Ultran jälkeen

Tasan viikko sitten taivalsin matkaani pimeässä Kolin kansallispuistossa. Otsalla keikkui lamppu ja taivaalla möllötti täysikuu. Olo ja askel olivat vielä helppoja, energiat oli kohdillaan, matkaa pätki osiin, sillä ei saanut ajatella liian isosti. Ei vielä tiennyt miten monta rankkaa hetkeä tulee, kuinka suklaan ja suolapähkinöiden pelkkä ajattelukin saa voimaan pahoin ja että kuljen kaikki 130 kilometriä maaliin asti. Kuluneen viikon aikana on tullut useasti palattua tuohon yöhän ja kirkastuvaan lauantai päivään. Juoksu ei ole unohtunut, sillä kropassa tuntuu ja näkyy vieläkin nuo kilometrit.

Kokemus Black Diamondin sauvoista on hyvä.

Palautuminen on kuitenkin hyvällä mallilla. Paikalleni en ole jäänyt, vaan liikkunut aktiivisesti, vaikkakin kevyesti. Kolillakin mukana kulkeneet sauvat ovat saaneet kyytiä ja kahdesti oon käynyt juoksemassakin. Jalat tuntuvat raskailta, pohkeita kiristää ja reidet ovat jumissa. Liikkuvuustreeneillä ja venyttelyillä oon saanut mukavasti lihaksia toipumaan. Ensi viikolla voisi hemmotella itseä ja varata ajan hierontaan. Jalanpohjat ovat edelleen yllättävän arat, vaikka niihin ei varsinaisesti mitään hiertymiä tullutkaan. Toki jalat olivat koko ajan märät ja saivat monen askeleen verran iskutusta. Uudet kengät nyt ainakin pitäisi ajaa sisään ennen seuraavia pitempiä juoksuja.

Syksyinen lenkkipolku.

Töissä pukkasi heti viikonlopun jälkeen kolme yövuoroa putkeen ja myöhäiset työvuorot on viikonloppunakin, joten järkevää ja riittävää unta ei ole vielä saavutettu. Ensimmäiset unet juoksun jälkeen häiriintyivät kropan eri kolotusten vuoksi, mutta sen jälkeen olen nukkunut kaikki mahdolliset hetket, päivällä tai yöllä, oikein hyvin. Ruoka tietysti maistuu ja syön niin paljon kuin mieli tekee. Kunpa oppisin myös juoksun aikana syömään.

Enon perheeltä pehmeyttä jaloille 💓

Olen saanut hurjasti viestejä ja valtavasti onnitteluja. Yllätyin, miten iso joukko seurasi jopa läpi yön mun menoani. Monet ystävät, lapset kotona, työkaverit töissä, tutut omia juttuja touhatessaan ja mulle tuntemattomat juoksuun sattumalta törmänneet ovat seuranneet palloni etenemistä. Voin kyllä kuvitella miten jännittävää se on ollut, kun toisella kierroksella mun vauhti hiipui ja takaa otettiin melkein kiinni. Onneksi löysin tuossa vaiheessa vielä uutta vaihdetta silmään ja sain lisättyä vauhtia. En pettänyt kannattajiani 😁 Vaikka kyllä mä olisin uskaltanut palata ihmisten ilmoille, jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. 

Olen siis kävellyt normaalisti jo maanantaina, kaksi päivää maaliin tulon jälkeen. Suurin ongelma oli mun selkä, johon tuli isohkot hiertymät juoksuliivistä. Koskaan aikaisemmin liivi ei ole hiertänyt vastaavasti, joten tämä oli iso yllätys. Jo juoksun aikana korjailin paitaani, kun tunsin sen hinkkaavan. Toisella kierroksella olleet kaksi ohutta paitaa päällekkäinkään eivät estäneet hiertymää. Heti juoksun jälkeen selkä näytti ja tuntui suihkussa ollessa tosi ilkeältä. Se eritti kudosnestettä, joten kolme ensimmäistä yötä (tai päivää yövuoron jälkeen) meni vatsalla nukkuen. Tästä johtuen niskat ja hartiat kipeytyivät, sillä nukun aika paljon seljälläni ja piikkimaton päällä. Nyt ei ole piikkejä voinut ajatellakaan.

Selkä heti juoksun jälkeen.

Hiertymään tuli paksuhko rupi ja sitä rasvasin ahkerasti ensimmäiset päivät. Kipeää teki kun rupi repeile, joten taivutusliikkeet tai esimerkiksi kengännauhojen sitominen tekivät todella kipeää. Kosketuskin alueelle sattui. Puolessa välissä viikkoa rupi on pikkuhiljaa irronnut ja alta on paljastunut uutta ehjää ihoa. Enää on vain muutama sormen pään kokoinen rupi ja muuten kuivaa ihoa. Uskomattoman nopeasti kroppa korjaa itseään ja pian jo voin taas pukea liivin selkään. Jotain toki on keksittävä, ettei vastaavaa enää tapahdu.

Selkä vuorokausi juoksun jälkeen.

Viikon pureskelun ja pyörittelyn jälkeen mieli on jo kirkastunut ja haaveilu jatkuu. Vaikka siellä pimeässä Kolin yössä hullu ajatus kiertää kaikki UTTF:n matkat tuntui ihan järjettömältä, olen kallistumassa ajatukseen, että jospa sittenkin...

