Näytetään tekstit, joissa on tunniste sm-kisat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sm-kisat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

SM-keskimatka käyrillä

Mulla alkoi kesäloma. Pakkasimmekin automme täyteen kaikkea mitä nyt viikon kotimaanreissussa voikin tarvita. On vaatetta lämpimään ja viileään keliin, uimiseen ja sateeseen. Liikkumiseen suunnistuskamaa ja rullaluistimia, muuhun luppoaikaan kirjoja ja pelejä. Reissumme kaksi ensimmäistä yötä päätimme retkeillä kirjaimellisesti ja mukana on teltat, makuualustat ja -pussit. Sanotaanko näin, että tilaa autoon jäi vain hengittämisen verran. 
 Rumavaaralla nukutun yön jälkeen ajelimme kohti Taivalkosken Mustavaaraa, jossa oli reissumme ensimmäinen kohde. Suunnistuksen SM-keskimatka kisattiin siellä. Meidän perheestä ainoastaan mä pääsin suunnistamaan, mutta sain jollain konstilla heidät kaikki mukaan kannustamaan. Reissaamiseen liittyvä yleinen härdelli vei niin paljon mun huomiota, että aika lungisti keskityin kisaan. Tästä sain kuullakin, mutta toisaalta ei ollut mitään etukäteis paineita menestyä. 
SM-keskimatkan kartta, D40
 Lähtöpaikalla kartan näkeminen sai mut hiukan mietteliääksi. Kartta oli käyriä ja soita täynnä. Vain yksittäiset ojat ja polut löytyi avuiksi. Huh, voisi tulla vaikeaa. 

Otinkin alun maltilla. Piti päästä kartalle ja keskittyä kunnolla. Suunnalla eteenpäin. Ja ihan ok:sti se lähti. Ykkönen hyvä, kakkonen epäröiden ja kolmonen taas hyvä. Neloselle kaarto vasemmalta ja pysähtyen piti varmistella. Seiskalle kunnon virhe. Luin käyrää väärin, mutta onneksi sain nopeahkosti kiinni. Loppu matka meni itsevarmemmin vaikka viimeisellä rastilla olin mennä halpaan ja leimata toisten viimeisellä rastilla. Onneksi olin tarkkana koodien kanssa. 
Maalissa sain kannustajil
 Tykkäsin kartasta, maadtosta ja suunnistuskin sujui kunhan vaan luotin itseeni. Vauhtia löytyy, jos vaan saisin suunnistuksen paremmin rullaamaan. 

Sijoitus naisten 40 sarjassa oli 11. Meitä oli kaikkiaan 40 osanottajaa, joten tähän suhteutettuna oon tyytyväinen. Hyvä fiilis jäi. Toki oma tavoite oli päästä kymppisakkiin ja virheettömällä suorituksella olisin siihen pystynytkin. Voittajalle toki hävisin kuutisen minuuttia. 
Tuloslista.
 Pirteiden matkalaisten kanssa jatkoin matkaa kohti seuraavaa kohdetta, joka on sunnuntaina alkava Kainuun Rastiviikko. Ajelimme siis etelään päin ja pysähdyimme Laahtasen järven rannalle. Kaunis paikka ja ihan yksin meidän. Kevyttä retkeilyä, iloista leirielämää ja laskeva ilta-aurinko. Kello on jo puolen yön ja teltoissamme hiljenee. 
Mutta vain hetkeksi. 
Yö laskeutuu Laahtasella.
~Eija~

maanantai 20. toukokuuta 2019

Huikea SM-kisaviikonloppu

Viime viikonloppuna emittag sai vilkkua tiuhaan tahtiin kun viiletin sen kanssa menemään molempina päivinä. Sen verran napakkaa aikataulua ollut, että iltaisin on taas ollut aivan kuoleman väsynyt ja blogin kirjoittaminen on siirtynyt. Nytkin jo väsy painaa, mutta yritetään saada aivan mahtavan viikonlopun kokemukset jonkinlaisiksi sanoiksi tänne bittiavaruuteen.
Emittag ranteessa ja mallirasti kisakeskuksessa.
SM-pyöräsuunnistus viesti
Lauantaina aamulla klo.07.15 lopetin kahden peräkkäisen yövuoron valvomisen. Olisin voinut hyppiä kevyesti ilosta kotiin päin lähtiessä, sillä mulla alkoi viikon loma, mutta painoinkin kaasua silmät sirrillä, että ehdin mahdollisimman nopeasti nukkumaan. Ehdinkin nukkua kolmisen tuntia ja sitten aamupalalle. Onnekseni pyöräsuunnistuksen suomenmestaruus viestit oli laitettu alkamaan vasta puolen päivän jälkeen ja meidät nuorimmat ikänaiset ihan viimeisessä lähtöryhmässä. Aamupäivä lähtö olisi tarkoittanut kisa starttia suoraan valvotun yön jälkeen. Toinen merkittävä seikka oli se, että kisat oli meiltä vain 10 minuutin ajomatkan päässä. Eipä oikeastaan lähempänä voisi ollakaan.

Eikä tämä osallistuminen pyöräsuunnistuksen sm-kisoihin ihan simppeliä mulle ole muutenkaan, sillä pyörän hallinta maastossa ei ole mun vahvuus. Eikä kisakokemuksia ole vielä kuin nippa nappa toisen käden sormille. Tykkään kuitenkin lajista valtavasti ja haluan kehittyä siinä. Ja ehkäpä siksi kevättalvella Marja kysyikin mua pariksi viestiin. Olin heti valmis, kun Marja samalla siirtyi edustamaan seuraamme Ylistaron Kilpa-Veljiä. 
Vaihtoon menossa.
Tässä viestissä ikämme riitti nuorempiin ikänaisiin, eli D80 sarjaan. Meidän sarjassa oli neljä osuutta, eli molemmille kaksi. Marja kokeneempana pyöräsuunnistajana sai aloitusosuuden ja mä pääsisin sitten toiselle osuudelle väljemmillä urilla. Olin jo etukäteen kuullut, että kartan väritys on melko tumma ja rasteja ja rastiviivoja on siitä haastavaa nähdä. Ratoja kehuttiin nopeiksi, mutta haastaviksi. Jännitti etukäteen todella paljon. Hyväksytty suoritus, niin meillä olisi mitali mahdollisuudet. 
Vasemmalle vaihtoon ja oikealle maaliin.
Marja toi viestiä varmalla suorituksella, kakkos sijalla. Mulla ei ollut oikein tietoa tai tuntemusta kilpakumppaneista, eikä kilpailunumeroitakaan pyörän edestä oikein nähnyt, joten oli helppo lähteä suunnistamaan vain omaa suoritusta. Homma lähti ihan mukavasti liikkeelle. Poljettiin Seinäjoen Törnävän saaren kuvan kauniissa miljöössä pitkin poikin nurmikoita ja hiekkapolkuja. Koukattiin Törnävän sairaalan puolelle ja puskettiin läpi muutaman pusikon. Välillä vilkaisin renkaita, etteivät vaan puhkeaisi terävissä kivikoissa tai juurakoissa, sillä rengasta en vaihtaa osaisi. Sallitut tien ylitykset katsoin tarkasti ja selvät pitkät polku ja tie pätkät poljin niin reippaasti kuin pystyin. Pari huonoa reitin valintaa, mutta aivan kelpo suoritus. Olin nostanut meidät kärkeen.
Leimantarkistuksesta hyväksytysti läpi.
Oli todella lämmin ja juotavaa sai kiskoa odotellessa Marjaa kolmannelta osuudelta vaihtoon. Tässä vaiheessa en tiennyt sarjamme tilannetta mitenkään, mutta kun pääsin ankkuriosuudelle ja nappaamaan karttani telineestä, näin että muiden joukkueiden kartat olivat vielä telineessä. Kärjessä siis mentiin. Tuo ajatus tarkoituksella sivuun ja keskittyminen suoritukseen. Tämä toinen veto menikin sujuvammin ja nautin jokaisesta polkaisusta, vaikka yksi tyhmä väärälle polulle ajautuminen tulikin. Maaliin tullessa Marja oli vastassa ja lähes varma tieto siitä että me voitettiin!

