Vaarojen maraton ja UTTF huipennus

Tuijotan juurakko- ja kivikkomoottoritietä niin pitkälle kuin lamppuni himmeimmällä valokeilalla voi nähdä. Edessä tai takana ei näy muita valoja juuri nyt. Nostan polvea ylös, varon alamäessä etten vääntäisi nilkkaani uudestaan, yritän houkutella itseäni ottamaan taas lisää energiaa sillä edellisestä namupalasta on tainnut kulua jo yli puoli tuntia. On keskiyö, suurin osa nukkuu, mutta tiedän että gps-palluukkaani katsoo juuri nytkin joku tutuistani, joten jatkan vaikka väsyttää. On Vaarojen Maratonin yö ja mä juoksen kohti unelmaani.

Vielä nopeasti kuva ennen lähtöä.

Takana on reilu 4 kuukautta sitten NUTS Karhunkierros 166km ja 2 ja puoli kuukautta sitten NUTS YlläsPallas 160km. Vielä Vaarojen Maratonin 130km ja UTTF (Ultra Trail Tour Finland) olisi kierretty ja finisher titteli ansaittu. Tätä viikonloppua tavallaan odotti malttamattomana, vaikka toisaalta hirvitti jos unelma särkyykin. En tiedä jaksaisinko tai pystyisinkö aloittamaan koko homman uudestaan. Tiesin viime vuodesta mitä Kolilla olisi edessä ja se pelottikin.

VM perusmatkan startti perjantai illalla. Kuva; Juuso Jonninen

Ennen lähtöä oli jos jonkinmoista säätöä. Jo hyvän tovin kun oltiin torstaina ajeltu kohti Kolia, huomasin että mun kello oli jäänyt kotiin. Kello kädessä olisi ihan ehdoton varuste mukaan, että pystyy seuraamaan ajan kulkua. Hätäratkaisuna olisin saanut Niinan kellon lainaan, mutta lopulta osallistujalistalta löytyi sellainen henkilö jonka mukana kellon saattaisi kotoa saada toimitettua Kolille ajoissa. Kiitos Juhalle ja iskälleni asian hoitamisesta ja kello pääsi matkaani.

Muutenkin tuli hiukan kiire lähtöön ja viimeiset varustesäädöt tehtiin vauhdilla. Ehdin kuin ehdinkin lähtökaarelle ajoissa ja seikkailu sai alkaa.

Uusi lähtöpaikka Ukko-Kolin luontokeskuksen vierestä oli mielestäni hyvä muutos ja heti päästiin nousemaan upeisiin maisemiin. Tässä vaiheessa oli vielä sen verran valoa, että ympärilleen näkikin. Vajaan tunnin juoksemisen jälkeen valo otsalla oli napsautettava päälle ja näkökenttä kapeni parin metrin päähän eteen.

Kaikki lähti helposti liikkeelle. Mentiin pitkässä letkassa helpon tuntuista vauhtia. Syötävää napsin tasaisesti ja vajosin välillä täysin omiin ajatuksiini, koska kukaan muukaan ei oikeastaan jutellut yhtään mitään. Rykiniemen joen ylityksestä selvisin kuivin jaloin hyppimällä kiveltä kivelle. Täytin lötköpullot vedellä ja matka jatkui. Eteläpää oli tutusti hidas ja tuntui taas niin väsyttävältä. Nyrjäytin ensimmäisen kerran oikean jalan nilkkani. Ilmeisesti enemmän osumaa sai kuitenkin jalkaterän ulkosyrjä, koska siinä tuntui ilkeä kipu koko loppu matkan.

Ennen Kiviniemen huoltoa kävin huussissa ja huollossa taas lötköt täyteen vettä ja ettenpäin. Tässä vaiheessa Irene lähti tiepätkää vetämään selvästi reippaammin. Näköyhteys oli vielä useamman kilometrin, mutta sitten hän meni. Pidin pääni ja jatkoin omaa juoksuani, koska matkaa olisi vielä melko pitkästi jäljellä ja päätavoite oli päästä maaliin. Nousua, laskua, juurakkoa, kivikkoa ja vuorokauden vaihtuessa kasassa oli 42,3 kilometriä.

Gps-seurantaa.

Puolen välin huollossa vastaanotto oli jälleen mitä lämpöisin. Jauhelihakeittoa ja kokista tuotiin eteen, kyseltiin onko kaikki hyvin tai tarvitsenko jotain. Paikalla oli kymmenkunta juoksijaa, Irene oli jo jatkanut matkaansa. Vaihdoin kuivat paidat ja tuubihuivin päähän ja kaulaan. Täytin juoksuliiviin energiaa ja sitten reippaasti tuolilta ylös ja ilmoitus että jatkan matkaa. Taputusten saattelemana lähdin yksin takaisin pimeään yöhön. Viileä ilma iski päin naamaa ulkona ja heti piti kiskaista hanskat käteen. Tärisin hetken, mutta aika pian taas kroppa pääsi sopivaan lämpöön ja hanskat sai riisua. Tankkaus huollossa teki tosi hyvää ja fiilis oli todella korkealla. Jos ensimmäisellä kierroksella mieli välillä eksyi laahaamaan siinä tosi asiassa että joutuu kiertämään samat paikat uudestaan, niin nyt se olisi viimeinen kerta. Hymyilytti ja olin niin onnellinen.