~Eija~ 

VM perusmatka, 130km

Lokakuinen perjantai aamu valkeni sumusta aivan upeaksi syyspäiväksi. Teimme kevyen viiden kilometrin köpöttelyn reissuporukallamme Kolin kämppämme lähimaastoissa. Sitten ruuaksi hiilaria ja proteiinia pastan ja jauhelihan muodossa. Epäilin saanenko nukuttua päikkäreitä, mutta yritettävä oli. Muu porukka lähti lisää ulkoilemaan ja mä kömmin peiton alle ja nukahdin melko pian. Heräilin reilun tunnin hyvien unien jälkeen hiljaisessa kämpässä. Olo oli hyvä. Eväät juoksuliivissä ja puolenvälin huoltoon vietävässä pussissa olivat valmiina. Varusteet oli mietitty, treenit tehty ja pysytty vielä terveenäkin. Kaikesta tästä huolimatta mua jännitti valtavasti, oli jännittänyt jo useamman päivän. En muista koska viimeksi olisin jännittänyt niin että kädetkin tärisi teemukia pidellessä.

Majapaikkamme rannassa perjantai aamulla.

Söin lisää, teippailin kantapäät ja varpaat, puin vaatteet, huitaisin vielä shaken kitusiin, solmin kengännauhat ja pyysin kuljetuksen Ukko-Kolille, jossa Vaarojen Maratonin lähtökaari olisi. Saimme luvan, että mut sai heittää ylös asti ja näin vältyin yhteiseltä bussikuljetukselta mäen alta. Kello 18 meitä Vaarojen Maratonin perusmatkalaisia 130 kilometrille oli kuuluttajan mukaan lähdössä ennätysmäärä.

Lähdön hermostunutta jännitystä.

Mulla oli edessä elämäni tähän astisista kisamatkoista pisin matka ikinä. Jännitti miten jaksan, miten energia uppoaa, kestääkö jalat, pysyykö pää kasassa ja enhän kolhi itseäni pahasti. Kolin maasto on raadollisen haastavaa ja vaikka keli oli joidenkin mielestä edellisiin vuosiin verrattuna kuin lastenleikkiä, tekisi syksyinen kosteus juurakot ja kalliot kuitenkin tutun liukkaiksi. Eikä tiukat nousut ja laskut olisi mihinkään muuttuneet. Mulla oli jo kokemusta Kolilta 43 kilometrin lenkistä flunssatoipilaana, onnistuneesta 65 kilometrin päiväretkestä ja lipsuttelusta 65 kilometrin yöretkestä. Jo vuosien haave oli päästä läpi 130 kilometrin matka, mikä tuntui niin mahdottomalta. Mutta olisihan se niin hienoa. Viime vuonna päätin, että yritän kiertää kaikki UTTF:n matkat läpi. Korona pilasi tämän. Muut kisat (NUTS Karhunkierros ja NUTS YlläsPallas) peruttiin, mutta Vaarojen Maraton saatiin järjestettyä, vaikka hilkulla sekin oli. Pari viikkoa ennen viime perjantaita tein päätöksen, että lähden nyt joka tapauksessa yrittämään Vaarojen perusmatkaa, sillä taas ensi vuodesta ei tiedä.

Kuva; Jere Alén

Lähtö oli rauhallinen ja lähdimme pitkäksi venyvänä letkana lämpöiseen metsään. Mulla oli päällä pitkähihainen paita, pikkuisen paksummat juoksutrikoot, luotto (vaikka jo kovin pohjasta kuluneet) Inovin kengät ja päässä tuubihuivi odottamassa lamppua otsalle. Mukana liivissä oli eväiden lisäksi kahdet hanskat, vaihto tuubihuivi ja paita sekä takki.

Vajaa tunnin rennon juoksemisen jälkeen Havukanaholla lyhyellä hiekkatie pätkällä puin lampun otsalleni, sillä metsän puolella alkoi jo hämärtää. En juossut yksin, vaan edessä lähellä oli kaksi miestä ja vauhti tuntui sopivalta. Takanakin joku tuli, mutta keskityin omaan juoksuuni, sillä jo ensimmäisen tunnin aikana olin lyönyt molempien jalkojeni isovarpaat ilkeästi johonkin ja niitä hiukan särki. Matka eteläpään kierrokselle vievälle risteykselle tuntui pitkältä ja tuosta risteyksestä oli vielä tovin matkaa Rykiniemen joenylitykselle. Kropassa tuntui kuitenkin hyvältä ja energiaa upposi hyvään tahtiin. Rykiniemessä kahlattiin joki yli ja täytin molemmat lötköpulloni. Olin siis saanut juotua kahden ja puolen tunnin aikana lähes litran. Hyvin multa. Tuolla kuulin, että olen toisena ja että Jennika menee muutaman minuutin päässä.

