Syyskuusta jouluun

Mitäpä kertoa miten täällä menee, kun viimeisimmästä postauksesta on päässyt kulumaan viikkojen sijaan kuukausia. Yksinkertaisesti on ollut vain kaikenlaista. Monena viikkona oli kisoja, töitä, väsyä ja pitkästä aikaa myös opiskelua. Kaikkea en saa päivitettyä tähän postaukseen, mutta lyhyt katsaus syksyn kisoihin ja treeneihin.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna osallistuin Ninnin kanssa MTB SM-rogaining 8h kisaan. Taka-alalla oli ajatus, että tämähän on helppoa kun saadaan suunnistaa päivällä. Ollaan edelliset lyhyet 8 tunnin rogaining kisat menty yöllä. Kahden koulupäivän jälkeen olikin kiva lähteä itseä innostavalle reissulle ja rymyämään Iitin metsiin. 

Reitin suunnittelu sujui rauhallisissa merkeissä, mutta sellainen selkeä reitti oli hankala hahmottaa. Sitten vaan päätettiin kiertää kartan oikealta ylhäältä ja alakautta takaisin. Mä sain vielä päähän pinttymän kahdesta iso pisteisestä rastista, että ne haluan hakea, vaikka jo aprikoitiin että tulee pitkää jalkautumista ja sehän on hidasta. Polkeminen ja suunnistaminen sujuikin sateessa ihan ok, mutta reittisuunnitelma ei tosiaan ollut järkevin. Nuo iso pisteiset rastit kyllä löydettiin, mutta ottihan ne aikaa. Ja lopussa meillä tuli tosi kova kiire ehtiä aikarajoissa maaliin. Viimeinen pienen pistemäärän rasti jäi löytymättä eikä löydetty suoraan takaisin pyörillekään. Voi apua mitä sähellystä. Kuitenkin maalileimaus kaksi minuuttia ennen ajan täyttymistä, joten huh. Opettavainen reissu oli.

Syyskuun alussa oli suunnistuksen SM-pitkämatka Kangasalalla ja koska se sopi hyvin matkalle, kun olin tyttäreni kanssa tulossa Lahdesta nuorten yleisurheilun SM-viesteistä, niin päätin osallistua. Suoritus oli ok, muutama tosi hyvä väli, mutta sitten pari tosi huonoa ja juosta en oikein jaksanut. En edes enää muista sijoitustani, mutta tavoite sijoittua sarjani puolen välin paremmalle puolelle taisi toteutua.

SM-pitkämatka Kangasala, Ponsa. Kuva; tytär

Sitten syksyllä oli sprinttiä Seinäjoella ja Kokkolassa, joissa molemmissa sytkytti oikein hyvin. Juoksu alkoi tuntumaan tosi hyvältä sileillä alustoilla ja vaikka ikänäkö painaa, niin näin kartasta kaiken oleellisen. Kuitenkin suunnistuksen SM kisoissa Tampereen keskustassa A-finaalissa möhlin kaksi rastiväliä pahasti. Kolmos rastille luin reittiä ysi rastin rastiympyrään. Nämä rastit oli lähekkäin toisiaan ja vähän ennen kuin olin ysi rastilla, hoksasin mitä oli tapahtumassa. Tästä virhettä 30 sekuntia. Myöhemmin pitkällä rastivälillä ensiksikin huono reitinvalinta, mutta sitten vielä juoksin tietyn rakennuksen nurkan ohi lukiessani seuraavaa rastiväliä valmiiksi ja hetken olin ihan sekaisin väärän rakennuksen takana. Siinä takkiin jopa minuutti. Lopulta sijoitus 12., mikä on todella hyvä sijoitus, mutta ilman virheitä olisin ollut hopealla. Harmitti älyttömän paljon, siis todella paljon ja mieli oli maassa jonkun aikaa. 

Seinäjoella AM-sprinteissä Ninnin kanssa mitalit kotiin.

Kokkolan suunnistajien tuplasprintti. Kivaa otatusta Tanjan ja Tuijan kanssa. Kuva: Sören

SM-sprintit Tampereella.

Lokakuussa osallistuin vielä Jämi suunnistusmaratonille, joka on aina niin mukava suunnistustapahtuma. Oli kivaa kivalla porukalla ja suunnistuskin sujui pari koukkua lukuun ottamatta oikein kivasti. Syksyn aikana kokemani kömpelyys poluilla ja metsässä alkoi helpottamaan. Mutta siitäkin huolimatta oli innostavaa ja helpottavaa siirtyä sileille juoksemaan. Seuraava tapahtuma tavoite oli asetettu ensi vuoden puolelle ja se vaatisi rataa ja sopivasti tehostuvaa iskutusta jaloille.

Seinäjoen (josta kuva) ja Kurikan urheilukenttien radat on tullut tutuksi.

Pitkälle syksyyn uimista avovesissä.

Ei ole vieläkään parempaa paikkaa kuin iskän metsä.

Vielä käväisin sileällä treenailun lomassa juoksemassa Komia Ilkanpolulle, sille pisimmälle 43km matkalle. Tänä vuonna ei ollut helppoa, kun jalat kramppasi kahdesti ihan kumoon asti ja viimeiset 15 kilometriä meni hiipien. Kuitenkin olin naisten sarjan kolmas nykyisen maajoukkue polkujuoksijan, Antilan Johannan ja entisen maajoukkue hiihtäjän, Kuusiston Merjan jälkeen. Moneen vuoteen ei ole pohkeet niin krampanneet, enkä silloin ymmärtänyt mistä mahtoi johtua. Näin parin kuukauden jälkeen on jo jotain aavistusta ja kunpa olisin jo silloin aavistanut oikein.

Komia Ilkanpolku 43km.

Kauniissa syksyssä pitkistä.

Juoksut jatkui Ronkaisen Tomin ohjelmoinnilla. Oli pitkää ja lyhyempää lenkkiä, vetoja pitemmästi tai lyhyemmästi. Esimerkiksi kilometrin VK vedot on aivan hirveitä, kun taas pk1-pk2 pitkikset lemppareita. Juoksin hiekka- ja pikiteillä, Ninnin luona juoksumatolla, ulkona ureheilukentillä ja kerran pääsin remontoituun Botniahalliin Mustasaareen.