Lopullisia tuloksia ja palkintojen jakoa sai odottaa kauan. Mutta kyllä me ne kultaiset SM-mitalit lopulta kaulaamme saimme. Marjalle se oli jo ties kuinka mones, mutta mulle se oli ihka ensimmäinen SM-mitali 😄 En osaa sanoin kuvailla kuinka paljon tämä mulle merkitsee. Olen valtavan iloinen!
Voittajien on helppo hymyillä :)
Kiitos Marjalle!
Tällainen kokematon oppii konkarilta vaikka ja mitä!
Mun ensimmäinen SM-mitali!
SM-sprintti viesti
Sunnuntai aamulla piraji herätyskello ennen puolta kuutta. Olin nukkunut kuin tukki ja vieläkin olisi nukuttanut. Ylös kuitenkin ja aamupalalle. Tuttu tärisyttävä jännitys taas kropassa pakkailin loput tavarat suunnistusreppuuni ja lähdin kävellen ison tien varteen kyytiin noukittavaksi. Nyt oli edessä kisareissu Raumalle, vaikka lähempänä Seinäjoella olisi ollut SM-pyöräsuunnistuksen henkilökohtainen keskimatka. Olin kuitenkin jo aikaisemmin keväällä tehnyt päätöksen mahdollisuuksien mukaan osallistua ykkös vaihtoehtona SM-sprintti viestiin ja toisena olisi ollut nuo pysu-kisat. Sprintti viestiin koottiin joukkueet aluettain, eli Etelä-Pohjanmaalta koottiin seurojen yhteinen. Sinne oli haku ja näyttökisat. Mä pääsin 40-sarjaan, jossa osuudet olivat nainen-mies-mies. Kuitenkin pari päivää ennen kisaa, tuli tieto että meidän ankkuri onkin estynyt lähtemästä. Mua harmitti ihan vietävästi, sillä enää en voisi osallistua pysu kisoihinkaan. SM-kisoihin kun on tarkka viimeinen ilmoittautumispäivä ja siitä ei lipsuta, ei ole jälki-ilmoittautumis mahdollisuutta. No lopulta varamies löytyi. Hieno homma!
Kaikkien viimeinen rasti Rauman kadulla.
Etelä-Pohjanmaalta oli neljä joukkuetta matkassa. Ja materiaalia ja potentiaalia olisi vielä paremminkin, jos tiedotus toimisi paremmin. Iskukykyä löytyisi, jos vaan halukkuutta osallistua löytyisi. Toki tämä SM-kisa järjestettiin vasta toisen kerran ja viime vuodesta ohjeita oli muutettu. Saa nähdä mitä muutoksia ensi vuosi tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin se huomioidaan, ettei suunnistuslajien sm-kisat osu päällekkäin, sillä en usko että olen ainut joka haluaisi osallistua molempiin.
Etelä-Pohjanmaan komiaa joukkoa!
Meitä oli kuitenkin hieno joukko matkassa ja mäkin pääsin ihan kyytiläisenä Kauhavalaisten mukana. Oltiin perillä ajoissa ja meidät suljettiin karanteeni alueelle, josta ei saanut poistua kuin vasta omalle osuudelleen eikä kännykkää saanut ensimmäisen lähdön jälkeen enää käyttää. Ensimmäisessä lähdössä oli yli 55 vuotiaat, sitten me yli 40 vuotiaat, seuraavaksi nuoret ja viimeisenä pääsarjat. Oli mukava oman suorituksen jälkeen päästä seuraamaan vielä toisten pinkomista pitkin Rauman vanhan kaupungin kujilla.

Mua jännitti jälleen aivan hirveästi. Aurinko porotti lähtöviivalla suoraan kasvoille. Kartat jaettiin käteen alaspäin minuutti ennen lähtöä. Polvet tutisi ja käsien tärinää rauhoitin puristamalla karttaa. Mielessä kävi ajatus, että miksi ihmeessä laitan itseni tällaiseen tilanteeseen. Jännitys oli aivan kamalaa, mutta onneksi lähtölaukaus tuli ajallaan ja kartan sai kääntää ja lähteä liikkeelle. Siinä menee hetki että löytää kartalta lähtöpaikan ja pääsee suunnittelemaan reittiä ensimmäiselle rastille. Ja sitten sitä lähtee pinkomaan sen minkä jaloistaan pääsee. Se kaikki tärisevä ja lamaannuttavalta tuntuva jännitys laukeaa saman tien kun pääsee liikkeelle.
Ote sprinttikartasta.
Kaksi ensimmäistä rastia oli pientä hapuilua ja jälkikäteen karttaa katsoessa olisi voinut tehdä paremmatkin reitinvalinnat. Naisia tuli sikin sokin ja sieltä täältä rasteille. Kolmas ja neljäs rastiväli menivät jo paremmin ja sen jälkeen homma alkoi rullaamaan. Keskityin vain suunnistamiseen ja juoksu kulki mahtavasti. Naisia oli edelleen ympärillä, mutta nyt mentiin selvästi suoraviivaisemmin eteenpäin. Lähestyin toiseksi viimeistä rastia ja näin kameramiehen kuvaavan vauhdissa edessä, noin 10 metrin päässä juoksevaa naista. Siinä kohdassa tajusin että siinä menee kärki ja mä tulen toisena. Ihan takana tiesin tulevan ainakin kaksi naista, jotka olin ohittanut pari rastia aikaisemmin. Taakse ei kuitenkaan tullut mieleenkään vilkuilla. Viimeiselle rastille suunnistin ehkä hiukan huonolla reitinvalinnalla, mutta takana olevat pysyivät takana ja mä todella tulin toisena vaihtoon 😁 Kärjessä tullut ja minä pääsimme kuuluttajan haastatteluun, joka oli mun elämäni ensimmäinen kerta tämmöiseen haastatteluun. Olin todella otettu ja aivan hirmu tyytyväinen suoritukseeni. Taakse jäi todella hyviä suunnistajia! Meinasi ihan itkettää, mutta hymyilin vaan.
Vanhan Rauman kapeita katuja.
Tiedän, että oma juoksukunto on ihan kelvollinen tällä hetkellä ja ei ole ensimmäinen kerta kun tykitän suht kärkivauhtia, mutta on se vaan hienoa onnistua tällaisessa kisassa. Itselle niin merkityksellistä ja ikimuistoista. 

