Yö-Rogaining Pirkanmaalla

 Marraskuun toisena viikonloppuna perjantain ja lauantain välisenä yönä Suo, Säntti ja Pää oli pitkästä aikaa liikkeellä, kun Pirkanmaalla järjestettiin Yö-Rogaining. Viime vuonna osallistuin Ninnin kanssa ja tänä vuonna myös Hanna pääsi mukaan 8 tunnin fillarisarjaan. Tänä vuonna kun jäi kaikki seikkailukisat välistä päällekkäisyyksien ja muiden juttujen vuoksi, oli todella kiva päästä kuitenkin tähän tapahtumaan. Tulevaisuudessa kuitenkin on tavoitteena osallistua vielä tällä porukalla mm seikkailukisoihin ja tällainen rogaining tapahtuma sopii tosi hyvin teemaan.

Tavarat kasaan.

Tuttuun tapaan kotona kasasin tavaroita levälleen ennen pakkaamista, että näen onko kaikki tarpeellinen mukana. Pyörän ja siihen kuuluvien varusteiden kuten kypärän ja valojen lisäksi tutusti mukaan otin ea-tarvikkeet ja kompassin, jotka on usein mun vastuulla. Mm. pumpun ja pyörän korjaus tarvikkeet ottaa Ninni. Energiaa ja evästä, vaihtovaatteet ja reittisuunnittelua varten nuppineuloja, viivoitin, nauhaa ja alleviivauskyniä. Kuvan nappasin ihan sen vuoksi, että seuraavalla kerralla on taas helpompi miettiä tavarat, kun tarvitsee vain katsoa kuvaa.

Kisakeskuksen paikka julkaistiin vajaa viikko ennen tapahtumaa. Sääksjärven koululla Lempäälässä oli isosti sisätilaa, jossa varattiin itsellemme pöytä paikka ja odoteltiin karttojen saamista. Se oli tasan klo.20 kun saatiin kartat ja sitten oli kaksi tuntia aikaa suunnitella mitä rasteja lähdetään hakemaan.

Tämä vaihe sujuu meiltä nykyään tosi hyvin. Rauhassa ensin silmäillään koko karttaa ja rastipisteitä. Sitten merkitään kaikki 7 ja 9, eli isoimmat rastipisteet. Sitten hahmotetaan reitti vaihtoehtoja, vähän mittaillaan matkaa ja tutkaillaan millaista maastoa siinä on. Pienimmille poluille ei lähdetä. Saatiin tehtyä hyvä reittisuunnitelma ja loppuun parikin vaihtoehtoa mitä tehdään. Itse arvioin, että ei millään ehditä lopussa niin paljon kuin villeimmässä suunnitelmassa kaavailtiin, mutta kuinka väärässä olinkaan.

Reittisuunnittelua.

Reittisuunnitelmaa tehdessä samalla syötiin ja juotiin. Ennen starttia vielä vessassa käynti ja reput selkään. Keli oli lämmin, eikä satanut. Porukkaa oli paljon. Tapahtumassa ei eritellä nais- ja miesjoukkueita eikä sekajoukkueita, vaan kaikki kisaa samassa sarjassa. Hienoa katsoa miten kauaksi taakse maajoukkue pyöräsuunnistajia ja seikkailu-urheilijoita jäämme, parhaamme kuitenkin teemme.

Lähtö klo.22.

Oltiin puhuttu, että nyt otetaan alku rauhallisesti, koska olemme sen niin usein ryssineet hätiköimällä. Yrityksestä huolimatta jälleen meni pieneksi sekoiluksi. Se on uskomatonta kuinka toiset kilpailijat vierellä sekoittavat oman tekemisen ja on sellainen ihme kiire tekemisessä. Ekalle rastille pieni virhe, joka tuli toisten perässä mennessä, vaikka itse tiedosti ettei tästä kyllä omasta mielestä pitänyt vielä mennä. No ei iso juttu, mutta ärsytti se. Lopulta päästiin toisista fillaroijista eroon, kun ei haettu yhtä 5 pisteen rastia ja ehkä kaikki muuta samaan suuntaan lähteneistä sen haki. Jälkikäteen ajateltuna meidänkin olisi se ollut järkevä hakea, koska oli melko lähellä isoa tietä, mutta se hyvä puoli että päästiin tekemään omaa juttua. Homma rauhoittui, vaikka myöhemmin vielä pieniä sekoiluja oli. 

Oli tosi tärkeää lukea rastimääritteet, sillä vain ne lukemalla saattoi löytää missä rasti todella on. Normaaleja  suunnistukseen kuuluvia rastilippuja ei ollut, vaan rastipisteessä oli punainen kuitunauha ja QR-koodi, joka piti kännykässä olevalla appilla leimata. Joillain rasteilla rastia sai todella etsiä ja rastimääritteen ymmärtäminen oli tärkeää. Esimerkiksi keskellä yötä oli jotenkin kovin vaikeaa ymmärtää mitä tarkoittaa "itäisen puoleisen sillan kolmas ratapölkky" vai miten se nyt olikaan kirjoitettu. Kompassilla piti tarkistaa missä on itä ja vasta sitten hoksasi pimeässä että ihan vieressä on toinen silta, mutta sitten piti miettiä mikä on ratapölkky. Pääsimme jyvälle ja löytyihän se, mutta meni jokunen minuutti. Sitten oli sellaisia ihan bingo osumisia, että juuri oikealla hetkellä pysähdyttiin tarkistamaan paikkaa ja rasti oli ihan viereisen kiven takana kuusessa. 

Rastipiste.

Homma kuitenkin eteni ja reittisuunnitelmiin alettiin pian puolen välin jälkeen jo tekemään muutoksia. Ne oli hyviä muutoksia ja yllätyin miten hyvin oltiin ehditty. Vielä paremmalla keskittymisellä oltaisiin tehty vielä järkevämpiäkin reitinvalintoja ja ainakin yksi pitkähkö turhah kierto tuli. Onneksi kaikki jaksoimme hyvin ja aina joku oli 100% kartalla jos kaksi muuta ei ollut. 

Pikkuisen rapainen pyörä.

Maaliin tultiin 8 tunnin aikarajoissa, pyörät niin kuraisina ja naiset melko väsyneinä. Huulet olivat taas niin rohtuneet ja nälkä kurni vatsaa. Pyöräilykilometrejä kertyi 117, nousumetrejä lähes 1300. Pisteitä saatiin 305 ja sijoituimme 14., paras täys naisjoukkue. Kokonaisuudessaan joukkueita 8 tunnin fillarisarjassa oli 56. Olimme omaan tulokseen erittäin tyytyväisiä.

Urakan jälkeen oli todella väsy. Osallistumismaksuun kuului aamupala läheisellä ABC:llä ja käytiin siellä ja sitten ajeltiin kotiin. Silmiä kirveli ja päässä humisi, mutta hereillä selvittiin kotiin. Mulla alkoi heti perään kolmen yövuoron putki ja toipumisessa valvomisesta meni sen vuoksi todella pitkään. Onneksi paikan päällä sai pestyä pyörän jo melko hyvin, mutta tarkempi pesu on edelleen tekemättä...