Kunnes nyt olen ollut puolitoista viikkoa juoksematta...

Ninnin juoksumatolla vk:ta.

Joulukuun eka remontin jälkeen avatussa Botniahallissa 125 kierrosta.

Marraskuun puolen välin paikkeilla alkoi tuntumaan kipua vasemman jalan pakarassa. Sitten se alkoi tuntua reidessä ja pohkeen yläosassa asti. Erityisesti vk lenkkien jälkeen se paheni, lepo helpotti. Kiireessä kehonhuolto jäi tosi vähälle, mutta ohjelmoidut treenit halusin tehdä. Toissaviikolla juoksin töihin vk1:stä ja linkutin töissä vasemman jalan takareisi kireänä ja kipeänä. Juoksin vielä töistä kotiin lähes itkien, kun jouduin kuin heittämään jalkaa takaa eteen, jalka ei toiminut. Sisu ei antanut periksi soittaa mies hakemaan matkalta kotiin.

Syksyn krampit pohkeissa, kipu pakarassa ja ajoittaiset alaselän kivut viestitti, että nyt tulee liikaa. Mutta mä en pysähtynyt, enkä kuunnellut kroppaani. Nyt on pitänyt pysähtyä, että pääsisin pian taas juoksemaan normaalisti kivuitta. Oon käynyt nyt kahden viikon sisällä kolme kertaa hieronnassa, joista viimeisin urheiluhierojalla, joka laittoi kuivaneuloja ja käsitteli jalan fascioita tavalla jota ei ennen ole mulle tehty. Teen liikkuvuustreenejä, rullailen, venyttelen hyvin maltilliseti ja pilatestakin oon kokeillut. On valtavan hankalaa malttaa olla menemättä lenkille. On oikeasti tosi vaikeaa, kun se juokseminen on mulle kuitenkin yhdenlainen henkireikä. Toki nyt on jäänyt aikaa muuhunkin, vaikka jouluvalmisteluihin, oon esimerkiksi leiponut. Uudenvuoden juoksuun en voi osallistua, Joensuun Sisu6h sisäratajuoksuun osallistuminenkin tammikuun toisena viikonloppuna pitää miettiä tarkkaan.

Muuten kaikki on hyvin. Joulunpyhinä on töissä ja työvuorojen välissä myös kotona. Koska en mee juoksemaan, istun muun perheen seurassa jouluelokuvia katsellen ja glögiä hörppien. Ihanaa näinkin.

Leppoisan liikunnallista joulunaikaa kaikille 🌟

~Eija~

Palautumisesta

 Viimeisen kuukauden aikana eniten multa on kysytty miten olen palautunut. Tuntuu mukavalta, että asia kiinnostaa ja kyselyjen vuoksi on itsekin sitä tullut pohdittua aika paljon. Koettu fyysinen rasitus ja pääkopan haastaminen oli oma kohtaisesti sen verran kova, etten vielä ole täysin palautunut. Se näkyy lenkeillä korkeampana sykkeenä, lenkkien jälkeen voipuneempana olona ja kovempien rypistysten jälkeen voimakkaampana väsymyksenä. Koen tarvitsevani edelleen itselleni normaalia enemmän unta ja ruoka ja herkut maistuu. Kuitenkin koen, että palautuminen etenee ja koviakin sietävä kroppani edelleen palautuu melko nopeasti. Oon viimeisen kuukauden aikana sinnitellyt, erityisesti ekan palautteluviikon aikana kovaa hellettä vastaan, kun tuntui ettei kroppa kestänyt sitä yhtään. Sitten olen pystynyt vetämään kolme kovaa kisaa, joista viimeisin juosten sekä yhden pitkän mäkitreenin. Kaikki nämä tuntuivat jälkeenpäin normaalia rasittavammilta, mutta ei hajottavilta. Ei ole epänormaaleja kipuja tai kolotuksia ja jalkaterissä isovarpaiden ja kantapäiden ihon herkkyyskin on normalisoitumassa. Kaksi varpaankynttä on lähtenyt irti ja veikkaan vielä yhden lähtevän.

Ensimmäinen juoksulenkki oli 11 päivää Nuts300 jälkeen ja oli ihana.

Fyysistä palautumista pystyy seuraamaan erinäisin arvoin, kun urheilukello on aina ranteessa. Se kertoo jotain, mutta se oma olo ja tuntemus kropassa on kelloa merkittävämpi. Oikeasti kello on ollut vähän sekaisinkin, kun se heittelee ylirasituksesta, ylläpitävään ja kehittävään yhden päivän aikanakin. Nuts300 jälkeen kello ilmoitti palautumisajaksi reilu kaksi vuorokautta ja sitten välillä töihin polkemisen (reipas 30min) jälkeen saman ajan. Palautumisaikaa enemmän seuraan miten saan nukutuksi ja kuinka sykkeet arjessa menee. Henkinen stressi ja kiire nostaa sykettä ja pitkään jatkuessa sen vuoksi myös fyysinen palautuminen hidastuu.

Urheilukellon HRV tarkoittaa sykevälivaihtelua, eli sydämen lyöntien välistä vaihtelua. Syke saa nousta korkealle, mutta sen pitää myös palata alas. Sykevaihtelu kertoo tiedostamattoman hermoston toiminnasta, eli miten kroppa palautuu ja miten kestää stressiä.

