Näytetään tekstit, joissa on tunniste palautuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste palautuminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. toukokuuta 2023

Jäätävää toukokuuta

 Viime viikonloppuna Lapuan Virkiän Kevätkansallisissa suunnistuskisoissa oli yhdellä sanalla jäätävää. Lauantai päivä vielä oli kohtuullinen, kun asteita oli +5 eikä satanut. Mutta sunnuntain +2, vesisade ja tuuli jäädytti sisuskaluja myöten. Ei hetkeen ole ollut niin kylmä. Omalla reissulla metsässä meni tunnin paikka, enkä koko aikana lämmennyt kunnolla ja kuitenkin pysyin koko ajan liikkeessä. Hitsi, se on toukokuu ja niin hirveän kylmä.

Viimeiseltä rastilta kurarallia maaliin.
Virpimäki, jossa kisat järjestettiin, on haastavaa maastoa. Tarkoittaa siis sitä, että oikeasti pitää suunnistaa ja olla tarkkana koko ajan. Kartta oli hyvä ja kauniita paikkojakin maastossa oli; avokallioita, jylhiä pohjanmaa tyylisiä jyrkänteitä ja vielä kohmeisia soita. Lauantain keskimatkalla tuli kolmelle rastille pummia, mutta sunnuntaina pitkällä matkalla selvittiin vain kahdella mun mittakaavassa pienellä kaarella. Juosta olisi voinut kovempaa, sillä en todellakaan laittanut kaikkea vauhtikapasiteettia peliin, mutta halusin minimoida virheet ja silloin mun pitää laskea vauhtia. Vaikka erityisesti sunnuntaina olin kylmissäni, nautin itse suunnistamisesta valtavasti. On se vaan niin ihanaa, kelissä kuin kelissä. 
Sunnuntain pitkän matkan kartta, D40-sarja.
Daamit 40 sarjassa, jossa itse asiassa kilpailen viimeistä vuotta, sijoituin näiden kahden kisan kokonaistuloksissa kolmanneksi. Ja palkinnonkin sain, ihan hyvännäköisen repun.
Maaliin läpimärkänä.
Loppu vappuviikonloppu oli tarkoitus viettää töissä. Mutta ei se sitten ihan niin mennytkään, kun nappasin jostain itselleni vatsataudin. Ai kamalaa. Kunnon tyhjennys. Eipä ole hetkeen tautia ollutkaan. Nopeasti se tulee ja nopeasti menee ohi, mutta tällä kertaa on ollut haaste saada energiat takaisin kroppaan. Tuntuu, että hengästyn vielä tosi herkästi, jalkoja hapottaa portaita noustessa ja kello "huutaa" ylikuormitusta. Taudin jälkeen oon töissä käynyt autolla, koska tuntui ettei vaan jaksa polkea pyörällä. Suunnistamassa kävin ihan rauhaksiin ja sen jaksoin. Viime yö oli kuitenkin todella huono, kun tekemättömiä asioita pyöri mielessä. Tänään oon onneksi saanut useamman asian hoidettua ja päätin asiat kirjoittaa paperille ylös, ettei tarvitse yöllä niitä miettiä.

Viime aikoina on tullut paljon juteltua kaverien kanssa elämän kuormittavuudesta. Osaan pystyy itse vaikuttamaan omilla valinnoilla, mutta on valtavan paljon asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan. Syitä voi olla työ, vastuutehtävät, perhe-elämä, oma tai läheisten sairastuminen tai elämän eri alueiden hallitsemattomat sattumat. Toiselle jokin asia ei tuota minkäänlaista kuormaa, kun toiselle se on viimeinen pisara.

Itsellä kuormittavuus tulee selkeästi aalloissa. Väsyneenä jokin asia tuntuu niin painavalta, mutta hyvin nukutun yön jälkeen toivon kipinä syttyykin. Jonkin homman puskee vain eteenpäin, asia kerrallaan. Hyvänä esimerkkinä on Komian Kirkon Hölkän järjestäminen, kun tapahtuman jälkeen tulee iso helpotus, mutta myös iso väsy. Lasten koulunkäynnistä otan myös melko paljon, tiedän että liian paljon, omille hartioilleni. Esikoisella on kuukauden päästä peruskoulu käytynä ja voin sanoa, että on ollut melkoiset 9 vuotta. Jokuhan sanoisi tähän, että lapsen kuuluu itse hoitaa koulu, mutta kun se ei kaikkien osalta mene näin. Luonteellakin on vaikutusta ja vaikka joihinkin asioihin suhtaudun melko huolettomasti, ei se tarkoita etteikö jotkin asiat jäisi vaivaamaan. Huoh, huolettomia päiviä odotellessa.
Tyhjennyksen jälkeen metsää hengittelemässä.
Kaksi seuraavaa yötä toivon saavani hyvää unta, sillä viikonloppuna on 8 tunnin pyörärogainingkisa ja se poljetaan yöllä. Siitä sitten seuraavassa postauksessa.

~Eija~

sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Kauha-hiihto ´23

 Kauha-hiihto tapahtuma hiihdettiin viikko sitten sunnuntaina Kauhajoella Lauhanvuoren kansallispuiston metsissä. Kansallispuisto on mulle tuttu juosten ja retkeillen, mutta oli mukava päästä se myös kokemaan hiihtäen. Hiihtokilometrejä oli ennen starttia sellaiset 200 tälle talvea enkä todellakaan ole hiihtokilpailu ihminen, joten vaikka reidessä oli numerolappo ja aika otettiin ja kaikki muu härdelli, oli oma keskittyminen tapahtuman tunnelmassa ja mahdollisuudesta osallistua. Arvostan työtä mitä pienet seurat, kyläläiset ja muut vapaaehtoiset tekevät tällaisten tapahtumien eteen ja mahdollistavat meidän vain tulla ja nauttia.