~Eija~

Syyskuulumisia

 Kuulumisia.

Storsandin hiekkaranta UudessaKaarlepyyssä.

Syksyhän on ollut aivan kelpo tähän mennessä kelien ja omien liikkumisien osalta. Omalla syyskuun ekan viikon lomalla oli niin lämmin, että hetkittäin luuli olevan heinäkuu. Se viikko oli täynnä suunnistusta ja mm. Uudessakaarlepyyssä kävin tyttärieni kanssa Koululiikuntaliiton suunnistuskoissa, mä huoltajan roolissa. Ensimmäistä kertaa piipahdimme illalla Storsandin hiekkarannalla. Oli kaunis paikka ja rauhallista. Sai kävellä kymmeniä metrejä ennen kuin pystyi uimaan. Upea ranta.

Samalla viikolla suunnistusseuramme järjesti lasten Kompassi suunnistustapahtuman ja mä olin ensimmäistä kertaa kisoissa ratamestarina. Onneksi kaikki meni hyvin eikä korviini kantautunut sen kummemmin palautetta, joten kaikki ehkä olivat semi tyytyväisiä.

Niin ja suunnistusta on ollut joka viikko. Mm. kävin vanhimman tyttäreni kanssa Rautalammella SM-keskimatkan kisassa, jossa menestystä ei tullut, vaan sijoituin 7 minuutin pummailuillani sarjani puolen välin (32.) paikkeille. Silti oli mukavaa osallistua, sillä maasto oli hieno, kartta hyvä ja ajoittain suunnistus sujui oikein mallikkaasti. 

SM-kisoissa oli kosteaa ja kuraista, mutta mukavaa.

Yösuunnistamassakin oon ehtinyt käydä. 

Kauhavalla.

Harmillisesti työt haittaa toisinaan harrastuksia ja EP:n suunnistuksen yöcupin kaikkiin kilpailuihin en pääse mukaan. Kahdessa ensimmäisessä olin Kortesjärvellä ja Kauhavalla, mutta muut jää väliin työvuorojen vuoksi. Oman seuramme cupin kisan A-radan kävin kiertämässä cupin kisan jälkeisenä päivänä auringon valossa. Olihan loistava keli (kirjaimellisesti), hyvä kartta ja oivallinen rata.

Päivan valossa yöcupin radalla.

Syksyn ensimmäinen pakkasaamu.

Mulle vaikeimmat kuukaudet ovat edessä. Lokakuun puolesta välistä marraskuun loppuun on niin ankeaa. Onneksi tässä on kaikkea kivaa tekemistä, että ehkä pääsen kurjuuden yli hyppäämään ihan yllättäen. Tulevana viikonloppuna lähden tyttäreni kanssa Ruotsiin 25Manna suunnistustapahtumaan. Viikon päästä on suunnistuksen SM erikoispitkä Seinäjoella, ei siis mene matkustamiseen "yhtään" aikaa. Kerrankin suunnistusreissussa menee enemmän aikaa itse suorituksessa kuin kisapaikalle matkustamisessa. Erikoispitkän jälkeisellä viikolla on varattuna aika syketasotestiin ja saman viikon lauantaina on Komia Ilkanpolku. Siitä viikko niin on suunnistusseuramme järjestämä Lepokallionlenkin polkujuoksutapahtuma ja siitä viikko eteenpäin niin Suo, Säntti ja Pää -jengi osallistuu MTB yö-rogaining kisaan. No sittenhän ollaankin jo pitkällä marraskuussa, joten mukavissa merkeissä tämä sujuu ihan varmasti.

Kankean treenikesän jälkeen oon päässyt toden teolla kiinni treenaamiseenkin ja on tuntunut niin innostavalta. Tuleva syketasotesti jännittää, mutta tulee antamaan hyvän välineen mitä ja miten tehdä eteenpäin. Niin, mulla on suunnitelmia jo pidemmällekin kuin marraskuuhun asti. Sellaisia, joita ei voi ihan vielä sanoa ääneen, mutta joita oon hiukan kuiskannut joidenkin korviin. Kerron heti lisää, kun aika on oikea ja toivon itsekin että jaksaisin matkasta kirjoittaa tänne muistiin useammin ja enemmän ihan itseänikin varten.

Polkujuoksuryhmän kanssa Pajuluoman varrella.

Kohta on kuitenkin talvi. Siitä selvä merkki on pimeiden ja kylmien öiden lisäksi Seinäjoen Kansalaisopiston polkujuoksuryhmän yhteislenkkien loppuminen. Elokuun lopussa aloitettiin ja näin lokakuussa lopetamme. Oli jälleen mukava ja erittäin aktiivinen porukka mukana. Ryhmä oli ihan täynnä ja jokunen jäi varasijalle. Polkujuoksu todella innostaa ja houkuttaa ja se sopii niin monelle. Haastoinkin osallistujat jatkossa käymään vähintään kerran viikossa metsässä. Kävelemässä tai juoksemassa poluilla, retkeilemässä, hiihtämässä, sienestämässä tai ihan istuskelemassa. 15 minuuttia tai monta tuntia kerrallaan. Mä ainakin aion tehdä niin.

Yle julkaisi artikkelin, jossa polkujuoksua ja sen suosiota vähäteltiin. Polkujuoksun syvimmässä ytimessä mukana vaikuttamassa oleva Terho Lahtinen kirjoitti faktoihin perustuvan vastineen. Käypä lukemassa juttu täältä.

Polkujuoksuryhmän kanssa tehtiin myös mäkitreeniä.

Hyvää loppu syksyä kaikille ja seuraavaan kertaan ✋

~Eija~

Extremely lost in Kainuu 2022, päivä 1

 Seikkalupäivän aamu valkeni vihdoin. Tätä oli odotettu ja tätä varten oli yhdessä Ninnin ja Hannan kanssa treenattu. Ajatustyötä ja hankintoja oli pitänyt tehdä. Muun muassa olin ostanut tietynlaisen repun, paremmat maastopyöräilykengät, softshell-housut ja tietysti meillä oli joukkuepaidat. Jännitystä oli ilmassa, että ehditäänkö tehdä kaikki tarpeellinen ennen starttia. Olimme vuokranneet järjestäjiltä huoltoteltan ja se oli valmiina pystytettynä kisakeskuksessa ja meidän tarvitsi vain kantaa omat tavarat sisälle. Oli kätevä ratkaisu. Edellisenä päivänä yksi hajonnut sisäkumin venttiili aiheutti pelkoa, että miten sen kanssa käy. Kyseessä oleva sisuri oli vaihdettu alkuviikosta samasta syystä jo kerran. Onneksi Ninni osaa pyöräjuttuja ja parin puhelun tsemppaamina MacGyver-tyyliin jesaria kehiin ja sormet ristiin.

