Näytetään tekstit, joissa on tunniste patikointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste patikointi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Ääntä levanevalle

Pääsiäisen pyhät tarkoitti monelle useamman päivän vapaita, reissua sukulaisten tai ystävien luo, hiihtelyä pohjoisessa tai kevät puuhia kotosalla. Ihanaa aikaa hetki huilata työ ja kouluhulinoista, syödä herkkuja, hiljentyä ja rauhoittua. 

Mulla Pääsiäiseen kuului ystäviä, retkeilyä, pikku virpojia ja töitä. Sopivassa suhteessa kaikkea. Omien lasten, ystävän ja ystävän lasten kanssa kävimme kuuntelemassa hiljaisuutta Jurvan, Ilmajoen ja Laihian alueella sijaitsevan Kurjen kierroksen Levanevalla.
Kurjen kierros on kokonaisuudessaan 45 kilometriä pitkä reitti, jonka helmi on Levanevan luonnonsuojelualue. Suotaipaleilla on kilometritolkulla pitkospuita ja välillä koukataan metsiin ja kallioille. Lintutornista voi ihailla kaunista suomaisemaa lintuperspektiivistä ja eväät maistuvat taukopaikoilla, joissa voi aivan hyvin yöpyäkin. Lakeuden elämysliikunta ry:n sivuilta löytyy Kurjen kierros infoa lisää.
Näkötorni Maalarinmaalla.
Me lähdimme reissuun kahden auton taktiikalla. Ystävän auto jätettiin Peräkylän parkkipaikalle ja mun autolla siirryimme koko porukka Maalarinmaan parkkipaikalle. Sieltä lähdimme reput selässä kävelemään ja heti kärkeen kipusimme näkötorniin. Vaikka keli oli pilvinen, olivat näkymät kauniit. Osa retkikunnastamme olisi pysähtynyt jo tässä evästämään, mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan askelsimme päättäväisesti eteenpäin.
Suomaisemaa.
Lunta ja jäätä oli vielä paikoin aika paljonkin, mutta onneksi suurin osa metsäpoluista ja pitkospuista oli täysin sulat. Muutamassa kohdassa vettä oli useamman metrin pituudelta pitkospuiden päällä ja vaikka yritimme pitää jalat kuivina hyppelemällä suon mättäältä mättäälle, saivat jalat viileän kasteen. Kartan mukaan arvioin matkan levähdyspaikalle olevan alle viisi kilometriä mutta sinne olikin matkaa yli kuusi kilometriä. Kaikkien alkoi tulla nälkä ja "kohta ollaan perillä"-lausahdus ei enää vakuuttanut ketään. Kiimakalliolla lopulta pysähdyimme ja ekalla tulitikulla saatiin nuotio omilla puilla syttymään ja makkarat tirisemään. Kyllä eväät vaan maistuu niin hyviltä luonnon helmassa tovin retkeilyn jälkeen.
Kuin juna pitkospuita eteenpäin.
Levähdyspaikalle osui tuuli ja märät kengät jalassa teki siitä viileän tuntuisen. Oli parasta jatkaa matkaa. Ja hyvinpä taas energiavarastot tankattuna kaikki jaksoivat eteenpäin kuin höyryjunat.
Lisää pitkospuita.
Särkisen taukopaikka oli keskellä metsää oleva aukea. Siellä oli tulentekopaikka, autiotupa ja kuivakäymälä. Hetken ihastelimme paikkaa, kunnes oli syytä taas jatkaa matkaa. Nyt alkoi tulla vastaan myös muita pitkäperjantain retkeilijöitä. Lopulta kokonais kilometrit kohosivat yli 10. Pakkauduimme ystävän autoon, ajoimme mun autolle mutkikasta hiekkatietä ja sitten kotiin. 
Käkkyrä mänty nevalla.
Parasta retkessä oli aika ystävän ja lasten kanssa, tietysti eväät sekä ehdottomasti se hiljaisuus keskellä nevaa. Kahdesti pysähdyimme aivan paikoillemme ja kuuntelimme sitä hiljaisuutta. Ainoastaan lintujen keväinen viserrys kuului metsästä. Hiljaisuuden lisäksi retkestä tulemme muistamaan märät jalat ja pitkospuut pitkospuiden perään.
Tänne pitää päästä juoksemaan, tänne tullaan juoksemaan.
Märät jalat mutta mieli iloinen.
~Eija~