Juha-Matti pinkoi toisen osuuden mahtavasti tuoden viestiä sijalla kolme. Ainekset joukkueen menestykseen olivat olemassa, mutta vara-ankkurimme ei jo ennakkotietojen mukaankaan ollut ihan sprinttikunnossa. Lopullinen sija oli jaettu 14. Kuitenkin hyväksytty suoritus, mikä oli aivan ykköstavoite 👍
Näkymä terassilta maalisuoralle.
Hieno kisa Suomen huippusuunnistajien seurassa. Kaunis Rauma kujineen ja mukulakivineen. Ikimuistoisia henkilökohtaisia kokemuksia, joita on mukava muistella ja tuntea edelleen se karmaiseva jännitys, joka siivitti hyvään suoritukseen. Niin onnellinen tästä mahdollisuudesta osallistua tällaiseen!
Ihanan kauniit ja kamalat mukulakivet.
Sunnuntaina illalla huokaisin syvään helpotuksesta. Melko tiukka, väsyttävä ja jännittävä viikko oli takana. Edessä toki heti seuraava viikko uusine haasteineen ja jännityksineen, mutta mennään nyt vain päivä kerrallaan ja mutustellaan mitä on tullut koettua.

~Eija~

tiistai 16. lokakuuta 2018

Erikoispitkää ja aaltoja

Ilmoitin itseni Vaarojen maraton viikolla suunnistuksen SM-erikoispitkille, jotka olivat viikko Kolin reissun jälkeen. Mielessä vilahti, että tokkopa olen palautunut polku-ultralta ja kuinkahan mä kisapaikalle, Saloon asti jaksan ajella. Alku viikosta, jalkojen lihakset vielä arkoina, aloin kysellä jospa saisin jotenkin porukan yhteiskyytiin, mutta erikoispitkiä edellispäivän suunnistuksen Halikko-viesti sotki sopivan porukan löytämistä. Suurin osa siis meni jo lauantaina Saloon ja mä olisin vielä silloin töissä. Kuitenkin seurakaveri tarjosi yösijaa kotoaan Ulvilasta, puolesta välistä matkaa, joten ei jäänyt sunnuntai aamulle (yölle) niin ajamista. Joten lauantaina töiden jälkeen lähdin ajelemaan pimeässä Liisan luo ja suht ajoissa pääsimme nukkumaankin.
Aamu-usvassa.
Aamu valkeni sumuisena ja niin lämpöisenä. Viikonlopun sunnuntaille oli luvattu todella poikkeuksellista keliä, lähemmäs 20 astetta! Kahden tunnin ajomatka Saloon hurahti jutellessa ja kaunista tienoota ihaillessa. 

Itse suunnistuskisa tuli olemaan tavallaan yhden etapin päätös, sillä tämä oli mun viimeinen virallinen kisani sarjassa D35. Toki mahdollisesti vielä tässä sarjassa jossain kisassa olen, mutta ensi vuonna siirryn D40-sarjaan, kun ikä pyörähtää uudelle luvulle. Suunnistuksen pääsarjoissa voivat kisata ihan kaikki, mutta siihen virallisesti kuuluvat 21-34 vuotiaat. 35 vuodesta eteenpäin sarja vaihtuu aina viiden vuoden välein. Sarjan vaihtaminen tarkoittaa yleensä lyhyempiä ratoja, mutta taso pysyy yhtä kovana suhteessa itseen.

Vaikka ikääntyminen aiheuttaa omat isommat tai pienemmät kriiseilynsä, on kuitenkin kiva päästä seuraavaan sarjaan. D35-sarjassa kun on usein niin todella vähän osallistujia. Sunnuntain erikoispitkilläkin kyseessä oleva sarja oli pienimpiä. Meitä oli 21. Kotona asetin itselleni tavoitteen päästä kymppisakkiin, hyvällä suorituksella voisi pärjätä paremminkin. Ilman odotuksia ja paineita kuitenkin lähdin, vaikka asiaan kuuluva jännitys pyöri vatsanpohjassa koko aamun.
Erikoispitkän kartta pala.
Matkana meillä oli 11,2 kilometriä linnuntietä. Karttana oli valtava "lakana" , 4xA4 kokoinen! Mittakaava 1:10 000, eli yksi senttimetri vastaa 100 metriä luonnossa. Noin ison kartan käsitteleminen ja taitteleminen pienemmäksi vaati metsässä useamman pyörittelyn.

Alussa oli kaksi helppoa rastia ja kolmaskin tie kierrolla näytti helpolta, mutta menin sen sitten huolimattomuuksissani ryssimään, kun ajauduin liikaa vasemmalle. Nelos rastin otin rauhallisemmin ja se napsahtikin heti kohdalle, mutta sitten vitoselle heitin mulle tuttuun tapaan ihan liikaa oikealle. Siinä sitten pyörin ja ihmettelin ja yritin saada jostain kiinni. Lopulta se rasti löytyi ja kohti pahan näköistä tiheikkö rastia. Sekin meni ohi! Suututti, kun juoksu kyllä kulki eikä jalkoja painanut viikon takainen vaaroilla rymyäminen yhtään, mutta suunnistaa en sitten millään osannut! Päätin yrittää pysyä tosissani suunnassa ja rauhoittaa menoa. Saman sarjalaisiakin vilaji ympärillä, eikä tällaisella suorituksella kymppisakkiin kyllä päästä.