Numerolappo reiteen ja ajanotto zippi nilkkaan.
Sarin kanssa viestiteltiin edellisenä iltana varustevalinnoista ja kannattaako mukana kantaa kuinka omaa energiaa ja juotavaa. Huoltopisteitä runsain tarjoiluin olisi 60 kilometrin lenkillä jopa 7, joten juomat jäi kotiin ja taskuun lähti kaksi energiageeliä. Lisäksi otin vaihtohanskat kylmien, mutta hikoilevien käsieni pelastukseksi. Menopeleinä oli karvapohjasukset, koska muita perinteisen suksia en omista, valinta oli siis helppo. Sukset huolsi mieheni edellisenä iltana meidän eteisessä. Sari otti mukaansa voideltavat sukset ja niihin vedettiin viimeiset pidot paikan päällä voitelupisteessä. Hyvää palvelua.
Lähdön tunnelmaa. Sari 💗
Kulunut talvi on ollut todella oikukas ja monia talvitapahtumia on jouduttu huonon lumitilanteen vuoksi perumaan tai siirtämään. Kuitenkin Lauhanvuorella saatiin lumi riittämään ja pari päivää ennen tapahtumaa, lunta tuli kunnolla lisää. On siinä ollut latukoneen ajajilla kova homma aukaista ladut moneen kertaan. Tapahtuma päivänä oli siis rutkasti uutta lunta, joka teki luiston huonohkoksi ja ladut pöperöiseksi useamman sadan hiihtäjän alla. Lumiset puut, puhtaat hanget ja hiihtämisen ilo heitti homman kuitenkin plussan puolelle.
Hienoa baanaa ja metsää. Suosittelen käymään niin talvella kuin kesällä.
60 kilometrin reitti hiihdettiin kahtena 30 kilometrin lenkkinä. Lähdettiin Sarin kanssa porukan hänniltä rauhallisesti liikkeelle. Mentiin ehkä kolmisen kilometriä siinä peräkanaa, mutta sitten olinkin kiihdyttänyt vauhtiani ja Sari jäi hiukan taakse. Jatkoin omaa rauhallista menoa yrittäen saada selvää mistä takana hiihtävät ruotsinkieliset miehet puhuivat. En lopulta ymmärtänyt kuin "vill du åka starkare?" ja sitten he menivät ohi. Pitkästi hiihtelin ihan yksikseen. Joku tuli ohi tai itse ohitin jonkun. Juomapisteillä nappasin mehukupillisen ja jatkoin matkaani melko nopeasti.

Toiselle kierrokselle lähtiessä oma kello näytti matkaksi vajaa 28 kilometriä, joten 60 kilometriä ei tulisi täyteen millään. Toinen kierros meni mukavasti, tuntui helpommalta kuin eka kierros. Lauhanvuoren korkeimmalle mäelle noustessa aina saavutin muita hiihtäjiä tai jopa sain kiinni, mutta alamäissä jäin aina jälkeen. Tämä on kai vain fysiikan laki ja kevyenä on kevyempää työntää ylöspäin, mutta alamäissä ei ole yhtä paljon painoa saada vauhtia kuten mua puolta isokokoisemmilla miehillä. Ja toki hartioissa ja alaselässä tuntui lykkiminen, olinhan tämän talven pisimmällä hiihtolenkilläni.

10 kilometriä ennen maalia oikean jalan jalkaholvessa alkoi särky. Tätä särkyä on ollut ennenkin, erityisesti hiihdon alkukaudesta, mutta yleensä se on sitten helpottanut ja hävinnyt kokonaan. Nytkin oli ensin alkumatkasta lievänä, mutta helpotti nopeasti. Se tuntui kuin jalkaholvesta kramppaisi. Kipu kävi koko ajan pahemmaksi ja lopulta jalalla oli todella kivuliasta tehdä potkua taakse. Jouduin ihan irvistämään ja yritin mennä tasatyönnöllä mahdollisimman paljon.
Hieno muistomitali kotiin tuomisina. En vain tiedä mitä kuva esittää.
Maaliin kuitenkin tultiin, tottakai. Aika oli 4:41 ja naiset 40 sarjassa olin 5. 😊 Oma kello näytti matkaksi 55,12km.
Jalkaholven kivun vuoksi irvistellen menin autolle vaihtamaan kuivat vaatteet. Noustessani autosta oikealla jalalla ei pystynyt astumaan. Jalkaholvi oli aivan kosketusarka. Olin aivan ihmeissäni. Ajattelin, että on pakko vain kävellä ja nilkutin maalialueelle odottamaan Saria maaliin. Oikeastaan pystyin astumaan vain jalan ulkosyrjällä.

Sari tuli hyvissä voimin maaliin. Vaihdettiin nopeasti fiilikset ja sitten mun piti lähteä ajamaan kotiin, koska muutaman tunnin päästä pitäisi olla Ylistarossa YKV:n pääseuran viime vuoden palkintojenjako tilaisuudessa. Ehdin paikalle ja pystyin kävellä, mutta kipeää otti.
Ihmeellinen paukura oikeassa jalassa sormen osoittamassa kohdassa.
Vasta kotiin taas päästyä ehdin katsoa kunnolla miltä jalka näytti. Molemmilla jalkaholvissa oli kipua, mutta oikeassa jalassa oli kolmen ison sormenpään kokoisella alueella kova patti. Siinä ei ollut punoitusta, ihorikkoa tai mustelmaa. Jalkaterää oli hankala liikutella, koska sitä kiristi kovaa.

Seuraavana aamuna patti oli edelleen, mutta hiukan oli pehmentynyt. Astuminen teki edelleen kipeää, mutta ei tarvinnut enää irvistää. Tein palautteluna liukulumikengillä lenkin meidän takametsässä ja jalkaterä tuntui jopa paremmalta. Illalla tyttärien harkkojen aikana tein vielä rauhallisen kävelylenkin. Aristusta oli edelleen. Seuraavana päivänä alue oli pehmentynyt lisää ja nyt sitä pystyi jo painella.
Kello ilmoittaa, että olen rasittunut.

Viikko hiihdon jälkeen jalka on jo ihan ok. En tiedä mistä siinä oli kyse, mutta ilmeisimmin jostain syystä sinne kertyi nestettä. Ensin ajattelin, että saa hiihtämiset mun puolesta olla, mutta jospa nyt kuitenkin varovaisesti vielä kävisi.

Vaikka jalka on nyt ihan ok, on kroppa muuten ollut jotenkin sekaisin. Pari päivää pitkäkestoisen rasituksen jälkeen ymmärrän, että pitää palautua, mutta mun kello on ilmoitellut lyhyistä työmatkapyöräilyistä ja kevyistä lenkeistäkin, että harjoittelun tila on rasittunut. Leposyke on normaalia korkeammalla. Kellon mukaan yöunet ovat olleet tarpeeksi pitkiä ja laatu on ollut hyvää, yksi yö jopa erinomaista. Meillä ovat tytöt olleet flunssassa ja odottelin, että ehkä olen saamassa saman taudin, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole mitään tullut. Seurailen tilannetta.

~Eija~

lauantai 15. lokakuuta 2022

Polku-ultra ja erikoispitkä pyörällä

 Oon pitänyt teitä blogin lukijoita jännityksessä, mutta te, jotka seuraatte mua esimerkiksi instagramissa (@eijaannemi), tiedätte kuinka mun tuplakisaviikonloppu kaksi viikkoa sitten meni.

No molemmat kisat menivät hyvin, tavoitteet ja enemmänkin saavutin.