Rykiniemen joen ylitys. Kuva; Jere Alén

Heti Rykiniemen jälkeen tulee tiukka nousu Hirvivaaralle ja Ilokalliolle. Rinnettä noustessa huomasin, että aikaisempi seura oli jäänyt vielä huoltoon ja mä olin yksin. En halunnut missään nimessä olla eteläpään lenkillä yksin, sillä se on mun mielestä reitin rankin ja hitain pätkä. Näin edessäni pari valoa ja takana alarinteessä myös. Päätin jatkaa omaa vauhtia, sillä takaa varmasti tultaisiin kiinni ja toivottavasti sitten pysyisin heidän vauhdissa mukana. Lopulta saavutinkin edellä menevän neljän juoksijan porukan, jota Jennika veti. Mentiin pitkään näin ja vauhti oli just sopivaa. Pari miestä toki hurvitteli aina alamäet mahdotonta vauhtia, kun mä painoin jarrua. Yhtäkkiä Jennika pysähtyi ja tulin rinnalle. Sain kuulla, että nivusessa oli revähtänyt. Jonkun matkaa Jennika tuli perässä ja ehdittiin vähän jutella mutta sitten hän katosi. Odottelin pitkään koska Jennika perästä tulee. Mä jatkoin matkaa kaksin yhden miehen kanssa, kun muut painoivat kovempaa menemään. Oli iso helpotus päästä Kiviniemen huoltoon, jossa olin noin puoli kaksitoista. Täytin toisen lötköpulloni, eli olin saanut juotua vain puoli litraa 20 kilometrin matkalla. Käsiin oli tullut vähän kylmä ja puin hanskat käsiin. Paitaa en lähtenyt vaihtamaan, vaikka se ihan märkä olikin, mutta käsiä lukuunottamatta kylmä ei ollut. Oli täysikuu, ei tuullut, ei satanut, mutta ei näkynyt myöskään revontulia joita niin toivoin.

Kiviniemen huollossa ennen puoltayötä. Kuva; Juha Härmäaho

Kiviniemen huollon jälkeen alkaa pitkä kipuaminen ja laskeutuminen moneen kertaan kohti Ryläystä. Tämä pätkä on mun mielestä ihan mukavaa mentävää. Auttoi kun hoin itselleni jokaisen nyppylän nousussa, että tämä ei ole vielä Ryläys, eikä tämäkään ja kun lopulta Ryläyksen kyltti tulikin vastaan, oli ihan fiiliksissä. Itsensä huijaamista, mutta toimii! Taivalsin matkaa yksin. Tai siis en todellakaan taivaltanut! Ninni laittoi mulle tsemppiviestejä koko juoksun ajan. Olin sulkenut kännykän muuten, mutta vain puhelut ja tekstiviestit pääsi läpi. Kertaakaan en puhelinta esiin kaivanut, mutta luin viestit kellostani. Oon ennenkin sanonut, että kannustuksella on aivan huikea vaikutus pääkoppaan ja sen koin todella konkreettisesti siellä pimeässä metsässä. Muutenkin kaikki ne tsemppiviestit ystäviltä, tutuilta, työkavereilta ja puolitutuilta, ennen juoksua tuntuivat niin kannustavilta. En todellakaan tuolloin vielä tiennyt, miten suuri joukko niin sanotusti juoksi kanssani. Olen niin otettu.

Joten vaikka matkaani pimeässä tein yksin, en ollut yksin. Peiponpellon huollossa, 54 kilometrin kohdalla en täyttänyt ollenkaan pulloja, koska juotavaa oli vielä hyvin jäljellä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Hiukan oli huono olo, sillä mun oli nälkä. Eväitä oli, mutta mun teki mieli suolaista keittoa, jota olisi puolenvälin huollossa tarjolla. Väkisin otin energiaa ja jatkoin matkaa. Yöllä puoli neljän jälkeen olin takaisin Ukko-Kolilla. Vastaanotto oli lämmin ja niin huolehtiva. Keittoa tuotiin eteen, oli suolakurkkuja, sämpylää ja juotavaa. Pullot täytettiin ja kyseltiin onko kaikki hyvin. Siinä oli neljä miestä mun kanssa samaan aikaan ja sain kuulla että Jennika oli joutunut keskeyttämään. Olipa harmi. Takana kakkosena oleva nainen, Mira, oli noin puolen tunnin päässä.

Tuli hyvä olo kun sai syödyksi. Vaihdoin sukat, paidan ja otin kuivat toiset hanskat mukaan. Housuja en sittenkään vaihtanut, sillä tykästyin jaloissa oleviin uudehkoihin NewBalancen housujen reisitaskuihin. Sinne sai käsistä hanskat ja roskat tosi kätevästi. Nopea huolto ja takaisin pimeään metsään. Lähdin yhtäaikaa yhden miehen kanssa, mutta jäin aika pian hänestä. Mulla meinaan tuli huono olo ylävatsalle, kun juostiin kovaa asfalttitietä alas hotellilta lähtökaarelle. Yiritn juosta, mutta se pahensi vaan oloa. Kävellen olo pysyi parempana. Olosta johtuen myös mieli kyykkäsi tuossa vaiheessa aika pahasti ja matkan teko tuntui niin pitkältä.

