuisen Alppireissun (tiedän, reissukertomus on pahasti kesken...) jälkeen alkoi valmistautuminen tähän päivään. Juoksua tasaisella, lyhyitä vetoja ja kovia sprinttitreenejä suunnistuskisoissa. Tuntui hyvältä, pysyin terveenä ja kisoissa sain hyvää otetta nopeaan suunnistamiseen. Tiesin, että mulla olisi mahdollisuudet viime vuosien tapaan sijoittua kymppisakkiin ja monen asian loksahtaessa kohdille, jopa korkeammalle. Viime vuonna olin hopealla.

Kuva; Timo Svahn

Sain kisareissu kaveriksi tyttäreni, joka pääsi osallistumaan sm kisoihin ensimmäisen kerran (täyttää tänä vuonna 14 vuotta). Perjantai illalla ajeltiin Lahteen ja lauantai aamulla vein tyttären autolla karsinnan lähtökynnykselle, mitä meillä veteraanisarjoilla ei aamulla ollut. Ajoin takaisin majapaikkaan ja jätin auton parkkiin. Lähdin kävellen kisakeskukseen, jonne oli reilu 4km. Toki mietin, onko tyhmää rasittaa kävelemällä näin pitkästi ennen kovia kisavetoja, mutta otin sen hyvänä lämmittelynä. Tytär ehti tulla maaliin ennenkuin mulla oli oma lähtö. Hyvin oli tyttärellä  mennyt.

D40 sarjan karsintalähdöt oli viimeisiä. Kaikki hyväksytyllä suorituksella pääsisi finaaliin, joten ei tarvitsisi repiä kovaa, huolehtia vain oikeat rastit ja välttää kielletyt alueet ja ylitykset. Silti jännitti. Sormet olivat ihan jäässä, vaikka keli oli lämmin.

Karsinta meni hyvin. Piti toki pysähdellä ja tiirata karttaa tarkkaan ja yksi huono S-muotoinen reitinvalinta. Kuitenkin tuntui, että suunnistaminen pysyi lähes koko ajan hallinnassa, pienistä virheistä huolimatta. Juoksu oli jopa helppoa. Muutkin sarjassa olivat menneet rennosti ja olin sarjani 5.

Sm-sprintin viimeinen rasti. Rastimerkkinä 'puu'.

Sitten oli pari tuntia odottelua kilpailukeskuksessa ennen finaaleja ja kaikkien oli ylitettävä lähtökynnys klo.13. Oma lähtö oli klo.14 joten ei tarvinnut mahdottoman kauaa odotella.

Fiilis oli oikein hyvä ja rauhallinen. Tiedossa oli haastavaa suunnistamista, mutta olisinpa vain ymmärtänyt kuinka haasteellista!

Oi voi... Eihän se sitten sujunut ollenkaan. Tein useita virheitä, jälkikäteen karttaa tutkiessa laskin 7 virhettä, joista yksi oli ISO ja jo yksin olisi pilannut suorituksen. Lisäksi oli pieniä, enkä nopeita pysähdyksiä edes laskenut. Lopussa koko suorituksen romutti kolmanneksi viimeisellä rastilla sekoilu. Olin menossa 17. rastille, mutta epähuomiossa leimasin 18. rastin ja olin jo suuntaamassa loppusuoralle kun hoksasin että nyt jotain jäi välistä ja käännös 17. rastille. Tulin rastille jonka koodi oli 117 ja jotenkin sekoitin sen tuohon rastinumeroon. Oikeasti mun 17. rastin koodi olisi ollut 116. Nuo kaikki (116, 117 ja 118) rastit olivat lähellä toisiaan.

Niin että tuli sitten hylätty suoritus. Hyväksytyllä suorituksella ajan mukaan olisin ollut kymppisakin ulkopuolella odotetusti, koska virheitä tuli aivan liikaa. 

Sprintin finaalin radasta pieni karttapala.