Mutta kyllähän se hymy hyytyi kun matka eteni. Väsy painoi. Ensimmäisen kerran yöllä juoksussa mun tuli todella univäsy. Yhdellä tasaisella tiepätkällä laitoin muutamiksi hetkiksi silmät kiinni ja otin lyhyet mikrounet. En osaa sanoa enää mitä noina yksinolo hetkinä ajattelin, en kai mitään. Oli kuitenkin piristävää kun kaksi miestä saivat mut kiinni ennen Rykiniemeä. Tästä matka jatkui Kimmon kanssa ja tällä kertaa jaksoin jutella ja kyllähän se huomion vei kivusta jota jalkapohjissa ja varpaissa tuntui. Olin iskenyt vasemman jalkani varpaat muutaman kerran kiveen tai juurakkoon niin kovaa, että itku meinasi tulla. Olin ihan varma, että siellä on julmetut rakot, mutta jaloissa ei ollutkaan yhden yhtä rakkoa.

Aamu valkeni sumussa. Hetken eteensä näki vain sumuverhoa. Yön kosteus kasteli kalliot, kivet ja juurakot liukkaiksi ja sai olla tosi tarkkana. Muuten oli todella hyvä keli - ei kylmä eikä kuuma. Pitkähihaisella merinopaidalla ja seuran lyhythihaisella paidalla tarkeni loistavasti, hetkittäin jopa oli tosi lämmin. Syksyiset lehdet olivat kauniita, vaikka tekivätkin arvaamattoman liukkaan maton poluille.

Eteläpää oli tuskallisen hidasta. Vatsa kurni satunaisesti, eikä mua napannut ottaa syötävää. Väkisin pureskelin ja nieleskelin jotain, onneksi juotavaa upposi ihan hyvin. 65 kilometrin juoksijat porhalsivat kevyesti ohi. Ja Kiviniemen huollon jälkeen myös 43 kilometrin juoksijoita  liittyi samalle polulle, mutta hyvin sinne mahtui. Jatkoimme Kimmon kanssa yhtä matkaa, vaikka olin sanonut että anna mennä vaan. Mulla fiilis nousi ja laski kuin aallokossa. Kuitenkin juoksua tai sen tapaista sain pidettyä todella hyvin yllä.

Viimeisessä nousussa.

Pätkin matkaa lyhyiksi etapeiksi ja pikku hiljaa se eteni. Jo yöllä olin ynnännyt, että omaa ennätystäni en tule tekemään tällä vahdilla. Sinänsä hassua, että koin oloni vahvemmaksi ja paremmaksi kuin viime vuonna, mutta silti etenin hitaampaa vauhtia. Nyt oli enemmän ehkä sellainen suorittamis meininki kuin kilpailu. Tärkeämpää oli päästä maaliin kuin tehdä oma huippu tulos.

Ja maaliin mä pääsin! Luulin, etten jaksa ottaa loppukiriä, mutta nähtyäni Teron, Niinan ja Harrin kannustamassa 200 metriä ennen maalia, viimeisessä tiukassa nousussa, laitettiin koko porukalla vielä juoksuksi. Punaiselle matolle ja kohti maalilinjaa! Olin niin onnellinen!

Aika oli 22:33, naisissa sijoitus 2. ja UTTF naisten 2.!

Sain syliini pussillisen palkintoja ja mut saatettiin huoltoon, sain sellaista kohtelua kuin 1.perintöprinsessan kai kuuluukin saada 😉 Mies kiskoi multa kengät ja sukat ja mä sain kokis kupin käteeni. Kuivat vaatteet päälle, finisher-liivin sovitus, Niina haki mulle ruuat, kaverit kantoivat kaikki tavarat ja mä köpöttelin autolle. Halusin vain nopeasti kämpille, suihkuun, vähän syömään ja laittaa silmät kiinni. Olin niin äärettömän onnellinen!

Kuva: Alisa Kinnunen

kuva; Juuso Jonninen

Pari päivää maaliin tulon jälkeen koen edelleen juoksevani Kolin vaaroilla. Näen edelleen edessäni juurakoita ja lähes pystysuoraa seinämää josta pitää mennä ylös tai tulla alas. Jalkoja särkee, on jatkuvasti nälkä ja väsy. On hiukan haikea olo, koska tämä ylipitkä ultrailu taisi olla tässä. Saavutin yhden ison unelmani, jota en olisi voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten kun ensimmäisen kerran Vaarojen maratonille osallistuin. Vaarojen Maraton ja UTTF on ollut isoin ja haastavin haasteeni urheilun saralla ja olen niin ylpeä että jaksoin vaan puskea eteenpäin ja lopulta; "I DID IT!"

~Eija~