lauantai 19. tammikuuta 2019

Retkellä Seitsemisen Kansallispuistossa

Seitsemisen kansallispuisto sijaitsee Ikaalisten ja Ylöjärven rajamailla. Se on noin 45 neliökilometriä jääkauden muokkaamia harjuja, soita, männikköjä ja korpikuusikkoja sekä Multiharjun aarnimetsää. Olen täällä joskus vuosia sitten kesä aikaan käynyt ja sen jälkeen on ollut useasti puhe mennä uudestaan. Nyt meillä oli lahjakortti käytettävänä Ikaalisten kylpylään, mutta ennen uiskentelua oli pakko päästä ensin ulkoilemaan ja siitä se ajatus lähti. 
Seitsemisen kansallispuisto
Vaikka lämpömittari näytti pahimmillaan miinus 19 astetta pakkasta, emme peruneet suunnitelmia. Koko porukalle vain kolme kerrosta vaatetta päälle ja lopulta mittari näytti miinus 15 kun lähdimme jalkaisin liikkeelle Koveron petinnetilan pihasta.  
Latukartta.

Koveron perinnetila talviasussaan.
 Metsä lumosi heti meidät kaikki. Puut notkuivat lumen painosta tehden polun ylle kaarisiltoja. Kuusien alla oli sopivia piilopaikkoja niin metsän eläimille kuin sopivan kokoisille lapsille. Jos et ollut skarppina saatoit saada lumikasan niskaan edellä menevän ravistellessa puiden oksia. Jälkien perusteella juuri meitä ennen oli polku ajettu moottorikelkalla ja kulkeminen siinä oli helppoa. 
Lumisia siltoja polun yllä.
 Lopulta päädyimme kulkemaan Koveronkierroksen, sillä polku Multiharjulle oli vain jalan tampattu. Menemme sinne sitten joku toinen kerta. 
Valon pilkahduksia.
 Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta ja Haukilammen nuotiopaikalle saavuttaessa se oli korkeimmillaan. Juotiin kaakaot, paistetiin makkarat ja jälkkäriksi mutusteltiin keksit. Varpaita ja sormia alkoi nopeasti paleltamaan, joten lyhyen hippaleikin jälkeen jatkettiin matkaa. 
Evästä nuotiolla.

Pakkastaidetta.
 Ihastelimme kaunista, niin sadunomaista metsää. Keksimme millaisia satueläimiä täälä voisi asua. Näimme oikeiden pupujen ja kettujen käpälien jälkiä. Mietimme kuinka moni eläin näkee ja kuulee meidät, tarkkailevat meitä, eikä me tiedetä siitä mitään. Pienet kuusen taimet näyttivät lumiukoilta ja peikoilta.
Satumetsässä.
Reittimerkkejä ei näkynyt kuin muutama, joten oli vain luotettava moottorikelkkauran menevän oikeaan suuntaan. Kuitenkin seikkailut aina kiinnostavat joten retkikuntamme päättikin lähteä pienempää polkua, kohti tietä kelkkauran mennessä suoraan eteenpäin. Kulku kapealla muutamien askelten tallaamalla polulla oli hidasta, mutta juuri sellaista olin tältä retkeltä odottanutkin, moottorikelkkaura oli ollut luksusta. Lumen alla oleville pitkospuille ei oikein askel meinannut osua ja pehmoisia humpsahduksia lumihankeen saimme todistaa.