Aamu-usvaa. Kuva Alpo Välimaa

Matka Rykiniemeen oli taas pitkä ja nyt taitoin tuon matkan yksin, paljon kävellen. Mulla meni puoltoista tuntia kun nakersin pientä palaa kerralla sämpylää, jonka olin puolen välin huollosta ottanut mukaani. Eteläpään lenkin alun olin kuin jojossa edellä olevaan mieheen. Välillä sain häntä kiinni ja välillä tuntui niin raskaalta pysyä perässä. Energioiden uppoamisella oli suuri vaikutus tähän. Päivä valkeni pikku hiljaa, oli todella kaunista ja sumua oli paikoin sakeana. Yhdessä nousussa olin kuulevani naisen äänen jostain takaa. Mietin kuinka kovaa vauhtia sieltä tullaankaan, sillä mä olin ollut todella hidas. Eteläpään tienylityksellä seurassani ollut mies jäi tyhjäämään taskujaan roskista ja mä jatkoin nopeasti matkaani. Takaani kuulin jälleen naisen äänen. Se ei tainnut olla kuvitelmaa, vaan mua oikeasti oltiin saavutettu merkittävästi. Sätin itseäni, että miten annoin vauhdin näin hidastua. Päätin juosta vaikka hyvinkin hidasta vauhtia aina kun se vaan jotenkin sujuisi. Parhaiten sujuivat tasaiset pätkät ja ylämäet. Alamäet olivat hankalimmat, sillä etureidet olivat todella tukossa. Hetkittäin tuntui oikeassa polvessakin painetta, siis siinä polvessa jossa oli viime vuonna juoksijapolvi vaivaa, mutta ei se ollut paha ollenkaan. Hidastunut vauhti helpotti kuitenkin maaston lukemista, enkä lyönyt varpaitani enää yhtä usein kuin ekalla kierroksella. Ja ainut kaatuminen liukkaalla juurakkoisella kalliolla oli sattunut ekan kierroksen loppu puolella, tarkempaa paikkaa en enää muista.

Kaikilla 130km juoksijoilla oli gps-seuranta.

Kiviniemen huoltoon päästyä tein taas nopean huollon, eli täytin lötköpullot vedellä ja toiseen lisäsin energiajuoma poreen. Teki ihan hirveästi kokista mieli, jota olin puolen välin huollossa nauttinut. Nyt sain matkaseuraa, sillä lyhyempien matkojen juoksijoita ohitteli tiuhaan ja pääsin mäkin jonkun selän ohittamaan. Pätkin loppu matkaa lyhyiksi paloiksi. Mitään ei oikein enää uponnut alas, paitsi juotavat. Hörpin sitten niitä mahdollisimman tiuhaan ja otin askeleen kerrallaan eteenpäin. Viesti Ninniltä kertoi, että taktiikkani puri ja olin juoksun tapaista liikkumista lisäämällä jätättänyt takana tulevaa Miraa. Pyrin pitämään ajatukset positiivisina ja sulkemaan negatiiviset pois. Aurinkokin alkoi paistamaan joten mikäs tässä oli mennä. Kipeää teki niin reisiin, pohkeisiin kuin jalkapohjiin. Alaselässä oli iho arkana ja kylkiluita pakotti. Huulet olivat rutikuivat.

Pääsin vuorokauden sisällä toisen kerran kipuamaan Ryläykselle. Matkalla sinne joku mies kysyi onko sinne vielä pitkä matka. Sanoin että on. Oli ajateltava vaan nousu ja lasku kerrallaan. Maisemia vilkaisin nopeasti ja sitten katse takaisiin metrin päähän eteen.

Toisen kerran Ryläyksellä. Kuva; Touho Häkkinen

Viimeisen huollon jälkeen tiesin edessä olevan vielä matkaa. Olin laskenut, että siinä oli kaksi metsäniitty aukkoa, kaksi hiekkatiepätkää, neljä vaijerihissi/linja aukkoa, pitkät portaat ylös ja järkyttävän liukkaat portaat alas. Ja kaikkien näiden jälkeen odotetuin nousu satamasta Ukko-Kolille maaliin. Menin alamäet todella hitaasti, sillä oli liukasta enkä missään nimessä halunnut kaatua enää tässä vaiheessa. En tiennyt olisinko päässyt enää ylös nousemaan. Viimeisellä tiepätkällä kokosin jälleen sauvat liivistäni, joita olin siis kantanut mukanani koko matkan, mutta käytin niitä vain kaksi kertaa - kun nousin tuota nousua satamasta Ukko-kolille, niin yöllä kuin nyt päivällä. Ne oli kyllä siinä hetkessä tosi hyvät.

"Mä oon ihan puhki!" Kuva Niina.

Niina oli nousun alkupäässä kannustamassa. Voi että tuntui hyvältä! Kuulin, että eroa takana tuleviin on, joten siinä kohdassa tiesin että ei sieltä enää ohi nousta, tai sitten pitää tulla tosi lujaa. Päätin tikuttaa mäen "täysiä" vaikka pahaa teki. Viimeiseen viiteen tuntiin ei enää kiinteät eväät uponnut ja pelkällä juomisella mentiin.

Loppu nousussa. Kuva @juoksuopisto

Pystyin jopa laittaa lyhyet tasapätkät vielä juoksuksi, mutta viimeisessä kaarteessa ennen maalia ja yleisön katseita kyökin oikein kunnolla. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos, sillä vatsa oli ihan tyhjä. Jotenkin sitä sai vielä juoksun tapaista askelta ja hymyä huulille ja pääsin kuin pääsinkin omin jaloin maaliin asti.

Vihdoin maalissa.

