perjantai 30. kesäkuuta 2023

Kolmasti Porvoon Venloissa ja Jukolassa

Tänä vuonna Venlojen ja Jukolan viestit suunnistettiin Porvoossa helteisenä kesäkuun viikonloppuna. Viime vuonna nämä festarit jäivät multa väliin kulkutaudin vuoksi, joten tälle vuodelle odotukset olivat korkeat ja into vielä massiivisempi. Seuramme, Ylistaron Kilpa-Veljien naiset olivat Venloissa kolmen joukkueen voimin ja Jukolassa miehet ja mä yhden ja puolen joukkueen voimin. Jo kuukausia sitten olin tehnyt päätöksen osallistua sekä venloihin että jukolaan, mutta muutama päivä ennen viikonloppua tein avoimen päätöksen suunnistaa jukolassa kaksi osuutta, koska kakkos joukkueessa oli niin paljon peruuntumisia.

Jukolan telttamaisemaa.

Mun kavereiksi, huoltajiksi ja kannustajiksi lähtivät tyttäret. Ajelimme jo perjantaina Etelä-Pohjanmaalta Etelä-Suomeen ystävien luokse, jossa on aina niin kotoinen, tai itseasiassa hyvin vieraanvarainen vastaanotto monessa mielessä. Meitä oli paikalla saman henkisiä, suunnistukseen jo lapsena hurahtaneita naisia ja heidän lapsiaan. Oli mukavaa fiilistellä tulevaa, muistella menneitä ja vaihtaa muutenkin kuulumisia.


Lauantaina oli sitten onneksi lyhyt ajo Porvooseen ja etukäteen varoitellut ruuhkat olivat meidän osalta aivan olemattomat. Päästiin sutjakkaasti peltoparkkiin ja alle kilometri oli meille varatulle telttaalueelle. Pystytettiin ensimmäisenä teltta ja sitten hakemaan seuran materiaalit infosta ja silmäilemään kisakeskus, lähtö- ja vaihtoalueet sekä seuratelttamme paikka. Oli todella lämmin ja kuuluttaja muistutteli runsaasta juomisesta ja punkkitarkastuksista.
Lauantai iltapäivä ja Venlojen viestin aloitusosuus.
Klo.14 oli Venlojen viestin lähtö ja mä olin valinnut itselleni aloitusosuuden, joka ankkuroinnin lisäksi on mun lemppariosuuksia. Lähdöissä riittää aina säpinää ja tänä vuonna myös pölyn määrä oli jotain niin valtavaa. Silmiä siristellen ja köhien metsän puolelle, jossa pöly pikku hiljaa tasoittui, mutta ei hälventynyt kokonaan. Suunnistus lähti aivan hyvin sujumaan 1513 muun naissuunnistajan seurassa. Yksin ei ollut missään vaiheessa 6,7km matkalla (linnuntietä), mutta oli äärimmäisen tärkeää pysyä koko ajan kartalla, koska metsässä on paljon rasteja eikä peesaamisen riski kannata. Maasto oli kivikkoista, korkeuskäyrää löytyi ja muutamia metsätie halkoi karttaa. Tiheikköjä ja soita osui kohdalle myös, mutta nopeasti pusikkoihin aukeni juostavaa uraa ja kuivat kosteikot kannattelivat hyvin.

Pidin yllä omaa reipasta vauhtia ilman että suunnistus kärsisi. Reissulla tulikin vain kaksi kaarrosta rastille, mutta en niitä varsinaisesti virheiksi laske. Ainoallekaan hajontarastille en ajautunut ja kahdelle suunnistajalle opastin missä menemme. Viimeiselle rastille tultiin jyrkkää metsäistä rinnettä alas ja sitten kaikki peliin vielä loppusuoralla, jolla sainkin vielä muutaman selän ohitettua. Vaihtosija oli 192. johon olin osittain yllättynyt, sillä porukkaa on todella paljon, mutta toisaalta virheitä ei tullut. Olin ensimmäisellä väliaikarastilla 328. ja siitä nostin sijaani koko ajan paremmaksi. Aikaa kului 58:26 ja jäin kärjestä 12 ja puoli minuuttia. Todellinen kuljettu matka oli 7,82km.

