Reidet hapoilla SM-kisoissa

Pyöräsuunnistuksen sprintin ja pitkänmatkan Suomen mestaruudet ratkottiin viikonloppuna Jurvassa. Samoilla rasteilla pörräsi niin Suomen terävin kärki kuin me veteraani-ikäiset ja junioritkin. Meidän perheestä mun mukaan lähti 14 sarjalainen tyttäreni, joka pääsi osallistumaan 15 vuotiaiden sarjassa ensimmäistä kertaa SM kisoihin. Hienosti veti hyväksytyt suoritukset ja sai roppakaupalla kokemusta. Ketään ei päästetty helpolla, sillä monenmoista haastetta oli.

Oppia tuli jo ennen kisaa, kun lähtöjärjestys sarjassa ei ollutkaan odotetunlainen. Oon aina ymmärtänyt, että SM kisoissa mennään edellis vuoden rankin järjestyksen mukaan (parhaat pisteet kerännyt lähtee viimeisenä), mutta lähtöjärjestys määräytyykin kuluvan vuoden kisojen perusteella tiettyyn päivään mennessä. Nyt tuo päivä oli heinäkuun alussa ja sitä ennen oli mulla pari kisaa käytynä; Suomen cup Kurikassa ja aluemestaruuskisat Teuvalla. Joillakin meidän sarjalaisista ei kai ollut ainuttakaan kisaa alla ja täten mut rankattiinkin ilmoittautuneista ykköseksi. Mun harteille tulikin valtavat paineet, jotka kasasin aivan itse. Ei ole hetkeen hermostuttanut mikään kisa näin paljon kuin nyt. Näin aikuisena en edes ole jännittänyt enää niin valtavasti, mutta nyt sain oman ajatusmaailmani ihan sekaisin.

Lauantaina oli sprintti ja kaikessa sähäkyydessään ja rankkuudessaan tämä on kuitenkin mun lemppari, niin pyörällä kuin tossulla. Ennen lähtöä kädet ihan tärisi ja oli niin hermostunut olo. Hyvät verryttelyt oli alla. Sitten sitä mentiin.

Kuva: Päivi

D40 sarjassa lyhintä reittiä matka oli 5,9km. Alkuun poljettiin asutusalueen läpi ja sitten poluille. Pari polun ohiajoa tuli ja niissä kohdissa jarrut pohjaan ja korjaus liike. Lopussa pururadan ja frisbeegolfradan kiemuroissa tuli kahdelle rastille epävarmaa etenemistä, mutta isoilta virheiltä vältyin. Väliajoissa näkee, että vain reitin keskivaiheilla väärälle polulle poukkoilusta menetin merkittävästi sekunteja, mutta muuten eteneminen oli hyvää. Jalkoja hapotti ja keuhkot olivat kovilla. Loppuun asti painoin sen minkä pääsin. Ilokseni voitin sarjani 19 sekunnin erolla 😁 Meitä oli 7 osanottajaa, eli oikein mukava määrä tässä lajissa.

Ninni ja mä pitkänmatkan kärki.

Sunnuntaina oli vuorossa pitkämatka, eli ihan eri settiä kuin sprintti. Vauhtia sai tiputtaa, mutta matka ottaisi aikaa ja vaatisi vahvoja reisiä ihan toisella tavalla. Ei jännittänyt niin paljon kuin edellispäivänä, mutta oma jaksaminen mietitytti. Polkujuoksu satasesta oli vasta viikko ja kroppa ei varmasti ole vielä ihan palautunut. Mutta omaa parasta lähdettiin tekemään.

Alkuun oli lyhyitä rastivälejä ja koko reitin kinkkisin rastiväli oli ehdottomasti 3-4. Linnuntietä matka oli lyhyt, mutta kielletty tien ylitys pakotti kiertämään joko kaukaa yläkautta tai alakautta (katso kuva alla). Mä olin hämilläni mitä tehdä ja harkitsin ylhäältä tien ylitystä punaisen kieltoviivan loputtua. Siinä olisi kuitenkin tullut hyvä matka umpimetsässä könyämistä pyörää taluttaen ja valitsin kiertämisen polkuja pitkin ajaen alakautta ensimmäisen sallitun tien ylityksen kohdalta. Vitos rastin jälkeen oli pitkä siirtymä kartan toiselle reunalle ja tuossa vaiheessa alkoi olemaan jo melko hapokasta reisien osalta. Mielessä pyöri mahdolliset huonot reitinvalinnat alussa, mutta oli vaan yritettävä eteenpäin.

Kiersin rasteille mahdollisimman hyväpohjaisia polkuja pitkin, koska kokemusta on huonoista metsäoijoista ja pistepolku valinnoista. Ninni lähti mua kolme minuuttia aikaisemmin ja Ninnin selän näkeminen tsemppasi puskemaan vielä lisää. Kartan vaihdossa oltiin yhtäaikaa ja siitä seuraavalle rastille tehtiinkin eri reitinvalinta ja Ninni pääsi edelle. Hitsi me sitten mentiinkin lujaa, kun toinen yrittää karkuun ja toinen yrittää kiinni! Ihan parasta toistemme kannustamista 😅 Ja kummasti niitä voimia oli vielä molemmilla. Maaliin poljettiin peräkanaa ja mittariin tuli melkein 30 kilometriä ja aikaa meni puoltoista tuntia.

Paljon puhuttanut tien ylitys kohta.

Taas sai iloita, sillä mä tulin toiseksi ja Ninni pronssille. Mitalimme vielä kuitenkin kirkastuivat, kun sarjan voittaja hylättiin, sekä neljänneksi sijoittunut juuri tuon aikaisemmin mainitsemani tien ylityksen vuoksi. Siitä ei saanut tietä ylittää. Mielestäni karttaa lukemalla siitä saisi yli mennä, koska punainen kieltoviiva loppuu. Mutta kilpailuohjeissa lukee: 

"Pitkällä matkalla Kauhajoentien voi ylittää kolmesta kohtaa, jotka kuvattuna alla (ko kuvaa ei tässä postauksessa ole). Ensimmäisessä kuvassa tien ylitys suoraan tai ajo oranssin karttamerkin mukaan tien pientareella metsässä tulevan polun jatkona (ei saa vaihtaa tien puolta). Sallitut ja kielletyt ylitykset ovat valvottuja."  Suunta-Jurva

Kilpailuohjeen tekstikään ei ole niin selkeä. Tuosta voisi ymmärtää, että tien saa ylittää, mutta sitä ei saa aja vaihtaen tien puolta. Toki lukee, että tuo oranssi karttamerkki on polun jatke. Miksi tuo punainen viiva ei ole sitten piirretty tuohon sallittuun tien ylitykseen asti, vaan se on tuohon oranssiin karttamerkkiin asti. Eikö ratamestarilla tullut mieleen, että jotkut painavat myös umpimetsässä, sillä oikoa sai. Mielestäni todella kyseenalainen juttu. Ja tämän vuoksi pitkänmatkan mestaruus ei tuntunut niin hyvältä kuin sprintin. Ymmärrätte varmaan. Itse olin lukenut ohjeet luokattoman huonosti ennen kisoja, mutta onnekseni varmistelin sallittuja ylitys paikkoja pysähtymällä välillä lukemaan karttaa ja se, että välttelen turhan pitkiä metsä tunkkauksia.

Viikonlopun kartat ja kaulakorut.

Kotiin tuomisian nyt kuitenkin kaksi mestaruutta. Aika ihmeellistä ja tuntuu kyllä hyvältä. Omat suoritukset olivat kaikkine virheineen mun näköisiä  ja varmasti juuri sellaisia mihin just nyt pystyn. Varmuutta pyöräsuunnistamiseen on tullut aivan hurjan paljon viimeisten vuosien aikana, mutta kuitenkin jälleen kerran oppi paljon. Esimerkiksi, että lue kilpailuohjeet tosi tarkasti!

Töihin juoksu jalkaa.