Nuts300 jälkeen sain nukuttua yöni yllättävän hyvin, ei toki heti entisellään, mutta heti lupaavaan suuntaan. Hrv vajosi alas, mutta lähti nopeasti nousuun. Tietysti olin niin äärettömän väsynyt, että uni tuli helposti, niin yöunille kuin päiväunille. Nukuin päiväuniakin parin viikon ajan aina kun se oli mahdollista, mutta nyt ei enää tarvitse, vaikka joskus on ihanaa aamuvuoron jälkeen oikaista hetkeksi aikaa. Ehkä yllättävintä tässä palautumisessa on ollut maaliin tulon jälkeisen viikon alakuloisuus. Tätä on todella vaikea selittää, mutta olin oikeasti alakuloinen ja itkuherkkä, jota en tavallisesti ole. Juoksusta jutellessa usein pillahdin itkuun enkä oikein osannut selittää miksi. Kuitenkin pääsin tavoitteeseen, eli maaliin ja vielä sen ajan puitteissa jota olin itselleni haarukoinut. Tulosluettelossa näytti hyvältä; naisten kakkonen ja kokonaistuloksissa 7. Kuitenkin olin jotenkin niin revitty, sellaiset henkiset haavat ihan auki. Koin myös pettymystä itseeni, erityisesti siksi kun olin aiheuttanut valtavaa huolta läheisille ja monelle muulle, kun olin hoiperrellut viimeisiä kilometrejä maaliin. En halua aiheuttaa kenellekään huolta, sillä tässä maailmassa ja jokaisen elämässä on jo tarpeeksi oikeitakin murheita. Tämän käsittely on ottanut oman aikansa, mutta kuopasta on noustu ja tuntuu, että olen taas oma itseni.

Mua haastateltiin Ilmajoki-lehteen sopivasti kun olin noussut alakulosta taas omaksi itsekseni.

SM-parisprinttiviestin finaalissa oli kaksi emittagia varmistamassa leimauksen.

Reipas viikko sitten tarvittiin niin fyysistä kovuutta kuin henkistä rauhaa, kun osallistuin Kurikassa suunnistuksen SM-sprinttiviestiin Eero parina. Ikämme riitti D/H45 sarjaan, joka oli nuorin ikäsarja. Kisa sisälsi vapaaehtoisen karsinnan (meitä oli vain 20 joukkuetta, joten todellista karsintaa ei tarvinnut) ja itse finaalissa kaksi osuutta molemmilla. Karsinnassa oli tarkoitus juosta rennon reippaasti, mutta otin aivan liian lujaa. Keuhkoissa tuntui ja jo ekalla rastilla nyrjäytin nilkkani. Jännitin jäikö kaikki paukut karsintaan ja kuinka nilkka tuntuisi finaalissa, koska siihen sattui rauhassa istuskellessakin.

Finaalissa naiset aloittivat ja ampaisin tutusti liikkeelle ja K-rastin jälkeen olin Rantasen Merjan (entinen maajoukkuesuunnistaja) perässä. Tajusin, että meillä on sama hajonta. Lähes loppupään rasteille asti näin Merjan, mutta kyllä se kovaa juoksee. No niin juoksin mäkin omaa kovaa ja keuhkot oli ihan riekaleina, onneksi nilkka ei vaivannut yhtään. Viidentenä vaihtoon, 11 sekuntia Merjaan, eli kärkeen.

Eero toi hyvin varmalla juoksullaan ja sitten pääsin mä omalle toiselle osuudelleni. Samoilla sekunneilla lähti toinenkin nainen, mutta meillä oli eri hajonta, eikä saatu toisistamme kirittäjiä. Ei saanut enää niin hyvin irti itsestään ja kaksi mielestäni huonoa reitinvalintaa tein. Kuitenkin aivan kelpo suoritus muuten, minuutin verran hitaampana kuin kärki, viidentenä edelleen. Ja Eero piti sijan ja päästiin kymppisakki tavoitteeseen kirkkaasti.

Omalta kakkos osuudelta, eli viestin kolmos osuudelta vaihtoon. kuva; Maarit.

Sprintti on niin kivaa vaikka raakaa, mutta hyvin sain itsestäni revittyä irti sen minkä oli revittävissä. En tiedä olisinko täysin palautuneena pystynyt yhtään sen parempaan. Mutta kivaa oli ja tulos oli hyvä!

Mä ja Ninni käytiin Malminkartanon portaissa.

Hassua, että sitä kuvailee kivaksi sitä kun joutuu koville. Mä ja Ninni meinaan tehtiin melko kova mäkitreeni viime perjantaina Helsingissä Malminkartanonportaissa ja vaikka nyt on kolmatta päivää etureidet ja sääret niin julmetun kipeät, muistan treenin kivaksi. Tietääpä jotain tehneensä ja tietää mitä pitää tehdä lisää ettei lihakset tulisi näin kipeäksi. Viime viikonloppu olikin ainut viikonloppu tässä keskellä kaikkia kivoja kisoja, kun ei ollut mitään kisaa. No sitten me mennään Ninnin kanssa vetämään mäkeen itsemme ihan kipsiin, heh 😂 No oli kuitenkin kivaa!

Syöminen on ollut osa palautumista.

Kivalla tavalla kiireinen syksy on tulossa, sillä paljon on kisoja joihin osallistun, suurimpaan osaan ilman mitään tiukkoja tavoitteita. Lisäksi oon aloittamassa vuoden kestävän opiskelun ja se tulee rajoittamaan todennäköisesti aivan liikaa mun urheilemistani, joten saa nähdä kuinka sen asian kanssa tuun pärjäämään.

~Eija~

SM sprintti keväässä

 Toissa viikolla kisattiin suunnistuksen SM-sprintti kisat Espoossa. Viime vuoden haastavan Lahden asuntokortteli sm-kisan jälkeen odotukset olivat hyvinkin nöyrät ja talven aikana olin saanut itseni psyykattua rentoon olotilaan. Kuitenkin kisaviikonlopun lähestyessä olin todella jännittynyt ja koin paineita. Yksistään kisasuoritus ei aiheuttanut sydämen tykytyksiä, vaan myös reissu itsessään, sillä olin menossa ihan yksin ilman autoa julkisilla lähes kotiovelta asti.

Toukokuun alussa Etelä-Suomessa oli jo vihreä kevät, kun Etelä-pohjanmaalla ei ollut vihreydestä vielä puhettakaan.