Ukko-Kolilla 💓
Pakkaillessa Kolille ja Vaarojen maratonin extreme, eli 65 kilometrin reissulle, olivat fiilikset melko vaisut. Jopa jonkin verran tympi lähteä. Tämä kuudes peräkkäinen osallistuminen Vaarojen maratonille poikkesi edellisistä reissusta hyvinkin paljon. Lähdin ajelemaan yli viiden tunnin ajomatkan päähän yksin, kun edellisillä kerroilla ovat mukana olleet mies ja ystävät Niina ja Harri. Miehet ovat menneet kalaan ja me naiset olemme juosseet ja viettäneet aikaamme muuten. Lisäksi mun tavoitteet reissulle olivat erilaiset kuin edellisinä vuosina. Viime vuonna piti vain päästä perusmatka (130km) läpi, että läpäisen UTTF (Ultra Trail Tour Finlandin). Sitä edellisenä olin korona kurimuksen jälkeen testaamassa itseäni jo perusmatkalla ja sitä edellisillä 65 kilometrin päivä ja yö kisoissa haastoin itseäni ja rajojani ja kaikkien yllätykseksi kiilasin kolmen parhaan joukkoon. Ensimmäinen mun Vaarojen maraton oli vuonna 2017, kun juoksin flunssatoipilaana 43 kilometriä. Se oli hieno juoksu, rankka, mutta olin niin täynnä iloa ja innostusta. Tänä vuonna tavoite oli löytää taas tuo ilo, ilman että pitää vääntää paha olo vatsassa, kramppaavia jalkoja tai huimaavaa oloa päässä vastaan. Omaa ennätystä (vuonna 2018 aika oli 8:42:07) ei lähdetty tavoittelemaan, vaikka se ajatuksena aina tuntuisi niin kivalta.
Pääsin onnellisesti Kolille ja heti kun pääsin bussikuljetuksella parkkikselta ylös Kolin huipulle, fiilis koheni. Kaikki ne ihmiset, ilmapiiri ja maisemat saivat hykertelemään onnesta. Vaikka tulin paikalle yksin, ei Kolilla tarvinnut olla yksin. Heti näkyi tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja tsempattiin. Katsoin perusmatkan lähdön, joka tapahtui perjantai illalla klo.18. Rehellisesti täytyy sanoa, että yhtään ei harmittanut etten ollut ryhmässä mukana. Tiedän melko tarkkaan millaista se on ja mitä se vaatii. Nyt ei olisi pystynyt. Pipoa nostin jokaiselle joka lähti matkaan.
Vaarojen Extreme varusteet ja eväät.
Mä hain oman kisamateriaalin kisakansliasta ja lähdin googlemapsin opastuksella mökille. Siellä olikin iloinen vastaanotto, kun Hanna ja Laura toivottivat tervetulleeksi. Fiilis koheni entisestään. Ilta kului syöden, jutellen, saunoen ja uiden sekä puiden juoksutaktiikkaa. Hanna ja Laura olivat ensimmäistä kertaa Vaaroilla, 43 kilometrin matkalla. Ennen nukkumaanmenoa katsoin kaikki varusteet valmiiksi, repun pakkasin juomia vaille valmiiksi ja yritin päästä nopeasti unen päästä kiinni. Arvasin, etten saa hyvin nukutuksi, koska alkoi jännittämään.
Aamulla kello herätti ennen puolta kuutta ja suunnitelmien mukaan heti ylös, jalkojen teippaus, vaatteet päälle, tavarat kasaan ja juoksuliiviin juomapullot. Söin suunnitelmien mukaan aamupalan ja hiivin ulos mökistä. Hannalla ja Lauralla oli herätys hiukan myöhemmin.

Ajelin takaisin etäparkkiin ja yhteisbussikyytillä Kolin huipulle. Silmäilin kännykällä missä perusmatkalaiset menevät ja erityisesti Tanjan meno kiinnosti. Ehdin Tanjan nähdä kun oli lähdössä toiselle kierrokselle. Rankkaa oli. Valitettavasti parikymmentä kilometriä myöhemmin Tanja joutui keskeyttämään. Ennen omaa starttia näin vielä Sarin ja toisen Sarin, jotka olivat myös 65 kilometrillä. Ja tottakai monia muita tuttuja tuli moikattua. Yöllä pyörinyt jännitys alkoi antamaan periksi ja tilalle tuli mukava rentous.
Pieni-Mäkrällä aamu hämärissä, kuva: Lauri Kontkanen
Lähtö tapahtui klo.07 lauantai aamulla. Heti lähdin omaa rentoa omaa vauhtia. Reitti oli tuttuakin tutumpaa polkua, sillä onhan täällä niin monta kertaa juostu, vaikka reitin alku onkin muuttunut viime vuonna. Alku on muutenkin melko helppoa, alamäkeä ja jopa tasaista juostavaa. Aamu oli vielä hämärä, mutta ilman lamppua näki oikein hyvin. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle ja jaloissa tuntui hyvältä. Taattua "kiipeilyä" ja juurakko-kivikko-rallia luvassa.

Aloitin energian nauttimisen heti ekan 20 minuutin jälkeen. Eväänä oli tällä hetkellä suuhun sopivaa geeliä, karkkia, banaania ja nakkeja. Lötköpulloissa oli molemmissa urheilujuomaa ja kun ne sain juoduksi, otin loppu matkan pelkkää vettä. Pysyin hyvin energia aikataulussa, vaikka edelleen se on mulle haastavaa. Se määrä, minkä pitäisi saada joka tunti alas, on mun mielestä paljon. Ja erityisesti juostessa koen sen niin vaikeaksi. Onneksi nyt lähti sujumaan suht hyvin ja kroppa toimi mukavasti.

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen alkoi sataa tihuuttaa vettä. Kyllähän se kasteli ja teki maaston paikoin erittäin liukkaaksi. Useamman kerran olin vetää kunnon lipat, mutta pysyin kuitenkin pystyssä kiljahduksien saattelemana. Jossain kohdassa sade kuitenkin taukosi, sumu hälveni ja päivä kirkastui. Itse asiassa Ryläykselle noustessa aurinko pilkahteli puiden lomasta ja jopa häikäisi.

