tiistai 9. lokakuuta 2018

Vaarojen maraton 65k

Yöllä katsoin ainakin kaksi kertaa olinko laittanut herätyksen aamulle oikein. Mökissämme, joka oli paritalo, oli kamalan kuuma viileämmässä nukkumaan tottuneelle eikä ilmastointikaan oikein ollut paras. Vatsan pohjassa pyöri jännitys ja mieli teki jo poluille. Lopulta herätystä ei tarvittu, vaan heräsin seinän takaa kuuluviin kolinoihin - taidettiin sieltäkin lähteä vaaroille. 

Pitkän matkalaiset, 130 kilometriä Kolin vaaroja kiertämään lähteneet, olivat olleet liikkeessä koko yön. Meillä 65 ja 43 kilometrin retkisarjalaisilla olisi lähtö päivän valjetessa kello 07. Aamupuuroa ja teetä nauttiessa ulkona oli vielä pimeää. Tuuli vihelteli ikkunan takana, mutta sade sentään oli loppunut. Vaatteet olivat valmiina, juoksuliivi eväineen ja pakollisine varusteineen oli pakattuna. Mies lähti viemään autolla kisakeskukseen muiden jäädessä vielä sänkyihin.
Ennen lähtöä.
Autossa vielä hörpin suklaan makuisen shake-juoman ja olin kyllä niin täynnä. Tiesin, että tunnin sisällä tulisi asiaa vessaan, mutta tiesin myös etten puskapissalla tulisi käymään. Kiitos "seurapiiri rakkoni", mä kestäisin tämän! Hyppäsin lämpöisestä autosta 15 minuuttia ennen starttia ulos ja käveleskelin parkkipaikalla omissa ajatuksissani. Puntaroin vielä jätänkö ohuen takin päälle vai kiskaisenko pois. Suurin osa näytti lähtevän pelkällä paidalla ja joillakin oli jopa shortsit! Lämpöasteita oli muutama, tuuli hiukan viilensi mutta ei tuntunut varsinaisesti kylmältä. Lumisohjoa oli joka puolella eilen sataneen ensilumen vuoksi. Lopulta päätin pitää takin päälläni. Vihdoin kutsuttiin porukka lähtöön ja saimme luvan ampaista metsään ja alkoi seikkailu nimeltä:
Vaarojen maraton 65km

Alku oli helppoa juoksua hyvä pohjaisella polulla ja vielä alamäkeen. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle, mutta ei sekään ole kovin paha. Muistin tämän viime vuodelta ja nyt annoinkin mennä hiukan reippaammalla askeleella. Jo 12 minuutin kohdalla riisuin takin pois ja sulloin sen liivin taskuun. Mäkrän jälkeen tuli risteys, jossa 14 kilometrin juoksijat kurvaisivat vasemmalle, oikealta tulisin mä joskus muutaman tunnin päästä ja nyt me 65 ja 43 kilometrin matkalaiset jatkoimme suoraan. Juoksu tuntui vaivattomalta ja jaksoin ihastella vaaran päältä avautuvia huikeita maisemia. Aamu-usva pikku hiljaa hälveni ja aurinko pilkahteli usvan ja puiden lomasta. Oli valtavan kaunista! Aurinkolasit olisivat olleet paikka paikoin oikein paikallaan, sen verran alhaalta ja kirkkaasti aurinko silmiin kihtasi. Todella nopeasti oli porukka hajaantunut ja pääsi etenemään omaa vauhtiaan. Niin ja se pissahätä tuli kuten olin tiennytkin, mutta en antanut sen häiritä menoa.

Yritin painaa mieleeni paikkoja ja asioita sekä niiden yhteyksiä, mutta ne ovat sekoittuneet ajatuksissa välähdyksiksi sieltä täältä. Mielestäni ennen 43 ja 65 kilometrien reittien erkanemista säikähdin kun varvikossa makasi mies avaruuslakanan alla. Pysähdyin niille paikoilleni ja kyselin onko kaikki hyvin. Vastaukseksi avautuivat silmät ja hän sanoi että on. Varmistin vielä toisen kerran kysymällä ja hän vakuutti että kaikki on ok. Oli kummallista jättää toinen siihen, mutta takaa olisi tulossa lisää kyselijöitä, joten jos hän oli pitkänmatkalainen ottamassa pientä välikuolemaa, eihän kyllä saisi levättyä silmällistäkään. 

