Näytetään tekstit, joissa on tunniste UTTF. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste UTTF. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. lokakuuta 2021

Ultrajuoksujen jäljet

 UTTF oli mun päätavoite viimeisen kahden vuoden aikana. Tarkkaan en tiennyt mitä se tulisi vaatimaan tai mitä se tulisi antamaan. Tahkosin juoksukilometrejä, kauhoin vettä altaassa vesijuostessa, suunnistin, huolsin kehoa ja tein hurjasti ajatustyötä. Valitettavan vähälle jäi mäkitreenit, lihaskuntoharjoittelu, syöminen ja toisinaan myös nukkuminen. Säännöllistä ei elämä monivuorotyötä tekevällä ihmisellä ole, mutta toisaalta koin sen olevan vahvuuteni sillä en ihan heti vähistä unista hätkähdä. Harjoitusohjelmaa tai valmentajaa ei mulla ollut. En myöskään treenannut sykeohjatusti, vaan kuuntelin paljon kropan ja pääkopan tuntemuksia. Siedin jumittavia lihaksia, väsyä ja epämiellyttäviäkin kelejä. Nautin juoksusta yksin ja ystävien seurassa, rauhallisemmat kävelylenkit olivat ihania kuten myös viime talven hiihtelyt. Muut kisat antoivat mukavasti energiaa ja pakottivat nostamaan sykettä. Valmistauduin sen minkä näissä olosuhteissa pystyin ja se riitti.

NUTS Karhunkierros 166km

Tänä vuonna on reittimerkkejä seurattu kilometritolkulla.
Kisaviikolla toukokuun lopussa alkoi mun neljän viikon kesäloma, mikä järjestyi ongelmitta töistä. Jotenkin koin tarvitsevani aikaa levätä, ajatella ja keskittyä. Toki aina lähdön hetkeen asti on tekemistä, mutta ei sentään tarvinnut töissäkin hypätä tai lähteä suoraan yövuorosta kohti Rukaa. Laskeskelin tarvitsemani energiat, tarkistin varusteet ja pakkasin kahden huoltopisteen pussini. Lähdön hetkellä jännitti hirmuisesti, koska edessä oli ensimmäinen satamailiseni enkä tiennyt miten siitä selviäisin. Samaan aikaan olin hirmuisen onnellinen, että olin juuri siinä.
Gps-pallukkaani seurasi hurjan moni ja kiitän jokaista.
Viisi kuukautta Karhunkierroksen jälkeen on hassua muistella tuota perjantai päivää, yötä ja lauantai aamupäivää kun juoksin maaliin. En ikinä olisi kuvitellut voittavani tätä matkaa, en sitten ikinä. Matkalla olin välillä melkoisen väsynyt, purin hammasta kun etureisiin niin sattui, sormet olivat kohmeessa kylmästä  ja tunsin hiertymiä pitkin kroppaa. Sain hurjasti tsemppiä perheeltä, ystäviltä, työkavereilta ja somessa. Ennakkojuttu alueemme lehdessä oli hiukan luonut paineita - ei niinkään menestymisen osalta vaan siihen että en keskeyttäisi. Oikeasti en missään vaiheessa keskeytystä vakavasti edes miettinyt vaan askelsin eteenpäin. Vatsa otti hyvin energiaa vastaan ja pysyin virkeänä koko yön.

Juoksun jälkeen oli aika tarkistaa mitä kroppa tästä kaikesta tuumasi. Molempien jalkojen etuvarpaissa oli kunnon vesirakot ja toisen jalan isovarpaassa ulkosyrjällä oli rakon alkua. Jalkaterät olivat turvoksissa ja jalkapohjat arat. Selän iho oli hinkkautunut jälleen rikki, kuten tapahtui viime vuoden Kolillakin. Olin ajatellut, että paksumpi kaksin kertainen paita estäisi hiertymisen, mutta ei estänyt. Unta ja ruokahalua riitti, joten onneksi olin kesälomalla. Viikon sisällä lihaskivut helpottivat. Sykkeet huiteli normaalia korkeammalla. Hiertymät alkoivat paranemaan ja helleaallosta huolimatta eivät tulehtuneet. Liikkeelle lähdin oikeastaan heti.