Lopulta edessämme kohosi nousu harjulle. Tampattu polku loppui, mutta kartan mukaan tie oli ihan lähellä. Umpihangessa kiipesimme harjulle, hetki matkaa harjun päällä ja sitten laskeuduimme tielle. Iloisina, posket punaisina ja hiukan väsähtäneinä lopulta takaisin autolla. 
Soliseva puro keskellä metsää.
Oli ihana retki talviseen metsään. Pakkasesta huolimatta tarkenimme hyvin, poluilla pääsi kulkemaan aivan hyvin. Toki kelkkaura oli iso apu ja autolle takaisin päästyämme sinne oli vedetty latu-uraakin, joten hiihtäenkin pääsisi vaikka kuinka. Suosittelen retkeä Seitsemiseen talvellakin. Metsä näyttäytyy silloin aivan eri tavalla kuin kesällä.

Kylpylässä lillumisen ja ruokailun sekä parin tunnin kotimatkan jälkeen lapsia ei tarvinnut houkutella nukkumaan. Päivän reippailut olivat tehneet tehtävänsä 😊

~Eija~

tiistai 30. lokakuuta 2018

Back to Koli

Suomen poikki ajaminen ratkiriemukkaassa seurassa ja paluu kolmen viikon jälkeen Kolille oli odotettu reissu. Vaikka nyt parkkipaikalla ja Kolin hotellin pihassa oli kovinkin rauhallista, ei ollut punaista mattoa tai maalikaarta, saatikka enää syksyn ruskaa, oli kuitenkin jälleen hento kerros lunta, tärkeitä ihmisiä ympärillä ja pieni kihelmöinti vatsanpohjassa. Oli viikonloppu kun tulisin ystävieni kanssa kokemaan Kolin kansallispuiston tunnelman, kiireettömyyttä ja omiin muistoihin palaamista. Ystäväni jo autossa kysyivät Vaarojen maraton ultrajuoksustani ja sain jakaa makupaloja matkastani heidän kanssaan koko viikonlopun ajan.
Ukko-Koli 347m
Perjantaina iltapäivällä pääsimme perille ja ennen auringon laskua kiirehdimme ylös Ukko-Kolille, jonka korkeus on 347 metriä. Vaarojen maraton reissuilla en ole ehtinyt huipulla käydä. Maisemat olivat mahtavat, vaikka nopeasti aurinko laski ja hämärän ja pimeän rajamailla löysimme takaisin autolle. 
Maisemia Ukko-Kolilta.
Mökki majoituksemme oli hyvä. Kaikki oleellinen löytyi mitä naisporukka tarvitsee. Ikkunasta näkyi Pielinen, jonka aalloissa kävin lauantai illalla pulahtamassa. Saunomisen ja lautapelin pelaamisen jälkeen maltoimme mennä suhteellisen ajoissa nukkumaan. Seuraavalle päivälle oli suunnitelma patikoida max 20km, lähtöpaikka oli päätetty ja se, että taksi saa tulla hakemaan meidät sitten jostain minne päätämme lenkkimme. Olin toki ottanut maastopyöränikin mukaan, jos olisin heittänyt naiset lähtöpaikalle ja vienyt auton valmiiksi jonnekin odottamaan ja sitten pyöräillyt lähtöpaikalle. Päädyimme lopulta kuitenkin taksiin. 
Pielisen rannalla
Aamulla kunnon aamupala, mikä oli molempina aamuina valmiiksi katettu ja mä vain ilmestyin pöytään (kiitos 😊). Pakkasimme reppumme; eväät, vara- ja taukovaatteet, lamppu, varavirtaa ja kartta. Ehdin käydä Pielisen rannalla hetken haistelemassa aamua. Ihanaa olla täällä. Tuulessa oli lupaus hienosta päivästä. 