Perjantaina iltapäivällä poljin kotoa Ilmajoelta Seinäjoelle työpaikalle, jonne jätin pyörän lukolliseen pyöräparkkiin. Siitä kävellen junalle ja junalla Helsinkiin. Tämä osuus matkustamisesta oli vielä ihan jees, mutta Helsingin päässä piti löytää oikeaan metroon ja osata jäädä oikealla asemalla pois.

Olin viikolla nähnyt unia myöhästymisestä, niin junasta, metrosta ja kisoista. Hermostutti. Kännykässä oli pääkaupunkiseudun julkisten appi ja se osasi kyllä suoraan näyttää minne mennä ja mihin metroon hypätä kyytiin. Laskin kädet hioten asemia, kunnes oikea asema kuulutettiin ja hyppäsin kyydistä.

Samalla asemalla jäi vain kourallinen porukkaa mun lisäksi. Ne muut lähti toiselle ulko-ovelle, mä yksin toiselle. Vastaan tuli vartija ja yritin näyttää viattomalta tyypiltä, joka tiesi tasan tarkkaan minne mennä. Ketään muita ei näkynyt, ei siis ketään. Osasin ulos ja sielläkin ihan hiljaista, vain jokunen auto ajoi ohi ja jossain kauempana joku henkilö käveli. Googlemapsin avustuksella hotellille, joka olikin tuttu viime syksyltä, kun olin Ninnin kanssa X-kaato seikkailukisaa edeltävän yön siellä yöpynyt. Huh, siis jotain tuttua.

Espoossa metroasemalla hissiportaissa ihan yksin.

Hotellille kirjautuminen meni ok ja huoneessani huokaisin helpotuksesta. Olin selviytynyt mallikkaasti maalta Etelä-Suomen sykkeeseen, vaikka Espoossa olikin melko rauhallinen meno. Iltalenkkinä tein kävellen kauppareissun ja vielä kevyt juoksu rantoja pitkin visusti varoen, etten edes vilkuillut ison tien toiselle puolelle, jossa oli seuraavan päivän kisamaasto.

Nukuin äärettömän huonosti. Edelleen näin unta myöhästymisestä. Aamu tuli ja tikkana ylös ja suunnitellusti vaatteet päälle, aamupalaa ja metrolle, jolla päätin siirtyä kisakeskukseen kävelyn sijaan. Olin siis ajatellut kävellä hotellilta kisakeskukseen, mutta kun saapuminen sujui näin hyvin, uskaltauduin jatkamaan. Osasin ja olin melkoisen ajoissa kisakeskuksessa, mutta olin helpottunut.

Viimeinen rasti.

Kaikesta talven aikana saavutetusta rauhallisuudesta näitä kisoja kohtaan ei ollut enää mitään jäljellä. Jännitin aivan valtavasti. Sarjassani D45 oli 64 ilmoittautunutta ja 40 pääsisi A-finaaliin. Olisin valtavan pettynyt, jos kaiken tämän jännittämisen jälkeen en selviytyisi A-finaaliin. Tiedostin, että omalla perus suorituksella ja vauhdilla ei pitäisi olla mitään ongelmia. Mutta sprintti on herkkä laji ja virhe voi tulla niin nopeasti.

Mutta karsinta meni omalta osalta aivan hyvin. Vauhdin osalta en laittanut kaikkia peliin, koska suunnistus sujui ihan ok ja vaikka 6-7 rastivälin olisin voinut valita paremmin, ei hätää ollut. Omassa karsintasarjassani olin 3. Kokemuksesta kuitenkin tiesi, että karsinta on yleensä melko perus sprinttiä ja finaalissa sitten kikkaillaan tai jotain siellä ainakin on, että parhaat erottuu hyvistä.

Karsinnan kartta ja punaisella viivalla näkyy mun reitti.

Oli pitkä odottelu kisojen välissä ja vielä lähtökynnyksellä ennen kuin oma vuoro vihdoin tuli. Ykköselle tuli pieni turha kaarros, mutta ei paha. Keskittyneesti pääsin jatkamaan ja juoksuun laitoin yhden vaihteen lisää. Tavoite oli pysyä koko ajan hyvin kartalla. Kunnes 9-10 rastivälillä tein harmillisen virheen. Reittisuunnitelma oli valmis, portaita ylös ja kurvaten oikealle ja vasemmalla. Portaiden jälkeen käänsin karttaa vastaamaan menosuuntaa ja tässä kohdassa käänsin huolimattomuuttani liikaa ja aloin lukea rastille 12. Eihän se sitten nappiin mennyt ja meni useampi sekunti pakittaa ajatuksissa ja miettiä mille rastille olinkaan menossa. Tässä tuli reipas 1 minuutin virhe. Suututti. Olisikin tämä riittänyt, mutta vielä 13-14 rastivälillä tein todella huonon reitinvalinnan, jolla hävisin toisen minuutin.

A-finaalissa kaksi isoa virhettä.

9-10 rastivälin virheen vuoksi putosin väliaikojen perusteella 3. sijalta 19.:sta. Nostin vielä 10. sijalle, mutta lopun reitinvalinta virhe pudotti sijalle 16. Tavoite oli päästä kymppisakkiin ja siellä oltaisiin oltu, jos... Mutta tämä on sprinttisuunnistuksen suola. Pitää pystyä nopeasti tekemään ratkaisut, keskittyä ja juosta. Tiedän, että pystyn siihen, kunhan hetki on oikea.

Harmittaa, mutta tiedostan myös, että monta hyvää naista jäi taakse ja monella muullakin tuli aivan varmasti virheitä. Periksi en anna ja ensi vuonna taas.

~Eija~

Vuosi 2022

Vuoden 2022 alussa oli hiukan epävarma olo mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. UTTF edellisenä vuotena oli vienyt mehut. Nyt jälkeen päin postauksia ja kännykän kuva-albumia rullatessa läpi, voi todeta, että vuoteen mahtui kuitenkin taas kaikenlaista.