NUTS Hetta-Pallas-Ylläs 160km

Kuva: Iines Rintaniemi
Karhunkierroksen jälkeen oli todella vähän aikaa, vain muutama viikko heinäkuiselle Hetta-Pallas-Ylläkselle. Sen kummemmin mitään kehittävää treeniä ei tuossa ajassa ehdi kun piti palautua edelliseltä ultralta. Se oli enemmän sellaista ylläpitävää liikkumista ja hermotuksen palautumista. Kesälomakin loppui, joten vaati taas järjestelyitä, että sain pitemmästi vapaita ja pääsimme koko perhe reissuun.

Kunnon helteet heitti koko Suomeen. Tykkään lämpöisestä, mutta helteitä en oikein meinaa kestää. Tiedossa oli siis iso haaste ja yritin ennakoida juomalla runsaasti. Juoksuliiviin pakkasin normaalia enemmän juotavaa ja edellisillä ultrilla hyväksi koettuja syötäviä. Tämä retki oli kuitenkin aivan muuta kuin mihin osasin varautua. En osannut juoda lähellekään tarpeeksi paljon ja ongelmat alkoivat hurjan aikaisessa vaiheessa, jo ennen 65 kilometrin Pallaksen huoltoa. Yöttömästä yöstä tuli taistelua kompastellessani kivikoissa, hätystellessäni kärpäsiä ja yrittäessäni saada energiaa alas. Kaipasin suolaista syötävää. Saavutettuani toisen huollon 112 kilometrin kohdalla mietin vakavissani voinko jatkaa matkaa. Olo oli todella kamala. Siitä vielä noustiin, vaikka ei matkanteko merkittävästi helpommaksi muuttunut. Aamun valjetessa ja auringon porottaessa Ylläksen rinteille mietin selviänkö sieltä koskaan maaliin. Selvisin, mutta kyllä piti puhallella varjossa ja kauan.
Kovia kokenut selkäni hiertymän rupivaiheessa.
Neste- ja energiavajauksen lisäksi selän iho oli jälleen hinkkautunut rikki, vaikka olin sen yrittänyt suojata erityisellä kipsin alle käytettävällä tarrapehmikkeellä. Helteisestä kelistä johtuen hikoilin valtavasti ja tarra pääsi lähes kokonaan irti eikä enää suojannut toivotulla tavalla vaan liikkui juoksuliikkeen mukana. Kaatumisesta johtuen vasemman jalan polven alla oli pieni haava ja oikean jalan nilkan olin onnistunut nyrjäyttämään. Etuvarpaiden kynnet olivat jo Rukan jälkeen irronneet ja nyt olisi vuorossa pikkuvarpaiden kynnet. Pari viikkoa jalkaterät olivat turvonneet ja jälleen jalkapohjat arat. Ruoka maistui ja palautuminen lähti mukavasti käyntiin.
Turvonneet jalkaterät muutama päivä helteisen ultran jälkeen.

Vaarojen maraton 130km

Kinesioteippiä selkään.
Kahden kovinkin erilaisen ultran jälkeen olin jo ottanut jotakin opikseni lokakuun Vaarojen maratonille. Tärkeimmiksi asioiksi nousi energian imeytyminen ja selän suojaaminen. Pitemmillä lenkeilläni, sellaisilla jotka kestivät yli puoltoista tuntia, otin energiaa mukaan ja pyrin niitä nauttimaan niin ettei kotiin päästyä olisi nälkä. Oli yllättävän vaikeaa syödä lenkeillä, koska pystyn kuitenkin normaalisti syömälläni ruualla helposti juoksemaan kaksikin tuntia ilman väsähtämistä. Toki paikkaan ennen ja jälkeen lenkin energiavajetta nopeilla hiilareilla.