Reittikirja (löytyy ko sivulta kohdasta Extremely Lost 24h naiset) saatiin edellisenä iltana samaan aikaan kuin kartat. Reittkirjaa pitää lukea yhtä tarkkaan kuin karttoja, sillä siellä lukee seikkailun kulku ja rastipisteet. Me ei luettu ihan kunnolla ja muutama minuutti ennen lähtöä, kanssakilpailijoiden varustuksia ja juttuja kuunnellessa tajuttiin, että prologiin, jonka kartta saataisiin vasta lähdön hetkellä, pitäisi ottaa osion 1 kartta ja varustus mukaan. Tehtiin nopeasti pari pyrähdystä huoltoteltalle ja haettiin kartta ja kanoottiin itse tehty varapenkki. Oi oi, melkein ryssittiin heti.

Kuva; Anni Heikkinen

Mutta onneksi ei käynyt vielä kuinkaan ja sitten seikkailu alkoi.

Alkuun oli suunnistusta sprinttikartalla Puolangan keskustassa. Mä niin rakastan sprinttiä, joten tuli niin hyvä fiilis. Helppoja rastipisteitä ja kohti venesatamaa.

Osio 1, kartta 1. Sprintti kartalla Puolangan keskustassa. Mittakaava 1:5500.

Mulla oli repussa joukkueemme emit-leimasin, joten huolehdin leimauksista. Lisäksi mulla oli gps ja osa Ninnin tavaroista. Mun juoksukuntoon uskallettiin luottaa ja kannoin siksi juoksuosuuksilla enemmän painoa.

Melonta osuus oli osion 1 kartassa 2. Odotettua selkeämpää suunnistusta, mutta emme olleet osanneet varautua paikoin kapeahkonkin joen koski kohtiin. Alkuun yritimme välttää jalkojen kastumista, mutta se oli ihan turhaa ja lopulta oltiin reisiä myöten märkinä, kun useammassa kohtaa piti kahlata liukkailla rantakivillä ja vetää kanoottia vieressä. Tätä me ei oltu harjoiteltu, ei edes otettu selvää miten tällaisissa paikoissa pitäisi toimia. Saatiin hyviä vinkkejä muilta seikkailijoilta, joten ensi kerralla varmasti ymmärrämme enemmän.

Kuva; Lauri Kontkanen

Ensimmäisen melontaosuuden jälkeen rantauduttiin jyrkkään mäkeen ja sitten juoksuksi. Soratietä, metsän poikki rastille ja myöhemmin polkua pitkin quest-rastille, jonne tuli matkaa reilu 8 ja puoli kilometriä. Vesistötehtävässä piti ensin selvittää munalukon koodi ja saada pullosta kartta, jossa oli kolme rastia jotka piti läheisissä saarissa käydä leimaamassa. Koodiin numerot löytyi vihjeiden avulla, esimerkiksi "laineiden liplatus" ja yksi numero löytyi rannasta vedestä. Koodi ratkesi suht nopeasti. Joukkueella oli yksi uimapatja käytettävissä. Otettiin osa vaatteista pois ettei aivan kaikki kastuisi ja lähdettiin ekalle saarelle patja poikittain ja kaikki patjan päälle. Potkittiin jaloilla ja yritettiin kauhoa vettä käsillä. Päästiin saarelle, mutta hidasta se oli.

Kuva; Anni Heikkinen

Ninni teki nopean ratkaisun ja päätti sissinä uida loput saarisiirtymät. Nössöt polski patjan päällä päällekkäin. Sitten keksittiin vielä niin, että Ninni otti mun jaloista kiinni ja toimi ns perämoottorina. Saatiin rastit leimattua, mutta kyllä tuli kylmä. Kuivat paidat päälle ja mä laitoin hanskatkin, niin kylmä tuli sormiin. Onneksi vesistötehtävän jälkeen pääsi taas juoksemaan, kun kuljettiin lähes sama reitti takaisin kanoottien jättöpaikalle. Juoksun aikana sormet lämpeni ja housutkin kuivi reisistä lähes kokonaan.

Kosken alastuleminen pisti jännittämään. Nyt meillä kuitenkin oli joitain vinkkejä takataskussa eikä enää peljätty kastella varpaita. Hienosti koski selvittiin!

Ennen rantautumista lähtöpaikan venesatamaan, oli vielä guest-rasti. Siellä piti saada 3-5 esinettä heitettyä renkaaseen ja välttäisi sakkoringin. Ninni ja Hanna olivat loistavia ja hoitivat homman kotiin. Renkaan sisään osuivat tennispallo, keila ja käpy. Mun heitot kahvakuulalla ja frisbeellä meni sivuun, mutta kolme osumaa onneksi riitti ja olimme kuulemma siihen mennessä ensimmäinen joukkue joka onnistui.

Kuva; Anni Heikkinen

Melonnan jälkeen juoksimme venesatamasta takaisin kisakeskukseen. Emit nollattiin ja näin osio 1. oli suoritettu. Huoltoteltalla vaihdettiin kuivat sukat jalkaan ja laitettiin pyöräilyhousut ja polkujuoksukengät reppuun. Osio 2.:lla lähdettiin polkemaan Pyssylammelle, jossa oli tämän kesän Kainuun rastiviikon kisakeskus. Päästiin suunnistamaan ihanassa kangasmaastossa helpoilla rasteilla ja alussa vaijeriliukua Upokas lammen yli. Oli tosi kiva. Oltiin suunniteltu kiertävämme rasteille enemmän polkuja, mutta maaston helppous mahdollisti kulkemisen suoraan metsän läpi.

Osio 2, kartta 2. Mittakaava 1:15000

Tossusuunnistamisen jälkeen jatkettiin matkaa pyöräillen. Nämä maastot olivat itselle osittain melko tuttuja viime kesän rastiviikko kokemuksen vuoksi. En silti koe että siitä olisi ollut mitään merkittävää hyötyä, vaan vedettiin paristi polun ohi muutamia metrejä ja kartalla piti pysyä. Alamäet ja niissä toisinaan melko hurjaksi kasvava vauhti on mun pääkopalle vaikeaa. Jopa pelkään niitä, niin asfaltilla kuin metsäteillä. Käsi on koko ajan jarrulla valmiina jarruttamaan ja usein jarrutinkin, vaikka mitään oikeaa vaaraa kaatua ei ole. Tämän asian kanssa pitää tehdä edelleen töitä.

Kuva; Lauri Kontkanen

Osio 2. oli hoidettu ja takana oli 74 kilometriä. Jälleen huoltoteltalla vaatteiden nopeaa vaihtoa, takki päälle ja pyörällä siirtyminen Kivarinjärvelle, jossa luvassa oli packgraft osio. Tätä ei oltu päästy harjoittelemaan etukäteen, mutta ei kai kumiveneellä soutelu nyt mitään erikoista voi olla.

Osio 3, kartta 1. Packgraftilla rasteille 46 ja 47. Mittakaava 1:20 000.

Alku oli kuitenkin hiukan hankalaa. Meille annettiin kahden ja yhden hengen packgraftit. Mä olin Hannan kanssa. Vene oli niin kevyt, että se poukkoili vähän miten sattuun. Yhteisessä rytmissä olisi pitänyt pysyä, mutta se oli hankalaa ja olkapäitä ja käsivarsia poltteli aamun pitkä melonta. Alkoi tulla myös pimeää ja ekaa rastia maista hakiessani, olin jo kaivaa lampun repusta, kun valko-oranssi lippu osuikin silmiini koivikossa. Toinen rasti (numero 47) tähyiltiin Hannan lampun valossa. Sen rastin sai leimattua suoraan vedestä.