Aikaa kului 21:47:35. Naisten sarjan voitto tuli ja se on ihan uskomatonta! Joitakin vuosia sitten en olisi tätä voinut uskoa. Olen vieläkin hiukan ihmeissäni. Onhan se nyt niin hieno saavutus matkalla, jonka jo läpipääseminen on mielestäni upea suoritus! Joten kaikille matkaan lähteneille, itseensä uskoneille ja parhaansa yrittäneille multa iso peukku 👍

I really did it!

Maalissa olivat vastassa Tero ja Harri. Sain tiputtaa juoksuliivin pois, riisua kuraiset vaatteet ja ummistaa hetkeksi silmäni. Hoippuen pääsin autolle ja kämpällä suoraan suihkuun. Selästä paljastui isot hiertymät, pienemmät kainaloista ja nivusista. Ensin luulin että jaloissakin on hiertymiä, mutta ei ollutkaan, vaan teippaukset olivat olleet juuri oikeissa paikoissa. Jalkapohjat toki ovat todella arat. Pian alkoi uppoamaan ruoka ja 31 tunnin valvomisen jälkeen maistui uni. En toki pysty selälläni muutamaan päivään nukkumaan, sen verran kipeä tuo hiertymä alue on.

Mulla meni aika tovi, kun pärvötin ja luin kaikki kännykkään tulleet viestit ja tsempit. Olen niin otettu miten isolla joukolla olette olleet mukana. Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka hyvältä se tuntuu. 

ISO KIITOS siis teille jokaiselle 💗

Erityiskiitos reissukumppaneille; Tero, Niina ja Harri.

Ja vanhemmilleni lasten kanssa kotona kannustamisesta.

~Eija~

Valmiina tai ei

 Se on ultran startti huomenna. Viimeiseen asti saa jännittää pääseekö lähtemään vai ei. Tiukennetuin koronasta johtuvin ohjein mennään, mikä tarkoittaa mm että kipeänä ei kisapaikalle mennä, maskeja velvoitetaan bussikuljetuksissa käyttämään ja ruokailua ei ole tarjolla juoksun jälkeen.

Terveenä ollaan, vaikka viime yönä näin unta kipeästä kurkusta ja olin niin helpottunut kun herätessä ei sattunutkaan kurkkuun. Maskit on mukana ja juoksun ulkopuolinen aika vietetään omalla porukalla mökillä tai ulkoillen. Ruuat on napattu mukaan jo kotoa. 

Leppoisaa keliä on luvattu Kolille.

 

Kaikki treeni on tehty mitä on voinut ja lauantai iltaan mennessä nähdään mihin se riittää. Toivottavasti jaksan kaikki 130km Kolilla, Vaarojen maratonilla. Pisin matkani ikinä.

Kolilla ei ole tarkoitus sammalmättäillä makoilla, mutta voihan sitä haaveilla.

 Tämän viikon otin ihan tarkoituksella lomaa, että ehdin huilata, syödä ja miettiä kaiken valmiiksi juoksuun. Tämä ei kuitenkaan ole onnistunut. On ollut painetta, väsymystä, jopa ruokahaluttomuutta. On ollut niin paljon asioita hoidettavana ja on tullut murehdittua asioita, jotka pitäisi pystyä antaa olla. No nyt on yritetty pakata mukaan kaikki oleellinen ja mitä mahdollisesti matkalla tarvitsee.

Starttivaatteet ja -varusteet.

Pakollisia varusteita ovat numerolapon ja kartan lisäksi avaruuslakana, takki, muki, elastinenside, juotavaa, energiaa, lamppu ja heijastimet. Kännykkä pitää pakata vesitiiviiseen pussiin. Lisäksi mulla on sauvat, vaihtopaita, pipo, kahdet hanskat ja tuubihuiveja.

Puolenvälin huollon tavarat. 

Puolenvälin huollossa suunnitelmissa on vaihtaa kaikki vaatteet. Valittavina on kaksista housuista ja sukista siihen hetkeen sopivimmat. Samoilla kengillä ja takilla jatkan toiselle kierrokselle. Varoiksi rakkolaastareita ja pyyheliina jos satun tarvitsemaan.

Retkieväät.

Eväät on ollut hankala miettiä. Oon niin huono juoksun aikana juomaan ja syömään, mutta noin vuorokauden yhtäjaksoiseen liikkumiseen tarvitaan energiaa. Se mitä uppoaa on siitä hetkestä kiinni. Vaihtoehtoja pitää olla. Parhaiten aikaisemmin ovat toimineet banaanit, mustikkakeitto ja suklaa. Jospa tänä vuonna maistuisivat myös suolapähkinät ja geelit. Puolen välin huollossa on saatavilla keittoa ja leipää. Yritän niitä syödä ja omaan laatikkoon sujautan kokis pullon.

Huomenna tähän aikaan me 130 kilsan perusmatkalaiset olemme olleet jo tovin liikkeessä. On kunnia olla tuossa porukassa mukana. Haluan myös päästä maaliin asti. Gps-seuranta tulee kaikille perusmatkalaisille. Pökkikää mun pallukkaa eteenpäin jos meinaan hyytyä.

~Eija~

Sprintti pettymys

 Tämä postaus on tosi lyhyt. Voisin jopa jättää kokonaan kirjoittamatta. Miksi vääntää puukkoa haavassa. Nukuttu yökään ei kohentanut fiilistä. Harmittaa (ja muutama rumasana tähän perään...). En halua selitellä, mutta kuitenkin jonkinlainen itsetutkiskelu on paikallaan. Odotinko liikaa, oletinko olemattomia, enkö vain osaa? Harmittaa lisää.