Yhteensä meillä oli 19 rasti ja kun kolme alkupään rastia oli mennyt ihan pipariksi, niin onneksi seiska rastista eteenpäin homma alkoi rullata. Välillä sain mennä ihan omassa rauhassa ja välillä ympärillä pyöri muitakin. Kartta oli hyvä ja maastosta tykkäsin. Oli nousua ja laskua, avokallioita ja sopivasti ojia ja soita. Kipuileva vasen jalkani sain kerran kunnon tällin kivikossa, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa harmia. Maaliin juoksentelin hyvävoimaisena ja hyvillä fiiliksillä. Aikaa kului yksi tunti ja 44 minuuttia ja oma kelloni näytti matkaa tulleen karvan verran alle 13 kilometriä. Pölläilyt lisäsi matkaa, sillä muutoin aika suoraan rastilta rastille suunnistin. Lopulta sijoitus 9. eli tavoitteeseen pääsin! Laskeskelin, että puhtaalla suorituksella olisi sijoitus voinut olla pari sijaa korkeammalla, mutta hyvä näin. Kisamakkarakioskin kautta autolle ja kotiin päin ajelemaan.
Maalissa.
Ulvilaan päin ajellessa tuli puheeksi, etten koskaan ole käynyt Yyterissä ja siitä se ajatus lähti, että piipahdetaas siellä äkkiä. Uskomattoman lämmin ja kirkas ilma ja mereltä päin puhaltava tuuli oli ihan parasta kauniilla hiekkarannalla. Jokunen uimarikin paikalla oli ja purjelautailijoita aalloissa. Todella kaunis paikka ja tänne on ehdottomasti tultava kesällä lasten kanssa.
Lokakuun auringossa.

Yyterin aaltoja.

Yyterin heikkadyynejä.
Liisa vei mut myös Kallon majakkasaarelle ihastelemaan veden silottamia kallioita. Odottelimme aina sitä seitsemättä aaltoa, joka olisi iso, saadaksemme hyvän kuvan aalloista. Paremmin kuitenkin kengät kastui aallon yltäessä pitkälle kallioille. Kaunis paikka, jossa voisi istuskella ajatuksissaan pitempäänkin.
Kallon kalliot.

Kuva: Liisa
Loppu viimein sunnuntain kisareissu oli oikein onnistunut, vaikka etukäteen moneen kertaan tuli mietittyä että mitä ihmettä mä nyt tuonne lähden. Suunnistuskausi on nyt paketissa ja muutenkin vaihdan hiukan kevyempään treenailuun hetkeksi, ihan tuon jalkanikin vuoksi. Marraskuun alussa on tarkoitus vielä mennä Komia Ilkanpolku-juoksu tapahtumaan juoksemaan 35 kilometriä, mutta siellä on enemmän sellainen oman viime vuoden ajan parantamis kuin kisaamis tavoite.

Aurinkoista ja iloista lokakuuta kaikille!

~Eija~

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Pitkää matkaa suunnistaen pyörällä

Tänään taas heti aamutuimaan kotona nautin aamupalan, kasasin tavarat autoon ja aurinkolasit silmillä lähdin kohti Pinsiötä Hämeenkyröön. Taas oli luvassa pyöräsuunnistusta ja jaossa Suomen mestaruus titteleitä. Olo oli paljon rauhallisempi kuin eilen, vaikka varmaan koskaan en pääse eroon jännittämisestäni. Nyt sentään tiesin jo jotain, enkä aavistakkaan kuinka paljon vielä en tiedäkään pyöräsuunnistuksesta. Eilis illalla gbs-viivoja katsellessa kuitenkin hoksasin, että ei ne mun kaikki reitinvalinat ihan pöhköjä olleet ja tämä antoi valtavasti itseluottamusta. Hätäilyt vaan pois.
Kukkuu, täälä hiekkamontulla taas!
Luvassa siis oli eilisen sprinttimatkan vastakohta, pitkät matkat. Naisten 35 sarjassa se tarkoitti linnuntietä 12,9 kilometriä ja optimireittiä 16,2 kilometriä. Kuumat sarjat, eli miesten ja naisten pääsarjat sekä kakskymppiset lähtivät onneksi ennen meitä, joten tiesin etten tulisi olemaan niinkään toisten jaloissa..tais siis pyöränrenkaissa 😆. Ohjeet ovat niin, että kohdatessa mennään oikeaa reunaa, takaa annetaan tietä nopeammille ja risteyksissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta yhteentörmäyksiä välttäen. Tänään kuitenkin kolaroin yhden ikänaisen kanssa heti alkumatkasta. Mentiin rauhallista vauhtia, minä perässä ja nainen edessä ja odotin leveämmän polun pian alkavan ja sitten pääsisin edelle. Loivassa alamäessä vilkaisin karttaa ja sitten kolahti. Nainen mun edessä oli yhtäkkiä jarruttanut ja pysähtynyt enkä mä ehtinyt reagoida mitenkään. Onneksi kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Pyytelimme anteeksi ja molempien matka jatkui.
Ensimmäinen kartan vaihto, rastit 5-10.
Kartan vaihtoja oli tänään kolme ja otin ne rauhallisesti varmistaen että lähden oikeaan suuntaan. 5-10 rastien kartta oli haasteellinen kun reitti oli pienellä alueella ja se meni ristiin. Piti pysähdellä ja koko ajan hoin rastia jolle olen menossa etten vaan mene sekaisin. Aivan hyvin se sitten menikin ja oli helpotus kun seuraavien karttojen reitit olivat selkeämmät.
Viimeinen kartta ennen maalia.
Tänään tiesin mitkä ovat kiellettyjä alueita ja tiesin, ettei lyhin reitti välttämättä ole se nopein. Kapea harju takasi pohkeita hapottavia nousuja ja huimia laskuja, joita en todellakaan uskaltanut laskea alas pyörän päällä. Leveät, hyväpohjaiset ulkoilu-urat antoivat hyvän selkärangan reiteille ja niillä sai yrittää kiihdytellä. Kaatunut en kertaakaan, mutta yhtä puuta halailin saaden pienet naarmut käteen. Eikä pyöräkään hajonnut, kettingit eivät lähteneet irti ja jarrut pitivät. 