Hauskaa touhua tuo packgraft varmasti on ja Ninni meinasi, että yksin oli melko varmasti helpompaa. Pitää silti harjoitella tuota enemmän ennen seuraava kisaseikkailua.

Kuva; Lauri Kontkanen

Mä ja Hanna kastuttiin melko kiitettävästi, sillä kahden hengen veneessä ei ollut suojapeitettä jaloille. Rannalla vaihdettiin vähän kuivaa päälle ja poljettiin teltalle. Pyörät jäivät siihen, jalkoihin sujahti suunnistuskengät ja päähän tehokas lamppu yön tossusuunnistusta varten. Suunnistus sujui tosi hyvin, vaikka yksi rastiväli oli poskettoman huono, kun suuntavaisto heitti kieppiä kompassista huolimatta.

Vähän ennen puolta yötä oltiin takaisin kisakeskuksessa ja huoltoteltalla. Haettiin "keittolounas" teltalle ja syömisen ohessa vaihdettiin kaikki vaatteet kuiviin ja pakattiin reput pitkää viimeistä 4. osiota varten. Takana oli lähes 100 kilometriä matkaa. Väsy ei erityisemmin painanut, mutta hartioissa tuntui melonta ja painavan repun kantaminen. Nyt mun repusta siirrettiin kaikki Ninnin varusteet Ninnin reppuun, koska viimeisessä osioissa suurin osa matkaa taitettaisiin pyörällä. Toistaiseksi kaikki pyörät olivat kunnossa, naiset ehjiä ja tekeminen hyvää.

Oli alkanut ripsiä vettä, ei kovin paljon, mutta ripsi kuitenkin. Keli oli muuten aikasta hyvä. Ei tuullut merkittävästi ja lämpöasteita oli jopa 8. Edellis yön pakkasasteisiin verrattaessa siis aivan loistava keli. Energiaa olin ottanut, mutta en missään nimessä säännöllisesti. Juonut olin aivan liian vähän. Pitkälle pyöräosuudelle reppuun laitettu juomarakko varmasti helpottaisi juomista, koska juomapilli olisi ihan lähellä. Omien pyörällä kaatumispelkojeni vuoksi en oikein saa mitään syödyksi polkiessa, kun en uskalla päästää käsiä irti tangosta. Mutta ajattelin, että tsemppaisin sitten juomisen kanssa ja aina kun jalkaudutaan, heittäisin suuhun karkkia, suklaata tai vaikka lihapullan. Energian uppoamisen kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa ja yöllinen ruoka maistui niin hyvältä. Huollosta tuli melko pitkä, mutta koko ajan kyllä tehtiin.

jatkuu.....

Mitskut kotiin

 Parisen viikkoa sitten kysyin ohimennen 10 vee tyttäreltäni haluaisiko hän lähteä alueemme yösuunnistus ja pyöräsuunnistusmestaruuskisoihin, niissä kun molemmissa olisi hänelle sarja. Yllätyksekseni tytär oli heti valmis lähtemään. Onnekseni multa löytyi jo valmiiksi kaksi lamppua, jotka sopivat yösuunnistukseen, mutta muuten tyttärellä ei ollut yhtään kokemusta pimeässä suunnistamisesta. Pyöräsuunnistuksen osalta tuossa vaiheessa puuttuivat vielä tyttäreltä asianmukainen pyörä ja karttateline, sekä kokemusta polkea maastossa, puhumattakaan että suunnistaisi samalla. Näiden ei kuitenkaan annettu olla esteitä, joita ei voisi ylittää.

Perjantai illan pimentyessä meidän jännitys vain lisääntyi. Oli pilvistä ja sitten alkoi vähän sataakin. Onneksi muuten oli lämmin keli. Meiltä reilun 10 minuutin ajomatkan päässä olevalla kisapaikalla oli luottavainen mieli. Kilpailuohjeissa mainittiin, että lasten rata sopii myös ensikertalaisille ja että se tukeutuu pururataan. Tuo pururata on meille erittäin tuttu, koska se on lähin paikka jossa käymme talvisin hiihtämässä. Uskalsin luottaa, että tytär selviää koitoksesta paremmin kuin itse ensimmäisistä yökisoista joskus 16 vuotiaana. Nyt lähdin pimeään metsään 3 minuuttia ennen tytärtä. Mennessäni omalle kakkoselleni, näin tyttären määrätietoisesti suunnistavan pururadalla, joten oma mieli hiukan huojentui. Ei sillä etteikö matkalla ajatukset olisi olleet välillä tyttäressä.

Yösuunnistuskisan saalis päivänvalossa.

Lopulta meillä molemmilla meni tosi hyvin. Tytär oli suunnistanut tosi hyvin, kaikki rastit löytyi, rata oli sitä mitä luvattiinkin ja tytär oli aivan innoissaan pimeässä metsässä suunnistamisesta. Tytär oli sarjansa toinen! Mulla tuli ykköselle ja kakkoselle pientä haparointia, mutta sitten pakotin malttamaan mieleni ja hitaalla vauhdilla etenin tarkasti suunnalla. Oli haasteellista, raskasta maastoa ja pimeää. Tällä kertaa oma suoritus kuitenkin riitti sarjan voittoon.

10 vee tytär lähdössä elämänsä aikaan pysu-kisaan.

Lauantai aamulla pakattiin pyörät autoon, tarkistettiin tarvittavat varusteet ja tehtiin eväät ja suunnattiin Vaasaan. Vuorossa oli pyöräsuunnistuksen aluemestaruuskisat, jotka olivat samalla kansalliset. Viikko aikaisemmin olin hakenut itselleni hiukan edellistä isomman karttatelineen ja tytär sai mun vanhan. Olimme myös hakeneet tyttärelle pyörän ja kerran ehdimme käydä metsässä polkemassa vajaa 25 kilometriä. Tutkimme viime hetkessä vielä mun vanhoja pyöräsuunnistuskarttoja ja yritin antaa parhaat mahdolliset ohjeet tähän lajiin. Tärkein ohjeeni oli mennä ihan rauhassa ja pysähdellä niin usein kun siltä tuntui. 

Tyttären sprinttikartta.

Lauantaina oli pitkämatka, joka tarkoitti tyttärellä D11-sarjassa 6,8km lyhintä reittiä. Hyvin meni, sillä hyväksytty suoritus ja iloinen mieli oli tärkeintä. Tytär oli noudattanut ohjeitani ja mennyt rauhassa ja pysyi hyvin kartalla. Vaihteiden kanssa oli ollut hankaluuksia, kun mäkeen oli jäänyt liian iso vaihde päälle, eikä silloin oikein polkemisesta tule mitään. Mutta tämänkin oppii aikanaan.