Lenkkareilla mennään sprintissä.

Eilen oli suunnistuksen SM-sprintit Salossa. Kisa oli yksi odotetuimmista tälle vuodelle, kun korona pilasi UTTF yritykseni. Toki olen satsannut tänä vuonna myös pyöräsuunnistukseen ja viikossa ajatusten suuntaaminen MTBO:sta sprintti moodiin ei ollut ihan helpointa. Se on melko yllättävää, miten raskaalta jalat tuntuvat monien maastokilometrien jälkeen siirryttäessä juoksemaan. Tuntuu, ettei pääsee oikein millään eteenpäin. Onnekseni ehdin viikon aikana käydä juoksemassa ja juoksutuntuma löytyi.

Tänä vuonna sprintissä ei ollut meillä ikätyypeillä karsintaa ollenkaan (penteleen korona!) ja se harmitti jo etukäteen. Vaikka kaksi starttia samana päivän kuulostaa raskaammalta, niin koen karsinnan kuitenkin sprintissä auttavan kroppaa heräämään ja virittäytymään sprinttiin. Varsinkin itse olisin sitä kaivannut, kun viime sprintistä oli puolitoista kuukautta. Sprintissä kaiken A ja O on se, että tekee nopeat ja hyvät reitinvalinnat, ei mene kielletyille alueille ja juoksee lujaa. Salossa onnistuin kahdessa jälkimmäisessä, mutta ensimmäinen petti ja pahasti.

Pala mun sprinttiradasta.

Nyt tulee se seli seli-osio. Mulla tuli armoton kiire lähtöön. Oltiin kisojen parkkipaikalla vartin yli yksi. Sieltä hopi hopi vauhtia kaksi kilometriä kisakeskukseen, jossa olin klo.13.30. Numerolappo paitaan, takki ja housut veks, emit, kompassi ja rastimääritekotelo messiin ja klo.13.34 juosten vajaa kaksi kilometriä lähtöön. Lähdössä olin kolme minuuttia ennen kuin mut huudettiin lähtöviivalle. Lämmittely tuli hoidettua, mutta olin kaikkea muuta kuin keskittynyt. Yritin karttasangon vieressä rauhoittaa itseni ja rastimääritteitä silmäillessä nähdä jo sieluni silmissä rastien paikat.

Heti helpolle ykköselle virhe, kakkonen ok, kolmonen ruiskaisten vaan, neloselle ja vitoselle jo paremmin. Kutoselle pitkä väli ja sen jälkeen pientä sekoilua. Ysille iso virhe ja 12. rastille mennessä olin ensin mennä 13. rastille. En tiennyt miten on järkevintä sujahtaa viimeiselle rastille ja se menikin jälkispekulointina penkin alle. Heti maalissa ihan surkea olo, sillä pommiin meni. Rastiväliajat puhuivat karua kieltään. Ykkösellä oon ollut 37. Kutos rastille mennessä olin nostanut itseni hienosti 3. sijalle, mutta sitten menin taas ryssimään ja lopulta putosin sijalle 13. Pahimmat virheet kun laskee yhteen, saa kasaan minuutin. Ei niin optimista reitinvalinnoista saisi lisää, mutta niitä en laske. Tuon minuutin kun olisi saanut pois, olisin päässyt tavoitteeseeni, eli reilusti kymppisakkiin. Siihen mulla olisi oikeasti ollut täydet mahdollisuudet. Ja nyt kun menin homman ryssimään, harmittaa niin vietävästi.

Leuka rintaan ja kohti uusia haasteita.

Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin takaisin kotiin. Menihän se kaunis aurinkoinen syyspäivä näinkin. Ensi vuonna uusi yritys tässä suunnistuksen herkimmässä lajissa, josta tykkään ihan valtavasti.

~Eija~

Tiistaitreeni

 Tiistai on treeni päivä. Tänään vaan valitettavasti en pääse ohjaamaan Sporttiporukan treenejä Neiron koululla, joten tehdään nämä korona-tyyliin etänä 😁

Treenin voit tehdä esimerkiksi kesken lenkin, kotona omalla pihalla tai sisällä. Voit treenata yksin tai pyytää naapurin tai lapsen mukaan. Liikkeet ovat simppelit ja halutessasi voit helpottaa liikkeitä tai tehdä lyhyemmän aikaa tai vähemmän kierroksia. 

Lämmittele alkuun 10 minuuttia, esimerkiksi juosten, reippaasti kävellen tai kottikärryjä lykkien.

1. Liike; Kyykky, vuorojalan askelkyykky

Tee peruskyykky ja joka toisella vuorojalan askelkyykky taakse. Määrittele itse kuinka alas kyykkäät. Pidä katse etuviistoon, selkä suorana, polvet ja varpaat samaan suuntaan.

2. Liike; Lankussa vuororistikkäisrutistus.

Mene lankku asentoon lattialle, jotakin matalaa koroketta tai esimerkiksi penkkiä vasten. Hae hyvä keskivartalo- ja lapatuki. Lähde rutistamaan ristikkäistä polvea ja kyynärpäätä yhteen vatsan alle. Ja sitten toinen puoli. 