Itselle henkilökohtaisesti tärkein onnistuminen oli suunnistuksen SM-sprintin hopea sarjassa D40. Kaikesta jännittämisestä huolimatta onnistuin ja haave tossusuunnistuksen SM-mitalista toteutui. Pystyn vieläkin muistamaan sen tunteen. Pieni asia muille, mutta itselle niin merkityksellinen.

Ensimmäinen tossu suunnistuksen SM mitali.

Myös pyöräsuunnistuksessa, jossa osallistujia toki on paljon vähemmän kuin tossusuunnistuksessa, sain veteraanisarjassa SM-mitaleja, ensimmäisen henkilökohtaisen kultaisenkin keskimatkalla. Lisäksi hopeaa tuli erikoispitkillä ja pronssia sprintissä.

Pyöräsuunnistuksen kisareissut ovat olleet mukavia Ninnin kanssa. On niin paljon mukavampaa ja opettavaisempaa jakaa kokemuksia sellaisen kanssa, joka elää ja hengittää samaa juttua. 

Kolikon kääntöpuolena kuluneen vuoden kurjimmat asiat kuitenkin liittyvät osittain ja suoraan pyöräsuunnistukseen. Nimittäin kesäkuun Heinolan sprintti- ja pitkänmatkan reissulla sairastuin koronaan ja tartutin sen myös Ninniin. Ja sitten elokuussa Alajärvellä viestissä ankkuriosuudella ajoin puuta päin ja näin hetken tähtiä. Kädet täristen jatkoin matkaani ja vedin vielä kerran sarvien yli pehmoisella pururadalla. Olo oli niin lyöty ja itketti, sillä pää oli ihan pyörällä ja olin tyrinyt meidän johtoaseman. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta kuitenkin nousin vielä loppukiriin ja hävisin puolen renkaan mitalla viestikullan.

Nämä muistot riipaisevat edelleen.

Pyöräsuunnistus koukuttaa.

Kaikkea onnistumista ei mitata mitaleissa tai voitoissa, vaan myös hienoissa kokemuksissa ja yhdessä tekemisessä ja toisenlaisissa onnistumisissa. Yksi ehdoton elämys tänä vuonna oli Lost in Kainuu, extremely lost yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa. Seikkailimme kisan 24 tunnin sarjassa ainoana naisjoukkueena. Yhteensä seikkailuun kului 26 ja puoli tuntia. Oli hieno reissu, ihan kaikessa mielessä. Jopa sen löytymättömän rastin ympärillä pyöriminen oli just paikallaan. En unohda sitäkään koskaan ja nyt koen sen positiivisena asiana.

Meidän seikkailusta Ninni koosti huikean hienon videon. Video löytyy täältä -> Lost in Kainuu: Suo, Säntti ja Pää. Videota katsellessa tulee niin hieno fiilis. Kiitos naiset 💓

Lost In Kainuu, Extremely Lost Suo, Säntti ja Pää.
Kuva; Anni Heikkinen

Polkujuoksun puolella mitään suuria tavoitteita ei tänä vuonna ollut. Nuts Karhunkierrokselle toukokuun lopussa menin, koska en osannut poiskaan olla. 83 kilometrin reissu oli jälleen rankka. Energioiden kanssa oli ongelmia. Naisten neljäntenä selvisin maaliin, jossa vastassa olivat tyttäreni ja vanhempani sekä Ninni, joka koko yön huolsi mua. Jälleen kiitos Ninnille.

Itse hyppäsin huoltajaksi tyttärelleni, kun hän osallistui 13 kilometrin uutuus matkalle. 12 vuotias tyttäreni juoksi kolmanneksi ja tämä äiti oli äärettömän ylpeä.

Lievästi sairastetun koronan jälkeen ensimmäinen kisa oli Kainuu Traililla 55km. Koskaan aikaisemmin en Hossan kansallispuistossa olllut ollut, mutta polut, vesistöt ja maisemat todellakin lumosivat ensikertalaisen. Oli kaunista ja juoksukin meni aivan ok, kuumasta kelistä huolimatta.

Nuts Karhunkierros, 83km lähtö. Kuva; Reijo.

Lokakuun alussa juoksin Vaarojen maratonilla ihan hyvän 65 kilometrin retken. On haasteellista jättää haastamatta itseään kunnon kisaan toisia vastaan. Tai no kropan puolesta helppo, mutta ei pääkopan. Jäi kuitenkin hyvä fiilis reissusta ja oli hienoa olla ihan hyvävoimainen juoksun jälkeen.

Kainuu trail. kuva; Hannu Huttu

Hossan polkujuoksun jälkeen jatkoimme koko perheen lomailua Kainuun Rastiviikoilla Puolangalla ja Luhtakankaalla. Ohjelmassa oli niin tossu- kuin pyöräsuunnistusta. Oli mukava koko perheen lomaviikkoa. Tiukasti kisastartteja joka päivä, mutta ei tiukalla väännöllä.

Kainuun Rastiviikolla

Kainuun loman jälkeen kaiken säätämisen jälkeen sain suunnitellulle Norjan reissulle kaveriksi iskäni. Meidän reissusta voi lukea osa yksi ja osa kaksi. Siitä tuli unohtumaton reissu ja yksi parhaimmista asioista mitä olen iskäni kanssa saanut tehdä. Iskälle kiitos, että lähdit ennakkoluulottomasti mukaan ja annoit mun ajaa hurjastella kapeilla norjalaisilla teillä ja tunneleissa. Hyvin vedettiin 😁

Iskän kanssa Norjassa. Bergsbotn.

Vuoden aikana tuli osallistuttua myös useisiin suunnistuskisoihin, joissa mukana kulkivat tyttäret. Hiihdeltyä tuli mulle hyvät kilometrit, mutta juoksukilometrit jäivät edellisvuotta vähäisemmiksi. Poljin työmatkat pyörällä samaan työpaikkaan, jonne 20 vuotta sitten sairaanhoitajaksi valmistuttuani menin. Pidän työstäni ja todistetusti monivuorotyön kanssa onnistuu urheilla.