Sunnuntaina tehtiin aamulla samat valmistelut ja taas Vaasaan. Nyt oli sprintti ja tyttärellä se oli 3,7km lyhintä reittiä. Taas oli kivaa ja hyvin meni, vaikka oli kerran joutunut kysymään toiselta suunnistajalta missä ollaan. Palkintona tuli molemmilta päiviltä aluemestaruudet :) Oon niin iloinen tyttären viikonlopun suorituksista, mutta erityisesti asenteesta jolla kisoihin lähti.

Pitkällämatkalla pöpelikössä.

Niin olin mäkin polkemassa molempina päivinä. Mulla oli lauanatina 24,9km lyhintä reittiä, mutta matkaa retkelle tuli mun mittarin mukaan yli 26 kilometriä. Alku oli todella teknistä juurakko-kivikko-polkua, jossa mulla ei taidot riitä polkemaan. Pyörän talutus-juoksuksi meni, mutta niin pääsi oikein hyvin etenemään kun vertasi yhtä aikaa polulla polkeviin. Sateet olivat tehneet polut todella liukkaiksi ja kuraisiksi. Ensiksi yritin väistellä pahimpia kurapaikkoja, mutta lopulta sitä oli naamaa myöten sotkussa. Yksi polun pätkäkin oli kuin kynnöspeltoa, siis ihan hirveetä. Ajattelin, että tulee pitkä retki, sillä meno oli hidasta ja rankkaa. Onneksi kutos rastin jälkeen, ennen puoltaväliä päästiin poljettavammille poluille ja sai vauhtiakin alle. Tuli pieniä virheitä, useita pysähdyksiä polkujen risteyksissä ja ajattelin, että mulla on mennyt aivan turkasen kauan, 1:48:51. Yllätyin, että voitin sarjani yli viidellä minuutilla.

Sprintissä rastilta lähdössä. Emit-leimaus ei onnistu vauhdissa, joten on aina pakko pysähtyä rastilla ja irrottaa ainakin toinen jalka.

Sunnuntain sprintissä heti kartan saatuani intoilin että nyt tulee kivaa. Pikaisella silmäyksellä luvassa oli kovaa alustaa, ei teknistä polkua ollenkaan. Tästä mä nautin, niin kuin tykkään normi sprintistäkin, kun saa mennä niin lujaa kuin kartan luku ja kunto antaa myöden. Lukkopolkimilla toimiminenkin jo sujuu niin hyvin, että irrottelut sujuu alitajuisesti. En muuten kaatunut kertaakaan viikonlopun aikana, se on aika hyvin.

Oli kivaa ja voitin sarjani :) Meillä oli aika hyvä viikonloppu, kotiin tuomisina yksi aluemestaruus hopea ja viisi kultaa.

Meidän perheen viikonlopun saalis.

Viikonloppuna olin myös töissä, yövuoroissa. Ei voi sanoa etteikö olisi hetkittäin väsyttänyt. Muilla työvuoroilla en olisi kisoihin ehtinyt, joten tämä järjestely oli ihan itse toivottu. Nyt onkin sitten viikon vapaat edessä, jotka järjestelin pyöräsuunnistuksen MM-kisoja ajatellen. No MM-kisoja ei koronan vuoksi ole, mutta tilalla on pyöräsuunnistuksen kansalliset perjantaina ja lauantaina ja SM-erikoispitkät sunnuntaina. Marjan kanssa lähdetään, koska nuo vapaatkin saimme järjestymään. Otan reissun hiukan kuin loman Lahden seudulle. Yritän kirjoitella reissusta loppu viikosta.

~Eija~

Kokemusta sm-yöstä

Sain eilisiin SM-yösuunnistuskisoihin seuraksi 70-sarjassa kisailevat teräsnaiset ja ajelimme Jämsään, Himoksen rinteiden juurelle. Hiihtokeskuksen järven rannalla oli valtava lämmitetty teltta , joka toimi kisakeskuksena. Samaisessa teltassa vietetään jos jonkinmoiset juhlat ja tapahtumat ja tämän kisaviikonlopun jälkeen teltta pakataan talvivarastoon. Telttaan mahtui ravintola, muutamat kaupat ja kisojen järjestäjien, Jämsän Retkiveikkojen yhteistyökumppaneiden standit. Lisäksi meitä suunnistajia ja huoltajia oli satoja ja tietysti talkooväki. Aikasta mainiot olosuhteet illan viiletessä ja pimentyessä. Alkuviikosta ennustettu saderintama onneksi saapui vasta tänään sunnuntain puolella, joten olosuhteet teltan ulkopuolellakin olivat mainiot. 

Kisakeskuksen tunnelmaa.

 Olimme kisakeskuksessa ajoissa, sillä 70 sarjan naisten lähdöt olivat kilpailun alussa, yli kaksi tuntia ennen mun lähtöä. Mä kulutin aikaa teltassa kiertämällä silmäillen myyntipöydät, jutellessa tuttujen kanssa ja rollaamalla kännykän näyttöä. Hitaasti mutta varmasti aika kului ja ensimmäisiltä maaliin tulleilta kuuli, että tarkkana saa olla.

Kisanumero.

 Esilähtöön kiivettiin reilu kilometri tietä pitkin rinteen taakse. 25 minuuttia ennen omaa lähtöä pääsi varsinaiseen lähtöön, jonne oli vielä vajaa kilometri. Mukavan lämmin tuli, joten matkaa en pitänyt yhtään pahana. Se kuitenkin tuntui pahalta, että mun jälkeen ei muita enää metsään lähtenyt. Järjestäjät alkoivat kasata lähtöä pinoon. Pari nielaisua, lamppu päälle (jonka toimivuuden olin testannut jo useaan kertaan), kartta kouraan ja menoksi. 

Ekalle rastille vaihtoehtoina isompi tai pienempi polku, valitsin pienen vasemmalta. Polkua juostessa jo aavistelin, että en välttämättä osaa oikeasta kohdasta lähteä kääntämään rastille. En osannut, vaan juoksin vasemmalta rastin ohi polulle asti. Sieltä käännös takaisin ja ylhäältä ohi. Vanhempi mies tutki lampun valossa karttaansa ja lyhyen palaverin jälkeen totesimme hänen juuri tulleen sieltä minne mä olin menossa. Lopulta osuin rastille, mutta ei tämä hyvin lähtenyt. Vannotin itseäni ottamaan nyt tarkemmin. 

Yhden rastin välin verran tämä onnistui, sillä kakkos rasti löytyi hyvin, mutta kolmonen taas pahasti oikealta ohi. Ei oikein meinannut mistään saada kiinni. Lähdin kuitenkin tulosuuntaan takaisin päin ja sitten sattumalta rastin heijastin osui mun valokeilaan. Pian sain neuvoa vanhempaa miestä omalle rastilleen, mutta karttojen eri mittakaava aiheutti hankaluutta. Onneksi siihen tuli toinenkin mies ja he jäivät kahdestaan rastia haravoimaan. Mä suuntasin omalleni ja löysinkin sen hyvin. Neloselle oli lyhyt väli. Otin varman päälle suunnan. Oikealla viiletti miehiä ja heidän valonsa houkutteli muakin ja vinnasin omalta suunnaltani taas oikealta ohi. Nyt ekan kerran suututti. Palasin lähelle nelos rastia ja otin todella tarkasti suoraan vitoselle. Olisinpa heti mennyt yhtä tarkasti! Mutta todistinpa itselleni, että osaan tarkasti mennä jos vaan päätän niin ja pää kestää hitaan vauhdin. Monethan tsemppaa mua, että kyllä mun juoksivauhdilla pärjää, mutta suunnistaessa hyvä juoksukunto on joskus haitaksi kun jalat vie mutta pää ei ehdi suunnistaa.  