Muistan juosseeni Laurin ja Tomin (luin nimet heidän numerolapoistaan) kanssa pitkän tovin aina Rykiniemen vesistön ylitykselle asti. Kuuntelin enemmänkin heidän juttujaan kuin olisin osallistunut keskusteluun. Matka kuitenkin taittui näin sopivalla vauhdilla sutjakkaasti. Vesistön ylitys oli mukava kokemus. Vettä oli vain puoleen pohkeeseen asti ja vesi tuntui virkistävältä jaloissa. Ylityksen jälkeen miehet jäivät täyttämään vesipullojaan ja mä päätin jatkaa suoraa matkaa. Ensimmäinen väliaika piippasi ja tuntui hyvältä antaa näin jonkinlainen tieto juoksua seuraaville tutuille matkan taittumisestani, sillä gbs-seurantaa ei mulla ollut. Tuli tiukka nousu Hirvivaaralle ja ajattelin miesten saavan mut pian kiinni, mutta enpä sen koommin heitä enää nähnytkään. Tuossa vaiheessa juoksin sellaiset 15 minuuttia yksin ja oudolla reitillä, harvakseltaan laitettujen reittimerkkien varassa olo tuntui hiukan epävarmalta. Lopulta puiden lomasta vilahti punainen takki ja sitten näin toisenkin! Sain seuraavan mies kaksikon kiinni ja jatkoin matkaa heidän kanssa.

Jossain tässä alkumatkassa yksi pitkänmatkalainen antoi mulle tilaa ohittaa ja sanoi, että olen naisissa viidentenä. Hän sanoi myös, että edellä meneviin on kuitenkin jo tullut selvä väli. Huikkasi vielä perään, että hoida homma loppu lenkillä. En aivan uskonut olevani viidentenä, ehkä mies oli laskenut väärin, mutta mahdollisesti siis voisin olla kymppi sakissa. Toivoin, että näkisin edes jonkun naisen, mutta en tuossa vaiheessa osannut arvatakaan millaista kisaa tulisin vielä käymään.
Kuva: Vaarojen maraton.
Herajärven eteläpää oli teknisesti todella haastavaa polkua. Kivikkoa, juurakkoa, ylös ja alas. Reitille osuneet satunnaiset pitkospuu pätkät olivat jäisiä ja ne menin sipsutellen kaatumista viimeiseen asti välttäen. Vauhti oli hidasta ja vaikka toisten seurassa oli henkisesti turvallisempaa juosta, lähdin aina jossain vaiheessa omaa vauhtia ja seura jäi taakse. Katse pysyi tarkasti maastossa, mitä nyt nopeasti aina vilkaisi maisemia ympärillä. Kunnes yllättäen näin edessä kaksi naista! Mielessäni hiukan hihkuin, että vihdoinkin! Toinen sujahti reitin varrella olleeseen vessaan ja toinen jatkoi matkaansa, kuitenkin sen verran hitaasti että omalla vauhdillani hänet ohitin. Taakseni en vilkuillut, mutta nyt olin ankkuroinut itseni tähän, että nämä naiset eivät ohitseni sitten tule.

Kun eteläpäästä oli käännytty takaisin kohti pohjoista, eli puoliväli oli saavutettu, aloin odottamaan Kiviniemen huoltoa. Siellä täyttäisin juomapulloni ja loppu lenkki olisikin tuttua viime vuodelta ja seuraa olisi enemmän kun 43 kilometrin juoksijat liittyisivät reitille. Valitettavasti kuukauden verran vaivannut vasemman jalkani kipu paheni koko ajan. Jo ensimmäisellä 10 kilometrillä se tuntui ja jokaisella kilometrillä kipu pikku hiljaa paheni. Aamulla otettu Burana auttoi, mutta pitäisikö todella ottaa toinenkin. Vielä en sitä kuitenkaan tehnyt. Aivan tarkoituksella kastelin jalkojani kuraisissa vesilammikoissa, sillä viileä vesi hiukan turrutti jalan kipua.

