Hiihtolegendan Tahto

Talvi Olympialaiset PyeongChangissa ovat muutamaa päivää vaille paketissa. Suomelle on tullut tähän mennessä odotuksia heikommin mitaleita, vasta kaksi pronssia (kiitos Pärmäkoskelle!) ja useita pistesijoja, vaikka paikkoja on ollut. Parhaansa ovat urheilijat taas kautensa pääkisassa tehneet, mutta maailman huipulla vaan on oltava niin tosi hyvä ja onnistuttavat juuri oikealla hetkellä. Töitä on tehty konkreettisesti kuukausia ja vuosia. 

Luettavaa helmikuun pakkasille.

Yksi mielenkiintoinen urheilija on Aino-Kaisa Saarinen, lempinimeltään Aikku, joka juuri täytti 39 vuotta. Hän on hiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti. Vielä kuitenkin puuttuu olympiakulta, jota hän kovasti vielä himoitsee. Häntä eteenpäin, kohti unelmia ja tavoitteita vie voimakas tahto menestyä ja saavuttaa arvokisamitaleja. 

Tahto. Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirja on ilmestynyt jo vuonna 2016, mutta mä sain luettua sen vasta nyt ja nytkin siinä meni yli toista kuukautta. Kirja on syntynyt Aikun ja toimittaja-kirjailija Pekka Holopaisen yhteistyönä ja useat Aikkua sivusta seuranneet ja kanssa kulkeneet ovat muutamilla sitaateilla päässeet urheiljasta kommentoimaan. 

Mukavia kuvia lapsuudesta

Odotin kirjalta paljon, mutta valitettavasti jouduin osittain pettymään sen antiin. En missään nimessä olettanutkaan ammattiurheilijan elämän olevan helppoa ja minkään asian tulevan kuin tarjottimella, mutta jo kirjan alkumetreiltä petyin siihen katkeruuteen. Oli epäoikeudenmukaisia valintoja, takkuavia ihmissuhteita, omasta paikasta kisaamista ja kärkästäkin arvostelua toisten ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Aikku kuitenkin osasi itsekin olla melko pisteliäs sanoissaan, mikä joissakin kohdissa on ihan paikallaan mutta toisinaan myös sopii ajatella tarvitsiko avata suuta.

Ihailen kuitenkin suunnattomasti tuota tahdon ja päättäväisyyden voimaa, mitä Aikussa on. Hän on tehnyt töitä menestyksensä eteen itseään ja valmentajiaan säästelemättä. Hän tekee työnsä, eli harjoitukset tunnollisesti ja tekisi ilmeisesti enemmänkin jos annettaisiin. Hän arvostaa menestystä, oli se sitten oma tai toisten, mutta halveksii kiellettyjen aineiden käyttöä ja epärehellisyyttä. Aikku ei anna periksi, mutta antaa silti kaikkensa.

Jäin kaipaamaan enemmän niitä tunnetiloja, joita tällainen paljon saavuttanut urheilija kokee treeneissä, kisaan valmistautuessa ja niiden jälkeen. Mitä se on se keskittyminen ja omassa kuplassa leijuminen. Tavallisen sunnuntai hiihtäjän on vaikea päästä siihen sisälle ja ehkä sieltä kuplan toiselta puolelta on haasteellista sitä kertoa. 

Raudan kova urheilija Aikku on. Arvostan ja toivon, että hän vielä sen kultaisen olympiamitalin saisi, mutta aika käy vähiin, vai menikö se jo...

Lukaiseppa tämä kirja ja muodosta oma kuvasi tästä supernaisesta.

~Eija~

Talvi ja sen yksi ilmiö ladulla

Nyt tuntuu ihan talvelta, sillä lunta ja pikku pakkasta on ollut jo useamman päivän. Perinteisien talvilajien aika on just nyt. Meillä on kaivettu luistimet ja monot esille ja todettu että ainakin yhdet isommat monot pitää ostaa. Lapset kasvaa (ihanaa) ja meillä aikuisilla välineet kuluu ja se on hyvä se. Itsellä olisi edessä koko perinteisen hiihdon välineiden uusiminen. Onhan niillä toki reippaasti yli toistakymmentä vuotta jo mentykin :)

Huurteiset marjat lenkkipolun varrella.