D40-sarjan kartta.

Alkumatka oli nyt mennyt joka toinen rasti pummaten. Kutos rastille otin varman päälle ja kiersin polkua pitkin. Hienosti löysin suoraan rastille. Seiskalle myös suunnalla suoraan ja sinne perässäni johdatin kaksi muutakin suunnistajaa. Sitten oli pitkä väli ja oli selvä että jolkottelen sen polkuja ja teitä pitkin vasemmalta. Ai että nautin menosta. Tämmöistä menoa sitten ensi viikolla Kolilla. Nousutkin juoksin, sillä päätin ottaa ne hyvästä treenistä. Viimeisetkin rastit osuivat sopivasti reitille. Lopussa tein kahdella rastivälillä sarjani parhaimmat ajat.

Vaikka meni huonosti, eikä tavoite mennä rauhallisesti ja tarkasti onnistunut, oli fiilis kuitenkin yllättävän hyvä. Mä selvisin pimeästä metsästä, en ollut viimeinen maaliin tulija (ihan mun edellä tuli miesten pääsarjan voittaja Akseli Ruohola maaliin) ja kaikesta harhailusta huolimatta pysyin rauhallisena. Yö oli lämmin, maasto hyvä ja radat haastavat.
Sijoitus oli 11. mikä oli kohtuullinen tällä suorituksella, mutta silti huono. Tavoite on aina päästä kymppisakkiin ja nyt se jäi 22 sekunnin päähän. Ei tullut menestystä, mutta hyvää kokemusta. Vahva fiilis on, että ensi vuonna olen jälleen mukana, ehdottomasti!

Uusi lamppu toimi todella hyvin ja sen lisäksi mulla oli ranteessa uusi Garmin Instinct, jonka voitin heinäkuussa Ylläksellä. Testasin, kuinka hyvin se piirtää reitin suunnistaessa, sillä Garmin Vivosportilla ei tullut luotettavaa viivaa. Pähkäilyn jälkeen sain kuin sainkin kartalle eilisen reitin ja reittihärvelissä näkyy nyt myunkin koukerot(-> valitse luokka D40 ja sieltä mun nimi. Sitten tarkastele reittejä). Ihan ei reitti osu poluille joilla menin, mutta en osaa sitä vielä korjata. Mutta idea näkyy. Hirmuisen mielenkiintoista ja jatkossa kyllä tulen palvelua käyttämään opin vuoksi.

Kotimatka kisoista sujui jutellen. Naisilla on niin monien vuosien suunnistuskisakokemus ja paljon tarinoita kerrottavana, että matka taittui joutuen. Ei tullut hirmuinen väsy, vaikka kotona olimme vasta vähän ennen puolta neljää. Tänään päivällä onkin sitten väsyttänyt. Pyykin pesua, pari päivää töitä ja sitten viimeiset herkistelyt kohti Kolia.

~Eija~

Valolla yöhön

Pimeääkin pimeämmät yöt ovat täällä. Kostea maa imee kaiken valon ja kesän vehreys hiipuu vääjäämättömästi. Ruskaan taittuvien lehtipuiden lehdet loistavat päivisin auringon paisteessa ja yöllä ne kahisevat ja peittävät näkyvyyden metsässä. On aika kaivaa kaapista heijastimet ja ladata valot lenkeille. On myös aika rohkaista itsensä ja tiedostaa itselle ettei pimeä ole mikään este, vaikkakin jonkinlainen hidaste se on. 

Öinen metsä. 

Pari viikkoa sitten suunnistuksen yö-aluemestaruuskisoissa ei mennyt putkeen. Yksi rasti oli todella piilossa, tai siis mä olin ihan väärässä paikassa. No joka tapauksessa sai tehdä töitä että sen löysin. Positiivisen kautta haettuna kuitenkin kaikki muut rastit löytyivät ihan ok ja sen hukassa olleen rastinkin lopulta löysin, enkä missään vaiheessa pelännyt itse pimeää. Kisan jälkeen tovin voivoteltuani päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja ilmoittauduin sm-yökisaan, joka on huomenna lauantaina.

Lumonite BX1500 lamppu. 

Ostin uuden lampun, jossa on tehoa 1500 lumenin edestä ja pienimmällä teholla 150 lumenia) akku kestäisi lähemmäs 30 tuntia, joten sen puolesta ei totaalipimeys pitäisi metsässä kohdata. Mun ensimmäisessä suunnistuslampussa on tehoja 1400 lumenia ja oon tykännyt siitä valtavasti. Iso plussa on ollut sen monikäyttöisyys, sillä se on näppärä kiinnittää myös pyörään. Tämän vuoksi pitäydyin samankaltaisessa mallissa ja samassa merkissä, vaikka nimi onkin tässä vuosien saatossa muuttunut Lumilightista Lumoniteen. Akut sopivat ristiin ja tämä oli yksi tärkeimmistä kriteereistä.

10 vuotias tytär ilmoitti haluavansa ensi vuonna myös yösuunnistamaan, joten nyt meille molemmille on myös lamput valmiina.

Näyttää hyvältä. 

Suunnistuksen yökisoissa ei varalamppu lähde mukaan. Pienen, taskuun sopivan valon lähteen kuitenkin mukaan ihan varoiksi otan. Sen turvin tarvittaessa pimeästä metsästä suunnistan pois lähimmälle tielle. Tilanne nimittäin on sellainen, että olen ihan viimeisiä metsään lähteviä, joten valonnäyttäjiä ei perästä tule. Tämä kun selvisi mulle lähtöluetteloa silmäillessä, meinasi itku tulla. Edelleenkään en varsinaisesti pimeää metsää pelkää, mutta kyllä sinne lähtiessä pitää vahvasti itsensä psyykata. Jos taas lähestyn tilannetta positiivisesta näkökulmasta, niin saan tehdä ihan omaa suoritusta eikä muiden valot harhauta. Kunhan nyt sitten pysyisin oikeassa suunnassa enkä teloisi itseäni. 

Puska vaan. 

Viikon päästä näihin aikoihin virittelen lamppuja jälleen. Nimittäin silloin on vuorossa jälleen Vaarojen maraton -polkujuoksujuhla Kolilla. Matkavaihtoehtoja on jokaisen makuun ja mä menin sitten valitsemaan 65 kilometriä yöllä. Perjantai-ilta kello kymmenen on startti ja aamulla toivottavasti olen maalissa. Olenhan jo nähnyt Kolin maisemat päivänvalossa 43 ja 65 kilometrin matkoilla, joten seuraava askel on kokea Kolin vaarat ja varjot yöllä. 