Sairaanhoitaja opiskelija 2000-luvun alussa.
kuva: Leenan arkistoista

Lukuina vuosina 2022 näyttää tältä;

- juoksu 1816km (polku, maasto, maantie ja juoksumatto. Lisäksi kilometrejä tuli seikkailukisassa, mutta niitä ei ole tässä.)

- suunnistus 198km

- pyöräily 3689km (maantie, maasto ja pyöräsuunnistus)

- kävely 693km (sauvakävely ja ilman, lenkkeily, retkeily ja geokätköily)

- hiihto 1006km (perinteinen, luistelu ja hiihtosuunnistus)

Lisäksi paljon hyötyliikuntaa, täsmä voima- ja liikkuvuustreeniä sekä yksittäisiä lajikokeiluja, kun mahdollisuus on ollut tehdä.

Kiitos vuosi 2022!

Kiitos teille blogin lukijat!

Hyvää vuotta 2023!

~Eija~

SM-hopeaa

Eilen oli yksi mun tämän vuoden tärkeimmistä kisoista, nimittäin suunnistuksen sprintin SM-kisat Jyväskylässä. Suunnistuksen suomenmestaruus kisojen tunnelmaan oon oppinut vasta pääsarja vuosieni jälkeen, sillä aikaisemmin mulle ei tullut mieleenkään että mä voisin sinne mennä. Seurakaverini Liisa istutti muhun ajatuksen, että kyllä mä voin. Metsäsuunnistuksessa taidot eivät ole riittäneet edes kymppisakkiin kuin ihan tosi tosi harvoin, mutta sprintti suunnistuksen kolme nelossijaa on laittanut kytemään muhun sisua ja ripauksen unelmaa.

Herätys ennen viittä ja jännityksestä täristen kohti Jyväskylää.

Mä kisaan veteraani-sarjoissa, eli ryhmä kakkosessa. Pääsarja ja nuoret on ryhmä ykköstä. Oon 42 vuotias, ihan kohta 43 vuotias, eli vielä kuulun sarjaan daamit 40. Kahden vuoden päästä vaihtuu sarjaksi daamit 45. Eilisissä kisoissa vanhin sarja oli 85 ja sitä vanhemmille. Ja meidän seurasta Eila 75 vuotta voitti hopeaa omassa sarjassaan. Toivon pystyväni itsekin olemaan tuossa iässä yhtä terävässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kokonaisuudessaan kisoissa oli sellaiset 1600 suunnistajaa.

Suunnistuskansaa

Valmistautuminen tähän kisaan sujui ihan kuin muihinkin kisoihin. Aikataulujen järjestelyä, terveenä pysymistä, kartan kanssa liikkumista, vetotreenejäkin (!) ja kaikenlainen ajatustyö. Mä olin viime viikon lomalla, mutta täytyy kyllä sanoa että ihan lomailuksi se ei mennyt kun koko viikko meni jännittämisessä. Nukuin melko huonosti ja mieli meni aallokossa ja vakuutellessa, että hyvin se menee ja jos ei mene, niin se ei haittaa (eikä oikeasti haittaakaan, vain harmittaa hetken). Koska menneinä vuosina osallistuessani sprinttiin, olen yleensä joka toinen kerta epäonnistunut, olisi nyt ollut vuorossa se epäonnistuminen. Hyvä tekosyy huonolle suoritukselle tai jopa osallistumisen perumiselle, olisi ollut viisaudenhampaan poistoleikkaus, joka oli ihan oikeasti suunniteltu viime viikolle. Meinasin olla kertomatta koko sprintistä lääkärille, mutta narahdin jo ennen kuin ehdin suutani avata. Lääkäri tiesi mut ja arvasi mulla edessä olevan useita kisoja. Lupasi palata asiaan sitten kisakauden ulkopuolella. Olin helpottunut, vaikka samalla mun hyvä tekosyy poistui.

Jyväskylään lähdin ajelemaan sunnuntai aamulla puoli kuudelta Heikki ja Jukka kyydissäni. Kaikilla oli karsinnan lähtökynnys ylitettävänä klo.09. Tarkoittaa sitä, että tuon jälkeen ei enää ole asiaa kisaan ja näin kaikki saavat tasapuolisen kisan. Lähtöalueelle ei kuulunut kuulutukset, ei nähnyt väliaikoja tai tuloksia, ei nähnyt vilaustakaan kartoista. Siellä odotettiin omaa lähtöaikaa jutellen tuttujen kanssa ja lämmitellen. Oli meinaan aika viileä tuuli.

Ja sitten sitä mentiin. Meidän sarjassa oli 33 osallistujaa, joten kaikki pääsisivät hyväksytyllä suorituksella finaalin. Tarkoitus oli mennä rennon reipasta ja varmistaa että hylkäystä ei tule. Se tarkoittaa että kaikki oikeat rastit on leimattu ja kielletyille alueille ei hipaisekaan jalallaan.

Mielestäni menin suunnitelman mukaan ja suunnistus sujui ihan ok:sti. Pari pientä epäröintiä, mutta reitinvalinnat oli ihan jees. Yllätyksekseni olin karsinnan jaetulla toisella sijalla. Olisi sittenkin voinut mennä vielä rauhallisemmin, vaikka fiilis jäi, että yksi vaihde vielä löytyy. Matka oli 2,1km ja aikaa mulla meni 10:29.

Karttapala finaalista.

Sitten taas odotellaan, että päästään finaaliin ja siihen ratkaisevaan kisaan. Syötävää, jutustelua ja karsinnan läpikäymistä. Aurinko alkoi paistamaan ja oli oikein lämminkin. Finaalin lähtökynnyksellä sai nyt odottaa kaksi tuntia omaa lähtöä. Jännitti, mutta jotenkin aamun karsinta oli pahimmat tykyttelyt laannuttanut.

Jalassa oli La Sportivan Akashat

Oli tiedossa, että finaali on haastavampi kuin karsinta ja näinhän se yleensä onkin. Piti vain keskittyä ja antaa mennä ne kohdat kun katu oli auki. Lähtö oli tuotu lähelle maalia, mikä kyllä yllätti. Tuli mukava kisafiilis, kun kuulutus raikasi ja kannustajat hurrasi maalisuoralla.

