"Hullut" Ylläksellä

NUTS Ylläs-Pallas 2017, 30 kilometriä oli jälleen kerran mulle jotain uutta ja ennen kokematonta, jännittävää ja jopa pelottavaa. Tarkkaan en tiennyt mitä on edessä, mitä muuta kuin nousua ja laskua sekä kauniita maisemia. Se oli matka Suomen yhdessä kauneimmista maisemista, matka omien rajojen kokeilemiseen. Etukäteen hiukan "häpesin" pikamatkaani, kun kuitenkin osa numerolapon noutajista oli lähdössä yli 100 kilometriä pidemmälle matkalle. Mutta omalla retkelläni opin kunnioittamaan sitä ja olen ylpeä saavutuksestani ☺

Lähtö viivästyi 20 minuuttia rajun ukkoskuuron vuoksi. Vettä tuli kirjaimellisesti kuin saavista ja parissa minuutissa sitä oli nilkkoihin asti kun sadekaivot eivät vetäneet. Me ihastelimme luonnonvoimaa hotellin katoksessa kuivassa. Yhtä nopeasti kuin sade alkoi, se myös loppui. Tuuli hiukan tyyntyi ja päästiin ryhmittymään lähtöpaikalle; nautiskelijat kärkeen ja vielä pitempään nautiskelevat taaemmaksi. Mä parkkeerasin keskivaiheille epävarmana mihin kohtaan oikeasti kuulun. Monella oli paidan päällä juoksutakki ja olin jo vetämäisillä itsellenikin, mutta pitäydyin sittenkin aloittamaan pitkähihaisella juoksupaidalla, jonka vaihdoin lyhythihaisesta tullessamme lähtöpaikalle. Takki olisi käytettävissä repusta jos sadekuuro iskisi uudestaan päälle.

Ennen lähtöä ennen ukkoskuuroa.

Lähtömerkistä porukka lähti liikkeelle. Maantiejuoksuista poiketen porukka lähti rauhallisesti, kärkikin vaihtoi suosista kävelyksi muutaman sadan metrin jälkeen, kun edessä oli kiipeäminen Ylläksen huipulle. Sorarinne muuttui pian kivirakaksi, jota mentiin pitkästi. Kivet olivat liukkaita ja irtonaisia, joten ne pyörähtelivät useasti kengän alla. Katse piti pitää tiukasti maassa etsien sopivaa jalansijaa. Huippu saavutettiin kun mun gbs näytti 2,5km ja aikaa oli kulunut 31 minuuttia. Menipä kauan! Pohkeita pakotti ja vaihtaminen ylämäki kävelystä hetken tasamaa juoksuun vaati keskittymistä. Ei jalat niinkuin unelma käynnistyneet, mutta eteenpäin mentiin. Ja sitten alkoi alamäki! Sitä tultiin saman verran kuin ylös ja paikoin oli todella jyrkkää. Jalat piti taas vaihtaa toiselle vaihteelle ja löytää sopiva tyyli. Inhoan jarruttelua, mutta nyt oli pakko jarruttaa, eikä tekniikka aivan pysynyt kasassa. Sitten se lähti rullaamaan ja kiemurtelin tiepätkää alas vauhdilla -> paras kilometriaika oli 4:15 😆 Ohitin monta ja mietiin että onko fiksua. Tulevat vielä varmasti myöhemmin ohi (eivät muuten tulleet).

30km lähtö.

Ylläksen huippua kohti. 

Vauhti tasaantui sopivaksi 5:45-6:30 kilometrivauhdiksi. Pysyttelin koko ajan parin kolmen hengen ryhmässä, tietoisesti hiukan jarrutellen etten lähtisi itseäni liikaa väsyttämään - ei vielä. Polku oli helppo kulkuista baanaa vehreän metsän keskellä. Valtavan kaunista ja rauhallista. 7 kilometrin kohdalla tultiin ensimmäiseen huoltoon, mutta mä kurvasin ohi ja jatkoin vaan matkaa. Olin päättänyt pärjääväni eväillä mitkä mulla oli; 1,5 litraa vettä, sipsejä, pähkinöitä ja tupla-suklaapatukka. Sipsejä ja vettä olin jo heittänyt suuhuni ja matkan puolta väliä olin ajatellut juhlistaa suklaalla.