Sellainen taka-ajatus matkavalinnalla oli, että haaveena olisi sitten ensi vuonna kiertää tuo 65 kilometrin Herajärven kierros kaksi kertaa; ensiksi yöllä ja sitten päivällä. Valmistautuminen tuota koitosta varten alkaa jo nyt.

Olkoon tuo huominen yökisa uuden lampun sisäänajoa ja pimeästä metsästä niska otteen ottamista kohti Kolia. Mitään menetettävää ei ole.

~Eija~

Pummi

Perjantai illalla viriteltiin ladatut lamput otsalle ja valmistauduttiin henkisesti valloittamaan pimeä yö. Oli suunnistuksen aluemestaruuskisat, joissa ensimmäinen lähtö oli kello 9 illalla. Ei ollut kylmä, mutta silti vedin pitkähihaisen paidan suunnistuspaidan alle lämmittämään. Sadekuurojen uhka oli iso. Ilmassa oli juhlan tuntua, sillä tämä olisi mun tämän vuoden 40. kisastartti. Tavoite olisi siis suoritusta vaille valmis.

Kaikki ei mennyt sitten ihan putkeen. Kisasuorituksen toki sain ja hyväksytysti maaliin asti pääsin, mutta hetkellisesti jo ajattelin, että tästä reissusta ei jää nyt oikein mitään kerrottavaa. Tovin menoani pyöriteltyäni kuitenkin tajusin, että juuri nythän tästä onkin kerrottavaa.

Yökisan D40-sarjan rata.

Metsä oli todella märkä ja pimeä. Puut heittivät valokeilassa pitkiä varjoja ja ympärillä oleva maasto muuttui joka puun ohituksen jälkeen. Kompassilla suunta heti ykköselle. Erikoiset suoraviivaiset aukot maastossa auttoivat suunnistamista, mutta ne näki vasta just kohdalla. Ennen ykkös rastia hätääntynyt tyttö tuli kysymään missä ollaan. Näytin hänen kartastaan ja hän parahti itkuun ja lähti juoksemaan omalle rastille päin. En ehtinyt oikein mitään sanoa, olisin aivan hyvin voinut auttaa enemmän. Asia jäi hiukan vaivaamaan. No oma ykkönen löytyi ihan hyvin. Kakkoselle rastin ohi juoksu, mutta hoksasin onneksi nopeasti virheeni ja käännös takaisin. Kolmonen ja nelonen ok. Aika varmistellen menin. 

Reittiviivaa mistä noin suurinpiirtein oon mennyt.

Mutta sitten kosahti ja pahasti. Neloselta otin suunnan vitoselle. Ajattelin kuviorajaa ja aukkoa hyödyntäen mennä. Vettä oli alkanut sataa ja tuulen puuskat yllätti aina välillä. Nyt en aivan varma ole mistä menin, mutta oletettavasti jotain tuonne päin kuten karttaan oon piirtänyt. Aukolla olen jostain ihmeen syystä kääntynyt ihan suoraan vasemmalle lähtien väärää kuviorajaa. Suuntaa en tarkistanut. Ihmettelin ojia, mutta jatkoin vain matkaa, kunnes tajusin että meen liikaa vasemmalle. Silti tuossa hetkessä luulin ensiksi tulleeni liikaa oikealle enkä sitten korjannut suuntaa tarpeeksi. Kuvassa sormi näyttää missä luulin olleeni ja kynä näyttää missä todellisuudessa taisin olla. Rämmin suolla, kun luulin rämpiväni tiheikössä. Kävin kahdella toisten rastilla ja vaikka siellä kysyin paikkaa, en vieläkään osannut. Sitten oon pyörinyt tolkuttoman kauan arviolta 50 metrin päässä rastiympyrästä. Luulisin tuollaisen ison kiven löytyvän ja näkyvän, mutta ei vaan osunut kohdalle ei millään. Siinä pyöriessä löin taas polveni kiveenkin, sen juoksijanpolvi jalkani. Siinä komeilee nyt vajaan 2cm pituinen ruhje.

Nuoruusvuosina pyörähdin yösuunnistuskisoissa todella pahasti. Muistan miten kamalaa se oli ja pelkäsin silloin koko ajan että lamppu sammuu. Siitä jäi silloin kammo. Muistaakseni parikymppisenä kävin kerran yökisoissa selättämässä yökammoni, mutta sen jälkeen meni vuosia ennen kuin taas uskalsin. Nyt pysyinkin koko ajan rauhallisena, vaikka turhautunut olin. Tiesin minne päin lähteä jos haluan heittää leikin kesken, mutta koska en ole koskaan íkinä vielä keskeyttänyt missään kisassa, en kovin helposti antaisi periksi. Joten jatkoin. Lopulta nuori poika suunnistaja tuli määrätietoisesti paikalle. Pyysin kertomaan missä ollaan ja hänen kartastaan näin että samalle rastille ollaan menossa - jippii! Sanoin, että mä oon nyt niin toivoton, että peesaan. Lopulta me löydettiin se rasti ja pyysin anteeksi pojalta että häiritsin hänen keskittymistään. Onneksi hän vaikutti olevan vilpittömästi sitä mieltä että kaikki on ok.

Suunnistuksessa on lupa kysyä metsässä apua toiselta kilpailijalta. Kuitenkaan jotkut eivät pysähdy auttamaan. Ymmärrän sen täysin, koska silloin oma suunnistus hajoaa hetkeksi. Kuitenkin itse koen ettei mulla ole koskaan niin kiire (paitsi ehkä sprintissä), etten ehtisi auttamaan. Lasten kohdalla pysähdyn näyttämään heidän kartastaan missä ollaan ja tarvittaessa viisaan suunnan mihin mennä. Aikuisille näytän omasta kartasta tai kuvailen kohdan vauhdissa. Itse pyrin välttämään turhia kyselyjä, mutta eilen oli pakko, muuten olisin varmaan vieläkin siellä 😁

Pummi kartalla.

Vitoselta lähdin huojentuneena eteenpäin, mutta pettyneenä.. Kutonen löytyi, kuten loputkin. Olo oli kuin uitettu kissa ja niin harmistunut. Olin ajatellut osallistua SM-yökisoihin, mutta tällä suorituksella epäilen onko musta siihen. Pikku hiljaa se fiilis sieltä koheni. Mä kuitenkin löysin sen rastin, vaikka en ihan täysin omin voimin. Mä kuitenkin muilla rastiväleillä olin hyvin kisassa mukana verrattuna kilpakumppaneihin. Tuolla pummi rastivälillä hävisin toiseksi hitaimmalle vajaa 10 minuuttia. Ja kokonaistuloksissa hävisin voittajalle vajaa 9 minuuttia. Mä tajusin, että virhe oli tapahtunut siinä, etten ollut pysynyt suunnassa. Yöllä kompassin käyttö korostuu entisestään. Suuntavaisto jotenkin menee ihan sekaisin. Tällaista pummia ei hetkeen ole tullutkaan, meni ihan mun top 3-listalle.