Eteläpää on eteläpää. Sen menin juurakko, mutka ja nousu kerrallaan. Taitoin matkaa Markon kanssa. Hänen kanssaan olen useasti ennenkin mennyt, vauhti osuu niin yksiin. Saman matkan naisia tuli oikealta ja vasemmalta ohi. Ensimmäisten kohdalla otti päähän, mutta parin seuraavan kohdalla keskityin omaan juoksuuni, ei haittaa. Puoleen väliin asti olin hiukan edellä omaa neljän vuoden takaista aikaani (sain tämän tiedon Ninniltä viestillä), mutta tiesin että loppu matkasta siihen en pysty, koska silloin lopun menin kovaa. Silloin meillä oli 2-4 sijoista kova kisa ja kisahurmoksessa kaasuttelin reippaalla vauhdilla ja kiilasinkin itseni toiseksi. Nyt tavoite oli juosta omaa juoksua ja pidättäydyin siihen.
Kuva: Touho Häkkinen
Väsy alkoi tuntua ja muistissa oli lopun loputtomat kaarrokset ennen loppu nousua. Mutta tulihan ne portaat ylös, portaat alas, jyrkkää polkua kohti sataman tietä ja satamasta ylös Kolille. vahvasti ylös vaan ja tuli hirmuisen mukava olo. Marko kysyi, koska mun lapset tulee vastaan. Tällä kertaa lapset eivät tulisi kannustaen vastaan, koska olin yksin matkassa. Ei kauaa ja joku huusi rinteessä mun nimeä. En millään tunnistanut ensin kuka siellä on. Lopulta näin että se oli Sari. Miten Sari oli siellä, vaikka oli samalla matkalla kuin mä!? Niin, no jotkut vaan juoksevat nopeampaa, sain vastaukseksi. Sari oli valitettavasti joutunut keskeyttämään 30 kilometrin kohdalla, mutta arvostin suuresti, että oli jaksanut tulla loppunousuun mua kannustamaan. Tuntui niin hyvältä ja hassulla tavalla vahvalta.

Vuoden 2022, Vaarojen Extreme kulki aikaan 9:16:32.
Naisten sarjan 7.
Lajin ja varusteiden vaihto.
Maalissa kokista, makkaraa ja tuttujen kanssa juttelua. Pian piti siirtyä sisälle, koska kylmä oli tulla nopeasti. Suihkussa seisoin pitkään, vaikka tiedän että näillä sähkön hinnoilla pitäisi käydä nopeasti suihkussa. Suihkujonokin alkoi kasvamaan, niin oli siirryttävä pukemaan. Iskä soitti ja laitoin pikaisesti pari viestiä, että maalissa ollaan ja kaikki meni hyvin, tyytyväinen olen. Kerättyäni kuraiset kamppeet, hain osallistumishintaan kuuluvan ruuan take away-rasiaan mukaan ja sitten oli lähdettävä ajamaan takaisin kotiin. Hissiä bussille odotellessa Hanna ja Laura tulivat maalin ja ehdin pikaisesti käydä heitä onnittelemassa hienosta vedosta Suomen rankimmassa polkumaastossa. Sitten kotimatka. Söin, kuuntelin äänikirjaa ja puhuin puhelimessa. Oikeastaan vasta Lapualla, reilu puoli tuntia ennen kotia alkoi todenteolla väsyttämään. Kotona olin puoli kaksitoista ja suoraan sänkyyn.

Aamulla ylös ja valmiiksi mietityt vaatteet päälle, aamupala ja menoksi. Mies oli nostanut mun pyörän jo valmiiksi autoon. Pian aamu yhdeksän jälkeen olin Kuortaneella. En antanut ajatustakaan sille, että kroppa on melko väsynyt niin fyysisesti kuin henkisesti ja että energiavarastot ovat tyhjät. Edessä olisi pyöräsuunnistuksen SM-erikoispitkät ja D40-sarjassa se tarkoitti reipasta 40 kilometriä.

Yhteislähdössä meidät ohjattiin omille paikoilleen. Kaksi minuuttia ennen lähtöä saatiin kartat ja 15 sekuntia ennen ne saatiin kääntää ja laittaa karttatelineisiin. Meidän sarjalla oli kolme A4-kokoista karttaa ja niiden asetteleminen pienempään telineeseen oli haastavaa taiteilua. Mulla meni kauan ja lähdinkin liikkeelle ehkä ihan viimeisten joukossa. Mutta sitten matkaan. Ninni ja Niina mun sarjasta olivat ihan vierellä ja meillä oli sama reitinvalinta ekalle ja tokalle rastille. Tokalla rastilla mun oli pakko asetella karttaa paremmin ja Ninni meni menojaan. Sen jälkeen näin Ninniä vain pari kertaa. Niinan kanssa kuitenkin mentiin melko samaa vauhtia, vaikka eri reitinvalintoja tulikin. Mä tein kisan huonoimman reitinvalinnan kolmoselle, mutta muut onnistui paremmin. Ja lopullisen eron Niinaan tein 9-10 välillä kun tein oijon metsän läpi eri kohdasta kuin hän. Mutta vasta toiseksi viimeiseltä rastilta tullessa Niinan nähdessäni tiesin, että olen Niinaa edellä. Tuossa kohdassa myös tiesin, että hopeaa tuli ja se pisti hymyilyttämään korviin asti.
SM erikoispitkän mitalistit; mä, Ninni ja Niina.
Tosiaan Ninni voitti ensimmäisen suomenmestaruuden (jihuu 💥), mä sain hopeaa ja Niina pronssia. Meitä oli viisi osanottajaa. Olin melko häkeltynyt ja äärettömän tyytyväinen, että sain huijattua itseni kahteen kovaan ja pitkään kisasuoritukseen peräkkäisinä päivinä. Ja että sain vielä suomenmestaruusmitalin! Yhtään ei harmita, että kävin ensiksi Kolilla juoksemassa, sillä sama lopputulos olisi melko varmasti ollut vaikka olisin levännyt koko lauantai päivän, sen verran ylivoimainen Ninni pyörällä oli (sellaiset 7 minuuttia). Oon niin iloinen myös Ninnin puolesta 😊 On niin ihanaa ollut saada ystävä mukaan, jonka kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Ja samalla puskemme toisiamme eteenpäin, parempiin suorituksiin.

Matkaa kertyi 42,5 kilometriä ja aikaa mulla meni 2:22 ja sekunnit päälle.
Jee, mitalit taas kaulaan!
Kisaviikonloppu huuman jälkeen iski odotetusti armoton nälkä ja väsy. Nälkä oli jo sunnuntain pyöräsuunnistuksessa, mutta tuntuu että nälkä jatkuu edelleen. En olisi jaksanut viikonloppua seuraavalla viikolla tehdä oikein mitään ja kroppakin tuli niin kipeäksi, että pitkästä aikaa kävelykin sattui. Väsystä huolimatta oli pakko vaan jatkaa arjen asioiden hoitamista. Nyt alan olemaan taas oma itseni, ainakin omasta mielestä. Onneksi lapsillakin on nyt viikon syysloma ja koulutyön osalta voimme huilata. Mutta oli rankka viikonloppu ja kilometrejä kertyi paljon niin jalan kuin pyörällä, mutta myös autolla. Vedin sen hyvin, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tuntunut.