Tykkäsin. Tänään pääsin jo tekemisen meininkiin ja vaikka voittajalle hävisin taas 10 minuuttia, ajattelen sen VAIN 10 minuuttia. Jaksoin omalla vauhdillani loppuun asti ja jos kaksi väärän polun valitsemista ja niiltä kääntymistä takaisin sekä viimeiselle rastille reitinvalintaani en olisi vaihtanut, olisi ajastani 2 minuuttia pois. Loput minuutit häviän ehdottomasti hitaassa kartan luvussa, mutta sitä harjoitellaan tästä eteenpäin.
Tyytyväisenä maalissa.
Kiitän järjestäjiä haastavista ja hyvistä reiteistä, ensikertalaiselle selkeistä opasteista ja järjestelyistä sekä kanssa suunnistajia loistavasta tunnelmasta. Taitaa tuo pyörä lähteä mukaan joku toinenkin kerta 😊

~Eija~

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Ummikkona SM-kisoissa

Ehkä ei ole järkevintä aloittaa uuden lajin kisaamista ihan Suomen mestaruuskisoissa, mutta niin mulle nyt vaan kävi 😆 Mutta kun mua pyöräsuunnistukseen ja niiden SM-kisoihin jo viime vuoden puolella houkuteltiin, niin kyllähän se ajatus heti jäi kytemään. Innostun niin helposti ja miksi en voisi mennä. Toisaalta maastopyöräilyä olen harrastanut aika vähän ja kartta pyörän mukana vielä vähemmän. Mutta mullahan on loma ja sopivasti ohjelmasta vapaa viikonloppu, joten edelleen; miksi ei 😏 Joten pitkällisen juupas eipäs-tuumailun jälkeen toukokuussa tilasin itselleni EmiTagin (leimauskortti) ja laitoin ilmoittautumisen sisään.
Mun Trek.
Tänään aamulla pakkasin autoon maastopyöräni, jonka edellis päivänä omien kehnojen taitojeni mukaan pesin ja puunasin ja "huolsin" (siis öljysin ketjut). Moneen kertaan tarkistin, että mukana ovat kypärä (pakollinen), karttateline (oli unohtua!) ja EmiTag (muistuttelin itselleni että pitää tarkistaa toimiiko se). En tiennyt mitä vaatetta kuuluu kisassa laittaa päälle, joten heitin reppuun useammankin vaihtoehdon.Vielä juotavaa ja syötävää ajomatkalle, heipat kotiin jääville ja menoksi.

Pitkän, vajaan kahden tunnin ajomatkan aikana ehti ajatella kaikenlaista. Pidin itseäni ihan hulluna ja teki mieli kääntyä takaisin kotiin, mutta enhän mä nyt sellaista tekisi. Jännitti niin, että mun oli kylmä ja kuuma, enkä meinannut jaksaa seurata muuta liikennettä aiheuttaen sen, että välillä vauhti hiljeni mateluksi ja kohta taas kaasuttelin liian lujaa. Vähän väliä vilkuilin takapenkille, että tuliko se karttateline varmasti mukaan (oli se!). Pääsin onnellisesti perille, Yltä ja alta tilataideteoksen luo Hämeenkyröön (ko teosta en kyllä muistanut bongata...).
Karttateline tsek. EmiTag tsek.
Auto parkkiin, aitauksessa haukkuvan koiran viereen. Se kaipasi rapsutusta ja haukku lakkasi kun sanoimme moikat. Tuli mieleen omat lapset, jotka olisivat olleet niin onnessaan tuosta suloisesta koissusta 😊 En tiennyt mitä nyt pitää tehdä, joten matkin muita ja nappasin pyörän autosta. Ruuvailin karttatelineen paikoilleen (en ollut siis unohtanut sitä kotiin, jes!), kypärä sarveen, tarkistin EmiTagin olemassa olon, heitin repun selkään ja lähdin seuraamaan muita kohti kilpailukeskusta. Samassa kilpailukeskuksessa käytiin myös Grano Games perinteiset suunnistuskisat, joten porukkaa laajalla hiekkamontulla oli ihan kivasti. Tutut pistivät merkille mut pyörän kanssa ja täten lajivalikoimani laajenemisen. Joo, ihan vaan kokeilemassa, en mä itsekään tiedä miksi mä oon täälä. 

Etukäteen olin miettinyt miten numerolappo kiinnitetään pyörään ja vaikka ohjeissa luki, että kiinnitystarvikkeet saa numeroa noutaessa, oli mulla repussa maalarinteippirulla. Olisin sitten vaikka teipannut kiinni jos ei muutoin. No toisten esimerkkiä seuraten askartelin numerolapon kolmella nippusiteellä nätisti pyörän eteen jarrujen vaijerien varaan. Niin ja numeroita oli jakamassa Venla Harju, Suomen yksi huippusuunnistajista.

Sitten piti päättää vaatetus. Pyöräilyhousuja näkyi kaikilla tosi kilpailijoilla, mutta onneksi joukossa vilahti perus trikoo porukkaakin. Tosi kilpailijoilla oli myös lukkopolkimet, joita mulla ei varmaan koskaan tule olemaan, ainakaan maastossa, mutta päätin etten häpeile tämän asian vuoksi amatöörimäisyyttäni. Joten pitkät mustat trikoot päälle, musta pitkähihainen paita ja luotto polkujuoksukengät jalkaan. Lähdin todella ajoissa lähtöpaikalle, koska jotain halusin tehdä ja keskellä hiekkkuoppaa olo tuntui hölmöltä. Onneksi lähtöön oli useampi kilometri, niin sai mukavan lämmön kroppaan. Kyllähän se lämpö ehti hälvetä lähtöpaikalla omaa vuoroa odotellessa, mutta hyvä ajatus kuitenkin. 
Mitähän mielessä liikkuu..?

Nimellä huudettiin ekalle viivalle. Toisella viivalla näki kartan, mutta en siinä minuutin aikana ehtinyt löytää kohtaa missä juuri nyt olimme. Kolmannella viivalla sai kartan ja sitä ehti minuutin verran tutkailla, kunnes sai luvan lähteä polkemaan.

Pääsin hyvään vauhtiin, niin hyvään että poljin polun ohi josta olisi pitänyt kääntyä. Voi hitsi! Rasti kuitenkin näkyi, joten varvikon läpi ja rastille. Täyskäännös ja kohti kakkosta. Matkalla mietin, että vilkkuikohan EmitTag rastilla, tuleekohan mulle heti hylsy 😑 Kakkos rasti löytyi ok:sti ja kolmoselle mentäessä kartalla polkujen risteyksessä oli punainen viiva. Jaaha, siis kielletty alueko, tuostako ei saa mennä, no sitten kierretään. Ihmettelin seuraavalla rastilla, miten yksi suunnistaja jo lähti rastilta, vaikka ei ollut mun ohi mennyt. Hmm... Kutoselle mentäessä näin parin rämpivän läpi metsän, mutta mä lähdin kiertämään polun kautta. Ja seiskalla tuli kartan vaihto.