Selän, kainalot ja pari muuta paikkaa päädyin suojaamaan kinesioteipillä ja tämä toimi. Ihan pieni viivamainen ihorikko tuli alaselkään sauvojen vyöstä, jota olen käyttänyt vielä tosi vähän. Jalat osasin teipata just oikeista paikoista ja extra rasvasin jalkojani juoksua edeltävän viikon eikä jalkoihin tullut hiertymän hiertymää. Kolin juurakoihin ja kivikkoihin potkiessani varpaitani luulin varpaiden olevan ihan rikki, mutta yllätys oli suuri ehjistä varpaista. Jälleen jalkaterät turposivat, jalanpohjat olivat arat kävellessä ja ensimmäisen illan sääriä särki. Kylmä ikkunanlasi tuntui niin ihanalta Kolin jalkahoidon saaneille jaloille.
Maalissa, UTTF finisherinä! Kuva; Alisa Kinnunen.
Kolilla vatsan kanssa ei tullut isoja ongelmia, mutta olihan se taas erityisesti loppua kohden vaikeaa saada energiaa uppoamaan. Kuitenkin aina kun jotain sai alas, huomasi sen hetken päästä kohoavassa mielialassa. Sitä matkan aikana ajatusten väsyessä tekee isojakin päätöksiä ja kokee olevansa niin varma, että tämä oli tässä. Rukalla hetkittäin ajattelin, että olkoon koko liivi ja enää en tänne juoksukengät jalassa kyllä tule. Ei siinä mene kuin vuorokausi ja pohtii, olisiko paremmalla valmistautumisella saanut tuntia paremman ajan ja olipa hienoa. Ja kyllähän mä tiesin, että loppuun asti mennään jos vaan terveenä pysytään.
Jalkapohjille kylmähoitoa juoksun jälkeen Kolilla.
Kolilta on nyt kolmisen viikkoa ja vointi on hyvä. Liikkunut oon fiiliksen mukaan ja se on ollut mukavaa ja kevyttä. Alkuun oli kova väsy, enkä saanut univelkaa nukuttua pois työ- ja muiden kiireiden vuoksi. Olo on hirmu helpottunut tavoitteen saavuttamisesta ja siitä että kilpailu-"urallani" ei vieläkään ole ainuttakaan keskeyttämistä. On siis tarkkaan mietittävä mihin kisoihin osallistuu, ettei tuo putki katkea 😉

Haikeutta myös on. Itselle iso asia vei paljon aikaa ja ajatuksia. Nyt on hetki että pitää miettiä mitä seuraavaksi ja toisaalta tarvitseeko aina tavoitella suurempaa ja rankempaa. Matkat lyhenee ensi vuodelle, vaikka hiukan se vihlaisee, sillä tässä on vuosien aikana koko ajan menty pitemmälle ja pitemmälle. Oma raja ei vielä tullut vastaan, mutta en haluaisi siihen keskeyttämiseen asti mennäkään. Oon ollut onnekas, että oon välttänyt vakavat vammat ja tapaturmat, vaikka kuperkeikkoja on tullut tehtyä ja kipuja on ollut satunnaisesti siellä täällä. Ehkä seuraavaksi haetaan lisää vauhtia tai nautiskellaan enemmän maisemista, kasvatetaan voimaa tai  haastetaan kehonhallintaa. Aika näyttää, vaihtoehtoja kuitenkin on.

~Eija~

tiistai 5. lokakuuta 2021

Vaarojen maraton ja UTTF huipennus

Tuijotan juurakko- ja kivikkomoottoritietä niin pitkälle kuin lamppuni himmeimmällä valokeilalla voi nähdä. Edessä tai takana ei näy muita valoja juuri nyt. Nostan polvea ylös, varon alamäessä etten vääntäisi nilkkaani uudestaan, yritän houkutella itseäni ottamaan taas lisää energiaa sillä edellisestä namupalasta on tainnut kulua jo yli puoli tuntia. On keskiyö, suurin osa nukkuu, mutta tiedän että gps-palluukkaani katsoo juuri nytkin joku tutuistani, joten jatkan vaikka väsyttää. On Vaarojen Maratonin yö ja mä juoksen kohti unelmaani.
Vielä nopeasti kuva ennen lähtöä.
Takana on reilu 4 kuukautta sitten NUTS Karhunkierros 166km ja 2 ja puoli kuukautta sitten NUTS YlläsPallas 160km. Vielä Vaarojen Maratonin 130km ja UTTF (Ultra Trail Tour Finland) olisi kierretty ja finisher titteli ansaittu. Tätä viikonloppua tavallaan odotti malttamattomana, vaikka toisaalta hirvitti jos unelma särkyykin. En tiedä jaksaisinko tai pystyisinkö aloittamaan koko homman uudestaan. Tiesin viime vuodesta mitä Kolilla olisi edessä ja se pelottikin.
VM perusmatkan startti perjantai illalla. Kuva; Juuso Jonninen
Ennen lähtöä oli jos jonkinmoista säätöä. Jo hyvän tovin kun oltiin torstaina ajeltu kohti Kolia, huomasin että mun kello oli jäänyt kotiin. Kello kädessä olisi ihan ehdoton varuste mukaan, että pystyy seuraamaan ajan kulkua. Hätäratkaisuna olisin saanut Niinan kellon lainaan, mutta lopulta osallistujalistalta löytyi sellainen henkilö jonka mukana kellon saattaisi kotoa saada toimitettua Kolille ajoissa. Kiitos Juhalle ja iskälleni asian hoitamisesta ja kello pääsi matkaani.
Muutenkin tuli hiukan kiire lähtöön ja viimeiset varustesäädöt tehtiin vauhdilla. Ehdin kuin ehdinkin lähtökaarelle ajoissa ja seikkailu sai alkaa.