Menneinä vuosina oon ollut kolmasti seuramme naisten joukkueessa joka on sijoittunut lopputuloksissa 200 parhaan joukkoon. Kaksi vuotta sitten kulkutaudin rajoittaessa osallistujia Rovaniemellä tulin ekalta osuudelta vaihtosijalla 123. ja lopullisissa tuloksissa olimme 199. Paras sijoitus on ollut muistaakseni 183. Tänä vuonna lopullinen sijoituksemme oli 345. Lähtönumeromme oli 521, joten hyvin paransimme.
Venlojen viestin aloitusosuudelta vaihtoon. Kuva; Jukolan viesti.
Venlojen viestin jälkeen suihkuun pesemään kaikki tomu pois ja sen jälkeen syömään. Tyttöjen kanssa mentiin kannustamaan seuramme naissuunnistajia vaihtoon ja maaliin ja sen jälkeen teltalle lepäilemään. Unen päästä en saanut kiinni, mutta vakaatasossakin hetken loikoilu teki hyvää.

Kellon lähestyessä ilta kymppiä, puin taas suunnistuskamat päälle ja lampun päähän. Edessä oli tälle viikonlopulle toinen massalähtö, kun Jukolan viestin lähtö olisi klo.23. Oon ollut ennenkin Jukolan lähdössä ja se on kyllä niin upea kokemus. Suorituspaineita ei ole, läpi tulen aivan varmasti jos ei nyt sitten jotain loukkaantumista satu. Lähtöpaikkani oli kaukana takana lähtönumeron ollessa 1382 ja joukkueita oli yhteensä 1704.
Lauantai ilta ja Jukolan viestin aloitusosuus.
Nyt pölyn määrä oli aivan valtava ja otsalampun napsauttaessani päälle, ei eteensä oikeastaan nähnyt kengän kärkiä pidemmälle. Hiekka narskui suussa ja yskitti. Pölyä oli pitkästi metsänkin puolella, mutta sentään näkyvyys parani hyväksi. Ensimmäiselle rastille oli pitkä matka, kartan taittelukin oli hankalaa ja oikeastaan mahdotonta, joten pala kerrallaan lähdin kohti rastia. Sinne osuttiin suoraan, mutta siihen mennessä oli jo juostu hiukan vajaa 4km. Porukkaa oli jälleen koko ajan ympärillä ja lamppujen valokeiloista näki missä joku porukka kävi leimaamassa ja tiesi itse jatkaa eteenpäin, tai kurvata myös leimaamaan. Suunnistus sujui aivan hyvin, kunnes 5. rastille tuli huti. Rastia lähestyessä joku mies kyseli mille rastille oon menossa ja selvisi, että sama on. Mukaan tuli joku kolmaskin, mutta taakseni en varsinaisesti vilkuillut. Olin mielestäni ihan kartalla, kunnes ajauduin johonkin tiheikköön ja vaikka tässä vaiheessa luulin vielä tietäväni missä oon, ihmettelin ettei siinä mennyt mitään uraa. Lamppuja näkyi oikealla ja vasemmalla, mutta ei suoraan edessä. Nousimme jyrkkää mäkeä ylös ja oikealla olin näkeväni aukkoa. Sain itseni kartalle ja sitten muiden valot vinnasi rastille, joka ei ollutkaan oma. Siihen tuli tuttu viime kesän Kainuutraililta ja hän oli jo hetken siinä pyörinyt. Ei oikein saatu mistään kiinni ja porukkaa pyöri ympärillä. Siihen tuli sellainen gps:llä nätti kahdeksikko, kunnes osuin "pimeälle" rastille, eli juuri sillä hetkellä ketään ei tuolla rastilla ollut. Myöhemmin omaa gps viiva tutkaillessa olin kuin olinkin menossa kohti omaa rastiani, mutta muiden suunnistajien valot veti väärään suuntaan. Tuli monen minuutin virhe.

Tästä kuitenkin tarkempana eteenpäin ja loput rastit löytyivät oikein hyvin. Muutaman ennestään tuntemattoman suunnistajan kanssa mentiin samaan tahtiin ja hajontarasteilla erkaannuttiin kunnes taas nähtiin. Tällä jukolan aloitusosuudella oli hurjan paljon koodien huikkijoita ja selvästi vain perässä juoksijoita. Itse en koodeja huiki, enkä vastaa jos ei suoraan multa kysytä. Tottakai se rauhoittaa, jos kuulee oman rastin koodia, mutta silti oon siellä suunnistamassa, en peesaamassa muita.