Tämän viikon liikunnat painottuivat jälleen juoksuun, yli 50 kilometriä. Alku viikosta ehti tehdä pitkiksen ja loppu viikosta on joutunut lohkaisemaan ison osan ajasta töissä olemiseen. Pientä stressiäkin on niskassa ollut, lähes kirjaimellisesti, kun hartioita on jumittanut. Kehonhuollolla oon saanut apua siihen ja alku viikosta pääsen taas hierontaan. Kovilla nastakengillä (joista nastat vaan varisee..mur!) juoksu rasittaa myös jalkoja ja tällä viikolla oikea jalka on vihoitellut. Mutta kyllä tämä tästä. Kroppa vain ilmoittelee, että otappa hetki rauhallisemmin :)

Sunnuntai illalla pääsin ulkoiluttamaan väsyneitä jalkojani hiihtämällä. Jalat saivat sopivasti kevyttä hommaa ja taukoa juoksun aiheuttamasta iskutuksesta. Vaikka lunta on, on sitä kuitenkin vielä aika naftisti. Tästä huolimatta kuntien liikuntatoimet tekevät hirmuisesti töitä latujen laittamiseen ja huoltamiseen. Meidän verorahoilla meidän kaikkien iloksi. Näin siis myös meidän kunnassa, hienoa!

Tallottua latupaanaa.

Mutta suututtamaan se hiukan pisti, kun ajettu paana oli kävelemällä kuovittu koloille. Joka vuosi ihan lehdessä asti (somesta puhumattakaan!) ilmoitetaan, että pururadoilla on hiihtokausi päällä ja ajetuille paanoille EI SAA mennä kävelemään. Ja silti sielä taaperretaan enemmän tai vähemmän leveällä, koirien kanssa tai ainakin kännyköihin puhuen, jolloin huomio lähestyviin hiihtäjiin herpaantuu. Jos kävelijä ja hiihtäjä törmäävät, jää kävelijä usein kakkoseksi. Laturaivo ladulla kävelijöiltä on mielestäni todella lapsellista ja usein moinen varmasti ajattelemattomuutta onkin. Aikuisilta kuitenkin odottaisin enemmän. Ei aina tarvitse olla minäminä- ja purtsi kuuluu kaikille- meininki. Jos itse ei hiihdä, on kuitenkin toisia kunnioittavaa olla sotkematta latuja.

Tänään näin yhden kävelijän, kännykkään puhumassa. Tällä kertaa päätin pysähtyä sen sijaan että olisin ohi itsekseni jupisten jatkanut matkaani. Ystävällisesti kerroin, että huomaatko nyt on ladut ajettu ja on hiihtokausi. Kävelijöille on aurattuja, valaistuja ja hiekoitettuja kävelyteitä kilometritolkulla tuolla toisaalla. Viisasin myös paanaa, että katso miten kamalan kuntoinen ja näköinen se on. Naishenkilö kommentoi, että nuo eivät ole hänen kengänjälkiään ja että hän kulkee täälä reunassa. Pyysin häntä toimimaan esimerkillisesti ja siirtymään kävelyteille. Myöhemmin ohitin hänet uudestaan, tarpomassa siellä lumihangessa. Ohitin sanomatta mitään.

Tämä on mun mielipide. Viime aikoina olen toisaallakin, yllättävältä taholta törmännyt tähän miten erilailla me ajattelemme omista oikeuksista ja velvollisuuksista ja tarvitseeko ajatella asiaa toisen näkökulmasta. Nämä asiat eivät kai koskaan muutu, mutta omalla kohdalla yritän toimia hiukan laajemmin asioita ajatellen.

Viikon rasitukset painaa päällä ja kenties siitä tämä vuodatus. Kommentoikaa toki, jos tämä joka vuotinen latukeskustelu herättää teissä ajatuksia :)

Rentouttavaa alkavaa Jouluviikkoa :D!

~Eija~

Suomi 100 vuotta

Tätä metsää rakastan: 
naavapartakuusia 
suopursusoita 
kivikkorinteitä 
neulaspolkuja. 
Rakastan iltaan hiljenneenä 
kevään lauluja helisevänä 
myrskyssä kohisevana. 
Tätä karua 
hoitamatonta. 
Keloineen pahkoineen 
lahorastaineen. 
Tätä metsää rakastan. 
Tätä maata. 
- Maaria Leinonen

Tänään on Suomen, kotimaamme 100 vuotissyntymäpäivä. Tähän juhlapäivään ovat suomalaiset valmistautuneet koko vuoden ajan erilaisin muistamisin, tempauksin ja juhlallisuuksin. Illan Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa kuuluu monille perinteeseen. Tuntematon Sotilas -elokuva tulee televisiosta, kynttiläkulkueet kunnioittavat Suomen itsenäisyydestä taistelleita ja seppeleet lasketaan sankarihautausmaille Maamme-laulun kajahtaessa. Rauhoittavaa hetkeksi pysähtyä miettimään mitä kaikki tämä on vaatinut ja mitä minä voin jatkossa tehdä itsenäisyyden hyväksi. 