Kiviniemellä tuli seuraava väliaika tilastoihin ja takanani tuleva nainen oli todella lähellä. Pidin reipasta vauhtia yllä tiepätkällä ja sitten sukellettiin taas metsään ja nousuun Kolinvaaralle. Ryläyksestä puhutaan aina paljon, mutta mielestäni se ei ole niin paha. Ehkä se on vain asennoitumisesta kiinni. Vauhti oli toki hidasta ja letkoissa vauhti hidastui harmilliseksi mateluksi. Olisin halunnut tunkata mäet vahvemmin ylös, mutta kapeilla, mutaisilla ja jyrkillä kohdilla se oli melko mahdotonta. Päätin sitten ottaa rauhallisesti huilaten. Jalan kivun vuoksi alamäet, mun vahvuuteni, alkoivat tuntua kamalilta. Tärähdys jalkaan teki todella ilkeän kivun. Kello 13, kun matkaa olin taittanut 5 tuntia, otin Buranan. Olisi pitänyt ottaa aikaisemmin, sillä puolessa tunnissa jalka alkoi pelittämään taas paremmin.
Kuva: Onevisionfi
Ryläykseltä laskeuduttaessa takaa tuli ohi tämä mun kerran ohittamani nainen jutellen 65 kilometrillä olevan miehen kanssa. Heidän vauhtinsa oli selvästi reippaampaa kuin omani juuri sillä hetkellä. Päätin yrittää pysyä heidän perässä ja siinä onnistuinkin. Hetken päästä saimme kiinni toisen naisen, jonka menoon olin kiinnittänyt huomiota jo Kiviniemen huollon jälkeen. En nähnyt hänen numerolappoaan ja luulinkin hänen olevan 43 kilometrillä, sillä hän teki välillä kuin spurtteja esimerkiksi ylämäkeen. Ohitimme hänet, mutta kohta hän ohitti meidät takaisin. Ja hetken päästä me taas ohitimme hänet. Vasta maalissa käsitin hänen olleen myös 65 kilometrillä. Porukassa juossut mies sanoi hiukan rauhoittavan menoaan ja toivotti tutulle naiselleen tsempit. Päätin jatkaa naisen vauhdissa roikkumista. 

Viimeisessä huollossa Peiponpellolla en taaskaan pysähtynyt täyttämään pullojani, mutta kanssani juossut nainen jäi. Pääsin siis nousemaan pienelle Mäkrälle hänen edellään. Hän kyllä tuli pian mun taakseni, mutta sain nousussa ilmeisesti eroa revittyä. Taakseni en vilkuillut. Tiesin, että teknisesti pahimmat paikat olivat nyt takana ja uskalsin lisätä vauhtiani. Helpot alamäet päästelin tulemaan "ylinopeutta", käsijarru pois päältä, mutta silti keskittyen tarkasti joka askeleeseen, sillä pelkäsin pohkeiden kramppia. Nousut Pieni-Kolille ja Paha-Kolille olivat jo pahoja ja purin hammasta yhteen, taisi muutama ruma sanakin lipsahtaa. Olin unohtanut viime vuodelta miten pitkältä tämä pätkä viimeiseltä huollolta Kolin alamajalle ennen viimeistä nousua olikaan.

Vihdoin laskeutuminen Rantatielle ja viimeiseen 2,5 kilometrin nousuun! Olo ei enää ollut mikään selkein. Hiukan huimasi ja taisi koko nainen olla ihan lyttyyn romahtanut. Sormet olivat turvonneet nakeiksi, ettei niitä nyrkkiin saanut. Energiat olivat ihan loppu, sillä viimeiseen pariin tuntiin ei ollut enää kiinteä eväs maistunut ja juomat olivat muutamaa hörppyä vaille juotu. Räpersin taskusta kourallisen verran suklaata ja sulloin suuhuni, että edes pää toimisi jotenkin ylös asti.

Ohitseni meni 65km:n matkan mies, joka oli jutellut sen naisen kanssa jonka yritin pitää takanani. Aloin vilkuilla taakseni, että miten lähellä siellä tullaankaan. Lopulta pitemmällä suoralla näin naisen takanani porukassa. Aina kun oli hiukankin tasaisempaa, laitoin juoksun tapaiseksi ja muutoin tunkkasin eteenpäin niin reippaasti kuin vaan pystyin. Tuntui kuitenkin että olin niin hidas. Jalat huusivat, että lopeta hyvä nainen ja istu alas! Kyltti "200 metriä maaliin" jyrkkääkin jyrkemmän nousun juurella oli jotenkin niin hirveää, kun tuntui ettei jaksa enää metriäkään. Ihmisiä oli paljon nousussa kannustamassa. Näin heidät mutta en kuullut yhtään mitään. Lopulta viimeinen mutka, juoksuksi ja maaliin!
Maalissa!
Ystäväni Niina oli mua heti vastassa ja pääsin kunnon halaukseen. Oli ihana nähdä, että Niinakin oli hyvä voimaisena ja hymyillen oman juoksunsa jälkeen mua vastassa. Niinan tiukassa halauksessa jalat oli jo vetää ihan makaroniksi ja lopulta pääsin istumaan. Jotkut kävivät onnittelemassa suorituksesta, Niina toi vilttiä niskaan ja juotavaa ja eräs talkoolainen, jonka kanssa meillä sattui olemaan yhteinen tuttu, toi makkaraa ja kotijuustoa, jotka molemmat maistuivat taivaallisilta. Puhaltelin siitä onnesta, että sain vihdoin istua ja että mä tein sen!