Uusi lähtöpaikka Ukko-Kolin luontokeskuksen vierestä oli mielestäni hyvä muutos ja heti päästiin nousemaan upeisiin maisemiin. Tässä vaiheessa oli vielä sen verran valoa, että ympärilleen näkikin. Vajaan tunnin juoksemisen jälkeen valo otsalla oli napsautettava päälle ja näkökenttä kapeni parin metrin päähän eteen.

Kaikki lähti helposti liikkeelle. Mentiin pitkässä letkassa helpon tuntuista vauhtia. Syötävää napsin tasaisesti ja vajosin välillä täysin omiin ajatuksiini, koska kukaan muukaan ei oikeastaan jutellut yhtään mitään. Rykiniemen joen ylityksestä selvisin kuivin jaloin hyppimällä kiveltä kivelle. Täytin lötköpullot vedellä ja matka jatkui. Eteläpää oli tutusti hidas ja tuntui taas niin väsyttävältä. Nyrjäytin ensimmäisen kerran oikean jalan nilkkani. Ilmeisesti enemmän osumaa sai kuitenkin jalkaterän ulkosyrjä, koska siinä tuntui ilkeä kipu koko loppu matkan.

Ennen Kiviniemen huoltoa kävin huussissa ja huollossa taas lötköt täyteen vettä ja ettenpäin. Tässä vaiheessa Irene lähti tiepätkää vetämään selvästi reippaammin. Näköyhteys oli vielä useamman kilometrin, mutta sitten hän meni. Pidin pääni ja jatkoin omaa juoksuani, koska matkaa olisi vielä melko pitkästi jäljellä ja päätavoite oli päästä maaliin. Nousua, laskua, juurakkoa, kivikkoa ja vuorokauden vaihtuessa kasassa oli 42,3 kilometriä.
Gps-seurantaa.
Puolen välin huollossa vastaanotto oli jälleen mitä lämpöisin. Jauhelihakeittoa ja kokista tuotiin eteen, kyseltiin onko kaikki hyvin tai tarvitsenko jotain. Paikalla oli kymmenkunta juoksijaa, Irene oli jo jatkanut matkaansa. Vaihdoin kuivat paidat ja tuubihuivin päähän ja kaulaan. Täytin juoksuliiviin energiaa ja sitten reippaasti tuolilta ylös ja ilmoitus että jatkan matkaa. Taputusten saattelemana lähdin yksin takaisin pimeään yöhön. Viileä ilma iski päin naamaa ulkona ja heti piti kiskaista hanskat käteen. Tärisin hetken, mutta aika pian taas kroppa pääsi sopivaan lämpöön ja hanskat sai riisua. Tankkaus huollossa teki tosi hyvää ja fiilis oli todella korkealla. Jos ensimmäisellä kierroksella mieli välillä eksyi laahaamaan siinä tosi asiassa että joutuu kiertämään samat paikat uudestaan, niin nyt se olisi viimeinen kerta. Hymyilytti ja olin niin onnellinen.