Kisojen lomassa oon ollut myös töissä. Tämän mahdollisti se, että kisat järjestettiin Etelä-Pohjanmaalla, noin 50min ajomatkan päässä kotona. Perjantai illalla työvuoro loppui ilta ysiltä. Sprintistä porhalsin suoraan töihin kulkematta edes suihkun kautta ja kotiin pääsin puolen yön aikaan. Sunnuntaina kisojen jälkeen sentään ehdin käydä suihkussa ja syödä sekä ottaa miniunet kotona ja sitten yövuoroon. Tiukkaa työvuoro settiä on vielä keskiviikon myöhäiseen iltaan asti ja sitten vapaiden kautta pääsen viikon lomalle ja edessä on odotettu juoksuvaellus Alpeilla. Pakkailut on alkutekijöissään ja tyttären synttäritkin pitää vielä juhlia, joten hoppua riittää. Mutta tällaista tämä on. Mun näköistä elämää 😅

~Eija~

Kolmasti Porvoon Venloissa ja Jukolassa

Tänä vuonna Venlojen ja Jukolan viestit suunnistettiin Porvoossa helteisenä kesäkuun viikonloppuna. Viime vuonna nämä festarit jäivät multa väliin kulkutaudin vuoksi, joten tälle vuodelle odotukset olivat korkeat ja into vielä massiivisempi. Seuramme, Ylistaron Kilpa-Veljien naiset olivat Venloissa kolmen joukkueen voimin ja Jukolassa miehet ja mä yhden ja puolen joukkueen voimin. Jo kuukausia sitten olin tehnyt päätöksen osallistua sekä venloihin että jukolaan, mutta muutama päivä ennen viikonloppua tein avoimen päätöksen suunnistaa jukolassa kaksi osuutta, koska kakkos joukkueessa oli niin paljon peruuntumisia.

Jukolan telttamaisemaa.

Mun kavereiksi, huoltajiksi ja kannustajiksi lähtivät tyttäret. Ajelimme jo perjantaina Etelä-Pohjanmaalta Etelä-Suomeen ystävien luokse, jossa on aina niin kotoinen, tai itseasiassa hyvin vieraanvarainen vastaanotto monessa mielessä. Meitä oli paikalla saman henkisiä, suunnistukseen jo lapsena hurahtaneita naisia ja heidän lapsiaan. Oli mukavaa fiilistellä tulevaa, muistella menneitä ja vaihtaa muutenkin kuulumisia.

Lauantaina oli sitten onneksi lyhyt ajo Porvooseen ja etukäteen varoitellut ruuhkat olivat meidän osalta aivan olemattomat. Päästiin sutjakkaasti peltoparkkiin ja alle kilometri oli meille varatulle telttaalueelle. Pystytettiin ensimmäisenä teltta ja sitten hakemaan seuran materiaalit infosta ja silmäilemään kisakeskus, lähtö- ja vaihtoalueet sekä seuratelttamme paikka. Oli todella lämmin ja kuuluttaja muistutteli runsaasta juomisesta ja punkkitarkastuksista.

Lauantai iltapäivä ja Venlojen viestin aloitusosuus.

Klo.14 oli Venlojen viestin lähtö ja mä olin valinnut itselleni aloitusosuuden, joka ankkuroinnin lisäksi on mun lemppariosuuksia. Lähdöissä riittää aina säpinää ja tänä vuonna myös pölyn määrä oli jotain niin valtavaa. Silmiä siristellen ja köhien metsän puolelle, jossa pöly pikku hiljaa tasoittui, mutta ei hälventynyt kokonaan. Suunnistus lähti aivan hyvin sujumaan 1513 muun naissuunnistajan seurassa. Yksin ei ollut missään vaiheessa 6,7km matkalla (linnuntietä), mutta oli äärimmäisen tärkeää pysyä koko ajan kartalla, koska metsässä on paljon rasteja eikä peesaamisen riski kannata. Maasto oli kivikkoista, korkeuskäyrää löytyi ja muutamia metsätie halkoi karttaa. Tiheikköjä ja soita osui kohdalle myös, mutta nopeasti pusikkoihin aukeni juostavaa uraa ja kuivat kosteikot kannattelivat hyvin.

Pidin yllä omaa reipasta vauhtia ilman että suunnistus kärsisi. Reissulla tulikin vain kaksi kaarrosta rastille, mutta en niitä varsinaisesti virheiksi laske. Ainoallekaan hajontarastille en ajautunut ja kahdelle suunnistajalle opastin missä menemme. Viimeiselle rastille tultiin jyrkkää metsäistä rinnettä alas ja sitten kaikki peliin vielä loppusuoralla, jolla sainkin vielä muutaman selän ohitettua. Vaihtosija oli 192. johon olin osittain yllättynyt, sillä porukkaa on todella paljon, mutta toisaalta virheitä ei tullut. Olin ensimmäisellä väliaikarastilla 328. ja siitä nostin sijaani koko ajan paremmaksi. Aikaa kului 58:26 ja jäin kärjestä 12 ja puoli minuuttia. Todellinen kuljettu matka oli 7,82km.

Menneinä vuosina oon ollut kolmasti seuramme naisten joukkueessa joka on sijoittunut lopputuloksissa 200 parhaan joukkoon. Kaksi vuotta sitten kulkutaudin rajoittaessa osallistujia Rovaniemellä tulin ekalta osuudelta vaihtosijalla 123. ja lopullisissa tuloksissa olimme 199. Paras sijoitus on ollut muistaakseni 183. Tänä vuonna lopullinen sijoituksemme oli 345. Lähtönumeromme oli 521, joten hyvin paransimme.

Venlojen viestin aloitusosuudelta vaihtoon. Kuva; Jukolan viesti.

Venlojen viestin jälkeen suihkuun pesemään kaikki tomu pois ja sen jälkeen syömään. Tyttöjen kanssa mentiin kannustamaan seuramme naissuunnistajia vaihtoon ja maaliin ja sen jälkeen teltalle lepäilemään. Unen päästä en saanut kiinni, mutta vakaatasossakin hetken loikoilu teki hyvää.

Kellon lähestyessä ilta kymppiä, puin taas suunnistuskamat päälle ja lampun päähän. Edessä oli tälle viikonlopulle toinen massalähtö, kun Jukolan viestin lähtö olisi klo.23. Oon ollut ennenkin Jukolan lähdössä ja se on kyllä niin upea kokemus. Suorituspaineita ei ole, läpi tulen aivan varmasti jos ei nyt sitten jotain loukkaantumista satu. Lähtöpaikkani oli kaukana takana lähtönumeron ollessa 1382 ja joukkueita oli yhteensä 1704.

Lauantai ilta ja Jukolan viestin aloitusosuus.

Nyt pölyn määrä oli aivan valtava ja otsalampun napsauttaessani päälle, ei eteensä oikeastaan nähnyt kengän kärkiä pidemmälle. Hiekka narskui suussa ja yskitti. Pölyä oli pitkästi metsänkin puolella, mutta sentään näkyvyys parani hyväksi. Ensimmäiselle rastille oli pitkä matka, kartan taittelukin oli hankalaa ja oikeastaan mahdotonta, joten pala kerrallaan lähdin kohti rastia. Sinne osuttiin suoraan, mutta siihen mennessä oli jo juostu hiukan vajaa 4km. Porukkaa oli jälleen koko ajan ympärillä ja lamppujen valokeiloista näki missä joku porukka kävi leimaamassa ja tiesi itse jatkaa eteenpäin, tai kurvata myös leimaamaan. Suunnistus sujui aivan hyvin, kunnes 5. rastille tuli huti. Rastia lähestyessä joku mies kyseli mille rastille oon menossa ja selvisi, että sama on. Mukaan tuli joku kolmaskin, mutta taakseni en varsinaisesti vilkuillut. Olin mielestäni ihan kartalla, kunnes ajauduin johonkin tiheikköön ja vaikka tässä vaiheessa luulin vielä tietäväni missä oon, ihmettelin ettei siinä mennyt mitään uraa. Lamppuja näkyi oikealla ja vasemmalla, mutta ei suoraan edessä. Nousimme jyrkkää mäkeä ylös ja oikealla olin näkeväni aukkoa. Sain itseni kartalle ja sitten muiden valot vinnasi rastille, joka ei ollutkaan oma. Siihen tuli tuttu viime kesän Kainuutraililta ja hän oli jo hetken siinä pyörinyt. Ei oikein saatu mistään kiinni ja porukkaa pyöri ympärillä. Siihen tuli sellainen gps:llä nätti kahdeksikko, kunnes osuin "pimeälle" rastille, eli juuri sillä hetkellä ketään ei tuolla rastilla ollut. Myöhemmin omaa gps viiva tutkaillessa olin kuin olinkin menossa kohti omaa rastiani, mutta muiden suunnistajien valot veti väärään suuntaan. Tuli monen minuutin virhe.