~Eija~

maanantai 27. kesäkuuta 2022

Paluu liikkumaan

Juoksun ja muun liikkumisen pariin on kulkutaudin jälkeen palailtu. Vielä otan melko rauhallisesti, sykkeet pidän maltillisina, mutta oli ihanaa juhannuksena alkuyöstä juosta töistä kotiin ja huomata, että kyllä tämä tästä. Edelleen limaa nousee ja satunnaisesti liman vuoksi joutuu yskimään, mutta muuten tuntuu ihan ok:lta.

Tämä juhannus viikonloppuna alkanut helle ei sovi mun kropalle. Juhannuspäivän illalla kun juoksin yövuoroon ja lämpötila oli vielä lähellä 30 astetta, tuli todella hankala olo. Hikosin ihan valtoimenaan ja henkisesti tuskailin. Mieleen palasi viime kesän NUTS YlläsPallas ultrajuoksu, kun helle oli nujertaa mut. Todella epämiellyttävä tunne, enkä kovin mielelläni palaa noihin fiiliksiin. Helle juoksu ei ole mun juttu. Haastetta on juoda tarpeeksi. Onneksi työmatka ei ole kuin 14 kilometriä ja perillä odotti viileä suihku ja ilmastoidut työtilat.

Eka juoksu koronan jälkeen auringon laskun aikaan.
Kulkutaudista johtuva himmailu veti mun kropan melko jumiin. Ensiksi luulin alaselkä kivun johtuvan puutarhassa kyykkimisestä, mutta kyllä se olikin kireääkin kireämmästä takaketjusta johtuvaa. Pakarat, takareidet ja pohkeet olivat kuin viulunkielet. Tehostin taudin loppuvaiheessa venyttelyjä ja kevyitä kehonhuolto juttuja ja nyt ollaan jo voiton puolella. Kuitenkin alaselkä välillä ilmoittelee, erityisesti pitkän istumisen jälkeen, että liikettä kroppaan.
Paikalla olo ei sovi mun kropalle.
Mun kesälomaan on vielä kaksi työvuoroa. Ei paljon mitään siis, mutta tähän samalle viikolla osuu kaikkea muutakin, niin hommaa lomafiilikseen pääsemiseen on vielä. Huomenna tiistaina Sarin kanssa pidetään iltarastit Ylistarossa. Tervetuloa siis Ylistaron Kilpa-Veljien iltarasteille! Keskiviikkona on suunnistuskisat, jonne päätin osallistua ja sitten pitää pakkailla hurja määrä tavaraa viikon lomareissullemme Kainuuseen. Perjantaina aamulla lähdemme liikenteeseen. Kolmen viikon loma onkin mulla melkoista menoa ja yritän ehtiä kirjoitella siitä tänne blogiin. Jääpä sitten itsellekin muistiin fiilikset ja mielen maisemat.
Maaseudun rauhaa.

Hellekelit ei ole mun juttu, mutta tästäkin selvitään.
Tsemppiä ja nautiskelua kaikille helteeseen, kuinka kukin sen pystyy vastaan ottamaankin. Parasta kuitenkin on mun mielestä tämä läpi yön riittävä valoisuus. Unet jäävät hiukan vähille, mutta nukutaan sitten talven pimeydessä.

~Eija~

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Osuma kulkutaudilta

 Kisaviikonlopun ilo vaihtui melko nopeasti valtavaan harmitukseen, sillä maanantaina sain korona positiivisen testituloksen. Altistunut olin viikkoa aikaisemmin töissä. Näitä altistumisia on ollut korona-aikana vaikka kuinka, mutta tämä oli ehkä varmin altistuminen ja heti ennustin, että nyt se tulee. No ei tullut mitään oireita viikolla, joten uskalsin kisareissuun Heinolaan lähteä.

Jälkikäteen on tullut pohdittua, oliko perjantaina tuntunut niska/hartiaseudun kipu sittenkään uimisesta johtuvaa. Entä se hetkellinen päänsärky lauantaina. Sunnuntaina kisan aikana tullut voimakas kaulan ja kurkun alueen kipu melko varmasti ainakin oli jo korona oiretta. Kotiin palattua olin todella väsynyt. Mulle tuli vilu ja jouduin koko ajan kröhimään.

Eristyksissä
Ensimmäinen korona kotitesti oli selvä negatiivinen. Tiirailin sitä kaikissa valoissa, koska olen kuullut viivan olevan joskus todella haalea. Mutta ei, siinä ei näkynyt haalukaistakaan viivaa. Huokaisin helpotuksesta. Maanantaina oli lievää lämpöilyä ja sote-alalla työskentelevänä mulla on velvollisuus käydä virallisessa pcr-testissä. Tulosta odotellessa yritin jaksaa purkaa reissun tavaroita, pyöräkin olisi pitänyt jaksaa pestä, mutta en jaksanut. Päätä särki ja kröhin edelleen.

Tulos olikin positiivinen. Hetken vain tuijotin tulosta. Valtava harmitus ja syyllisyys tuli päälle. Ilmoitin tuloksesta heti esimiehelle, sillä mun olisi pitänyt mennä yövuoroon. Sitten soitin Ninnille, jonka olin altistanut pahemman kerran koko viikonlopun. Onneksi kaikkia muita kisoissa olin nähnyt ulkona ja hyvin lyhyen aikaa.
Mustelmaiset ja nokkosien polttamat jalat.
Maanantai oli jo mennyt makoillessa ja sillä se jatkui. Tiistai myös oli vielä makoilua. Päänsärky on ollut pahinta. Tukkoisuus tuli jälkijunassa, mutta niistää ei tarvitse. Yhtenä yönä jouduin yskimään, mutta oikeastaan mulla ei yskää ole, eikä kurkkukipuakaan.