Pikku hiljaa alkoi valjeta, että mä olin tullut naisten sarjan toiseksi! Maaliin tullessa en ollut kuullut kuuluttajan tai Niinan halauksessa Niinan sanoja, sillä olin niin poikki. Itkuhan siinä tuli ja sitä fyysistä ja henkistä tärinää jatkui koko loppu päivän.

Mun aika oli 8 tuntia ja 42 minuuttia sekä 7 sekuntia päälle. Voittajalle jäin vajaa 15 minuuttia ja kolmanneksi tullut jäi musta 32 sekuntia. En tiedä miten olisi tieto sijoituksesta juoksun aikana vaikuttanut juoksuun, mutta nyt ainakin oli onnellinen loppu.
I did it! 
En milloinkaan olisi uskonut yltäväni tallaisissa hipoissa kärki kolmikkoon, en ikinä! Juoksua kelatessa ja tilannetta sisäistäessä menee vielä tovi ja tässä raportissakin jäi vielä paljon kertomatta, koska olen asioita unohtanut tai ne eivät vain ole loksahtaneet paikoilleen. Joka tapauksessa reippaasti yli puolen välin meno oli jalan pahenevasta kivusta huolimatta todella kevyttä ja iloista. Jonkin verran oikeaan polveenkin sattui matkan aikana, mutta se ei menoa haitannut. En kaatunut kertaakaan, vaikka kerran kädellä otin puusta huolimattomasti tukea ja käsi oli lipsahtaa mutta siinä vaiheessa reaktiokyky vielä pelasi. Missään vaiheessa ei edes käynyt mielessä tylsistyminen tai pieninkään pohdinta mitä ihmettä mä täälä teen. Maaliin pääsy vaikka konttien oli ainut tavoite,

Matkaeväänä sain niellyksi kolme energiageeliä, suolapähkinöitä, salmiakkia ja suklaata sekä yhden banaanin. Juotavaa kului litran verran urheilujuomaa ja vajaa litra vettä. Syömisessä ja juomisessa oon siis petrannut, mutta edelleen pitäisi saada alas enemmän, niin virta viimeisillekin kilometreille riittäisi ja vaikka kuulisi mitä ihmiset ympärillä puhuu.
Kuva: Onevisionfi, Vas:lta Piia Siitonen (3.), mä (2.) ja Mia Tuoriniemi (1.).
Palkintojen jako oli itselleni erittäin merkittävä asia. Mua jännitti. Tuntui hassulta olla valokeilassa tällaisten mahtavien juoksijoiden seurassa. Tästä kuitenkin tuli elämäni yksi tähtihetki ja käsitin todella, että meillä jokaisella on vaikka mitä mahdollisuuksia toteuttaa ja saavuttaa omia unelmia. Joskus elämä todella yllättää ja sitä on kuin linnunpoikanen pesästä pudonneena, että mitä ihmettä nyt tapahtuu.

Palkinnoksi sain Garminin Vivosport -aktiivisuusrannekkeen. Aivan huippu palkinto siis! Oon sen nyt ottanut käyttöön ja pikku hiljaa testailen ja haen käyttökokemuksia. Kerron sitten myöhemmin miltä tämä tuntuu, mutta nyt jo vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Palkinto käyttöön.
Koli ja Vaarojen maraton täytti odotukseni ja koko meidän porukalla oli onnistunut pidennetty viikonloppu. Me aikuiset saimme rentoutua; miehet kalastivat ja saivat saalistakin ja me naiset juoksimme onnistuneet juoksut. Tuli koettua yhdessä taas niin paljon ja parasta tässä oli jakaa tämä kaikki tärkeiden ihmisten kanssa. Iso kiitos siis miehelleni, ystäville Niinalle ja Harrille, Sarille perheineen ja kaikille teille tutuille ja uusille tutuille jotka moikkasivat. Jokainen viesti ja onnittelu yksityisesti tai julkisesti somessa on lämmittänyt mieltä. Olen lukenut ne kaikki, useamman kerran.
Kolin maisemat auringon laskiessa.
Kiitos 😊

~Eija~

6 kommenttia:

  1. No olihan se todellakin kilpailu! Ja todella hienossa kunnossa olet! Onnea upeasta suorituksesta ❤️

    VastaaPoista
  2. Olipa todella jännnittävä seikkailu, ja miten upeasti sitä kuvasit. Kiitos! Ja suuret onnittelut 😊👍🏻

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla! Mukava kuulla, että viihdyit lukumatkassa :)
      -Eija-

      Poista
  3. Upeaa. Jotenkin niin aina elöytyy näihin kirjoituksiin. Hengitys meinaa pysähtyä, tykyttää ja lopuksi meinaa tulla tippa silmään. Onnea kokemuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pasi! Näitä hetkiä on ilo jakaa toisten kanssa.
      -Eija-

      Poista