Olo on pettynyt. Finaalissa suunnistus ei sujunut, yritin ehkä liikaa ja rata sokkeloisine reitinvalintoineen oli mulle liian vaikea. Olihan se kaikille sama, enkä kuullut kyllä kenenkään sanovan että olisi ollut helppoa. Eikä sen helppoa tarvitse ollakaan, koska kyseessä on suomenmestaruuskisat. Kroppaan jäi olo, että vielä jäi fyysisesti paljon reserviin. Eli aamun useamman kilometrin kävely kisakeskukseen ei todellakaan ollut huono juttu.

Ensi vuonna sm-sprintti on toukokuussa. Ensi vuonna vaihtuu myös sarja D45:seen. Pääsen isompien mittakaavojen kartoille ja josko silloin näkisi lukea karttaa paremmin. En malttaisi odottaa, sillä on tämä sprintti suunnistus vaan niin kivaa kaikessa sähäkkyydessään.

~Eija~

Aostanlaakso 2023 osa 2.

Aostanlaakson juoksuvaelluksen toiseen päivään herättiin Rifugio Deffeyesin alppimajassa aikaisin alppistartti ajatuksella. Klo.04.30 oltiin aamupalalla ja tarkoitus oli lähteä otsalamput päässä liikkeelle viideltä, mutta ulkona jytisteli ukkonen ja vettä satoi. Edellisenä iltana oppaamme Janne oli sääennustuksia tarkkaan tutkinutkin ja tiedossa oli sateinen päivä. Alkuperäiseen suunnitelmaan tehtiin siis muutoksia jo edellisenä iltana ja aamulla lähtöä myöhäistettiin tunnilla. Alppimajan isäntä toi pöytään lisää kahvia ja me istuttiin odottamaan.

Alppistartti kuivui semialppistartiksi.

Yö oli ollut meille kaikille hankala. Oikein kukaan ei ollut saanut hyvin nukuttua ja näin oli usein, ettei ensimmäinen yö korkealla ilman alassa ja isossa huoneessa vieraiden ihmisten joukossa ollut hyvä. Vähäisistä unista huolimatta oma olo tuntui melko hyvältä, koska innostus oli ihan tapissaan.

Klo.06.00 päivä oli sen verran kirkastunut, että lamppuja ei enää tarvinnut. Sade oli lakannut ja ukkonen oli selvästi siirtynyt sivummalle. Meillä olisi kolmisen tuntia aikaa liikkua harjanteen yli ja mahdollisesti ehtiä hyvän matkaa seuraavan saderintaman alta pois. Joten matkaan sadekamppeet suurimmalla osalla päällä.

Tumma sadepilvi nousee.

Lähdettiin loivaan kiviseen ylämäkeen tikuttelemaan. Kauaa ei mennyt kun alkoi piskotella. Taakse jäävien vuorien takaa näkyi seuraava lähestyvä tumma pilvirintama. Tuo rintama lähestyi kovaa vauhtia ja lopulta jouduimme hakeutumaan kivenlohkareiden suojaan. Sade yltyi ja ukkonen jylisi vuorten välissä. Olihan se komean näköistä ja hurjan kuuloista. Nopeasti meinasi kylmä tulla siellä kiven alla istuskellessa, koska alun nousussa oli pieni lämpö kroppaan ehtinyt tulla.

Kallion kolossa suojassa.

Päästiin kuitenkin lopulta jatkamaan matkaa ja huiputimme Passo Alton (2860mpy). Siellä ei kauaa  sumuisia maisemia ihasteltu, vaan lähdettiin reippaalla tahdilla alaspäin ja seuraavaa lähestyvää ukkosrintamaa pakoon.

Passo Alto huiputettu tihkusateessa.

Alaspäin tullessa porukka osittain hajosi. Etuporukka, jossa itsekin juoksin, odotteli aina välillä porukkaa kasaan, mutta jatkoimme eteenpäin ennen kuin häntäpää oli saanut meitä kiinni. Itse olin kuullut Jannen ohjeen, että mennään alas puiden suojaan asti. Lopulta jäimme odottamaan ensimmäisten puiden jälkeen takaa tulevia. Häntäpäätä ei edelleenkään näkynyt ja Jannen ohjeella reittiä muutettiin ja jatkettiin kohti jotain maatilaa, jossa pääsisi sateelta suojaan. 