Korona oireiden lisäksi mua piinasi pyöräsuunnistuskisoissa nokkosilla poltetut jalat. Se pistely, polttelu, viiltely ja kutiaminen oli jotain ihan kamalaa. Ensimmäinen yö kotona meni jalkoja raapiessa. Lopulta antihistamiini, aloe vera-geeli ja aika auttoivat. Mutta sellainen painajaismainen kammo jäi nokkosista, että en tiedä pääsenkö koskaan siitä eroon.
Tänään on viimeinen eristyspäivä, huomenna pääsen taas normaaliin elämään, mutta kuitenkaan en. Huomenna nimittäin on suunnistajien juhannus ja joulu, kovinkin jo kulunut kuvaus Jukolan ja Venlojen viesteistä. Mä en siellä ole. Heti positiivisen korona testituloksen tehtyäni tiesin, että en voi lähteä sinne. Nyt tiedän, että tämän hetkinen vointi sen sallisi, mutta haluan nyt toimia järjellä ja toipua kunnolla, ettei tarvitse jälkikäteen jossitella jälkitautien kourissa. Oonkin sitten joutunut tekemään monta päivää hommia, oon lähettänyt kymmeniä viestejä ja soittanut useita puheluja, että saisin jostain itselleni ja parille muulle sairastuneelle tai estyneelle venlajoukkueemme jäsenelle paikkaajan. Oon luovuttanut jo useasti, tänään aamulla viimeksi. Onneksi nyt kuitenkin suunnistusseuramme saa kolme naisjoukkuetta liikkeelle ja vain yksi joukkue jäi täyttämättä. Haikein mielin lauantaina seuraan viestejä kotisohvalla ja ensi vuonna sitten taas toivottavasti mukana.
Olo siis on jo melko hyvä. Ääni on lähes normaali, lievää tukkoisuutta ja päänsärkyä on edelleen, mutta tämä päivä on menty toistaiseksi ilman särkylääkettä. Eilen tein todella kevyen happihyppelylenkin kävellen ja se teki niin hyvää. Hiukan kevyitä puutarhatöitä oon tehnyt ja jospa tänään jaksaisin vihdoin pestä sen pyöränkin. Ensi viikon otan vielä oikein rauhallisesti, työmatkatkoihinkin varaan 10 minuuttia enemmän aikaa ja yritän pyöräillä niin ettei tulisi hiki ollenkaan. Yritän elää tämän harmituksen kanssa. Kauanhan se otti ennen kuin omalle kohdalle korona osui. Ja toistaiseksi muu perhe on negatiivisia.
Eilen kevyttä käveleskelyä.
Tästä(kin) selvitään.

~Eija~

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Palautuuko?

 Yhdeksän vuorokautta sitten ylitin Nuts Karhunkierroksen maalilinjan Rukalla. 83 kilometrin, tai oikeasti 85 kilometrin juoksu oli takana. Päällimmäisenä oli suunnaton helpotus selviytymisestä maaliin, sen verran tiukkaa oli retkellä ollut. Ninni teki ihanan videon taipaleestani instaan ja siitä huomaa kuinka olo kyykkäsi. Joo, hymyillä pystyn varmaan aina loppuun asti, mutta kehonkieli puhui aivan muuta.
Olin kuitenkin myös pettynyt. Lähelle 50 kilometriä juoksu sujui ja luulin energioidenkin olevan kohdillaan, mutta huijasin itseäni. Ja se harmittaa, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Viime vuonna Ylläksen perusmatkalla helteessä join aivan liian vähän ja vaikka olin nostanut kelin yhdeksi isoimmaksi haasteekseni, en ottanut asiaan kiinni sen vaatimalla tarmokkuudella. Viime vuonna Kolin perusmatkalla vatsa alkoi oikuttelemaan jo ennen puolta väliä ja toinen kiekka mentiin todella vähillä energioilla. Eli kantapään kautta on jo menty, mutta ei olla otettu opiksi. Niin pääkoppa kuin kroppa on tottunut sinnittelemään. Mutta ultrasuorituksissa sinnittely vähillä energioilla on tyhmää. Siitä kärsii suoritus, motivaatio ja palautuminen. 

Komia trail cupissa jalkojen herättelyä.
Positiivista kuitenkin oli se, että jalat kestivät hyvin. Pystyin juosta loppuun asti kivuitta. Teippaukset osuivat kohdilleen enkä saanut yhden yhtä rakkoa ja hienoiset hiertymät kyljissä ja rintakehällä olivat todella pienet kun vertaa että joskus selkä on ollut ihan rikki. Jotain sentään siis olen oppinut. Vaatetus ja varusteet muuten olivat tutut ja toimivat. Sauvoja en ottanut mukaani, mutta Valtavaaralle noustessa eräs kanssajuoksija nappasi kilometrejä repussa kolisseet sauvat esille ja pinkoi niiden voimalla kauas horisonttiin. Käväisi mielessä, että omani olivat kotona kaapissa.

Rehellisesti sanottuna mua harmittaa, että sanoin ääneen tavoiteaikani, sillä jäin siitä tuhottoman kauas. Kolme vuotta sitten juoksin tunnin nopeammin ja väittäisin, että olen paremmassa kestävyyskunnossa nyt kuin silloin. Tietysti suoritukseen vaikuttaa niin monet asiat, esimerkiksi se, että nyt juostiin yöllä. Mutta muuten lähtökohdat olivat varmaan melko samanlaiset. Kolme vuotta sitten sijoitus oli neljäs ja jälleen olin neljäs, johon tällaisella suorituksella olen erittäin tyytyväinen.
Ihana kesä saapui.
Pitkän ultrajuoksun jälkeen mulle tulee lähes aina hetkellinen matalapaine. Juoksun huumasta putoaa takaisin arkeen ja nytkin olin maaliin tulopäivän jälkeisenä päivänä jo iltavuorossa. Ja siitä homma jatkui työvuoro toisen perään. Liikkumaan ei ole ollut vaikea lähteä ja työmatkat ovat taittuneet pyörällä ja ultrajuoksua seuraavalla viikolla osallistuin Komia trail cupin kisaankin. Matkana oli vain 5,3km ja tarkoituksella lähdin rauhallisemmin kuin normaalisti, sillä reisissä ei todellakaan ollut kehuttavasti voimaa. Silti ihan ok juoksu ja lähtipä hapotukset liikkeelle.
Puutarhaterapiaa.
Parasta palautumisterapiaa on ollut puutarhatyöt, nurmikon leikkaaminen ja lukeminen. Oon yrittänyt kannustaa koko perhettä lukemaan enemmän kesän aikana, mutta hankalaa on. Kännykät ja televisio vetää enemmän puoleensa, mutta mä en luovuta. Tänään tein ensimmäisen pitemmän juoksulenkin ultran jälkeen, 21 kilometriä ja korvissa pyöri äänikirja. Kaksi mukavaa asiaa helposti yhdistettynä. Niin ja juoksu kulki yllättävän helposti, nautin joka askeleesta.
Suon tuoksut.
Unta riittäisi ja syöminenkin on mukavaa. Valitettavasti yöunet ovat silti jääneet melko lyhyiksi, kun on ollut kaikenlaista säätämistä, esimerkiksi tänään aamulla ajoissa ylös ja jonottamaan poliisiasemalle lapsen passiasioissa. Selvisimme kahden tunnin odottelulla ovien auettua. Sitä ennen odoteltiin ulkona yli puoli tuntia. Mutta oltiin kuitenkin jonon kärkipäässä ja asia tuli hoidettua. Kunhan lasten kesäloma kuviot tästä rauhoittuu ja ohjelmoitu alku kesäkuu saadaan hoidettua, ehdin minäkin nukkua ja ottaa vaikka päikkärit riippumatossa kirja sylissä.
Toukokuun lopussa tuli 20 vuotta valmistumisestani sairaanhoitajaksi.