Lähdin polkemaan täyttä höyryä tietä pitkin, kunnes ihmettelin, ettei kartta ihan vastaa maastoa. Pysähdyin, käännyin, pysähdyin, kaivoin edellisen kartan ja silmäilin mille tielle lähdin. Voi hitsi, lähdinkin väärään suuntaan, mutta sitäkin kautta pääsee, tulee vaan julmettu kaarros. Poljin ihan henki hapatuksissa ja sätin huolimattomuuttani. Seuraavat löytyi ihan ok, kunnes 10 rastilta lähdin 11 rastille ja taas edessä oli nuo punaiset viivat 😮 (kuva alla). Miten ihmeessä tuonne rastille pääsee?!? Poljin silti sinne ja pysähdyin silmäilemään jälkiä. Takaa tuli mies polkien ja se kurvasi tuosta noin vaan kivien välistä. Kysyin, että siitäkö saa mennä ja mies huikkasi että kyllä. Seurasin sitten häntä. Olin hiukan ihmeissäni...

Maalissa kelloon vilkaisu osoitti, että aikaa meni aivan liian kauan. Naisten 35 sarjassa matkan pituus linnuntietä oli 4,8 kilometriä ja optimireittiä 6,2 kilometriä. Mun aika oli 37 min. Voittaja polki alle puoleen tuntiin, nostan hattua 🎩
10 ja 11 rastiväli.
Lopulta kuulin, että nuo punaiset viivat eivät ole kiellettyä ylittää, vaan ne tarkoittavat jotain hidastetta polulla, esimerkiksi kaatunut puu tai kuten tuossa 11 rastilla isot kivet. Turhaa siis kiertelin... Ja lopulta tuo kartan vaihdossa "väärälle" tielle lähteminen ei välttämättä ollutkaan niin paha ratkaisu, vaan gbs-seurannassa olleista aika moni valitsi tuon saman reitin.

No voiko muunlaista toimintaa ummikolta odottaakaan - no ei voi! Pyöräsuunnistuksen säännöistä ei vaan kaikki asiat ole vielä jääneet alitajuntaan. Mutta opinpa taas monta juttua oikein näin SM-kisoissa ja huomenna näillä eväillä pitkän matkan kimppuun 😊

~Eija~

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pimeetä touhua

Syksyn illat pimenevät viikko viikolta ja on aika unohtaa myöhäisillan lenkit ilman asianmukaista lamppua (mä kun juoksentelen yleensä katuvalottomilla taipaleilla). Mua ei pimeys pelota, oikeastaan nautin sen tuomasta huomaamattomuudesta (paitsi se lamppu mut paljastaa verhojen raoista kurkkiville). Mutta annas olla kun sen lampun kanssa pitää lähteä metsään apuina kartta ja kompanssi ja tehtävänä löytää reitti rastilta rastille. Vaikka lampussa on tehoja enemmän kun missään normi taskulampussa, on näkyvyys puiden seassa vain muutaman metrin jos sitäkään. Kuviorajaa ei välttämättä erota ja isommankin kiven ohi saattaa mennä sitä huomaamatta, jos ei satu juuri oikeassa kohdassa kääntämään lampun valokeilaa kohti. Alle parikymppisenä kokeilin yösuunnistusta ensimmäisen kerran ja sain pienen kammon. Hain eheyttävän kokemuksen, mutta sitli meni vuosia ennen kuin taas uskalsin ja nyt muutamana vuonna yökisoissa käyneenä, olen vihdoin löytänyt sopivan mielentilan pimeää metsää kohtaan. Mörkö-ajatukset kannattaa jättää taka-alalle ja vauhtia tärkeämpää on pysyä tiiviisti kartalla missä menee. Varjot tekevät kepposiaan ja jotkut kiven kolot ja kuopat huomaa vasta niihin astuttuaan. Syksyinen keli tekee kivet, sammaleiden peittämät kalliot ja kaatuneet puunrungot liukkaiksi, joten erityisen varovainen kannattaa olla. Rastipistettä etsiessä on tärkeää pysyä rauhallisena ja hakea hyvää maamerkkiä, jonka avulla pääsee kartalle ja lopulta rastille. Ees taas juoksenteluun ei kannata lähteä.
Tarvittavien tavaroiden tsekkaus ennen kotoa lähtöä.
Olin tällä viikolla avaamassa (jos ei jukolaa lasketa) yösuunnistuskauteni EP:n yöcupissa henkilökohtaisesti surullisen kuuluisassa Pässilässä. Iltarastityylillä kukin lähtee metsään kun paikalle ennättää pimeyden tarpeeksi syvennyttyä. Cup osakilpailuja on 5 ja näistä lasketaan pisteitä, mutta itse en varsinaisesti pisteiden takia pimeyteen lähtenyt, vaan ihan vaan suunnistuksen ilosta. Tarkoitus oli mennä lyhyempi 3 km:n reitti, mutta epähuomiossa sainkin 4,6 km:n radan kartan. Mutta ei se mitään. Rauhallisesti menin, tihkusatessa varovaisesti, mutta siitäkin huolimatta sain kunnon nirsmun oikean jalan takareiteen (nyt siinä on kämmenen kokoinen mustelma) ja pienemmän vasemman jalan etusääreen ja vielä nitkautin oikean jalkani nilkan. Mutta fiilis oli muuten oikein hyvä.
Pinkit suunnistuskengät viidennen kerran menossa ja toimii!
Eilen lauantaina, lähes Pässilän naapurissa, Rotevanvuorella juostiin SM-yösuunnistuskisat Laihian Luja järjestämänä. Keli osui nappiin; päivällä paistoi aurinko ja yölläkin lämpötila pysyi kympin tietämissä. Autolla hurautettiin peltoparkkiin ihan kilpailukeskukseen ja siinä oli näppärä käydä itseään huoltamassa. Kaikki kilpailukeskuksen toiminnot olivat kompaktisti kasassa ja isossa teltassa kaikui tasainen puheen sorina. 

Koko päivän olin yllättävän rauhallinen. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, jännitän yleensä valtavan paljon ihan pikku tapahtumiakin, mutta nyt olin tyyni läpikotaisin. Koko viikonhan olin psyykannut itseäni tulevaan pimeän kisaan, mutta silti tämä rauhallisuus oli jotain ennen kokematonta. Tuntui ihanalta kun oli lämmin ja lähtöön hölkkäillessä veri lähti hyvin kiertämään aina viileissä sormissanikin. Lähdössä, kartan vieressä seistessä sisäinen ääni yritti painaa paniikki nappulaa, mutta ei mennyt pohjaan asti ja pääsin lähtemään hyvällä rennolla fiiliksellä metsään.