Linnuntietä 12,8km ja Eijan reittejä 14,7km meni tuota yhtä pummia ja paria muuta kaarrosta lukuun ottamatta mukavasti ja vaihtoon tulin ajassa 2:15, sijalla 961, vajaa 56 minuuttia kärkeen. Yösuunnistamisessa on se oma hohtonsa ja nytkin oli niin hykerryttävä fiilis juosta maalisuoraa vaihtoon.
Sunnuntai aamu ja Jukolan viestin ankkuriosuus.
Kello oli siis lähempänä puolta kahta yöllä, kun uninen tyttäreni tuli vastaan ja toi mun vaihtovaatepussin. Mä käännyin pesupaikalle, tytär lähti takaisin nukkumaan ja vanhempi tytär oli jossain kaveriensa kanssa. Nukkumaan pääsin kahden jälkeen kun olin ensin vähän heittänyt jotain suuhuni. Jossain kohdassa aamuyöllä vanhempi tytär tuli myös teltalle ja oon siihen hiukan havahtunut, mutta yllättävän hyvin sain nukutuksi. Aamulla klo.07 kello oli taas herättämässä ja kampesin itseni ylös, jälleen suunnistusvaatteet päälle ja ruokaa suuhun. Vuorokauden sisään kolmas massalähtö olisi klo.09, kun Jukolan viestin ankkurien uusinta yhteislähtö olisi. Olin päättänyt tehdä hyvän treenin suunnistamalla vielä kakkos joukkueen ankkuriosuuden. Joukkueemme oli keskeyttänyt, vaikka etukäteen tosiaan oli jo tiedossa, että läpi se ei mene useamman poisjäännin vuoksi.

Menin ajoissa lähtöalueelle, mutta olisi ollut järkevää ottaa syötävää, sillä mun ehti jopa hiukan tulla nälkä siinä odotellessa. Yöllä sopivaksi laskenut lämpötila lähti jälleen nousuun ja kuuma päivä oli taas tiedossa. lähtö oli jälleen pölyinen ja nyt lähdettiin taas tutusti metsän läpi kohti metsätietä ja sen toiselle puolelle. Ekalle rastille tuli kaarros oikealta ja se näky mikä rastilla odotti, oli jotain uskomatonta! Rastipisteellä oli valtava kuhina, kun sadat suunnistajat yrittivät päästä leimaamaan. Kaikilla ankkuriosuuden suunnistajilla oli sama ensimmäinen rasti. Pienenä naisena pääsin suhteellisen nopeasti leimasimelle ja leimaamaan, mutta jotkut kehuivat jonottaneensa viisi minuuttia.

Rasti kerrallaan napsin rasteja, nautiskelin ja keskityin pysymään kartalla. Juomapisteitä oli matkan varrella jokunen ja jokaisella join urheilujuomaa ja kaadoin päälle vettä. Joillakin juomapisteilläkin oli jonoksi asti porukkaa, mutta omatoimisena kiersin pöydän toiselle puolelle ja kaadoin itselleni juotavaa vapaasta kannusta. Etelä pään rastit olivat ihan uusia, mutta lähempänä kilpailukeskusta oli tuttujakin rasteja, mutta tulosuunta niille oli lähes poikkeuksetta eri. Vatsan kasvavasta murinasta ja loppu puolen nipistelystä huolimatta energiat riittivät melko hyvin ja tyytyväisenä pääsin urakkani maaliin.
Maalissa. Kuva; Hanski.
Linnuntietä ankkuriosuus oli 15,2 ja Eijan reittejä tuli 17,44km. Osuusaika oli 2:43. Olin aivan järkyttävän likainen, sillä pölyä oli joka paikassa. Oli ihanaa päästä kolmannen kerran jukolasuihkuun.
Jukolanviestin kartat olivat valtavia. Kuvassa vierellä A4 koon paperi.
Edessä oli enää teltan pakkaaminen, siirtyminen autolle ja kotiin päin. Nyt kuitenkin jumituttiin ruuhkaan melkein tunniksi. Väljemmille teille päästyämme etsimme lähimmän Kotipitsan, sillä oli aivan järkyttävä nälkä. Kotona oltiin klo.20 jälkeen, kun tyttöjen toiveesta matkalla piipahdettiin tekokukkaostoksilla Tampereen Ikeassa.
Kartat ovat edelleen meidän olohuoneessa levällään.
Oli niin hienoa! Jotenkin elin niin koko sydämestäni tämän vuoden jukolaa. Ensi vuonna sitten Kauhavalle ja sinne meiltä onkin reilun tunnin ajomatka vain.