Ajoimme Havukanaholle. Muistot tulvahti mieleen; tästä niityltä juoksin, fiilis oli mahtava, takana oli vasta reilu 5km. Pääsimme heti nousujen makuun ja riisuimme yhdet vaatekerrokset pois. Kiipeäminen palkittiin upeilla maisemilla Pieliselle ja sen yli. 
Havukanaholta lähtö
Pidimme vauhdin rauhallisena. Viiden naisen porukassa juttua riitti. Sua kuunneltiin, sait kuunnella, jaoimme nämä nousut ja maisemat, juuri tämän hetken. 
Kuvaamista Jauholanvaaralla 213m
Jauholanvaaralla pysähdyimme retkemme lähinnä virallista osuutta toteuttamaan, vaikka sekin meni enemmän nauraessa. Toimittaja Päivi nimittäin kuvasi mua eestä ja sivulta ja mä yritin olla ihan rentona luonnollisesti. Juttu ilmestynee marraskuussa paikallislehdessä. Jännittää minkä kuvan Päivi sieltä valitsee ja ennen kaikkea mitä kivaa teksti tulee sisältämään. 
Niin reippaana :)
Laskeuduimme Herajärven kierroksen itäpuolen vaaroilta alemmas ja puiden lomasta ilmestyi tyyni, kuvankaunis Pitkälampi. Aurinkokin ilahdutti meitä valaisemalla vastarannan havupuut ja heinikon. Kaunis paikka, jonka olin juostessa ihan sivuuttanut. Pysähdyimme hetkeksi ja se jäi muistoihin ikuisesti. 
Pitkälampi
Olimme välillä pysähtyneet hörppimään juotavaa, mutta retkemme pääateria nautittiin Laukkalassa. Kokosin trangian ja sinne tulet. Keittelimme Sannan suunnitteleman ateriamme, joka sisälsi porkkana-kaura-pastaa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kikherneitä. Ai että oli hyvää. 
Evästystä Lakkalassa
Lyhyemmätkin pysähdykset aiheuttavat nopeasti sen, että tulee vilu. Pitempi ruokailupysähdys aiheutti syvemmän vilun, joten jatkoimme evästämisen jälkeen taukovaatteet päällä matkaa. Myöhemmin, viimeistään seuraavan nousun jälkeen taas vähennettiin. 
Vetolossilla Sikosalmella ennen Kiviniemeä
Yksi odotetuin paikka oli Sikosalmen ylitys. Tämän ylitin vuosi sitten ollessani Vaarojen maratonilla 43 kilometrin matkalla. Muistan olleeni lautalla jonkun miehen kanssa. Paljaisiin käsiin kylmä muovinen vaijeri oli karun tuntuinen. Nyt kädet pysyivätkin lämpöisinä.

Pääsimme Kiviniemeen, jossa kolme viikkoa aikaisemmin täytin vesipulloni kiireesti ja jatkoin ripeästi matkaa. Silloin kanssakilpailijat hengittivät niskaan ja mun kilpailuvietti nosti päätään. Nyt sain hengitellä raikasta, pikkuisen plussan puolella olevaa ilmaa ilman kirimistä. Matkamme jatkui hyvä voimaisina kohti Kolinvaaraa.
Kolinvaara 185m
Luonnsuojelualue oli jäänyt itäpuolelle ja Herajärven länsipuolella välillä ylitettiin hakkuuaukkoja ja talousmetsää. Aurinko lämmitti reisiä ja alhaalla solassakin riitti vielä valoa. Ryläykselle olisi enää reilu 10 kilometriä, tämä naisporukka jaksaisi sinne ja sieltä tielle. Kypsyttelin ajatusta päässäni ja letkauttelin naisille heidän reaktioitaan seuraillen.

Saavuimme Kolinvaaralta tielle. Kello oli varttia vaille neljä. Arviolta kaksi tuntia menisi seuraavalle tielle Ryläyksen kautta, josta taksin olisi meidät helppo hakea. Pimeä tulisi ja meistä vain kahdella olisi lamppu mukana, mutta kyllä me niillä pärjättäisiin. Voisimme oikaista pikku tietä pitkin melko lähelle Ryläystä. Tähän ei vielä haluaisi lopettaa.