Tästä kuitenkin tarkempana eteenpäin ja loput rastit löytyivät oikein hyvin. Muutaman ennestään tuntemattoman suunnistajan kanssa mentiin samaan tahtiin ja hajontarasteilla erkaannuttiin kunnes taas nähtiin. Tällä jukolan aloitusosuudella oli hurjan paljon koodien huikkijoita ja selvästi vain perässä juoksijoita. Itse en koodeja huiki, enkä vastaa jos ei suoraan multa kysytä. Tottakai se rauhoittaa, jos kuulee oman rastin koodia, mutta silti oon siellä suunnistamassa, en peesaamassa muita.

Linnuntietä 12,8km ja Eijan reittejä 14,7km meni tuota yhtä pummia ja paria muuta kaarrosta lukuun ottamatta mukavasti ja vaihtoon tulin ajassa 2:15, sijalla 961, vajaa 56 minuuttia kärkeen. Yösuunnistamisessa on se oma hohtonsa ja nytkin oli niin hykerryttävä fiilis juosta maalisuoraa vaihtoon.

Sunnuntai aamu ja Jukolan viestin ankkuriosuus.

Kello oli siis lähempänä puolta kahta yöllä, kun uninen tyttäreni tuli vastaan ja toi mun vaihtovaatepussin. Mä käännyin pesupaikalle, tytär lähti takaisin nukkumaan ja vanhempi tytär oli jossain kaveriensa kanssa. Nukkumaan pääsin kahden jälkeen kun olin ensin vähän heittänyt jotain suuhuni. Jossain kohdassa aamuyöllä vanhempi tytär tuli myös teltalle ja oon siihen hiukan havahtunut, mutta yllättävän hyvin sain nukutuksi. Aamulla klo.07 kello oli taas herättämässä ja kampesin itseni ylös, jälleen suunnistusvaatteet päälle ja ruokaa suuhun. Vuorokauden sisään kolmas massalähtö olisi klo.09, kun Jukolan viestin ankkurien uusinta yhteislähtö olisi. Olin päättänyt tehdä hyvän treenin suunnistamalla vielä kakkos joukkueen ankkuriosuuden. Joukkueemme oli keskeyttänyt, vaikka etukäteen tosiaan oli jo tiedossa, että läpi se ei mene useamman poisjäännin vuoksi.

Menin ajoissa lähtöalueelle, mutta olisi ollut järkevää ottaa syötävää, sillä mun ehti jopa hiukan tulla nälkä siinä odotellessa. Yöllä sopivaksi laskenut lämpötila lähti jälleen nousuun ja kuuma päivä oli taas tiedossa. lähtö oli jälleen pölyinen ja nyt lähdettiin taas tutusti metsän läpi kohti metsätietä ja sen toiselle puolelle. Ekalle rastille tuli kaarros oikealta ja se näky mikä rastilla odotti, oli jotain uskomatonta! Rastipisteellä oli valtava kuhina, kun sadat suunnistajat yrittivät päästä leimaamaan. Kaikilla ankkuriosuuden suunnistajilla oli sama ensimmäinen rasti. Pienenä naisena pääsin suhteellisen nopeasti leimasimelle ja leimaamaan, mutta jotkut kehuivat jonottaneensa viisi minuuttia.

Rasti kerrallaan napsin rasteja, nautiskelin ja keskityin pysymään kartalla. Juomapisteitä oli matkan varrella jokunen ja jokaisella join urheilujuomaa ja kaadoin päälle vettä. Joillakin juomapisteilläkin oli jonoksi asti porukkaa, mutta omatoimisena kiersin pöydän toiselle puolelle ja kaadoin itselleni juotavaa vapaasta kannusta. Etelä pään rastit olivat ihan uusia, mutta lähempänä kilpailukeskusta oli tuttujakin rasteja, mutta tulosuunta niille oli lähes poikkeuksetta eri. Vatsan kasvavasta murinasta ja loppu puolen nipistelystä huolimatta energiat riittivät melko hyvin ja tyytyväisenä pääsin urakkani maaliin.

Maalissa. Kuva; Hanski.

Linnuntietä ankkuriosuus oli 15,2 ja Eijan reittejä tuli 17,44km. Osuusaika oli 2:43. Olin aivan järkyttävän likainen, sillä pölyä oli joka paikassa. Oli ihanaa päästä kolmannen kerran jukolasuihkuun.

Jukolanviestin kartat olivat valtavia. Kuvassa vierellä A4 koon paperi.

Edessä oli enää teltan pakkaaminen, siirtyminen autolle ja kotiin päin. Nyt kuitenkin jumituttiin ruuhkaan melkein tunniksi. Väljemmille teille päästyämme etsimme lähimmän Kotipitsan, sillä oli aivan järkyttävä nälkä. Kotona oltiin klo.20 jälkeen, kun tyttöjen toiveesta matkalla piipahdettiin tekokukkaostoksilla Tampereen Ikeassa.

Kartat ovat edelleen meidän olohuoneessa levällään.

Oli niin hienoa! Jotenkin elin niin koko sydämestäni tämän vuoden jukolaa. Ensi vuonna sitten Kauhavalle ja sinne meiltä onkin reilun tunnin ajomatka vain.

~Eija~

KKH järjestäjän silmin

 Viime viikon sunnuntaina juostiin suunnistusseuramme järjestämä Komian kirkon hölkkä Ylistarossa. Päivin kanssa tehtiin päävastuussa iso homma talkootyönä seuramme lasten ja nuorten hyväksi. Pienelle seuralle iso ponnistus, sillä pitää sanoa että kökkäporukan kasaaminenkaan ei ole niin yksinkertaista. Osa hoidettavista asioista meni rutiinilla, esimerkiksi hölkkää edeltävänä iltana opasteiden vieminen paikoilleen ja päiväystarrat muistomitalien pohjiin läiskiminen. Sitten on asioita, joiden kanssa aina tulee jotain lisätyötä, esimerkiksi pelastusviranomaiset jälleen kerran keksivät kysyä lisäselvityksiä, vaikka viimeisten vuosien jälkeen oon osannut varautua jo moneen. No kaikki saatiin valmiiksi ja kuntoon aivan ajoissa.

Tapahtumaa edellisenä iltana kävin juoksemassa oman reippaan kympin hölkän reitillä. Aika ihanaa kesälenkkarit jaloissa.

Pitkittynyt talvi aiheuttaa aina henkilökohtaista harmitusta, koska haluaisin mahdollistaa juoksijoille kuivan ja hyvän juoksuelämyksen. Tänäkään vuonna reitit eivät olleet läheskään kokonaan sulat, mutta suurimmalta osin toki. Joillekin tämä ei ole ongelma ja kevään kisajuoksustartti juostaan sellaisilla pelimerkeillä kun osuu kohdilleen ja tekee vielä oman ennätyksen. Harmittaahan se, jos juoksu menee pieleen jäätiköllä kaatumisen tai kengän lipsumiseen lumella vuoksi. Kelille emme voi mitään ja mahdollisuuksia reittien hiekoittamiseen ei ole. Ilokseni päivän keli oli muuten aivan huippu, sillä aurinko paistoi ja pohjoisen puolen tuuli oli siedettävä.

Sulaa ja jäätä.

Parasta kaikessa järjestelyssä on itse pääpäivä ja se muutaman tunnin hetki, kun osallistujat saapuvat paikalle ja homma pyörii. Se on kiireistä ja yrittää hoitaa monta asiaa yhtä aikaa. On ihana nähdä juoksututtuja, vaihtaa nopeasti kuulumisia, jutella itselle tuntemattomien kanssa ja aistia osallistujien fiiliksiä. Omat tyttäret kommentoivat tapahtumapäivän illalla, etten paikan päällä ollenkaan ehtinyt kysellä heiltä miten heidän juoksut meni. Onneksi tämän asian saimme korjattua illalla kotona.

Kuva: Juha-Matti Nivukoski

Illalla klo.16 olin saanut kerättyä kaikki opasteet pois ja vietyä seuramme varastoon osan tavaroista. Oli kova nälkä ja vessaankin olisi ollut kiva päästä. Söin proteiinipatukan kotiin päin ajaessani ja matkalla koukkasin äänestämässä eduskuntavaaleissa. Lopullisen päätöksen puolueesta (ja henkilöstä) jolle ääneni annoin, tein matkalla. Kotona purin vielä auton ja lopulta vessaan, suihkuun, syömään ja sohvalle. Pää kävi kierroksilla. Askeleita päivään oli kertynyt 12 000.