Mulle itselle itsenäisyys merkitsee esimerkiksi vapautta, turvallisuutta ja tervettä ylpeyttä.

Meillä on vapaus tehdä omat valintamme ja me kannamme myös niistä vastuun. Valintoja voi tehdä järjellä tai sydämellä ja parhaimpiin ratkaisuihin pääsee kun nämä yhdistää.

Meidän on turvallista kulkea ja olla Suomessa, tai ainakin näin pitäisi olla. Rakastan sitä tunnetta kun voin teillä, toreilla ja metsissä kulkea ilman pelkoa (mitä nyt joskus metsämiehiä olen säikäitellyt ja säikähtänyt). Usein multa on kysytty enkö pelkää kulkea yksin pimeällä tai metsässä susien, karhujen tms vuoksi - en todellakaan pelkää. Jos jotain pelkään, on ne ihmisten enemmän tai vähemmän opetetut irrallaan olevat lemmikit tai arvaamattomat ihmiset, joista jälkimmäisiä ei kohdalleni toistaiseksi ole vastaan tullut..

Meillä suomalaisilla on oma historiamme ja sen kautta muovaantuneet kulttuurit ja perinteet. Näiden kautta olemme rakentaneet terveen itsetunnon ja kansallisen ylpeyden. Se ei tarkoita itsekkyyttä, kylmyyttä, pienen piirin pyöritystä tai mä ensin-asennetta, vaan kunnioitusta omalle taustallemme ja hyväksyntää muiden tehdä omalla tavallaan sen horjuttamatta omaa itseämme. 

Itsenäisyys on todella tärkeää. Kunpa suomalaiset olisivat siitä onnellisia ja ylpeitä. Toivottavasti ymmärrämme sen arvon jo nyt ja vaalimme sitä. Ainakin viime kuukausien keskustelujen ja lööppien aiheiden perusteella meillä taitaa olla asiat todella hyvin ja joillekin niin itsestään selvyyksiä.

Pidetään yhtä ja toistemme puolta. Varjellaan sitä hyvää mitä meillä on eikä häpeillä sitä. Suojellaan arvokasta luontoamme, kirkkaita vesiä ja vehreitä metsiä. Herätään jokaiseen aamuun ilolla, otetaan se uutena mahdollisuutena onnistumisille. Pidetään rakkaista ja lähimmäisistä huolta, kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan.

Luistelukausi avattu :)

Hyvää Suomen Itsenäisyyspäivää kaikille meille suomalaisille!

~Eija~

Onnistunko vai epäonnistunko?

Kesäolympialaiset Riossa ovat päättyneet, mutta syyskuussa kisat saavat vielä jatkoa, kun paralympialaiset kisataan samoilla areenoilla kuin elokuun kisat. Harvat meistä suomalaisista ovat päässeet paikanpäälle kannustamaan ja nauttimaan kisatunnelmista, mutta televisiosta kisoja tuli 24  tuntia vuorokaudesta. Hieno homma, vaikka joillakin se taisi sotkea pahasti päivärytmin kun keskellä yötä piti herätä ihailemaan Usain Boltin menoa radalla tai jännittämään keihäsmiesten kaaria. Itse olen tätä nykyä valtavan huono penkkiurheilija. Jos vaihtoehdot on istua television ääressä vääntelehtimässä jänityksestä tai lähteä omalle pään nollaus lenkille iltahämäriin, lenkki vie voiton sata nolla. Miksi näin..? No sillä omalla lenkillä on mulle paljon suurempi merkitys kuin sillä jääkiekkojoukkueen voitolla, Räikkösen shampanjasuihkutuksella tai Suomen ennätysajalla altaassa. Suomalaisten onnistumisista ja toisaalta myös epäonnistumisista kyllä kuulee koosteissa ja saa lukea seuraavan päivän lehdistä. En myöskään jaksa sitä jännittämistä, sillä oli sitten kuka tahansa kyseessä, aina joku/jotkut kisailijat saavat sympatiani ja sitten jännitän kämmenet märkinä heidän puolestaan. Eniten mua kiinnostaa ne tarinat urheilijoista, heidän matkasta juuri tähän kisaan ja miten itse koki suorituksen menneen tulokseen ja odotuksiin nähden. 

Vaikka en ole Rion olympialaisia silmätarkkana seurannut, tiedän Suomen saaneen yhden pronssisen mitalin. Nainen ja nyrkkeilystä, lajista josta en ymmärrä mitään. Hienoa Mira Potkonen!
Kaikille muillekin Suomen huippu-urheilijoille haluan nostaa hattua hienoista suorituksista!