Eikä lopetettu vaan lähes yksimielisesti päätettiin jatkaa ja pistää tiepätkällä hiukan ripeämpi vauhti. Aurinko laski hurjaa vauhtia. Tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, pujottelimme varvikon läpi ja viimeinen 100 metriä suunnistettiin metsän läpi merkatulle polulle. Nousimme ylös Ryläykselle. Vaara, josta paljon Vaarojen maratonin tarinoissa puhutaan, mutta sen mahti ei ollut mulle vielä täysin auennut. Nyt kiipesimme nopsasti näköalatorniin. Aurinko painui horisontin taakse ja ehdimme juuri nähdä taianomaisen maiseman ympärillämme. Kaunista ja hiljaista.
Ryläys 323m
Pitkäksi aikaa ei voinut pysähtyä, sillä hämärä syveni. Vartin kävelyn jälkeen oli jo todella haasteellista astella jyrkkää ja mutaista rinnettä alaspäin. Viritimme valot ja seikkailumme sai mielestäni just hienon lisän. Kuitenkin tiesin, että yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa tai totaalista väsähtämistä en halua, sillä koin olleeni se yllyttäjä tälle vaaran huiputukselle. Esitin rohkeaa ja tsemppasin "hyvin menee naiset" -huudahduksilla, mitkä lähinnä taisi huvittaa toisia.
Päästyämme Ryläyksen parkkipaikalle olo oli onnellinen - me tehtiin se! Kilometrejä kertyi noin 25 ja kaikki jaksettiin todella hyvin! Oon niin ylpeä ystävistäni ja sen ääneen monta kertaa sanoinkin. Tilasimme taksin, poseerasimme viimeiset otokset ja flossattiin lämpimikseksemme. 
Maalissa Ryläyksen parkkipaikalla
Loppu ilta piti sisällään pitsan syömistä, saunan löylyjä ja väsyneiden naisten kikatusta myöhälle yöhön. Saimme yhden extra tunninkin kun yöllä siirryttiin talviaikaan.

Aamusta heitin banaanin suuhun ja lähdin heittämään maastolenkin pyörällä. Olin menopelin tänne asti vetänyt, niin pitihän tilaisuus hyödyntää. Vajaan tunnin lenkki ja mökille kunnon aamupalalle. Pakkailut, mökin siivous ja auton nokka kohti Kuopiota, jossa pydähdyimme vielä syömään rauhassa.
Aamulenkki 11km.

Ravintola Ehtan Ehta-burgeriannos 👌
Ihana viikonloppu ihanien ystävien kanssa.
Kiitos kaikesta Päivi, Sanna, Mervi ja Marjo 💜
Kiitos Koli kauneudestasi.