Ärsytti, kun K-rasti oli heti 5 metrin päässä lähdöstä, enkä viitsinyt siihen jäädä karttaa pyörittelemään, joten lähdin vain menemään. Tästä johtuen ekaa rastia heitin vasemmalta ohi ja koukaten palasin. No mitäs näistä ja ei muuta kuin eteenpäin vaan. Kakkoselle oli pitkä väli, jossa käytin tietä hyväksi. Rasti löytyi mukavasti. Sieltä rämmin läpi tiheikön ja suon takaisin tielle ja yli kohti kallioita. En oikein osaa sanoa mikä olisi ollut järkevin reitinvalinta. Oli hankalaa mäkeä ja pyörittyä tuli, mutta pysyin rauhallisena, sillä en ollut mäessä yksin. Lamppujen valoja näkyi joka puolella. Pientä ja suurempaa kaartoa oli lähes joka rastille tuolla kalliolla kunnes kolmelle viimeiselle rastille sai paremmin pidettyä menoa yllä. Hyvillä fiiliksillä maaliin, vaikka suoritus ei missään nimessä loistava ollut, mutta kuitenkin erilainen oman tyyneyden vuoksi.
Aikaa 6,2 km:n retkellä meni tunti ja 13 minuuttia. Yleensäkin yöllä meno hidastuu, mutta nyt vauhti oli kyllä todella hidasta. Mutta näytti muillakin olleen haasteellista ja yllätyksekseni sijoituin daamit 35:ssa 7. Puoli minuuttia plaketti sijoille, mutta ei sekään, yllättää kyllä, harmittanut niin mainittavasti. Oma rauhallinen meno, ilman paineita tuntui hyvältä. Olen tyytyväinen ja tästä voi aina hyvin parantaa.
Rastimääritteet, suunnistajien koodi kieltä.
Tänään päivä valkeni taas kauniina. On lämmin ja mitä parasta, tällaisia kelejä on luvattu pitkälle ens viikkoon. Joten nautitaan :)!
~Eija~

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Nähtävyyksiä ja rasteja

Pakkasin muutamat vaihtovaatteet, lenkkarit, emit-kortin ja evästä mukaan ja kaveriksi pyysin 10 vuotiaan poikani. Lähdimme viettämään äiti-poika laatuaikaa Helsinkiin, muun perheen myös viettäessä laatuaikaa toisaalla. Kulkuneuvoksi valitsimme kätevästi junan, sen helppouden ja nopeuden henkilöautoon nähden vuoksi.
Hepun kanssa kylillä.
 Pääkaupungissa kierreltiin nähtävyyksiä, mm. Esplanadin puisto, Tuomiokirkko ja eduskuntatalo. Unohtamatta lukuisia ihmispatsaita, mitkä kiinnostivat Heppua suuresti. Kaukaa luultiin niiden olevan Ismo ja Pertti (inside-juttu), mutta ne olivatkin J.L. Runeberg ja Kyösti Kallio 😆. 

Yösijan saimme serkkuni perheen luota. Ihanaa oli jutella iltatee kupposen äärellä ja kuitenkin ehdimme ajoissa nukkumaankin. 
Kiitos A&A ☺
Esplanadilla.
 En mä kuitenkaan kovin hyvin saanut nukuttua, sillä ajatukset seilasivat. Sunnuntaina olisi edessä suunnistuksen SM-sprintit; karsinta ja sitten joko A- tai B-finaali. Sprintin haasteena on sisäistää kielletyt alueet ja ylitys paikat. Vaikka luonnossa aita näyttäisi helposti ylitettävältä, ei se sitä välttämättä ole kartalla ja sprintissä kartta määrää. Sprintissä kisataan sekunneilla, joten talon kiertäminen pitemmän kautta saattaa viedä kolme sekuntia kauemmin ja tämä kerrottuna useamman kerran, tuo se liian monta sekuntia toisten hyväksi. Reitinvalinnat pitää tehdä nopeasti ja sitten pitää vaan juosta (unohtamatta leimata!).

Serkkuni kanssa olimme tarkasti katsoneet ja tarkistaneet bussit ja pysäkit millä kuljemme ja millä järjestäjien ohjeen mukaan oli sallittua jäädä pois. Sprinteissä useita hylsyjä saaneena pelkäsin saavani sellaisen jo ennen kuin saan edes kartan käteeni. Muutenkin kisaohjeista silmiin pisti enemmän kiellot, ei sallittua ja älä hölmöile -virkkeet kuin muut ohjeistukset. 
Hyvä valmistautuminen kannatti ja pääsimme kisakeskukseen ilman hylsyä 😆
Kisakeskuksessa.
 Kaikilla sarjoilla on karsinnat joiden perusteella pääsee 30 parasta A-finaaliin ja loput B-finaaliin. Naisten 35-sarjassa on oman havaintoni mukaan usein vähän osallistujia, joten nytkin ilmoittautuneita oli reilu 40 kun monessa muussa sarjassa oli reilusti yli 50. Joten karsinnassa tulisi vain tehdä perus ok suoritus ja välttää se hylsy. Tällä ajatuksella lähdin, varman päälle, sopivaa fiilistä hakien. 

Juoksu kulki, mutta suunnistus oli hiukan tökkivää. Pari kertaa pysähdyin oikein zoomaamaan karttaa nähdäkseni pääsikö pensasaidan tai talojen välistä sallitusti (pääsi), mutta pysähtelyt myös vie aikaa. Kehnohkoja reitinvalintoja ja varman päälle menoa, mutta tällä sain hyväksytyn suorituksen ja sija 16. Minuutti 3 sekuntia kärkeen. Fiilis oli hyvä ja kropassa oli olo että virtaa jäi hyvin finaaliin.
Karsinnassa tyytyväisenä maalissa.
 Finaalin starttiin oli pitkä aika ja se kulutettiin Hepun kanssa syöden ja jutellen. Tuttujakin näkyi ja heidän kanssa kävin kuulumiset vaihtamassa. Aurinko paistoi melko lämpöisesti, joten ei paha ollenkaan. Kyllähän se jännitys pikku hiljaa nousi ja hiukan arvelutti mitä tuleman pitää, sillä kuuluttajat kehuivat radat kaikille haastaviksi ja kenties tämän hetken parhaiksi. Tarkkana pitäisi olla ja voittajaksi selviää se, joka saa suunnistuksen sujumaan. 