Ja sitten vaan matkaan. Ykköselle meinasi tulla hankaluus henkilöauton kanssa, kun se ajoi kovin hitaasti poikittaisella tiellä ja mun olisi pitänyt päästä sen ohi. Lopulta kurvasin edestä ja arvelin kuskin olevan melko kauhuissaan hullusta suunnistajasta. Rasti kerrallaan eteenpäin. Hirmuisen tarkkana piti olla ja meno tuntui kovin tempovalta, kun kurveissa ja käännöksissä, karttaa tihrustaessa ja varmistellessa mistä pääsee luvallisesti sujahtamaan, vauhti tippui ja taas kiihtyi. Pienessä ylämäessä puolen välin jälkeen väsy tuntui jaloissa. Piti painaa vaan eteenpäin.

Maalissa tuntui, että ei se ihan nappiin mennyt. Kaikki reitinvalinnat eivät olleet ihan parhaat, mutta siinä kiireessä ei vaan ehdi kaikkea huomaamaan ja päätöksen tehtyään on vaan mentävä. Yllätys oli iloinen, kun tulin toiseksi 😀

Palkintojen jako.

Karsinnassa kävisin voittajalle 6 sekuntia. Finaalissa eroa oli 4 sekuntia. Tavoite on yleensä aina hiukan parantaa finaaliin ja näinhän siinä sitten menikin. Kolmanneksi tullut oli mua takana 4 sekuntia ja neljänneksi tullut jäi sekunnin pronssista. Tätä on sprintti. Loppusuorakin on mentävä täysiä ja siinä musta tuntuikin että jalat loppuu alta.

Tämä oli mun ensimmäinen SM-mitali tossusuunnistuksesta. Arvostan tätä valtavasti. Tämä nousee ensimmäisen pyöräsuunnistus SM-mitalin, Nuts Ylläs-Pallas 105km:n voiton, Vaarojen maratonin matkojen ja viime vuoden Nuts Karhunkierroksen 166km:n voiton rinnalle. Oon niin iloinen!

Hopeaa!

Tarkoitus oli kirjoittaa ihan lyhyesti. Mutta tulikin pitkästi. Mutta onpa sitten mukava lueskella ja muistella kasikymppisenä ensimmäisen SM-hopeani tarinaa 😊

Kisoja edeltävänä päivänä juhlistettiin 20 vuotista sairaanhoitaja uraa silloisten opiskelijakavereideni kanssa.

~Eija~

Sprintti pettymys

 Tämä postaus on tosi lyhyt. Voisin jopa jättää kokonaan kirjoittamatta. Miksi vääntää puukkoa haavassa. Nukuttu yökään ei kohentanut fiilistä. Harmittaa (ja muutama rumasana tähän perään...). En halua selitellä, mutta kuitenkin jonkinlainen itsetutkiskelu on paikallaan. Odotinko liikaa, oletinko olemattomia, enkö vain osaa? Harmittaa lisää.

Lenkkareilla mennään sprintissä.

Eilen oli suunnistuksen SM-sprintit Salossa. Kisa oli yksi odotetuimmista tälle vuodelle, kun korona pilasi UTTF yritykseni. Toki olen satsannut tänä vuonna myös pyöräsuunnistukseen ja viikossa ajatusten suuntaaminen MTBO:sta sprintti moodiin ei ollut ihan helpointa. Se on melko yllättävää, miten raskaalta jalat tuntuvat monien maastokilometrien jälkeen siirryttäessä juoksemaan. Tuntuu, ettei pääsee oikein millään eteenpäin. Onnekseni ehdin viikon aikana käydä juoksemassa ja juoksutuntuma löytyi.

Tänä vuonna sprintissä ei ollut meillä ikätyypeillä karsintaa ollenkaan (penteleen korona!) ja se harmitti jo etukäteen. Vaikka kaksi starttia samana päivän kuulostaa raskaammalta, niin koen karsinnan kuitenkin sprintissä auttavan kroppaa heräämään ja virittäytymään sprinttiin. Varsinkin itse olisin sitä kaivannut, kun viime sprintistä oli puolitoista kuukautta. Sprintissä kaiken A ja O on se, että tekee nopeat ja hyvät reitinvalinnat, ei mene kielletyille alueille ja juoksee lujaa. Salossa onnistuin kahdessa jälkimmäisessä, mutta ensimmäinen petti ja pahasti.

Pala mun sprinttiradasta.

Nyt tulee se seli seli-osio. Mulla tuli armoton kiire lähtöön. Oltiin kisojen parkkipaikalla vartin yli yksi. Sieltä hopi hopi vauhtia kaksi kilometriä kisakeskukseen, jossa olin klo.13.30. Numerolappo paitaan, takki ja housut veks, emit, kompassi ja rastimääritekotelo messiin ja klo.13.34 juosten vajaa kaksi kilometriä lähtöön. Lähdössä olin kolme minuuttia ennen kuin mut huudettiin lähtöviivalle. Lämmittely tuli hoidettua, mutta olin kaikkea muuta kuin keskittynyt. Yritin karttasangon vieressä rauhoittaa itseni ja rastimääritteitä silmäillessä nähdä jo sieluni silmissä rastien paikat.

Heti helpolle ykköselle virhe, kakkonen ok, kolmonen ruiskaisten vaan, neloselle ja vitoselle jo paremmin. Kutoselle pitkä väli ja sen jälkeen pientä sekoilua. Ysille iso virhe ja 12. rastille mennessä olin ensin mennä 13. rastille. En tiennyt miten on järkevintä sujahtaa viimeiselle rastille ja se menikin jälkispekulointina penkin alle. Heti maalissa ihan surkea olo, sillä pommiin meni. Rastiväliajat puhuivat karua kieltään. Ykkösellä oon ollut 37. Kutos rastille mennessä olin nostanut itseni hienosti 3. sijalle, mutta sitten menin taas ryssimään ja lopulta putosin sijalle 13. Pahimmat virheet kun laskee yhteen, saa kasaan minuutin. Ei niin optimista reitinvalinnoista saisi lisää, mutta niitä en laske. Tuon minuutin kun olisi saanut pois, olisin päässyt tavoitteeseeni, eli reilusti kymppisakkiin. Siihen mulla olisi oikeasti ollut täydet mahdollisuudet. Ja nyt kun menin homman ryssimään, harmittaa niin vietävästi.