~Eija~

maanantai 20. joulukuuta 2021

Aktiivinen palauttelu jatkuu

 Viime postauksesta on kuukausi! Oho! No eipä ole ollut mitään erikoista kirjoitettavaa. Talvi on tullut ja hetkellisesti ottanut takapakkiakin. On ollut aivan upeita kirpeitä pakkaskelejä ja viikot kohti joulua ovat juosseet omalla painollaan. Olen tykännyt jolkotella täysin fiiliksen mukaan, ilman että on pitänyt miettiä keventelyjä tai lenkin järkevyyttä. Pari kertaa ehdin joulukuun alussa vielä suunnistamaankin kun tarjolla oli kortteli- ja talvirasteja. Aivan ihanaa.

Nastakengät ovat olleet jälleen niin nasta juttu :)

Suunnistaa voi talvellakin.
Alku talvi on ollut todella upea myös hiihtelyn osalta! Hiihtoa on tullut jo 200km. Pääosin olen sutjutellut perinteisellä tyylillä, mutta talven edetässä tulee varmasti vapaanhiihto enemmän kuvioihin. Itsellä ei tuo hiihtotekniikka ole mikään sujuvin ja alkukaudesta saa totutella tasapainon kanssa. Mutta onhan hiihto niin ihanaa ja tuo mukavaa vaihtelua juoksuun. Hiihto on napsaissut aikaa juoksulta, mutta eipä tuo haittaa. Välillä on ollut niin kauniita aurinkoisia päivä, että on tuntunut jo aivan keväältä.
Niin kaunista.

Pakkastaidetta.
Onneksi nyt on edessä joulu ja lapsilla pitemmästi lomaa. Olen paljonkin lasten koulunkäyntiin osallistuva vanhempi ja toisinaan kovinkin väsynyt siihen touhuun. Autan tarvittaessa läksyjen kanssa ja kaikkiin kokeisiin kyselen jos vaan kotona olen. Yläkoululaisen kuuluu jo huolehtia enemmän omasta koulunkäynnistään, mutta kyllähän tässä tulee käytyä peruskoulua läpi kolmen lapsen kanssa. Hyvää kertausta ja oppia on tullut mm. Nuijasodasta, luterilaisen kirkon synnystä, uudenlaisesta jakolaskukaavasta, puhumattakaan ruotsinkielen kieliopista. Olen oppinut myös mikä ero on sanoilla everything ja everyone.
Yhden lenkin maisemia.
Lasten loman lähestyessä huomaan miten paljon lasten koulunkäynti kuormittaa myös mua. Kisakauden päättymisen jälkeen huomasin miten paljon kisaaminenkin kuormittaa. Useampia kisoja käyn etukäteen valtavasti mielessäni läpi, eikä yleensä riitä se pelkkään suoritukseen keskittyminen, vaan kaikki muukin pitää saada osumaan. On mietittävä perheen asiat, työvuorot, kaikki kulkemiset, varusteet, syömiset ja nukkumiset. Lähes kaikkia kisoja jännitän enemmän tai vähemmän. Kisasuoritukset menee miten menee ja niiden jälkeen olo on hetken rento ja vapautunut, kunnes tiukemmassa kisaputkessa taas pitää pyörät laittaa pyörimään uudestaan. Tämän blogikirjoittelun kautta olen hyvin saanut kisasuoritukset purettua ulos ja kaiken muun elämän käsittelen perheen ja ystävien seurassa. Ja välillä on hyvä tehdä ihan muuta, esimerkiksi kutoa villasukkia tai kuopsuttaa puutarhassa.
Kovat pakkaset on vain pukeutumis- ja asennekysymys.

Kutominen ja lempparisarjoja koneelta on nukkumisen ohella parasta palautumista.
Tänään kävin kuutamon ja otsalamppujen valossa Hannan kanssa juoksemassa lumisilla poluilla. Juteltiin mm juuri elämän kuormittavuudesta ja miten paljon urheilun ulkopuoliset asiat voivat vaikuttaa itse suorituksiin ja treeneihin. Oma persoonallisuus vaikuttaa paljon omaan tekemiseen ja miten asioihin reagoi. Olenko kuinka herkkä, näennäisesti paksu nahkainen, energinen vai sokeasti suorittaja. Itsensä lokeroi johonkin tyyppiin, mutta on hyvä keskustella kaverin kanssa, joka saattaakin nähdä asian ihan toisin. On mieltä ylentävää kuulla ominaisuuksista jotka kaveri näkee vahvuuksina, mutta on hyvä myös kuunnella niistä heikkouksista.
Takaketju on kireällä, kun vaaka ei aivan onnistu.
Pian alkaa uusi vuosikin ja jo nyt on hyvä alkaa pyöritellä mielessä mitä asioita tulee toivomaan ja mitä tavoitteita itselleen asettaa vuodelle 2022. Mulla on jo muutama ajatus, mutta niistä sitten ensi vuoden puolella enemmän.

~Eija~

perjantai 19. marraskuuta 2021

Marraskuun palauttelua

Palautuminen, eli ylimenokausi on päällä. Mulla se kestää koko loppu vuoden ja mulle se tarkoittaa liikkumista ihan fiiliksen mukaan. Toki treenikaudellakin teen paljon hetken ideasta ja muutan lennosta suunnitelmia jos tulee sellainen tuntuma, mutta kuitenkin viikko ohjelmassa on myös alleviivattuja juttuja. Kisakaudella, joka itsellä monilaji harrastajana on pitkä, pitää aina miettiä milloin reippaat vedot tai ylipitkä juoksulenkki on ok, että ei häiritse lähestyvää kisaa. Onneksi kuitenkin itse itsensä koutsina voin loppu peleissä tehdä just niin kuin itse haluan. 