10 kilometrin kohdalla alkoi piskotella vettä ja mietin että nytkö pitää kaivaa takki päälle. Päätin jäädä seuraamaan, eikä se kauaa sitten kestänytkään. Ja taas edessä nousi kivirakkka, kuuluisa pirunkuru. Teräviä kivenlohkareita jyrkässä mäessä. Nyt piti ottaa tukea käsillä reisistä ja tuli todettua, että numerolappo reidessä ei välttämättä ole paras paikka kun yrittää siitä tukea saada. Oli melko liukas, joten punttasin vain vasemmalta reideltä sitten.

Kellokkaan huoltopisteellä katoan metsään. 

Laskeuduttua taas alemmas, vihreys voitti, puro solisi vierellä, liukkaita pitkospuita, puiden juuria, märkiä mättäitä ja ohimeneviä sekä ohitettavia kanssajuoksijoita. Pidin silmällä, että naisia ei takaa tullut, mutta muutaman pääsin ohittamaan. Oli otettava kuitenkin rauhallisesti, matkaa oli vielä.

Haastavaa kivirakkka rinteellä (kuvattu kisan jälkeen lauantaina)

20 kilometrin paikkeilla alkoi jaloissa painaa. Kovat laskut, epätasaisuus ja matka tuntuivat reisissä. Muutama osuma oli tullut varpaisiinkin, mutta hiertymiä ei tuntunut. 21 kilometrin huolto lähestyi ja tiesin perheen olevan siellä kannustamassa. Kaikki kannustus, vieraiden mutta erityisesti rakkaiden antaa valtavasti voimaa. Kellot ja huudot kuuluivat jo kauas ja pienen ylämäen kävely piti vaihtaa juoksuksi. Kaappasin kourallisen sipsejä järjestäjien tarjoamalta pöydältä ja jatkoin saman tien matkaa. Lapset huusivat "hyvä äiti!" ja mulla oli enää 9 kilometriä maaliin! Ennen huoltoa olin päässyt jälleen yhden naisen ohi ja edessä odotti seuraava ohitettava. Miestenkin selkiä tuli vastaan ja parin miehen kanssa mentiin melko samaan tahtiin. Huvittikin että nousuissa hiukan jäin ja laskuissa otin kiinni. Tasamaalla taisin kuitenki olla heikoin ja sitä oli reitillä todella vähän. Pohkeet, erityisesti oikea varoitteli krampista. Oli pakko rauhoittaa, tai paremminkin pitää vauhti tällaisena eikä mitään äkkinäisiä hyppyjä tai kiihdytyksiä tehdä. Oli keskityttävä tarkasti. Eväät eivät oikein enää maistuneet, mutta pakotin itseni juomaan.

Kohti maalia, takaisin Ylläkselle tultiin alussa kiipeämämme mäen takaa. Nousu oli helpompi, mutta ei missään nimessä helppo. Pyörähteleviä kiviä, polvea ylös ja välillä yritin vilkuilla huikeita maisemia. Aurinkokin pilkahti, eikä matkalla siis satanutkaan muutamaa piskoa kummemmin. Onneksi en sitä takkia heittänyt päälle, sillä joillakin näytti olevan tukalaa kiskoessa hioja ylös ja vetoketjua enemmän auki. Mun ei ollut kylmä eikä kuumakaan vaan just sopiva.