~Eija~

torstai 15. kesäkuuta 2023

Oulangalta Rukalle, NUTS kk 55km

 En tänäkään vuonna jäänyt pois toukokuun lopun NUTS Karhunkierros tapahtumasta, vaikka viime vuoden 83km:n reissun jälkeen sellainen fiilis olikin. 13 vuotias tyttäreni halusi viime vuoden tapaan päästä juoksemaan tapahtumassa 13km:n lenkille, joten tottakai itsekin starttaisin jollekin matkalle. Oikeastaan oli helppoa päätyä 55km:n matkalle. Vuonna 2018 juoksin tuon saman matkan aikaan 6:52 ja mieleen on jäänyt todella hyvä fiilis, olihan se ensimmäinen ultramatkani. Tänä vuonna tavoitteena oli saada jälleen mukava juoksu ja katsoa mihin se riittää.

Rukalle ajelin tyttären kanssa torstaina ja iltalenkkinä kävimme verryttelemässä 13 kilometrin kisan reitillä. Sää mahdollisti upeat maisemat Rukan laskettelurinteiltä.
55 kilometrin lähtöön Oulangan luontokeskukseen oli bussikuljetus Rukan keskustasta perjantai illalla. Juoksemaan lähdettiin yötä vasten klo.18. Mulle tuo yöllä juokseminen ei tunnu hankalalta, mutta aina mietityttää kuinka kylmä tulee ja miten saa levättyä ja nukuttua ennen starttia. Tällä kertaa sain päivällä pienet unet otettua ja muutenkin otettiin oikein rennosti. Pyrin juomaan kunnolla ja ajoissa juoksuliivin pakkaus. En tiedä mitä oikeastaan jännitin, mutta lähdön hetken lähestyessä tuttu tunne kroppaan tuli.
Kuva: Rami Valonen
Lähdin rauhallisesti liikkeelle. Kuitenkin ensimmäisellä kilometrillä pienessä tungoksessa kerran kompuroin portaissa ja jouduin käsillä ottamaan vastaan. Ei vammoja, mutta ärsytti moinen sähellys heti alussa. Melko nopeasti pääsin juoksemaan sopiva vauhtiseen letkaan. Juoksin yhden miehen perässä ja kuulin kuinka takana tuli useampi. Hetken päästä leveällä polulla takaa tulikin yksi mies ja kolme naista ohi. Lähdin heidän kyytiin ja seuraavat kilometrit olivatkin sitten melko vauhdikkaita, pikkuisen päälle 5 minuuttia kilometri. Ajattelin, että nyt mennään melko reippaasti, että kuinkahan jaksan. Tuo alku pätkä kuitenkin on todella helppoa, juostavaa pätkää, joten rullailin menemään.

15 kilometrin paikkeilla astuin huonosti vasemmalla jalalla ja ikävä vihlaisu tuli nilkkaan. Jouduin oikein varomaan sillä astumista muutaman sadan metrin pätkän ja sen jälkeen tietyssä nilkan asennossa tuntui. Jalka kuitenkin kesti juoksun, joten eteenpäin vaan. 17 kilometrin kohdalla loivassa alamäessä sitten kaaduin rähmälleni. Käsillä otin vastaan ja vasen reisi ja kyynärvarsi tömähtivät myös maahan. Vasempaan kämmeneen tuli pieni repaleinen haava, joka vuoti alkuun ja säti ilkeästi. Tässä vaiheessa päätin hidastaa vauhtia ja antaa muiden mennä. En halunnut pilata reissua kompuroimalla. Ja vahvistus tälle oli muutama sata metriä edempänä, kun nitkautin vielä oikean jalan nilkankin. Sadattelin itselleni, rauhoitin lisää menoa ja tankkasin kunnolla energiaa.
Kuva: Rami Valonen
Energian ottaminen oli sujunut hyvin. 20 minuutin välein jotain suuhun. Joka toisella kerralla pelkästään juotavaa, urheilujuomaa ja joka toisella syötävää. Eväinä oli mm. High5-energiageelejä joista osa sisälsi kofeiinia, banaania, suklainen proteiinijuoma, karkkia ja hedelmäsosetta.