Julkisesti odotukset ja toiveet Suomen kansalla ja urheilijoilla oli saada useampikin mitali, neljästä ainakin olen kuullut puhuttavan. Tavoite ei täyttynyt ja siitäkös suomalaiset veronmaksajat ovat suutuksissaan, kun meidän verorahoilla matkustetaan niin kauas vain hakemaan kokemusta ja nauttimaan Cobakapanan lämmöstä. No huhhuijaa ja mietitääs nyt! Varmasti urheilijalla itsellään on ne kovimmat odotukset ja paineet. H-hetkellä pitäisi onnistua, kun tähän on satsattu useita kuukausia. On koettu kipua, on ollut luopumista ja loukkaantumisia. On onnistuttu kehittymään, antamaan tuloksia ja kannustettu sitä kaveriakin. Jokainen Suomea tai ihan mitä maata tahansa edustamaan valittu on tehnyt valtavasti töitä, juuri niin TÖITÄ. Kunto on huippu juuri siinä omassa lajissa. Ja kuten jokainen meistä, emme me aina ole töissämme täydellisiä vaan pyrimme panostamaan tiettyihin tärkeisiin palavereihin, esittelyihin tai työsuorituksiin. Ja aina se "huippukunto" ei vaan osu oikeaan kohtaan, vaikka olisit kuinka tehnyt hyvän pohjatyön. 

Joten ei mollata meidän huippu kuntoisia edustajiamme!

Epäonnistuessaan suurin sättijä on urheilija itse itselleen.

Petra Olli edusti Suomea painissa ja hänen pettymyksensä hävityn matsin jälkeen oli sydäntä riipaisevaa.
Kuva netistä.

Marika Taini kirjoittaa hyvin blogissaan fiiliksistään viime viikonlopun suunnistuksen MM-kisojen alla ->  "Fiilikset ovat ristiriitaiset; olo on odottava, vähän jännittynyt ja epävarma, mutta silti tietoinen siitä, että viimeinen harjoitusjakso sujui suunnitellusti. Onko se kuitenkaan tarpeeksi? Pystynkö olemaan tarpeeksi keskittynyt, sujuva, kovavauhtinen ja nöyrä, mutta kuitenkin itsevarma, kun asetun sprintin ja keskimatkan starttiviivalle?"

MM-sprintissä Marika oli 9. MM-keskimatka suunnistetaan alkavalla viikolla. Hyvä sprintti sijoitus, uran paras, mutta pettymys paistoi kisojen jälkeisessä tweetissä. Omat toiveet ja odotukset olivat urheilijalla itsellään ja valmentajalla korkeammalle. Tavoitteiden asettaminen ohjaa määrätietoista treenaamista ja epäonnistumisen kohdatessa se käännetään pohdiskelujen jälkeen taas voimavaraksi. Siinä penkkiurheilijan some turhautumiset jäävät toissijaisiksi lausujan pahan fiiliksen purkauksiksi.

Itse aina onnistuakseen tarvitsisi olla niin ylivoimainen, että tuntuisi lähes yksinäiseltä tai että joku toinen huippu kunnossa oleva epäonnistuisi juuri tällä tärkeällä hetkellä. Oma voitto tarkoittaa toiselle aina häviötä.

Akkujen latausta samaan aikaan kun Riossa joillakin oli satalasissa.

Ammattiurheilijan elämästä, siitä raa'asta työnteosta en oikeasti ymmärrä mitään. Kuntourheilijana kuitenkin tiedän miltä tuntuu kun itselle asetetut tavoitteet eivät täyty tai hyvän suorituksen pilaan jollain pienellä omalla virheellä. Kilpailuhenkisenä ja itselle toisinaan melko armottomana ihmisenä pettymyksen tunteet jättävät muistijäljen pitkäksi aikaa. Virheistäni pyrin oppimaan, erityisesti etten tee samaa virhettä enää toista kertaa.
Kukaan toinen ei mulle tavoitteita tai paineita aseta. Mitä nyt ehkä äiti ja iskä jännittää toisinaan mun puolesta. Ja tietysti lapsilleni olen toistaiseksi vielä aina voittaja :D

Parasta urheilussa ja ylipäätänsä liikunnassa on riemu siinä itse tekemisessä. Rehellinen ja reilu peli toisia kunnioittaen. Toisille se on ammatti, toisille elämän ilo. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja urheilijan ja harrastelijan tehdä työnsä ja suorituksensa niin hyvin kuin pystyy,

~Eija~