Vielä näkyi nainen kipuamassa mäkeä ylös ja jutteli samalla miehen kanssa. Huomasin saavuttavani heitä. Mä päätin yrittää vielä ohitusta. Seurassani ollut mies jäi taakse ja mä sain jonkun sortin hurmoksen päälle. Hitaasti mutta varmasti sain parivaljakon kiinni, hetken peesi ja mutkassa ohi. Hyvää vauhtia hekin tulivat ja hetken jo säikähdin että jäävät mun peesiin, mutta jäivät jälkeen pikku hiljaa. Heidän juttelunsa jatkui, joten ei tarvinnut vilkuilla taakse. Pian mutkassa näkyi vielä yksi miehen selkä ja saavutin sitäkin. Kohta oli pakko alkaa alamäki. Maaliin oli puolitoista kilometriä ja pääsin miehen vierelle. Mies kehui menoani ja huikkasin että varovasti pitää mennä kun pohkeet ovat lähellä krampata. Hänelläkään ei helppoa ollut. Alamäki koitti ja annoin mennä. Kilometri ennen maalia joko kompastuin tai pohkeet kramppasi, mutta mä kaaduin. Maassa maatessa molemmat pohkeet olivat krampissa ja kipu oli järkyttävä. Ohittamani mies  kysyi kuinka kävi ja tarvinko apua. Kehoitin jatkamaan matkaa, mä kyllä pärjään. Vilkuilin ylämäkeen joko viimeksi ohittamani nainen tulee. Pakko oli nousta ylös vaikka sattui. Otin pari kävely askelta ja jalat alkoivat toimia, vaihdoin juoksuun ja matka jatkui hitaasti. Suoralla näin naisen lähestyvän ja mä sisuunnuin että ohi ei tule! Ohitin taas miehen ja huikkasin että taas mennään ja yritän olla kaatumatta. Keskityin vain hallittuun askeleeseen ja annoin mennä. Taas parivaljakko edessä, en tiedä olivatko kisassa mutta ohi päätin mennä. Kuulin heidän puhuvan keskenään että joku tulee lujaa takaa ja antoivat mulle tietä 😅

Voi älytöntä mikä fiilis tulla maaliin! WOU! Hetki puhaltelua, järjestäjien keittoa, sipsejä ja kaatumisen aiheuttamien jälkien tarkistus. Molemmissa kämmenissä oli pienet nirhaumat, vasemmassa olkapäässä ja polvessa isommat. Mikään paikka ei turvonnut tai ollut erityisemmin kipeä, joten ei paha.

Onnellisesti maalissa! 

Ystävä viestitteli tuloksista, että tulin 6. naisten sarjassa. Oon todella yllättynyt, tyytyväinen ja iloinen. En tiennyt mitä odottaa ja vaikka lähdin enemmän seikkailuun ja omia rajoja kokeilemaan on se silti huikeaa, että taakse jäi 158 naista! Jo kymppisakkiin pääseminen oli mieletöntä. Pohkeiden kramppia lukuunottammatta kroppa toimi hyvin, virta riitti loppuun asti ja pää pysyi matkassa mukana. Rauhallinen alku pohjusti varman lopun. Aikaa kului 3:31 ja sekunnit päälle.

Vaikka jaksoin hyvin, en olisi voinut kuvitellakaan jatkavani matkaa yhtään pitemmälle. Sen vuoro on sitten Vaaroilla lokakuussa. Nyt viime yö meni pyöriessä särkevien jalkojen kanssa ja adrenaliinia taisi olla vielä liikaa kropassa että olisin saanut rauhalliset unet. Tänään lauantaina kävelykin on tökkinyt. Lapset ovat huolissaan liikkumistani katsoessaan että pystynkö vielä juoksemaan. Vakuutin, että kohta äiti taas menee 😉

Ylläksen seutu oli upea paikka! Pala sydäntä jäi sinne ja meidän koko perhe tulee vielä sinne palaamaan kaikkien mahdollisten aktiviteettien pariin 🙂 Kiitämme!

~Eija~