Merkittävin energia matalapaine osui neljän tunnin juoksemisen kohdille. Otin sitten vaan reilummin syötävää ja juotavaa ja hetken päästä taas mieli virkistyi. Viimeisissä nousuissa kohti Valtavaaraa ja Rukan viimeistä nousua, olisi ollut viisasta tehdä sama, sillä maalin lähestyminen ja se kun laskeskelin pystyväni parantamaan vuoden 2018 aikaani, en enää keskittynyt syömiseen. Onneksi mitään romahdusta ei kuitenkaan tullut.
Valtavaaralla. Kuva: Samuli Tiainen
Juoksu kulki hyvin, ajatukset pysyivät melko kirkkaina ja tyyninä. Maalissa olin aikaan 6:37 ja paransin selvästi omaa aikaani. Sijoitus oli naisissa 8. ja kaikkiaan meitä oli 284. Olin todella tyytyväinen 😀

Maalikaaren ali juoksin yöllä puoli yhden jälkeen. Varsinaisesti ei kylmä juostessa tullut, mutta hanskat oli pitänyt käsiin laittaa. Liivissä olisi ollut takki ja vaihto tuubihuivi, mutta niitä ei tarvittu. Kylmä tuli vasta kun tyttären kanssa käveltiin muutaman sadan metrin matka majoitukseen. Kuuma suihku ja vähän syötävää ja sitten sänkyyn. Nukuttua en kuitenkaan kunnolla saanut, kuten en koskaan heti juoksun jälkeen. Tuli huono olo ja päätä särki. Koko loppu yö menikin sitten aina välillä kävellessä ja jääkaapilla, kun hain lisää juotavaa ja syötävää. Vasta aamupäivän puolella oon kunnolla nukkunut.
Molemmille muistomitalit kaulaan.
Karhunkierroksen kisareitiltä on paljon muistoja, niin hyviä kuin raastavia mielen ja kropan kamppailua. Viime vuonna 83 km reissulla energioiden ottamisessa oli ongelmia ja reissusta tuli rankka. Perusmatkalla kaksi vuotta sitten...no se oli perusmatka, 166km ja juoksin voittajana maaliin. Sillä reissulla tuli käytyä monenlaisia fiiliksiä läpi. Nyt ilokseni sain mukavan juoksun, jossa kuitenkin sain sopivasti haastaa itseäni fyysisesti.

Rukan reissun kuitenkin kruunasi tyttäreni, joka asetti itselleen kovat tavoitteet lauantain 13 km matkalle, jolla oli viime vuonnakin. Mä yritin hillitä tavoitteita, että parin minuutin aika parannus on jo tosi hyvä ja jos 10-20 parhaan joukkoon juokset, niin se on hyvä. Neiti kuitenkin teki niin kuin itse halusi ja paransi omaa aikaansa 13 minuutilla ja tuli naisten sarjassa toiseksi! Oli piinaavan jännittävää seurata juoksua ja odotella vain maalissa. Pelkäsin, että neiti kaatuu haastavissa alamäissä, mutta mitä vielä. Ennakkoluulottomasti antoi tulla vaan ja saikin kanssajuoksijoilta kehuja hienosta alamäki tekniikasta. Olin todella iloinen neidin puolesta 😍

Sitten ajeltiinkin kotiin, jossa oltiin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kahden jälkeen. Heti päät tyynyyn ja aamulla klo.10 oltiin jo Lapualla suunnistuksen Lakeudenviestissä. Siellä molemmilla suunnistus sujui ihan ok ja vaikka jaloissa painoi, oli juoksukin ihan kelvollista. Viikonlopun jälkeen tulikin monta päivää kestänyt väsymys, kuten huomaa miten pitkälle tämän postauksenkin kirjoittaminen on mennyt.

Mutta hieno reissu oli taas.

~Eija~