Kuva: Juha-Matti Nivukoski

Tarkoituksella olin maanantaille suunnitellut itselleni vapaapäivän, koska tiesin edellisvuosista olevani tapahtuman jälkeen väsynyt. Nukuinkin aamulla normaalia pitempään ja otin ihan rauhallisesti. Oli helpottunut olo ja somen perusteella osallistujat olivat tyytyväisiä ja se riittää.

Kiitos juoksijoille, huoltajille, kökkäporukalle ja Päiville 😊

~Eija~

SM-hopeaa

Eilen oli yksi mun tämän vuoden tärkeimmistä kisoista, nimittäin suunnistuksen sprintin SM-kisat Jyväskylässä. Suunnistuksen suomenmestaruus kisojen tunnelmaan oon oppinut vasta pääsarja vuosieni jälkeen, sillä aikaisemmin mulle ei tullut mieleenkään että mä voisin sinne mennä. Seurakaverini Liisa istutti muhun ajatuksen, että kyllä mä voin. Metsäsuunnistuksessa taidot eivät ole riittäneet edes kymppisakkiin kuin ihan tosi tosi harvoin, mutta sprintti suunnistuksen kolme nelossijaa on laittanut kytemään muhun sisua ja ripauksen unelmaa.

Herätys ennen viittä ja jännityksestä täristen kohti Jyväskylää.

Mä kisaan veteraani-sarjoissa, eli ryhmä kakkosessa. Pääsarja ja nuoret on ryhmä ykköstä. Oon 42 vuotias, ihan kohta 43 vuotias, eli vielä kuulun sarjaan daamit 40. Kahden vuoden päästä vaihtuu sarjaksi daamit 45. Eilisissä kisoissa vanhin sarja oli 85 ja sitä vanhemmille. Ja meidän seurasta Eila 75 vuotta voitti hopeaa omassa sarjassaan. Toivon pystyväni itsekin olemaan tuossa iässä yhtä terävässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kokonaisuudessaan kisoissa oli sellaiset 1600 suunnistajaa.

Suunnistuskansaa

Valmistautuminen tähän kisaan sujui ihan kuin muihinkin kisoihin. Aikataulujen järjestelyä, terveenä pysymistä, kartan kanssa liikkumista, vetotreenejäkin (!) ja kaikenlainen ajatustyö. Mä olin viime viikon lomalla, mutta täytyy kyllä sanoa että ihan lomailuksi se ei mennyt kun koko viikko meni jännittämisessä. Nukuin melko huonosti ja mieli meni aallokossa ja vakuutellessa, että hyvin se menee ja jos ei mene, niin se ei haittaa (eikä oikeasti haittaakaan, vain harmittaa hetken). Koska menneinä vuosina osallistuessani sprinttiin, olen yleensä joka toinen kerta epäonnistunut, olisi nyt ollut vuorossa se epäonnistuminen. Hyvä tekosyy huonolle suoritukselle tai jopa osallistumisen perumiselle, olisi ollut viisaudenhampaan poistoleikkaus, joka oli ihan oikeasti suunniteltu viime viikolle. Meinasin olla kertomatta koko sprintistä lääkärille, mutta narahdin jo ennen kuin ehdin suutani avata. Lääkäri tiesi mut ja arvasi mulla edessä olevan useita kisoja. Lupasi palata asiaan sitten kisakauden ulkopuolella. Olin helpottunut, vaikka samalla mun hyvä tekosyy poistui.

Jyväskylään lähdin ajelemaan sunnuntai aamulla puoli kuudelta Heikki ja Jukka kyydissäni. Kaikilla oli karsinnan lähtökynnys ylitettävänä klo.09. Tarkoittaa sitä, että tuon jälkeen ei enää ole asiaa kisaan ja näin kaikki saavat tasapuolisen kisan. Lähtöalueelle ei kuulunut kuulutukset, ei nähnyt väliaikoja tai tuloksia, ei nähnyt vilaustakaan kartoista. Siellä odotettiin omaa lähtöaikaa jutellen tuttujen kanssa ja lämmitellen. Oli meinaan aika viileä tuuli.

Ja sitten sitä mentiin. Meidän sarjassa oli 33 osallistujaa, joten kaikki pääsisivät hyväksytyllä suorituksella finaalin. Tarkoitus oli mennä rennon reipasta ja varmistaa että hylkäystä ei tule. Se tarkoittaa että kaikki oikeat rastit on leimattu ja kielletyille alueille ei hipaisekaan jalallaan.

Mielestäni menin suunnitelman mukaan ja suunnistus sujui ihan ok:sti. Pari pientä epäröintiä, mutta reitinvalinnat oli ihan jees. Yllätyksekseni olin karsinnan jaetulla toisella sijalla. Olisi sittenkin voinut mennä vielä rauhallisemmin, vaikka fiilis jäi, että yksi vaihde vielä löytyy. Matka oli 2,1km ja aikaa mulla meni 10:29.

Karttapala finaalista.

Sitten taas odotellaan, että päästään finaaliin ja siihen ratkaisevaan kisaan. Syötävää, jutustelua ja karsinnan läpikäymistä. Aurinko alkoi paistamaan ja oli oikein lämminkin. Finaalin lähtökynnyksellä sai nyt odottaa kaksi tuntia omaa lähtöä. Jännitti, mutta jotenkin aamun karsinta oli pahimmat tykyttelyt laannuttanut.

Jalassa oli La Sportivan Akashat

Oli tiedossa, että finaali on haastavampi kuin karsinta ja näinhän se yleensä onkin. Piti vain keskittyä ja antaa mennä ne kohdat kun katu oli auki. Lähtö oli tuotu lähelle maalia, mikä kyllä yllätti. Tuli mukava kisafiilis, kun kuulutus raikasi ja kannustajat hurrasi maalisuoralla.

Ja sitten vaan matkaan. Ykköselle meinasi tulla hankaluus henkilöauton kanssa, kun se ajoi kovin hitaasti poikittaisella tiellä ja mun olisi pitänyt päästä sen ohi. Lopulta kurvasin edestä ja arvelin kuskin olevan melko kauhuissaan hullusta suunnistajasta. Rasti kerrallaan eteenpäin. Hirmuisen tarkkana piti olla ja meno tuntui kovin tempovalta, kun kurveissa ja käännöksissä, karttaa tihrustaessa ja varmistellessa mistä pääsee luvallisesti sujahtamaan, vauhti tippui ja taas kiihtyi. Pienessä ylämäessä puolen välin jälkeen väsy tuntui jaloissa. Piti painaa vaan eteenpäin.

Maalissa tuntui, että ei se ihan nappiin mennyt. Kaikki reitinvalinnat eivät olleet ihan parhaat, mutta siinä kiireessä ei vaan ehdi kaikkea huomaamaan ja päätöksen tehtyään on vaan mentävä. Yllätys oli iloinen, kun tulin toiseksi 😀

Palkintojen jako.

Karsinnassa kävisin voittajalle 6 sekuntia. Finaalissa eroa oli 4 sekuntia. Tavoite on yleensä aina hiukan parantaa finaaliin ja näinhän siinä sitten menikin. Kolmanneksi tullut oli mua takana 4 sekuntia ja neljänneksi tullut jäi sekunnin pronssista. Tätä on sprintti. Loppusuorakin on mentävä täysiä ja siinä musta tuntuikin että jalat loppuu alta.

Tämä oli mun ensimmäinen SM-mitali tossusuunnistuksesta. Arvostan tätä valtavasti. Tämä nousee ensimmäisen pyöräsuunnistus SM-mitalin, Nuts Ylläs-Pallas 105km:n voiton, Vaarojen maratonin matkojen ja viime vuoden Nuts Karhunkierroksen 166km:n voiton rinnalle. Oon niin iloinen!

Hopeaa!

Tarkoitus oli kirjoittaa ihan lyhyesti. Mutta tulikin pitkästi. Mutta onpa sitten mukava lueskella ja muistella kasikymppisenä ensimmäisen SM-hopeani tarinaa 😊

Kisoja edeltävänä päivänä juhlistettiin 20 vuotista sairaanhoitaja uraa silloisten opiskelijakavereideni kanssa.