~Eija~

lauantai 18. marraskuuta 2017

Retkellä Merenkurkun saaristossa

On sen verran harvoin vapaita viikonloppuja sen varsinaisessa merkityksessä, että sellaisen kohdalle osuessa pitää se käyttää mieluisasti. Suunnittelin sitten meidän perheelle mahdollisimman mukavan lauantai päivän, jossa jokaiselle olisi jotain. Se tuli koostumaan arkiaamuja pitemmistä unista ja heti aamupalalta liikkeelle lähtevästä autosta, jonka nokka osoitti Vaasaan ja sen ohi Raippaluotoon. Siellä retkeiltäisiin nauttien merellisestä tunnelmasta luonnon keskellä, eväitä, juoksupyrähdyksiä ja maisemia. (Se sisälsi myös kinastelevia ja keskenään kisaavia lapsia sekä hiukan palelevia sormia ja varpaita.) Tämän jälkeen lapsille yllätyksenä oli vesipeuhua Tropiclandiassa ja sen jälkeen vielä syömään ennen kotiin paluuta.
Kalasataman venemajat Svedjehamnissa.
Pääsimmekin liikkeelle ihan suunnitelmien mukaan ja marraskuinen valo saatteli meidät kohti Suomen aurinkoisinta kaupunkia :) Ajoimme huikean kauniin Raippaluodon sillan yli, josta maisemat oliva mahtavat auringon paisteessa. Muistan kuin lapsuudessa lossilla kuljettiin tuo sillan kohta tuttavien luokse Raippaluotoon. Ajoimme aina Svedjehamnin kalasatamalle asti. Pakkasta oli juuri sopivasti 3 astetta, että lammikot ja polkujen kurakot olivat jäässä. Eikä liikkuvaisi lapsia pidätellyt mikään yli puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen, joten lähes juoksujalkaa sitä lähdettiin kiertämään Bodvattnetin luontopolkua.
Vesistön rannalla oli lisää venevajoja kalastustarvikkeineen.
Vaasan edustalla oleva Merenkurkun saaristo on maailmanperintöaluetta. Siellä on hurjan paljon eri kokoisia saaria, joihin parhaiten pääsisi tutustumaan kesällä veneilemällä ja talvella vaikka hiihtäen, mutta myös kävellen pääsee kokemaan kovinkin kivikkoisen rannikon. Saaristossa on yksi maailman suurin maankohoamisnopeus, joka on mm. aiheutunut jääkauden jäätikön sulamisesta. Välillä lasten kanssa hypittiinkin poluilla kiveltä kivelle, välttäen maakosketusta. Matka taittui mukavasti ja lämmin tuli.
Hiljaisuus.
Ennen kuin kiersimme koko Bodvattnetin koukkasimme  eväinemme Yttre Långggrundin laavulle. Pariin kohtaan oli pitkospuut erittäin huonossa kunnossa ja jouduimme "barkouraamaan" hiukan polun sivusta välttäen pahimmat märät paikat. Laavulla oli mukavan rauhallista, saatiin olla ihan omalla porukalla. Hyvä, erittäin siisti ja kaunis eväspaikka. Joutsenet ääntelivät ja kurkottelivat takapuolet pystyssä evästä vesistön pohjasta ihan näköetäisyydellä
Joutsenia näkyy valkoisina möykkyinä taustalla.
Tässä rauhassa olisi viihtynyt pitempäänkin ja lapsilla riitti virtaa. Se on niin ihmeellistä miten nuo pienet ihmiset keksivät touhattavaa ja leikittävää paikassa kuin paikassa. Ja toisaalta tuollaisessa luonnon helmessä se ei kyllä ole vaikeaa aikuisellekaan.
Kivikko polkua.
Toista tuntia evästystä ja huilia patikoinnista ja sitten oli aika lähteä takaisin. Samaa polkua tultin takaisin päin, mutta maisemat näyttivät kuin uusilta. Vajaan puolentoista kilometrin jälkeen vaellusreitti laavulta yhdistyi Bodvattnetin luontopolkuun ja otimme kohteeksi edessä näkyvän näköalatornin. 
Luonnon taidetta.
Lasten lempipuuhaa oli kokeilla kestääkö lammikkojen jäät.
Kokonaisuudessaan retkelle kertyi kilometrejä 8,5, jonka 10, 7 ja 6 vuotiaat jaksoivat hyvin kävellä. Välillä pysähdyttiin ihastelemaan luonnon taideteoksia, valikoimaan sopivinta heinää tai oksaa taikasauvaksi. Välillä juostiin kuvitteellisia vihollisia karkuun, maleksittiin kun ei ollut oma vuoro mennä ensimmäisenä tai luisteltiin jäätyneissä lammikoissa. Näköalatornin maisemat kruunasivat retken. 

Vasta hetken autolla ajon jälkeen kerroimme, että sitten mennään kylpylään uimaan :) Riemulla ei ollut rajaa. Ja olihan se rentouttavaa poreissa, aalloissa ja höyrysaunassa.
Näkymä näköalatornista.
Suosittelen kaikille Merenkurkun saaristoa retkikohteena. Merenkurkun saaristo -linkistä löytyy lisää informaatiota. Me ainakin tulemme tänne kesällä uudestaan :)