Sitten sitä mentiin. Ykköselle oli selkeä reitti, mutta jo kakkoselle epävarmuutta. Tuli pysähtelyjä, ohijuoksuja ja haasteellista reitinvalintaa. Pahin oli junaradan ylitys/alitus, jossa en oikein millään meinannut osata päättää mistä mä menisin. Karsinnasta sijan parantamisen sai unohtaa. Loppuviitoituksen pingoin täysiä, sillä juoksureserviä oli vielä jäljellä ja jäi kyllä käyttämättäkin. Lopullinen sija oli 19. johon en ole tyytyväinen, mutta se oli juuri tämän suorituksen mukainen. 
Sunnuntain kartat.
Jälkikäteen karttaa, reittiä ja omia valintoja tutkiessa ei voi kuin todeta, että finaali ei todellakaan mennyt putkeen. Viime vuonna SM-sprinteissä Vaasassa finaalissa rullasi kuin kone, mutta nyt sellaista ei tullut oikein missään vaiheessa. Yrtin mennä varmasti ja hiukan hyökkäävästi, mutta se menikin kovin epävarmasti ja takkuillen. 

Kaikesta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis hyväksytystä suorituksista ja mukavasta viikonlopusta. Kuitenkin taas opin uutta ja sain hyvän kokemuksen hienoista kisoista huippujen seurassa!
Hankala 9-10 rastiväli.
Kotiin hurautettiin junalla melko väsyneinä, koko päivä ulkona olemisen jälkeen. Nyt nukkumaan ja kohti uutta viikkoa.
Hepun kanssa kotiin päin.
~Eija~

maanantai 22. toukokuuta 2017

Punaista nahkaa

Vihdoinkin lämmintä ja kevät potkaisi kunnolla eteenpäin! Nurmikot alkoivat vihertämään, puiden silmut aukeamaan ja lapset heitti ylimääräiset vaatekerrokset pois. Itse suhtaudun hieman varovaisemmin vaatteiden vähentämiseen, sillä esimerkiksi lauantaina auringon paisteessa oli helposti yli 20 astetta lämmintä, mutta viileä pohjoisen tuuli meni luihin ja ytimiin. 

Tämän sai todella tuntea Tampereella Särkänniemi suunnistuksessa, jonne menimme koko perhe suunnistusseuramme yhteiskyydillä. Heti aamupäivällä oli lasten suunnistukset aina 5 vuotiaiden saattajasarjoista 16 vuotiaiden sarjoihin asti. Radat kulkivat Särkänniemen alueella laitteiden seassa ja vauhti oli aikamoista :) Itse olin meidän kesällä 6 vuotta täyttävää saattamassa ja lämmin tuli perässä juostessa. Kisan jälkeen luvassa oli kieppumista laitteissa 6 tunnin ajan, huhhuh! Kummasti sitä vanhemmiten pää ei oikein meinaa pysyä mukana, mutta rohkeaa pitää esittää lapsille. Mukavaa silti oli ja tuntui ettei lapset väsyisi ollenkaan :D
Lähdön tunnelmaa Särkänniemi suunnistuksessa.
Sunnuntaina sai onneksi taas pitkästä aikaa nukkua pitkään ilman kellon herätystä. Ehdin aamusta hiukan rapsutella pihaakin ennen kuin pakkasin taas kimpsuni ja kurvasin Alavudelle. Luvassa oli suunnistuksen SM-keskimatka, ryhmä2. Tarkoittaa siis meitä pääsarjoja vanhempia suunnistajia. "Veteraani"-sarjoihin pääsee sinä vuonna kun täyttää 35 vuotta. Vanhimmat sarjat olivat 85 vuotiaille :)
Oli todella lämmin ja lauantain pohjoistuuli oli kääntynyt etelään. Kilpailukeskuksessa leijui hento tomupilvi. Numerolapun haku, emit-kortin numeron tarkistus, kengät jalkaan, bansku suuhun ja hörpyt vettä. Lähtöpaikalle rauhallista kävelyä, sillä hirveästi ei viitsinyt juoksennella, kun suu kuivui heti. Jännitti taas.
Aamupäivän karsinnat läpikäyneiltä kuulin, että metsässä sai olla tarkkana, ei olisi ihan helpoimmasta päästä oleva maasto. Okei, siis nyt pitää vaan keskittyä suunnistamaan eikä antaa vauhdin lähteä keulimaan. Heti ekalle rastille lähti vanhan hakkuuaukon yli ja sai hyppiä ja loikkia risujen yli. Oli todella kuuma! Rasti löytyi helposti, toinenkin vain hiukan kaartaen oikealta. Hyvä alku :) Tein yhden pitemmän polku reitinvalinnan että sain purkaa juoksuhalujani ja onneksi sen jälkeen sain noukittua rastin oikein nätisti. Taas mentiin risukkojen läpi ja rastille kaartaen oikealta. Edessä parveili mua ennen lähteneitä ja se yleensä sekoittaa mun keskittymisen, mutta nyt pidin pään kylmänä ja jatkoin omaa menoani. Noustiin mäelle ja vaikka ihan joka kumparetta ja kiveä en saanut luetuksi, pääpiirteet maastosta löysin ja hitaasti suoraan rastille, jei! Sitten kolmanneksi viimeinen rasti ja pikkuisen ylhäältä rastin ohi, hitsi! Siinä oli kaksi muutakin mun sarjalaista haravoimassa rinnettä. Korjaus liike takaisin ja matka jatkui. Viimeiselle rastille puskettiin kaamean tiheikön läpi ja käsivarret saivat viimeistään nyt komeat naarmut. Maalisuoralla oli toinen kohta kun sai kunnolla juosta, muuten mentiin kyllä niin hitaasti. 
Kuva maastosta kisajärjestäjien sivuilta.
3,9 kilometrin matkalla aika oli 45min, eli hidas oli vauhti. Tuo yksi rastin ohi meno oli väliaikojen mukaan puolentoista minuutin virhe ja kun muutkin kaartelut ottaa pois, olisi aika voinut olla 3-4 minuuttia parempi. Sillä olisi päästy 10 sakin tuntumaan, nyt sijoitus oli 14 (osallistujia 31). Yön yli suoritusta pureksittuani, olen ihan tyytyväinen. Tavoitteena oli saada mahdollisimman virheetön suoritus ja useampi tupeksimis paikka olisi ollut mutta enpä tupeksinut!
Suunnistus viikonlopun saldona oli hyvä mieli, kokemusta taas rikkaampi ja arka niska ja kasvot. Aivan huomaamatta aurinko otti kalpeille kasvoille ja nyt sitä sitten kärvistellään rapuna. No toivottavasti muuttuu rusketukseksi eikä kuoriudu kohta pois.

~Eija~