3. Liike; Kapea punnerrus

Punnerra kapealla otteella lattialla, matalaa koroketta tai esimerkiksi puuta vasten. Halutessasi ota ojennus asennossa taputus mukaan, eli kädet irtoavat punnerrettavasta alustasta.

4. Liike; Vuorojalan hyppely korokkeelle

Valitse itsellesi sopiva koroke, esimerkiksi porras, kivi, penkki tms. Hypyllä vuorojalka menee penkille.

5. Liike; Suorat vatsarutistukset

Tee lattialla tai hiukan koholla olevalla alustalla selinmakuulla suorat vatsalihakset rustistamalla polvet ja kyynärpäät kohti toisiaan. 

Tee jokaista liikettä 1 minuutti 3-5 kierrosta.

Palauttele 10 minuuttia esimerkiksi rauhallisesti juosten.

Muista venyttelyt esimerkiksi suihkun jälkeen.

Treenistä löytyy lyhyt video MEtraining facebook sivulta.

Mukavaa treeniä kaikille 😀

Nähdään ensi viikon tiistaina taas ihan livenä klo.18.30-19.30!

~Eija~

MTBO SM-erikoispitkä

Eilen sunnuntaina pyöräsuunnistettiin SM erikoispitkät Lahdessa. Kokemusta pitkän matkan kisasta oli viikon takaisesta aluemestaruuskisasta Vaasasta ja se oli rankkaa, sillä maasto oli kovinkin tekninen ja sateen kastelema ja kuraama. Lahdessa matka oli lyhintä reittiä lähes saman pituinen, 24km. Tänä viikonloppuna takana oli jo kansallinen sprinttikisa perjantaina ja keskimatka lauantaina. Näistä kisoista juttu löytyy täältä. Onneksi lauantaina suunnistaminen sujui perjantaita paremmin, joten fiilikset sunnuntai aamulla kimppamökillä herätessä olivat suht hyvät. Väsy toki painoi, sillä uni ei ollut ollut ihan paras mahdollinen.

Lauantaina ennen starttia. Kuva; Marja.

Yöllä oli satanut raakasti vettä. Niin paljon oli kuulemma tullut, että metsässä saisi jopa kahlata ja kokeneet pyöräsuunnistaja konkarit suosittelivat kiertämään pikku polut. Etukäteen oli tullut tutkittua vanhoja karttoja kisa-alueelta ja pohdittua useampia vaihtoehtoja miten meitä pyöritetään. Lopulta kaikki kaaviot ja odotukset pitää heittää sivuun ja keskittyä itse kisaan puhtaalta pöydältä. 

Mulla oli lähtö ihan viimeisten joukossa, mikä toisaalta sopii mulle. Silloin ei metsässä ole niin paljon ruuhkaa ja läheltä piti törmäykset on paremmin vältettävissä. Haavereita sattui tälläkin kertaa, mutta mä en ollut niissä osallisena ja pystyin ohittamaan tapahtuma paikat levollisin mielin, koska kolaroijille oltiin jo apua antamassa.

No itse kisa ei lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla tälläkään kertaa, kun sekoilin asuntoalueen kaduissa 1:15 000 kartalla. Ajauduin liika oikealle, mutta onneksi sain itseni kartalle ja pääsin suht kivuttomasti lopulta rastille. Ääneen taas ärhentelin itselleni, että otappa nyt rauhallisesti. Sitten homma lähtikin rullaamaan. Noudatin konkareiden ohjeita ja kiersin isompien kuntoratojen, katujen ja teiden kautta. Kovia nousuja ja laskuja tuli vastaan ja ne toki olisi voinut tarkemmalla käyrän lukemisella välttää, mutta tulipa tehtyä samalla hyvä mäkitreeni. Jo lyhyillä pätkillä pienemmillä poluilla sai todeta, että ne olivat todella hankalia polkea liukkauden ja kuran vuoksi. Välillä poluilla oli polvia myöten kuravettä ja niitä lammikoita yritin kiertää metsän puolelta. Täälä maastossa oli lupa oikaista, eli ei tarvinnut kulkea pelkästään merkittyjä polkuja pitkin.

Lauantain keskimatkan kisassa. Kuva; Osmo Flink

Rastilla 7 käännettiin uusi kartta ja lähdettiin polkemaan reitin toista puoliskoa. Osittain pystyi hyödyntämään jo polkemia reittejä, mutta oli myös valittava niitä pienempiä polkuja päästäkseen rastille. Kura lensi ja useita satoja metrejä meni pyörän talutusjuoksuksi. Juosten pääsi taas paljon joutuisammin eteenpäin kuin että olisi yrittänyt polkea siinä sotkussa.

Viimeiset neljä rastia olivat lähiössä ja siinä piti taas tarkemmin tiirata karttaa, että hoksasi sujahtaa oikealle kadulle. Viimeiselle rastille osoitellessa tein vielä virheen, kun kurvasin liian jyrkästi oikealle ja ajauduin kohti rantaa. Taisi jo väsy painaa, sillä aikaa reissuun kului 1:47:50. Hyväksytty suoritus tuli ja ilokseni SM-hopeaa!

D40-sarjan mitalikolmikko.