~Eija~

Kevät kuulumisia

 Äkäslompolon talviloman jälkeen mun hiihto innostus lopahti ihan täydellisesti enkä kotosalla käynyt enää kuin muutaman kerran suksilla. Monet tutut ovat päivittäneet upeita latukuvia, mutta mä kannoin meidän perheen monot kesäsäilöön jo pari viikkoa sitten, enkä niitä enää innostunut kaivamaan esiin. Mua on poltellut muut välineet, nimittäin kesälenkkarit. Valitettavasti pitkää lämmintä kevättä emme saaneetkaan ja takatalvi heilahti niskaan. Ihan rehellisesti sanottuna en tykkää, mutta onnekseni se ei estä juoksemista. Se vaan tarkoitti sitä, että vielä tällä viikollakin on joutunut osan lenkeistä juoksemaan nastoilla.

Lumiset polut.

Tämä alku kevät, eli maaliskuu ei ollut muutenkaan ihan parasta aikaa eikä sää ollut se suurin syy. Päälle vaan painoi paljon asioita, oli niin monta asiaa mitä piti hoitaa eikä kaikkien asioiden sujuminen ollut täysin itsestä kiinni. Oli väärinymmärryksiä, turhautumista ja ärsytystä, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Asiat toki lutviintuu kun osaisi olla stressaamatta asioista joille ei voi mitään ja usein omat mielipiteet on parempi pitää ominaan tai jakaa ne hyvin harkitusti. No ei mitään maata mullistavaa, mutta ymmärrätte varmaan.

Komian kirkon hölkän maaliin 1km.

Yksi iso ponnistus ja osittain yöunia häiritsevä asia oli suunnistusseuramme järjestämä Komian kirkon hölkkä huhtikuun ekana viikonloppuna. Päivin kanssa ollaan pääjehuina se jo kahtena edellisenä korona vuonna vedetty onnistuneesti maaliin, mutta aina tulee uusia juttuja ja ne rutiininomaiset jututkin pitää muistaa hoitaa. Meillä toimii yhteistyö Päivin kanssa loistavasti, ilman toista ei tulisi mitään. Isona ehdottomuutena on seuran kökkäporukka, jossa on osaamista laidasta laitaan. Porukalla saatiin hieno hölkkätapahtuma ja päivän päätteeksi olin niin helpottunut. Tapahtumia on hienoa ja innostavaa järjestää, mutta on niissä vaan hommaa. Moniin erilaisiin tapahtumiin osallistuessa en sitä ennen ole ymmärtänytkään. 

Kilpailunjohtajan hommiin kuului mm lumen ja jään hakkaamista juoksureitiltä.

Tällä viikolla olin lomalla. Työrupeamasta ja hölkästä johtuen olin todella väsynyt ja maanantaina piti ottaa oikein päikkärit. Pari ensimmäistä yötä nukuin pitkään, mutta uni oli laadultaan heikkoa. Asiat pyörivät vielä mielessä. Viikon loput yöt oon nukkunut hyvin ja olokin on ollut virkeä, mutta tokikaan en ole valvonut myöhään. Nukkuminen vaan on niin ihanaa ja lomalla saa halutessaan nukkua kaikki yöt. Ja mähän pääsääntöisesti nukun. Niin jokunen asia tekee poikkeuksen, kun esimerkiksi pääsee seikkailemaan.

Salillakin on käyty.

Lomaviikolla nukkumisen lisäksi sai paljon kotihommia tehtyä. Meillä on kahden viikon päästä rippijuhlat kun on esikoisen konfirmaatio ja juhlia varten oon halunnut siivota ja järkätä kotia kuntoon. Tiedän, ettei kaappeja ja kodinhoitohuonetta kukaan vieraista sillä silmällä tarkista, mutta onhan nekin joskus mentävä läpi, joten miksipä ei nyt. On ollut ihanaa tehdä inventaariota ja päivitellä mitä kaikkea sitä tulee laitettua säilöön tai kuinka paljon pölyä kaappien päälle voi vuosien saatossa kertyä.

Kotihommiin tällä huhtikuun viikolla kuului myös lumitöitä. Joo, lunta on tullut aivan tarpeeksi. Kestää hetki ennen kuin ne sulavat. Hyötyliikunnan lisäksi on ollut aikaa tehdä kehonhuoltoa melkein joka päivä ja sopivasti myös lihaskuntotreeniä ilman että oon vetänyt kroppaa hapoille. Mun päätavoite oli saada hyvä juoksun määräviikko ja siinä onnistuin. Joka päivä kävin juoksemassa. Kahdesti olin lumisilla poluilla ja muut asfaltilla. Kahdesti juoksin kesälenkkareilla, muuten nastat jalassa. Matkat olivat kahdeksasta kilometristä 25 kilometriin. Kerran pääsin sprinttikartalla suunnistamaan. Yhteensä juoksua kertyi 135 kilometriä. Kropassa tuntuu hyvältä, pohkeet hiukan tukossa, mutta ei paha kunhan muistaa jatkaa huoltotoimia.

Lumitöitä huhtikuussa ei tavatonta, mutta niin väärin.

NUTS Karhunkierrokselle on nyt vajaa 7 viikkoa. Ajatus 83 kilometrin matkasta tuntuu ihan ok:lta, pystyn siihen. Ennen Rukan reissua on suunnistuksen SM-sprintti Jyväskylässä, jonne haluan mennä. Tämä kisa mietityttää enemmän. Viime viikon reipas vauhtinen kympin lenkki teki hyvää, mutta oon niin laiska tekemään vauhtitreenejä tai vetoja. Ensi viikolla lupaan tehdä yhden, sillä jalat, keskikroppa, keuhkot ja sydän tykkäisi siitä ja varmasti tykkään mäkin - treenin jälkeen viimeistään.

Karhunkierroksella juostaan yöllä ja syyskuussa mennään sitten vuorokauden ympäri. Niin, oon aivan innoissani Ninnin ja Hannan kutsusta mukaan Lost In Kainuun Extreme Lost-sarjaan. Lähes heti olin valmis, kunhan sain muut reissut järjestymään.

Extreme Lost-sarjassa matkaa kertyy sellaiset 225 kilometriä ja aikaa saattaa mennä 30 tuntiakin. Maastopyöräilyä on noin 50km, pyöräilyä noin 100km, juoksua/trekkingiä/suunnistusta noin 50km ja melontaa noin 25km. Kolmen hengen joukkue kulkee koko ajan yhdessä, vähintään 100 metrin etäisyydellä toisistaan. Kisan aikana ei nukuta, vaan painetaan koko ajan eteenpäin rastilta rastille, tehtäviä tehden ja selviytyen eteenpäin. Tiedän että siitä tulee tosi hauskaa, vaikka myös tosi rankkaa. Tämä haaste toi hirmuisesti motivaatiota tähän vuoteen. On taas jokin uusi kokemus edessä. Ninni ja Hanna ovat olleet kahtena edellisenä vuonna voittamassa naisten Lost-sarjan, joten heiltä löytyy vahvaa seikkailukokemusta Kainuun suunnalta. Mulla on seikkailukokemusta Ykv:n Multisporti kisasta monelta vuodelta. Nyt tullaan vaan vetämään reilusti pitempään.

Joukkue Suo, Säntti ja Pää

Ensi viikolle lupaillaan lämpenevää säätä. Antaa tulla vaan 🌞

~Eija~

Napapiiri-Jukola

 Jihuu! Viime viikonloppuna oli kauan odotettu Venlojen ja Jukolan viestit Rovaniemellä. Alkujaan tämän olisi pitänyt olla yöttömän yön Jukola, että Jukola osuuksillakaan ei tarvitse välttämättä lamppua, mutta viestiviikonlopun siirryttyä kesäkuulta elokuulle homma meni ihan muuksi. Nyt jopa Venlojen viestin viimeisen osuuden nautiskelijoille suositeltiin varoiksi lamppua mukaan. Ajankohta muutenkin asetti monelle omat haasteensa ja osallistujamäärät romahtivat. Tästä löytyi facebookin suunnistajat ryhmästä hyvää numerotietoa;

Rovaniemellä venlat ja jukolat ilmoittautuneita joukkueita oli yhteensä 2220 (vuonna 2019 Kangasalla 3685). Matkaan lähti yhteensä 1734 joukkuetta (Kangasalla 3642). Ilmoittautuneita joukkueita jätti lähtemättä matkaan 486. Maaliin pääsi Venloissa 692 joukkuetta ja Jukolassa 750 joukkuetta.

Jukolassa vihdoinkin!