Maatila löytyi, mutta se oli yksityinen nykyään, joten jäimme puiden suojaan litimärkinä välttelemään lisää kastumiselta. Janne ja pari muuta lähti vastaan häntäpäätä, että saataisiin koko porukka kasaan. Kylmä alkoi hiipiä joka paikkaan. Oli pakko hyppiä, heilua ja keikkua. Oli todella kurja olo, mutta samaan aikaan hilpeän hauska. Lopulta kaikki olivat kasassa, joitakin harmitti enemmänkin ja osa porukasta oli mennyt harhaan koska eivät tienneet mihin me olimme menneet. No me toimimme ohjeiden mukaan hakeutumalla nopeasti suojaan ukkoselta.

Onneksi tunnelma siitä keveni, kun lähdettiin paukuttamaan rempseää vauhtia 2000 laskumetriä alas La Salleen. Oli hirmuinen nälkä ja pujahdettiin heti ensimmäiseen kauppaan hakemaan lisää evästä ja viereiseen kahvilaan lämpöisille juomille ja leiville. Olimme melkoinen näky vettä valuvine vaatteinemme.

Villeneuven "kirppari".

Reittimuutoksen vuoksi meidän piti tehdä bussi siirtymä Villeneuveen, jossa lounastimme reissussa legendaariseksi nousseessa pizzaputka Mimmossa. Muita asiakkaita ei ollut ja rohkeimmat kokeilivat kovassa energiavajeessa testata nutellapitsaa. Tästä tulikin reissumme eräänlainen puheenaiheiden hitti.

Lounaamme aikana sade oli vihdoin lakannut ja jopa aurinko pilkahteli. Me ripottelimme märkiä vaatteita bussikatoksen viereiselle aidalle kuivumaan ja tunnelma oli taas ihan huipussaan. Näin se elämä heittelee fiiliksiä suuntaan ja toiseen. Tästä jatkettiin vielä bussilla Valgrisenchen alppikylään.

Useita hylättyjä kivistä muurattuja taloja ja majoja näkyi siellä täällä. Aina sitä miettii, millaista elämää niissä on aikoja sitten eletty.

Lopulta päästiin taas vaeltamisen makuun, kun kuljimme laakson pohjaa ja lopulta 600 verttimetriä nousimme seuraavan yön alppimajaamme Rifugio Bezzille (2284mpy).

Pitemmästi tasaista pätkää ennen illan viimeistä nousua.

Päivälle tuli isoista reittimuutoksista huolimatta reipas 28 kilometriä ja 1200 nousumetriä. Laskuakin tuli ihan kiitettävästi ja etureisissä tuntui vielä kahden edellisenkin päivän alamäki rallattelut. Lisäksi mun erityisherkät kantapäät vinkuivat. Erityisesti vasemmassa kantapäässä ja kehräsluun alla oli ilkeät ihorikot. Niihin olin rakkolaastarit laittanut jo ekana päivänä, mutta edellispäivän helteessä ja tämän päivän vesisateessa eivät laastarit pysyneet paikoillaan. Majapaikassa kuljinkin sitten ilman sukkia, että iho pääsisi hengittämään.

Päivällinen kaikille majassa yöpyjille oli tutusti klo.19. Valtava puheensorina täytti jälleen ruokasalin. Väsyneenä päivän kulkemisesta itse henkilökohtaisesti toivoisin hiljaisempaa ympäristöä, kun nyt ei edes oman pöydän toisesta päässä käytyä keskustelua kuullut. Päivällisen aikana ulkona kävi kova puhuri ja hetkellisesti maisema peittyi valkoiseksi, kun taivaalta tuli peukalon pään kokoisia rakeita.  

Täällä nukuimme jälleen isossa, vaikkakin ainakin kolme kertaa pienemmässä huoneessa kuin edellisenä yönä. Ja nyt nukuinkin paljon paremmin kuin edellisenä yönä ja aamulla ulkona paistoi aurinko eikä edellisillan rakeista ollut muistona kuin hiukan kostea maa.

Rifugio Bezzi alppimaja.

Valoisalla lähdettiin liikkeelle.