Aamulla kertoessani juniorille että jäin sarjani viimeiseksi, hän lohdutti ja sanoi että ei se haittaa, sillä osallistuminen on tärkeintä. Just näin. Virheitä saa ja pitä tehdä, kunhan niitä ei tee toista kertaa.

~Eija~

Aktiivinen viikko päätökseen

Viime viikon suunnistuksen am-sprintin lisäksi starttasin viikolla periaatteessa vielä kaksi muutakin kertaa kisaan. Ensimmäinen niistä oli keskiviikko illalla, kun Komia Flown porukka järjesti syksyn Komia Trail cupin avaus kisan Seinäjoen Pajuluomalla. Oon reilu 10 vuotta sitten muuttanut Pajuluomalta rivitalosta, mutta kaupunginosa oli kokenut sellaisen muodonmuutoksen...tai sanoisin kasvun, että ei paikkoja meinannut tuntea. Vanha rivarikämppämme oli puskien takana piilossa ja sen taakse metsikköön, jossa silloin paljon juoksin ja hiihdin, oli rakentunut valtava määrä uusia taloja. Paljon hyviä muistoja tuli mieleen 😊

Illan matkana oli 5 kilometrin lenkki, joka sisälsi noin 1/3 kuntorataa ja 2/3 metsäpolkuja. Ei nimeksikään nousua, mutta sitäkin enemmän tiukkoja kurveja. Oma idea juoksuun oli lähteä tekemään oma kova vauhtinen treeni. Yksin kun en oikein saa vastaavaa, tarpeeksi kovaa tehtyä, mutta kisassa sitä aina saa napsun verran kiristettyä. Ja omaa kovaa menin aikaan 20:54. Tyytyväinen olin vetoon.

#komiaflow

Seuraavana päivänä, eli torstaina käytiin Niinan kanssa heti aamusta Jouppiskalla hiihtohissin alla mäkeä ylös-alas ravaamassa. Alkulämmittelyjen jälkeen omaan tahtiin semmoiset puoli tuntia. Juoksin yli puolen välin ja jyrkimmän kohdan kävelin ja taas juosten alas. Tuossa ajassa ehdin kuusi kertaa mäen päälle kivuta. Hapotti niin mahtavasti 👌!

Samalla testissä oli tilaamani Nonamen suunnistussukat, joita monet suunnistaessakin käyttävät. Itse suosin enemmän perinteisiä säärisuojia ja nämä sukat olisikin enemmän juoksuun rospuutto keleille. Eniten mietitytti vaan tuo sukkien koko, sillä jalkaan vetäessä ne vaikutti todella isoilta. Varpaiden kohdasta jäi paljon tilaa ja kantapää nousi ylös. Varret sain vedettyä polvien yläpuolelle asti, mutta ikävästi kävellessä valuivat alas ja sitten tottakai menivät kasaan nilkan kohdasta. Yllätyksekseni jalkojen hiotessa pysyivät kuitenkin juostessa polvien päällä eikä sukat hinkanneet kengän sisällä yhtään. Katsotaan nyt miten reagoivat pesuihin ja pitemmillä matkoilla jalan liikkumiseen kengässä.

Nonamen suunnistussukat

Niinan kanssa huipulla.

Ja sitten viikon toinen...ei kun jo kolmas kisa oli perjantai illalla pimeyden laskeutuessa. Suunnistuksen aluemestaruus yökisat järjestettiin Teuvalla. Omalta osalta ei oikein kisasta voi puhua, kun olin sarjani ainut osallistuja 😐 Ens vuonna vaihtuu sarja, joten ehkä myös osallistujia on silloin enemmän. Päätin ottaa matkan rauhallisesti, sillä koko päivän oli ollut tukkoinen olo ja pelkäsin flunssan iskevän niskaan. Kuitenkin kosteassa ja lämpöisessä syyskuun yössä lima irtosi aivan mahtavasti kurkusta ja ilma kulki aivan loistavasti.

Lähdin koko kisan alkupäässä, joten oli helpottavaa tietää että takaa kyllä tulee valon näyttäjiä. Ei sillä että varsinaisesti pimeää pelkäisin, mutta kunnioitan ja paljon haasteellisempaahan pimeässä metsässä on asetella jalkojaan kuin päivänvalossa. Helpolta näyttävälle nelos rastille tuli kunnon pyörähdys, kun en vaan metsätieltä osannut oikeasta kohdasta nousta rinteeseen. Uudelleen vauhtia ottaessani heijastin vilahtikin puiden oksien takaa. 

AM-yökisoissa.

Yösuunnistuksessa rastit on ripoteltu metsään ihan samalla tavalla kuin päiväsuunnistuksessa, mutta näkyvyyttä helpottamaan joka rastille on laitettu heijastin. Kovin taitavasti oli rastit kyllä Teuvan Parran metsään "piilotettu", että kohdille oli osuttava melko tarkasti että sen rastin kuopasta tai kiven takaa löysi.

Hyväksytyn suorituksen sain ja kaikki muut, paitsi tuo nelos rasti löytyi aivan hyvin. Mukavaa puuhaa jälleen kerran ja tällä kertaa keli tosiaan oli aivan loistava.

Pimeää oli!

Vaikka viikko oli ollut liikunnallisesti hyvin aktiivinen ja korkea sykkeinenkin, ei se onneksi kropassa merkittävästi tuntunut. Torstain mäkitreenin pelkäsin enemmänkin kipeyttävän jalkoja, mutta lievän etureisi tuntemuksen lisäksi ei tullut muuta ja etureidetkin antoivat hyvin periksi kun vaan jatkoi liikkumista. Kuitenkin halusin lauantaista kevyemmän päivän ja niinpä lähdimme koko perhe Nurmon Paukanevalle retkelle. Reppuun pakattiin lapsille motivaatio pipareita ja mehua sekä nuotiolle paistettavaksi makkaraa ja vaahtokarkkeja. Ollaan ennenkin lasten kanssa oltu Paukanevalla ja tykätään paikasta. Paljon tutkailtiin luontoa (nähtiin elävä kyykäärmekin), juteltiin, juostiin ja naurettiin. Hulvattomia tyyppejä nuo pikku ihmiset 😊

Piparien voimalla lasten kanssa Paukanevalla

Lauantai illalla aloitin kolmen yövuoron putken, mutta se ei mulla tarkoita etten voisi kuitenkin liikkua. Olinkin sunnuntaina lupautunut Ninnin seuraksi 30 kilometrin juoksulenkille, kunhan ensin olin saanut muutaman tunnin nukuttua. Sainkin nukuttua tosi hyvin ja lenkki parinkymmenen asteen auringon paisteessa kulki oikein hyvin. Matalilla sykkeillä, litran verran vettä nauttien ja suklaata suuhun ettei energiat loppuneet kesken.

Pitkis hiet otsalla.

Nyt edessä on uusi viikko. Kisaton viikko, kun viikonloppuna on luvassa juhlat.
Iloisen liikunnallista viikkoa kaikille 😊!

~Eija~