Aikaisemmin kesällä oma fiilis Jukolaan lähtemisestä oli hiukan vaisu. Väsytti ajatus reissusta kauas hiukan tiukalla aikataululla. Ajankohdan lähestyessä fiilikset kuitenkin koheni ja lopulta olinkin aivan innoissani. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen, että osallistun vain Venlojen viestiin ja Jukola osuudet saa tällä kertaa jäädä väliin, ihan sen vuoksi että ehdin ajoissa kotiin. Kuitenkin reissaaminen usean tunnin päähän vain yhden suunnistus urakan vuoksi herätti ajatuksen tuplata Venloissa. Tähän mahdollisti se, että sain suunnistusseurani ykkösjoukkueessa aloitusosuuden (reipas 7 kilometriä linnuntietä). Ehtisin siis myös kolmannelle tai neljännelle osuudellekin. Niistä ehdottomasti kolmas osuus (9,1 kilometriä linnuntietä), mikä oli pisin ja silti ehtisin vielä ihan hyvin kotimatkalle. Tällainen osuus mulle tarjoutui tuttujen joukkueessa ja täten sain auttaa heidän porukan hyväksytyllä suorituksella maaliin.

YKV 1 joukkueen aloittajana.

Sarin kanssa taitettiin matkat Rovaniemelle mennen tullen yöjunalla. Ei varattu älyttömän kalliita hyttipaikkoja, vaan normi penkeillä nuokuttiin päät vinossa. Asenteella mentiin. Mennen tullen juna oli reilusti yli toistatuntia myöhässä.

Kuva; Juuso Valtteri Kivimäki.

Oli mielettömän hienoa olla pitkästä aikaa lähdössä. Ei varsinaisesti jännittänyt, olin vaan niin innoissani. Ympärillä oli hyvin tilaa ja koko lähtö oli hallittu, vaikka kuvista saattaa näyttää ruuhkaiselta. Ainoastaan K-rastin kieppeillä hetkellisesti oli ruuhkaa ja osa puikkasi kielletyn nauhan ali metsään. Nopeasti tuli tilaa ja sitten sitä mentiinkin.

Kuva; Napapiiri-Jukola 2021

Kolmelle rastille tuli pientä virhettä. Lopun hätäilyt harmitti, koska siinä sijoja tippui ihan silmissä. Muutenkin koko suunnistuksen ajan oli pieni kiireen tuntu päällä. Juoksu kulki, mutta suunnistus jäikin sitten jalkoihin ja tästä johtui osa virheistäkin. Silti tykkäsin ja tulin omalla ennätys vaihtosijalla vaihtoon, 123. Jos olisin saanut virheet pois, olisi ollut mahdollisuudet 100 sakkiin. Olisihan se ollut hienoa, sellainen kerran elämässä kokemus. Mitä siitä, vaikka jengiä jäi kotiin.

Venlojen viestin 3. osuuden karttapalaa.

Koko meidän joukkue suoriutui hienosti ja lopullinen sijamme oli 199. 

Ehdin vaihtaa vaatteet ja syödä ja sitten takaisin vaihtopuomille. Toisella vedolla sain otettua rauhallisemmin. En turhia repinyt. Aloitusosuutta enemmän oli märkiä soita ja tiheikköjä, rasteja oli välillä todella tiheään. Pieniä virheitä jälleen, mutta tällä kertaa enemmän meni väsyn piikkiin. Nostin joukkueen sijoitusta 160 sijaa. Silti olimme kaukana kärjestä, itse asiassa kaukana 100 sakistakin. Veto meni sarjaan "rakkaudesta lajiin".

Raviradalla oli tilaa.

Kaikki toimi hienosti Napapiiri-Jukolassa. Korona turvallisuus oli mietitty hyvin ja maskeja pidettiin vaikka ulkotiloissa oltiinkin. Suihkussa tuli ihanan lämmintä vettä. Roskia ei taaksemme jätetty, teltta-alueella oli rauhallista ja sovussa oltiin. Hiukan harmitti jättää väliin jukolan yö, mutta jospa  ensi vuonna sitten taas. Erityisesti Jukolan pitkä yöosuus, mikä on yleensä kolmas osuus olisi ollut mahtava. Siellä oli sellainen viiden kilometrin rastiväli, jossa siirryttiin jättisuuren kartan yläreunasta alareunaan.

Kahden huonosti nukutun yön jälkeen nukuin lähes koko sunnuntai päivän. Sitten alkoikin kolme yövuoroa töissä. Yhden vapaan jälkeen taas iltavuoroa ja tänään oli vuorossa Etelä-Pohjanmaan suunnistuksen maakuntaviesti. Siellä olin tyttärieni kanssa ja vedimme kyllä kaikki oikein mallikkaasti. Meidän naisten joukkueen ankkuroin 6. raskaalta tuntuvilla jaloilla. Mutta olipa raskas maastokin, joten laitetaan sen piikkiin.

Jukolan kaikki rastit-kartta ja Venlojen pisimmän radan kartta. Tennispallo havainnollistamassa Jukola"lakanan" kokoa.

~Eija~

Pureskelua ja palauttelua

 Se on reilu viikko NUTS Karhunkierrokselta ja tuntuu että siitä olisi jo pitemmästikin aikaa, vaikka toisaalta retki tuntuu vahvasti kropassa edelleen. Lapset olivat vielä viime viikon koulussa, joten mä lomalaisena sain olla päivät ihan rauhassa ja sulatella kaikkea. Reissulta on pätkiä, joista en muista oikein mitään erikoista ja on taipaleita, jotka palaavat yhä uudestaan mieleen. Enää en tavoita niitä fiiliksiä, kun tuntui tosi raskaalta vaan päinvastoin iho saattaa mennä kananlihalle kun mieleen palaa hyvinkin tunteikkaat hetket. Oon onnellinen, että mun vatsa kesti ja imeytti kaiken energian hyvin ja vaikka jalat olivat melko loppu kun takana oli 3/4 matkaa, sisulla jatkoin ja kestin sen kivun ja väsymyksen. Erityisen onnellinen olen kaikista kannustajistani, niin paikan päällä kuin kauempana. Olen otettu jälleen miten vahvasti elitte juoksussa mukana. Sanoin en osaa kuvailla, miten paljon arvostan sitä.

"Mä oon susta todella ylpeä ja niin on moni muukin! Niin upeasti sinä tavallinen ilmajokinen naikkonen siellä vedät!! Upeesti kulkee!! Nyt vaan syöt sitä mikä uppoo!" Ninni klo.04.28

Ilkka-Pohjalainen 31.5.2021

Sain myös yllättävän paljon huomiota lehdissä ja somessa. Tähän tietysti vaikutti ennakoiva juttu Ilkka-Pohjalaisessa, jonka haastatteluun suostuin, vaikka mulle ei luvattu kertoa kuka tai mistä mut oli vinkattu. Paikallisesti on hieno tuoda esille tällaisen tavallisen äiti-ihmisen touhuja, jospa se kannustaa muitakin unelmoimaan ja rohkeasti kokeilemaan. Ei satamailista juostu pelkästään lahjoilla ja sattumuksilla, vaan kyllä mä olen vuosia tehnyt töitä, unelmoinut ja epäröinytkin. Ja vielä yhden unelman jahtaaminen jatkuu, kun tavoite on läpäistä UTTF.

NUTS Ylläs-Pallakselle on vajaa viisi viikkoa aikaa! Aivan järjettömän vähän aikaa. Nyt tärkeintä on palautua Rukalta mahdollisimman hyvin ja paljon, vaikka tiedän jo nyt, että Ylläksellä startataan merkittävästi väsyneemmällä kropalla. Viime viikko meni todella rauhaksiin. Alku viikosta kävin kävelemässä ja lanatulla hiekkatiellä käveleminenkin oli jotenkin niin kömpelöä. Päivä päivältä hermotus skarppasi ja lihakset kesti ottaa kevyttä iskua vastaan. Jalkaterät olivat pari päivää turvoksissa ja molempien jalkojen etuvarpaat olivat arat. Noihin varpaisiin tuli kunnon vesikellot ja niitä muutaman kerran puhkaisin. Kynnet tulee lähtemään irti, mutta lopulta oletettua myöhemmin kuin ensin ajattelin. Pyrin pitämään vamma-alueet puhtaana, ettei mitään tulehduksia tule, kun nyt päälle vyöryi tämä mukava lämpöaaltokin. Kaikenlaiset kengät mahtuu jalkaan, muun muassa keskiviikko illalla varovaisesti sovittelin suunnistuskengät alle.