Kolmannen päivän ja seuraavan päivän tapahtumat ja paikat sekoittuvat muistoissa. Kuvia ja karttoja on pitänyt katsella tarkkaan, että osaisi jonkinlaisen selonteon tehdä missä oltiin ja mitä fiiliksiä pyöri päässä. Ne menevät silti edelleen sekaisin.

Kuitenkin aamulla oli rauhallisempi liikkeelle lähtö. Aamupala oli hitusen parempi kuin ensimmäisellä alppimajalla ja yritin syödä mahdollisimman tukevasti varastamatta toisten leipiä. Laitoin jalkoihin uudet rakkolaastarit ja teippasin niiden päältä vielä kinesioteipillä. Peukut pystyssä, että ne pysyisivät paikalla. Askeltaminen rikkinäisillä kantapäillä oli kivuliasta, mutta pienesti hammasta purren eteenpäin ja niinhän siinä kävi, että hetken matkan jälkeen kroppa lämpeni ja jalkaterien tuntemukset turtuivat ja pystyi etenemään nauttien tärkeimmästä, eli matkanteosta ja maisemista.

Aamupäivän maisemat olivat karut, kun lähestyttiin jäätikköä, jonka nimeä en muista. Soralta siirryttiin isompi lohkareiselle polun tapaiselle, jossa itse polkukin hetkellisesti katosi. Kiiparoitiin melko vaativasta pikku pätkästä alas ja päästiin pari kertaa lumellekin. Koko reissulla ei kuitenkaan tarvittu jäärautoja, koska tällekin päivälle tuli reittimuutoksia ja yksi korkeahko huiputus jätettiin väliin. Nollaraja meni jossain 2800 metrin korkeudessa ja huipulle olisi pitänyt mennä ylemmäs kallioista alustaa. Edellispäivän sateet todennäköisesti oli jäätynyt kallioon ja siihen ei purisi edes raudat. Turvallisuus edellä mentiin. Tässä kohdassa kuitenkin harmitti oikeasti. Harmitti oma tuuri, että nyt kun mä olen täällä, päättää keli heittää räpäskää naamaan. 

Jonnekin kuitenkin päästiin tiukan ylöspäin tunkkaamisen jälkeen ja muun muassa Col Basse Dere (3082mpy) tultiin ylös viileässä tuulessa. Iloinen ryhmäkuva taas merkkipaalun ympärillä.

Col Basse dere.

Sitten tulee pätkä, etten tarkemmin muista mitä korkeuksia huiputettiin tai mitä fiiliksiä tai ajatuksia päässä pyöri. Sitä taidettiin vain mennä peräkanaa, välillä pysähdyttiin hetkeksi evästämään ja huilaamaan. Kuvien perusteella kauniita maisemia oli silmän kantamattomiin ja oli vaikea valita niistä, mitä tänne laittaa.

Yksi haave reissulla oli päästä pulahtamaan alppilammessa ja tänään se toteutui ja vielä kahdesti. Lampien paikkoja en muista. Vesi oli kirkasta ja viileää, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen kylmää verrattuna Suomen vesistöihin. Omille jaloille viileä kastautuminen tuntui tekevän hyvää, mielestä puhumattakaan. Ensimmäisessä, kovin matalassa lammessa vain kastauduttiin alkkarit päällä ja myöhemmin lähempänä seuraavan yöpymispaikkaa uitiin pitemmästi. Siellä useampi meidän porukasta innostui mukaan.

Pikainen pulahdus alppilammessa Hannan ja Terhin kanssa.

Edessä näkyvässäkin alppilammessa kävimme uimassa.

Kolmanneksi yöksi tultiin Rifugio Savoiaan (2534mpy). Täällä saimme nukkua pienemmissä huoneissa. Omassani meitä oli vain neljä ja se toi mukavaa rauhaa iltatoimissa, nukkumisesta puhumattakaan. Kinesioteipit olivat pysyneet hyvin kantapäissä ja jätin ne paikoilleen. Vaihtaisin ne sitten seuraavana iltana uusiin. Uimisesta kastuneet vaatteet mietitytti, kuinka ehtivät kuivua aamuun mennessä. Niitä levittelin huoneessa minne pystyi.

Juoksuvaelluksen iloa.

~Eija~