~Eija~

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Huilia nevalla

Vaarojen Maraton kokemusta olen pureskellut ja pyöritellyt, makustellut itsekseni ja kerrannut niiden kanssa, jotka vain ovat sattuneet asiasta kysymään. Päivä päivältä olen tyytyväisempi että starttasin ja suoriuduin matkasta olosuhteisiin nähden hyvin. Vältyin jalkojen lihaskrampeilta, johon luulen suolaisen juomani vaikuttaneen ja tämä yhdessä sopivan rauhallisen vauhdin, merkittäviä lihaskipuja ei juoksun jälkeen tullut. Varpaat eivät ole nätit, mutta kaikki taitavat säilyä kynsineen kaikkineen. Eikä Vaarojen Maratonia ja Kolia vielä täysin naulattu mun kohdalta ja fiilis on, että sinne vielä palataan ja nipistetään ajasta siivu pois. 
Paukanevan esteettömällä reitillä.
Vaarojen Maratonin myötä tämän vuoden suunniteltu kisakausi kuitenkin saatiin päätökseen. Startteja on ollut useita, on ollut ikimustoisia onnistumisia mutta myös sydäntä raastavia epäonnistumisia. Elokuun lopussa henkinen kantti, itseluottamus omaan tekemiseen petti pahasti epäonnistumisen vuoksi ja vaikka fyysinen kunto flunssasta huolimatta oli hyvä, homma takkusi syyskuussa. Tulipa henkilökohtaisesti koettua, että vaikka kunto olisi lähes terästä, pitää pää pysyä mukana. Nyt juuri koen selvää väsymistä kisoihin ja jännittämiseen, joten on huojentavaa antaa itsensä nyt hetki huilata. Toki ainakin pari starttia vielä tähän syksyyn tulee, mutta ne ovat sellaisia ilman paineita, ilman erityisiä tavoitteita kisoja. Muun muassa olen miettinyt osallistumista suunnistusmaraton-kisaan Jämillä ja Komiaflown Ilkanpolku -polkujuoksu Kurikan ja Ilmajoen maastoissa. Ja saa nyt nähdä mitä muuta mahdollisesti tulee keksittyä, mutta menen jos mieli tekee.
Tiukahkon työviikon jälkeen tänään sunnuntaina sain muutamaksi päiväksi heittää työkengät kaappiin ja edessä on yhteistä aikaa lasten kanssa, heillä kun alkoi syysloma. Tulevan viikon aikana ei ole mitään liikunta ohjauksiakaan, joten huilia on luvassa monessa mielessä ja tulee varmasti monelle tarpeeseen. Mä ja lapset lähdimmekin sitten kauniin aurinkoisen päivän innoittamina retkelle.
Pitkospuita lähs silmän kantamattomiin.
Heinäkuun lopussa Seinäjoen Paukanevalla juostiin KOMIA Paukaneva Night Trail ja jo silloin ajattelin, että tänne pitää lasten kanssa tulla. Itsekin olin tuolla kauniilla nevalla käynyt useita vuosia sitten ja pitkospuu reitistö oli muuttunut vuosien aikana valtavasti. Jo parkkipaikalla kävi selväksi, että pitkospuilla olisi porukkaa. Tuttujakin nähtiin ja nuotiopaikalla oli tulet valmiina ja evästä laitettiin lämpenemään jatkuvasti. Ihanaa, kun ihmiset olivat lähteneet luontoon.

Reitille pääsee kätevästi Seinäjoen pohjoisen ohikulkutien, valtatie 18 varrelta. Levähdyspaikalle saa auton parkkiin ja infokatoksesta löytyy selkeä kartta mitä tutkailla.  
Mun rakkaat personal trainerit :)
Lapset tykkäsivät valtavasti kilometritolkulla jatkuvista pitkospuista, näköalapaikoista ja kanssa retkeilijöiden koirista. Hetkellisiä väsymyksiä lapsilla tuli, mutta kohta taas näkyi jotain mielenkiintoista ja taas laitettiin juoksuksi. Mulle suo on aina ollut hiljaisuuden ja rauhoittumisen paikka. Se on niin kaunis kaikessa karuudessaan ja rankkuudessaan. Suunnistaessa suot sitten kiertääkin jos vain suinkin se on mahdollista ja järkevää.
Näköala lintutornilta.

Yövuorojen jälkeen niin virkeenä...
Reipas 9 kilometriä retkeiltiin, yhdellä makkara evästystauolla. Mukavaa oli ja hiukan jo seuraavaakin retkeä suunniteltiin. Ihana lasten loman aloitus :)
Aurinko lähti jo laskemaan kun ehdimme takaisin autolle ja kotiin saunan lämmitys puuhiin. Huomenna aamulla nukutaan pitkään, ilman herätyskelloa :)
Auringonlaskuun.
Hyvää syyslomaa kaikille joilla loma on ja muillekin oikein onnistuvaa alkavaa viikkoa :)!