AM-partiossa. Kuva J. Heittola.

Viime viikon keskiviikkona oli suunnistuksen aluemestaruus partiokisa. Tässä kisassa yhdessä partiossa on aina kolme suunnistajaa, jotka jakavat kaikki rastit kartalta keskenään ja sitten kukin käy leimaamassa omansa. Parasta on, jos kaikki osuu kokoontumisrastille suht yhtä aikaa ja siitä jatketaan yhdessä muutaman yhteisen rastin kautta maaliin.

Polku-ultran jälkeisenä päivänä ensin ajattelin, että musta ei ehkä ole partiokisaan ja tuumin jo ketä kysyn mun paikalle, mutta odottelin kuitenkin nuo muutamat välipäivät ja koin pystyväni lähteä. Lähdössä heti jaettiin rastit, johon meillä (Hanna, Maarit ja mä) meni noin 5 minuuttia. Lähdin omille rasteilleni ihan hissuksiin. Jalat tuntuivat niin tyhjiltä, mutta muuten juokseminen tuntui yllättävänkin luontevalta. Päätin keskittyä vain rauhalliseen suunnistamiseen ja vauhti asettuisi sen mukaan. Aivan hyvin meni. Maarit oli kokoontumisrastilla odotellut minuutin ja me odoteltiin Hannaa vielä 7 minuuttia ja päästiin naisten pääsarjassa ekoina kohti maalia. Meidän sitten pitikin laittaa kunnolla tossua toisen eteen, että saataisiin pidettyä takaa lähestyvä joukkua perässä. Loppusuoralla vetivät sitten kuitenkin ohi, mutta kakkossija oli silti hieno suoritus ja oma rauhallinen meno tuntui ihan mukavalta kropassa.

Meidän trio; Hanna, mä ja Maarit

Väsy on ollut ja nälkäkin. Päikkäreitä on tullut otettua ja niin perus ruokaa kuin herkkuja on tullut syötyä lähes kaksin käsin. Torstaina kävin poluilla kevyesti juoksemassa ja olipa kiva saada kesken lenkin seuraa Johannasta, some-tutusta. Johanna oli myös ollut Rukalla juoksemassa, joten juttua riitti ja lenkki eteni ihan huomaamatta. Oli ihana juosta, vaikka etureidet muistuttivat muutaman päivän takaisesta retkestä. Samaten kun kävin Hannan kanssa rullaluistelemassa, lähettivät ensimmäisenä reidet sos-viestejä, että hapottaa hapottaa. Mutta rullaluistelukausikin oli vaan avattava, sillä ens lauantaina olisi taas YKV Multisport ja mä oon sinne menossa Hannan ja Sannan kanssa. Yleensä tämä Multisport on ollut vasta heinäkuussa, joten mun on jotenkin vaikea edelleenkin ymmärtää, että se on nyt, ihan muutaman päivän päästä. Jatkan nyt vaan syömistä, nukkumista ja kevyttä liikkumista, niin ehkä sitä lähtöviivalle itsensä saa.

Rullaluistelukausi avattu helteessä.

Lomalaisen kelit on nyt ollut ja onneksi vasta nyt, ettei tällaisia helteitä kuitenkaan Rukalle osunut. Lasten kesäloman alun iloksi käytiin retkeilemässä Vaasassa Yxgärdenin pienessä puutarhassa ja mun lapsuuden maisemissa Vanhan Vaasan Marian kirkon raunioilla. Ajettiin myös ohi vanhan kotitalon, josta on niin paljon ihania muistoja.

Yxgärdenin puutarha, Vaasa.

Vanhan Vaasan Marin kirkon kellotapuli.

Viime lauantaina puin mekkoa päälle ja jalkaan sain kuin sainkin juhlakengät, sillä juhlimme vanhimman kummilapseni ylioppilaslakkia. Oli ihana päivä. Loppu päivästä varpaita puristi ja ahdisti, mutta olisin voinut jatkaa päivää vielä tovin jos toisenkin. Juhlat ovat ihania ja on kiva hääriä siellä taustalla mukana. 

~Eija~

Satamailia maaliin

 Ihan tarkkaan en osaa sanoa milloin alkuperäinen ajatus lähti muhimaan tai sitä, milloin uskalsin tunnustaa edes itselleni mistä haaveilen. Kunnioitusta herättävin kumarruksin ja huokailun katsoin useampana vuonna Nuts Karhunkierroksen 166 kilometrin perusmatkalle lähtijöitä. Tiedän ääneen sanoneeni, että musta ei ehkä koskaan ole tuolle matkalle, mutta ovia en halunnut sulkea. Vuosien aikana on tullut monet tapahtumat juostua, koettua aivan mahtavia fiiliksiä, itsensä voittamista ja hetki kerrallaan menin kohti sitä, että uskalsin ääneen sanoa haluavani Nuts Karhunkierroksen satamailiselle. Se kuitenkin vaati ensin sen, että jotenkin vakuutin itselleni että pystyn siihen.

Taustalla on valtava tuki läheisiltä. Se, että kaikkia pöllöimpiä ajatuksianikin on kuunneltu, kestetty kiukkuiset ja epätoivoiset hetket, iloittu ja eletty onnistumisissa ja taivuttu monen moisiin aikatauluihin ja järjestelyihin. En väheksy omaa osuuttanikaan. Aika hyvin vedin arjessa, yritin pitää välillä suuni kiinni ja yritin olla unohtelematta asioita. Viimeisimmät kuukaudet tunsin täriseväni, koska itselle iso juttu oli edessä. Pelotti, mutta uskalsin sanoa sen ääneen. En tiedä pelottiko enemmän se että epäonnistun vai se, että petän mua kannustavien luottamuksen. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta niin epävarmalta olo välillä tuntui. Kaikesta huolimtta sisällä paloi valtava halu päästä jo matkaan.

10 minuuttia ennen starttia.

NUTS Karhunkierros oli lopulta henkilökohtaisesti aivan huikea kokemus. Maaliin tullessa olin niin onnellinen ja piti nipistää itseään, että pystyi uskomaan todella tehneensä sen. Polvet notkuen otin naisten sarjan voittajan kiertopalkinnon vastaan heti maaliin tulon jälkeen. Sain nimeni uskomattomien naisten joukkoon, palaan vanhaa pitkospuuta. Pitää nipistää itseään vielä monta kertaa.

Kuva Rami Valonen

Tapahtuman järjestelyt oli hoidettu täyden kympin arvoisesti. Muuttuneet lähtöaikataulut aiheuttivat ensin harmitusta, mutta kaikkeen tottuu ja parasta oli se, ettei tapahtumaa koronan takia tarvinnut perua. Lähtöjä siis hajautettiin ja kaikki ultramatkat juostiin yöllä. Lähtöryhmissä oli korkeintaan 50 juoksijaa ja lisäksi rullaavalla lähtöajalla sai lähteä. Itse olin 166 kilometrin kisalähdössä perjantai aamulla klo.08. Edellisen yön olin nukkunut hiukan katkonaisesti, kuinkas muutenkaan. Herättyä tarvitsi vain toimia sen mukaan mitä oli jo aikaisemmin päättänyt. Suljin some-kanavat kännykästä, vain puhelut ja tekstiviestit tietyiltä ihmisiltä tulisi läpi ja saisin luettua ne kellon kautta. Mies ja ystävät saattoivat lähtöön. Olin pyytänyt, että tulevat pienelle Karhunkierrokselle tsemppaamaan.

Lähtö tapahtui ja me ampaistiin rauhassa Karhunkierroksen patikkareitille ja sen alun rankoille nousuille ja laskuille. Rauhassa pitäisi mennä. Sauvat pidin liivissä, sillä olin päättänyt ottaa ne vasta sitten kun alkaa väsyttämään. Ensimmäiseen huoltoon, Konttaiselle meni tunti, mikä oli paljon odotettua nopeammin. Yritin rauhoittaa menoa, mutta jarruttaminen on haasteellista jos kovasti menottaa. Muitakin naisia oli ympärillä, mutta yritin keskittyä vain omaan menooni.

Kuva Rami Valonen

Konttaiselta basecampiin meno oli hyvää, itse asiassa aika kivaa. Edessä ja takana oli porukkaa, jutellut en kummemmin. Vilkuilin maisemia ja pidin ajatukset tässä, korkeintaan seuraavassa huollossa, mutta ei yhtään edemmäs. 