Mutta kyllähän se hymy hyytyi kun matka eteni. Väsy painoi. Ensimmäisen kerran yöllä juoksussa mun tuli todella univäsy. Yhdellä tasaisella tiepätkällä laitoin muutamiksi hetkiksi silmät kiinni ja otin lyhyet mikrounet. En osaa sanoa enää mitä noina yksinolo hetkinä ajattelin, en kai mitään. Oli kuitenkin piristävää kun kaksi miestä saivat mut kiinni ennen Rykiniemeä. Tästä matka jatkui Kimmon kanssa ja tällä kertaa jaksoin jutella ja kyllähän se huomion vei kivusta jota jalkapohjissa ja varpaissa tuntui. Olin iskenyt vasemman jalkani varpaat muutaman kerran kiveen tai juurakkoon niin kovaa, että itku meinasi tulla. Olin ihan varma, että siellä on julmetut rakot, mutta jaloissa ei ollutkaan yhden yhtä rakkoa.

Aamu valkeni sumussa. Hetken eteensä näki vain sumuverhoa. Yön kosteus kasteli kalliot, kivet ja juurakot liukkaiksi ja sai olla tosi tarkkana. Muuten oli todella hyvä keli - ei kylmä eikä kuuma. Pitkähihaisella merinopaidalla ja seuran lyhythihaisella paidalla tarkeni loistavasti, hetkittäin jopa oli tosi lämmin. Syksyiset lehdet olivat kauniita, vaikka tekivätkin arvaamattoman liukkaan maton poluille.

Eteläpää oli tuskallisen hidasta. Vatsa kurni satunaisesti, eikä mua napannut ottaa syötävää. Väkisin pureskelin ja nieleskelin jotain, onneksi juotavaa upposi ihan hyvin. 65 kilometrin juoksijat porhalsivat kevyesti ohi. Ja Kiviniemen huollon jälkeen myös 43 kilometrin juoksijoita  liittyi samalle polulle, mutta hyvin sinne mahtui. Jatkoimme Kimmon kanssa yhtä matkaa, vaikka olin sanonut että anna mennä vaan. Mulla fiilis nousi ja laski kuin aallokossa. Kuitenkin juoksua tai sen tapaista sain pidettyä todella hyvin yllä.
Viimeisessä nousussa.
Pätkin matkaa lyhyiksi etapeiksi ja pikku hiljaa se eteni. Jo yöllä olin ynnännyt, että omaa ennätystäni en tule tekemään tällä vahdilla. Sinänsä hassua, että koin oloni vahvemmaksi ja paremmaksi kuin viime vuonna, mutta silti etenin hitaampaa vauhtia. Nyt oli enemmän ehkä sellainen suorittamis meininki kuin kilpailu. Tärkeämpää oli päästä maaliin kuin tehdä oma huippu tulos.

Ja maaliin mä pääsin! Luulin, etten jaksa ottaa loppukiriä, mutta nähtyäni Teron, Niinan ja Harrin kannustamassa 200 metriä ennen maalia, viimeisessä tiukassa nousussa, laitettiin koko porukalla vielä juoksuksi. Punaiselle matolle ja kohti maalilinjaa! Olin niin onnellinen!
Aika oli 22:33, naisissa sijoitus 2. ja UTTF naisten 2.!
Sain syliini pussillisen palkintoja ja mut saatettiin huoltoon, sain sellaista kohtelua kuin 1.perintöprinsessan kai kuuluukin saada 😉 Mies kiskoi multa kengät ja sukat ja mä sain kokis kupin käteeni. Kuivat vaatteet päälle, finisher-liivin sovitus, Niina haki mulle ruuat, kaverit kantoivat kaikki tavarat ja mä köpöttelin autolle. Halusin vain nopeasti kämpille, suihkuun, vähän syömään ja laittaa silmät kiinni. Olin niin äärettömän onnellinen!
Kuva: Alisa Kinnunen

kuva; Juuso Jonninen
Pari päivää maaliin tulon jälkeen koen edelleen juoksevani Kolin vaaroilla. Näen edelleen edessäni juurakoita ja lähes pystysuoraa seinämää josta pitää mennä ylös tai tulla alas. Jalkoja särkee, on jatkuvasti nälkä ja väsy. On hiukan haikea olo, koska tämä ylipitkä ultrailu taisi olla tässä. Saavutin yhden ison unelmani, jota en olisi voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten kun ensimmäisen kerran Vaarojen maratonille osallistuin. Vaarojen Maraton ja UTTF on ollut isoin ja haastavin haasteeni urheilun saralla ja olen niin ylpeä että jaksoin vaan puskea eteenpäin ja lopulta; "I DID IT!"

~Eija~