Leuka rintaan ja kohti uusia haasteita.

Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin takaisin kotiin. Menihän se kaunis aurinkoinen syyspäivä näinkin. Ensi vuonna uusi yritys tässä suunnistuksen herkimmässä lajissa, josta tykkään ihan valtavasti.

~Eija~

Loma alkoi

 Loma alkoi tämän viikon maanantaina, vihdoinkin. Kesä kaikkine töineen ja kärpäsineen väsytti mut melkoisesti. Ennen loman alkua mulla oli muutama päivä vapaata ja sain jo hiukan nukkua. Liikkuminen auttaa mulla kohentamaan fiilistä, joten missään nimessä en sohvalle päivä tolkulla jää makaamaan. Tiedossa myös oli että erityisesti alkuloma tulee olemaan kiireinen. 

Vapaapäivänä kävin Jurvan Pässilässä vuoden 2001 Nikkari-Jukolan omatoimi uusintajuoksussa. 19 vuotta sitten juoksin Ylistaron Kilpa-Veljien Venlojen ykkös joukkueen toisen osuuden, joka oli 5,6 kilometriä pitkä. Valitsin siis saman osuuden ja tarkoitus voittaa oma aika.

Raskaahkosti nousi jalka alkuun, mutta kyllä siitä kroppa alkoi lämmetä ja hiki nokkua pitkin kasvoja. Tuli virhe 7. rastille ja viimeisillä rasteilla piti nostaa vauhtia ihan tosissaan, että sai voitettua itsensä. Voitin lopulta 16 sekunnilla. Olipa kivaa. Nikkari-Jukolan reitit ovat suunnistettavissa elokuun loppuun asti. Tsekkaa asiasta Suunta-Jurvan sivuilta.

Viime lauantaina oli koko päivän vähän ärsyttävä olo, kun tiesi että illalla pitäisi juosta lujaa. Mietin, että jaksanko, huvittaako, tarvitseeko. Olin voittanut osallistumisoikeuden Komia Paukaneva Night trailille viime vuonna sijoittumalla silloin naisissa kolmanneksi. No lähdin silti, vaikka olo tuntui vetämättömältä. Tuttuja oli taas kiva nähdä ja tutustua uusiin ihmisiin. 

Paukanevalla taktiikka on juosta ensimmäinen kilometri kovaa, että pääsee itselle sopivan vauhtiseen kohtaan letkasta ennen pitkospuita. Eka kilometri meni aikaan 3:53. Seuraavat 4:05-4:36 välille. Puolen välin purtsipätkällä jalat tuntui aivan imeytyvän pehmeään alustaan, mutta pitkospuilla taas kulki. Viimeiset kilometrit annoin jalkojen vaan rullata ja olin ajattelematta kuinka kamalaa tämä oli. 10,2km pitkospuilla aikaan 42:45, oma reittirnnätys ja naisten sarjan toinen. Kyllä se juoksu sittenkin irtosi.

Kuva Komiaflow

Sunnuntaina retkeiltiin perheen kanssa Kauhajoen Katikankanjonilla. Todella kaunis paikka, rauhallista, hieno laavu ja mukavasti nousuja ja laskuja. Kannettiin koko retken ajan sadetakkeja mukana, mutta pisarakaan ei satanut. 

Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä oli opas hommia YKV:n lasten suunnistusharjoituksissa. Alkuun satoi lähes kaatamalla tunnin, kunnes ilta-aurinko alkoi paistaa. Kastumisesta huolimatta lapsia ja nuoria oli mukavasti paikalla ja aika hurahti hetkessä.

Lasten harjoitukseen kuuluu myös reitin piirtäminen. 

AM-sprintti kartan palaa.

Toisena lomapäivänä lisää suunnistusta, mitäs muutakaan. Aluemestaruus sprintti oli vuorossa Kauhajoella. Sprintti on niin kivaa ja nyt oli radat saatu mukavan haastaviksi. Reitti vaihtoehtoja oli ja vauhdissa ei aina osunut nappiin. Ykköselle virhe. Rastimääritteissä rasti oli merkitty sisänurkkaan, joten juoksin aidan sisälle, mutta rasti näkyikin aidan toisella puolella. Kauheaa vauhtia takaisin. Sisänurkka olikin tarkoittanut aidan ja rakennuksen sisänurkkaan. Otti päähän. Muuten sujui mukavasti, vaikka vasta kotona karttaa tutkiessa huomasin kasi rastille lyhyemmän reitin valinnan kuin olin tehnyt. Sarjan voitto kuitenkin. Tällainen suoritus ei kuitenkaan kestä päivän valoa syksyn SM-kisoja, joten psyykkinen treeni jatkukoon.

Eilen perjantaina meni koko päivä YKV suunnistusjaoston järjestämän Komian Kirkon Hölkän puuhailuissa. Tapahtuma oli ensimmäinen kilpailu, jossa olin kilpailunjohtaja. On ollut opettavaista ja ilman Päiviä ja jaoston jäsenten kivijalkaa ei olisi onnistunut. Oli kova ja kuuma päivä, mutta kaikki taisi mennä hyvin. Kirjoittelen hölkästä lisää joskus myöhemmin.

Komian Kirkon Hölkän startti

Sillä tällä hetkellä istuskelen Nurmijärvellä varjossa, juon vettä ja odottelen. Reilun tunnin päästä pääsen pyörän ja kartan kanssa metsään. On pyöräsuunnistuksen SM-kisaviikonloppu. Pitäkää peukkuja että pyörä ja nainen selviää taas ehjänä maaliin.

~Eija~