Kuivaa, lunta, kuraa ja märkää on lenkkarien alla vilahdellut.
Marraskuu lähtikin mukavasti jolkottelemaan. Harmaimmista harmaimpien päivien lisäksi aurinko on pilkahdellut ja joinain päivinä on heittänyt hetkeksi luntakin maahan ja pakkanen on nipistellyt varpaita. Viime viikosta tuli suunnittelematta määrä juoksuviikko. Kilometrejä kertyi 118, jossa lenkit olivat reippaasta kympistä reippaaseen kolmeenkymppiin ja mukaan mahtui myös yksi juoksematon päivä. Juoksu tuntui mukavalta ja helpolta, jalkoja ei kiristellyt eikä väsymys painanut. Vauhti oli maltillinen, keskivauhti noin 5:15 ja sykkeet pysyi alhaalla. Marrasputkeen en lähtenyt ja hyvä niin, koska se olisi tyssännyt tällä viikolla.
Osaa marraskuussakin kaunista olla!
Tulin nimittäin flunssaan. Kurkkukipua ja nenä veti tukkoon. Yritin sinnitellä vastaan kun ensioireita ilmeni, mutta pakko se oli sitten taipua petiin Mynthon askin ja Nasolin suihkeen kanssa. En muista koska olisin viimeksi flunssassa ollut. Jouduin ensimmäisen kerran korona tikullekin ammatistani johtuen.
Flunssaan kuumaa juomaa, Mynthonia ja Nasolinia.
No tämä viikko onkin sitten tähän asti mennyt kevyen hyötyliikunnan ja ulkoilun merkeissä. Pitkään sängyssä pötköttelystä tuli vain pää kipeäksi ja entistä tukkoisempi olo. Tein sitten rästiin jääneitä puutarhahommia samalla äänikirjaa kuunnellen. Ulkona on flunssaisenakin niin paljon helpompi hengittää. Se hieno puoli tästä flunssan aiheuttamasta stopista oli, että vaikka kroppa taistelee tautia vastaan, saa se kuitenkin lepoa. Kello "huusi" yli 30 tunnin palautumisaikoja viime viikolla, mutta tällä viikolla sain kellolta "Upeaa!" tsempin.
Upeaa!
Nyt on flunssa jo voiton puolella, mutta edelleen otan kevyesti. Olin ajatellut meneväni eilen avatulle ensilumenladulle vasta ensi viikon alussa, mutta en malttanut pysyä poissa. Marraskuun kauneimpia mahdollisia oleva keli ja iltavuoron mahdollistama keskipäivän vapaa tuuppasivat mut ladulle. Oli kivaa taas hiihdellä. Otin tosi rauhallisesti pertsaa, keskisyke oli 115. Kelloni gps piirteli ihan omia viivojaan ja jalkapohjat väsyivät potkuista, mutta pitää mennä pian taas uudestaan.
Hiihtokausi 2021-22 on avattu.

~Eija~

torstai 19. elokuuta 2021

Etelä-Pohjanmaan vuorilla

Meillä on normaali arki lähtenyt pyörimään, kun lasten koulut alkoivat viime viikolla. En olisi kyllä millään halunnut vielä antaa kesän loppua. Kesä meni aivan liian nopeasti. Rakastan keväässä ja kesässä valoa ja nyt mennään taas kohti pimeyttä. Onneksi ruska-aika voi parhaimmillaan olla aivan upeaa. Kelit muuten ovat olleet todella mainiot ja sopivaa lämpöä on riittänyt vielä tänne asti. Helteitä ei ole ikävä.

On jo niin syksyistä.
Ylläksen polku-ultran jälkeisestä matalapaineesta oon selvinnyt. Itse asiassa mulla on nyt aivan mahtava fiilis, juoksu tuntuu hyvältä ja voimatreeniäkin oon pikkuisen saanut ohjelmaan. Paras ja kroppaa herättävin, vaikkakin melko rankaksi muuttunut lenkki oli viime viikon polkupitkis Hannan kanssa. Juostiin 44 kilometriä, Ilmajoen Palonkylästä Santavuoren näkötornille ja takaisin. Mentiin melko kovaa vauhtia, hiekkatiepätkällä jopa alle 5 minuutin kilometrivauhtia. No ei siinä mitään, koska juoksu kulki. Mutta takaisin päin tullessa juomien loppuminen ja lämmin keli alkoivat tehdä tehtäväänsä. Viimeinen reipas 10 kilometriä oli veden säännöstelyä ja sitten se vain loppui. Loppu päivää meni juodessa vettä ja pepsiä - aah, niin hyvää! Vaikka lenkkiin en ollut parhaiten valmistautunut, tuntui hetken tankkaamisen jälkeen tosi hyvältä. Kropan koetteleminen teki tähän väliin niin hyvää. Kiitos Hannalle sitkeästä seurasta!

Santavuorella.
Polkulenkin jälkeen oon tehnyt tasavauhtisia rauhallisia tielenkkejä sateessa ja paisteessa. On tuntunut yllättävän kevyeltä ja välillä vauhdit ovat karanneet laukalle - erityisesti kun alkoi kirjaimellisesti sataa kaatamalla. Oikeaa jalkaa tutustu on kiristellyt ja näin ollen myös kehonhuoltoon on tullut kiinnitettyä huomiota.

Eilen olin mäessä tai siis vuorella, nimittäin Jouppilanvuorella. Tällä tasamaan vuorella on korkeutta netin mukaan 68 metriä. Nousin laskettelurinteen 7 kertaa ylös ja saman verran alas. Nousumetrejä kertyi 400. Oli kivaa, hiki irtosi ja syke nousi mukavasti. Sauvat oli mukana ja niillä tikutin ylämäkeen ja alamäessä kantoon. Päälle mukava lenkki Ninnin kanssa purtsilla ja olo oli hyvä. Pakaroissa ja reisissä tuntui kiva lämmin polte.
Jouppilanvuorella.
Tänään aamulla tuntui hyvältä jaloissa, mutta ihmettelin etteikö yhtään lihassärkyjä. No kyllähän niitä päivän aikana alkoi tulla, erityisesti etureisissä. Ai että olin tyytyväinen! Se oli tarkoituskin että reisiä hapottaa. Tämän vuoden ultrilla on tullut selväksi, että alamäet on ne mun tämän hetken heikkous, jalat ei vaan meinaa kestää niitä. Joten täsmä treeniä ehtii vielä hiukan tehdä ennen Kolia. Ens viikolla on tarkoitus mennä taas mäkeen ja mahdollisuuksien mukaan tuplata nousut.
Pihlajanmarjoja on hurjasti, joten tuleekohan vähäluminen talvi...
Tulevana viikonloppuna on Venlojen ja Jukolan viestit Rovaniemellä. Jo kahteen kertaan siirretyt viestit päästään vihdoin suunnistamaan. Menossa olen, tällä kertaa vain Venlojen viestiin. Mäkitreeni tai menneen viikon korkeat juoksukilometrit eivät haittaa omaa suoritusta, vaan enemmän lähdetään kokemaan taas yksi hieno Venlojenviesti elämys. Koronaturvallisesti tottakai
Elokuun illassa on jotain kaunistakin.
~Eija~