~Eija~

torstai 3. elokuuta 2017

Isokankaan retki matkalla pohjoiseen

Olemme taas matkalla Suomen Lappiin koko perheen voimin. Pääkohde on Saariselkä ja Tunturisuunnistuskisat Kiilopäällä, mutta koska oli mahdollisuus käyttää reissuun useampikin päivä lomien puitteissa, tartuimme tähän ja pakkasimme automme ääriään myöten täyteen ja lähdimme matkaan. Kodista ja meidän pupuistakin pidetään huolta - kiitos M&J ja vanhemmat ☺
Meiltä Saariselälle on  pitkä matka, yli 10 tunnin ajo autolla. Päätimme pätkiä meno matkan ja ensimmäinen pysähdys tuntui sopivalta Oulun seudulla. Lapset ovat koko kesän toivoneet telttayötä ja nyt tuntui sopivalta se toteuttaa. Ennustettiin mukavaa keliä ja Oulun seudulta löytyi useampikin vaihtoehto minne mennä. Suunnittelimme lähtevämme ajoissa kotoa matkaan ja tehdä reippaan pituinen patikointi ja jäädä metsään yöksi. Oulussa Sanginjoen pohjoispuolella sijaitsee Isokankaan luonnonalue ja suosittu retkeily paikka. Valitsimme tämän ensimmäisen päivän kohteeksi.
Vanha niittylato keskellä metsää.
Iloksemme pääsimme autolla Isokankaanjärven rannalla sijaitsevalle laavulle asti. Säästyimme tavaroiden monen kilometrin kantamiselta. Laavulta löytyi nuotiopuut, huussi ja  kaunis järvimaisema. Nappasimme kamerat reppuun ja lähdimme iloisella mielellä matkaan.
Pitkospuut suolla.
Kaunista kangasmaastoa, suoria ja komeita mäntypuita, valtavasti kypsiä mustikoita etteivät lapset millään meinanneet malttaa välillä jatkaa matkaa kun löytyi niiiin suuria yksilöitä. Soita ja kypsyviä lakkoja, liukkaita pitkospuita ja luonnon synnyttämiä tuulenpesiä puissa. Rauhallista, mitä nyt hyttyset kiersivät ympärillä.
Reitti oli tasainen ja helppo kulkuinen, oikein passeli lasten kanssa kierrettäväksi. Sopivia taukopaikkoja oli reitin varrella ja kylttien kilometrit oli mukava nähdä, vaikka oma sporttrackerikin päällä oli. Loppu puolella heitti muutaman piskon niskaan ja ukkonen jyrisi kaukana. Päälle se ei kuitenkaan tullut ja pääsimme reilun 10 kilometrin lenkin jälkeen kuivina leiriytymispaikalle.
Lapset jaksoivat hienosti ja kummasti jäi virtaa vielä laavullakin leikkiä,tuuhastaa nuotiolla ja pulahtivat kaikki kolme turpeiseen järveenkin. Juomavedet hupeni uhkaavasti lapsia putsatessa 😁 
Mäntyjä silmänkantamattomiin...ja mustikoita 😏

Lapset tekivät omat kaarnaveneet ja lähettivät laineille.

Nuotiohetki, rauha ja teltasta kuuluva kikatus.
Suurimmat puiden juuret ja metsän kivet vältettiin ja nukuimme yön hyvin ja sopivan lämminkin oli. Samalle laavulle myöhemmin illalla saapuneet toiset telttailijat olivat jo lähteneet pois meidän vasta heräillessä. Aamupalaa, tavarat kasaan ja matka jatkui Luostolle.
Luostolla minä ja lapset jo valloitimme Luosto tunturin, miehen lähtiessä kalaan. Nyt mökissämme kuuluu tasainen lasten unituhina. Kerätään voimia taas huomisen retkille 😊

~Eija~