Tero, Niina ja Harri olivat sovitusti Pienellä Karhunkierroksella. Oli aivan mielettömän ihanaa - omat kannustajani! Muutaman sekunnin ajan nähtiin, mutta se riitti.

Taustalla Jyrävä.

Pieneltä karhunkierrokselta poistuttiin jatkamaan pitkää reittiä, enkä muistanutkaan kuinka tekninen pätkä siinä oli. Vauhti hidastui ja varpaita tuli lyötyä kiviin ja juurakoihin useamman kerran. Pystyssä kuitenkin pysyin. Energiaa upposi suht suunniteltuun tahtiin ja olo tuntui hyvältä. Parhaiten maistuivat banaanit (niitä meni koko matkalla 5 kappaletta), mustikkakeitot (6 kpl), Smoothiet (5kpl), energiageelejä (7kpl) ja perus karkkeja. Huolloista nappasin sipsejä, suolakurkkuja, lihalientä, pitsaa (sellaiset 7 haukkausta), suklaata, kokista ja tietysti vesi täydennykset. Suolapähkinä pussin heitin menomatkalla Oulangan huoltopussiin, sillä ajatuskin niitä tökki. Vatsa oli yllättävän rauhallinen ja pissallakin kävin jopa neljä kertaa.

Kuva Rami Valonen

Oulangalta Hautajärvelle sain mennä aikalailla omassa rauhassa. Tavoitin edellä menevän Tanjan, jolla oli vaikea hetki. Muutama sananen vaihdettiin, mutta jatkoin omaa vauhtiani. Tässä kohdassa tiesin olevani kärjessä, mutta sitä en tiennyt kuinka lähellä takana tullaan. Sain ihania tsemppi viestejä. Omat etureidet olivat jo hetken ilmoittaneet, että jäi ne monen monet mäkitreenit talven aikana tekemättä. Tämähän oli tiedossa ja nyt kantaisin vastuun. Juosten kuitenkin puoleen väliin. Olin etukäteen ajatellut, että tämä on yksi taitekohta retkessä. Hautajärvellä pitää olon olla vielä hyvä ja menohaluja pitää olla. Vaihdoin alimman paidan, tuubihuivin ja hanskat. Täydensin liivini ja tankkasin. Selkä oli punainen, eli juoksuliivi hinkkasi jälleen. Sille ei siinä hetkessä mitään keksi, joten en antanut asian häiritä. Ehkä kuiva paita hetken taas auttaisi.

Lähdin kärjessä takaisin päin. Tuttu omalta kylältä oli polun varressa kannustamassa. Hänen tyttärensä oli 83:lle starttaamassa ja oli mukavaa, että tsemppasi muakin. Sain siitäkin virtaa.

Oli mukavampi tulla takaisin päin, kun tiesi ettei tätä polkua tämän jälkeen enää tulla. Kuitenkin tiesi, että matka on pitkä ja monta juurakkoa on ylitettävänä ja mäkeä kiivettävänä. Tsemppailtiin vastaan tulevia ja sain jonkinlaisen kuvan kuinka lähellä muut naiset tulevat. Yritin edelleen pitää pääni rauhallisena ja ajatella vain omaa juoksuani. Taivalsin yksin ja nautin siitä suunnattomasti. En osaa enää tarkkaan sanoa mitä missäkin kohdassa ajatuksissa pyöri, mutta välillä oli vihainen olo, vähän väsytti ja ärsytti, sitten energiaa koneeseen ja taas kuuli luonnon kauniit äänet, tuulen huminan ja koki miten etuoikeutettu oli. Kilometrit taittuivat, mutta aina viimeiset viisi kilometriä ennen huoltoja olivat äärettömän pitkiä.

Toisen kerran Oulangassa taas mahdollisimman nopea huolto. Liivin täydennys, tankkausta, hanskojen vaihto ja menoksi. En istunut kertaakaan huolloissa, ainoastaan vessakäynneillä. Paikalla ollessa tuli äkkiä kylmä ja oli lähdettävä nopeasti liikkeelle. Mutta kylläpä etureidet veti jumiin. Yritin päästä taas helpohkolla pätkällä juoksuun, mutta reidet olivat kuin honkahirret. Heitin kädelyksi ja hain lämpöä kroppaan. Aukesihan ne vielä siitä, mutta tiesin ettei ne siitä enää kevyemmiksi muutu. Kaikki tasaiset ja erityisesti lyhyetkin helpot pätkät juoksin, mutta alamäet oli pakko heittää kävelyksi. Koin kuitenkin, että reippaalla kävelylläkin pääsen ihan hyvää vauhtia eteenpäin, pääasia että liikun.

Pätkin matkaa tiettyihin etappeihin tai sitten kilometrien mukaan. Jossain kohdassa olin päässyt aina 7 kilometriä tunnissa, mutta vauhdin hidastuessa se ei enää pitänyt paikkaansa. Odotin että pääsen takaisin pienelle Karhunkierrokselle ja sitten odotin että pääsen basecampiin. Keli oli käynyt todella kylmäksi, lämpöasteet taisivat olla laskeneet päivän plus 7 asteesta nollaan. Pari kertaa oli tullut rakeiden ja lumen tapaista, mutta ei onneksi niin paljon että olisin kastunut. Sormiin oli kylmä ja kelloanikin painelin miten sattuun kun yritin lukea siitä viestejä.

Hurja määrä tuttuja seurasi mun gps-pallukkaa. KIITOS!

Basecampin ja Konttaisen välissä sain tiedon, että takana tullaan samaa vauhtia ja samalla ajalla, mutta takaa tuleva on lähtenyt 10 minuuttia myöhemmässä lähtöryhmässä. Ymmärsin, että omaa vauhtiani en pysty tästä enää nostamaan, joten vauhti riittää jos riittää. Konttaisella pyysin talkoolaista auttamaan sauvat liivin takaa ja taskuun kahmaisin kourallisen suklaata, joilla päätin vetää viimeiset mäet. Edessä oli jyrkät mäet ja laskut Valtavaaralle ja sen jälkeen vielä vähän nyppylää viimeiseen Rukan mäkeen ja laskuun kohti maalia. Oli mahtava tunne tietää, että maaliin mennään, mutta varovaisuutta ettei telo itseään loppu metreillä.

Viimeisessä Rukan mäessä.

Tero, Niina ja Harri olivat Rukan mäessä vastassa ja sain tiedon että takana tuleva oli viimeisissä mäissä jäänyt tarpeeksi taakse. Olo oli ihan puhki ja samalla niin epätodellinen. Tieto voitosta nosti kuitenkin hurjasti sisua ja adrenaliinia ja sain alamäkeen juoksun näköistä liikehdintään aikaiseksi. Maalialueen kuulutus ja kellojen kilkatus oli huippua ja tuntui hassulta että siellä odotetaan mua. Viimeisessä mutkassa pukkasi pari tippaa silmäkulmaan. Enempää ei irronnut, sen verran nestehukkaa taisi jo olla.

Maaliin!

Aikaa Rukan metsissä 166 kilometrin matkalla kului 26:20:33. Menomatkaan meni 11 tuntia ja takaisin yli 15 tuntia. Valvominen yli yön ei ollut ongelma. Yöllä itse asiassa oli hienoa mennä, vaikka kylmyys ei ollut kivaa. Auringon lasku ja nousu olivat kauniita, pimeää ei tullut, lamppua ei tarvinnut. Kannustus viestit ystäviltä ja tsempit niin kanssajuoksijoilta kuin talkoolaisilta olivat tärkeitä. Oli huippua nähdä tuttuja, hatarasti tutustua uusiin kasvoihin ja elää tätä yheistä juttua.

I did it!

Muuttiko satamailisen läpipääseminen elämää?

Muutti se. Olen yhtä kokemusta ja yhtä toteutunutta haavetta rikkaampi. Onpa taas yksi muisto jota kiikkustuolissa muistella ja iloita siitä että ei jäänyt jossittelemaan.

Maaliin juoksin toissapäivänä. Paljon on vielä pureskeltavaa. Palautuminen on vasta alussa. Puolentoista kuukauden päästä sitten taas, kun edessä olisi Ylläksellä elämäni toinen satamailinen.

~Eija~

p.s. Matkaan lähti lopulta 20 naista, joista 9 pääsi maaliin.

Miehiä lähti 113, joista 62 pääsi maaliin.