Oon niin iloinen, että tuli vaan lähdettyä ja vaikka tämä ei aina oikein suju, niin joskus kuitenkin onnistuu. Kilometrejä tuli lähes 30 ja kropassa tuntuu. Hartiat, alaselkä ja pohkeet ovat melko puhki. Matkalla pohkeissa jopa tuntui kramppia, joten joitain nousuja lopussa oli otettava rauhallisemmin. Koko matkan jaksoin ilman lisäenergiaa, mutta kyllä mun olikin maaliin tulon jälkeen nälkä. Niin polkija kuin pyöräkin oli ihan kurassa, mutta se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Tämän vuoden pyöräsuunnistuskisakausi oli tässä. Hopea kruunasi kovinkin vaihtelevan tekemiseni. SM-kisat juhannuksena ei ihan sujunut ja silloin vielä "pelkäsin" polkea maastossa uudella pyörälläni. SM-kisat elokuussa sujuivat jo paremmin ja jäi hyvä fiilis. Vaasan AM-kisat viikko sitten ja kansalliset kisat ennen tätä SM-erikoispitkää olivat hyviä kisoja, joissa huomasin uskaltavani polkea ja tehdä omia reitinvalintojani ja vahvasti tunnistan missä koville menijöille jään. Parasta kaikessa on ollut se, että tämä on hurjan kivaa 😄

~Eija~

Kansallista pysu-kisaa

 Odotin kovasti tämän vuoden syyskuuta ja jännityksellä seurasin miten koronatilanne etenee,  sillä vaakalaudalla oli "veteraanien" pyöräsuunnistuksen MM-kisat Lahden seudulla. Ja niinhän siinä kävi että lauta keikahti väärään suuntaan ja matkustusrajoitusten vuoksi kisat peruttiin. Varmasti oikea ratkaisu, mutta kyllähän se harmitti. MM-kisoihin osallistuminen olisi ollut sellainen kerran elämässä kokemus, joka jäi ainakin vielä kokematta. 

Emittag-leimaus on näppärä.

Kisajärjestäjät päätyivät kuitenkin pitämään kisat, vaikka status muuttui. Perjantai iltapäivälle tuli kansallinen sprintti Nastolaan ja lauantaille kansallinen keskimatka Vierumäelle. Koska osittainen työaika järjestyi työnantajalta ja pitkä vapaa toivomaani kohtaan listantekijältä, olin vapaa lähtemään polkemaan. Marjan kanssa ajeltiin  Vierumäelle jo torstai illalla ja oli ihan lomafiilis keskellä arkea. Meillä oli pyöräsuunnistusporukalla varattuna isompi mökki ja muu porukka saapui paikalle perjantain aikana.

No perjantain sprintti ei ihan sujunut. Lähtö oli kivikkoisella mäntyharjulla. Heti ykköselle oli pientä hapuilua polkujen kanssa ja kakkoselta lähdin ihan väärin ja tein lisää virhettä kun lähestyin kolmosta. Kympille tuli toinen iso virhe. Se oli tosi harmillinen hiekkakuoppien reunoilla. Loppu sujui paremmin, mutta siinä saikin alleen nopeampaa alustaa, niin se sujuu multa. D40-sarjassa oli neljä osallistujaa ja mä tulin toiseksi. Joo, ihan ok, mutta suoritus oli umpisurkea. Veti fiilikset apeaksi.

Sprintti kartan pala.

Mun ongelma on tekniset polut. Ne vaan ei multa suju. Ilman suunnistamistakin niissä on tekemistä, mutta kartan kanssa niin vaikeaa. Siinä on työsarkaa tuleville vuosille jos haluaa pärjätä.

Perjantai ilta meni leppoisasti mökillä. Nukkumaan meno venähti liian myöhälle, mutta onneksi sain nukuttua suht hyvin. Lauantain kisakeskukseen pystyi polkemaan mökiltä kisavarusteet valmiina päällä. Hiukan viileää oli, mutta onneksi ei satanut.

Lähdössä. A3-kokoisen kartan asetteleminen pienempään telineeseen on aika haastavaa.

Nyt pääsi alussa reipasta vauhtia tietä pitkin. Vaikka tein hiukan turhan pitkän kierron ykköselle, olin silti tuolla välillä sarjan nopein. Virheestä huolimatta homma lähti hyvin liikkeelle. Radan alkupätkä oli mulle mieluista, vaikka vielä vitoselle tuli virhe crossiradan mutkissa. Kerran olin lentää sarvien yli kun yhtäkkiä edessä oli muutaman askelman portaat. Viime hetkellä sain pyörän pysähtymään liukkaalla asfaltilla. Loppuosa radasta vaati tarkempaa suunnistamista ja heti väliajoissa näkee että jouduin hidastamaan. Ei kuitenkaan mitään pummeja ja reilun 16 kilometrin polkemisen jälkeen sarjan voittajana maalii. Olipa mukava yllätys ja fiilis nousi eilisestä.

Keskimatkan kartta pala.

Huomenna sunnuntaina onkin sitten SM-erikoispitkät. Matkana on jotain 26km, eli suurinpiirtein saman verran kuin viime lauantaina Vaasassa. Toivottavasti ei ole yhtä teknistä ettei ihan hermot mene.

Nyt on ilta huilailtu. Pitää vielä syödä ja tankata energiavarastoja. Ja ajoissa nukkumaan. Peukut pystyyn huomiselle.

~Eija~